perjantai 15. toukokuuta 2015

Kommentointia musiikin ruumiillisuudesta ja aitoudesta

Helatorstaina yleisradion Arvolataamo-ohjelmassa keskusteltiin laulun voimasta. Se on kuultavissa toistaiseksi Areenassa: http://areena.yle.fi/1-2720486 .

Keskustelemassa ja omia laulujaan esittämässä ovat Harri Saksala, Aija Puurtinen, Jukka Tervo ja Anja Hurme. Toimittajana on Riikka Rahi. Ihan kiinnostava on ohjelma, vaikka lähes puolitoistatuntinen onkin pitkä aika. Olen poiminut tähän kolme itselleni mieleen jäänyttä kohtaa. Yksi koskee myös kirjoittamishetkellä ajankohtaista eurovision laulukilpailua ja nimenomaan Suomen edustajaa Pentti Kurikan Nimipäiviä (http://en.wikipedia.org/wiki/Pertti_Kurikan_Nimip%C3%A4iv%C3%A4t).

1)

Käydään keskustelua ensin musiikkiin liittyvistä tunteista ja mennään siihen, miten fyysinen prosessi laulaminen on. Musiikkiterapeutti Jukka Tervo korostaa, että musiikki on pohjimmiltaan ruumiillinen tapahtuma. Musiikki ei tule aivoista, vaan ruumiista, jossa ihmisen tunteetkin asuvat. Vähän liioitellen Tervo lausuu ”Hyvä musa tulee vattasta”.

Kukaan keskustelijoista ei pane varsinaisesti vastaan, vaikka heidän mielestään ruumis-sana ei sovikaan tähän yhteyteen ja he käyttäisivät mieluummin ”kehoa”. Siinä Tervo ei kuitenkaan anna periksi. Entinen Topmost-solisti Harri Saksala tuo rockimiehen näkökulman: ”Kunnon rock tuntuu vain munissa.” Blues-mimmi, musiikin tohtori Aija Puurtinen (tai saattoi olla toimittajakin) on ilmaisussaan akateemisempi. Hänen mukaansa kyse on lantionpohjalihaksista. Siellä saakka teksti ja musiikki aistitaan.

2)

Keskustellaan Suomen euroviisukappaleesta. Ensin tulee nauhalta Pentti Kurikan haastattelu. Sitten keskustelijat sanovat mielipiteensä. ”Siinä ei ole mitään päälle liimattua tai teeskenneltyä”, toteaa käsittääkseni Aija Puurtinen. Jukka Tervolla on kokemusta myös kehitysvammaisten musiikkiterapiasta. Tässä on hänen näkemyksensä:

”Tää on suuri sivistystapahtuma vuosikausiin. Nyt kun tää bändi käy voittamassa koko roskan, niin se [siis euroviisut] voidaan sitten lopettaa tarpeettomana, jota se on ollut jo vuosikymmenet. Se on kunniakas teos. Siinä aitous tulee esiin. Paska on hirveän vaikea tunnistaa, jos ei ole aitoutta vieressä. Kun tulee aitoutta ja sydämellisyyttä, niin silloin koko tämä keskustelumme musiikista muuttuu ihan typeräksi. Nämä kaverit pyyhkii meidän sydämet täyteen aitoutta. Ollaan kiitollisia siitä!”

3)


Jokainen vieras esittää oman laulunsa, josta sitten keskustellaan. Minulle mieleen jäävin oli Aija Puurtisen soolo, joka alkaa kohdassa 33:58. Toimittaja kommentoi esitystä näin: ”Pistin merkille äärettömän rauhan ja keveyden, miten olit tuon tarinan päällä. Itse olen huomannut, että kun en ole ammattilainen, rupeaa helposti kiirehtimään. Mutta sä osaat asettua asian päälle ja äärelle.”

keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Rosemary Woodhouse haluaa lapsen

Roman Polanskin elämää ja elokuvia VI.

Nyt on kyse Roman Polanskin elokuvasta Rosemary’s baby, joka suomenkielisessä levityksessä on saanut vetoisamman nimen Rosemaryn painajainen. Elokuva on valmistunut 1968 ja se perustuu Ira Levinin bestseller-romaaniin. Elokuva oli ammatillisesti Polanskin varsinainen kansainvälinen läpimurto ja sitä pidetään ensyklopediatasolla hänen parhaana elokuvanaan.

Elokuvan valmistuminen on myös ohjaajan elämässä eräänlainen kulminaatio, jolla en tarkoita huipennusta vaan pikemminkin tsunamin uhkaa. Elokuvalla on näkymätön kohtalonyhteys seuraavana vuonna Roman Polanskin elämässä tapahtuneeseen hirvittävään tragediaan. Tarkoitan tällä luonnollisesti hänen viimeisillään raskaana olevan kauniin vaimonsa Sharon Taten rituaalimurhaa ja sitä mustaa leimaa, jonka media tämän tapahtuman kautta Polanskille antoi. Ei luonnollisestikaan voi todeta mitään selvää faktuaalista syy-yhteyttä, mutta ilkeästi vihjaten Rosemaryn mustat lastenvaunut taustalla kuitenkin siintävät luoden ainakin jonkinlaisen linkin raskaana olevan Sharonin hahmoon. Vähintään yhtä selvästi elokuvassa esiintyvä saatananpalvojien ryhmä luo mielteitä Taten murhan takana olevaan Charles Mansoniin ja tämän hippikommuuniinsa. Toki ei ole millään lailla todistettu, että Mansonin ja hänen ryhmänsä suorittaman joukkomurhan motiivina tai innoittajana olisi ollut nimenomaan tämä elokuva.  Toisaalta elokuva oli saanut USA:n vanhoillisten piirien vihan ja sen myötä murha haluttiin mielellään nähdä elokuvan ja sieltä ponnahtavan saatanan palvonnan kimmokkeena.

Elokuva kestää yli kaksi tuntia, joten kyllä siinä monenmoisia tapahtumia ja sivujuonteita riittää. Ne etenevät pikkuhiljaa outoine vihjeineen ja viittauksineen kohti herkullisen kauhuelokuvan tavoin karmivaa loppuaan. Jos odottaa jotain romanttista tai sosiaalista draamaa, tulee pettymään. Rosemaryn tuore avioliitto ei vie häntä mihinkään ruusutarhaan.

Elokuvasta on olemassa hieno kuvasarja, joka löytyy täältä: http://pyxurz.blogspot.fi/search/label/Rosemary%27s%20Baby.

Kerron hieman sisällöstä, vaikka netistä löytyykin runsaasti kuvauksia. Rosemary (Mia Farrow) on vastikään mennyt naimisiin. Aviopuoliso Guy (John Cassavetes) on keskinkertainen näyttelijä. He etsivät sopivaa asuntoa ja päätyvät vanhaan talohirviöön, jossa sijaitsevan kehnossa kunnossa olevan asunnon he saavatkin perusteellisen remontin kautta varsin kauniiseen kuntoon. Talossa tapahtuu kuitenkin kummia, josta ensimmäisenä selvänä merkkinä on nuoren naisen itsemurha. Rosemary oli juuri edellisenä päivänä tutustunut naiseen eikä tapaaminen antanut mitään viitettä sellaisesta käänteestä. Talon asukkaista nuorelle parille läheisimmäksi jää naapurissa asuva vanhempi pariskunta (Minnie ja Roman Castevet), jonka kuitenkin Rosemary kokee melko pian epämiellyttäväksi ja turhan tunkeilevaksi. Tuo itsemurhan tehnyt sattui kaiken lisäksi olemaan heidän alivuokralaisena.

Elämä kuitenkin alkaa uudessa asunnossa jotenkuten luonnistua. Nuoripari elää kuumassa rakkauden hehkussa, minkä seurauksena Rosemary tulee raskaaksi. Tästä innostuneena onnen huumassaan Rosemary alkaa suunnitella elämää lapsen kanssa. Kaikki ei kuitenkaan ole sujunut eikä suju niin kuin toivoisi. Jo raskautta edeltää outo raiskausuni ja sitten raskauden aikana naapuripariskunnan tunkeileva käytös vain yltyy.  Loppujen lopuksi Rosemary synnyttää lapsen, muttei normaalia söpöä pienokaista, vaan paholaishirviön – niin ainakin annetaan ymmärtää. Tähän tietenkin liittyy se seikka, että talossa toimii satanistinen ryhmä, johon naapuripariskunta ja myös Rosemaryn aviomies kuuluvat. Roman Castevet on jopa ryhmän johtaja. Rosemary saa selville ystävänsä avulla, että hän on itse asiassa oikealta nimeltään Steven Marcato, tunnetun noituudesta ja saatananpalvonnasta syytetyn henkilön poika.

