Kasvatuslaitoksia ja sankareita – huomioita eräistä elokuvista

Työsuhteissani olen ollut opetuksen ja kasvatuksen parissa lähes koko ikäni. Siksi on luonnollista, että sitä sivuavat elokuvat kiinnostavat. Satuin katsomaan ranskalaisen Christophe Barratierin elokuvan Kuoropojat (Les Choristes, 2004). Siitä tuli mieleen muutama muukin aihetta sivuava filmi. Niin tämä juttuni sai alkunsa. Kirjallisuudesta saisi varmaan enemmänkin irti.

Kuoropojat, oikealla edessä Clement Mathieu, vasemmalla koulukodin johtaja

I.

Elokuvan Kuoropojat  tapahtumat sijoittuvat erääseen koulukotiin vuonna 1949.  Siellä asustaa joukko sota-ajan ja miehityksen traumat kokeneita poikia, jotka on eristetty paikkaan heidän käytöshäiriöittensä vuoksi. Koulukotiin menee töihin luokanvalvojaksi työtön musiikin opettaja Clement Mathieu. Koulun sadistisen johtajan Rachinin käyttämä rike-reaktio –menetelmä on kokenut haaksirikon. Rike aiheuttaa rangaistuksen, joka taas aiheuttaa uusi rikkeitä. Ollaan ikävässä kierteessä. Väkivallasta ovat joutuneet kärsimään myös koulun henkilökunta.

Mathieu on kalju pienikokoinen ja hieman lihava mies, joka joutuu luonnollisesti heti jo ulkonäkönsä vuoksi oppilaiden pilkan kohteeksi. Hän ei siitä välitä. Hän saa idean uudesta menetelmästä ja laittaa pojat laulamaan. Laulusta löytyykin pojille motivoivaa toimintaa. Kaikkien kanssa asiat eivät kuitenkaan suju aivan hyvin. On monta hankalaa tapausta. Mathieu ei kuitenkaan provosoidu vaan kärsivällisenä kaikki nöyryytykset kestäen voittaa lopulta poikien luottamuksen. Ennen muuta hän kauhistuu koulun johtajan sadistisista toimista, mistä syystä hän alkaa toimillaan puolustaa poikia. Mathieu saa aikaan huipputuloksia. Koulukotiin tulee jopa merkittävä vierailija tutustuakseen nimenomaan kuoroon. Kuoro valmistautuu hyvin esitykseensä ja kaikki onnistuu mainiosti. Kaikki tuntuisi olevan hyvällä mallilla, mutta niin ei kuitenkaan käy.

Erään ongelmatapauksen vuoksi tilanne koulukodissa kärjistyy kriittiseksi. Koulun johtaja Rachin on siihen osin itse syyllinen, mutta hän kuitenkin erottaa Mathieun. Lähtiessään hän saa luokkaan lukituilta oppilailtaan ikimuistoisen läksiäislahjan. Asia korjaantuu vasta myöhemmin, kun todellisuus paljastuu ja sen johdosta despoottinen koulukodin johtaja erotetaan. Mathieuta se ei enää auta. Pojat ovat kuitenkin saaneet hänen ansiostaan paljon arvokkaita eväitä elämäänsä.

Tämä on lyhykäisyydessään elokuvan tarina, josta tosin jää kertomatta monia olennaisia kohtia, mm. yksi täysin epäonnistunut tapaus. Elokuva alkaa kehyskertomuksella, jossa kaksi koulun entistä lasta tapaavat yli 50 vuoden jälkeen. Toinen on merkittävä kapellimestari Pierre Morhange, joka on tullut paikkakunnalle hautaamaan äitinsä. Toinen oli tuolloin hiljainen vanhempansa sodassa menettänyt pikkupoika, joka onnistuu lähtemään koulukodista Mathieun seurassa. Kertomus koulusta on siis takautuma. Pierre on yksi koulukodin ongelmatapauksia, joka ottaa välillä rajustikin yhteen Clent Mathieun kanssa. Mathieu tapaa elokuvassa myös Pierren äidin yrittäen jopa lähennellä tätä, mikä itse asiassa onkin yhtenä syynä opettajan ja Pierren välirikkoon. Pierre on poikkeuksellisen kaunisääninen laulaja ja Mathieu ottaa yhteyttä pojan äitiin onnistuen saamaan Pierren tulevaisuuden oikealle raiteelle.

Kuoroharjoitus. Yksi poika on "nuottitelineenä". Oikealla sivuttain seisomassa Pierre

II.

Kuoropoikien kanssa hyvin samantapainen elokuva on korkeamman tason kouluun sijoittuva australialaissyntyisen Peter Weirin Kuolleiden runoilijoiden seura (Dead Poets Society, 1989), jossa Robin Williamsin esittämä äidinkielen opettaja John Keating onnistuu innostamaan menetelmillään oppilaansa Weltonin akatemiassa. Tämä ei tietystikään miellytä laitoksen johtajaa, koska toimintamenetelmät eivät istu laitoksen omiin normeihin. Lopussa tilanne johtaa ristiriitoihin ja aiheuttaa mm. erään oppilaan itsemurhan. Lopussa John Keating joutuu Kuoropoikien Clement Mathieun tapaan lähtemään paikasta.  

Sekä John Keting että Mathieu ovat samanlaisia sankarihahmoja, jotka tulevat uuteen työpaikkaan töihin ja nousevat siellä uudistamaan vanhoihin rutiineihin jämähtäneitä menetelmiä ja perinteitä. He molemmat saavat ihmeitä aikaan, mutta joutuvat lähtemään koulun johdon kanssa nousevien erimielisyyksien takia. Kuolleiden runoilijoiden seurassa myös oppilaiden vanhemmat ovat vaatimassa eroa, Kuoropojissa pelkkä koulukodin diktatorinen johtaja on eron takana.

III.

En pidä Kuoropoikia kovin merkittävänä elokuvana, vaikka se onkin saanut paljon eri palkintoja. Olihan sillä aikanaan jopa kaksi Oscar-ehdokkuutta. Elokuvan didaktiset ja pedagogiset ratkaisut on mielestäni hieman ylimalkaisesti kuvattu. Tuskin siitä kukaan opettaja mitään uusia ideoita tai malleja työhönsä saa. Sen voima lienee muussa. Luin jostakin, että elokuvan ilmestyttyä kuoroharrastus alkoi Ranskassa piristyä. Tämä oli ilo lukea. Se on sinällään elokuvalle tärkeä saavutus. Ja olihan elokuva myös alkusysäys Pierreä poikana näytelleen Jean-Baptiste Maunierin uralle, ja varmaan muillekin lapsinäyttelijöille se on merkinnyt paljon.

Asetelma molemmissa elokuvissa on samantapainen. Se kertoo menneisyyden autoritäärisestä koulujärjestelmästä. On despoottinen tai muuten vanhoihin menetelmiin kangistunut johtajaopettaja tai rehtori. Kouluun tulee uusi opettaja tuoden mukanaan uutta ilmettä opiskeluun. Hallintobyrokratia koulun johtajan hahmossa lyttää nämä pyrkimykset. Oppilaiden protestit tai muut vastaan pyristelyt eivät siinä auta.

Vaikka yhteys onkin löyhä, niin elokuvien malli voisi olla perinteisissä lännenelokuvissa. Kaupunkiin tullut sankari alkaa panna asioita järjestykseen ja saa osan yhteisöä puolelleen.  On niitä, jotka asettuvat puolustamaan asemaansa. Lopussa vieras joutuu lähtemään, yksinään kuin ”auringonlaskun ratsastaja”. Hän lähtee kuitenkin voittajana. Monet jäävät kaipaamaan, legenda alkaa elää.  

Asetan Kuolleiden runoilijoiden seuran selkeästi Kuoropoikien edelle, vaikka elokuvan katsomisesta on hyvin kauan aikaa ja aika on saattanut kullata muistoja. Muistan kyllä olleeni Weirin elokuvasta hyvin innoissani, kun taas Kuoropojissa eräät motiivit jäivät tavallaan ilmaan. Ne olisivat vaatineet vielä käsittelyä. Katsomisen arvoinen se toki oli hienoisesta hataruudestaan huolimatta.

IV.

Vuonna 1983 Neuvostoliitossa ilmestyi Dinara Asanovan nuorisorikollisten uudelleenkasvatusta kuvaava elokuva Pojat (Пацаны). Elokuva nosti tuon ajan neuvostoyhteiskunnan keskusteluun vakavan ongelman: nuorisorikollisuuden ja syrjäytymisen.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat rikollista taustaa omaavien nuorten kesäleiriin, jossa asutaan teltoissa ja opiskellaan yhteiseloa ja työntekoa. Leirin johtajana toimiva voimistelun opettaja on omanlaisensa sankarihahmo, jota ei toki voi rinnastaa Kuoropoikien tai Kuolleiden runoilijoiden seuran opettajasankareihin. Hän pyrkii elämään nuorten kanssa, palauttamaan heidät kaidalle tielle, herättämään heissä vastuuta ja yhteisöllisyyttä.  Jos sankaruutta ajattelee, niin siksi voisi ehkä katsoa sen, että hän toimii vapaaehtoisesti näiden nuorten parissa, on heille lujana vanhempana. Hän siis haluaa toimia heidän parhaaksi eikä sulje heitä oman elämänsä ulkopuolelle.

Opettaja on täysillä mukana heidän elämässään. Helpolla hän ei pääse, ongelmia riittää. Välillä ollaan epätoivoisissa tilanteissa, mutta palkitseviakin hetkiä on. Tavoitteena on se, että pojista tulisi hyviä kansalaisia, ottaisivat itse vastuuta elämästään.

Mutta elokuvan loppu on yhtäältä lohduton. Siihen jää kuitenkin myös positiivista pilkahdusta, ainakin siinä mielessä, että yhteisö nousee apuun, pelastamaan isälleen kostoa janoavaa poikaa.

Elokuva loppuu konfliktiin, joka jää ratkaisematta. Yhtenä päähahmona oleva 15-vuotias poika varastaa leiriltä räjäytteen, jota oli tarkoitus käyttää juhlistamassa leirin päättäjäisjuhlaa. Poika haluaa kostaa isälleen, joka on tehnyt pahasti pojan sisarelle. Sisarkin esiintyy elokuvassa huolehtien pojasta ja toimien tavallaan eräänlaisena äidin korvikkeena. Näin elokuva paljastaa neuvostoyhteiskunnan todellisuuden karumman puolen.

Lähdetään joukolla takaa-ajoon. Tässä leirin yhteisöllisyys korostuu. Se kertoo välittämisestä. Elokuvan viimeisenä kuvana näytetään leirin johtajan juoksua.

 

Valeri Prijomyhov- Pojat-elokuvan ohjaajan roolin näyttelijä

V.

