Ortodoksista kuoromusiikkia Pietarin Verikirkossa

Pietarissa sijaitseva Kristuksen ylösnousemuksen katedraali (Собор Воскресения Христова, Sobor Voskresenija Hristova) tunnetaan kai paremmin nimellä Verikirkko (Храм спаса на крови, ”Kirkko veren päällä”). Se on rakennettu paikalle, jossa tsaari Aleksanteri II joutui vuonna 1881 salamurhan uhriksi. Siitä kirkko on saanut lisänimensä. Se on rakennettu konkreettisesti ”veren päälle”. Sen sisälle länsipäätyyn on pystytetty katos paikalle, jossa tsaari haavoittui kuolettavasti ja jonka alla olevassa kiveyksessä kerrotaan olevan keisarin verta.

Tällä hetkellä kirkko on täydellisesti entisöity. Huonosti sille oli kuitenkin välillä käydä. Vuonna 1930 se suljettiin, piirityksen aikaan 1941 - 1944 se oli ruumishuoneena ja sen jälkeen varastotilana. 1970-luvulla kirkkoa alettiin sitten kunnostaa ja ne työt saatiin päätökseen vasta vuonna 1997.

Viime viikolla olin Verikirkossa kuorokonsertissa. Se oli toinen kerta, kun ylipäänsä olen ollut tuossa kirkossa. Edellisen kerran olin siellä viime vuoden heinäkuussa. Yhtä upean kauniilta ja suorastaan häkellyttävän vaikuttavalta se näytti nytkin. Mm. ikoneihin tutustuessa voi tehdä yllättäviä löytöjä, joissa vanhaa kaanonia on rikottu. Tietoa katedraalista löytyy myös suomeksi: https://fi.wikipedia.org/wiki/Kristuksen_yl%C3%B6snousemuksen_katedraali.

Verikirkon omaperäistä ikonimaalausta

Ulkoisesti kirkkosali on konsertille upea paikka. Samoin sijainti aivan Nevskin valtakadun liepeillä Gribojedovin kanavan varrella innostaa myös turisteja hakeutumaan konserttiin. Ohjelmansa puolesta konsertti oli kirkon henkeen kuin luotu. Smolnan katedraalin kamarikuoro esitti perinteistä ortodoksista kirkkomusiikkia. Kuoro on minulle jo ennestään tuttu. Vuosi sitten Pietarissa vieraillessani kävin kuuntelemassa samaa kuoroa Iisakin kirkossa, jolloin ohjelmistossa oli Sergei Rahmaninovin Vigilia. Siitä käynnistä syntyi tämä juttu: http://perttueemeli.blogspot.fi/2014/07/pietarin-kokemuksiani-i-vigilia.html. Iisakin kirkko lienee näkyvämpi (ja isompikin) turistikohde ja niinpä siellä musiikista vähemmän tietäviä turisteja oli pieneksi häiriöksi asti. Tässä Verikirkon konsertissa paikkoja oli vähemmän, mutta myös lipun hinta saattoi karkottaa osan potentiaalisesta yleisöstä. Lipun hinta oli 900 ruplaa eli noin 15 euroa. Sali oli nyt lähes täynnä. Itse odotin sen täyttyvän samaan tapaan kuin Iisakin kirkon.

Puoli tuntia ennen konsertin alkua sali on vielä lähes tyhjä

Tykästyin kuoroon ensi kuulemalta. Se on sopivan kokoinen (ei liian iso). Vielä vuosi sitten se vaikutti nuorekkaammalta. Nyt mukaan oli kai tullut vanhempaa porukkaa, koska pelkkä vanheneminen ei vaikutelmaani ole voinut olla syynä. Yhtä kaikki kuoron sointi on edelleen nuorekasta. Äänen käyttö on luonnollista. Teennäisyys ja se tietty, ennen muinoin neuvostoliittolaisia kuoroja vaivannut ”rintaääninen oopperasaundi” puuttuu. (Sorry, en nyt keksi parempaa nimeä tuolle vanhakantaiselle laulutyylille.) Eikä sopraanoissa kuule mm. opiskelijakuorojen kehittymättömille äänille tyypillistä ulinaa. Pehmeään sointiin saattaa kyllä vaikuttaa myös tilan oma akustiikka. Kuoro konsertoi Pietarissa melko usein ja voin tunnustaa, että olen sen fani: aina, jos satun olemaan paikalle, menen sitä kuuntelemaan. Tämä oli itse asiassa jo kolmas kerta. Toisesta kerrasta tämän vuoden maaliskuulta olen kirjoittanut täällä: http://perttueemeli.blogspot.fi/2015/04/sanat-aleksandr-puskin-saveltanyt.html.

 

Kuoro lauloi tällä kertaa poikkeuksellisessa asetelmassa. Bassot olivat eturivissä, tenorit toisessa ja naislaulajat olivat ylimmällä rivillä: sopraanot vasemmalla ja altot oikealla.  Alttarin portaikko oli sen verran jyrkkä, että pienikokoisempia naisia ei haitannut laulaa isojen miesten takana. Kuoronjohtaja Vladimir Begletsovilla (Владимир Беглецов) oli tällaiseen järjestykseen varmasti omat syynsä.

Kuoro valmiina konserttiin johtajaansa odottaen 

Esityksen ajan salissa huokui levollinen, rauhaisa tunnelma. Tämä on kuoron vahvuus. Se taitaa uskonnollisen musiikin esittämisen. Kuoro esittää sisältöjä. En konsertin aikana kokenut missään vaiheessa uupuvani. Musiikki eteni soljuen kuin puro, välillä rauhoittuen, välillä kosken kuohuja kokien. Yhteissointu toimi hienosti. Myöskään yleisön puolelta ei tullut häiriötä. Lähellä istunut pikkupoikakin istui koko konsertin ajan hiiren hiljaa.

Nyt tulee juttuni kriittinen osuus. Hakeuduin salin etuosaan, josta minulla oli oikein hyvä näppituntuma laulajiin. Tunnustan, että yritin tietoisesti löytää esityksestä puutteita, sen mitä minun maallikon taidoillani niitä pystyn huomaamaan. Päävaikutelma oli positiivinen, mutta yksittäisissä kohdissa toki ongelmiakin huomasin. Tällä kertaa kuoron naislaulajat tekivät minuun suurimman vaikutuksen. Sopraanojen ääni tuli kuin yhdestä suusta. Bassojen ongelmista taisin vihjata jo Iisakin kirkon konsertista kirjoittaessani. Nyt nuo ongelmat näkyivät minulle selvemmin. Nyt minulla oli erinomainen paikka seurata eturivin bassoja. Tuon tyylin musiikki kaipaisi kai järeämpiä bassoääniä. Nyt ne kuulostivat epäyhtenäisiltä. Välillä erään laulajan ääni tahtoi tulla hiljaisissa kohdissa ja äkillisissä crescendoissa läpi. Erään (luultavasti toisen) ääni kuulosti matalissa kohdissa muutaman kerran narinalta, mikä lienee johtunut siitä, että hän liikkui äänirekisterinsä alarajoilla ja myös sen alla. Huomasin, että muutama basso ei laulanut lainkaan matalia ääniä. Se on tietysti hyvä ratkaisu, että laulaja tuntee omat rajansa.

Hiljaa ja kovaa laulettaessa kuorolaisilla ei ollut teknisiä ongelmia. Osittainen epäyhtenäisyys saattoi näkyä laulettaessa siltä väliltä. Voimakkaassa tempon muutoksessa joku laulaja oli vähän liian terhakas ja ääni tuli läpi. Mainitsemani basson lisäksi oli myös eräs tenori. Mutta tämä kuuluu kuorolauluun, ei siihen normaali kuulija kiinnitä huomiota, ellei se ole häiritsevän erottuvaa. Täydellisyyteen ei taida pystyä yksikään kuoro. Ja tämähän on vain merkki tilan akustiikan haasteellisuudesta.

En halua kuitenkaan liikaa korostaa kritiikkiä. Enimmässä kohdin kuoron yhteissointi toimi. Kuoro pystyy laulamaan hiljaiset osat hyvin kevyesti, sanoisin jopa höyhenen kevyesti. Äänenmuodostus on luonnollista, kukaan ei puske. Musiikissa on eloa. Kuoro pystyy luontevasti nostamaan tai laskemaan äänen tasoa. Tempon vaihtelut eivät tuota suurempia ongelmia. Ääni tottelee kuin aaltona kuoronjohtajan kämmenen ”pyyhkäisyä” tai hillitsevää rauhoittelua. Tarvittaessa kuoro pystyy raikkaan jykevään forteen, ja hetken päästä laulu elää hiljaisuudessa kontemplatiivisena, mietiskelevänä.  

Menen nyt illan ohjelmaan. En tunne paljoa ortodoksista kirkkomusiikkia ja perinnettä. Minun kaltaiselleni ohjelman säveltäjänimet ovat melko outoja. Paitsi että en tunne riittävästi säveltäjiä myös laulujen uskonnollis-kulttuurilliset taustat saattavat jäädä osin tiedostamatta, minkä katson isommaksi puutteeksi. Jos esimerkiksi laulun nimi on Ныне отпущаеши (Nyne otpuštšaješi; Nyt päästät palvelijasi; Lord, now lettest Thou Thy servant), pitäisi tietää, että sen nimisiä lauluja on luonut useampi säveltäjä ja missäyhteyksissä sitä esitetään. Tunnen kyllä laulun sanomaan sisältyvän raamatullisen taustan, mutta sävellysten pohjalla oleva ortodoksinen perinne ei läheskään aina ole minulle avautunut.  

Konsertin säveltäjänimet edustavat musiikkia 1700-luvun lopulta 1900-luvun alkupuolelle. Tunnetuin nimi oli Pjotr Tšaikovski. Yleisö sai kuulla katkelmia hänen liturgiastaan, joka on minullekin jotakuinkin tuttu.  Toiseksi tunnetuin nimi minulle oli Pavel Tšesnokov.  Hän lienee suosituimpia ortodoksiseen kirkkomusiikkiin perehtyneitä säveltäjiä. Useat kuorot esittävät hänen sävellyksiään, minkä vuoksi minäkin olen hankkinut hänen musiikkiaan itselleni.