Sama asia kerrottuna DVD:n takakannessa hieman toisin sanoin ja painotuksin:

Rosemaryn painajainen on yksi parhaimmista kauhuelokuvista, joka perustuu Ira Levinin bestselleriin. Newyorkilainen nuoripari odottaa esikoisensa syntyä, ja kuten monet uudet äidit myös Rosemary (Mia Farrow) käy läpi hämmennyksen ja elon tunteita. Tuleva isä (John Cassavetes), kunnianhimoinen mutta epäonninen näyttelijä, tekee liiton paholaisen kanssa, jossa lupauksena on menestyksekäs tulevaisuus näyttelijänä. Ohjaaja Roman Polanski houkutteli elokuvan tähdiltä mahtavat suoritukset. Ruth Gordon sai Oscarin yli-innokkaan ja avuliaan naapurin roolistaan tässä klassikoksi nousseessa trillerissä.



Olen nähnyt elokuvan joskus kauan sitten. En kyllä nyt enää paljoa muista, milloin ja missä yhteydessä sen näin. Joskus 70-luvun alkupuolella se kuitenkin taisi. Muistan, että katsomaan menin suurin odotuksin, mutta loppua kohden kokemus muuttui vastenmielisemmäksi. Pettymys se kaiken kaikkiaan oli, mutta ei se kuitenkaan hälventänyt minusta kiinnostusta Polanskin uraan ja myöhempiin elokuviin. 

Se ei varmasti ollut ensimmäinen Polanski-elokuvani. Olin lukenut ohjaajasta sekä ehkä jo nähnyt Umpikujan (Cul-de-sac 1966), Vampyyritappajat (Dance of Vampires 1967) tai Macbethin (1971). Polanski oli siinä määrin tuttu, että muistan odottaneeni elokuvalta paljon. Kuitenkin petyin. Petyin nimenomaan siihen, kun elokuvan ratkaisuhetkiin tulee mukaan satanisteja, mikä vie loppuratkaisua yhä etäämmäs todellisuudesta. En ajatellut näkeväni pelkkää pinnallista kauhuleffaa, toivoin painavampaa sisältöä, tai ainakin elämässä kiinni olevaa ihmissuhdedraamaa. Se osoittautuikin odotuksiini nähden sisällöltään heppoiseksi ja jouduin poistumaan elokuvateatterista tyytymättömänä. Tuon hetki on jäänyt yli 40 vuoden takaa mieleen: jännitystä olin kokenut, ahdistuksen tuntoja sain mukaani.

Rosemaryn persoona kiinnosti jo alun alkaen. Hänessä oli jotain samaa kuin itsessäni: herkkää, vaikutuksille altista. Siksi koin jollakin tasolla samaistuvani häneen. Loppuun asti tämä henkinen side ei vetänyt. Elokuvasta ei jäänyt sitä vapautumisen ja kirkastumisen riemua, jonka taide-elämyksessä toivoisi kokevan. Rosemary jää keinuttamaan vaunuissa makaavaa hirviötä, jonka uskotellaan olevan hänen lapsensa. Kauhea kohtalo se oli.

Tietysti mukana on myös realismia. Kertoohan se omasta todellisuudestamme uskollisena omalle genrelleen. Mutta sen nähdäkseni en minä rehellisyyden nimissä tuolloin kahta tuntia pimeässä salissa halunnut istua.

Tuolloin alkoi kauhuelokuvien saralla ilmestyä tuotantoa, jota kohtaan tunsin lähinnä inhoa. Esimerkkinä voisi mainita hieman myöhemmin, vuonna 1973 valmistuneen Manaajan. Se sai vanhoilliskristilliset piirit takajaloilleen, mikä puolestaan oli tarkoituksenakin. Median huomion kautta elokuvan myyntilukuja saatiin suuremmiksi. Sisältö oli kuitenkin entistä surkeampaa. Olisiko Rosemary ollut osasyynä tällaiseen kehitykseen?

Kyllähän elokuvaa arvioitaessa on otettava huomioon sen syntyaika. Tuolloin elettiin Euroopan hullua vuotta. Radikalismi oli nousussa. Se halusi murskata perinteisen elämäntavan tukipilarit. Konservatiivit halusivat taas puolustaa perinteisiä arvojaan. Satanismin ja noituuden esiintulo ei ollut kaikille vain pelkkä vitsi. Oli ryhmiä, jotka kokivat sen jonkinlaiseksi uhaksi.


Olen nähnyt elokuvan nyt uudestaan. Vanhat vastenmielisyyden tunteet painoivat mielessä vieläkin siinä määrin, että jouduin itseni lähes pakottamaan sen katsomiseen.

Nytkin alku oli innostava, mutta vaikutelma oli myönteisessä ja kielteisessä mielessä voimallisempi. Jotenkin tunsin katsovani elokuvaa laajemmin aistein. Alun musiikki hurmasi, ja edelleenkin Rosemaryn hahmo kolahti, ehkä voimakkaammin kuin olin odottanut. Hänen herkkyydessään ja vilpittömyydessään ja lapsenomaisuudessaan oli edelleen kai jotakin itseäni. Toisaalta aviomies herätti heti inhoa. Sydän kurkussa seurasin, miten yhteisö voimallaan tallaa herkkää sielua allensa. Sitten noin puolivälissä riemastuin ja seurasin mielihyvää tuntien, kun Rosemary nousi avoimesti aviopuolisoaan vastaan ja protestoi kokemaansa painostusta. Lopultakin hiljainen myötäilijä on löytämässä tahdonvoimaansa. Yhteisön voima oli kuitenkin raastava.  Oma tahto ei kestänyt montaa hetkeä. Tilanne läjähtää kasaan, kun Rosemaryn sitkeästi jatkuneet vatsakivut lakkaavat kuin seinään, riemun tunteissa protestit unohtuvat.

Yhteisö ja seurapiiri syövät Rosemaryn minuuden. Yleinen mielipide jyrää. Tilanne alkaa luisua kohti tappiota. Vaivalloiseksi katsomisen tekee se, kun vilpitön Rosemary ei tunnu itse tajuavan sitä laisinkaan. Eikä elokuvan loppu täytä salaisia toiveitani. Rosemary jää jyrän alle. Vahvat ovat vahvoja, heikon on tyytyminen tappioon.

Loppupuolella, kun tilanne alkaa lopullisesti luisua kohti mielikuvituksellista huipennustaan, minulle välähtää se, mikä monelle muulle on kai välähtänyt jo ensi katsomalta. Elokuvan alaotsikoksi pitäisi laittaa ”Kun mieli järkkyi”. Elokuva on sairaskertomus, jossa kuvataan Rosemaryn henkisen terveyden romahtaminen. Jää epäselväksi, mikä on kuvittelua, mikä on totta. Epäilin, olisiko raskauskin vain kuvittelua, mutta se lienee totta. Lapsesta ei ole enää väliä. Häntä ei näytetä. Valinta siirtyy katsojalle.

Tässä elokuvan juju onkin. Ensi kerran nähdessäni otin kaiken vastaan liian totena. Minua vietiin huoletta harhaan. En tajunnut, että tarkoitus olikin vain jujuttaa. Kun juoni alkaa mennä absurdin suuntaan, viittauksiin noituudesta ja satanistisesta todellisuudesta, alan mielessäni protestoida enkä enää pysty kokemaan kaikkea ulkopuolisena. Nyt avautuu elokuvan toinen puoli. Kyseessä onkin mielen järkkymisen kuvaus, psyykkinen romahdus.

Oikeastaan tähän ohjaaja viittaa dvd:hen sisältyvässä haastattelussaan. Elokuvan tarkoituksena onkin juuri viedä täysin laskelmoidusti katsojia harhaan. Elokuvan loppuratkaisun voi ymmärtää kahdella tavalla. Katsoja menee siinä helposti harhaan ja joutuu ymmälle. Haastattelun pohjalta ymmärrän, että itse romaani antaa yksiselitteisemmän vastauksen, mutta elokuvassa Polanski vie katsojan tarkoitushakuisesti ymmälle. Katsojille kuuluisikin jäädä epäselväksi, onko Rosemaryn raskaus vain kuvitelmaa vai onko se todellinen.

Rosemaryn hahmoon liittyy eräs olennainen seikka. Häntä esittää Mia Farrow, joka on vastikään ollut mukana huippusuositussa amerikkalaisessa tv-sarjassa Peyton Place. Monelle hän on edelleen tuon sarjan Allison McKenzie. Niinhän hän oli minullekin, ensikertaa katsoessani. Peyton Place oli perheessämme hyvin tuttua keskiviikkoiltojen viihdettä. Elokuvan tekijöiden haastatteluissa paljastuu, että Farrow valittiin Rosemaryn rooliin lähinnä juuri häneen liittyvien Allison-mielikuvien vuoksi.
Peyton Placen maailmaa, keskellä Allison

Olin Peyton Placen aikoihin 12-vuotias murrosiän kynnyksellä oleva poika. Perheeseemme oli juuri hankittu televisio ja tuo sarja oli ensimmäisiä tv-sarjoja, joita seurasin säännöllisesti. Tämä johtui ehkä siitä, että vanhempi sisarenikin sitä katsoi. Allison on söpö pellavapää, kiltti perhetyttö, monen teinipojan unelmien täyttymys. Rosemaryssa on paljon samaa tyttömäisyyttä. Häneen on helppo kiintyä ja tuntea sympatiaa.

