Oi Ukraina, Venäjä

I.                    

Ukrainassa viimeisten uutisten mukaan näyttää, että ensi viikolla Ukraina allekirjoittaa Euroopan Unionin kanssa assosiaatio- ja vapaakauppasopimuksen.  Sotatilanne Itä-Ukrainassa jatkuu. Hallituksen joukot näyttävät piakkoin saavan voiton kapinoivista kansalaisistaan, mikä onkin ollut ennustettavissa. Venäjä ei ole tukenut ainakaan tarpeeksi ja ilman Venäjän apua kapinallisten resurssit eivät riitä. Ukrainan uusi presidentti Petro Poroshenko on julistanut viikon tulitauon. Venäjän presidentti Vladimir Putin on kehottanut osapuolia menemään neuvottelupöytään. 

Tilanteet kehittyvät päivittäin, mutta suunta tuntuu selvältä. Aion tässä kirjoituksessani kuitenkin jättää päivänpolttavat tapahtumat minimiin. Kerron taustoista hieman eri näkökulmista. Ehkä ne saattavat jostakusta tuntua yllättäviltä. Sitten lopuksi voidaan katsoa, mitä näkymiä raapaisustani avautuu vai avautuuko mitään.  

Minua Ukraina on kiinnostanut oikeastaan vasta Neuvostoliiton hajottua. Maailmalla tajuttiin silloin maan itsenäistymiseen liittyvät ongelmat. Krimin niemimaan arveltiin nousevan päällimmäiseksi kysymykseksi, kun Bialowiecan metsässä käytiin vuonna 1991 neuvotteluja. Venäjän presidentillä Boris Jeltsinillä oli muitakin huolia ja Ukraina pääsi tuolloin pälkähästä. Tästä olen kirjoittanut aikaisemmin (http://www.perttueemeli.blogspot.fi/2014/03/venaja-ja-ukrainan-kriisi-nakokulma.html ):

”Ukraina on traaginen esimerkki. Kun Neuvostoliitto hajosi, sen tilanne nähtiin jopa parempana kuin Venäjän. Ja Krimin tilanteesta puhuttiin jo silloin. Oikeudellisessa ja mentaalisessa mielessä sitä ei pidetty oikeudenmukaisena ratkaisuna.  Jopa Lännessä on puhuttu Krimistä mahdollisena riidan kohteena. Sen pintaan nousemista on koko ajan odotettu… Kun Bialowiezan metsässä käytiin Neuvostoliiton hajottua neuvotteluja, Leonid Kravtshuk pelkäsi, että Jeltsin ottaa esille Krimin kysymyksen, mutta hän ei ottanut…”

Tämä Krimin kysymys sivuaa valtavaa ongelmaa, jolta tuolloin vuonna 1991suljettiin silmät:

”Neuvostoliiton hajotessa 25 miljoonaa venäläisinä itseään pitävää huomasivatkin yhtäkkiä olevansa ulkomailla, vaikkeivät olleet liikkuneet mihinkään… Me saatoimme tuolloin tätä vähätellä, mutta oli naiivia toivoa, että ongelma ei koskaan räjähdä käsiin”

Sen jälkeen onkin saanut jännittää, milloin räjähtää. Oranssin vallankumouksen aikaan näytti jo siltä, että venäjämieliset jyrätään, mutta toisin kävi. Mutta viime syksynä alkoi sitten Kiovan Maidanilla tapahtua.

II.                  NIKOLAI GOGOLIN TARAS BULBA

Noin Vuosi sitten luin Eero Balkin melko uuden käännöksen Nikolai Gogolin (1809-1854) historiallisesta romaanista Taras Bulba, jonka tapahtumat sijoittuvat 1600-luvun Ukrainaan. Gogolin romaanista on olemassa kolme versiota ja Balk on kääntänyt romaanin ensimmäisen version (vuodelta 1835), jota ei ole ennen käännetty ja joka on valitettavasti jäänyt Venäjän vallanpitäjien mieliksi muokatun toisen version (vuodelta 1842) varjoon.

Gogol oli syntyperältään ukrainalainen, joka kuitenkin opiskeli Pietarissa ja kirjoitti tuotantonsa venäjäksi. Se ei ollut tuohon aikaan mitenkään erikoista. Ensimmäisessä versiossa päähenkilö Taras Bulba taistelee nimenomaan vapaan Ukrainan puolesta, myöhemmässä versiossa Ukrainan sijalla on Venäjä. Myös kielenkäyttö on ensimmäisessä versiossa osin railakasta ja rajua. Esimerkiksi siinä esiintyvää juutalaisvastaista pilkkaa ei toisesta versiosta enää löydy.

Kirjan lopussa on kääntäjän jälkisanat teokseen. Ja täytyy sanoa, että se antoi minullekin ajattelemisen aihetta. Sitten syksyllä alkoivatkin Maidanin mielenosoitukset ja pian Ukrainan tapahtumat olivatkin maailmanpolitiikan keskiössä ja tässä nyt ollaan.

Jälkipuheessa Balk katsoo Gogolin peitelleen Ukraina-sympatioitaan. Tehdessään uuden version hänestä ei tullut Venäjä-johtoisen panslavismin kannattajaa. Balkin mukaan hän olisi kannattanut Puolan johdolla tapahtuvan slaavilaisen liikkeen yhdistämistä. Tämä tuntuu hieman yllättävältä, koska Balkin kääntämässä versiossa kuva puolalaisista miehittäjistä ei ole kovin auvoinen. Itsestäni tuntuisi, että teos on syntynyt vuonna 1830 Venäjää vastaan tapahtuneen Puolan kansannousun jälkimainingeissa.

Taras Bulbasta vielä sen verran, että samoihin aikoihin kun luin Balkin käännöstä, katsoin myös Venäjällä vuonna 2009 ensi-iltansa saaneen Vladimir Bortkon ohjaaman elokuvan, joka perustui kirjan myöhempiin versioihin. Se olikin melko jännä kontrasti, koska siitä on ukrainalainen kansallismielisyys myös pyyhitty pois ja osin vaikuttavakin elokuva on puhdasta isovenäläistä uhoa. Taras Bulba kasakkajoukkoineen taistelee Venäjän puolesta pahoja vieraita valtoja vastaan. On toki ikävää, että historiaa on jouduttu elokuvassa muokkaamaan omia kansallistuntoja myötäileviksi.

Yhtä kaikki Nikolai Gogol loi uran ja nousi maailmankirjallisuuteen venäjäksi kirjoittavana venäläisenä kirjailijana. Ainakin Vladimir Nabokov pitää kirjoittamassaan Gogol-kirjassa (vuodelta 1961) Gogolin Ukrainan kansanelämää ja historiaa kuvaavia teoksia hänen tuotantonsa vähäpätöisimpänä osana.

III.                RUHTINAS NIKOLAI TRUBETZKOY

Siirryn nyt 1900-luvun alkupuolelle, tarkemmin sanoen vuoteen 1927, jolloin venäläissyntyinen ruhtinas Nikolai Trubetzkoy julkaisi artikkelin К украинской проблеме , jonka sujuvimmin voisi kai kääntää ”Ukrainan ongelmasta”. Artikkeli käsittelee tuolloinkin hyvin ajankohtaista kysymystä ukrainalaisen ja venäläisen kulttuurin suhteesta. Kulttuurin käsite on tässä ymmärrettävä hyvin laajasti. Ylipäänsä Trubetzkoyn artikkeleissa käsitteistön suhteen pitää olla tarkkana.

Nikolai Trubetzkoy

Aluksi täytyy selvittää, kuka oli Nikolai Trubetzkoy . Helpointa se o tietysti selvittää täältä: http://en.wikipedia.org/wiki/Nikolai_Trubetzkoy . Trubetzkoy (1890 Moskova – 1938 Wien) tunnetaan lähinnä kielitieteen uranuurtajana, hän oli ns. Prahan koulukunnan tärkeimpiä hahmoja. Minua ovat kuitenkin viime aikoina kiinnostaneet hänen yhteiskuntaa ja kulttuuria käsittelevät tekstit. Hänhän pakeni Venäjältä vuonna 1920. Hän ei voinut hyväksyä bolshevikkien valtaa eikä liioin kannattanut valkoisiakaan. Maanpaon jälkeen jälkeen hän alkoi luoda ns. euraasialaista ideologiaa vastavoimana bolshevismille. Nyt en kuitenkaan puutu siihen, vaan käsittelen Ukrainan tilannetta.  Ukraina kiinnosti  Trubetzkoyta siinä määrin, että hän julkaisi yllä mainitun perusteellisen artikkelin. Artikkeli oli Trubetzkoin koottujen artikkelien kokoelmasta (Трубецкой Н.С. История – культура – язык. Москва 1995, 362-405). Kirja löytyi talvella hyllyni pohjalta täysin sattumalta. Olin sen sivujen välistä löytyneen kassakuitin mukaan hankkinut vuosituhannen vaihteessa Moskovasta Vorobjovin vuorilla sijaitsevan Moskovan yliopiston divarista.

On hieman vaikeaa selittää lyhykäisesti Trubetzkoyn artikkelin sisältöä joutumatta tekemään pientä väkivaltaa. Ei siksi, ettenkö ymmärtäisi sitä, vaan koska se nykynäkemyksen pohjalta tuntuu vanhahtavalta. Lisäksi Venäjän ja Ukrainan historian käsittely vaatisi jo oman kirjoituksensa.  Käsittelen sitä kuitenkin nyt, koska olen artikkelin lukenut ja minusta Trubetzkoi pystyi löytämään ukrainalaisuudesta jotain, jolla on oma arvonsa myös nykypäivänä.