Laitan oheen linkin, jonka kautta lukija voi halutessaan kuunnella kyseistä sävellystä. Kyse on lähinnä itse suosittelemastani esityksestä. Jos löydän esityksestä puutteita, mainitsen siitä erikseen. Laitan oheen myös sävellyksen ja säveltäjän alkukielisen nimen. Näin lukijan on helppo löytää sävellyksestä eri versioita youtubesta tai spotifysta.

Konsertin ohjelma englanniksi

Konsertti alkoi Dmitri Bortjanskin (Дмитрий Бортянский 1755 – 1825) konsertilla kuorolle nro 34  Да воскреснет Бог (Ylösnouskoon Jumala). Se oli eräänlainen tervetulolaulu, jonka myötä kuoro pääsi tilan herraksi ja konserttiyleisö sai alkumakua kuorosta alkutaputusten jälkeen. Täältä voi seurata erään mieskuoron esitystä samasta laulusta: https://www.youtube.com/watch?v=H4Yu8WrfJk4.

Aleksandr Arhangelskin (Александр Архангельский 1846 – 1924) Господи, услыши молитву мою (Herra, kuule rukoukseni) alkoi baritonin soololla. Totean nyt vain, että se kuulosti hyvältä, sopiva vastapaino alun hienoiselle voimakastempoisuudelle.

Kolmantena ohjelmanumerona on Dmitri Bortjanskin Скажи ми, Господи, кончину мою (Kerro minulle Herra loppuni). Esitys oli toteutettu mielestäni upeasti. Ääni soljui rauhassa. Minulla oli tunne, että kuulijakunta kuunteli musiikkia levollisin mielin rauha sydämessä. Aloin itsekin päästä henkisesti musiikin sisälle. Lopussa kuoron tempo hieman tiivistyi ja tunnelma kiihtyi. Täällä on samasta laulusta hieman erilainen mieskuorotulkinta: https://www.youtube.com/watch?v=ehlzgaBGY1I. Pidän siitäkin todella paljon.

Pavel Tšesnokovin (Павел Чесноков 1877 – 1944) Во дни брани (Taistelun päivinä) on ohjelman mukaan isompi kuoroteos, josta tässä yhteydessä esitettiin kolme laulua. Tässä vaiheessa sopraanot saivat minut niin heltymään, että konsertin ensimmäiset kylmät väreet pyrähtivät pitkin selkäpiitä kehoon, ja ympäri koko ruumiin. Voimaa löytyi, ja vahva yhteissointi vain lisäsi sen energisyyttä. Kolmannen laulun lopussa esiin tunkeva bassoääni hieman häiritsi kokonaisuutta.

Myös seuraavana oli vuorossa myös katkelma.  Säveltäjänä oli Pjotr Tšaikovski (Петр Чайковский 1840 - 1893) ja kyseessä oli hänen liturgiansa Литургия Святого Иоанна Златоуста, suomeksi ”Pyhän Johannes Khrysostomoksen liturgia”.  Suoraan käännettynä pitäisi puhua ”pyhästä Johannes Kultasuusta”. Kuunnellessa huomasin, että sävelmä on kuorolle hyvin tuttu. Kokonaisesitys oli minun korvaani kaikin puolin kypsä ja tasapainoinen.

Konsertin loppuosassa kypsyys vain vahvistui. Virallisen ohjelman viimeisenä säveltäjänä oli Viktor Kalinnikov  (Виктор Калинников 1870 – 1927). Kuoro esitti kolme kappaletta: Камо пойду от Духа Твоего, Ныне отпущаеши, Свете тихий. Ensimmäisessä sai ihastella sopraanoja. Toisessa laulussa nimenomaan tenorit tekivät minuun vaikutuksen. Kolmannen laulun nimeäisin hiljaisuuden ylistykseksi. Kun kuoro osaa laulaa hiljaa aivan luonnollisesti, en voi muuta kuin kumartaa syvästi. Kuoro pystyi laulamaan myös täysillä ja sai tempon vaihdoksilla esitykseen eloa ja tehoa. Kalinnikovin laulut olivat todella hieno valinta ohjelman päätökseksi.

Laulun Камо пойду от Духа Твоего (Where shall I go from Thy Spirit) sanat tulevat Raamatun psalmin nro 139 jakeesta 7: ”Minne minä voisin mennä, kussa ei sinun henkesi olisi, minne paeta sinun kasvojesi edestä?” Jostain kummasta syystä venäjänkielisessä ortodoksisessa Raamatussa kyseessä on psalmi 138. Kyseessä on varsin haastava laulu mm. tempon muutosten vuoksi. Bassojen osuus on tärkeä ja juuri tässä heiltä olisin odottanut hieman varmempaa esitystä. Sopraanojen valoisa nousu eräässä laulun huipennuksessa kohotti mielen kuitenkin pilviin. Lopputuloksena oli yhtä kaikki hyvin kauniisti soiva eläväinen kokonaisuus.

Minun oli vaikea löytää mallikasta versiota verkosta. Äänitteessä musiikki joko puuroutuu tai siinä on muita ongelmia. Tässä sen esittää Venäjän valtion akateeminen kuoro: https://www.youtube.com/watch?v=o4PaSJWnDkk. Se kuulostaa kuoron nimen mukaisesti hyvin ”akateemiselta”, ja äänen laatu on jotenkin nuhjuinen. Täältä löytyy yhden pienen lauluryhmän hauska harjoitteluvideo: https://www.youtube.com/watch?v=U1vIId4RyXw.

Ныне отпущаеши (Nyt päästät meidät; Lord, now lettest Thou Thy servant) soi kirkon hienossa akustiikassa hyvin herkkänä. Lopussa laulu saa lisää voimaa. Kuten yllä mainitsin, tenorien osuus teki minuun vaikutuksen. Ja mikä sen mieluisampaa, kun itse olen tenori.

Tämä versio (St. Petersburg Chamber Choir) on Smolnan kuoroa akateemisempi, mutta kuitenkin koskettava ja rauhallisen levollinen: https://www.youtube.com/watch?v=puKmPdgDy0Q. Laulun musiikillinen voima kuuluu versiosta, mutta siitä ehkä puuttuu Smolnan katedraalin kamarikuoron esityksen raikkaus. Tässä on mielenkiintoinen vertailukohta Venäjän ulkopuolelta: https://www.youtube.com/watch?v=ID2_-7hCbeU. Sen esittäjä on indianalainen yliopistokuoro, kaukana slaavilaisesta kielialueesta.  Toteutus voi kuulostaa karummalta, mutta yritys on kunnianhimoinen eikä se minusta olosuhteet huomioon ottaen hassumpi ole. Senkin voi todeta, että tempo on nopeampi ja jonkun mielestä varmaan myös hätäisempi.

Свете тихий (O gladsome light) oli  toteutukseltaan henkevä ja herkkäkin päätös konsertin varsinaisessa ohjelmistossa. Loppua kohden sekin on hyvin vaativa tempon ja voimakkuuden muutosten vuoksi. Kirkon akustiikka ei toisaalta anna mitään anteeksi. Toisaalta se palkitsee herkästä toteutuksesta. Näin kävi nyt. Sopraanot ja altot saavat välillä siinä kauniisti hehkuttaa.

Laulun taustalla on ortodoksisen kirkon ehtooveisu Phos hilaron, josta Kalinnikov on siis tehnyt oman versionsa. Se on 300-luvulta peräisin oleva Uuden testamentin kreikankielinen kristillinen hymni, joka kuuluu ortodoksisen kirkon ehtoopalvelukseen (sanat: http://www.ortodoksi.net/index.php/Ehtooveisu) ja myöhemmin on otettu käyttöön myös anglikaanisessa ja luterilaisessa kirkossa (virsi 755 Oi, ilon lähde ja aurinkomme).

Tässä on Kalinnikovin laulusta Pietarin kamarikuoron esitys: https://www.youtube.com/watch?v=U3yVsPHTZ0o. Valitettavasti loppua kohden äänityksen taso heikkenee. Tässä on toisen kuoron Vitebskin asemalla äänitetty esitys: https://www.youtube.com/watch?v=SFwveVjMgTc. Siinä tulee hyvin esiin yllä mainitsemani sopraanojen ja alttojen yhteinen hehkutus, mutta kyllähän tuo esitys korvaa välillä riipii. Verikirkon tunnelma on kaukana.

Tässä kuoro konsertin jälkeen. Kuoronjohtaja on saanut kukkakimppunsa.

Palaan vielä konserttiin.

Kuten arvata saattoi, aplodit olivat auliit eikä kuoro niin helpolla päässyt. Lopussa tuli vielä ylimääräinen. Ja kun sekin herkisti yleisön entistä tunteikkaampiin suosionosoituksiin, tuli vielä toinen ylimääräinen. En valitettavasti tunne tämänkaltaista musiikkia, joten en tiedä niiden nimiä. Laulajat tunsivat ne kuitenkin erittäin hyvin: nuotteja ei tarvittu, kuoro lauloi vapautuneesti ilman ylimääräisiä jännitteitä. Rentous toi myös tulkintaan syvyyttä.

Ensimmäisessä kappaleessa kirkkosalin täytti sielun rauha. Sopraanovetoisessa sävellyksessä teema lepäsi levollisena muiden, vakaasti kantavien äänten varassa. Hiljaisuus oli käsin kosketeltava. Yleisölle tuli turvallinen mieli. Rauhan pystyi aistimaan paitsi kirkkomaalauksissa myös yleisön kuuliaisessa syventymisessä.

Viimeinen ylimääräinen oli sitten riemun ja voiman ylistys. Nopea ja kovaa mentiin. Runsassanaisen laulun muistamisessa ei laulajilla ollut ongelmia. Sanoista saanut selvää. Kuvittelin, että lähtötoivotuksia siinä jaetaan. Siihen oli konsertti hyvä lopettaa. Mieli oli kirkas ja luulen yleisön kokeneen jonkinlaisen puhdistautumisen elämyksen.