Esimerkkejä löytyy varmaan suomalaisistakin elokuvista tai kirjoista. Minulla on sellainen yleiskäsitys, että suomalaisissa elokuvissa pinnalla on jonkinlainen protesti kouluinstituutiota ja sen byrokraattisuutta vastaan. Koulusta on lähdetty ovet paukkuen. Sen jälkeen joko elämä on opettanut tai on jouduttu rikollisten tielle. Kirjallisuudesta mielessäni on eräs Matti Mäkelän oiva, käsittääkseni omaelämäkerrallinen novelli Tarkkailuluokka (esseenäkin sitä voisi pitää), joka ilmestyi Parnasso-lehdessä muistaakseni 80-luvun alussa. Siinä nuori mies armeijasta palattuaan toimii jonkin aikaa tarkkailuluokassa ns. vaikeiden lasten ja nuorten opettajana pannen luokassa asiat järjestykseen ja oppilaat hommiin. Sen tarinan opettaja kyllä kelpaisi ”villin lännen sankariksi”. Koululaitosta käsittelevään kirjallisuuteen en ole kuitenkaan laajemmin tutustunut, joten siirryn muihin esimerkkeihin. Tosin on todettava, että Olli Jalosen romaani Poikakirja (Otava 2010) voisi sopia tähän yhteyteen. Ja kun avaa netistä jonkin romaanista tehdyn blogikirjoituksen, niin eteen pursuaa runsaasti sopivaa ja suositeltavaa luettavaa.

Kahdessa seuraavassa sankarikertomuksessa oppilaalle itselleen oman elämänsä tavoite on merkinnyt niin paljon, että opettajasta ja hänen persoonastaan huolimatta eteenpäin on menty vaikka läpi harmaan kiven. Tarkoitan, että vaikka suunnannäyttäjiä on ollut, niin tärkeintä on ollut oma tahto. Sitä ei ole kyennyt despoottikaan tukahduttamaan.

VI.

Bruce Beresfordin elokuva Mao’s Last Dancer (2009) on australialainen tositarinaan perustuva elokuva kiinalaisen tanssijan Li Cunxinin elämästä. Hän onnistuu vaikeassa poliittisessa tilanteessa vuonna 1979 pääsemään Kiinasta tanssijavaihdon kautta Texasiin USA:han. Siellä hän rakastuu amerikkalaiseen tyttöön ja päättää pyytää turvapaikkaa. Erinäisten vaiheiden jälkeen hän onnistuu pyrkimyksissään ja luo sitten hienon uran synnyinmaansa ulkopuolella.

Köyhistä oloista oleva poika Li Cunxin onnistuu pääsemään 11-vuotiaana puhemies Maon vaimon valitsemaan kovaan balettikouluun. Hän jättää kotikylänsä ja vanhempansa ja muuttaa Pekingiin. Eron hetki tuntuu lähes lopulliselta.

Li Cunxin vielä pikkupoikana läheisimmän opettajansa kanssa

Suurimmat ihanteensa hän saa ensimmäiseltä opettajaltaan, joka sittemmin joutuu poliittisten muutosten vuoksi syrjäytetyksi ja vangitaan. Ennen vangitsemistaan tämä nuorten idoli ehtii luovuttaa nuorille balettitanssijoille tärkeäksi osoittautuvan videon. Sitä Liu muutaman muun kaverinsa kanssa katsoo yöllä salaa peläten tulla paljastetuksi. Ihanteet jäävät elämään nuoren tanssijan mieleen. Ne auttavat häntä tavoitteeseensa ja oman unelmansa toteutumiseen.

Kulttuurivallankumouksen uusia ideoita ajavaa uuteen opettajaan Li Cunxin ei luota. Alussa hän jopa nousee vastustamaan tämän piikittelyä, mutta se osoittautuu virheeksi. Hän pyrkii vain selviytymään. Hän toteuttaa päivittäiset oppivelvoitteensa ja harjoittelee sen lisäksi vielä salaa öisin, voimiaan säästämättä. Unelma auttaa hänet pääsemään poliittisten suhdanteiden yli. Hän kykenee omien harjoitusten ansiosta kehittämään taiteellista näkemystään.

Menetettyään yhteyden omaan opettajaansa Li Cunxin tajuaa, että vain itseensä voi luottaa. Kunnioitus tuota entistä opettajaa kohtaan toki säilyy. Se tulee elokuvan lopussa vaikuttavasti ilmi, kun hän pääsee emigroitumisensa jälkeen käymään entisessä kotimaassaan.

…

Chen Kaige on mielestäni ehkä Kiinan merkittävin nykyohjaaja. 1900-luvun Kiinan historian muutoksia heijastava Farewell My Concubine (Jäähyväiset jalkavaimolle, 1993) on yksi hänen suurtöistään. Elokuvan nimi viittaa samannimiseen Peking-oopperaan. Tapahtumat alkavat vuodesta 1924, kun huoraksi leimattu nuori nainen onnistuu saamaan poikansa sisäoppilaitokseen teatterioppiin. Siitä alkaa Douzi-pojan kiirastuli. Elokuvassa seurataan hänen ja hänen ystävänsä elämänvaiheita aina vuoteen 1976 asti, kun kulttuurivallankumous virallisesti päättyy.

Farewell My Concubine on kehitystarina kahdesta Peking-oopperan tähdestä, jotka lapsuudessaan ja nuoruudessaan saavat kokea todella rankan koulun päästäkseen urallaan alkuun. Nuorukaiset joutuvat kestämään suunnatonta kipua ja kärsimystä. Eikä se rajoitu pelkästään fyysiseen tuskaan.

Koulun johtaja mestari Guan on paljon pahempi despootti kuin Kuoropoikien johtaja Rachin. Hänen mielestään on vain yksi kasvatuskeino: pakottaminen ja hakkaaminen. Jos oppi ei mene sisään, poikia hakataan henkihieveriin. Douzi joutuu kärsimään enemmän kuin muut, sillä hänellä on vaikeuksia muistaa näytelmien sanoja. Hakkaamalla mestari uskoo muistin paranevan.

Alkuosan käännekohtia on tilanne, jossa Douzi ja eräs toinen poika onnistuvat pakenemaan tiukasti vartioidusta sisäoppilaitoksesta. Tai ehkä vain he kaksi rohkenevat jättää koulunsa. Pojat menevät seuraamaan kaupungin juhlahumua ja heidän onnistuu myös päästä katsomaan oopperan Farewell My Concubine esitystä.  Esitys tekee Douziin valtavan vaikutuksen. Hän purskahtaa itkuun huudahtaen epätoivoisena: ”Kuinka kauan kestää tulla tähdeksi! Kuinka monta lyöntiä on kestettävä!” Douzi itkee kohtaloaan, mutta hän tajuaa, että se on hänen ainoa toivonsa.

Pojat palaavat kouluun, jossa muita oppilaita ollaan juuri hakkaamassa heidän sallittua paon. Douzi ilmoittautuu hakattavaksi. Hän tietää, mitä hän elämältä tahtoo, ja on siksi valmis kestämään iskuja. Kaikki ympärillä seuraavat uskovat, että mestari hakkaa pojan kuoliaaksi, kunnes prosessi keskeytyy: vuoroaan odottava toinen karkuri on tuona aikana hirttäytynyt. Aivan kuin hän olisi halunnut pelastaa Douzin hengen.

Sitten ollaan tilanteessa, kun mestari Guan kertoo tuon kuuluisan Peking-oopperan tarinan. Loppuun hän toteaa: ”You can’t fight fate”. Tarinalla on mestari Guanin mukaan kaikille yksi opetus: ”…each person is responsible for his or her own fate”. Douzi kuuntelee keskittyneenä, sanat osuvat sydämeen. Puhuja on aiheuttanut hänelle paljon hirveää fyysistä tuskaa, mutta kunnioitus opettajaan on säilynyt. Poika purskahtaa itkuun ja alkaa hakata itseään osoittaen valmiutensa kärsimyksiin omien tavoitteittensa eteen. Kuva siirtyy järven rannalle, jossa pojat laulavat: ” I am so strong I can uproot the mountains”.

Unelmalla on hintansa. Hän pääsee viimein esiintymään joutuen kuitenkin seksuaalisesti hyväksikäytetyksi. Eikä tämä ole ainoa kerta.

VII.

Zhang Yuanin elokuva Pienet punaiset kukat (Little Red Flowers, 2006) kertoo lastentarhan elämästä. Tapahtumat sijoittuvat lähihistoriaan. Tarkkaa vuotta en pysty sanomaan, mutta asuista päätellen kyse on 50-luvusta. Vanhemmat tekevät pitkiä työpäiviä ja lapset viettävät laitoksessaan vuorokauden ympäri.

Little Red Flowers on riemukasta katsottavaa. Elokuvan keskeiset henkilöhahmot ovat 4-5-vuotiaita lapsia. Ohjaajalla on varmaan ollut velhomaisia kykyjä, kun hän on onnistunut saamaan heidät niin luonnollisina kameran eteen. Elokuvassa lapset puhuvat kuin lapset ja se on kuvattukin lasten näkökulmasta. Riemukkuudesta huolimatta se on vakava elokuva yhteisöllisyyttä korostavasta lasten kasvatuksesta

Tarhan isosta lapsikatraasta huolehtii vain pari lastentarhanopettaja-ohjaajaa. Tästä selviytyäkseen järjestys on tiukka. Yhdessä kyykitään jopa wc-tarpeilla. Laitoksen kasvatusmenetelmä perustuu kannustukseen. Lapset saavat hyvästä käytöksestään itselleen punaisia kukkasia, jotka ovat nähtävillä isossa taulussa lasten nimen kohdalla.  Yhdessä lasten kanssa laitoksen ohjaajat kommentoivat päivän tilannetta kiittäen toisia ja moittien huonosti käyttäytyviä, jotka menettävät kukkansa. Huonosti käyttäytyvien suhteen kyse on nöyryytyksestä, mutta pikkulasten maailmassa sitä ei käsittääkseni ihan niin loukkaavasti koeta. Kaikki palaute on kuitenkin julkista.

Toimitaan siis hyvin yhteisöllisesti. Yhteisöön sopeutujat saavat palkinnon, sopeutumattomia moititaan. Järjestelmä kokee haavoittuvuutensa, kun ministeri saapuu yllättäen paikalle lastaan noutamaan. Hän näkee kukkataulun ja ihmettelee, miksi jotkut ovat voineet jäädä ilman kukkia tai niitä on vain yksi. Samalla hän kysyy syytä, miksi hänen poikansa on vain keskitasoa. Hän esittää sen syytökseksi ohjaajia kohtaan. Ohjaajat yrittävät mielistellen selitellä, että viime aikoina lapset ovat parantaneet käytöstään. Ulkopuolinen taho alkaa siis vaikuttaa laitoksen sisäiseen arviointijärjestelmään, mikä voisi pahimmillaan tuoda joillekin lapsille suosikkiaseman. Tähän asti ohjaajat eivät kai edes tienneet kyseessä olleen ministerin lapsi.

Elokuva alkaa sillä, kun päiväkotiin tuodaan uusi lapsi, poika nimeltä Qiangqiang. Hän osoittautuu hankalaksi tapaukseksi. Hän oikuttelee eikä tunnu sopeutuvan yhteisön sääntöihin. Lisäksi hän laskee öisin alleen. Saa tällä teollaan itselleen huomiota, kun hänen vuodevaatteensa viedään aamulla pihan pyykkinarulle kuivumaan. Punaisia kukkia hänelle ei kerry, mikä harmittaa poikaa.  Hän kuitenkin saa kavereita, leikkii lähinnä tyttöjen kanssa. Hän löytää lattialta pudonneen punaisen kukan, ottaa sen talteen kätkien sen taskuunsa nenäliinansa sisään. Hän haluaa lahjoittaa sen eräälle tytölle kaveruuden johdosta. Tyttö ei kuitenkaan suostu sitä ottamaan vastaan. Tämä tavallaan kertoo jotain pojan oppimiskyvystä: hän on omaksunut laitoksensa palkitsevan käytöksen omalla tavallaan. Samoin hän oppii keräämään itsellensä huomiota esimerkiksi laskemalla alleen tai ”alkamalla haista” kesken yhteislaulun.