Hieman ilkeältähän se tuntuu, että elokuvan tekijät veivät minua tietoisesti harhaan ja myötätuntoni kohde tuleekin lopulta hulluksi.

Peyton Placen ohella valintaan oli myös Farrow’n yksityiselämällä vaikutuksensa. Hän oli tuolloin naimisissa Frank Sinatran kanssa, joka oli vaimoaan huomattavasti vanhempi. Hänet tunnettiin vahvana persoonana. Hänen vaikutuksestaanhan Allison lopulta häivytettiin Peyton Placesta. Oma vaikutuksensa tälläkin oli Rosemary-mielikuviin. Peyton Placessa Allisonilta meni ensin pitkät pellavahiukset, sitten katosi itse tyttökin. Laskelmointia on sekin, että myös Rosemary käy elokuvan aikana leikkauttamassa hiuksensa. Päälle liimatulta idealta se tuntuu.

Eikä laskelmointi varmaan rajoittunut tähän yhteen henkilöhahmoon. Kaikesta huolimatta elokuva on laadukas, kohtaukset hyvin valmistettuja ja viimeisteltyjä. Ohjaajan sormien jälki näkyy hyvin monella tasolla. Henkilöhahmotkin ovat osuvia, vaikka juuri niistä paistaa ehkä selvimmin tuo laskelmointi. Elokuva on varmasti Polanskin ohjauksista taloudellisesti tuottoisin, mutta ei valmistuskustannuksissakaan ole säästelty.

Elokuvasta voisi vielä noukkia polanskimaisia asioita. Tarkoitan lähinnä hänen lapsuutensa ja nuoruutensa kokemuksia.

Puolassa asuessaan Polanski oppi inhoamaan katolisuutta. Tuo vastenmielisyys kyllä ilmenee varsin selvästi. Jo elokuvassa pinnalla olevat satanistiset rituaalit ovat kuin isku vasten perinteistä konservatiivista uskonnollisuutta, jota puolalainen katolisuus varmasti edustaa. Onhan pääsatanisti Castevetin etunimeksikin laitettu Roman, millä ohjaaja on halunnut vahvistaa omia tuntojaan. Elokuvassa satanisteilla näyttää lopulta olevan lonkeronsa hyvin laajalla. Tulee siinä ihan pikkiriikkisen myös Puolan katolinen kirkko – tai ainakin fundamentalistinen kristillisyys - mieleen. Puolustuskyvytön ihminen ohjataan ”kaidalle tielle”. Mutta enköhän mene liian pitkälle, jos käännän elokuvaa uskontokritiikiksi?

Rosemary itse on saanut lapsuudessaan ahdasmielisen katolisen kasvatuksen ja suhteet vanhempiin olivat katkenneet avioliiton myötä. Rosemaryn kiinnostus noituutta kohtaan on selkeä vastareaktio myös uskonnollisuutta kohtaan. Elokuvassa on kohtaus joulukadulla, kun Rosemary katsoo näyteikkunassa olevaa neitsyt Mariaa. Tulkitsen itse kohtauksen merkitystä Polanskin oman uskontosuhteen kautta. Jonkinlaista vieraantuneisuuden tunnetta se henkii. Tosin Rosemaryn oma huomio taitaa olla vastasyntyneessä Jeesus-lapsessa.

Paul Werner (Polanski. Henkilökuva – Polanski. Die Biografie 2013) analysoi Polanskin elokuvissa esiintyviä pelon tuntemuksia viitaten puolalaiseen elokuvakriitikkoon Maria Kornatowskaan (s. 311). Hän käyttää lähteenään amerikkalaista kirjailijaa  Lawrence Weschleriä (The New Yorker, 5. 12..1994).

”Kornatowska oli kiinnittänyt huomiota siihen, että monet holokaustista selvinneet jakoivat erään yhteisen tunteen: yhtäaikaisen klaustro- ja agorafobian. Muurien ja aitojen ympäröimissä, usein täpötäyteen ahdetuissa ghetoissa he kokivat ahdistusta, ja avoimilla paikoilla he tunsivat olevansa eristettyjä muista vangeista ja suojattomia miehittäjiä kohtaan – oikeastaan kyseessä on kaksi luonteeltaan täysin vastakkaista pelkoa. Puolalainen elokuvakriitikko oli varma siitä, että Polanskin oli pienenä poikana ghetossa täytynyt kokea samanlaisia tuntemuksia.” (s. 311)

Suomennettuna noita vastakkaisia fobioita kutsutaan ahtaanpaikan- ja aukiokammoiksi. Kornatowska on tehnyt analyysinsa 70-luvun lopulla ja hänen mukaansa Polanskin elokuvat kulkevat noiden molempien pelkojen välimaastossa. Kornatowskan päätelmään on varmasti vaikuttanut myös Rosemaryn painajainen. Uusintakatselussani tuo teesi oli mielessäni ja elokuva tarjoaa kyllä herkullisia esimerkkejä. Polanski osaa laittaa ihmiset ahtaisiin tiloihin ja saada kohtauksiin jännitteitä. Paikkoja on runsaasti, kuten auton takapenkki, puhelinkioski, lääkärin vastaanotto, porraskäytävä ja asunnon eri nurkat. Asunnon ovella tahaton kosketus voi aiheuttaa myös katsojalle epämukavaa värinää.

Elokuvan alkupuolella on kadulla, uuden kotitalon ulkopuolella, järkyttävä tilanne, kun nuori nainen, johon Rosemary oli vastikään tutustunut, on juuri hypännyt ikkunasta ja makaa kuolleena jalkakäytävällä. Tilanne on vetänyt paikalle ihmisiä ja Rosemarykin osuu miehensä kera sattumalta paikalle. Kameran liike ja kuvakulmat luovat ahtauden vaikutelman, mikä syventää Rosemaryn ahdistusta jo muutenkin kauheassa tapahtumassa. Myös poliisin kylmäkiskoinen käytös vain lisää painostavaa tunnetta. Toisaalta suurkaupunkimiljöö vilkkaasti liikennöityneine katuineen tuo kohtaukseen agorafobiaa.

Ahtauden vastakohtana Rosemary joutuu kohtaamaan avaria tiloja tai aukeita paikkoja, jotka aiheuttavat ainakin katsojissa epämukavuuden tunteita. Alun rakastelukohtaus vielä tyhjässä uudessa asunnossa tulee ensimmäisenä mieleen. Joulukadulla Rosemary odottaa ystäväänsä katsellen samalla näyteikkunassa loistavaa neitsyt Mariaa ja Jeesus-lasta. Kolmas mieleen jäänyt kohtaus on samaisen ystävän hautajaiset, jonne Rosemary tulee taksilla hieman myöhässä. Kohtauksen voimaa korostaa Rosemaryn hautajaispuku, joka poikkeaa selvästi muun hautajaisväen täysmustista asuista. Näissä kolmessa kohtauksessa näkyy selvästi myös vastakkaisia klaustrofobisia tuntoja.
Rosemary hautajaisissa vaikuttavassa mekossaan 

Mihinkään siitä ei pääse, että Polanskin kuvatessa raskautta, taustalla on aina painajaismaisena läsnä hänen äitinsä traaginen kuolema. Hänen äitinsä Bula Polanski joutui kaasukammioon ollessaan neljännellä kuukaudella raskaana. Sinne hän joutui juuri raskautensa vuoksi. Isä ja hänen sisarensa selvisivät. Tuo juutalaiseen perinteeseen kuuluva syyllisyys on Rosemaryn kokemuksista ja tuntemuksista kyllä aistittavissa.

Siirryttäessä 60-lukuun, niin sehän ei ole mikään salaisuus, että tuolloin Polanski harrasti huumeita. Siitä on kyllä elokuvassa jälkiä. Selvin kohtaus on se Rosemaryn raiskausuni. Kohtaus tapahtuu purjealuksessa. Rosemary raiskataan kesken bileitten, jotka assosioituvat selvästi LSD-tripiksi.
Rosemary herää todentuntuisesta unestaan


Kun kirjoitukseni alussa viittasin tapahtumiin, jotka seurasivat Polanskin yksityiselämässä elokuvan valmistumisen jälkeisenä vuonna, en tehnyt sitä sattumalta. Elokuvan on täytynyt tuohon maailmanaikaan herättää voimakkaita tunteita ja tuntoja. Niiden aiheuttamat reaktiot eivät aina välttämättä ole ihmistajunnan hallittavissa. Tällä en tarkoita pelkästään Charles Mansonin tapaisten hullujen murhanhimoa, vaan myös esimerkiksi mediaa. Ei sitä tietenkään saa liioitella.
….