…

Lopuksi yritän vielä valaista konsertin herkimpien hetkien tuntoja. Kokemus oli yliluonnolliseen viittaavaa. Musiikin säkeet levisivät aaltoina kaikkialle. Sen tunsi koko ruumiissa, ja myös sielussa, sillä siellähän se asustaa. Musiikki oli ortodoksista kirkkomusiikkia, muttei silloin ajattele yleisöä joka puolelta ympäröivien ikonimaalausten voimaa. Kokemus ei ollut välttämättä uskonnollinen, ei ainakaan ortodoksinen. Jotain yhteyksiä sillä voisi olla buddhalaisuuteen ja idän mietiskelyn transsendentaaliseen meditaatioon. Aivan kuin olisimme leijuneet kaiken täyttävässä ajattomuudessa. Maailman myrskyt ovat jääneet jonnekin, menettäneet merkityksensä. Leijun tuossa ulottuvuudessa, annan musiikin viedä, joudun sen kantamaksi enkä vastaan hangoittele.

Minusta henkilökohtaisesti tämä ainakin kertoo sen, kuinka tärkeä musiikillinen elämys on. Nyt tämän konsertin yhteydessä hahmotin sen näin. Ansio siitä kuuluu myös loisteliaalle konserttipaikalle ja sen akustiikalle.

Roman Polanski: Mikä? (What?, Che? 1972)

(Roman Polanskin elämää ja elokuvia, osa VII)

Tätä Roman Polanskin elokuvaa on vähätelty ja haukuttu. Se on lytätty hänen uransa huonoimpiin, ihmetelty, miten niinkin maineikas ohjaaja on alentunut moiseen. Minäpä muutunkin nyt vastarannan kiiskeksi. Jotain siinä täytyy olla. Ja vaikkei elokuva ihan raskaaseen sarjaan nousekaan, niin Polanskihan oli jo tuolloin sekä työssään että muissakin elämänympyröissä sen verran kovaksi keitetty ja itsenäisesti ajatteleva kaveri, että uskalsi ja näki peräti tarpeelliseksi ottaa elokuvan teon välillä vähän kevyemminkin.

Monenmoiseen liemeen hän oli jo ehtinyt joutua, selvinnyt kuiville, tai ainakin hengissä. Yhtä kaikki, hänellä oli urallaan ja elämässään vain yksi vaihtoehto: eteenpäin. Ja hänen tasoiseltaan tekijältä huonostakin ideasta tai turhan kevyestä toteutuksesta löytyy pintaa syvemmältä kuitenkin kiinnostavaa ajatusta.

No, myötäillään arvostelijoitakin. Vaikka se onkin välityö, siihen tilanteeseen sitä tarvittiin. Vähättely ei tee sille oikeutta. Raotan heti hieman ovea ja kerron, mitä minä siitä nyt löysin. Minusta tuntuu, että pääosassa oleva naishahmo Nancy poikkeaa ratkaisevasti hänen aikaisemmista naistyypeistä. Hän tuo aivan uudenlaisen, raikastavan tuulahduksen Polanskin maailmaan. 

Vaimonsa raa’an kuoleman, sitä seuranneen henkisesti murskaavan mediasirkuksen ja muidenkin menetysten jälkeen Polanski pääsi nopeasti työn makuun. Melko lyhyen ajan sisällä valmistui kolme elokuvaa: Macbeth (1971), Che? ja Chinatown (1974).  Toki Polanski oli tehnyt muutakin kuin ohjannut pitkiä elokuvia, mm. kuvannut Monacon 29. Grand Prix’ssä lyhytfilmin Formula-1:n maailmasta keskiössä maailmanmestari Jackie Stewart (Formula-1 lähtöruudussa, 1972). Sitä tehdessään Polanski pystyi vapautumaan massiivisen Macbethin aiheuttamasta stressistä. Verta ja väkivaltaa (”yllättävästi” seksinkin ohessa) pursuava Macbeth oli ollut Polanskille valtava koettelemus massiivisine joukkokohtauksineen. Kaiken lisäksi se oli taloudellinen fiasko, joka maksoi myös ainakin yhden tärkeän ystävyyssuhteen.

Elokuvatuotannossa kahden merkittävämmän, Rosemaryn painajaisen (1968) ja Chinatownin (1974), väliin osuu nuo kaksi vähemmän menestynyttä: Macbeth ja What?. Niitä edelsi nuo vuoden 1969 traagiset ja traumaattiset tapahtumat, joista Polanskin ei uskottu henkisesti palautuvan. Itse näen niin, että noilla kahdella elokuvalla on oma tehtävänsä tuossa henkisessä palautumisprosessissa, myös tällä nyt käsiteltävällä tummanpuhuvan Macbethin synkkyyden vastapainona.

Macbethin jälkeen Polanski halusi ottaa rennommin (mikä näkyy mm. yllä mainitussa Formula-dokumentissa) ja kevyempi aihe sopi siihen loistavasti.  Che? kuvattiin Italiassa Rooman eteläpuolella pittoreskissa, rentouttavissa merenrantamaisemissa, mikä lienee kirvoittanut tekijöitä myös improvisaatiotilanteisiin. Se on saanut komediallisen leiman. Itse luonnehtisin sitä groteskiksi parodiaksi. Voi tosin heti kysäistä, mitä siinä parodioidaan. Yleensä sitä on kutsuttu Alice in Wonderland –sadun absurdiksi mukaelmaksi. En valitettavasti tunne Liisa ihmemaassa–juttua, mutta viittauksia siihen varmaankin löytyy, kun kerran niin on todettu. Ainakin yksi yhteys Liisan ja Nancyn kokemuksissa on selvää: kumpikin tapaa omassa seikkailussaan hyvin kummallisesti käyttäytyviä ihmisiä.

Nancy on nuori vaaleahko, maailmaa nähnyt ja seikkailuja kaihtamaton liftarityttö. Häntä näyttelevä Sydne Rome näyttää ulkoisen olemuksensakin puolesta sopivan erinomaisesti Polanskin elokuvien maailmaan. Blondimaisuuden lisäksi Nancyn hahmossa on 60-luvulta Polanskille kovin tuttua hippi-lookia. Lisäksi hän ei ujostele alastomuuttaan, mikä todennäköisesti on ollut Polanskille mannaa. Hänhän valitteli mm. Inhoon (Repulsion 1965) liittyen, että Catherine Deneuve ei suostunut alastonkohtauksiin.

Nancy on olemukseltaan ja ulkonäöltään hyvin avoimesti ja uteliaasti kaikkeen uuteen suhtautuva nuori nainen. Suuret siniset silmät, avoin ympäristöä ihmetellen tutkiva ilme vie katsojan mukaan salaperäiseen maailmaan, suoraan sanoen ehkä liiankin suurin odotuksin. Huvilan asukkaiden yhä kummallisemmat oikut tuntuvat kauhistelujen ohella vain kiihdyttävän Nancyn uteliaisuutta. Esimerkiksi Alexia masokistisine ja väkivaltaisine seksifantasioineen Nancy katsoo kovin kirkkain silmin, mutta vain tarkkaillakseen.

Elokuvan tuottaja on legendaarinen Carlo Ponti, joka tunnetaan paitsi 140 tuottamastaan elokuvasta myös siitä, että oli Sophia Lorenin puoliso. Elokuvan kuvaukset toteutettiin Pontin omistamassa loistohuvilassa Rooman eteläpuolella. Huvilaan kuuluu myös uimaranta, jossa toteutettiin osa kuvauksista.

Eräässä arvostelussa todetaan todennäköisesti leikillään, että elokuva sai kummallisen nimensä Pontin reaktioista Polanskin esiteltyä valmiin elokuvansa tuottajalle. Tosiasiassa nimensä elokuva sai aivan toisin perustein. Siitä kerron edempänä.

…

Pitkitän vielä siirtymistä itse elokuvan sisältöön. Haluan nimittäin kertoa, miksi tartun tähän elokuvaan juuri nyt. Olen viime aikoina käynyt läpi VHS-videokasettejani, joissa on runsain mitoin lähinnä 90-luvulla ja hieman sen jälkeen nauhoittamiani tv-ohjelmia. Joukosta löytyi myös tämä elokuva. Muistelen katsoneeni elokuvaa kiinnostuneena ja pitäneeni siitä. Valitettavasti vain alkuosa oli näkyvissä. Tuskin puolivälissä elokuvaa olen alkanut nauhoittaa päälle kotimaista vuonna 1961 valmistunutta unten maailmaan sijoittuvaa Matti Kassilan elokuvaa Tulipunainen kyyhkynen, pääosassa jo vanhentunut Tauno Palo. Mainitsen tämän, koska se on myös eräänlainen ”elämysseikkailu”, josta nyt sattumoisin löydän jotain yhteyttä tähän Polanskin filmiin, vaikka ne kuvaavatkin aivan eri maailmaa. En kuitenkaan puutu nyt siihen.

Ennen elokuvaa TV-2:n kuuluttaja Piia Mikkola kertoo vienolla äänellään (alusta on muutama sana jäänyt pois):

”…huumorin alueelle sijoittuva kertomus liftaritytöstä, joka päätyy loistokartanoon omalaatuisen miljonäärin vieraaksi. Tämä elokuva on uusinta viime keväältä ja sitä ei suositella alle 16-vuotiaille.”

Pia Mikkola. TV-2:n kuuluttaja 90-luvulta

Katsoin filmin kasetilta ja onneksi löysin sen myös youtubesta, joten saatoin katsoa sen loppuun (https://www.youtube.com/watch?v=zYCHffABIOE). Joskin se on venäjäksi päälle äänitetty, mutta minuahan se ei haittaa.  Eniten minua jäi haittaamaan mukavalta maistuva suomennos. Suomentaja on osannut käyttää mielikuvistaan. Tässä esimerkkinä muutama lause:

”Tikkunekku makasi reporankana.”