Ukrainan kielen opiskeluun kannustava juliste

Pohjustukseksi kerron hieman tuon ajan tilanteesta. Tuolloinhan Neuvosto-Ukrainassa ukrainalaistamisprosessi oli parhaassa vauhdissaan. Itsenäistymistaisteluiden ja vuoden 1918 itsenäistymisvaiheen jälkeen Ukraina liitettiin bolshevistiseen Venäjään. Neuvosto-Venäjä otti kuitenkin tavoitteekseen ns. ukrainalaistamisen. 1920-luvulla maassa edistettiin kaikin puolin ukrainan kielen asemaa ja sen opetusta. Venäjän kielen opetusta ei taas tuohon historian aikaan ollut tarkoituksenmukaista suosia. Tilanne alkoi muuttua 1930-luvulla, kun toveri Stalin antoi Neuvostoliitolle uutta suuntaa. Ukrainalaistamisprosessista vastanneita henkilöitä alettiin vangita. Kuitenkin vasta vuonna 1938 siirryttiin lopullisesti pakolliseen venäjänkieliseen koulutukseen. Tämä vastasi koko valtakunnassa omaksuttua suuntausta.

Trubetzkoy on kirjoittanut artikkelin vuonna 1927, jolloin ukrainalaistamisvaihe oli huipussaan. Artikkeliin kirjoitti vastineen ukrainalainen professori ja historian tutkija, myös länteen emigroitunut D.I.Doroshenko(1882-1951), joka oli jopa itsenäistyneessä Ukrainan valtakunnassa vuonna 1918 ulkoministerinä. Trubetzkoy sitten vielä selvensi käsityksiään vastineessaan Doroshenkolle.

Todetaan sekin, että Trubetzkoy vastusti bolshevismia eikä hän nähnyt heidän ajamaa ukrainalaistamissuuntausta hyvänä. Perustelut siihen löytyvät edempänä.

Varsinaisen artikkelin käsittelyn alkuun nostan esiin muutaman Trubetskoyn käyttämän käsitteen. Hän puhuu ”yleisvenäläisestä kulttuurista” (общерусская), ei siis isovenäläisestä (великорусская), jolla tarkoitetaan Moskova-johtoista Pietaria edeltävän ajan kulttuuria. Yleisvenäläinen kulttuuri syntyi Pietari Suuren uudistusten myötä 1600- ja 1700-lukujen vaihteessa (tästä kerron vähän edempänä).

Käsitellessään kulttuurin funktioita hän jakaa kulttuurin ”alakerrokseen” ja ”yläkerrokseen”. Trubetzkoy korostaa, että kyse on nimenomaan funktioista, jotka ovat keskenään yhtä arvokkaita. Yläkerrosta ei näin ollen saa pitää arvoltaan ylempänä. Alakerros on etnografinen perusta, kansan kulttuurin taso, jossa on mukana paikallinen leima. Se on yksilöiden tekemää kulttuuria.  Yläkerros puolestaan edustaa korkeampaa kansallista ideaa. Se liittyy laajempaan kansalliseen älylliseen ja henkiseen toimintaan, jonka tuli vastata älymystön tarpeita.  Ymmärrän niin, että jos alakerros on yksilön taso, niin yläkerros on kansallinen taso, joka liittyy kansakunnan laajempaan kontekstiin.

Trubetzkoyn mukaan ukrainalainen kulttuuri liittyy yleisvenäläiseen yläkerrokseen, mikä yhdistää venäläistä ja ukrainalaista kulttuuria.  Se tuntuu nykynäkökulmasta aika rajulta väitteeltä.  Kovalta tuntuu sekin väite, että ukrainalaisilla ei ollut tuolloin omaa yläkerrosta. Trubetzkoy ei kuitenkaan kiistänyt sitä, etteikö se voisi kehittyä. Kulttuurin yläkerros liittää siis ukrainalaisuuden yleisvenäläisyyteen yhdistäen samalla Ukrainaa ja Venäjää. 

Kun kirjoitin yllä, että Trubetzkoyn käsitteistöä on hankala selittää, niin tässä yhteydessä se juuri pitää paikkaansa. Todettakoon tähän yhteyteen se, että Trubetzkoy ei halua väheksyä ukrainalaisuutta eikä sen antia Venäjän kulttuurille.  Yleisvenäläisen yläkerroksen rakentamiseen ovat osallistuneet sekä ukrainalaiset että venäläiset.

Yleisvenäläinen kulttuuri sai alkunsa Pietari Suuren ollessa Venäjän tsaarina vuosina 1682 - 1725. Hän otti tavoitteekseen Venäjän valtakunnan eurooppalaistamisen, jota varten suoritti yhteiskunta- ja kulttuurielämässä eräitä merkittäviä uudistuksia. Hän käytti uudistustensa pohjana nimenomaan ukrainalaista kulttuuria, joka oli lähinnä Puolan kautta jo omaksunut läntisiä virtauksia. Pietarin uudistukset laittoivat sekä isovenäläisen että ukrainalaisen kulttuuriperinteen eri valoon. Trubetzkoyn sanoin isovenäläinen henkinen kulttuuri ”ukrainalaistui”. Tuolloisen läntisen Venäjän ja Moskovan Venäjän kulttuurierot tasoitettiin kitkemällä moskovalaisuus pois ja näin venäläisestä kulttuurista tuli ”yhtenäinen”. Tämä on aika raaka kiteytys, mutta olkoon.  Kansan syvissä riveissä kulttuurierot luonnollisesti elivät omaa elämäänsä, mutta se kuuluikin alakerroksen kulttuuriin.

Venäläisen kulttuurin keskus siirrettiin Kiovasta Moskovaan. Trubetzkoyn mukaan uusi kulttuuri ei voinut enää olla isovenäläistä eikä ukrainalaista, vaan siitä tuli ”yleisvenäläistä”.  Ennen Pietari Suuren aikaa ukrainalainen kulttuuri oli muotoutunut tilanteessa, jolloin Ukraina oli ollut Puolan maakunta. Ja Puola puolestaan kuului aatteellisesti eurooppalaiseen kulttuuriin. Ukrainalaistaminen oli ollut siltana eurooppalaistumiselle. Tämä vahvisti Venäjää eurooppalaisena keskuksena Pietarin tavoitteiden mukaisesti.

Trubetzkoyn johtopäätös on että ei voi ajatella ukrainalaisuutta erossa yleisvenäläisestä kulttuurista. Ukrainalaisuus oli historian saatossa rakentunut paikallisen tason kansallismielisyyden varaan (tässä yhteydessä Trubetzkoy käyttää käsitettä sovinismi). Se ei ollut hyvä maaperä laajemman kulttuurisen identiteetin luomiselle.  

D.I. Doroshenko arvosteli vastineessaan Trubetzkoyta monin muodoin. Hän moitti tätä mm. dogmaattisuudesta eikä hyväksynyt Trubetzoyn käsitteistöä. Yksi arvostelun kohde oli juuri tämä ”kerros-ajattelu”.

Doroshenko korostaa, että Ukrainan suhteet länteen olivat syvemmät kuin Trubetzkoy ajattelee. Suhteet länteen olivat kehittyneet jo vuosisatoja ennen, jo 1200-luvulta lukien. Siinä kun Moskovan Venäjä jämähti bysanttilaiseen perinteeseen, Ukrainan alue kehitti yhteyksiä länteen. Monet ukrainalaiset nuoret jo kauan ennen Pietarin aikoja opiskelivat Länsi-Euroopassa, kun taas Pietari Suuren aikaan venäläisnuoria vietiin suurin piirtein väkipakolla eurooppalaiseen sivistykseen.

Trubetzkoy puolestaan vastaa Doroshenkolle. Hän toteaa aluksi, että on myös muuta sivistystä kuin eurooppalaista. Eurooppalaisuutta ei pidä nostaa muun sivistyksen yläpuolelle. Tämä on hyvin luonteva reaktio Trubetzkoylta, joka oli 20-luvulla kehittämässä euraasialaista yhteiskuntamallia vastineena kommunistiselle yhteiskuntamallille, jota hän piti eurooppalaisen kulttuurin perintönä.

Doroshenko vaatii Trubetzkoyta selventämään, mitä ukrainalainen ”yläkerros” on saanut venäläisestä kulttuurista (isovenäläisyydestä). Trubetzkoy vastaa, että hänen mukaansa venäläisessä kulttuurissa valtiojärjestelmä oli kehittyneempi kuin Ukrainassa. Ukrainassa se ei ollut kehittynyt, koska ukrainalaiset olivat joutuneet elämään kauan toisten maiden, kuten Puolan miehittäminä. He olivat jatkuvissa kahnauksissa toisten valtioiden kanssa, jatkuvan painostuksen alla. Heille oli kehittynyt Trubetzkoyn käsitettä lainaten eräänlainen ”valtiollinen minimalismi”, joka on luonteeltaan anarkistinen. Toisaalta isovenäläiset olivat päinvastoin kehittäneet itsenäisesti valtiojärjestelmää. Vahva valtiokoneisto oli Venäjän ”kansallinen missio”. Venäläiset olivat näin ollen valtiojärjestelmän kehittämisessä paljon pidemmällä kuin ukrainalaiset.

Nimenomaan venäläisten vahva valtioajattelu, ”valtiollinen maksimalismi”, sai ukrainalaiset tuntemaan vetoa Venäjän suuntaan. Se sai heidät jopa ottamaan aktiivisesti osaa yleisvenäläisen valtion rakennustyöhön.

Toki vastahankaustakin Trubetzkoyn mukaan oli: ukrainalaiset tuntuivat venäläisistä anarkisteilta, ja ukrainalaisista moskovalaisten valtiokoneisto saattoi tuntua julmilta. Samantapaista kahdensuuntaisuutta -vetovoimaa ja luotaantyöntävyyttä - oli myös muilla kulttuurin alueilla. Trubetzkoy kiteyttää, että Moskova veti puoleensa hallintojärjestelmällään, ukrainalaisuuden vetovoima oli länsimaisen mallin mukaisessa oppineisuudessa.