Vielä yhteen puoleen haluan puuttua, nimittäin musiikkiin. Musiikin on tehnyt tunnettu puolalainen jazz-muusikko Krysztof Komeda, Polanskin nuoruuden ystävä. Puolassa hän työskenteli korva-, nenä- ja kurkkutautien erikoislääkärinä. Jazz vei kuitenkin miehen mukanaan, vaikka tuon ajan Puolassa siihen ei katsottukaan kovin suopeasti. 1950-luvun puolivälistä alkaen hän esiintyi jazzpianistina eri kokoonpanoissa, ja hänen maineensa kiiri yli maan. Polanskin varhaistuotannon musiikki on Inhoa (Repulsion, 1965) lukuun ottamatta lähes kokonaan peräisin Komedalta.
Musiikkiin liittyen Rosemaryn painajaisesta jää katsojien mieleen lähinnä sen alussa soiva kehtolaulu, josta on tullut eräänlainen elokuvan musiikillinen ”tavaramerkki”: https://www.youtube.com/watch?v=7wRNX94fU94. Mutta kyllä elokuvasta toki muutakin musiikillisesti kiintoisaa löytyy. Se minulle avautui vasta nyt uusintakatselun myötä.

Ehkäpä elokuvan valmistumisen jälkeiset vaiheet Komedan elämässä nousevat kuitenkin valokeilaan enemmän kuin itse elokuvan musiikki. Nimittäin joulukuussa 1968 Komeda loukkaantui onnettomuudessa ja kuoli muutama kuukausi myöhemmin. Paul Werner kirjoittaa Polanski-elämäkerrassaan, että tapaus oli tragikoominen (s.116). Seuraavassa on Wernerin tarina hieman lyhennettynä.

Hän oli ollut ryyppäämässä puolalaisen kirjailijan Marek Hlaskon kanssa ja baarikierros oli venynyt pitkäksi. Matkalla baarista toiseen tukevassa humalassa ollut Komeda kaatui ja löi päänsä. Hänen seuralaisensa oli vähintäinkin yhtä päihtynyt, mutta hän nosti itseään paljon hennomman Komedan maasta kantaakseen hänet kotiin tai seuraavaan kapakkaan. Hän kaatuikin sitten itse, jolloin maahan romahtaessaan sylissä ollut Komeda sai todella vakavia päävammoja.  Hän kieltäytyi kuitenkin menemästä lääkäriin ja meni sen sijaan kotiin nukkumaan. Hänen kipunsa pahenivat päivien ja viikkojen myötä, mutta edelleenkään hän ei suostunut sairaalahoitoon. Lopulta hän vaipui koomaan, hänellä todettiin veritulppa päässä. Kiireinen leikkauskaan ei enää auttanut. Puolassa asunut vaimo haki hänet takaisin Puolaan, jossa hän kuoli 23. huhtikuuta 1969, neljä päivää ennen kuin hän olisi täyttänyt 38 vuotta.

Kuullessaan Komedan kuolemasta Hlasko järkyttyi ja syytti itseään tapahtuneesta. Saman vuoden heinäkuussa hänet löydettiin kuolleena. Kuolinsyynä oli unilääkkeiden yliannostus. Wernerin mukaan Komedan tapaus oli tuohon ratkaisuun syynä vain osittain.

Tässä on pari linkkiä Komedan musisointiin:


Lähteitä:

Sandford, Christopher Polanski. Arrow Books, 2009.
Werner, Paul     Roman Polanski. Henkilökuva. Saksan kielestä kääntänyt Juho Nurmi. Minerva 2014.
-          Sandford keskittyy enemmän elokuvan valmistumiseen liittyvään taloudelliseen puoleen. Paul Werner on perehtynyt syvemmin Polanskin yksityiselämään.

Linkkejä nettiin:



lauantai 9. toukokuuta 2015

Voiton päivä - День Победы

Tänään juhlitaan Venäjällä Voiton päivää. On kulunut 70 vuotta Hitlerin kukistumisesta. Katson Venäjän television suoraa lähetystä. Näen iloisia kasoja. Tämä on heille suuri juhla. Siitä kunnioitukseni. On erilaisia laskelmia Suuressa isänmaallisessa sodassa kaatuneiden määrästä. En uskalla mitään lukua tähän nyt laittaa. Yksi asia on varmaa. Sota on jättänyt kansan sydämeen niin syvät arvet, että voiton päivän juhla on tärkeä muistopäivä kaikille sodan kokeneille ja kaikille läheisensä sodassa menettäneiden läheisille ja heidän jälkipolvilleen. Hiljennyn kaikkien mukana hiljaiseen hetkeen.

C Праздником 9 мая!


Kun itse en uskaltanut lukuja laittaa, lainaan venäläistä lähdettä, Carelia-lehden kolumnia:
”Sota kesti 1418 päivää. Sodassa kuoli 27 miljoonaa neuvostoihmistä, ja 20 miljoonaa heistä oli siviilejä. Kun tietää tämän, ymmärtää, mitä ja millaisin tuntein juhlimme Voitonpäivänä.”


....

Voiton päivän paraati on varmasti tällä hetkellä Venäjän katsotuin tv-ohjelma. Huomaan, että paraatiin osallistujat joutuvat pitkäjänteisesti odottamaan paraatin alkua. Varmaankin he joutuvat tuntikausia seisomaan paikallaan. Se vaatii kärsivällisyyttä. Vessahätä ei saa yllättää.

Menen nyt etäämmälle maailmansodasta, Venäjästä, Neuvostoliitosta ja Voiton päivän juhlasta. Katsellessani paraatiin valmistautuvia venäläisiä sotilaita ja nähdessäni kutsuvieraiden johdossa myös Kiinan Kansantasavallan johtajan vaimonsa kera mieleeni tuli omia Kiinan muisteloitani vuodelta 2009.

Itselläni on ikimuistoinen kokemus suuresta paraatista. Olen nimittäin osallistunut Kiinan kansantasavallan 60-vuotisjuhlaparaatiin lokakuussa 2009. On toki heti lisättävä, että Moskovan Voitonpäivän paraati poikkeaa Pekingin paraatista. Pekingin paraatin tarkoituksena oli sotilaallisen voiman lisäksi esitellä myös maan saavutuksia ja elämää. Siksi paraatin loppuosassa ei ollut samanlaista tiukkaa sotilaallista järjestystä. Olin mukana ulkomaalaisten opettajien joukossa, Pohjois-Euroopan edustajana. Se oli muuten käsittääkseni ensimmäinen kerta, kun tämänkaltaiseen paratiin osallistui ulkomaalaisia, ainakin omana ryhmänään.

Paraati alkoi muistaakseni aamulla kymmeneltä. Osallistuin sekä harjoituksiin (pari-kolme viikkoa ennen) että varsinaiseen paraatiin ja aamuherätys oli kolmelta. Aamuhämärissä meidät vietiin busseilla kokoontumispaikkaamme, jossa meidät pantiin järjestykseen ja siten vielä kuljetettiin busseilla ja metrolla Pekingin pitkän pääkadun sivukadulle odottamaan vuoroamme. Vielä siellä jouduimme seisomaan muutaman tunnin. Väsymys meinasi tulla. Kiinalaiset opiskelijat pystyivät ihailtavan tyynenä viimeistään silloin, kun oli lähdön aika. Heidän riveissään oli sotilaallinen järjestys. Me ulkomaalaiset olimme paljon rennommin emmekä kyenneet samanlaiseen kurinalaisuuteen. Minut oli valittu paraatiin ulkomaalaisista opettajista. Koin sen kunnia-asiaksi. Mukana oli opettajia eri puolilta maailmaa: Yhdysvaltoja, Australiaa, Afrikkaa ja Euroopan eri kolkkia myöten.

Youtubessa paraati löytyy täältä: https://www.youtube.com/watch?v=9rRsJ9PeSlE. Meidän ryhmäämme ei kuitenkaan näytetä.

Liitän tähän paraatin jälkeen muistiin kirjoittamiani vaikutelmia:


Lokakuussa 2009 kiinan kansantasavalta täytti 60 vuotta. Kansallispäivänä pidettyyn juhlaparaatiin oli ensimmäistä kertaa kutsuttu myös ulkomaalaisia kiinassa työskenteleviä opettajia ja opiskelijoita. Sain kunnian olla yksi heistä. Valmistautuminen paraatiin oli pitkä ja raskas prosessi muutaman tunnin kestävän odottelun takia. Raskaammaksi sen teki se, että koko homma piti suorittaa kaksi kertaa: harjoitteluvaiheessa ja varsinaiseen paraatiin valmistautuessa. Olin yhdessä kiinalaisten opiskelijoiden ryhmässä. Oli mielenkiintoista seurata heidän käyttäytymistään. He olivat täydellisessä kaoottisessa epäjärjestyksessä odottaen määräystä valmistautua lähtemään. Varsinaisena paraatipäivänä he hiljentyivät kasvot Tiananmenille päin seuraamaan Paraatin avajaisjuhlallisuuksia, vaikkei odottelupaikkaamme ollut edes näkö- tai kuuloyhteyttä. Tykinlaukaukset toki kuulimme. Kun sitten meidän vuoromme tuli lähteä marssiin, ryhmittyivät kiinalaiset nuoret hetkessä rivistöihinsä ja paraatin aikana he ilottoman konemaisesti tahdissa marssien lausuivat äänekkäästi oppimaansa iskulausetta musiikin tahdissa samalla heiluttaen toisessa kädessään oleva huivia. Meille ulkomaalaisille tällainen järjestäytynyt käytös oli mahdottomuus. En pystynyt samanaikaisesti astelemaan musiikin tahdissa ja heiluttamaan tietyn kaavan mukaan kädessäni olevaa huivia sekä samalla lausumaan kiinalaista iskulausetta.