”Eikä se ole Alex vaan Tollo Perunamuusi.”

”Ei sitä itikat kuppaa vaan oikea kuppa.”

Marcello Mastroiannin esittämää Alexia elokuvan nuoret miehet kutsuvat todellakin ”Perunamuusiksi” nimitellen tätä väliin myös kuppatautiseksi hintiksi (”Se on hintti. Hajuvesi tuntuu jo matkan päähän.”). Stereotypiat näyttävät olevan pinnalla. Paul Wernerin elämäkerrassa (Henkilökuva. Minerva 2014)  Alex on ”kahjo-Coco”, Tikkunekku on ”Lollipop”. Elokuvassa on hyvin tärkeä rooli myös itse ohjaaja Polanskilla. Hän esittää inhottavan äkäistä ilkimystä nimeltä Mosquito, joka TV-2:n suomentajan kynässä on muuttunut ”Hyttyseksi”. Mahtaa olla Polanskin itseironiaa ja kai myös jonkinlaista syyllisyyden tunnoista puhdistautumista.

…

Elokuva saa varsin lentävän lähdön. Hirtehishuumorin puolella siinä liikutaan, mikä paljastuu oikeastaan ensimmäisen kahden minuutin aikana. Liftarityttö Nancy on kolmen miehen kyydissä ja kertoo heille, missä kaikkialla hän on matkaillut. Kehuu olleensa jopa Afganistanissa. Yksi miehistä kysyy, onko häntä koskaan raiskattu, Nancy ei heti ymmärrä kysymystä, mutta tarkennuksen jälkeen toteaa vilpittömän positiivisena vieraskoreasti, että hän on tavannut vain fiksuja ihmisiä, ”niin kuin tekin olette”. Miehet siitä innostuvat, pysäyttävät auton, pyörähtävät hässäkässä tienvarteen ja käyvät päälle yrittäen samalla riisua housujaan. Yhdeltä putoaa silmälasit ja – pimeä kun on – hän polkaisee ne samalla epähuomiossa jalallaan murskaksi. Sitä hän ei sure vaan alkaa pimeässä kiihkossaan tökkiä edessään paistavaa pintaa. Siitäpäs kaveri raivostuu, kun edessä sattuikin olemaan tämän paljas takamus. Syntyy kaaos, miehet alkavat sättiä toisiaan. Naintihomma jää tyhjäksi hässimiseksi ja Nancy pääsee paita revittynä heiltä karkuun. Laukut, passi ja lompakko jäävät tosin autoon. Yksi mies yrittää juosta naisen perään käyttäen tukenaan erinäisiä rivouksia (”Lutka! Huora! Narttu!”). Nancy onnistuu pakenemaan tien ohessa olevaan automaattiseen köysihissiin, joka johtaakin elokuvan näyttämönä olevan, lepokotina toimivan loistohuvilan pihaan. Siitä saa alkunsa Nancyn seikkailu ”Ihmemaassa”. Ensin on vastassa äkäinen, päälle syöksyvä musta koira.  Siitä hän selviää, pääsee taloon, jossa kukaan ei ole kiinnostunut hänen traumaattisesta kokemuksestaan mutta kyselyittä hänet ohjataan huoneeseen, johon saapuu myös epämääräisistä työajoistaan motkottava sisäkkö asettamaan vuodevaatteita paikalleen.  Mukanaan Nancylla on päiväkirja ja kynä sekä yllään kahakoinnissa repeytynyt sininen t-paita ja hippimäisesti ylhäältä kireät, alaspäin levenevät farkut. Huvilahotellissa Nancy tapaa eriskummallisia, oudosti käyttäytyviä ihmistyyppejä. Heidän seurassaan hän pyörii aikansa, kokee monenmoista joutuen erilaisiin kommelluksiin, kunnes kaikki loppuu aikanaan ja Nancy jättää jäähyväiset paikalle. Juoni ei ole kummoinen. Mikään dekkarimainen jännitysleffa tämä ei ole, vaikka alku sitä saattaa luvatakin. Jos katsoja asettaa siihen odotuksia, niin pettyy. Tilannekomiikassa kuitenkin tapahtuu rajuja ulostuloja, mutta eivät nekään kaikkien huumorintajua ruoki.

Päähenkilö Nancya esittää Sydne Rome, jonka Polanski löysi koekuvausten jälkeen. Alastomanakin hän on hyvin vapautunut. Ja siitä elokuvassa saakin nauttia. Yksi poikkeava seikka hänessä kuitenkin on. Hän ei halua seksiä ja sitä hän myös välttelee. Alexin leikkeihin hän kuitenkin menee mukaan, kun ei osaa niitä varoa. Yhtä kaikki, rusketuksesta vapaat hypähtelevät rinnat pitävät mieskatselijan valppaana, ja varsinkin elokuvan alkuosassa tuuhea pehko vilkkuu jalkovälissä 70-luvun alun malliin.

Yleensä Polanskin naiset suostuvat seksiin viimeistään siinä vaiheessa, kun mies niin haluaa. Lisäksi he ovat usein kovia kokeneita, elävät kriisiä ja saavat näin katsojien myötätunnon. Nancy on toista laatua. Hänellä ei tunnu olevan traumoja. Hän on positiivinen, empaattinen ja myös vapautunut, mutta sukupuolista kanssakäymistä hän ei kaipaa.  Hän joutuu kyllä erilaisiin seksistisiin sattumuksiin, mutta tahtomattaan tai ulkopuolisena havainnoitsijana, josta hän sitten kirjoittaa havaintoja päiväkirjaansa. Miehet joutuvat Nancyn vastapainona vähintäänkin epämääräiseen valoon.

Sinisilmäisyys merkitsee hyväuskoisuutta ja aitoa vilpittömyyttä. Nancy ei halua loukata ketään ja hieman arvoitukseksi jää hänen suhtautumisensa Alexin törkeän väkivaltaiseen toimintaan yhteisissä ”masokistisissa seksileikeissä”.

Nancyn jälkeen seuraava tärkeä henkilö on Mastroiannin esittämä Alex. Hän on vanhempi mies, johon väkisinkin yhdistyy näyttelijän itsensä varjo. Marcello Mastroiannihan tunnetaan mm. Fellinin elokuvasta 8½. Alex on toiminut aikaisemmin sutenöörinä, mikä saa Nancyn innostumaan. Hän kyselee lisää ja kirjoittaa sitten tuon innostuksensa päiväkirjaansa.

Alex paljastuu jo alkuvaiheessa voyeristiksi ja seksuaalisilta taipumuksiltaan oudoksi. Häntä haukutaan homoksi, mutta ”hintti minä en ole”, hän vakuuttaa Nancylle.  Hän löytyy kyttäämästä Nancyn huoneen parvekkeen oven takana tämän riisuutuessa. Sittemmin Nancy joutuu osalliseksi Alexin rankemmista sadomasokistisista taipumuksista, Ensi alkuun Alex yllättää Nancyn tiikeriasuisena. Myöhemmin uimarannalla Alex kaivaa maasta merirosvon hatun ja takin ja leikki on jo paljon rajumpi. Näiden kautta Alexin ja Nancyn suhde kehittyy intiimiin suuntaan, mutta kovin etäisiksi he kuitenkin toisilleen jäävät. Alex tarvitsee vain roolikaverin leikkeihinsä ja Nancy lähinnä kai joutuu niihin antautumaan. Mitään inhimillistä suhdetta heidän välilleen ei muodostu. Nancy jää ulkopuoliseksi ja muiden – myös Alexin - ylenkatsomaksi. Joka tapauksessa elokuvan lopussa Alexin ja Nancyn kesken käydään elokuvan lopussa kai sen tärkein keskustelu, mikä paljastaa koko elokuvan nimen idean.

Nancyn ja Alexin uimarantakohtausta voisin avata tarkemmin. Mielestäni se on kahden loistavan näyttelijän upea taidonnäyte. Alex aiheuttaa lyönneillään Nancylle jo kipua. Nancy häkeltyy ja hyväuskoisuudessaan yrittää lyödä kaiken leikiksi. Siitä Alex vaan innostuu ja lyö kovempaa, ikään kuin yrittäisi rikkoa Nancyn sietokyvyn rajan. Siinä poliisileikissä Alex läpsäisee poskelle jo niin kovaa, että saa järkyttyneen Nancyn itkemään. Enää ei ole kyse leikistä, vaan Nancy selittää passinsa katoamista kuin oikealla kuulustelijalle. Voitonriemuinen Alex nauttii, kun saa puhutuksi Nancyn pussiin. Sitten itkevän Nancyn Alex vielä laittaa käsistään ja jaloistaan käsirautoihin, epämukavan asentoon. Nancy on jo epätoivoinen. Hyväily-yrityskään ei saa Alexia tyyntymään. Hän jatkaa julmaa leikkiään, nyt ruoskalla. Iskut tosin ovat keveitä, mutta kuulustelu tiivistyy ja iskut kovenevat. Epätoivoisena Nancy tajuaa leikin hengen ja voihkaisee kivusta jo aidosti kärsien tunnustaa rakastavansa Alexia. Sitten kuva siirtyy rannalta taas huvilan sisätiloihin. Siellä asukkaat ovat kokoontuneet pianistimiehen ympärille, joka on löytänyt Nancyn päiväkirjan ja lukee sitä muille, muiden naurun säestämänä. Nancy alkaa menettää malttinsa. Huvilan elämä ei olekaan enää niin kiinnostavaa kuin alussa vaikutti. Kaiken lisäksi hänestä alkaa tuntua, että tapahtumat alkavat toistaa itseään. Aivan kuin pyörisi sama filmi.