Trubetzkoy korostaa myös yleisvenäläiseen kulttuuriin liittyvää ”yhteisyyden tajuntaa”. Kansallisesti yhteisenä tehtävänä oli säilyttää ortodoksinen usko puhtaana. Ukrainalaiset tajusivat, että pitääkseen ortodoksisuuden puhtaana he tarvitsevat vahvaa valtiojärjestelmää, jossa apu tuli Venäjältä. Vastaavasti moskovalaiset tunsivat tarvitsevansa ukrainalaista oppineisuutta.

Pietarin luoma isovenäläinen kulttuuri oli kompromissi. Tällaisissa kompromisseissa kumpikin osapuoli joutui luopumaan jostakin omastaan, jota ne pitivät arvokkaana. Esimerkiksi isovenäläiset luopuivat henkisen kulttuurin perinteestään ja uskonnollisista menoistaan, ukrainalaiset puolestaan valtiollisesta ”minimalismistaan”.

Esimerkkinä yleisvenäläisen kulttuurin merkityksestä Trubetzkoy mainitsee myös yllä mainitun Nikolai Gogolin. Ukrainalaisesta Nikolai Gogolista tuli ”eurooppalainen” kirjailija yleisvenäläisen kirjallisuuden kautta.

Trubetzkoy korostaa, että sekä ukrainalainen että venäläinen kulttuuri ovat yhtä arvokkaita ja molemmilla pitää olla oikeus kehittyä.

Mielestäni hyvin tärkeä ja nykynäkökulmasta aivan keskeinen asia on Trubetzkoyn käsitys koulutuksesta ja ukrainan ja venäjän kielen käytöstä Ukrainassa. Trubetzkoyn mukaan tarvitaan sekä venäjänkielistä että ukrainankielistä kulttuuria, kumpaakaan niistä ei saa syrjiä tai väheksyä.

Doroshenko uskoo ukrainankielisen koulutuksen merkitykseen. Hän katsoo, että ukrainankielisen opetuksen kautta ongelmat häviävät, ukrainalainen kulttuuri kääntyy nousuun ja venäjän merkitys vähitellen sammuu.

Trubetzkoy on toista mieltä. Hän ottaa esimerkiksi Venäjän hallinnon säätämän kielilain. Taistellessaan ukrainalaisia kansallismielisiä kapinallisia vastaan Venäjän hallinto vuonna 1876 sääti Ukrainassa lain pakollisesta venäjänkielisestä koulusta. Taustalla oli ajatus, että käydessään venäjänkielisen koulun ukrainalaisilla ei ole mahdollista lukea ukrainaksi. Tällöin ukrainalaiset unohtavat kielensä ja ”ukraina-ongelma” tulee ratkaistuksi kuin itsestään.  Myös älymystön täytyy tässä tilanteessa käyttää venäjän kieltä. Trubetzkoy kuitenkin toteaa, että ei edes 50:ä vuotta, kun oltiin täysin päinvastaisessa tilanteessa.

Venäjän hallinto oli halunnut pakottaa ukrainalaiset venäläisiksi. Tällä se teki väkivaltaa ihmisluontoa vastaan. ”Aja luonto ovelle, se lentää ikkunaan” (”Гони природу в дверь, она влетит в окно”), Trubetzkoy lainaa venäläistä sanontaa. Pakkotoimien myötä vastakkainasettelu ukrainalaisten ja venäläisten välillä vain kasvaa.

Trubetzkoy jatkaa arvostellen myös oman aikansa Neuvosto-Ukrainan ukrainan kieltä suosivaa opetusjärjestelmää. Ukrainassa oltiin Trubetzkoyn mukaan tekemässä sama virhe kuin Venäjällä vuonna 1876, mutta käänteisesti. Kun katsoo historiaa eteenpäin, niin voi todeta Trubetzkoin olleen oikeassa. Ja entisestään vastakkainasettelu kärjistyi, kun vuonna 1938 ruvettiinkin opettamaan kansalle venäjäksi ja pakotettiin unohtamaan ukrainan kieli.

Trubetzkoy edusti kantaa, jossa molemmille kielille oli annettava tilaa. Hän vastusti pakkotoimia. Todellinen ukrainalainen kulttuurityö onnistuu sitten, kun siinä ei runnella ukrainalaisuutta eikä venäläisyyttäkään. Ukrainassa ja Ukrainan kulttuurin kehityksessä osansa on ollut myös venäjänkielisellä perinteellä ja venäläisyydellä.

…

2000-luvun silmin katsottuna  Trubetzkoyn ja  Doroshenkon väittely tuntuu vanhanaikaiselta. Elämme globaalisaation aikaa. Kansakunta ei enää voi olla siinä mielessä itsenäinen, kuin 90 vuotta sitten ajateltiin.  Nationalismi on saanut uusia muotoja, politiikka ei alistu kielellisiin ja kulttuurisiin yhteyksiin. Erästä blogistia mukaillen (Dmitrij Medjanoi, http://press-post.net/kultura-ili-karikatura ) ukrainalaisesta kansallismielisyydestä on tullut ”hillitöntä russofobiaa”, joka on sopiva nöyristelyn väline lännen edessä.

IV.                SOLZHENITSYN

Siirryn sitten historiassa eteenpäin, Aleksandr Solzhenitsyniin (1918 – 2008). Myös hän tunsi suurta huolta Ukrainasta. Hänet mielletään hyvin perinteiseksi venäläiseksi. Hänen äitinsä oli kuitenkin ukrainalainen. Lisäksi hän oli syntyisin Etelä-Venäjältä, jossa ukrainan kieli ei ollut vierasta. Hän kertoo kuulleensa jo pienestä lapsesta lähtien ukrainalaista puheen sorinaa ja hänellä on siitä hyvin kauniit muistot.  Kuitenkin hän irtaantui jyrkästi ukrainalaisesta kansallismielisyydestä, joka halusi kieltää Ukrainassa venäjän kielen käytön.

Solzhenitsynillä ja Trubetzkoylla on paljon eroa jo siitäkin syystä, että Trubetzkoy oli monipuolinen tutkija ja Solzhenitsyn oli kommunistien vainot ja vankileirien saariston koetukset läpikäynyt kirjailija. Yhteistä on ensiksi jo se, että kumpikaan ei hehkuttanut slaavilaisen yhteyden perään. Solzhenitsyn vastusti panslavismia ja Trubetzkoyllekin ainoa slaavilaisten kansojen yhteys on kielessä. Myös suhteessa eurooppalaisuuteen on yhteisiä piirteitä. Molemmat vastustivat bolshevismia, koska näkivät sen edustavan eurooppalaisia arvoja. He katsoivat venäläisyyden juurten olevan Bysantissa. Venäläisyyden arvoja ei heidän mielestään pidä etsiä Euroopasta.

Solzhenitsyn  kertoi mielipiteensä Ukrainasta ja sen tilanteesta monissa yhteyksissä . Ensimmäiset kommentit voidaan lukea Vankileirien saariston viidennestä osasta (luku 2), viimeisimmät hänen kuolinvuotenaan julkaistusta englanninkielisestä haastattelusta  (http://www.forbes.com/2008/08/05/solzhenitsyn-forbes-interview-oped-cx_pm_0804russia.html ). Itse olen käyttänyt myös venäläistä Rossijskaja gazeta-lehteä, johon on koottu pätkiä Solzhenitsynin teksteistä: http://www.rg.ru/2014/05/16/solzhenitsyn.html# .

Vankileirien saaristossa Solzhenitsyn kirjoittaa: ”Minuun koskee kirjoittaakin tästä: ukrainalaisuus ja venäläisyys yhdistyvät minun veressä, sydämessä ja ajatuksissani. Vankileirivuodet ukrainalaisten kansa opettivat minulle, kuinka kipeää heille on tehnyt. Ei voi välttää sitä, että meidän sukupolvemme täytyy maksaa vanhempiemme virheistä.”

Edelleen Solzhenitsyn toteaa: ”Meidän osaksemme on tullut osoittaa järkeä. Meidän velvollisuutemme on antaa päätösvalta heille itselleen – federalisteille tai separatisteille, ketkä heistä sitten voittavatkin. Periksiantamattomuus on mielettömyyttä ja julmuutta. Mitä kärsivällisempiä, mitä selkeämpiä me olemme nyt, sitä suurempia toiveita on luoda tulevaisuudessa yhtenäisyyttä.” Tästä lainauksesta näkyy ainakin se, kuinka epätoivoinen Solzhenitsyn oli vankileirikokemustensa pohjalta.

Haluan lainata tähän yhteyteen myös Timo Hännikäisen kirjoituksesta löytämäni toteamuksen. Hännikäisen mukaan Solzhenitsyn tajusi vankileirillä kansallisuuden merkityksen. Siellä vangit pitivät yhtä kansallisuuden mukaan. Se oli tärkein ihmisiä yhdistävä tekijä. ”Eikö kansakuntien moninaisuus rikastuta ihmiskuntaa samoin kuin hionta kasvattaa jalokiven arvoa? Pitäisikö se tuhota? Voidaanko se tuhota?” (Solzhenitsynin Nobel-esitelmästä vuodelta 1972; http://sarastuslehti.com/2013/09/03/toisinajattelija-idassa-ja-lannessa/ ).