Paraatiin valmistautuessa juttelin muutaman kiinalaisen nuoren kanssa. Pari tyttöä tuli kysymään, onko meidät pakotettu tähän paraatiin samalla ihmetellen, miksi me ylipäänsä olemme siellä, jos me olemme tulleet vapaaehtoisesti. Sanoin heille joitakin fraaseja ”kansojen ystävyydestä ja yhteistyöstä”, mikä sai pienen hymyn häivän tyttöjen suupieleen. Ei heille tämä juhlaparaati sittenkään ollut muuta kuin pakollinen ohjelmanumero. Sellaisiin tehtäviin he olivat jo tottuneet.

Sitten tuli lähdön hetki.  Hetkessä kiinalaiset opiskelijat pystyivät  ottamaan paikkansa. Tiananmenia ohittaessamme tahdissa marssiminen, iskulauseiden oikea-aikainen huuto ja kädessä olevan huivin heilutus sujuivat ilman ylimääräisiä eleitä täydellisesti oikeassa rytmissä. Samanaikaisesti ulkomaalaiset mittailivat epätoivoisesti askeliaan eivätkä käsiliikkeetkään tuntuneet sujuvan.


Itse valtakunnallisesti ajatellen ulkomaalaisten osallistuminen kiinalaisen patriotismin keulakuvaan on hieman ristiriitainen asia. Saimme hyvän kohtelun ja tunsimme olevamme jotenkin etuoikeutettuja, kun meidän oli paraatiin valittu. Kuitenkin Kiinan kansallinen suora tv-lähetys ei juurikaan noteerannut ulkomaalaisten  osuutta paraatissa. Tv-kamerat miltei välttelivät näyttämästä meitä tv-ruudussa. Ohittaessamme pääkallonpaikkaa eli Taivaallisen rauhan aukiota alkoi kamera ”yllättäen” kuvata yleisöä. Eikä missään kerrottu tällaisesta historiallisesta tilanteesta, johon tässä paraatissa oli päädytty. Nähtävästi se ei olisi ruokkinut kiinalaisten isänmaallisia tunteita. Kiina haluaa edelleenkin olla itseriittoisuudessaan ulkomaista riippuvainen eikä tällaiseen ajatusmaailmaan sovi ulkomaalaisten pääsy ”pyhimmästä pyhimpään”.

tiistai 5. toukokuuta 2015

MIHAIL LERMONTOV: Naamiaiset (Маскарад; Masquerade), Demoni (Демон; Demon).

I. 

Jatkan runoilija Mihail Lermontovin käsittelyä. Nyt keskityn hänen pariin teokseensa. Juttuni varsinaisena aiheena on nelinäytöksinen runonäytelmä Naamiaiset (1935). Lopussa käsittelen myös runoelmaa Demoni (1829-1839), koska sillä on teemallinen yhteys näytelmään.

Olen liittänyt juttuuni kaksi näytelmästä kääntämääni katkelmaa. Ne vievät tekstissä eniten tilaa. Kyseessä on loppusoinnullinen runonäytelmä. Itse en loppusointua pysty luomaan, mutta rytmissä olen pyrkinyt ottamaan runomuodon omalla tavallani huomioon.

Toistan saman, minkä kerroin edellisessä Lermontov-jutussani (http://perttueemeli.blogspot.fi/2015/04/mihail-lermontov-i-kosketuspintoja.html). Merkittävin esitys näytelmästä on kesällä vuonna 1917 Pietarissa ensi-iltansa saanut Vsevolod Meyerholdin ohjaama versio. Näytelmä saa siinä aivan oman symbolisen merkityssisältönsä. Pietarin Aleksandrinski-teatterin pääohjaaja Valeri Fokin on tehnyt Meyerholdin ohjausta mukaillen näytelmästä oman versionsa, joka on nykyisin teatterin ohjelmistossa. Nähtyäni Fokinin ohjauksen palasin uudelleen Lermontovin näytelmän pariin.

Kun edellisen Lermontov-kirjoitukseni piti olla kahdesta jutusta ensimmäinen, niin tähän voi kai liittää merkinnän IIa. IIb on vielä tulossa, jos on tullakseen. Siinä käsittelen enemmän Meyerholdin teatteriversiota. 

Ensimmäinen käännöskatkelmani on aivan alussa. Se liittyy tilanteeseen yömyöhällä, kun näytelmän päähenkilö Evgeni Arbenin saapuu naamiaisista kotiin ja jää odottamaan vaimoaan, joka miehen yllätykseksi ei ollut vielä kotona. Vaimoa odottaessaan hän lausuu kuuluisan monologinsa ”Jumala on oikeudenmukainen”. Tarkempi konteksti katkelmaan paljastuu kolmannessa luvussa, jossa kerron näytelmän sisällöstä. Monologit ovat näytelmän suola. Esittelen vielä yhden monologin, jonka lausuu näytelmän traaginen naishahmo paronitar Shtral. Lopussa käsittelen vielä Demoni-runoelmaa ja pohdiskelen teoksia. Aivan lopuksi palaan vielä näytelmään, tarkemmin sanoen eräässä käännekohdassa vastaan tulevaan runoon.

II. NAAMIAISET. Katkelma ensimmäisen näytöksen kolmannesta kohtauksesta.

On yömyöhä. Jevgeni Arbenin on tullut kotiin iltaa viettämästä. Hänen nuori Nina-vaimonsa ei ole kotona. Molemmat ovat olleet Naamiaisissa omia teitään. Arbenin jää odottamaan vaimoaan. Hän pitää tunnetun monologinsa, jonka päätyttyä Nina saapuu. Avioparin välille kehkeytyy keskustelu, joka saa yllättävän käänteen.

Arbenin (yksin)

Jumala on oikeudenmukainen! ja lienen
synneistäni menneistä
tuomittu kantamaan murheen taakkaa.
Ennen vaimot vieraat minua odottivat
Nyt odotan omaani…
Tyhmästi ja turhaan nuoruuteni tuhlasin
viehkeiden velhotarten piirissä;
usein kiihkeän palavasti lemmitty olin
mut’ oikeasti en ketään rakastanut.
Oli romanssi tuskin alkanut, kun jo tiesin sen purkavani.
Ja muiden sydämiin hoin rakkauden sanomaa, kuin suloista satua.
Alkoi mieltä se painaa, tylsäksi elämän teki.
Sain sitten ovelan ohjeen:
naimisiin mene… jottei tarvitsis rakastaa ketään,
säilyisi maailmassasi tuo oikeutes pyhä.
Ja löysinkin vaimon, luomuksen nöyrän,
Suloinen oli ja hellä,
kuin jumalan karitsan teuraalle
hänet alttarin eteen saatoin…
Mut’ sitten heräsi sisälläin ääni unohtunut.
Vilkaisin sieluuni kuolleeseen…
ja havahduin - rakastan häntä.
Ja hävettää todeta, kauhistuin.
Taas unelmat samat, rakkaus taas
tyhjässä rinnassa myrskynä pauhaa.
On vuotava ruuheni uudestaan joutunut keskelle merta:
palaanko satamaan enää?

(vajoaa mietteisiin)
(Nina astuu huoneeseen varpaillaan ja suutelee miestään takaapäin otsalle)

Arbenin
Nina, hei… vihdoin! Kovin on jo myöhä!

Nina
Ei kai…?

Arbenin
Tunnin ainakin oottanut olen

Nina
Niinkö? Voi, kuinka somaa!

Arbenin
Typerykseksikö minua luulet?

Nina
Voi, herrani hyvä!
Aina huonoa tuultasi näytät, tuimasti katsot,
en mielikses’ onnistu olemaan.
Syystä tai toisesta kanssani ikävystyt,
kohdatessammekin vain mutinaa vastaani saan
Sanoisit minulle suoraan: Nina,
jätä seurapiirit, kanssasi elän
ja sinulle vain. Miksi toinen mies,
joku tyhjänpäiväinen tylsimys
seurapiirien leijona, vatsa vedetty korsettiin,
sinä kyllä näet piireissäsi häntä aamusta iltaan,
Ja minä vain jonakin päivän tuntina
voin kanssasi sanan tai pari vaihtaa?
Jos sanot sen, niin… olen valmis.
Maalla nuoruutein kätkössä pysyis’,
jättäisin tanssit, muodin, loiston
ja tämän tylsän vapauden.
Sano vain ja ainoastaan, kuin ystävälle ikään… Mutta mitä
oikein kuvittelin…!
Oletetaan, että rakastat minua, mutta niin vähän,
ettet edes mustasukkaisuutta tunne.