Qiangqiang - kiinalaisen lastentarhan kauhukakara

Tarpeenteossa - yhteisöllisesti

Monet toiminnot herättävät elokuvassa ajatuksia. Esimerkiksi psykoanalyyttiset kehitysvaiheet tulevat elokuvassa eri tavalla esille. Lasten lääkärileikit ja seksuaaliroolit olisivat oma aiheensa. Pojat leikkivät aseilla, tytöt nukeilla. Qiangqiang katsoo haikaillen, kun tytöt hyväilevät nukkea. Sitten yhdessä vaiheessa Qiangqiang etsii hirviöitä tarkastaen, onko kenenkään takapuolessa häntää. Esiin nousee myös aina Kiinaan liitetty teema: pikkulasten syönti. Lapset alkavat Qiangqiangin vaikutuksesta pelätä, että johtava ohjaaja aikoo syödä heidät.

Käännekohtana elokuvassa on konfliktitilanne, jossa ryhmä syyllisiksi epäiltyjä poikia joutuu pyytämään anteeksi loukatulta tytöltä.  Qiangqiang on joukossa. Hän ei suostu siihen, vaan suutahtaa laukaisten suustaan kirosanan, mikä saa ohjaajan järkyttymään. Poika joutuu eristyksiin. Muiden lasten kielletään seurustelemasta hänen kanssaan. Hänen sallitaan jonkin ajan kuluttua tulla muiden joukkoon, mutta hän ei saa enää toimillaan muiden lasten huomiota. Qiangqiang on yhteisössä fyysisesti mukana, mutta hän ei saa toivomaansa huomiota. Hän on siis jäänyt henkisesti ryhmän ulkopuoliseksi, tavallaan syrjäytynyt. Näin tilannetta voi rinnastaa myös erääseen Kuoropoikien tapaukseen, jossa Mathieu ei halua antaa Pierrelle solistiasemaa kuorossa tämän ylimielisyytensä vuoksi. Qiangqiang pääsee luikahtamaan lastentarhan portista ulos, hän seuraa aikansa viereisessä puistossa läheisen sairaalan ulkoilevia ihmisiä. Kävelee sitten kivistä katua ja paneutuu väsyneenä lepäämään luultavasti lastentarhan muurin kupeelle kadun kiveykselle. Siihen elokuva loppuu.

Elokuva kuvaa yhteisöllisyyteen perustuvaa kasvatusjärjestelmää. Aina löytyy joku sopeutumaton, joka jää sen ulkopuolelle. Tässä elokuvassa se on Qiangqiang. Hän jää yhteisöstään irralliseksi. Todennäköisesti poika löydetään kadun kiveykseltä ja hänet viedään muiden joukkoon. Ehkä hän näin oppii sopeutumaan, mutta jälkensä tämä on häneen jättänyt.  En pidä elokuvaa kriittisenä kasvatusjärjestelmää kohtaan. Ohjaajat eivät ole mitään ”hirviöitä”, vaikka Qiangqiang niitä laitoksesta etsiikin. Päinvastoin, he saavat minun sympatiani puolelleen pystyessään vastaamaan niin isosta määrästä lapsia. Kuoropoikien johtajan tyyppistä despoottia ei laitoksessa ole. Kasvatus pyrkii kuitenkin ennen muuta kannustukseen, jonka toisena puolena toki on nöyryytys.

Elokuva panee pohtimaan, olisiko kyseessä kiinalaisen yhteiskunnan allegoria, mutta ei se minulle lopulta niin avaudu. Ehkä psykoanalyyttinen tarkastelu voisi olla kiintoisampaa. Tai saattaa se olla pelkkä kuvaus lastentarhan elämästä ilman suurempaa tarkoitusta. Ministerin käynnin ohella elokuvassa ei ole paljoa viittauksia ulkopuoliseen maailmaan. Yhtenä sellaisena on lastentarhan ohjaajan ja Qiangqiangin lyhyt keskustelu. Poika kertoo haluavansa kouluun. Ohjaaja toteaa, että tarha on hänen elämänsä ihaninta aikaa. Hän viittaa siis siihen, että tarhan ulkopuolella elämän vaatimukset ovat paljon kovempia.  Minulle tämä vihjaa, että Kuoropojista tutun koulukodin johtajan kaltaisia despootteja voi Qiangqiangin elämässä myöhemmässä vaiheessa vastaan tulla. Näin katsottuna lastentarhan ohjaajat ovat Clement Mathieun kaltaisia sankareita. Mutta eivät he mitään sankarin sädekehää itselleen saa. He vain puurtavat yhteisönsä eteen.

Elokuvan ohjaaja Zhang Yuan yhdessä kahden näyttelijänsä kanssa

VIII. Lopuksi

Qiangqiang jää Zhang Yuanin elokuvan loppukuvassa väsähtäneenä lepäämään katukiveykselle. Yksin ei näytä olevan kivaa. Noutajat varmaan tulevat ja tuovat hänet tarhaan muiden seuraan. Hän saanee myös kaipaamaansa huomiota.

Kuoropoikien ongelmatapaus päätyy kostossaan tuhopolttoon. Katse voitonriemuisena hän ylimielisin elkein katoaa elokuvasta horisonttiin. Hänellä ei ole tietä takaisin eikä häntä kaipaa kuin korkeintaan poliisi.

Neuvostoelokuvassa 15-vuotias päättää kostaa isälleen. Avustajia löytyy, kun leiriläiset rientävät pojan perään. Elokuvan loppukuvassa leirin johtajan katse on jäänyt mieleeni kolmen vuosikymmenen takaa. Se on paljonpuhuva. Luovuttaa ei voi, tämän kanssa on elettävä, vaikka toivo onkin välillä kadoksissa.

Sitten on kaksi traagista itsemurhaa. Kuolleiden runoilijoiden seurassa nuorukainen ei halua taipua patriarkaattisten perinteiden edessä ja tekee oman ratkaisunsa. Chen Kaigen Farewell My Concubine -elokuvassa Douzi-pojan hakkaaminen loppuu, kun vuoroaan odottava toinen karkuri hirttäytyy.  Jää miettimään, halusiko hän itsensä uhraamalla pelastaa kaverinsa, sillä muuten raivostunut koulun johtaja olisi ehkä hakannut tämän hengiltä.

...

Linkkejä

Kuoropojat:

https://www.youtube.com/watch?v=E493rGXon4Y

http://en.wikipedia.org/wiki/The_Chorus_(2004_film)

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kuoropojat

Kuolleiden runoilijoiden seura:

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kuolleiden_runoilijoiden_seura

Mao’s Last Dancer:

http://en.wikipedia.org/wiki/Mao's_Last_Dancer_(film)

Elokuva Farewell My Concubine:

http://www.dailymotion.com/video/x11ktab_farewell-my-concubine-1993-pt-1_creation

http://www.dailymotion.com/video/x11ljus_farewell-my-concubine-1993-pt-2_creation

http://www.dailymotion.com/video/x11mvnj_farewell-my-concubine-1993-pt-3_creation

http://fi.wikipedia.org/wiki/J%C3%A4%C3%A4hyv%C3%A4iset_jalkavaimolle

http://en.wikipedia.org/wiki/Farewell_My_Concubine_(film)

Farewell My Concubine, Peking-ooppera:

http://en.wikipedia.org/wiki/Farewell_My_Concubine_(play)

http://en.wikipedia.org/wiki/Farewell_My_Concubine_(opera)

http://cn.hujiang.com/new/p192118/

Little Red Flowers:

https://www.youtube.com/watch?v=W8UBUuRteas

http://gbtimes.com/life/two-different-meanings-little-red-flowers

http://www.imdb.com/title/tt0492473/reviews

http://en.wikipedia.org/wiki/Little_Red_Flowers

http://en.wikipedia.org/wiki/Zhang_Yuan

Pojat (Пацаны):

http://www.kinopoisk.ru/film/42905/

Mozartia, Brahmsia, Bachin partitaa ja Toshio Hosokawaa

I.

On upeaa käydä ihan paikan päällä konsertissa, tyytymättä pelkkään kotikuunteluun. Siihen minulla oli pitkästä aikaa mahdollisuus, kun Kymi Sinfonietta piti 19.2. konserttinsa Kuusankoskitalossa solistinaan Amerikan kiinalainen nuori viulisti Nancy Zhou. Kyllä tämänkaltaisessa livetilaisuudessa sai jälleen kokea sen, kuinka orkesterin soitto eli ja hengitti aivan toisella lailla kuin levyltä tai median lähetyksestä kuunneltaessa.

Viime aikoina konsertit ovat todellakin jääneet minulta vähiin. Olen jämähtänyt nykyiseen asuinpaikkaani, puoleensa vetäviä konsertteja on harvoin ja reissaamaankaan ei löydy intoa. Tämä konsertti tuli sopivaan aikaan vajetta täyttämään.

Ohjelmassa kuultiin aluksi japanilaisen Toshio Hosokawan kamariorkesteriteos Blossoming II. Sitten oli vuorossa Wolfgang Amadeus Mozartin Viulukonsertto nro 5 A-duuri. Väliajan jälkeen kuulimme Johannes Brahmsin Sinfonian nro 3 F-duuri. Mielestäni se oli loistavasti valittu kokonaisuus. Väliin saimme kuulla viulistivieraan ylimääräisenä numerona vielä osan Johann Sebastian Partitasta nro 1.

Kapellimestarina oli tällä kertaa Yasuo Shinozaki. Hän on kyllä orkesterille ja yleisölle ennestään tuttu, sillä olihan hän vuosikaudet Kymi Sinfoniettan vakituisena orkesterinjohtajana. Minä näin hänet nyt vasta toista kertaa elämässäni. En nimittäin käynyt Kymi Sinfoniettan konserteissa hänen Kymenlaaksossa toimiessaan. Satuin kuitenkin oleilemaan Pekingissä orkesterin ollessa siellä vierailulla vuonna 2008 Yasuon johdolla ja tietysti ryntäsin paikalle. Konsertti osui tuolloin hyviin traagiseen hetkeen, kun oli juuri tapahtunut hirvittävä maanjäristysonnettomuus, jossa uhriluku oli huomattava. Näin konsertista tuli samalla eräänlainen vainajia kunnioittava muistotilaisuus.

Tuolloin Pekingissä ei Yasuosta kyllä ilmennyt sellaista räiskettä kuin nyt Kuusaalla. Nähtävästi Pekingin surupäivä hillitsi. Nyt sen sijaan Yasuo tuntui välillä kuin lähtisi lentoon.  Ja hän saikin musiikin elämään. Mozartin viulukonserton turkkilaisessa osassa kuvittelin eteeni tanssin hehkun. Sen verran rytmikkäästi musiikki soi, voimakkain painotuksin. Brahmsin soiton mukana tunsin keinuvani. Harvoin saa nauttia noin elävistä tulkinnoista. Ei saa unohtaa konsertin aloittanutta japanilaista sävelmää, jonka intensiivisessä kokonaisuudessa orkesteri loihti kapellimestarinsa johdolla eteemme meille vieraan kulttuurin elämysmaailman. En ollut ennen tätä konserttia edes kuullut Hosokawan nimeä. Tämän jälkeen kyllä tunnen. Taisi kapellimestarilla olla nyt orkesteriinsa jonkinlainen erityisen maaginen ote.