Solzhenitsyn näki Ukrainan tilanteen kipeänä, tragediana. Hän pelkäsi tilanteen luisuvan katastrofiksi.  Ainoa toivo asiassa on uudella sukupolvella. Mutta hän pelkäsi väkivaltaa. Sitä pitäisi välttää. ”Jokaisessa vähemmistössä on oma vähemmistönsä”, hän kirjoittaa. Paikalliset mielipiteet ja käsitykset on otettava huomioon. Solzhenitsynin mielestä kaikki konfliktit on pyrittävä välttämään. Tästä hän kirjoitti vuonna 1981 Torontossa venäläis-ukrainalaisia suhteita käsittelevässä konferenssissa.

Myöhemmin kirjailija alkoi kritisoida kansallismielisiä ukrainalaisia ja heidän Venäjän vastaisuuttaan. Hän ihmetteli ironisesti, miksi kansallismieliset ukrainalaiset ovat puolustamassa rajojaan ja kaatamassa kommunismin ajan muistomerkkejä. Heidänhän olisi pitänyt olla ”setä Leninille” kiitollisia, sillä hänen ansiostaan Neuvosto-Ukrainaan liitettiin historialliseen Ukrainaan kuulumattomia alueita.

Solzhenitsynin mukaan koko Ukraina ei ole todellista Ukrainaa. Itäinen puoli on kallellaan Venäjään. Krimin Hrushtshev liitti heikkona hetkenään Ukrainaan. Hän ihmettelee myös suhtautumista Karpaattien venäläisiin. Siellä vaaditaan kyllä oikeudenmukaisuutta, mutta kuinka oikeudenmukaisia siellä ollaan paikallisia venäläisiä kohtaan?

Solzhenitsyn mainitsee myös seka-avioliitot. Pelkästään avioliittojen kautta ukrainalaiset ja venäläiset ovat sekoittuneet keskenään siinä määrin, että eroa kansallisuudesta on vaikea tehdä. 

Lisäksi hän mainitsee koulutuksen, jonka jo Trubetzkoy oli pannut merkille. Hän suhtautui tyrmistyen1990-luvun alussa ilmenneisiin pyrkimyksiin kieltää venäjän kielen opetus. Hänen mielestään ihmisille pitää antaa valinnan mahdollisuus.  Kieltojen tie oli hänen mukaansa tuhoa kylvävää kansallismielisyyttä.

Seuraavat käsitykset ovat peräisin Moskovskije novosti –lehden haastattelusta vuodelta 2006 . Solzhenitsyn kertoo, että 60 % Ukrainan väestöstä pitää venäjän kieltä ensimmäisenä kielenään. Venäjän kielen alas ajon hän näki kauheana (”petomaisena”) toimenpiteenä. Sillä toimitaan ylipäänsä Ukrainan kulttuurin kehitystä vastaan. Ukrainaan kuuluvat alueet, kuten Novorossija, Krim ja Kaakkois-Ukrainan aluepiiri on pakolla liitetty nykyiseen Ukrainan valtioon ja osaksi NATOn laajenemistavoitteita. Solzhenitsyn syyttää Jeltsiniä joka antoi liikaa periksi kahdenkeskisissä tapaamisissa Ukrainan johtajien kanssa

Lehden nettikeskustelusta nostan esiin yhden mielipiteen. Se osoittakoon, kuinka vahvasti venäläiset ovat reagoineet ja kuinka asioita kärjistämällä saadaan vain riitaa aikaan. Kommentissa todetaan, että Kaakkois-Ukraina on ”venäläistä maata, joka on tullut Venäjän valtion haltuun jo Katariina Suuren aikana (1700-luvun lopulla). Neuvostoliiton aikana alue kuitenkin liitettiin Ukrainaan. Kirjoittajan mielestä alue on palautettava Venäjälle. ”Ukrainalaiset miehittäjät tappavat venäläisiä. On noustava heitä vastaan. Ukrainalaiset asukoot vain heidän historiallisella alueellaan.  Ukraina on Venäjän edessä kuin kerjäläiset kirkonportailla. Tai eläköön Puolan, Itävallan ja muiden länsimaiden vasalleina, niin kuin ennenkin.”

Itse haluan mielelläni olla sovun ja kompromissien puolella. Nämä ajatukset nousivat mieleen katsoessani erästä tv-ohjelmaa. Itä-Ukrainassa – siis siellä jossa kapinoidaan nykyhallintoa vastaan – Viktor Janukovichia ja hänen puoluettaan äänesti yli 90 prosenttia kansasta. Janukovichiin pantiin toivo. Pettymys oli tietysti suuri, kun hän epäonnistui ja hänet pantiin tehtävistään syrjään.  Ei siis ole mikään ihme, että näiden alueiden kansa on noussut uusia vallanpitäjiä vastaan. Nämä ovat kaiken lisäksi pyrkineet eliminoimaan heidät, koska edustavat heille vastakkaista ajattelua. Olisi ehdottomasti pitänyt jo alun pitäen nousta sanelun sijasta sovun rakentamisen tielle eikä antaa äärikansallisille Venäjän vastaisille voimille liikaa sananvaltaa. Ukraina on myös maan venäjämielisten asukkaiden kotimaa.

V.                  LOPUKSI

Tilanne Ukrainassa näyttää huonolta. Kansallismielisyys ja Venäjän vastaisuus on noussut. On tapauksia, joissa venäjää puhuvat ovat joutuneet vaikeuksiin. Maan venäläinen väestö kapinoi Itä- ja Kaakkois-Ukrainassa. Tällaisessa ilmapiirissä voidaan valtaan päästyä helposti ruveta kieltämään venäjän kielen opetus ja käyttö. Jos ukrainalaisuus menisi tälle tielle, siitä ei hyvää seuraisi.

Kristusta esittävä lapsen piirros tuhotussa asunnossa Slavjanskissa

En halua vain puolustaa venäläisiä. Olen katsonut muutaman Ukrainaa koskevan keskustelutilaisuuden. Venäjän TV:ssä. Eräässä ohjelmassa mukana ollut ukrainalainen tuntui joukon järkevimmältä. Hän korosti, että ukrainalaisten täytyy saada itse päättää maansa asioista. Hän tuntui olevan valmis dialogiin. Tällaisia henkilöitä nähdessäni nousee optimismin siemen hetkeksi pintaan. Toivon, että myös nykyinen presidentti Petro Poroshenko on samanlainen rakentava persoona.

Nykymedia on keskittynyt lähinnä tuomitsemaan Venäjän toimia, liioittelemaan niitä, vähättelemään Ukrainan omia ylilyöntejä. USA:n toimissa tuntuu alusta lähtien olleen jonkinlainen agenda, jonka päämäärästä on helppo arvuutella. En ole niin sinisilmäinen, että uskoisin sen toimineen pelkkänä hyväntekijänä. Tätä ei todellakaan pidä tulkita niin, että katsoisin prosessin alullepanijoiden tulevan Ukrainan rajojen ulkopuolelta. Vettä on heitetty myllyyn, mistä tietysti Ukrainan kansa kärsii eniten - pahimmassa tapauksessa myös maailmanrauha. EU rauhanprojektina voidaan mielestäni ainakin tässä tapauksessa asettaa kyseenalaiseksi.

Suomi on käpertynyt omassa Venäjä-vastaisuudessaan maalailemaan kauhuskenaarioita idän karhun hyökkäysvimmasta. NATO-kortti ei ole enää pelkkää vilauttelua, vaan kansalaiset ohjataan vaatimaan sen jäsenyyttä ja samalla puolustusvoimien määrärahojen leikkauskierteen pysäyttämistä ja suunnan muutosta, jotta itärajalta uhkaavat kuvitellut aggressiot saadaan pysäytettyä.

Krimin tilanne on vaikea. Heikki Talvitie on sitä valaissut ainakin MTV:n Studio 55:n haastattelussa (http://www.studio55.fi/kokemuksella/article/heikki-talvitie-suomen-liittyminen-natoon-tavaton-riski/3433460 ). Pidän kuitenkin Venäjän toimia Krimillä pidän oikean suuntaisina, vaikka tästä mielipiteestäni saankin vastareaktioita. En arvioi menettelytapoja, mutta todettava on, että Venäjän äkkipikainen reagointi kiristi ilmapiiriä ja Venäjä-vastaisuutta maailmalla. Venäjä varmasti tiesi, mitä seuraamuksia sen toimista tulee. Krimi oli sittenkin elintärkeä alue Venäjälle sekä kulttuurisesti että varsinkin maailmanpoliittisesti. Toivottavasti Ukraina luopuu Krimistä, niin rauha on mahdollinen.

Itä-Ukraina on tehnyt itsenäisyysjulistuksen. Käydään epätoivoista taistelua. Tällaisen vastareaktion ymmärtää, kun tietää alueen väestöpohjan. Kansa näki hyvät Venäjä-suhteet keskeisen tärkeänä sekä maalle että itselleen. Asukkaat kannattivat Janukovichia – ja pettyivät. Mutta ei siitä seuraa, että he kääntyisivät vastakkaiseen leiriin, jossa Venäjä-viha jyllää.

Itä-Ukrainan kapinalliset saadaan varmasti taltutettua, mutta ei heidän asiansa siihen lopu. Eripura säilyy, kuilu Länsi- ja Itä-Ukrainan välillä on pysyvä. Liittovaltio olisi rakentava kompromissi, jotta asiassa voitaisiin mennä kohti rauhanomaista ratkaisua. 

Pahin skenaario – tai on tietysti niitäkin, jotka ajattelevat että paras – on se, että Maidan leviää – Moskovaan asti. Venäjällä puhkeaa sekasorto, ja mullistuksista joutuu taas kansa kärsimään.

PUSHKIN

 

Aleksandr Sergejevitsh Pushkin. Maalaus vuodelta 1827.