Arbenin
Kuinka niin? Olen tottunut elämään huolia vailla,
on naurettavaa mustankipeyttä sairastaa.

Nina
Niin tietysti.

Arbenin
Suutuitko?

Nina
En, minä vain kiitän.

Arbenin
Surulliseksi tulit.

Nina
Minä vain kertoa haluan, ettet rakasta minua.

Arbenin
Nina?

Nina
Mitä te nyt?

Arbenin
Nina…
On meidät kohtalon kahleilla
ainiaaks yhteen liitetty… ehkä virhe se on;
mutta ei minun, ei sinun sitä tuomita auta.

(Vetää hänet likelle polviensa eteen ja suutelee.)

Olet nuori iältäs, mieleltäs,
ja elämäs’ kirjasta valtavasta
olet vain kannen ehtinyt kääntää, on avoinna edessäs’
onnen ja pahuuden meri.
Kulje tietäsi omaa,
haaveile, toivo – unelmat monet etäällä siintää.
On kirkkautta nuoruutes ollut,
et tuntenut sydäntäs omaa, et minunkaan liioin,
kuitenkin lupauduit kanssani yhteen – ja rakastat, niin uskon,
mut villisti tunteilla leikkien,
kuin lapsi telmien.
Minä rakastan toisin: olen kaiken nähnyt,
kaiken tuntenut, osannut, ymmärtänyt,
olen usein rakastanut, vihannut useammin,
eniten kuitenkin kärsinyt!
Aluksi halusin kaiken, sitten kaikkea halveksin,
milloin en itseäin ymmärtänyt,
milloin ei maailma minua.
Elämässäni tunsin kirouksen leiman
ja kylmästi suljin syleilyyni 
maiset tunteet, maisen onnen.
Niin kuluivat vuodet.
Voi, noita päiviä, kiihkon myrkyttämää,
nuoruuttain kelvotonta,
kuinka syvästi inhoten
niitä rinnallas muistelen.
Niinpä, ennen mä onneton tajunnut en, kuinka tärkeä minulle olet!
Mut’ pian kun raaputin sieluni pintaa,
karstat karisi, elämän ihanuus
edessäin avautui, ei turhaa se ollut, 
nousin maailmaan uuteen, hyvyyteen.
Tosin joskus taas jokin vihan henki
minut kantaa entisten päivien myrskyyn,
pyyhkäisten mielestäni
katseesi valon, äänesi taikavoiman.
Omissa ongelmissani raskaiden aatosten taakan alla
olen juro, julma, vaitonainen.
Pelkään, että kosketukseni saa sinut likaantumaan,
että kavahdat tuskaani, voihketta sen.
Ja silloin sanot: ei rakasta mua hän lain.

(Nina katsoo Arbeninia hellästi ja silittää hiuksia)

Nina
Olet kummallinen! Kun kaunokielin
rakkaudestasi kerrot,
on pääsi kuin tulessa
ja aatokses selvänä silmissäs siintää,
silloin kaiken uskon, luotan;
Mutta usein…

Arbenin
Usein?

Nina
Ei, joskus!

Arbenin
On sydämein liian vanha, sinä liian nuori,
Mut voisimme tuntea samoin.
Ja kun muistelen vuosia yhteisiä,
on vilpitön minulla ollut luottamus sinuun.

Nina
Taas olet tyytymätön. Hyvä Jumala!

Arbenin
Oi ei…, olen onnellinen, onnellinen.. Olen julma
mieletön panettelija; kaukana
kaukana kateellisesta, ihmisjoukosta ilkeästä
olen onnellinen.. kanssasi elän!
Jätetään entinen! Olkoon se hämärää tarinaa unohduksen. 
Tajuan nyt, sinut luoja taivaista on
lahjaksi minulle lähettänyt.

(Suutelee häntä käteen ja yhtäkkiä huomaa, ettei toisessa kädessä ole rannerengasta, havahtuu ja kalpenee.)

Nina
Kalpenit ja vapiset.  Oi, Jumala!

Arbenin (Hypähtää)
Minäkö? Ei-ei mitään... Mutta missä toinen rannerenkaasi on?

Nina
Kadonnut.

Arbenin
Mitä! Kadonnut.

Nina
Mitä nyt?
Ei siinä suurta lie vahinkoa,
25 ruplaa, ei varmasti kalliimpi.

Arbenin (itsekseen)
Kadonnut… Miksi noin kiihdyin?
Jokin outo epäilys minulle kuiskii!
Ehkä se oli vain unta,

mut tämä on herätys!...


III. Juonesta ja sisällöstä

Näytelmän päähenkilö on Evgeni Arbenin. Hän kuuluu venäläisen kirjallisuuden suuriin hahmoihin. Hänestä luotu kuva on kaksijakoinen. Näytelmässä hän tekee hirveitä, mutta yleisesti hänet kuitenkin katsotaan positiiviseksi sankariksi ja saa osakseen lukijoiden myötätunnon, koska hän joutuu näytelmässä ihmisten juonittelujen kohteeksi. Lisäksi hän kaikesta huolimatta näyttää elämää pohtivan inhimillisen puolensa.

Arbenin on seuraamassa korttipeliä jossakin nimeltä mainitsemattomassa paikassa ja näkee, kun nuori kokematon ruhtinas Zvezditš menettää kaikki rahansa. Arbenin haluaa auttaa vaikeaan tilanteeseen joutunutta nuorta miestä. Hän istuutuu ruhtinaan tilalle pöytään, voittaa takaisin ruhtinaan häviämät rahat ja luovuttaa tälle voittonsa. Miehet ystävystyvät ja päättävät lähteä naamiaisiin. Siellä he seuraavat naamiaisasuihin pukeutunutta seurapiiriä. Ruhtinas ihastuu erääseen naiseen, joka tutustumisen päätteeksi lahjoittaa miehelle rannerenkaan. Se ei ole kuitenkaan naisen oma, vaan hänen lattialta talteen poimimansa. Zvezditš luulee luonnollisesti, että se kuuluu naiselle itselleen. Hän kertoo ihastuksestaan Arbeninille ja toteaa haluavansa löytää tuon naisen. Salaperäisyys vain kiihdyttää nuoren ruhtinaan rakastumista. Naamiaispuvun alta ei voi tunnistaa oikeita kasvoja.

Itse asiassa rannerenkaan ruhtinaalle lahjoittanut nainen on nuori leskirouva, paronitar Shtral, mutta ruhtinas ei sitä tiedä. Ilman naamiota paronitar ei herätä ruhtinaassa minkäänlaisia tunteita. Paronitar itse on kuitenkin salaa rakastunut ruhtinaaseen, muttei voi sitä tälle kertoa.

Nyt tullaan yllä olevan katkelman kohtaan. Arbenin lähtee kotiin, ja perille saavuttuaan havaitsee, että hänen niin ikään naamiaisissa ollut nuori vaimonsa ei ole vielä tullut kotiin. Arbenin jää odottamaan vaimoaan, minä aikana hän lausuu yllä käännetyn tunnetun monologin. Vaimo saapuu ja aviopari käy yllä käännetyn keskustelun, jonka aikana Arbenin huomaa, että vaimon toisesta kädestä puuttuu rannerangas. Arbenin ei luonnollisestikaan tiedä asian todellista tilaa vaan epäilee vaimollaan olleen flirttiä ruhtinas Zvezditšin kanssa. Mustasukkaisuuden tunteet nousevat pintaan, vaikka Arbenin yllä olevassa tekstissä kehuu omaa kypsyyttään. Tilanteen traagisuutta lisää luonnollisesti se, että Arbenin on samana iltana korttipelissä auttanut ruhtinaan ylös taloudellisesta katastrofista.

Tilanne ei suinkaan selviä puhumalla. Mustasukkaisuuden tunteet saavat suunnattoman voiman. Arbeninilla on omat vihamiehensä, jotka ruokkivat huhua. Juoru leviää kuin salama. Asian todellisen tilan tietävät jättävät totuuden kertomatta. Arbenin kokee tulleensa raskaasti nöyryytetyksi. Hän yrittää kunniansa puolustamiseksi löytää ratkaisua. Siihen tavanomaisimpaan eli kaksintaisteluun hän ei kuitenkaan lopulta halua ryhtyä. Ratkaisu tapahtuu seurapiirin yhteisessä tapahtumassa tanssiaisissa, jossa myös Arbenin on Nina-vaimonsa kera mukana. Nina esittää siellä yleisön pyynnöstä laulun itseään pianolla säestäen. Esityksen jälkeen hän pyytää miestään tuomaan jäätelöä. Arbenin toteuttaa vaimonsa toiveen sekoittaen samalla jäätelöön myrkkyä, jota hän oli säilyttänyt vuosikaudet itseään varten. Myrkky vaikuttaa muutaman tunnin kuluttua. Kotiin tultuaan Nina kuolee. Sitä ennen aviopari käy kuitenkin raastavan keskustelun, jossa Arbeninin katkeruus ja viha nousee pintaan.