…

Hotellina toimivan huvilan omistaja on herra Noblart. Hänet tavataan vasta elokuvan loppupuolella, mutta hyvin keskeisissä kohtauksissa. Tosin jo alkuvaiheessa hänestä annetaan vihjeitä ja hänen huokauksensa ja tuskanhuutonsa kuuluvat käytävälle. Ja lisäksi hänen pyjamansa takin Nancy sieppaa käytävän pyykkikasasta ylävartalonsa suojaksi, kun Mosquito (eli Polanski itse) oli siepannut entisen. Se päällä hän kulkee suurimman osan elokuvaa. Noblart on vanha sairas mies, taidekeräilijä, joka liikkuu rullatuolissa ja oleilee etupäässä vuoteessa.

Kerran Noblart kutsuu Nancya porsaaksi. Se antaa jo vähän vihjettä elokuvan loppuun.

Herra Noblertin sairaanhoitaja on niin ikään kiireisesti etenevä harmaan väritön tympeänoloinen vanha nainen, jonka oudoin käyttäytymispiirre ilmenee yhteisellä aterialla, kun hän muiden syödessä kaivaa esille kirjansa ja alkaa lukea muihin vilkuilematta. Kirja sattuu olemaan Friedrich Nietscheä.

Lisäsi siellä on pari nuorehkoa miestä, joista toinen on erikoistunut ruoanlaittoon ja tarjoaa Nancylle myös aamiaiseksi kala-aterian, jonka Nancy kohteliaisuudesta syö. Heidän seksinkipeys näkyy monella lailla sopivan tilanteen tullen. Sitten on kaksi naista, jotka eivät Nancyn kanssa seurustele. Molemmilla on päässään hyvin leveälierinen hattu. Ainakin toinen heistä on nudisti, koska hän parissa kohtauksessa kulkee ohitse alastomana. Niin ikään Nancy joutuu tekemisiin oudon pappismiehen kanssa. Koska Polanskilla on katolisuuteen vähintäänkin traumaattinen suhde, kyseessä on katolinen pappi. Kerran Nancy kysyy häneltä jopa neuvoa, kun tästä tuntuu, että tapahtumat alkavat toistua kummallisella tavalla. Papin neuvo on tyhjänpäiväinen, tyyliin ”kuuntele kohtaloasi”.

Hotellin henkilökunnassa on sormien nivelrikkoa valittava omalaatuinen pianisti, joka on ollut 22 vuotta Noblartin palveluksessa. Eräässä kohtauksessa he soittavat Nancyn kanssa Mozartin pianoduoa, mistä Nancy on huomattavan innostunut. Nancy tutustuu mieheen kuitenkin hieman aikaisemmin kaikkea muuta kuin innostavasti.  Nancy oli nimittäin nukkumassa nojatuolissa samassa huoneessa. Se oli julkinen tila, jossa oli mm. flyygeli. Nancy herää, kun mies on nuolemassa hänen jalkoväliään. Se taisi olla ainoa kerta kuin Nancy raivostuu toden teolla, mutta pian hän tässäkin tilanteessa leppyy, kun mies pääsee pianon pariin ja he alkavat soittaa yhdessä Mozartia.  Mozartin ensimmäiset soinnit hellyttävät kulttuuritietoisen Nancyn ja jälleen hän joutuu innostuksen valtaan. Nancy pystyy soittamaan miehen kanssa oikein mallikkaasti osoittaen näin sivistyneisyytensä.

Avaanpa hieman tuon kohtauksen edeltäviä tapahtumia. Nancy oli joutunut lähtemään huoneestaan ja etsimään itselleen nukkumapaikkaa, koska sinne oli yhtäkkiä ilmestynyt saksalainen pariskunta. Hän löysi vilpoisan lepopaikan meren rannalta. Siellä hän kuitenkin herää kylmään ja huomaa, että hänen nukkuessaan hänen housunsa ovat kadonneet. Joku on ne vienyt suoraan jalasta ja Nancy epäilee luonnollisesti Mosquitoa. Hän lähtee etsimään tätä nuorten miesten huoneesta. Mosquitoa ei kuitenkaan löydy mistään. Mies tarjoaa Nancylle paikkaa vierestään sohvalta, mutta Nancy ei siihen suostu.  Hän lähtee etsimään lepopaikkaa sisätiloista. Erinäisten tapahtumien jälkeen hän päätyy leveähköön nojatuoliin, jossa sitten sattuu tuo vastenmielinen herätys.

Polanski Mosquiton roolissa

Roman Polanskin itsensä näyttelemästä Mosquitostakin pitänee kertoa vähän. Hän esiintyy elokuvassa vain muutaman kerran.  Hän on huonokäytöksinen ilkimys, jolla on rumat viikset ja ainakin yhdessä vaiheessa toinen silmä mustana. Siihen syypäänä on Alex.  Eräässä lukemassani arviossa hänen kerrotaan olevan taipuvainen anaaliseksiin. Minulta tämä kohta menee elokuvaa katsoessa ohitse.

Mosquito on todellakin kuin hyttynen, joka on ihmisten kiusana. Alexin jalat ovat täynnä hyttysen puremia ja hän syyhyää niitä jatkuvasti. Väkisinkin ajattelee Mosquiton kiusaavan häntä. Puheissaan hän on ronski. Nancyn tavatessaan hän kertoo aluksi nähneensä tämän rinnat. Joku muukin oli siis katsonut häntä salaa.  Nancy havaitsee huoneestaan kadonneen T-paitansa Mosquiton yllä, mutta tämä ei suostu luovuttamaan sitä takaisin.

…

Hassuja kohtauksia on jo elokuvan alkuvaiheessa. Kun sisäkkönainen motkottaa yllättävää työtehtäväänsä. kun hän joutuu laittamaan vuodevaatteet Nancyn huoneeseen. Kommunikaatio ei suju mitenkään. Nancyn selittelyt raiskausyrityksestä ei mene perille. Kun Nancy alkaa ihastella Francis Baconin maalausta. Tämä luulee naisen haluavan syödä iltapalaksi pekonia. Sitten hän osoittaa sormella maalausta. Sisäkkö luulee Nancyn valittavan hyttysistä . Tämä tappaa maalauksen pinnalla olevan hyttysen kämmenellään ja hakee sitten kylpyhuoneesta aerosolipullon ja alkaa suihkuttaa. Valitettavasti vain se osoittautuu partavaahdoksi ja vaahtoa sitten lenteleekin ympäri huonetta, tai ainakin sisäkön kämmenselkään ja käsivarsille.

….

Musiikki

Elokuvassa soi kolme eri musiikkikappaletta. Franz Schubertin jousikvartetto nro 14 D-molli tunnetaan lisänimellä Tyttö ja kuolema (Death and maiden). Sen taustalla on vanha runo nuoresta työstä, joka joutuu kohtaamaan kuolemansa, muttei halua vielä jättää tätä maailmaa. Nyt jälkeenpäin kiinnostavuutta lisää se, että pari vuosikymmentä myöhemmin Polanski teki samannimisen elokuvan Death and Maiden (suomennettuna Yö ei tunne armoa), Etelä-Amerikan diktatuuriin sijoitetun tarinan, jossa nainen kohtaa yllättäen miehensä luona vierailevan entisen kiduttajansa ja raiskaajansa. Kun tätä aikaisempaa elokuvaa katsoo nyt jälkeenpäin, niin musiikki antaa tilanteille dramaattisiakin sävyjä.

Mielestäni kvarteton taustalla olevaa kuoleman uhka kuuluu elokuvaan. Kuolema on tässä tapauksessa ihmisten käytöksessä. Kyse on tietysti hirtehishuumorista. Nancy on viaton, avomielinen nuori nainen, joka Alexin, Mosquiton, Noblertin ja raiskausta yrittäneiden italialaismiesten kautta kohtaa ”kuoleman” eli tässä tapauksessa pahan kasvot. Nancy selviää näistä mutta katsoo parhaimmaksi kadota maisemista.

Mozartin pianoduo nro 2 (piano sonata F major for 4 hands KV 497) on toinen kappale. Siitä kerroin jo yllä. Sitä Nancy soittaa yhdessä 22 vuotta herra Noblartin palveluksessa työskennelleen, sormien nivelrikoista kärsivän miehen kanssa. Musiikki laukaisee hankalan tilanteen, kun mies oli juuri jäänyt kiinni perverssistä käytöksestään Nancya kohtaan.  Kohtaus toistuu loppuosassa lähes samanlaisena, mikä herättää Nancyssa ihmetystä.

Kolmas musiikkikappale on romanttinen Beethovenin kuutamosonaatti nro 14 cis-molli (Piano Sonata No. 14 in C-sharp minor Op. 27 , No. 2 ). Se tuo romanttista taustaa yöhön meren rannalla kuun loistaessa tumman sinisellä taivaalla. Tapahtumat ovatkin sitten kaikkea muuta kuin ”romantiikkaa”, kun romanttiseen tunteeseen nukahdettuaan Nancy herää kylmyyteen ja huomaa olevansa ilman housuja.

…

Tilan käyttö

Olen sen jo aiemmin todennut, että tilankäyttö on Polanskin elokuvissa mielenkiintoista. Ilokseni huomasin, että Vimeossa on tehty tähän katselmus: https://vimeo.com/29555570. Nyt käsiteltävään kuvaan sillä ei ole kuitenkaan annettavaa. Huvila on ahdistava tila. Se on täynnä sokkelomaisia käytäviä, joista on helppo tarkkailla muiden toimia. Lisäksi yläkerroksista voidaan tarkkailla alakerran toimia.

Aikaisemmissa kirjoituksissani olen käsitellyt Polanskin tilan käyttöä. Hän kuvaa tilaa niin, että se luo ahdistavaa tunnelmaa, olkoon se ahdas nurkkaus tai avara uimaranta.

Seinillä tuntuu olevan silmät ja korvat. Sen Nancy huomaa jo ensi hetkessä huoneessaan. Noblart on taiteen kerääjä ja seinillä tuijottavat muotokuvat ovat vielä ”lisäsilminä” tuomassa ahdistavuuden henkeä. Tilat ovat ahtaita, huoneet myös. Kolmiulotteisuutta ei paljoa ole.