I.                    Miksi Pushkin?

Kirjoitukseni käsittelee venäläistä kansallisrunoilijaa Aleksandr Sergejevitsh Pushkinia (1799-1837). Tunnen hänet ja hänen tuotantonsa suhteellisen hyvin jo opintojenikin kautta, sillä venäjän kieli oli pääaineeni. Jos ei ole syvempää suhdetta Venäjään eikä varsinkaan maan kirjallisuuteen, niin sellaisellekin on nimi tullut eri yhteyksissä tutuksi. Jotkut saattavat jopa tietää hänen saaneen surmansa kaksintaistelussa. Omaa suhdettani kuvaisin erityiseksi. Se ei ole pelkkää rakkautta, vaikka hänen runonsa ja ylipäänsä koko tuotantonsa ovat toki tehneet vaikutuksen. Opiskeluaikani jätti Pushkin-kuvaani myös säröä, mitä en ole saanut siloteltua.

Syntyi ajatus panna ajatuksiani tekstin muotoon luettuani Hannu Mäkelän elämäkertaromaanin Pushkinin enkeli (Tammi 2013). Sitä täydensi vielä radio-ohjelma, jossa kirjailija Mäkelä ja professori Pekka Pesonen keskustelevat aiheesta. Ohjelma kuului Kirjakerhon Venäläiset klassikot –sarjaan, joka oli nauhoitettu Helsingin yliopiston tilaisuuksissa. Valitettavasti Hannu Mäkelän ohjelmaa ei Ylen Areenasta enää löydy.

Täytyy antaa kunnia Hannu Mäkelälle. Hänen kauttaan avautui erilainen Pushkin – ei kanonisoitu kansakunnan kulttuurin edustaja, vaan oman aikansa ihminen. Yhdyn täysin Helsingin Sanomien kirja-arvion otsikkoon, jonka mukaan ”Hannu Mäkelän romaani herättää eloon Venäjän suurimman runoilijan” (http://www.hs.fi/kulttuuri/a1378530369460). Radio-ohjelma osaltaan täydentää romaania, koska siinä Mäkelä kertoo Pushkin-kiinnostuksensa syntyä ja kehitysvaiheita.

Suurimpana herätteenä tälle tekstille on siis ollut Hannu Mäkelän romaani ja yllä mainittu radio-ohjelma. Toiseksi syyksi voisi kai mainita lähestyvän syntymäpäivän. Kesäkuun 6. päivä hänen syntymästä tulee kuluneeksi 215 vuotta. Tosin Aleksandr Sergejevitsh syntyi 26. toukokuuta, mutta tuolloin elettiin juliaanisen kalenterin mukaan. Meidän nykyiseen gregoriaaniseen kalenteriimme muunneltuna syntymäpäivä on tuo kesäkuun kuudes. Aion opiskelumuistojeni ja romaanin lisäksi avata myös laajemmin maailmaa, jota Pushkinin kautta on minulle valjennut.

II.                  Muistelua opiskeluajoiltani

Tultuani 1970-luvulla yliopistoon opiskelemaan Venäjän kieltä ja kirjallisuutta jouduin heti venäläisten vierailevien lehtoreiden vaikutusvallan piiriin. Olen tavallisesta työläisperheestä ja yliopisto oli minulle hyppy hierarkiassa ylöspäin. Siellä odotin saavani korkeinta tietoa. Minun tuli vain omaksua. Olin siis hyvin vastaanottavainen nuori mies, kaiken lisäksi herkkä. Sain kuunnella lehtoreiden kertovan innostuneina heille tärkeistä asioista. Pushkin sai heidän äänensä nousemaan korkeuksiin. Heidän nuottinsa virtasi meidän keltanokkien sisimpään kuin huumeruiske. Pushkin tuntui olevan heille kaikki kaikessa. Oma herkkyystasonsa löytyi runoon kuin runoon. He panivat meidät oppimaan niitä ulkoa. Ja edelleen ne mielessämme pyörivät.

Tähän täytyy kuitenkin lisätä ”mutta”. Emme tutustuneet oikeaan Pushkiniin, vaan myyttiin Pushkinista. Meihin syötettiin valmis kuva ja ajattelumalli. Tämä Pushkin taisteli oikeudenmukaisuuden puolesta, matkalla kohti sosialismia. Hän oli uuden yhteiskunnan esitaistelija, jonka tuotannon ja myös herkkien rakkausrunojen kautta avautui uudenlainen, laajasti maailmaa tunteva ihmistyyppi. Näin Pushkin liitettiin samaan ketjuun, jonka toisessa päässä siinsi kommunismin taivas.

Nyt totean heti, että tässä on kyseessä vain käsitys, joka vastaanottavaiseen mieleemme hiljaa luikerteli. Jo heidän innostuksensa vaikutti, ja erilaisuus, se uusi maailma joka heidän persoonansa kautta avautui.

Opettajiemme Pushkin oli valmiiksi siloteltu ja valmiiksi selitetty. Se tuli vain ottaa vastaan, niin kaikki kirkastuu edessämme. Aina Pushkiniin siirryttäessä ääni kohosi ja sävy muuttui kimakammaksi, välillä lähes falsettiin. Oppitunnin jälkeen minä kaverini kanssa yritimme matkia opettajan nuottia ja nauraa hörötimme päälle. Kaikki ei siis ollut enää pelkkää viehätystä.

Jotkut mieleen jääneet runot olivat toki kauniita. Ääntämisharjoituksissa runon lausuminen oli meille vieras mutta toisaalta mielenkiintoinen perinne. Sinä tilanteessa runon sävelkulun imitoiminen kyllä toimi, saihan siinä itse puhua.  Opettajan kuunteleminen alkoi vähitellen kuitenkin jo hymyilyttää. Ei siihen halunnut enää suhtautua vakavasti.

Muutkin klassikot saivat saman kohtelun. Pushkin sattui vain olemaan se suurimmista suurin, alkujen alku, josta kaikki myöhäisempi periytyi ja johon se jollain salaperäisellä tavalla yhdistyi.

Kaikki naureskelu ja vitsailu oli tietysti meidän puolustusmekanismia, keino purkautua. Se auttoi meitä sopeutumaan opetukseen. Opettajat saivat meidän silmissämme kunnioituksen sädekehän. Heillä oli jokin salainen tieto, jokin salaisuus, josta me yritimme – joskus hieman vastahankaankin – päästä perille. Monet seikat Pushkinista kiinnostivat aidosti. Yksi tällainen oli kaksintaistelu, jossa Pushkin kuoli. Tapahtuman käsittely jäi kovin ontoksi. Se kuvattiin vain jonkinlaisena pakon sanelemana kunniakysymyksenä, johon ei ollut muuta ratkaisua. Hänen isoisänsä isä oli Ibrahim Hannibal, Etiopiasta tuotu tummaihoinen Pietari Suuren palvelija. Tämä mainittiin, muttei menty pitemmälle. Nähtiin sen vain inspiroineen kirjoittamaan häneen liittyvän yhden teoksen. Jäätiin kaikessa pinnalle räpiköimään. Meille riitti, että Pushkin oli kuolematon kirjailija, jo eläessään legenda.

Monenlaiset säröt jäivät Pushkinista kertomatta, enkä ainakaan minä tajunnut tätä silloin edes ihmetellä. Se olikin ikävintä, että minä uskoin ja tyydyin, mitä minulle opetettiin. Elin myyttisessä maailmassa, jota kutsuttiin kirjallisuudeksi. Todellisuus oli siitä etäällä. Pushkin oli ”yleisliittolainen” sankari, dekabristikapinan vallankumouksellinen, joka jo tsaarin aikana ymmärsi porvarillisen yhteiskunnan mädännäisyyden, minkä lukija pystyi kaikessa hänen tuotannossaan aistimaan, kun tarpeeksi sitkeästi yritti oppia.

Totta kai nyt kärjistän. Kuitenkin suunta oli tämä. Omaksuin tahtomattani ajattelumallin, jossa kaikkea pitää yrittää selittää osana jotain kehitystä. Ei ollut yksilöitä, individualismi kuului porvarillisen yhteiskunnan ”hapatukseen”. Ollakseen oikea taiteilija piti olla ripaus luokkatietoisuutta. Tätä me yritimme teoksista etsiä.

Muistan, kun jo melko pian sain tietää, että Pushkinilla oli myös selkeästi pornografisia runoja. En niitä nähnyt, mutta kyllä se jonkinlainen järkytys minulle oli. Vaivoin uskoin. Myöhemmin luin Hannu Mäkelän romaanin jälkikirjoituksesta, että 1970-luvulla Neuvostoliitossa julkaistuissa Pushkinin kootuissa teoksissa, joiden piti olla täydellinen laitos, oli niitä vielä sensuroitu. Sittemmin 90-luvulla niitä on peräti suomennettu. Sen verran olin sisäistänyt yliopistossa omaksumani Pushkinin myytin, että pitkään kauhistelin ja vieläkin ainakin jonkin verran mielessäni protestoin tällaisten tekstien julkaisua vastaan.

Tuolloin 70-luvulla elettiin yliopistoissa kuitenkin yhdenlaisen mullistuksen aikaa. Hegemonisessa taistelussa olivat sinipaitoihin pukeutuneet kommunistiset taistolaisnuoret niskan päällä. Heitä oli kaikkialla. Heitä ei uskaltanut julkisesti vastustaa, ellei halunnut välttämättä tulla leimatuksi neuvostovastaiseksi revisionistiksi. Kun maantuntemusluennolla kuulimme ”totuuksia” Neuvostoliitosta, uskoimme tai ainakin olimme uskovinamme kaiken. Ja samalla olimme osana valtavirtaa. Oli parempi olla sanomatta vastaan, sillä ei siitä olisi hyvää seurannut. Toki jossakin sisälläni koin ristiriitaa, ja tein myös omia ratkaisuja. Etsin esimerkiksi heti käsiini Solzhenitsynin Vankileirien saariston suomennoksen. Muistan kirjoittaneeni siitä erääseen pikkulehteen jopa sangen myönteisen arvion. En sitä kuitenkaan kaikille paljastanut. Ja yhtä kaikki Pushkinia ja hänen merkitystään en asettanut kyseenalaiseksi. Vähitellen aloin vain ottaa häneen etäisyyttä. Hänen rakkauden tunnoissa kituvat vahakasvonsa eivät antaneet minulle enää mitään.  