Vaimon hautajaisten muistopalvelus saa Meyerholdin vuoden 1917 näytelmäversiossa vaikuttavan symbolisen merkityksen. Siinä ei jätetä jäähyväisiä pelkästään katalan kieroilun uhriksi joutuneelle nuorelle syyttömälle naiselle, vaan kokonaiselle aikakaudelle, tsaarin Venäjän valheellisuudelle ja petollisuudelle.

Aina tuo tilanne jaksaa ihmetyttää. Mustasukkaisuuden tunteista lähtenyt tilanne paisuu lumivyöryn lailla. Loppujen lopuksi Arbeninin nöyryytys tapahtuu lähinnä vain miehen omassa päässä. Seurapiirin ihmissuhteisiin sillä ei ole vaikutusta. Miehen kunnia on liian pyhä arvo häväistäväksi.

Näytelmän lopussa on kohtaus, josta assosioituu yhteyksiä Raamatun viimeiseen tuomioon. Näyttämölle ilmestyy Arbeninin menneisyydestä salaperäinen mies nimeltä Tuntematon (Неизвестный), jonka kauna Arbeniniin ei ole unohtunut, ja hän on seurannut vihollistaan haluten kostaa kokemansa vääryyden. Häneltä ja ruhtinas Zvezditšilta Arbenin saa lopulta kuulla totuuden Ninan syyttömyydestä. Sen seurauksena Arbenin menettää lopullisesti järkensä.

Näytelmässä salaperäisesti nouseva uskonnollinen symbolismi luo yhteyden myös Lermontovin runoelmaan Demoni. Palaan siihen edempänä.


IV. NAAMIAISET – toinen katkelma: paronittaren monologi toisen näytöksen alusta.

Toinen katkelma on näytelmän toisen osan alussa oleva paronitar Shtralin monologi naamiaisia seuraavana päivänä. Paronitar istuu nojatuolissa lukemassa kirjaa, joka valahtaa sylistä ja paronitar vajoaa mietteisiin elämästään ja naisen asemasta. Kohtaus osoittaa Lermontovin tuotannosta ainakin itselleni yllättävän puolen. Tämä pystyy herkän myötätuntoisesti kuvaamaan tuon ajan seurapiirien naisen asemaa.

Monologissa mainitaan ranskalaisen tuon ajan feministin George Sandin nimi (ks. http://en.wikipedia.org/wiki/George_Sand). George Sand (taiteilijanimi) oli ranskalainen feministikirjailija, vapaamielinen perhearvojen kriitikko, joka kunnostautui myös suurella määrällä rakastajia. George Sand tunnettiin Venäjällä ja myös Lermontov oli 30-luvulla kiinnostunut hänen ajatuksistaan. Saattaa olla, että paronittaren edessä oleva kirja on kirjailijattaren romaani Indiana (1832), joka tunnettiin tuon ajan Venäjällä.

Paitsi kiinnostus tuon ajan rohkean modernia länsieurooppalaista kulttihahmoa kohtaan huomattavaa on myös hienvaraisesti ilmaistu hämmennys, mitä paronittaren pohdinta häneen itseensä vaikuttaa. Monologin jälkeen Arbeninin vaimo Nina saapuu lyhyelle vierailulle. Nina on sinuttelustakin päätellen paronittaren sydänystäviä. Pian Ninan jälkeen paikalle saapuu ruhtinas Zvezditš.

Paronitar istuu väsyneenä lepotuolissa. Hän työntää kirjan syrjään.

Paronitar
Ajattelet, mitä varten elämme? Siksikö,
että täyttäisimme muiden toiveet,
orjallisesti? Liki oikeassa taitaa George Sand olla!
Mitä nykyisin merkitsee olla nainen? Hän on tahdoton luomus,
leikkikenttä toisten himoille tai haluille.
On maailma hänen tuomarinaan, hän itse vailla turvaa,
on tunteitten liekistö paras piilossa pysyä
tai sammutettava hehkussaan täydessä:
Mitä on nainen? Jo aivan nuorena
hänet uhrilahjana tarjolle tuodaan, 
itserakkaaksi syytetään
eikä sallita muita rakastaa.
Ajoittain roihuaa rinnassa lempi
häviää pelko ja aatokset muut.
Ja jos jotenkin osaa hän unohtaa ihmisten uhan,
hän esteet yltään murtaa
luoden tunteillensa polun vapaan –
niin silloin saa hyvästit onnelle heittää.
Eivät ihmiset... salaisuutta tietää toivo. Heille ulkokuori
ja pinta vain määrää rehellisyyden, paheen.
Eivät he tottumuksiinsa kajoa,
ja rangaistus julma on oleva.

(Haluaa lukea.)

Oi en voi lukea… minua hämmentää
kaikki tämä pohdinta. Se pelottaa
kuin vihollinen ja kun muistan, mitä ollut on,
itse itseäni vielä hämmästelen.

Nina Tulee.

Nina
Olin rekiajelulla ja sain idean poiketa luonasi, mon amour.

Paronitar
C’est une idée charmante, vous en avez toujours.
(Istuutuvat)
Olet tänään entistä kalpeampi,
huolimatta tuulesta ja pakkasesta.
Entäs nuo punaiset silmät – eivät toki kyynelistä?

Nina
Nukuin kehnosti ja nyt voin huonosti.

Paronitar
Huono lääkäri. Vaihda hänet toiseen.

Aivan pian paronittaren luo saapuu myös ruhtinas Zvezditš. Keskustelun lomassa ruhtinas saa tietää, että juuri Nina kadotti naamiaisissa rannerenkaansa. Ninan lähdettyä ruhtinas kertoo paronittarelle tapauksen. Paronitar vastaa ruhtinaalle kyynisesti vihjaten ja neuvoo tätä arvostamaan naisen kunniaa. Ruhtinaan lähdettyä paronitar pitää lyhyen monologin, jossa ilmaisee olevansa rakastunut ruhtinaaseen samalla ymmärtäen, ettei hänellä ole tietä tämän sydämeen. Paronitar ihmettelee, miksi hänen osakseen oli joutua mukaan tähän peliin, ja lisää, ettei aio kertoa kenellekään omasta osuudestaan tapahtumaan. Hän haluaa välttää joutumasta muiden silmissä häpeään ja pyrkii vaikka toisen kustannuksella pysymään tapahtumasta erillään. Hän tunnustaa myös omat harmin ja mustasukkaisuuden tunteensa sekä muut henkiset kärsimykset, mitä tuo päätös tuo mukanaan.

Liitin katkelman loppuun mukaan Ninan saapumisen osoittaakseni, kuinka läheiset suhteet Ninalla ja paronittarella ovat. Se vain korostaa paronittaren kaksinaamaisuutta. Edes hyvän ystävättären kunniaa hän ei halua pelastaa, vaan pitää oman osuutensa tapahtumiin salassa. Ranskankielinen sananvaihto kertoo tuon ajan seurapiirikulttuurista. Merkille pantavaa on myös paronittaren kylmäkiskoinen suhtautuminen ruhtinaaseen.


V. DEMONI – runoelma rakkaudesta ja sen tuhovoimasta

Runoelma Demonia voi pitää Naamiaisten teemallisena rinnakkaisteoksena. Se kertoo tarinan yksinäisestä Demonista, toisesta ulottuvuudesta maailmaa tarkkailevasta Jumalan hylkäämästä mustasta enkelistä, ja hänen villistä rakkaudestaan maanpäälliseen kaunottareen, olosuhteiden pakosta nunnaksi ajautuneeseen Tamara-neitoon. Arbenin on nähty runoelman demonina ilman siipiä.

Demonia Lermontov alkoi kirjoittaa jo 14-vuotiaana vuonna 1929. Monien välivaiheiden jälkeen lopullinen versio valmistui kymmenen vuotta myöhemmin vuonna 1939.  Näytelmä Naamiaiset valmistui niiden välissä vuonna 1835-6.

Runoelmalla on romanttisessa kirjallisuudessa monia esikuvia, mutta Lermontovin tarinaa ei kuitenkaan voi pitää minään Goethen tai Byronin jäljitelmänä. Lermontov on sijoittanut tapahtumat Georgiaan (Gruusia), mitä ei ole kuitenkaan tehty pelkän eksoottisen lisäarvon vuoksi. Länsieurooppalaista romanttista perinnettä ei siirretty sellaisenaan georgialaiseen ympäristöön. Runoelma on täysin itsenäinen teos, joka poikkeaa muista tuon ajan paholaiskuvauksista traagisuudellaan ja koskettavuudellaan. Kaukasialaisen kulttuurin tietämys on Lermontovin runoelmassa vahvasti läsnä.