Myös äänet vahvistavat ahtautta ja ahdistavuutta. Nancyn kengän kopinakin kaikuu äänekkäästi. Puhuessaan jonkun kanssa yöllä äänekkäästi, heti kuuluu seinän takaa koputusta.

Sokkelossa liikkuessa tuntemattomaksi jäävät henkilöt herättävät epäluuloja. Myös Nancy sortuu kurkkimaan luvattomasti ovien taakse. Yksityisyyden heikon suojan näkee myös siinä, että Nancy tapaa talon muun väen lukemassa hänen päiväkirjaansa ja naureskelemassa hänelle. Häntä tuijotellaan välillä ruokapöydässä hymyillen ja kuiskutellen.

Avaran paikan ahdistus näkyy merirosvopäälliköksi pukeutuneen Alexin ”poliisikuulustelussa” meren rannalla. Meri aukenee taustalla avarana, mutta Nancy on avuton. Hänellä ei ole mahdollisuutta päästä mihinkään suojaan. Kaiken lisäksi kuulustelu on niin aidon rajusti toteutettu, että aivan kuin aistisin Polanskin kokemukset lapsuuden keskitysleirikuulusteluista.

... 

Kohtaus herra Noblartin huoneessa

Nancy suhtautuu kaikkeen välillä innostuneen uteliaana, loppua kohden hämillisenä ja vaivautuneena, muttei kuitenkaan inhoten. Viimeinen niitti lienee kohtaus, jonka myötä Noblart kohtaa kuolemansa. Siinä Nancyn hyväntahtoinen myötämielisyys saa vielä purkautumistiensä. Hän pääsee vielä seikkailemaan mielihyvän ja vaivautumisen välimaastoon.

Noblart on iskenyt silmänsä nuoreen kauniiseen Nancyyn. Yhtenä syynä on myös se, että hän huomaa Nancyn yllä hänen pyjamatakkinsa. Yllättäen hän kutsuu tämän huoneeseensa. Noblart on vakavasti sairas ja lepää huonokuntoisena vuoteessaan. Kohtaus alkaa kainouden hengessä. Nancy kurkottelee ensin ikkunan edessä muistaakseni verhoa suoristaessaan, jolloin Noblart iskee silmänsä Nancyn takamukseen. Huvilan omistaja ihastelee samalla Nancyn siniseksi maalattua jalkaa (jonka eräässä absurdissa kohtauksessa eräs remonttimies oli sotkenut), tämä antaa herran tunnustella sitä. Sitten herra pyytää kainosti saada nähdä Nancyn toisen rinnan paljaana. Nancy suostuu. Ja pyynnön kohteliaisuudesta helpottuneena näyttää molemmat rintansa. Ja nauttii tilanteesta. Sitten seuraava pyyntö on vielä kainompi. Hän kuiskuttaa sen korvaan. Hän pyytää Nancya nousemaan vuoteeseen ja vilauttamaan häpyään. Tässä vaiheessa Nancyn ilme muuttuu jo jännittyneeksi, mutta Nancy tekee sen – varovaisen hitaasti kuin valmiina pakenemaan, jos siihen olisi tarvetta. Miehelle kokemus on vahvempi kuin mikään taide-elämys. Noblert huokaisee, huutaa ”Halleluja!” - ja kuolee. Taiteen keräilijä oli nähnyt todellistakin todellisemman taideteoksen. Menee hetki ennen kuin Nancy tajuaa tilanteen.  Nancy on shokissa, mutta inhoa ja vastenmielisyyttäkin on nähtävissä. Hän älyää poistua huoneesta pikapikaa eikä kukaan huomaa hänen olleen siellä kuolinhetkellä. Käytävällä kuitenkin hän huomaa kaksi salapoliisin näköistä valkoisessa puvussa olevaa miestä, jotka lähtevät ajamaan Nancya takaa, kun tämä lähtee juoksemaan.

Sitten ollaankin yhtäkkiä kuin vakoilutarinassa. Miehet ryntäävät Nancyn perässä, kuin jostakin epäillen.

Tilanne muuttuu kuin unessa. Luulen, että tässä tilanteessa elokuva on vain pitänyt saada loppumaan ja on keksitty hieman keinotekoinen tapa tehdä Nancysta takaa-ajettu. Kyseessä lienee improvisoitu kohtaus. Nancya ajetaan takaa, muttei loppujen lopuksi tiedetä, miksi.

Tiet näyttävät ahtaassa huvilassa olevan tukossa. Edessä siintävä merikään ei tuo mukanaan vapautta. Kaksi valkopukuista miestä ovat ilmestyneet kuin toisesta maailmasta ja haluavat Nancyn kynsiinsä. Muut menevät takaa-ajoon mukaan kuin joukkopsykoosissa. Kesken takaa-ajon kuuluu tuskanhuuto. Joku on havainnut Noblartin kuoleman. Nancy päättää lähteä huvilasta.

…

Jutun loppu

Hirtehisyys saa kruununsa. Koira on pois lähtiessäkin vastassa. Se repii Nancyn yltä viimeisenkin vaatekappaleen ja Nancy kipittää ilkosillaan maantien varteen onnistuen hypähtämään hitaasti ohi kulkevan kuorma-auton lavalle, jossa häntä odottaa lauma röhkiviä sikoja. Sieltä käsin helpottunut Nancy käy häntä kaipaavan Alexin kanssa vielä viimeisen keskustelun, josta sittemmin koko elokuva on kai tosiasiassa saanut nimensä.

Nancy huutaa Alexille menevänsä Turkkiin. Alex pyytää Nancya jäämään. Nancy vastaa: ”Minä en voi.” ”Mikset voi?” ”Silloin elokuva ei koskaan loppuisi” ”Mikä?” ”No, tämä, mehän olemme elokuvassa.”… ”Mikä elokuva?” ”Mikä? - se on elokuvan nimi. Minä lähetän sinulle postikortin.”

Tuo sikopaimenen homma Nancylle osoittaa jonkinlaista kekseliäisyyttä. Siinä lienee Polanskin itseruoskintaa. Kääntää samalla päälaelleen huvilan tyyppien machoilun ja sovinismin. Nainen kokee olonsa turvallisemmaksi sikojen keskellä.

Lattealtahan tämä loppu tuntuu, kun alussa oli odotuksia jostakin suuremmasta. Mutta kuten Paul Werner kirjoittaa, latteudestaan huolimatta sen tarkoitus onkin hämmentää katsojaa.

…

Vinkkejä ja viittauksia

Mainitsen loppuun muutamia elokuvia, joihin eräissä lukemissani arvioissa on viitattu ja joihin toisaalta itse voisin tämän elokuvan erityisen ohkaisella langalla liittää.

Ensiksihän se on kuvattu aikuisversioksi Liisa ihmemaassa –sadulle. Toiseksi itse sattuman oikusta mainitsin Matti Kassilan ohjaaman ”unitarinan” Tulipunainen kyyhkynen.  Tässäkin välillä tapahtumat tuntuvat etenevän kuin painajaismaisessa unessa. Nancy ei kuitenkaan herää. Loppu osittaisesta latteudestaan huolimatta vapauttaa joka tapauksessa katsojan jonkinlaisesta harhasta todellisuuteen.

Itselläni mieleen tuli Louis Bunuel. Hänen surrealistinen Porvariston hillitty charmi ilmestyi samoihin aikoihin 1972. Hänellä on samanlaista alitajunnan seksuaalisilla kieroutumilla leikittelyä. Todetaan kuitenkin varmuuden vuoksi, että Bunuel tyylikkyyden rinnalla Polanski jää selkeästi toiseksi.

Tässä on listaa elokuvista, joita itse en ole nähnyt:

Candy (1968) on seksifarssi, jonka on ohjannut Christian Marquand ja perustuu Terry Southernin romaaniin vuodelta 1958. Sen pitäisi olla samanmoinen seikkailu naiivista tytöstä seksin maailmassa. Elokuvaa pidetään satiirina pornojuttujen maailmasta. Näyttelijäkaarti koostuu mm. sellaisista tähtinäyttelijöistä ja julkkisnimistä kuin Marlon Brando, Richard Burton, Ringo Starr, John Huston, Charles Aznavour. Se pursuaa aikansa julkkiksia, joita en valitettavasti tunne.

Alejandro Jodorowskyn surrealistinen kulttielokuva The Holy Mountain (esp. La Montaña Sagrada) vuodelta 1973 on myös päässyt vertailukohdaksi. Siinä ohjaaja on itse pääosan esittäjänä. Elokuvan rahoittajana kerrotaan olleen itse John Lennon parinsa Yoko Onon kanssa.

On mainittu myös Stanley Kubrickin Fear and Desire (1953). Lisäksi myös David Paul Cronenbergin nimi on jossain mainittu (Fast Company 1979). Olisikohan vielä Godardkin jossakin mainittu? Minulle tutummista nimistä mainittakoon Pier Paolo Pasolini ja hänen Sodoman 120 päivää (Salò, or the 120 Days of Sodom, 1975). Nimi viittaa moraalin rapistumiseen ja hullun perverssiä siinä meno onkin. Ja elokuvassa vilahtelee tuon tuosta nöyryytettyjä alastomia blondeja ja muita kaunottaria. Ja kyllä siinä mieskin esittelee paljasta takamustaan. Kaukana kuitenkin ollaan Polanskin maailmasta. Hänen komediallisuuteen verrattaessa siinä on menty inhonaturalistiseen ääripäähän. Meno on välillä yököttävää. Voi katsoa, jos sielu sietää: https://vimeo.com/68045309. Tämän rinnalla Polanskin komedia tulee vain raikkaammaksi.

Vaikka etäällä ollaankin, niin nuo elokuvat kuvastavat aikansa elokuvatuotannon ilmapiiriä. Yhtä jäin kuitenkin kaipaamaan. Ei ole kukaan kuitenkaan maininnut Polanskin murhatun vaimon Sharon Taten viimeiseksi jäänyttä hömppäkomediaa The Thirteen Chairs vuodelta 1969 (tunnetaan myös nimellä 12 + 1): https://www.youtube.com/watch?v=IztU2dDqnwo. Minä en ole elokuvaa kokonaisuudessaan katsonut, mutta ainakin yhden kohtauksen perusteella sankarittarissa on jotain samaa.