Nyt melko vanhalla iällä huomaan, että tällainen herkällä iällä läpikäymäni pyykinpesuohjelma on vaikuttanut ajatteluuni myös muissa yhteyksissä, ei vain Venäjään tai Neuvostoliittoon liittyen. Mutta tätä en nyt käsittele. Toivottavasti pystyn prosessoimaan käsityksiäni ja toimintamallejani joskus tarkemmin.

III.                Hannu Mäkelä: Pushkinin enkeli

Romaani kertoo Pushkinin elämässä kohtalokkaan kaksintaistelupäivän tapahtumista alkaen aamusta ja päättyen ratkaisevaan laukaukseen. Takautuvasti Pushkin käy läpi elämäänsä. Mieleen palautuvat hänelle tärkeät tapahtumat. Mielestäni romaani on koskettava tarina huoneessaan kuolemaan valmistautuvan miehen päivästä, jolloin mennyt elämä kelautuu palasina eteen ja mies pyrkii väkinäisesti unohtamaan kuoleman ajatuksen.

Mielestäni Mäkelän romaanissa on mielenkiintoinen näkökulma, kun se ottaa keskiöön Pushkinin kaksintaistelun ja kuoleman. Sen kautta avautuu myös muut elämän vaiheet. Tässä Mäkelä ei romantisoi, eteen avautuu elämä kaikessa raadollisuudessaan. Se on jotain muuta kuin se myyttiä hiova kiertely ja kaartelu, jollaiseen olin nuorena oppinut.

Pushkin käy läpi rakkaussuhteitaan, ongelmallista suhdetta vaimoonsa, suhdettaan tsaariin. Seurana hänellä on enkeli, salaperäinen näkymätön hahmo, joka polemisoi päähenkilön aatelmia ilmestyen aina sopivissa ja sopimattomissa paikoissa hänen seuraansa, tai pysyen joskus tietoisesti syrjässä. Tämä tuntuu hieman oudolta ratkaisulta, mutta ymmärrän sen siinä mielessä, että venäläiset ovat todellakin hyvin taikauskoista kansaa ja miksei se voisi päteä Pushkiniinkin.

Pushkin yrittää työskennellä, mutta kuitenkin hän samanaikaisesti valmistautuu tärkeään koitokseensa. Elämäntilanne painaa. Kaikki tuntuu olevan täydellisessä umpikujassa. Veloista on mahdotonta selvitä, ulospääsyä ei näytä olevan kuin yksi. Kirjailijan tulkinta kaksintaistelusta onkin, että Pushkin todennäköisesti kuoli siinä tahallaan. Sitä kantaa puoltavat monet seikat.

Romaanin lukeminen oli hieman raskas kokemus, mutta tietäen tarinan kohtalokkaan lopun, lukeminen edistyi sujuvasti. Hetkittäin romaanissa oli hyvin vaikuttavia muisteloita. Rakkaista naisista tulee ne kauneimmat. Mäkelän mukaan Pushkinin rakkausrunoille on aina jokin konkreettinen kohde. Tämä poikkeaa esimerkiksi oman opettajani, professori Erkki Peurasen tulkinnasta.

Mukana on joitakin runoja, jotka Mäkelä on kääntänyt omalla koruttomalla tyylillään. Eniten pidin tästä seuraavasta, jonka Mäkelä sanoo radiojutussa kääntäneensä opiskeltuaan venäjää kaksi vuotta.

Jos pettää sinut elämä

älä masennu, älä suutu.

Menetyksen hetkenä alistu.

Usko: koittaa ilon päivä.

Sydän tulevassa elää,

nykyisyys on ikävää.

Kaikki kuluu, menee ohi hetkessä

Ja rakkain on siinä menneessä.

Alkukielinen versio (”Если жизнь тебя обманет…”) löytyy täältä: http://www.ilibrary.ru/text/560/p.1/index.html . Mielestäni käännöksessä on onnistuneesti saatu purettua se Pushkinille ominainen korkealentoisuus. Mäkelä puhuttelee tämän ajan ihmistä.

Suurimmat rakkauden tunteensa Pushkin lienee osoittanut Anna Kernille (http://en.wikipedia.org/wiki/Anna_Petrovna_Kern ), joka ei kuitenkaan suostunut Pushkinin vaimoksi. Mielestäni hänelle on omistettu ehkä Pushkinin kaunein runo (”Я помню чудное мгновение…”: http://stihiolubvi.ru/pushkin/ya-pomnyu-chudnoe-mgnovene.html ). Mäkelä ei ole tätä runoa suomentanut eikä Vladimir Nabokovkaan tuntunut suosittelevan sen englannintamista (http://www.newrepublic.com/article/books-and-arts/the-art-translation  ).

Naisia Pushkinin lyhyessä elämässä riitti. Välillä Pushkin sekoittaa Kernin kahteen muuhun Annaan: Vulfiin ja Oleninaan. Anna Oleninalle Pushkin omisti erään hänen kauneimmista rakkausrunoistaan, joka alkaa Mäkelän käännöksessä sanoin: ”Teitä rakastin: ja rakkaus vielä ehken/ ei täysin ole sielussani sammunut…”. Alkuperäinen alkaa sanoin ” Я вас любил: любовь еще, быть может,/В душе моей угасла не совсем…” Se on minulle siinä mielessä merkittävä, että se on ensimmäinen ulkoa oppimani venäjänkielinen runo. Pushkinin tunnot Annaa kohtaan ovat siis tulleet tutuiksi.

Täytyy kertoa Pushkinin Kern-suhteesta vielä yksi seikka, vaikkei Mäkelä siitä mainitsekaan. Nähtävästi tohdin jo iskeä totuudella päin naamaa pelkäämättä vanhan mielikuvan säröilemistä. Tosiasiassa Pushkin nimittäin kutsuu Anna Kerniä ”Babylonin huoraksi”  (http://ru.wikipedia.org/wiki/%D0%9A%D0%B5%D1%80%D0%BD,_%D0%90%D0%BD%D0%BD%D0%B0_%D0%9F%D0%B5%D1%82%D1%80%D0%BE%D0%B2%D0%BD%D0%B0 ) . Vertailun vuoksi totean, että yliopistoaikoinani opettajattarieni ylistämä Anna Kern oli herkkäsieluinen nainen, joka aviomiehelleen uskollisena ei kyennyt vastaamaan Aleksandr Sergejevitshin rakkauden pyyntöihin.

Avioliiton solmiminen ei tahtonut Pushkinilta onnistua. Natalia Nikolajevna (Tasha) oli Pushkinin viimeinen mahdollisuus (”Tashassa hän näki viimeisen mahdollisuuden kyntää ja istuttaa siemenensä vielä neitseelliseen peltoon”). Tosin tuokin oljenkorsi tuntuu menevän sivu suun, kun varakkaampiakin sulhoja oli tarjolla. Romaanissa Pushkin alkaakin vielä pohtia, miksi Natalia Nikolajevnaa tomerasti hyviin naimisiin hommaava äiti sitten kuitenkin suostui köyhään runoilijapoloon. Oliko tämä sittenkään ”puhdas”? Oliko joku sulhaskandidaatti ehtinyt jo käydä vieraissa?

Natalia Pushkina

Tsaari Nikolai oli kiinnostunut vaimosta. Hoviin Pushkin vedettiin vain vaimonsa vuoksi. Hän sai mitättömän ”kamarijunkkarin” arvonimen ja hänelle naureskeltiin nimittelemällä häntä alentavasti ”kirjoittelijaksi”. Tsaari halusi olla lähellä hänen vaimoaan. Pushkin oli otettava mukaan kaikkien irvailtavaksi.

Romaanin Pushkin miettii myös sellaista vaihtoehtoa, että hän jäisi henkiin ja taistelukumppani d’Anthès kuolisi. Siinä vaihtoehdossa hän ei näe mitään hyvää. Vaimonsa hän tuntee jo menettäneensä, avioliittoa ei enää saa lämpenemään. Hänelle ratkaisu on vain oma kuolema. Vaimo saa vapauden, tsaarille avautuu mahdollisuus.

Loppupuolella romaanin pysähtyneeseen tilaan tulee vauhtia, kun Pushkin lähtee kotoaan matkaan palvelijan tuoma karhunturkki yllään. Rekimatkalla vastaan tulee tuttavia, iloisia vuorosanoja vaihdetaan puolin ja toisin. Ensin kuitenkin pysähdytään Nevski prospektille S. Wolfin ja T.Beranger’n konditoria-kahvilan eteen. Sinne Pushkin poikkeaa odottamaan sekundanttiaan vanhaa koulukaveriaan Konstantin Danzasia ja juomaan kupillisen teetä. Sitten lähdetään kohti sovittua kaksintaistelupaikkaa, keskustasta syrjässä sijaitsevalle mustalle joelle (Черная речка): http://strana.ru/places/21094459 .