II.

 

Toshio Hosokawa

Konsertti alussa soi japanilaisen Toshio Hosokawan (s. 1955) teos Blossoming II (2011). Konsertin esitteen tekstit toimivat mielestäni erinomaisena tiekarttana konsertin teoksiin, niiden säveltäjiin ja esittäjiin. Tekijäksi paljastuu henkilö nimeltä Kimmo Korhonen. Ilman Korhosen johdantoa Blossoming II ei olisi minulle auennut. Teos sai mielikuvitukseni lentoon. Siitä saan kiittää esitteen, orkesterin ja sen japanilaisen kapellimestarin ohella ennen muuta myös itse sävellystä ja sen säveltäjää.

Korhosen tekstissä Hosokawaa luonnehditaan sillanrakentajaksi japanilaisuuden ja länsimaisuuden välillä. Hän on omaksunut 1900-luvun eurooppalaisen avandgarden ilmaisukeinot, mutta yhdistänyt siihen japanilaisuutta. Hänen musiikissaan on sointivärejä, ei melodiaa. Musiikki on tarkkavaistoista ja hiottua, jossa mm. hyödynnetään eri soittotekniikoita ja rakennetaan erilaisia rytmisiä kudoksia. Musiikki on väliin hiljaisen mietiskelevää, välillä se voi sisältää väkeviä purkauksia. Yleensä siihen liittyy jokin maisemallinen tai muu virike.

Blossoming II on maalauksellinen kuvaus siitä, kun lootus puhkeaa kukkaan. Se alkaa hiljaisuudesta, kasvaa voimaansa.  Kuunnellessani musiikki vie mukanaan. Lammenpinta, lootus, jännite nousee veden alta ja yläpuolelta. Se tuo eteen myös uhkaa. Sävellyksen keskiosan sointikuvat ovat kuin keveitä vesipisaroita tai ehkä päivänsäteitä tai muita iloa hehkuvia kiemuraisia. Ympäröivä maailma on joko taivaan sadepilviä tai muuta hiljaisen lammen rauhaan ilmestyvää liikehdintää. Lopussa kukka kääntyy kohti aurinkoa, palaa levollisena hiljaisuuteen.

Lootuskukka on buddhalaisuuden symboli. Siitä sävellyksen luoma kuva on saanut inspiraationsa. Lootus ja buddhalaisuus ovat tärkeä osa japanilaista kulttuuria. Hosokawa toteaa kukilla olevan syvät juuret japanilaisessa estetiikassa ja henkisyydessä, minkä vuoksi ne ovat nousseet hänen sävellyksensä keskiöön. ”Kukka ja minä olemme yhtä; kukkaan puhkeaminen on minulle samaa kuin loisin ihoni uudelleen ja löytäisin sen alta itseni.”  Teoksellaan Hosokawa haluaa arvostella japanilaisen yhteiskunnan suurta vetoa länsimaiseen kulttuuriin, mikä on vähitellen työntämässä syrjään sen omia vanhoja perinteitä. Säveltäessään Hosokawa pyrkii kääntämään tämän kehityksen, niin että maan kulttuurisessa itseymmärryksessä olisi tilaa perinteiselle japanilaiselle estetiikalle ja musiikkimuodoille. (http://www.schottmusic.com/news/archive/show,11130.html?oldLocale=de_DE.)

III.

Tämän jälkeen orkesterin eteen ilmestyi illan solisti kauniissa ihonmyötäisessä sinisessä iltapuvussaan. Vuonna 1993 syntynyt Nancy Zhou tunnetaan Suomessa siitä, että vuonna 2010 joulukuussa hän ylsi kansainvälisessä Jean Sibelius –viulukilpailussa finaaliin. Tämän jälkeen hän on ehtinyt käydä muuallakin Suomessa konsertoimassa.

Tässä on pari linkkiä vuoden 2010 kilpailuun: http://yle.fi/musiikki/tapahtumat/sibelius-viulukilpailu-2010/, http://yle.fi/musiikki/tapahtumat/sibelius-viulukilpailu-2010/kilpailijat/nancy_zhou.html. Jälkimmäinen on Zhoun esittelysivu.

Sibelius-viulukilpailun finalistit. Nancy Zhou kolmas vasemmalta.

Teosesittely valaisi minulle oivasti Mozartin viulukonserttojen historiaa. En ollut aikaisemmin säveltäjän tähän puoleen perehtynyt. Nyt esitetty A-duurikonsertto nro 5 on Mozartin viulukonsertoista viimeinen. Konsertot syntyivät hyvin lyhyen ajan sisällä: Ensimmäinen vuonna 1773 ja neljä viimeistä vuonna 1775, jolloin maestro oli 19-vuotias. Konsertto nro 5 on esitteen mukaan niistä soitetuin. Mozart monipuolisena lahjakkuutena oli itse myös loistava viulisti. Konsertot esitettiin Salzburgin hovissa ja Mozart itse oli konserttojen ensiesitysten solistina.

Mozartin viulumusiikki ei varsinaisesti kuulu suosikkeihini. Itse asiassa viulukonsertoista voin sanoa tuntevani vain tämän A-duuri-konserton. Muitakin olen kuunnellut, mutta ne ovat menneet toisesta korvasta ulos. Parasta siinä on viimeisen osan turkkilainen osuus, josta konsertto on myös saanut lisänimen ”turkkilainen”. Siinähän ainakin kontrabassojen jousten puupuolella lyödään musiikkiin rytmiä. Konsertossa minua miellyttää myös sen harmonisuus ja tasapainoisuus. Se vaikuttaa levollisesti ainakin minun psyykeen.  Hidas osa on niin kuin esitteessä todetaan ”henkevä”. Sen rauhoittava tunnelma jää tajuntaan pitkäksi aikaa. Konsertto tuntuu välillä yksitoikkoiselta, koska sen teema toistuu useaan kertaan. Kaunishan se on, mutta voisi siinä olla enemmän variaatiota. Myös konserton loppu jättää kokonaisuuden hieman valjuksi. Tästä kritiikistäni huolimatta A-duuri-konsertto on minulle nautittavaa kuultavaa. Se on terapiaa sielulle.

Olen kuunnellut konserton livenä kerran aikaisemmin. Se tapahtui Vilnan Filharmonian konserttisalissa pari-kolme vuotta sitten. Solistina oli tuolloin myös nuori kaunotar: Sophia Jaffe (http://sophiajaffe.com/biography.aspx). Menin tuolloin konserttiin hieman epäröiden. En pitänyt Mozartin viulukonserttoa ihan kuulemisen arvoisena eikä toinenkaan konsertin ohjelmanumero suuremmin innostanut. Muistan, että lisäksi paikkani oli melko huono. Mutta kaiken kaikkiaan konsertista ja myös Mozartin konsertosta jäi hyvin positiiviset tunnelmat. Muistan selvästi oman ahaa-elämykseni: ”tämähän kuulostaa upealta”. Sen sijaan lopun turkkilainen osuus ei jäänyt erikoisemmin mieleen. Vilnan filharmoniaorkesterin ja Sofia Jaffen tulkintaan verrattuna Kymi Sinfoniettan ja Nancy Zhoun tulkinta tuntuu todella hyvältä. Ehkä ajan myötä olen alkanut pitää siitä enemmän. Mutta kyllä nyt tuo turkkilainen osuus jätti minuun jälkensä. Niin lennokkaana ja elävänä se soi. Kuvitelmissani välkehti turkkilainen napatanssiesitys.

Pidin paljon Zhoun soitosta. Hän piti orkesteria ohjaksissaan, ei jäänyt sen jalkoihin. Esityksessä oli turkkilaisen osan ohella muitakin makoisia huippukohtia. Esimerkiksi ensi osan lopussa soi tosi hieno kadenssi. Myös Adagio-osa soi kauniisti, mutta siinä niin kuin myös eräissä muissa kohdissa lievä flegmaattisuus vaikutti. Ei 21-vuotiaalta solistilta toki voi liikoja odottaakaan.

Ylimääräisenä Zhou soitti osan Bachin partitasta. Nautin siitä suuresti. Se osoitti soittajan lahjakkuuden. Ei Bachin henkeä tällaisessa ylimääräisessä odotakaan löytävän. Oli upeaa, että hän ylipäänsä soitti ylimääräisen kappaleen. Konsertin kokonaisuutta ajatellen Bach maistui tässä kohtaa hienolta. Ja saipahan myös silmä nauttia soittajan kiinalaisen kauneuden hehkusta.

Zhoun viulun sointi on minun korvaani täyteläistä, sitä on miellyttävä kuunnella. Väliaikajutustelua kuunnellessani ja ilmeitä lukien päättelen, että hänen soittonsa osui myös muiden sydämiin.

IV.

Väliajan jälkeen oli vuorossa Johannes Brahmsin kolmas sinfonia. Brahmsin sinfonia on eheä tiivis kokonaisuus, jonka mukana eli täysillä vaipumatta välillä muihin aatoksiin. Siitä suuren kiitoksen ansaitsee kapellimestari. Sinfonia tuntui keinuvan. Siinä myllersivät suuret romantiikan tyylin mukaiset voimakkaat tunteet. Kapellimestari suorastaan työnsi orkesteria mukaan tuohon suurten tunteiden kuohuun. Yleisö sai kuulla myös upeita yksittäissuorituksia. Musiikki huokui romantiikan tunteita kuin meren aallot.

Kolmas osa Poco allegretto on tietysti todellinen helmi. Se on toki erittäin tuttu melodia, mutta sen verran muistini heitti, etten osannut yhdistää sitä Brahmsin III sinfoniaan. Tämä osoittaa ainakin sen, että en ole kyseistä sinfoniaa koskaan konsertissa kuullut. Kyllä se minulla kotikokoelmissani on (Georg Tintnerin johtama Symphony Nova Scotia soittaa), mutta kuuntelussa se on jäänyt ensimmäisen ja toisen sinfonian varjoon.

Rupesin itse asiassa konsertin jälkeen muistelemaan, kuka suomalainen on laulanut kolmannen osan melodiasta tehdyn iskelmän. Muistan kyllä, että sellainen on tehty. Tapailin jopa sanoja. En kuitenkaan saanut mieleeni laulajaa enkä laulun suomalaista nimeä.

V.

Totean tässä muutaman sanan myös orkesterin soinnista ja muista huomioistani. Ollessani edellisen kerran Kuusankoskitalossa valittelin orkesterin balanssiongelmaa.  Tuolloin Nielsenin Viulukonsertossa solisti tuntui jäävän orkesterin puhaltajien varjoon. Nyt sitä ei näkynyt. Yhden kerran eräs käyrätorven soittaja soolossaan riipaisi viulukonserton alkuosassa korviani. Sen jälkeen ei tällaisia ”ulostuloja” ilmennyt. Akustiikka kuulosti päällisin puolin todella hyvältä.