Arvostelijat ovat löytäneet yhteyksiä myös Polanskin aikaisempaan tuotantoon, kuten Inhoon (Repulsion 1965).

…

Tässä on linkkejä arvioihin, joihin olen enemmän tai vähemmän tutustunut:

http://www.nytimes.com/movie/review?res=9C02EEDB1F30E63ABC4C53DFB6678388669EDE

http://spectrumculture.com/2010/10/21/oeuvre-polanski-what/

http://www.rogerebert.com/reviews/diary-of-forbidden-dreams-1976

http://www.avclub.com/article/polanski-tastic-sick-fuck-case-file-149-iwhati-34678

http://366weirdmovies.com/what-che-1972/

http://www.examiner.com/review/alice-rapeland-a-review-of-roman-polanski-s-what

http://blogs.indiewire.com/kohn/in_praise_of_roman_polanskis_what

https://severin-films.com/forgotten-severin-classics-polanskis-what/

Lähteitä:

Werner, Paul: Roman Polanski. Henkilökuva. Minerva 2014.

Ofelia laulaa (Ophelia)

 

James Bertrand Ophelia 1872

I.                    Taustaa

Edellisessä kirjoituksessa käsittelin Juri Olešan romaania Kateus. Sitä tehdessä nousi esiin Shakespearen Hamletista tuttu Ofelian hahmo. Olešan Ofelia ei ole kylläkään viattomuudessaan hulluuteen ajautuva nuori nainen vaan tekniikan kehitystä parodioiva, tuhoa ympärilleen niittävä ihmeauto. Jätin näiden kahden Ofelian vertailun tuossa jutussani tyystin tekemättä, mihin nyt ajatellen ehkä olisi ollut aihetta.

Tämä juttuni sai alkunsa eräästä pikkukonsertista, jossa laulavana Ofeliana oli sopraano Marjukka Tepponen. Olešan romaanilla oli varmasti vaikutuksensa siihen, että ylipäänsä konserttiin hakeuduin. Siitä innostuneena aloin tutustua Ofelia-teemaa käsittelevään laulumusiikkiin. Ja tuli tarve selvittää, mistä koko jutussa on kyse. Niinpä siirryin Hamletin maailmaan, mikä olikin jo päässyt unohtumaan. Ja pitihän vielä lopuksi googlata Ofelia-aiheiset maalauksetkin.

Uusimman Hamlet-suomennoksen kansi

II.                  Konsertti

Konsertti pidettiin viime viikolla Helsingissä Mikael Agricolan kirkon siivessä sijaitsevassa Agricola-klubissa. Se osoittautui kodikkaan intiimiksi paikaksi, jossa kuulija sai todellakin tuta rehevä-äänisen sopraanon äänen voiman.

Konsertti oli otsikoitu Ofelian laulu. Se kuului Aino Acktén kamarifestivaalin ohjelmistoon (http://www.ainoacktenhuvila.fi/kamarifestivaali/). Agricola-klubi on pieni tila, jossa jonkin lukemani tiedon mukaan on paikkoja enimmillään 80 hengelle. Laskin pikaisesti tämän konsertin yleisömäärän ja se oli korkeintaan 40. Jos väkeä olisi ollut kaksinkertainen määrä, niin huone olisi kyllä käynyt ahtaaksi. Olisi tarvittu erikoisjärjestelyjä, jotta istumapaikat olisivat riittäneet. Ei siellä nimittäin nytkään mitenkään väljää ollut.

Tila oli sopivan intiimi pienimuotoiselle lied-konsertille. Vaikka monenmoisissa konserteissa olen elämäni aikana ehtinyt olla, niin kyllä tämä oli saleista pienimpiä. Kun talousasioitakin nyt niin paljon ajatellaan, niin ihmettelin minäkin, miten ylipäänsä tällaisen tilaisuuden järjestäminen on kannattavaa.

Kuten yllä jo viittasin, konsertin pääsolistina oli sopraano Marjukka Tepponen. Olen hänen esitystään joskus nähnyt tv:ssä. Kyseessä oli jokin teemallinen erityisprojekti, joten siitäkin päättelin, että Tepponen rohkenee (tai mahdollisesti viitsii) ryhtyä myös tämänkaltaisiin pikkuhaasteisiin.

Konsertin nimi viittaa loppuosan kahteen ohjelmanumeroon. Richard Straussin laulusarjasta opus 67 Tepponen esitti pianistinsa kera kolme Ofelian laulua, jotka on sävelletty suoraan Shakespearen Hamletin teksteihin, tosin saksaksi. Lisäksi konsertin huipentumana oli pianotrion (piano, viulu, sello) kanssa esitetty Dmitri Shostakovitshin Seitsemän romanssia Aleksandr Blokin runoihin (opus 127). Vain sen ensimmäisen laulun nimi viittaa Ofeliaan, mutta kyllä hänen maailmansa välittyy koko laulusarjassa.

Konsertin alkuosassa elettiin hempeämmässä tunnelmassa. Se on aivan kuin valmistelua lopun traagisiin hetkiin. Ensimmäisenä numerona oli viisi Sergei Rahmaninovin yksinlaulua (translitteroin ne konsertin ohjelman mukaisesti): V molchan’ji nochi tainoj op. 4 nro 3 (В молчаньи ночи тайной  ”Yön hiljaisuudessa”, sanat A. Fet), Zdes’ horošo op. 21 nro 7(Здесь хорошо ”Täällä on hyvä olla”, sanat G. Galina), Ne poi krasavitsa op. 4 nro 4(Нe пой красавица при мне ”Älä laula kaunotar”, sanat A. Puškin), U moego okna op. 26, nro 10 ( У моего окна ”Ikkunani edessä”, sanat G. Galina), Vesennie vodi opus 14 nro 11 (Весенние води ”Kevättulvat”, sanat Fjodor Tjutšev). Sitten oli vuorossa Rahmaninovin eleginen trio nro 1 g-molli (pianolle, viululle ja sellolle), joka on yksiosainen sävellys. Tämän jälkeen seurasi väliaika.

Rahmaninov on suosikkejani. Siksi alkuosan ohjelmavalinta oli minulle kovasti mieleen. Lauluista lähes kaikki olivat minulle ennestään tuttuja ja g-molli pianotrio on erityisen läheinen. Alkuosa saattoi minut hyvään tunnelman. Väliajan jälkeen oli sitten vuorossa minulle oudompaa, mutta aiheeltaan hyvin kiinnostavaa musiikkia. Luulen, että ohjelman valintaa ei ole tehty pelkästään Ofelian vuoksi. Siinähän on myös Sergei Rahmaninovin ja Dmitri Shostakovitshin vastakkainasettelua. Lisäksi Straussin laulut olivat paitsi vastapainona myös sisällön puolesta hyvänä johdantona Aleksandr Blokin runojen maailmaan. Tässäkin mielessä kokonaisuus oli kiintoisa. Konsertti etenikin johdonmukaisesti Sergei Rahmaninovin rakkautta pursuavista tunteikkaista lauluista Richard Straussin Ofelia-laulujen kautta Dmitri Shostakovitshin dramaattiseen laulusarjaan, jossa maailmaan katsotaan aivan erilaisin silmin.

Kaiken kaikkiaan konsertti oli miellyttävä kokemus. Marjukka Tepponen on erinomainen sopraano eivätkä muutkaan esiintyjät mitään huonoja olleet. Heihin kiinnitin vain nyt vähemmän huomiota. Nautin kokonaisuudesta ja tunsin tarvetta perehtyä lähemmin esitettyihin kappaleisiin.

Raapaisen konserttia hieman pintaa syvemmältä. Tila oli hyvin pieni, etäisyyttä esiintyjiin ei paljoa ollut. Tepposen ääni tuntui luissa ja ytimissä.  Vastapainoksi sitten kuulijat saivat välillä nauttia korkeuksiin nousevista herkistä kohdista. Jo alkusoinneista iho tuntui menevän kananlihalle. Varsinkin toisessa kappaleessa Zdes horošo (”Täällä on hyvä olla”) lopun korkealle nousevassa ohennuksessa olin aivan sulosointujen vallassa ja ties mitä väristyksiä ruumiissani tunsin. Seuraavana oli vuorossa toinen värinöitä nostattava laulu Ne poi krasavitsa pri mne (”Älä laula kaunotar”), joka tunnetaan myös georgialaisena (gruusialaisena) lauluna. Siinä pianistin vahva osuus lisäsi dramaattisuutta ja voimaa. Muut laulut olivat toki mieleen, mutta jäivät hieman edellisten varjoon.

Ääntämyksessä olisi varmaan äidinkielenään venäjää puhuvilla sanomista. Minua ääntämisen puutteet eivät liiemmin häirinneet. Toisaalta laulajatar ei tarvinnut tuekseen nuotteja. Sanat olivat mielessä ja – mikä mielestäni on ääntämistä tärkeämpää - esitys oli hallinnassa, se näkyi esityksestä. Toki pienessä tilassa äänenkäyttö tuntui väliin turhan voimakkaalta, mutta sainpahan kerrankin tuntea sydänjuurissani sopraanoäänen todellisen voiman.

Marjukka Tepposen ääni miellytti, häntä oli nautinto kuulla. Ei ollut ihan sitä herkkyyttä, jota olisin joihinkin yhteyksiin kaivannut, mutta vertailukohtanikin ovat maailmanluokan huippuja. Pianon äänen voimakkuus tuntui välillä lähenevän ärsyyntymiskynnystä, ja konsertin toisessa osassa se hieman ylittyikin, mutta ei minulla silti ole pianistin osuudesta erityisen kriittistä sanottavaa. Tällainen kuuluu konserttiin. Tärkeintä oli, että yhteistyö solistin kanssa tuntui toimivan. Väliin pianistin voimakkaiden kontrastien käyttö innosti Tepposenkin hehkuttamaan koko voimallaan, mikä saattoi jonkun yksittäisen kuulijan saada ajatuksissaan pitelemään korviaan.