Perusajatuksena 14-vuotiaalla Lermontovilla oli luoda runoelma enkelistä ja demonista jotka olivat rakastuneet samaan nunnaan. Myöhemmin suunnitelma muokkaantui: demoni rakastuu nunnaan ja tuhoaa tämän vihassaan suojelusenkeliä kohtaan. Välillä Lermontov siirsi tapahtumat Espanjaan, ja viimeisessä versiossaan päätyy Georgiaan, kun seutu oli tullut hänelle karkotuksen myötä tutummaksi. Ja toisaalta kiinnostus Espanjaan saattoi himmetä myös siksi, kun ilmeni, etteivät hänen sukujuurensa olleetkaan sieltä. Lopulliseen versioon tulee luontokuvia Kaukasiasta ja kuvausta georgialaisen feodaaliyhteiskunnan elämäntavasta.

Demoni on Jumalan hylkäämä langennut enkeli. Hänet on tuomittu ikuisesti taivaan ilojen ulkopuolelle. Sen saa myös Lermontovin runoelman Demoni kokea.

Runoelma alkaa kuvauksella yksinäisestä maailmaan karkotetusta henkiolennosta Demonista, joka tarkkailee elämää Kaukasuksella. Yhteisössään arvostettu, jo harmaantunut Gudal on aikeissa saattaa ainoan tyttärensä Tamaran avioon. Gudal on hyvä mies ja Tamara rakastaa perhettään. Hän odottaa lämmöllä tulevaa sulhoaan. Avioliitto on järjestetty, mutta ei Tamaralle vastenmielinen.  Demoni seuraa tilannetta ja ihastuu Tamaraan, nähdessään tämän tanssivan lumoavaa jäähyväistanssiaan isänsä talossa. Sulhanen on matkalle lahjoineen ja seurueineen, Gudalin talossa odotetaan heitä saapuviksi. Vuoristorosvot kuitenkin ryöväävät sulhasen seurueen tappaen kaikki. Perille pääsevät vain hevoset vainajat selässään. Järkytys valtaa perheen. Tamara haluaa hakeutua luostariin, isä ei pane vastaan. Siellä Demoni hakeutuu Tamaran seuraan tehden tälle rakkaudentunnustuksensa ja pyytäen tätä kumppanikseen ikuisuuteen. Rakkaus voittaa, Tamara suostuu.
 
Demoni viettelee Tamara-neitoa
Lermontovin kuvaus demonista poikkeaa totutusta paholaiskuvasta. Vaikka Demoni viljelee ympärilleen kuolemaa, runoelmaa lukiessa alkaa tuntea häntä kohtaan myötätuntoa. Sen herättää yksinäisyys ja pettymys. Hän ei ole pelkkä paholainen, joka aiheuttaa muille tuskaa, vaan Lermontov on luonut Demonista omasta olemassaolostaan kärsivän sankarin. Demonilla on korkean tason ihanne. Kauneus ja rakkaus vievät hänen sydämessään voiton pahuudesta. Hän tuntee katumusta, kärsii kohtalonsa vuoksi, mistä syystä lukija alkaa myötäelää hänen tuntojaan. Lukija uskoo, että Demonin tunteet Tamaraa kohtaan ovat aitoja. Rakkaudessa hän näkee toivon paremmasta elämästä. Demonin rakkauden tunnustukset Tamaralle ovat runoelman koskettavimpia kohtia.

Demoni voi saada Tamaran itselleen vain kuoleman kautta. Demonin osa on kuitenkin lohduton. Valkoinen taivaan enkeli vie kauniin Tamaran mukanansa ikuiseen paratiisiin. Demoni jää onnesta osattomaksi ja jatkaa tuomittuna yksinäistä harhailuaan.

Runoelma on luettavissa englanniksi täällä: http://faculty.washington.edu/jdwest/russ430/demon.pdf. Sen on kääntänyt Charles Johnston.


VI. JONKIN SORTIN POHDINTAA

Naamiaisten ja Demonin maailma on ainakin minulle luonteeltaan sen verran erikoinen, etten pysty sitä ainakaan helpolla sanoiksi taivuttaa. Niissä leijaillaan kuin sumussa. Jokin outo kohtalo vie ihmisiä eteenpäin. Sattumukset osuvat kuin nuolet määräämään suuntaa. Tahto saa palvelijan ja myötäilijän osan.

Teoksista avautuva todellisuus aivan kuin vaatii etsimään pinnan alta metafyysistä ulottuvuutta. Symbolinen tulkinta tuntuu sopivan niihin hyvin luontevasti. Varsinkaan Naamiaisissa ei mitään traagisen romanttisia tunteiden pyörteitä tunnu pinnalla olevan. Ruhtinaan rakastuminen leimautuu nuoren yltiöpään naurua herättäväksi epätoivoksi. Pettymys kulkee onnen varjona. Elämä on pintakuorrutettua seurapiirihumua.
 
Näytelmän Naamiaiset lavastusta Pietarin Aleksandrinski-teatterissa
Arbenin on helppo rinnastaa runoelman Demoniin. Heidän sukulaisuutensa on ilmeinen. Lermontovia itseäkin heissä taitaa olla. Tulee ainakin mieleen runoilijan epäonnistuneet rakkaussuhteet ja henkinen yksinäisyys. Arbenin kohtalo on yhtä karsea kuin Demonin. Jo aivan näytelmän alussa lukija kohtaa Arbeninin irrallisuuden ja yksinäisyyden. Sekin ihmetyttää, että sekä Arbenin että hänen vaimonsa ovat naamiaisissa toisistaan tietämättä. Jo se osoittaa henkilön erityisen luonnon.
Neizvestnyi (Tuntematon) ei tosiaankaan ole kuka tahansa roolihenkilö vaan jonkinlainen Arbeninin ”sivupersoona”, perässä seuraava tuomari, menneisyyden painolasti, joka pitää huolen, ettei onnea hänelle suoda. Arbeninin elämän menneisyydessä huokuu ikuisuus. Aivan kuin hän olisi jo kaiken kokenut, ollut paholaisen kiusattavana kuin Jeesus Nasaretilainen autiomaassa. Kristukseksi hänestä ei kuitenkaan ole. Jumala on palkinnut hänet nuorella kauniilla vaimolla, mutta nytkin hän lankeaa mustasukkaisuuden rikokseen ja taakka painaa hänet hulluuteen saakka.

Näytelmän maailma on seurapiiri, makrotasona maailmankaikkeus. Ollaan ihmisyyden peruskysymysten äärellä. Mieleen tulee myös Wagner, mutta en mene nyt tähän vertailuun. Näytelmässä ei ole kyse vain mustasukkaisuudesta, ei liioin Venäjästä (vrt. Meyerholdin ja Fokinin teatteriversiot). Kyse on omastatunnosta. Arbenin on myyttinen hahmo, tuomittu ikuisesti harhailemaan päämäärättä keskuudessamme. Musta enkeli Demoni voi kylvää ympärilleen rakastaessaankin vain kuolemaa. Hän jää yksin ikuiseen elämään ilman toivomaansa rakkautta.


VII. LOPUKSI

Minua jää vielä kiinnostamaan, mikä on se laulu, jonka Nina laulaa ennen myrkkyjäätelönsä syömistä. Se on hänen jäähyväisensä maailmalle. Kyseessä on romanssi, jonka rakkauden sanoma jää hiukan ristiriitaiseksi. Hyvyys ei siinä välttämättä pääse voitolle. Pahanilkisyydeksi sitä kutsuisin. Lermontov tuo runossaan näkyviin rakkauden kääntöpuolen.
Tässä on raakakäännökseni runosta:

Kun suru kyyneleinä tahtomattas/silmiltäsi vierii,/ei minulle kipeää tee nähdä eikä ymmärtää,/että olet toisen kanssa onneton.

Näkymätön mato kaluaa/puolustuskyvytöntä elämääsi./Väliäkö sillä? Olen iloinen, ettei se voi /sinua rakastaa, niin kuin minä rakastan.

Mutta jos onni sattumalta/loistaa silmiesi säteilyssä,/silloin kärsin syvästi ja salaa./Koko helvetti on rinnassani.

Runon voi lukea venäjäksi täältä: http://a-pesni.org/romans/glazunov/kogdapetchal.htm. Samalla sivulla on A. Glazunovin säveltämän version nuotit.  Useampi säveltäjä on tehnyt runosta oman versionsa. Aleksandr Glazunovin sävelmä on kuitenkin selkeästi suosituin. Romanssi  löytyy mm. Youtubessa. Pari loistoversiota löytyy täältä:

-          solistina Antonina Neždanova
-          solistina Maria Davydova

Nämä molemmat ovat hyvin vanhoja äänityksiä. Davydovan version yhteydestä löytyy sanoitus myös englanniksi käännettynä.
Mihail Lermontov