Soittajien järjestystä oli mielenkiintoisella tavalla muutettu. Ykkös- ja kakkosviulut olivat reunoissa esiintymisareenan etuosassa toisiaan vastapäätä. Sellistit ja kontrabassot soittivat minusta katsoen vasemmalla ykkösviulujen takana. Tämä siirron ansiosta huomasin miellyttävän seikan. Toista viulua soittaneiden kuuden naisen ryhmä näytti hyvin eheältä ja tyylikkäältä kokonaisuudelta, silmiä hivelevä kuusikko.

VI.

Ennen konsertin alussa tutustuin näyttelytilassa olevaan näyttelyyn. Siellä oli Kouvolan lähistöltä Jaalasta kotoisin olevan, nykyisin Kööpenhaminassa vaikuttavan taiteilija Mari Kedon näyttely ”Collectionista – Heijastuksia ajasta”. Mari Ketoon voi tutustua täällä: http://mariketo.com/ . Näyttelyä esitellään täällä: http://www.kouvola.fi/index/uutiset/2015/02/collectionista-heijastuksiaajastaonmarikedonkuusankoskitalon30-vuotisjuhlanayttely.html.

Tällaiset näyttelyt juhlistavat tunnelmaa. Tämäkin näyttely oli minulle eräänlainen valmistautumisrituaali itse illan konserttiin. Näyttelyssä voi myös vähän seurailla konserttiin menossa olevaa väkeä. Näin pääsee heitä ihan konkreettisesti lähemmäksi, mutta voi tuntea myös henkistä yhteyttä, tosin kaukaista. Se auttaa osaltaan myös itse konserttisalissa vastaanottamaan musiikkia. Toinen vastaava paikka on aulan kahvila, mutta sitä pyrin välttämään. Korkeintaan väliajalla voin ottaa lasin punaviiniä.

Ei minulle tämäkään näyttely mikään pelkkä läpikävely ollut. Luin pikaisesti näyttelyesitteen, jossa todettiin, että Keto on leikellyt merkkilaukkuja palasiksi ja yhdistellyt niitä sitten uudella tavalla, käyttänyt mm. kengissä. Erityisesti mieleen jäi kauniisti koristellut lapikkaat. Eräät yhdistelmät näyttivät hauskoilta herättäen minussa hymyn häiveen keskeen pari naurunpurskahdustakin.

Mieleen jäi myös lapsuudesta tuttu nostalginen laite, karamelliautomaatti. Kun laittoi aukkoon kolikon ja väänsi raskaantuntuisesta vivusta, ei saanut tällä kertaa karamellia vaan jonkinlaisen lasikuulan. Ne olivat näkyvillä ympyränmuotoisessa läpinäkyvässä muovisäiliössä. Eräs äiti teini-ikäisen tyttärensä kanssa rupesi sillä hieman leikittelemään, mutta tyttöä se hieman hävetti. Mutta hauskaa oli, sehän on tärkeintä.

VII.

Mietin konsertin jälkeen myös sitä, kuinka tärkeää ohjelmiston valinta on. Sen on oltava ehyt kokonaisuus. Olen käynyt konserteissa tosi paljon. Pettymyksiä on. Muistan tapauksen Moskovan konservatoriosta, kun orkesteri soitti väliajan jälkeen Mozartin Sinfonian nro 40. Tämä tuttu yleisöön menevä musiikki osoittautui pelkäksi täytenumeroksi, jota tunnuttiin esittävän hieman haukotellen ja kotimatkaa odotellen. Samalla se latisti ainakin minun tunnelman: alkuosan päänumerosta en muista enää mitään. Olen asunut myös Pekingissä. Siellä konserteissa ollaan aina veitsenterällä. Paikallista orkesteria oli kerran johtamassa vakiovieras Ranskasta, yli 75-vuotias maestro.  Väliajan jälkeen konsertin päänumerona oli Beethovenin 7. sinfonia. Luotettiin kai liikaa suuren nimen hurmaan. Mutta puulta maistui ja pitkästytti. Yleisö haukotteli. Ei maestro saanut syttymään orkesteria, ei löytynyt porttia Beethovenin musiikin maailmaan.

Kerran Pekingissä oli vierailemassa amsterdamilainen The Royal Concertgebouw Orchestra, taisi olla vuonna 2008. Kapellimestarina oli Mariss Jansons. Se on elämäni suurimpia konserttielämyksiä. Alkuosassa soi Anton Dvorakin Sinfonia nro 4, väliajan jälkeen Felix Mendelssohnin Sinfonia nro 3. Upeasti soivat molemmat. Kaksi sinfoniaa olisi luullut jo uuvuttavan yleisön, ehkä moni jo katsoi kelloaan. Mutta ohjelmassa oli vielä yksi numero. Se oli kymmenminuuttinen sävellys, mutta se oli tosiaan pantu ohjelman loppuun, ei alkuun miksikään ”lämmittelynumeroksi”. Lisäksi tässä ohjelmanumerossa oli koko orkesteri lavalla, täydessä työn touhussa. Varsin paljon oli erilaisia lyömäsoittimia, minkä vuoksi valmistelutkin antoivat yleisön odottaa. Musiikki olikin sitten aivan mahtavaa. Musiikin jännite tiivistyi loppua kohden, lyömäsoitintaiturit saivat aikaan uskomattoman musiikillisen maailman. Tuo viimeinen numero juhlisti koko konsertin. Ensin kaksi upeaa klassikkotulkintaa, sitten vielä kolmas numero huipensi elämyksen. Nyt on nolo tunnustaa, etten muista tuon viimeisen esitysnumeron nimeä enkä tätä kirjoittaessani pysty sitä tarkistamaan, mutta kyllä se soi edelleen mielessäni. Olin tuolloin paikalla kollegoitteni kanssa. Vielä pitkän aikaa konsertin jälkeen muistelimme sitä ja jos satuimme tapaamaan jonkun hollantilaisen, niin muistimme kehua orkesteria.

Yasuo Shinozaki

Palaan vielä Kuusankoskitalon konserttiin. Siinä ohjelmiston valinta onnistui mielestäni täydellisesti. Aluksi luotiin yleisön eteen japanilainen mielikuvamatka. Se sai yleisön herkkään henkiseen vireeseen. Sitten siirryttiin Mozartin kautta melodiseen musiikkiin, eurooppalaiseen perinteeseen. Oltiin 1700-luvun lopun itävaltalaisessa hovissa. Herkistynyt kuulija saattoi tuon usein pinnalliselta tuntuvan musiikillisen muodon alta löytää uutta syvyyttä ja sisältöä. Viulun vaellus oli osin mietiskelevää itsensä etsimistä, mutta lopussa se sai tuta nautinnollista elämän riemua. Bachin partita toi väliin häivähdyksen toisenlaisesta elämänkokemuksesta. Sitten konsertin päätöksessä yleisö sai maistaa koko sydämellään romanttisten myllerrysten riemua ja tuskaa. Sai musiikin rytmissä keinahdella erilaisissa tunnetiloissa ilon intohimosta kaihoon ja ikävään, hiljaisesta kauneuden nautinnosta uhkaavaan myrskyyn, pelon tuntemuksiin. Musiikki hengitti tunteiden kautta. Lopussa myllerrys seestyi, musiikki hiljeni. Oli aplodien aika. Yleisö osoitti niillä kiitoksensa. 

Näkymiä kulttuurievoluutioon. Jari Ehrnrooth, Toivon tarkoitus.

Jari Ehrnrooth kirjoittaa toivosta, Jumalasta, juoksemisesta, ihmisyydestä, antaumuksesta. Hän etsii elämään tarkoitusta ja on löytänyt toivon kohti tavoittamatonta. Kulttuurievoluutio kuvaa sitä, miten yhteiskuntamme muuttuu aikojen kuluessa ja miten kulttuuriperintöämme siirretään tuleville sukupolville. Sosiologi ja kirjailija Jari Ehrnrooth etsii ihmisen kehittymisen mahdollisuuksia hyvän ja pahan ristitulessa. Hän pohtii ihmisyyttä ja vaatii ihmisiltä muutakin kuin hyvinvointiyhteiskunnan sallimaa onnen hyrinää.

Yllä oleva on jonkinlainen johdanto. Kirjasta Toivon tarkoitus (Kirjapaja 2014) kirjoitin jo jokin aika sitten. Tuolloin lukuprosessi oli pahasti kesken. Nyt olen saanut lukuprosessini valmiiksi ja voin tarjota punnitumpaa tekstiä. Helpolla ei kirja minua päästänyt.

I.                    Yleistä

Kirja on rakenteeltaan ja sisällöltään ainakin minulle melko haastava. Välillä se tuntui jopa sekavalta, mutta ehkä syy on enemmän minussa. Tekijän viittaukset eivät aina välttämättä aukene kovin helposti. Lukujen järjestys tuntuu joskus oudolta.  On asioita joita pohditaan alkupuolella mutta saatetaan selittää tarkemmin vasta myöhemmin. Mutta ehkä se on vain hyväksi. Asiat selvenevät ja toivottavasti pohdiskelukin syvenee, kun näpräilee sivuja edestakaisin.

Yhden lapsuksenkin löysin. Jumalan ominaisuutta käsitellessään Ehrnrooth ei hyväksy sellaisia Jumalaa arvottavia lausumia kuin ”Jumala on hyvä”. Seuraavalla sivulla hän kuitenkin itse hyväksyy ilmaisun ”Herra on hyvä”. Tämä on tietysti pikkuasia. Kirjasta henkii luova vapaus eivätkä tällaiset kömmähdyksenpoikaset sen suurta sanomaa hälvennä.

Viimeksi kotieläimiä käsittelevä luku virvoitti mieleni ja vei minut turhan kauaksi kirjan pääajatuksista. Tuo luku ei liene kirjan antoisinta luettavaa.  Kirjan tarkoituksena on kuitenkin herättää meidät toivo oppaanamme toimimaan elämässämme kulttuurievoluution hyväksi. Tarkennetaan vielä, että toivo vie meitä kohti sellaista, jota emme voi käytännössä koskaan tavoittaa.

Jari Ehrnrooth puhuu selvästi ja konkreettisesti Jumalasta, Herrasta ja uskosta. Hän julistaa kirkkain mielin monoteistisen juutalaisen Jumalan puolesta. Perustaksi hän ottaa ensimmäisen käskyn.

Alkuun arvelin, että Ehrnroothille Jumala on vain filosofin työväline, jonka avulla hän pyrkii selittämään kulttuurievoluution ideaa. Kyllä hän kuitenkin uskon sisälle menee, ja toivoisin hänen tulkintansa herättävän kristityissä itsetutkiskelua. Hänen vanhakantaisessa jumalakäsityksessään on nykykristillisyyteen verrattaessa jotain raikkaan kerettiläistä. Sanoisin sitä puhdistavaksi.

Kirjaan paneutuessani en paljoa tiennyt sen kirjoittajasta. Itse asiassa aika avoimelta pöydältä lähdin liikkeelle. Kirjasta niinkin voimakkaasti esiin tuleva uskonnollisuus oli minulle yllätys. Odotin neutraalimpaa paneutumista kulttuurievoluutioon ja nykyisten elämänarvojen kritiikkiin. Tarkemmin googlattuani kuva kirjoittajastakin alkoi selvetä. Uskoansa ja uskonnollisuuttaan hän pohtii mm. tässä Sana-lehden jutussa: http://www.sana.fi/sana/haastattelut/tietamatta_uskon_elavaan_jumalaan.