Kirjan lopussa on jälkikirjoitus jossa kerrotaan yksityiskohtaisesti kaksintaistelun jälkeisestä kahdesta vuorokaudesta, joka päättyy runoilijan kuolemaan. Kaikki perustuu tietysti aikalaistenkertomuksiin eikä tiedetä, kuinka paljon niissä on totta, kuinka paljon mytologisointia. Mäkelä kuitenkin kertoo tapahtumista niin koruttoman vakuuttavasti – välillä myös eri lähteiden totuudenmukaisuutta punniten – että lukijan on helppo uskoa kaiken olevan totta. Pushkinin kuolinkamppailua voi seurata kuin traagista näytelmää. Väkeä väen perään ryntää suuren runoilijan luo. Lääkärit eivät anna toivoa, joten kyseessä on hyvästijättö suurelle runoilijalle. Yhtenä lääkärivieraana on myös Vladimir Dal’, josta myöhemmin tuli jokaiselle venäjän kielen opiskelijalle tutuksi käynyt merkittävä sanakirjan tekijä.  Kansanjoukot ympäröivät Pushkinin asuintalon. Kaikki eivät ole paikalla pelkästään suurta runoilijaa kunnioittamassa tai keisarinvaltaa arvostelemassa. Joukossa on Mäkelän mukaan myös töllistelijöitä, joita kerääntyy aina paikalle, kun jotain tapahtuu.

Pushkinin viimeiset hetket on kuvattu vaikuttavan aidosti. Suorastaan herkkä on kohtaus, jossa vaimo Natalia Nikolajevna syöttää miehelleen kuin pikkulapselle lusikalla lakkoja. Sitten vaimo poistuu, ja Pushkin on valmis kuolemaan. Lukija tuntee lähes itsessään, kun hengitys alkaa salpautua.

Jotain vaarallista tsaari Nikolai Pushkinin kuolemassa näki, koska määräsi miehen sielunmessun pidettäväksi pienessä kirkossa Moika-joen varrella tsaarin hovitallien kupeessa. Suuren ihmisjoukon kokoontuminen haluttiin estää. Silti hautajaisten aikaan koko hovitallien aukio oli täynnä kansaa. Kansan kapinointia pelättiin myös hautaamisen yhteydessä. Pietariin hautaaminen ei ollut mahdollista, sillä se olisi voinut provosoida kansaa ja muuttua pyhiinvaelluspaikaksi, mikä taas ei olisi ollut tsaarin mieleen. Ruumis kuljetettiin Pietarista salaa Pihkovan lähistöllä sijaitsevaan Svjatogorskin luostariin, jonne Pushkin haudattiin äitinsä viereen. Tähän hautapaikkaankin liittyy tarina, jonka perusteella voi päätellä Pushkinin aavistaneen ennakolta oman kuolemansa. Hän nimittäin oli ostanut vuotta aiemmin sieltä itselleen oman hautapaikan.

…

Pushkinin kuoleman jälkeen kävi niin kuin Pushkin arveli. Tsaari mitätöi Pushkinin huomattavan suuret velat. Hän (todennäköisesti) teki Natalia Nikolajevnan raskaaksi. Kun tämä synnytti, hän oli jo toisen miehen puoliso. Nikolailla oli osansa tuon avioliiton järjestelyissä.

…

Palaan kaksintaisteluteemaan. Mäkelä mainitsee, että Pushkinilla ennen tuota kohtalokasta ”duellia” oli ollut elämässään parikymmentä kaksintaistelua ja ihmettelee, että hän niinkin pitkään oli säilynyt hengissä. Asiaan löytyisi varmaan vahvistettua tietoa, mutta tyydyn kirjahyllyyni. Siellä on nimittäin lapsille ja koululaisille tarkoitettu kirja  kaksintaisteluista (Дуэли 2003). Siinä kerrotaan kahdeksasta tilanteesta, joissa Pushkin oli haastajana.  Kirja kertoo Pushkinin halunneen niissä puolustaa kunniaansa. Kovin tyhjänpäiväisistä asioista hän kuitenkin on kokenut kunniansa uhatuksi. Häneltä näyttää puuttuneen täysin huumorintaju. Hän ei sietänyt pienintäkään loukkausta ja kynnys loukkaantumiseen oli matala. Kirjan tapauksissa ei yhtä lukuun ottamatta päädytä ampumaan asti, vaan riidat sovitaan viimeistään siinä tilanteessa, kun pistooli on tarkoitus kohottaa toista päin. Pushkin suhtautui kaksintaisteluihin kylmäpäisesti tuntematta mitään kuolemanpelkoa. ”Joskus hän vielä tapattaa itsensä kaksintaistelussa”, kerrotaan Pushkinista kirjan mukaan puhutun.

Koulukaverinsa ja hyvän ystävänsä Küchelbeckerin Pushkin haastoi, kun tämä kirjoitti hänestä kiusoittelevan mutta toki harmittoman epigrammirunon, jollaisia koulupojilla oli tapana toisistaan tehdä. Teatterissa syntyi yksi riita, joka laukesi siihen, että vastapuoli lopulta kieltäytyi vastaanottamasta haastetta pitäen syytä tyhjänpäiväisenä pikkuasiana. Kortinpeluussa syntyi ainakin yksi haaste, mikä pelihimoiselle runoilijalle tuntuikin sopivan luontevasti. Siinä päästiin jo taistelukentälle. Vastapuoli ehti jo tehdä ohilaukauksen, mutta Pushkin jätti ampumatta todeten, että hänelle riittää se, että näkee tämän pelkäävän. Myös biljardipöydän äärestä on yksi riita saanut alkunsa.

Pushkin tuntui joskus hakemalla hakevan syitä kaksintaisteluun. Sellainen syy saattoi syntyä myös naisen seurassa, jos Pushkin tulkitsi jonkun kolmannen osapuolen käytöksen loukkaavaksi. Karkotusmatkallaan Kishinjovissa tällaisessa tapauksessa vastapuoli kieltäytyi vastaanottamasta haastetta, minkä seurauksena Pushkin antoi vastapuolelle korvatillikan.

IV.               Valikoituja kohtia Pushkinin perinnöstä 

En opiskeluni jälkeen toki kokonaan hylännyt Pushkinia. Kyllä hän on tullut vastaan monissakin yhteyksissä ja säännöllisesti olen lukenut Pushkinin tuotantoa ja katsonut elokuvia.

Kirjahyllyssäni on vuosikaudet ollut kaksi Pushkinin elämään liittyvää romaania, joihin molempiin aika ajoin palaan. Toinen teos on Juri Tynjanovin romaani Pushkin (Юрий Тынянов: Пушкин), jonka alkuosat valmistuivat vuonna 1935, ennen Stalinin järjestämiä massiivisia Pushkinin kuoleman 100-vuotisjuhlia helmikuussa 1937. Kokonaisuudessaan romaani valmistui vuonna 1943, joka oli paljon sairastelleen kirjailijan ja Pushkin-tutkijan kuolinvuosi. Toinen teos on Tammen vuonna 1945 julkaisema romaanin suomennos, kääntäjänä Antti Inkinen. Olen lueskellut romaaneja silloin tällöin rinnakkain joko satunnaisesti tai kuhunkin hetkeen sopivia kohtia valikoiden. Suomennoksen lukemisesta olen vain nauttinut enkä ole yrittänytkään etsiä tekstistä puutteita. Tietyt sananvalinnat ovat jääneet mieleen: ”Niistä, kynttilät!” (Снять со свеч!), ”Mitä irvistelet ikeniäsi?” (Что зубы скалишь?),”Taas aloitti irstailunsa, sanottiin kylällä” (Опять загулял, говорили в деревне), ”huorabaletti” (блудный балет)  ”Maša siirteli yhä värähtelevämmin jalkojaan” (Маша все дробнее ставила ноги).

Romaani kertoo hyvin eläväisesti Pushkinista, hänen perheestään ja lähipiiristä. Se antaa Pushkinista hyvin inhimillisen kuvan, mutta ei se estänyt Tynjanovin ajan yhteiskuntaa luomasta Pushkinista vahakasvoista myyttiä.

Romaanissa tulee vastaan monia Venäjän historiaan kiinteästi kuuluvia henkilöitä aina tsaarista lähtien. Yksi hieman hieman tuntemattomampi hahmo on diplomaatti ja ruhtinas Nikolai Borisovitsh Jusupov (1750 – 1831): http://en.wikipedia.org/wiki/Nikolay_Yusupov.

Romaanin alkuosan yksi mielenkiintoinen hahmo on Aleksandr Sergejevitshin isoisä Osip Abramovitsh, juoppo ja kansan suussa irstailevaksi kuvattu ”neekerivanhus”. Lääkäri saa häneltä huutia, kun tämä ilmoittaa ukoilla olevan vain pari päivää elinaikaa. Ylipäänsä romaani avaa mielenkiintoisesti Pushkinin äidin kautta periytyvää afrikkalaistaustaa. Käsittääkseni se on ollut nuorelle Aleksandr Sergejevitshille ainakin aluksi suuri trauma. Ei se mieltä ylennä, jos ympäristö haukkuu apinaksi. Sittemmin muistaakseni Erkki Peuranen kirjoittaa Pushkinin olleen sukutaustastaan ylpeä, mikä osoittaisi, että Pushkin käänsi kiusaamisen voitokseen.