Jari Ehrnrooth

II.                  Juoksemisesta

Ennen kuin jatkan Toivon tarkoituksen käsittelyä, teen pikkuloikan toiseen Jari Ehrnroothin kirjaan. Lukaisin nimittäin käsittelyni ohessa tekijän toisen teoksen, vuonna 2012 ilmestyneen pikkukirjan juoksemisesta (Juoksu. LURRA Editions 2012), joka palkittiin jopa vuoden urheilukirjana. Siinä tekijä käsittelee omaa juoksuaddiktiotaan. Hulluudesta on kyse, mutta tekijä itse pitää sitä positiivisena seikkana. Hänelle se on tavoitteellista toimintaa, vapautumista ja väliin liiankin rankkaa pyrkimystä epärealistisiin tavoitteisiin. Ja onnistumisiakin hän kokee, mutta kroppa ja myös mieli alkaa tuoda mukaan pikkurajoituksia.

Itse asiassa se on tavallaan Toivo tarkoituksen rinnakkaiskirja. Ainakin siinä näkee, millä hulluudella tavallinen Jari pyrkii kohti tavoittamatonta kokien välillä myös mystisen tyhjentymisen kokemuksen (vrt. kirjoitukseni loppu). Hänelle juoksu on uskonnollinen kokemus, johon hän laittaa kaikki likoon. Tässä ”uskonnollinen” tarkoittaa lähinnä syvähenkistä.

Miksi rinnakkaisteos? Kunpa jokainen ihminen tekisi samalla uutteruudella työtään kulttuurievoluution eteen, niin maailma voisi paremmin.

Koen siis kirjan paitsi juoksun ylistykseksi, myös jonkinlaiseksi itsekritiikiksi. Tekijä tavallaan jossain rivin välissä nauraa hulluudelleen, mutta on innoissaan, että löytää sisältään uusia voimia. Lisäksi Ehrnroothin juoksemisen vimma kiinnostaa senkin vuoksi, koska olen itse aikoinani juossut muutaman maratonin ja joutunut kamppailemaan tahdonvoimani kanssa.

III.                Hataraa lähestymistä kulttuurievoluutioon

Palaan Toivon tarkoitukseen ja sen kulttuurievoluutioon.

Juoksu-kirja paljastaa ihmisen, joka pystyy antautumaan tärkeäksi kokemiinsa asioihin täysillä. Hän on oppinut vaatimaan itseltä ja sitä hän tuntuu vaativan myös meiltä lukijoilta. Välillä todellakin tuntuu, että hän haluaa edellyttää ihmisiltä aivan ylivoimaista antaumusta sellaiseen, mikä ei edes voi koskaan toteutua ja johon voi vain uskoa. Onneksi hänestä paljastuu kirjan sivuilla myös inhimillinen puoli. Kulttuurievoluution valtavassa virrassa hänelle riittää, että ”hänen lapsensa on parempi ihminen kuin hän itse”.

Ehrnrooth asettaa joka tapauksessa riman korkealle ja toivo on siihen arvoisensa suunnannäyttäjä:

”Kulttuurievoluutiolla ja henkisellä kehityksellämme on oltava jokin meitä korkeampi universaali tarkoitus. Sen vuoksi rakkauteen ja uskoon liittyvä toivo ohjaa meitä sisältä käsin, niin kuin se olisi itse elämän pyhä koodi.” (s. 176.)

Ehrnrooth alkaa etsiä tietä uuteen kulttuurievoluutioon historiasta käsin. Ensimmäinen vaihe alkoi Siinain vuorelta, kun Mooses kohtasi Jumalan. Mooses johti kansaansa halki erämaan kohti luvattua maata. Kansa lankesi taikauskoon, mm. rakensi itselleen kultaisen vasikan. Herran kautta Moosekselle avautui kuitenkin monoteismi ja moraalilaki väkevänä kaikkialle leviten.

Alkukristityt yrittivät Jumalan valtakuntaa odottaessaan ”henkisen kasvun hyppyä”. Se odotus oli turhaa. Sieltä periytyi ihmisille kilvoittelun tie. Sitä tietä ihmiskunta on taas ollut kypsempi menemään eteenpäin.

Ehrnrooth viittaa myöhäiskeskiajalla eläneeseen mystikkoon Mestari Eckhartiin. Sielu tyhjentyy ja matkaa moneudesta ykseyteen, johonkin joka ei ole mitään. Hän antaa yhden vinkin, miten meidän tulisi elää. Kun sielusi on tyhjentynyt, älä kiinnitä huomiota siihen, mitä vastaan se nousee, vaan siihen, mitä myöten se elää. ”Jos jokainen tyhjentyisi ja tekisi tämän saman löydön, se olisi uusi askel ihmiskunnalle kohti toivon päämäärää” (s.77). Tämän jälkeen voisimme pyrkiä eteenpäin.

Mestari Eckhart

Kulttuurievoluutiolla on suunta. Ehrnroothille yhtenä suunnannäyttäjänä on Eckhart, joka on auttanut häntä kohtaamaan Jumalan. ”Jumala ihmisen sielussa heijastaa Jumalalle Häntä itseään kuten vesimaljaan upotettu peili heijastaa auringonvaloa takaisin auringonvaloon” (s. 95).  Jumaluus on ihmisen sielussa. Siitä se heijastuu luontoon. Ihminen kokemukseensa luottaen sulautuu siihen. Ehrnrooth lainaa Eckhartia: ”Jumala tulee silloin kun kaikki luotu lausuu julki Jumalaa” (s. 96). Hän jatkaa: ”Kaikki luotu on myös se minkä ihminen luo, kaikki se mihin kulttuurievoluutio yltää.” Näin olemme yhteydessä jumaluuteen.

Ihmisen sielusta ei tule Jumalaa. Ihmisen päättelykyky on mielen omaa toimintaa. Mutta ihminen kaipaa ikuisuutta. Toivon mielikuva on läsnä ihmisen sielussa. Se on olemassa jotakin sellaista varten, joka ei sisälly pelkästään meidän omaan olemiseemme. Ihmisyyden perspektiivi on laajempi. Kysymys ei ole ihmisen omasta hyvästä. Egoistiset hankkeet kariutuvat. Itsekeskeisyyden ja itsekkyyden aatteille käy huonosti.

…

Kovin vähän on kulttuurievoluutiossa kuitenkin ehtinyt tapahtua. Kovin alhaisella henkisellä tasolla olemme, kovin kaukana toivon määränpää siintää. Historia on täynnä suuria ajattelijoita, jotka ovat siihen kurkottaneet, mutta ovat joutuneet pettymään.

Tarvitaan uutta, mutta ”uusi voi tulla vasta sitten, kun se ylittää kaikki vanhat uskomukset ja luo uuden henkisen järjestyksen.” Se tulee ”äärimmäisessä hädässä olevien tarpeeseen”. Ehrnrooth kaipaa uudenlaista tietoisuutta ja sen eteen meidän jokaisen on tehtävä työtä:

”Tarvitaan hyppy uudelle moraalisen tietoisuuden tasolle. Oikea tapa osallistua uuden kulmakiven etsintään on kysyä itseltään: mitä minä tein tänään tietoisuuteni avartamiseksi.” (s. 89.)

Näin Ehrnrooth kääntää vastuun ihmiselle itselleen. Se vaatii myös uhrinsa. Ainakin tämä kuulostaa julmalta: ”Moraalinen kehitysloikka otetaan kuilun partaalla. Joku ehkä syöksyy kuiluun, mutta se […] on ihmiskunnan moraalisen kypsymisen hinta.” (s. 88)

Yhden kappaleen otsikko tulee suoraan Markuksen evankeliumin luvusta 12: Kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on nyt kulmakivi. Hylkytavarasta siis tulee jotakin arvokasta. Ehrnroothin mukaan uuden toivon maailma ei voi rakentua valtakulttuurin varaan. Uusi ajatus, uusi toivo, uuden kulttuurisen ajattelun siemen syntyy valtakulttuurin hylkäämästä aatteesta ja toiminnasta. Pieni on kaunista. Pienestä siemenestä voi kasvaa suuri puu. Niinhän Mooseksen kirjan monoteistisestä Jumalakäsityksestä tuli eurooppalaisen kulttuurin peruspilari.

Historiasta olemme oppineet, että suurimmat kehitysloikat sekä luonnonevoluutiossa että kulttuurievoluutiossa ovat ottaneet eristyneet reunapopulaatiot. Luonnonevoluutio ja kulttuurievoluutio ovat kuitenkin dynamiikaltaan erilaisia: toinen on sopeutumista, toinen päämäärien tavoittelua. Alullepanijana voi olla paitsi eristynyt reunapopulaatio, myös maan hiljaiset jossakin valtakulttuurin katvealueella. Uusi katsantokanta voitaisiin ehkä luoda uskontojen, hengellisten ajatussuuntien ja syvyyspsykologian aineksia yhdistämällä. Näin säästyttäisiin kilpailulta ja vastakkainasettelulta. Mutta ei ole onnistuttu sielläkään, missä on muista eristäytyneenä harjoitettu uudenlaisen toivon periaatetta.

IV.                Immanuel Kantin moraalilaki ihmisen vapauden puristuksessa

Immanuel Kant

Ehrnroothin ajatusten keskeinen teoreettinen vertailukohta on myös Immanuel Kantin moraalilaki (kategorinen imperatiivi) ja siihen sidoksissa oleva ns. kohtuullisuuden periaate.

Kantin kanta on selkeä. Hän asettaa moraalilain vapauden edelle.

Vaikka moraalilaki on ensisijaisena vapauteen nähden, niin Ehrnrooth kysyy, miksi ihminen kuitenkin valitsee pahan. Tähän hänen vastauksensa on, että vapaus onkin ennen moraalia (s. 161). ”Se oikeuttaa itse itsensä ja siksi se myös turmelee itse itsensä.” Ihmisen turmeltumisen syytä ei voida etsiä hänen luonnostaan, vaan itse vapaudesta, joka edeltää sekä hyvää että pahaa. Tätä tukee myös Vanhan testamentin kertomus Aatamista ja Eevasta.

Kant ei hyväksy maailmassa vallitsevaa tavoittamattoman dialektiikkaa, jossa ihminen on pantu ponnistelemaan sen saavuttamiseksi, mitä hän ei voi saavuttaa. Tätä varten hän on luonut moraalioppinsa tueksi ns. kohtuullisuuden periaatteen.

Moraalioppia ja sen suhdetta tuonpuoleiseen on kuvannut myös mm. Matti Häyry (Häyry, Matti. Hyvä elämä ja oikea käytös. Historiallinen johdatus moraalifilosofiaan. Yliopistopaino 2002). Kantin mukaan ei voi olla velvollisuutta tehdä sellaista, mitä ei edes periaatteessa voi tehdä. Siksi käytännöllisen järjen on oletettava, että on olemassa kuolemanjälkeinen elämä, jossa tämä velvollisuus voidaan täyttää. Lisäksi tuonpuoleista ja Jumalaa tarvitaan myös siksi, että hyvää tekevälle ei aina käy hyvin eikä pahaa tekeville käy välttämättä huonosti.  Jotta etiikka olisi uskottavaa ihmismielelle, sen on voitava ajatella, että moraalilain noudattajat palkitaan kuoleman jälkeisessä elämässä ja sen rikkojia rangaistaan. (Häyry, s. 127 - 128.)