Neuvostoliitossa Pushkinia käytettiin räikeästi omiin poliittisiin tarkoitusperiin. Valtio tarvitsi kansakuntaa yhdistäviä hahmoja. Sosialistisessa yhteiskunnassa tähän käytettiin kirjailijoita ja taiteilijoita. Kuolleet sopivat parhaiten tähän rooliin. Vuonna 1937 poliittinen tilanne maassa kärjistyi. Samaan aikaan kun maassa oli alkamassa laajat poliittiset vainot, vietettiin Stalinin johdolla hyvin näyttävästi Pushkinin kuoleman 100-vuotisjuhlaa. Pushkinista tehtiin jonkinlainen esikommunisti. Monet julkiset paikat, kadut ja tuotantolaitokset nimettiin Pushkinille. Tehtaat, kolhoosit ja armeijan yksiköt lähes kilpailivat sillä, kuinka huomattavia tapahtumia ne voivat Pushkinin kunniaksi järjestää. Esimerkiksi Leningradissa sijaitsevan Stalinille nimetty tehdas järjesti retken Pushkinin haudalle. Radio järjesti erään yksikön työntekijöiden kesken kyselyn, joka osoitti, että yksikön 143 työläisestä 139 tunsi Pushkinin (http://feb-web.ru/feb/pushkin/serial/v37/v372492-.htm ) . Minulle jäi epäselväksi, oliko tulos hyvä vai huono.

Mahtipontisia Pushkin-tapahtumia seurasi sitten hirveä terrori ja murha-aalto. Toinen käsi tarjosi kansalle Pushkinin tekstejä, toinen käsi teloitti.

Kansallista eheytystä tarvittiin myös sodan jälkeen, sillä myös vuonna 1949 järjestettiin Pushkinin syntymän 150-vuotisjuhla. Tällöin julkaistiin Pushkinin kootut teokset ja  järjestettiin kampanja, jolla pyrittiin kansa saamaan Pushkinin teosten pariin.

Toisaalta täytyy samalla korostaa, että oli myös aitoa Pushkin-tutkimusta ja harrastusta. Yllä jo kerroin Juri Tynjanovista. Lisäksi voisin mainita Saatana saapuu Moskovaan –romaanin luojan Mihail Bulgakovin. Hän perehtyi Pushkinin elämän vaiheisiin ja huomasi, että kuolemasta oli ristiriitaista tietoa. Tämän myötä syntyi Pushkin-aiheinen näytelmä Viimeiset päivät (Последние дни), joka sittemmin on vuodesta 1943 alkaen esitetty eri näyttämöillä.

Vaikka hallinnon puolella ylistys menikin hullutteluksi, niin venäläisillä on nähtävissä koskettavan syvä ja vilpitön halu kunnioittaa oman kansallisrunoilijansa muistoa. Venäjällä tämä näkyy kaikkialla. Ja sen vuoksi nostankin esimerkiksi Vilnan, jossa olen itse asunut pari vuotta. Se on Pushkinin suhteen tärkeä kaupunki ensiksikin siksi, että hänen isoisän isänsä, Afrikasta Pietari Suuren Venäjälle tuoma Ibrahim Hannibal on siellä kastettu. Siitä on olemassa kaupungin keskustassa sijaitsevan pienen ortodoksikirkon seinällä muistolaatta.

Lisäksi Vilnassa on asunut Pushkinin poika Grigori Aleksandrovitsh Pushkin (1835—1905). Hänet vihittiin siellä vuonna 1883 samassa kirkossa, jossa Hannibal oli kastettu. Hän asui Markuchiain kartanossa, missä nykyisin sijaitsee sympaattinen runoilijan muistoa kunnioittava kotimuseo (http://www.vilniausmuziejai.lt/a_puskinas/history/index.htm ). Kartano sijaitsee kauniilla paikalla luonnon keskellä. Kävijä tuntee kohtaavansa siellä 1800-luvun hengen. Toivottavasti museolla on pitkät elinpäivät.

…

Suomestakin voisin kertoa hieman, mutta aivan viime vuosilta. Nykyisin Pushkinin perinteen vaalimisessa on ilahduttavia merkkejä. Yksi tärkeä henkilö oli oma kirjallisuuden opettajani, professori Erkki Peuranen. Hän on suomalaisessa Pushkin-tutkimuksessa tehnyt uraa uurtavaa työtä. Se työ on kantanut myös hedelmää. Tosin on todettava, että kun nyt lukee hänen suomeksi kirjoittamiaan kirjasia (Kokonaan en kuole, Kuopio 1988; Aleksandr Puškin – venäläinen maailmankirjailija, Kuopio 1999), huomaa että ne on kirjoitettu ylikireässä etunojassa. Mutta hänkin oli vain oman aikakautensa ja kulttuuriympäristönsä lapsi.

Pushkinin patsas Kuopiossa

Pushkinin syntymän 200-vuotisjuhlavuonna 1999 ilmestyi Aarno Salevan valmistama suomennoskokoelma Aleksandr Pushkin Kertovia runoelmia . Ilmestyessään torjuin sen. Nyt kaivoin sen uudelleen esiin kirjastosta ja esimerkiksi Kaukasian vanki tuntui yllättävän hyvältä ja raikkaalta kokonaisuudelta. Ehkä Mäkelän romaanin vaikutuksesta alan irtautua aiemmista esteenä olleista asenteistani.

Myös muita suomennoksia on olemassa. Ehkä tutustun niihin joskus, kun sopiva hetki tulee.

V.                  Katse eteenpäin

Lopuksi voisin mainita Pushkinin elämästä ja tuotannosta asioita, joihin haluaisin tutustua paremmin.

1)      Olen myös oopperan ystävä ja Jevgeni Onegin on suosikkioopperoitani. Suosikkiesityksessäni Tatjanan roolissa on ollut ranskalainen Renée Fleming. Hänen venäjän ääntämisestä minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa. Tuntuu kuitenkin hieman hassulta, kun ranskalainen laulaa venäjäksi, sillä Pushkinin aikanahan aatelisto käytti paljon ranskaa.Yhtä kaikki haluaisin joskus lukea Pushkinin kirjoittaman Jevgeni Oneginin kokonaisuudessaan alkukielellä. Toistaiseksi olen lukenut vain katkelmia. Siinäkin mielessä teos on tuttu, että joskus auskultoidessani pidin siitä jopa harjoitustunnin eikä se kovin huonosti mennyt.

2)      Kaksintaistelut myös kiinnostavat. Olen joskus peruskoulussa ja lukiossa opettaessani pitänyt aiheesta jopa aamun avauksen. En muista lainkaan, mitä tuolloin puhuin ja mistä tietoni hankin. Muistan kuitenkin saaneeni historian opettajakollegaltani myönteistä palautetta. Haluaisin tutustua enemmän niin Pushkinin kuin myös muiden kokemiin kaksintaistelutilanteihin.Oliko Pushkin öykkäröivä riidankylväjä vai halusiko hän sittenkin vain oikeudenmukaisuutta?

3)      Pushkinin merkitys on suuri myös venäjän kielen uudistajana. Olen joskus miettinyt, miksi hän ylipäänsä innostui venäjän kielestä. Hän oli saanut kotonaan ranskankielisen sivistyksen. Hän osasi täydellisesti ranskaa ja seurusteli ranskaksi. Tynjanovin romaanissa on kohtaus, jossa pieni Aleksandr menee isän työhuoneeseen ja pyytää tätä lukemaan Molierea. Isä lukee, ja poika kuuntelee hievahtamatta. Samanlaisella tarkkuudella ja tiedonjanolla poika uppoutui myös venäjän kieleen, tärkeimpänä opettajanaan lastenhoitaja-njanja Arina. Omassa tuotannossaan hän toi kieleen kansan puhetta hyläten ylätyyliset koukerot.  Pushkin tapasi kouluvuosinaan vanhaa perinnettä edustavan runoilija G.R.Derzhavinin. Tällä tapaamisella on osaltaan rakennettu Pushkin-myyttiä kuvaamalla se ikään kuin viestinvaihdoksi uuden sukupolven hyväksi.

4)      Aleksandr Sergejevitsh Pushkin oli afrikkalaisen Ibrahim Petrovitsh Hannibalin (1696-1781) jälkeläinen (http://fi.wikipedia.org/wiki/Ibrahim_Petrovit%C5%A1_Gannibal ). Tuo isännimi tulee tsaari Pietarista (Petr). Sukunimi voidaan translitteroida joko Gannibaliksi tai Hannibaliksi. Tämä on oma tarinansa, johon kannattaa tutustua. Haluan myös tajuta tarkemmin, miten Pushkin noihin afrikkalaisiin sukujuuriinsa suhtautui ja miten ympäristön asenteet Pushkiniin vaikuttivat. Olisiko niin, että Pushkinin kärsimätön ja äkkipikainen luonne olisi juuri näitä peruja? Hän puolusti hyvin herkästi kunniaansa vaikka kaksintaistelussa, jos koki sen uhatuksi.

5)      Pushkinin naisasiat ja avioliitto herättää myös kysymyksiä. Avioliiton solmiminen tuntui tuona aikana olevan joskus kovin mutkikasta.

6)      Pushkin oli Dostojevskin lailla pelihimonsa vallassa. Myönnän itsessäni olevan samaa vikaa. Tästäkin puolesta Pushkinin elämässä tiedän liian vähän.

7)      Myös Pushkinin kaksintaistelukumppanin elämä kiinnostaa. George Dantes sai loppuelämäksi Pushkinin murhaajan leiman. Hän piti kuitenkin kunniastaan kiinni. Dantesin elämään liittyy eräs hyvin arvoituksellinen henkilö, paroni Gekkeren, jota arvellaan Pushkinin kohtalokkaaseen kaksintaisteluun johtaneiden häväistyskirjeiden alullepanijaksi. Hänessä kiinnostaa eräs uskomaton seikka: hän  adoptoi Dantesin, kun tämä oli jo 24-vuotias. Adoption myötä Dantesin viralliseksi nimeksi tuli Georges-Charles de Heeckeren d'Anthès. Hän eli 83-vuotiaaksi ja kuoli vasta vuonna 1895. Paroni Gekkeren oli homoseksuaali. Hänen ja hänen ottolapsensa tiet yhtyvät myöhemmin Wienissä. He muuttavat yhteen asumaan. 

1990-luvun Pushkin