Ehrnrooth tulkitsee Kantia samaan tapaan. Kantin moraaliopissa ihmiseltä ei voi vaatia sellaista, mihin ei voi tässä maailmassa kyetä. Tämän takia on kohtuullista olettaa, että sielu on kuolematon ja sielu voi saavuttaa täyttymyksen ikuisuudessa. Moraali takaisi siis hyvyyden niille, jotka uskollisesti pyrkivät absoluuttiseen hyvään, jota he eivät elämässään voi saavuttaa. Jos tällaista palkintoa ei olisi, tässä maailmassa ihminen ei Kantin mukaan voisi olla eettinen. Tämä on sekä looginen edellytys että kohtuullinen mahdollisuus jokaiselle. Ja Ehrnrooth jatkaa:

”Koska kategorisen imperatiivin eli moraalilain soveltamiseen nojautuvat eettinen elämä on raskasta eikä useinkaan johda onnellisuuteen, on kohtuullista olettaa, että on Jumala, joka tasoittaa tilanteen ja suo eettiselle subjektille onnellisuuden.” (s. 35 – 36)

Kantin käytännöllisen järjen kolme postulaattia ovat siis tuonpuoleinen eli ikuinen elämä, Jumalan olemassaolo ja vapaa tahto. Niitä ihminen voi toivoa.

Ehrnrooth hylkää kohtuullisuuden periaatteen. Hän arvostelee Kantia liiasta hellämielisyydestä ihmisyyttä kohtaan. Kantin omaksuma Valistuksen ajan ihmiskeskeinen ajattelutapa on Ehrnroothin mielestä ongelmallinen. Hän arvostelee Kantia siitä, että tälle Jumala on ihmistä varten. Sen pitäisi olla päinvastoin.

Ehrnroothille Kantin mukainen ihmisen ja Jumalan suhde on kuin hyväuskoisen lapsen ja hyväntahtoisen vanhemman suhde. Vanhempi lohduttaa, kun lapselle tulee paha mieli. (s. 37.) Tämä on toiveajatusta. Ei voi olettaa, että Jumala palkitsisi ihmisen hyväntahtoisuudellaan.

Ehrnrooth tarjoaa tilalle jumalakeskeisen vaihtoehdon (s. 36). ”Jos Jumala on, niin ihminen on tietysti hänen palveluksessaan eikä toisin perin.” Kantin käsitys, jossa ikuinen elämä ja Jumalan olemassaolo määritellään ihmisestä käsin, on hänen mielestään tavallaan ateistista.

Ehrnroothin mukaan Kantin näkemys on liikaa aikaansa sidottu. Tällainen filosofinen hyväuskoisuus ei ole enää nykyaikana perusteltua (s. 38). Vaihtoehdoksi hän tuo oman ”tavoittamattoman dialektiikkansa”, toivon teoriansa. Toivo ei ole toive. ”Toivo kertoo vain siitä, mikä voi olla täyttymys, jos se on mahdollinen” (s. 37). Voi käydä myös niin, että toivomme päämäärä ei koskaan toteudu.

Ehrnrooth vaatii, että on palattava jumalakeskeisyyteen ja sellaiseen toivoon, joka lupaa vähemmän (s. 38). Tämä ajatus on ihmiselle aika vaativa. Jumala ei ole vieressä kulkeva lohduttaja, seuralainen, joka ohjaa kaidalle tielle, vaan ihminen joutuu ottamaan vastuun itsestään.  Se on kuitenkin realistisempi ratkaisu, koska siinä ei uskotella liikoja. Lisäksi se tuo ihmiselle täyttymyksensä jo tässä maailmanajassa.

Ehrnrooth itse kertoo olevansa ”jumalakeskeinen ja uskoo tämänpuoleisen täyttymyksen mahdollisuuteen”. Ihmisen on tehtävä osansa hyvin, ja tuskin yksi pieni ihminen voi havaita edes edistystä, vaikka yrittääkin viedä asioita oikeaan suuntaan. Kuitenkin tämä yrittämisen mahdollisuus ja sen tuoma ilo on ihmiselle riitettävä. Tämä käsitys voittaa ihmiskeskeisyyden ja itsekeskeisyyden tuomat rajoitukset. Se riittää kohtuudeksi.

”Mielestäni tämä hyvän tarkoituksen palvelemisen mahdollisuus sinänsä on uskovalle ihmiselle siunaus ja siinä tunnen Jumalan läsnäolon itsessäni.” (s. 39)

Suurten vaatimusten edessä Ehrnrooth antaa periksi. Kohtuuttomuuteen ei tule pyrkiä. Ihminen voi vain toivoa, että hän kehittyy ja jättää jälkeensä enemmän hyvää kuin pahaa, että omista lapsista tulee viisaampia. Kohtuuteen tulee tyytyä, kohtuuttomuus on kuitenkin läsnä ihmisen ”sitkeässä kilvoittelussa”.

V.                  Eri näkökulmia ihmisen moraaliin

Vapaus on antanut tilaa ihmisen pahuudelle. Siitä ovat holokausti ja kommunistinen terrori muistonamme.

Ehrnrooth tuo esille sen trauman, mitä holokausti ja maailmansodan arvet jättivät ihmisen psyykeen. Ajan henkeä kuvaamaan yntyi ensin eksistentialismi, sitten postmodernismi, jotka loivat samalla arvotyhjiön. Elämästä on tullut tarkoituksetonta.

”Vapauden ensisijaisuus suhteessa moraalilakiin selittää myös sen, mitä henkisessä kulttuurissa on tapahtunut toisen maailmansodan jälkeen. Ensin syntyi eksistentialismi ja sen sartrelainen versio, joka sanoo, ettei elämällä ole mitään annettua tarkoitusta ja että jokainen luo oman vapautensa ehdot ja sen mukaisen moraalin myöhemmin puhkesi postmodernismi, joka riisti kulttuurilta kaikki arvopäämäärät tekemällä kaikesta samanarvoista. Se halusi saattaa voimaan täysrelativismin niin totuuden, kauneuden kuin hyvyydenkin tavoittelun piirissä.” (s. 162)

”Sekä eksistentiaalinen tarkoitustyhjiö että postmoderni arvotyhjiö ovat mahdollisia siksi, että vapaus on moraalisen universumimme kiistaton absoluutti. Ihminen voi nojata siihen, olivatpa seuraukset millaisia tahansa.” (s. 163)

Ehrnrooth löytää kuitenkin nykysuuntauksista myös myönteisiä piirteitä. Moraalinen toiminta ei ole menettänyt perustaansa. Se on päinvastoin sitäkin arvokkaampaa, koska hyvyys on valinnan seurausta.

Sitten on Darwin ja Freud. Ehrnrooth ei hyväksi Darwinin ja Freudin oivalluksista perusteensa saamista suuntauksista, joissa ihmisen koko elämää tutkitaan luonnonevoluution näkökulmasta. Ihmisen ja eläimien välillä ei olisikaan laadullista eroa. Historia ja aikakauden luonne on ruokkinut tällaista käsitystä. Länsimainen ihminen on alkanut katsoa itseään eläimenä. Ehrnroothin ideaan se luo säröä, koska tällaisessa näkemyksessä ihminen tavallaan menettää kulttuurievoluutiossa vastuunsa: ”vastuuta ei tarvitse tarkastella vapaan valinnan kannalta, moraalisesti”( s. 30). Tämä on samaa kuin painaisi päänsä pensaaseen. Ja meidän tehtävämme ihmisinä on pyrkiä ja päästä eteenpäin. Se on ihmisen tarkoitus kulttuurievoluutiossa.

VI.                Holokausti – usko hyvään koetuksella

Käsitellessään pahuutta ja käsitellessään toivoa saa Ehrnrooth esimerkkejä ihmisten keskitysleirikokemuksista. Teoksessa viitataan parin holokaustista selvinneen henkilön kokemuksiin.

Elie Wiesel menetti leirillä uskonsa. Todellisuus panee hänet hylkäämään Jumalan.  Kun muut ylistävät Jumalaa, niin tämä nuori ei voi hyväksyä Jumalan hiljaisuutta. Hän on vähän aikaisemmin joutunut seuraamaan enkelinkasvoisen pikkupojan pitkäksi venyvää kuolinkorahtelua hirsipuussa. Hänen sydämeensä tulee tyhjyys, silmä avautuvat. ”Jumala oli kuollut, Wiesel oli menettänyt uskonsa, ja hän tunsi itsensä vahvaksi” (s.42).

Pahempaa tulee vastaan. Ravinto vähenee. Leiriläiset ajetaan nälkiintyneinä juoksemaan talvipakkasessa 70 kilometriä seuraavaan leiriin. SS-miehet ampuvat ne, jotka pysähtyvät. Wiesel näkee, kun hänen toverinsa isä jää jälkeen, mutta toveri ei jää auttamaan. Hän vannoo, ettei tee koskaan samaa. 

Isä kituu punataudissa. Wiesel saa neuvon olla antamatta sairaalle isälleen ruoka-annosta. Tulee kiusaus: hän voisi saada kaksi. Hän ei kuitenkaan petä hänen läheisintä ihmistään.

Sitten tulee tilanne, jossa SS-mies hakkaa vaikeroivat isän kasvot tohjoksi. Poika seuraa vieressä. Sen jälkeen hän seuraa isän kuolinkamppailua.

Pahin petos, jonka ihminen tekee, on petos rakkaintaan kohtaan. Se kohtaus, jossa toveri ei auttanut isäänsä, sai Wieselin kauhistumaan. Mutta sitten myös Wiesel sortui petokseen. Kun isä vaikeroi ja kutsui poikaansa SS-miehen hakatessa häntä, tämä ei reagoinut, ettei olisi tullut hakatuksi. Wieselin petos oli vähäinen, mutta trauman hän siitä sai. Hän selvisi leiriltä ja pääsi vapauteen, mutta hän jäi traumansa vangiksi loppuelämäksi.

Keskitysleirit kuuluvat historiaan tummiin sivuihin. Wieseliin se jättää syyllisyyden. Pahuus oli voitolla, mutta sodan loppuessa tuntui, että hyvä peri voiton. Mutta Ehrnrooth korostaa, että natsit myös voittivat: ”he haavoittivat niin syvältä, että se tuhosi ensin uskon ja sitten vielä enemmän…” (s. 44).

Sota jätti trauman paitsi juutalaisille myös koko länsimaiselle kulttuurille, joka ei ollut enää entisensä. Oltiin arvotyhjiössä. Siihen tilaan nousee teknologinen utopia. Jumala ja moraali menettävät merkityksensä.

Kulttuurievoluutio muuttuu kulttuuriregressioksi.

Viktor E. Frankl kertoo keskitysleiriltä hieman toisenlaista selviytymistarinaa. Kaiken kauhun ja hirvittävyyksien keskellä ihmisyys säilytti siellä kuitenkin arvonsa: ihminen säilytti sisäisen vapautensa. Sen ansiosta hyvin monet jaksoivat äärimmäisissä oloissa jatkaa hetken kerrallaan. Totaalinen alistamis- ja nöyryyttämiskoneisto ei voinut heitä tuhota.

Samuel Beckettin näytelmä Godota odottaessa luo kuvan absurdista toivosta. Godot ei tule koskaan, odotus jatkuu. Ernst Blochin mielestä näytelmä kuvaa osuvasti juutalaisen toivon ja Jumala-suhteen absurdin tragiikan, joka holokaustissa saavutti historiallisen äärimmäisyytensä. Jumala ei tullut avuksi valitulle kansalleen, ”joka juuri uskonsa vuoksi ei voinut lakata toivomasta sitä” (s. 146).

Tähän Ehrnrooth tuo oman näkökulmansa, joka on mielestäni meille tavallisille kuolevaisille lohduton. ”Ihminen toivoo ja luulee, että Jumala on ihmistä varten ja tulee avuksi viimeistään silloin, kun hätä on suurin” (s. 147).  Kuitenkin nimenomaan ihmiset itse tekevät valinnat, jotka lopulta ratkaisevat historian suunnan ja ihmiskunnan kohtalon. Usko tarkoittaa tämän vastuun kantamista. ”Taistelu hyvän ja pahan välillä tapahtuu joka ainoa hetki joka ainoan ihmisyksilön sisällä, eikä se ole kenenkään muun kuin ihmisen omalla vastuulla”.

Jos syyttää kaikesta Jumalaa, sen voi tulkita vastuun pakoiluksi.

Toisaalta ihminen on valinnoissaan yksin. Moderni yhteiskunta on luonut yksinäisen yksilön, joka elää omassa erillisyydessään. Hän ei voi nojata yhteisöön. He ovat onnettomampia kuin monet kehitysmaiden sivistymättömät yhteisöihmiset.

Erillisyydessään sivistynyt ihminen joutuu kohtaamaan oman kohtalonsa ensisijaisesti yksin. Olisi kyettävä ottamaan Ehrnroothin mainitsema ”moraalinen loikka” kohti yhteyttä toisiin ihmisiin. Tämä voi tapahtua vasta sen jälkeen, kun ”suhde Jumalaan uudistuu niin, ettei Beckettin näytelmä vaikuta enää lainkaan ajankohtaiselta” (s. 148). Tämän toteutumiseksi ihmisen tarvitsee selvittää monoteistisen Jumalan suhde moderniin ihmisyyteen.

Ehrnroothin mukaan on luovuttava esimerkiksi sellaisista jumalakuvaan liittyvistä mielikuvista kuin ”Jumala on hyvä” tai ”Jumala on rakkaus”.  Meidän tulee ottaa perustaksi ensimmäinen käsky. Jumala on tavoittamaton. ”Jumalan ja ihmisen välisen ylittämättömän etäisyyden hyväksyminen on monoteistisen uskon ensimmäinen ja tärkein merkki.” (s. 149.) Omasta itsestään lumoutuva ihminen on halunnut tämän etäisyyden unohtaa. Ei tällaiselta Jumalalta voi vaatia tai odottaa palveluksia.

VII.              Ihmisen ja Jumalan suhteesta

Jumala-suhteen kehityksessä on länsimaisessa historiassa kolme vaihetta.

Rooma otti kristinuskon valtionuskonnoksi 300-luvun lopulla. Halki keskiajan Jumala oli kaiken mitta. Ihminen ja hänen minuutensa olivat dogmaattisen tarkkailun kohteita, inkvisitio leikkasi harhaopit ja harhaoppiset irti kirkon piiristä. Myös mm. Mestari Eckhart torjuttiin.

Renessanssista alkoi uusi vaihe. Humanismin vallitseva ihanne oli Protagoraan filosofinen maksiimi: ihminen on kaiken mitta. Jumalan kuvaaminen (ihmismäiseksi) tuli kuvataiteessa yhä avoimemmaksi. Ihmiskeskeisyydestä tuli vallitseva hyve, ja se alkoi vaikuttaa myös hengellisyydessä ja suhteessa Jumalaan. Uskonpuhdistuksen myötä ihminen jäi yksin Jumalansa kanssa pohtimaan perisynnin vaikutusta.  Huoli sielun pelastuksesta aiheutti ahdistusta.

Kolmas vaihe, joka ulottuu omaan aikaamme, nostaa minuuden kaiken mitaksi.  1900-luvun aikana ja etenkin toisen maailmansodan jälkeen on eletty yhä selkeämmin itsekeskeisyyden aikaa. Ihmisen suhde Jumalaan on minäkeskeistä, ja myös hänen suhteensa omaan persoonaan ja toisten ihmisten persoonaan on itsekeskeistä. Hän on uponnut omaan ihmeelliseen syvyyteensä, josta on tullut kaiken mitta. Vapaa, moderni yksilö on yksin ja tuijottaa peiliin, josta hän näkee oman kuvansa, joka – jos hän on hengellinen – heijastaa hänelle Jumalan kasvoja. Se on Ehrnroothin mukaan tämän aikakauden hengellisyyden vääristymä, siis narsismi, joka vakavasti rajoittaa moraalista kehitystämme, tuhoaa ihmissuhteita ja johtaa sellaiseen jumalasuhteeseen, jossa Jumalasta tulee ihmisen rinnalla kulkija, kaikkivaltias ja rakastava apuminä.

Ehrnroothin sisäistämä ”todellinen tavoittamaton Kaikkivaltias” ei sovi minäkeskeiseen universumiin. Kun ”minä” on kaiken mitta, saavat kaikki muut väistyä taka-alalle tukemaan ja antamaan voimia, jotta hän itse saa loistaa itselleen, olla oman elämänsä aurinko.

Nykyisin Jumala on alettu mieltää ihmisen psykologisten tarpeiden kaikkivoivaksi palvelijaksi. Pyhää ei enää ole. Rakastava Jumala tulee avuksi mm. sille, joka on lapsena tullut kaltoin kohdelluksi tai jäänyt vaille riittävää rakkautta.

Tällaiset kokemukset ovat Ehrnroothin mielestä toki vilpittömiä: henkilökohtainen suhde armolliseen Jumalaan todellakin parantaa ja rauhoittaa ahdistunutta ja onnetonta ihmistä. Tässä Jumala on lähinnä ”minua ja minuutta varten”. Ehrnrooth kiteyttää psykologisen kaavan:

”Jumala on olemassa minua varten minun sisälläni, jotta saisin rakkautta ja voisin elää hyvää elämää.” (s. 154)

Tämä hengellinen kaava toisinpäin luettuna kertoo ihmisen traumasta:

”Minä olen haavoittunut ja tarvitsen rakkautta ja Jumala on olemassa antaakseen sitä.” (s. 154)

Jumala on Ehrnroothin mukaan myötäkärsijä. Hän ei pelasta pahuudelta mutta parantaa haavat. Hän on kuin Kristuksen roolissa. Hän tuo kärsimyksiin ”terapeuttisen rakkautensa, jota ei voi saada ihmisiltä”.

VIII.            Kohti mystiikkaa

Jari Ehrnrooth tuntee erityistä läheisyyttä mystiikkaan. Tämä ilmenee molemmissa nyt käsittelemissäni kirjoissa. Molemmissa kirjoissa hän tuo esille espanjankielisen sanan nada ’ei mitään’. Se tarkoittaa tyhjyyttä tai olemattomuutta, kun kaikki epäolennainen häviää, jolloin tärkein jää jäljelle. (Juoksu, s. 51.)

”Kun juoksen tyhjentävän harjoituksen tai kisan, kuten maratonin, tavoittelen nadaa, tilaa, jossa tulee hiljaista. Ja siten siihen hiljaisuuteen alkaa vähitellen tulla jotakin muuta. Uskovalle tällainen kokemus on helposti mystinen.”

”Sielun pohja kuultaa lävitse, ihmisen perimmäisessä kokemuksessa hehkuva valo täyttää mielen ja koko fyysinen olemus riemuitsee kiitollisuuden kuohuissa. Sellainen tila merkitsee samalla uudistumista.”

”Itse olen usein saanut merkittävimmät oivallukseni – olkoon kyseessä työ tai muu elämä. tyhjentävien juoksujen jälkeen. Ideat ovat tulleet joko ensimmäisessä palautumisessa muutaman tunnin sisällä tai sitten parin päivän kuluttua, kun kaikki voimat ovat palanneet ja hermoston tila on normalisoitunut.”

”Uskonpa että yksi syy maratonharrastuksen jatkuvaan kasvuun koko maailmassa 1980-luvulta alkaen on nadan tavoittelu. Ihmiset haluavat tyhjentyä turhasta.”

Joskus juoksija ei tyydy nadaan vaan haluaa pyyhkäistä kaiken sisimmästään, myös ”pohjalla loistavan puhtaan aarteen, joka kantaa ja merkitsee elämää” (Juoksu, s. 67). Näin kävi Ehrnroothin kollegalle, japanilaiselle juoksuhullulle kirjailijalle Haruki Murakamille. Hän rupesi ultramaratoonariksi, kidutti itseään liikaa. Hänelle kävi kuin Jobille. Koettelemusten jälkeen Murakami joutui alakulon valtaan ja menetti juoksuhalunsa. Hän ei halua tuhota nadaansa, ultramaratonhaaveistaan hän kertoo luopuneensa.

”Juoksijan on alistuttava ihmiseksi, joka kumartuu tyhjentyneen mielensä pohjalla välkehtivälle lähteelle. Siinä on nadan aarre, tyhjennysjuoksun filosofinen ja hengellinen tarkoitus.” (Juoksu, s. 68)

Palaan Toivon tarkoitukseen. Myös sen lopussa viitataan nadaan.

Ehrnrooth heittää kysymyksiä. Mistä, miksi ja mitä varten ihminen saa toivon, joka ajaa häntä kohti oikeamielisyyttä, rauhaa, sopusointua? Miksi toivomme tavoittamatonta? Selvää vastausta Ehrnrooth ei anna. Hän toteaa, että se olisi mieletöntä, jos olisimme olemassa vain itseämme varten. Hän puhuu luonnon ja moraalin ristipunoksesta sekä palaa Vanhan testamentin esimerkkiin, joka tuli tutuksi ensimmäisestä kirjoituksestani. Jotta vohla voisi käydä levolle pantterin kanssa, luonnon tulisi muuttua. Ihminen ei pysty itse tätä punosta purkamaan. Aivan yhtä varmasti ihminen ei voi lakata sitä yrittämästä, koska luovuttaessaan hän menettää toivonsa ja elämänsä arvokkuuden.

”Kulttuurievoluutiolla ja henkisellä kehityksellämme on oltava jokin meitä korkeampi universaali tarkoitus. Sen vuoksi rakkauteen ja uskoon liittyvä toivo ohjaa meitä sisältä käsin, niin kuin se olisi itse elämän pyhä koodi.” (s. 176)

Lopussa Ehrnrooth palaa nadaan. Karmeliitat piirsivät liidulla luostarinsa kiviseinään: nada, nada, nada. He olivat perillä jostakin olennaisesta. ”Joka tämän nielee, ei koskaan menetä toivoaan.” Se on Toivon tarkoituksen viimeinen virke.