Pienen yksityiskohdan Tepposen esityksestä vielä rohkenen mainita. Laulajattarella oli yllään korea kirkkaan keltainen iltapuku. Hän oli sorja kuin kukkanen ja sädehti kuin sopraanon pitääkin, pelkkää hymyä koko nainen. Pienenä häiritsevänä maneerina hänellä oli tapana nostella välillä mekkoaan rinnuksista ylöspäin. Ei se varmaankaan ollut putoamassa. Sorry, minulla on paha tapa kiinnittää tällaiseen huomiota. No, ainakin se osoitti laulajan vapautuneisuutta ja rentoa tunnelmaa.

Mutta palaan konserttiin. Rahmaninovin laulujen jälkeen Tepponen  poistui näyttämöltä ja paikalle tulivat pianisti, viulisti ja sellisti esittämään Rahmaninovin elegistä trioa. Kuuntelen sitä usein Beaux Art trion esittämänä. Se on jäänyt minun mieleeni pehmeän hellänä ja sydämeen sulautuvana herkistävänä tunnelmapalana. Nyt kuulin jotain muuta. Minulla ei ole aavistusta, miten säveltäjä on ohjeistanut sävellystä soitettavaksi, mutta toivottavasti ei näin. Se kuulosti raa’alta ja turhan kovalta, mihin lienee tilan pienuudella ja akustiikalla ollut vaikutuksensa. Alku olisi voinut alkaa äärimmäisestä hiljaisuudesta ja sen myötä olisi saatu kiinni sävellyksen herkkyydestä. Nyt se töksähti siihen malliin, että minun tunnelmani oli jo ensi minuutilla kadonnut, ja esityksen teho kadotettu.  Tasaannuin kuitenkin pian eikä siitä minulle mitään esteettistä kärsimystä tullut. Loppua kohden soitto tuntui paranevan ja 15-minuuttinen meni huomaamattoman sujuvasti.

Väliajan jälkeen alkoi Richard Straussin laulujen osuus. Siinä solisti joutui käyttämään nuotteja, todennäköisesti sanojen vuoksi. Valitettavasti tämä hieman näkyi esityksen intensiteetissä. Olin tehnyt pohjatöitä ja tiesin, että tämä Richard Straussin opus 67 oli valmistunut vuonna 1918 ja että siihen kuului kaikkiaan kuusi laulua: kolme ensimmäistä Shakespearen sanoihin ja kolme viimeistä Goethen sanoihin. Odotin kuulevani kuusi laulua, mutta kolmen jälkeen laulut loppuivat. Ohjelmaan oli siis valittu vain Ofelian laulut, mikä varmasti oli oikea ratkaisu. Pidin erityisesti toisesta laulusta. Se on hyvin nopea - sanoisin rivakka - ja tunnelmaltaan kiihkeä. Tepposen vahva intensiteetti tuli siinä hyvin esille.

 

Gamayun - naisenkasvoinen profeetallinen ennustajalintu

Viimeisessä ohjelmanumerossa yleisön eteen astui koko esiintyjäkaarti. Oli vuorossa seitsemästä osasta koostuva Dmitri Shostakovitshin laulusarja. Sen osat ovat seuraavat (englanniksi ja venäjäksi): 1) Ophelia’s song -  Песня Офелии, 2) Gamayun, the bird of prophecy - Гамаюн птица вещая, 3) We were together (That troubled night) - Мы были вместе, 4) The city sleeps (Deep in sleep) - Город спит, 5) The storm – Буря, 6) Secret Signs - Тайные знаки, 7) Music - Музыка  (В ночи, когда уснет тревога…).

Dmitri Shostakovitshin laulusarjan runot englanniksi. Napsauta kuvaa.

Laulut esitettiin eri kokoonpanoissa. Aluksi solistin kumppanina oli sello. Välillä seurana oli piano, välillä viulu, välillä sello ja piano jne. Vasta viimeiseen lauluun yhtyivät kaikki esiintyjät. Se olikin konsertin eräänlainen loppuhuipennus. Pienen tilan akustiikka ehkä haittasi hieman esitystä. Soittimet tavallaan valtasivat pienen tilan ja muutamassa kohdin solisti oli jäädä ”kamppailussa” tappiolle.

Sarja lähtee liikkeelle Ofelian laulusta, josta huokuu melankolinen surumielisyys. Sama tunnelma säilyy koko sarjan ajan, mutta loppua kohden ainakin minä koin välillä myös hulluuden kiihkoa. Blokin runot ovat siihen yhteydessä. Eri soittimien vuorottelu tuo tunnelmaan dialogia. Viimeisessä laulussa, kun koko pianotrio yhtyy laulajan kera soimaan, musiikkiin tulee seesteinen rauha.

Runojen mukana etenevä maailma on traagisuudessaan koskettava. Marjukka Tepponen ja yhtye ovat tehneet tulkinnallaan siitä eteenpäin soljuvaa draamaa, seesteiseen loppuunsa. Välillä Myrsky-laulussa musiikki räjähtää epätoivoiseen raivoonsa ja vähitellen vaimenee rauhaansa, elämän tuntoja seuraten. Runot ovat koskettavia ja Shostakovitshin kolkossa sävelkielessä on koko ajan kuolema läsnä. Joltain ivalta tuntuu tuo romanssi-nimitys. Rakkauden tuska on tässä hyvästi jättöä elämälle. Shostakovitsh sävelsi laulut vuonna 1967, aikana jolloin hän oli vasta itse saanut sydänkohtauksen. Siksi kuoleman tuntemukset saattoivat heijastua sävelkieleen.

Puuttuisin myös siihen, kun säveltäjä kutsuu lauluja ”romansseiksi”. Itse katsoisin, että se tulisi näkyä myös laulutyylissä. Varsinkin alun lauluihin odotin toisenlaista, ehkä herkempää otetta. Nyt laulu kuulosti liian oopperamaiselta. Toisaalta otan sanojani hieman takaisin. Oli kyse Shostakovitshin musiikista, johon pitää suhtautua ihan erityisellä tavalla. En osaa oikein kuvitella Shostakovitshin sävellystä laulettavan kuin romanssia. Nimitys kertoo, että laulujen taustalla on rakkaussuhde, mistä tässäkin on kyse. Jään itse hienoisen epätietoisuuden valtaan, mutta totean, että jotain tulkinnallisesta kokonaisuudesta jäi puuttumaan. Haluan kuitenkin kehua esityksen rakentelua. Laulusarja eteni kuin draama. Siinä elettiin ihmissuhdetta. Kolme viimeistä laulua soivat katkeamatta ja kehittyi traagiseen loppuunsa. Tällaisen tyylin Tepponen näköjään osaa.

Kokonaisuudessaan Shostakovitshin laulut menivät varmasti ohi monelta kuulijalta. Ei se ole suuren yleisön musiikkia. Shostakovitshin tunnelma on välillä luotaantyöntävää. Sillä ei kosiskella yleisöä. Säveltäjä on mennyt Aleksandr Blokin runojen maailmaan omalla intensiteetillään ja on saattanut liittää musiikkiinsa varmasti viitteitä myös muiden säveltäjien töistä, mutta ne jäävät minulle salaisuudeksi.

III.                Hamlet, Blok, Pasternak

Venäjän kirjallisuudessa Hamletia ja Ofelian hahmoa on käsitelty verraten paljon. Tässä jutussani Aleksandr Blok (1880 - 1921) nousee keskiöön yllä mainitun laulusarjan johdosta. Näkyvimmin Shakespeareen lienee perehtynyt runoilija Boris Pasternak (1890 – 1960). 30-luvun loppupuolella hän keskittyi lähinnä poliittisista syistä Shakespearen näytelmien kääntämiseen. Tohtori Zhivagossa on runo nimeltään Hamlet. Siitä on mieliin jäänyt ainakin suomeksi hienosti sointuva lausahdus ”Ei elämää kuin peltoa voi ylittää”, jonka ensimmäisestä suomennoksesta on kai vastannut Arvo Turtiainen. Ofelia esiintyy kuitenkin jo aiemmin. Vuodelta 1917 häneltä on ilmestynyt runo nimeltään Englannintunteja. Siinä käsitellään Ofelian ja Othellon vaimon Desdemonan lauluja koskettavalla tavalla.  Tuossa runossaan Pasternak on sisäistänyt noiden naishahmojen elämän ja kuoleman myyttisen merkityksen. Tämän on havainnut myös runon suomentaja Marja-Leena Mikkola Pasternakin runojen kokoelmassaan (Sisareni, elämä. Tammi 2003). Runo koskettaa syvältä. Vaikeaselkoista runokieltä on Mikkola pyrkinyt mahdollisuuksiensa rajoissa avaamaan ja osin onnistunutkin. Tässä on hänen versionsa runon loppusäkeistä:

”Intohimot he riisuivat yltään kuin ryysyt

ja ääneti laskeutuivat, sydän kurkussa,

avaruuksien altaaseen, ja ruumiinsa rakastavat

huuhtoivat kuuroiksi sfäärien  kasteessa.”

Kun sitten noin kymmenen vuoden kuluttua Juri Oleša loi romaanissaan parodisen Ofelia-hahmonsa, se ei todellakaan syntynyt tyhjän päälle.

Aleksandr Blokin suhde Hamletiin ja Ofelia-teemaan oli myös hyvin innostunut. Se ei jäänyt yhden runon varaan. Laulusarjan runot ovat Blokin nuoruuden töitä, ilmestyneet 1890-luvulla. Tosin vuonna 1919 hän on muutamaa runoa parannellut. Varsinaisesti vain ensimmäisen taustalla on Hamlet, mutta Blokin tässä Shostakovitshin kontekstissa runot voi liittää Ofelian ja Hamletin rakkauden ympärille.

Runojen syntyaikoihin Hamlet oli Blokille hyvin läheinen teos. Tämän artikkelin mukaan (http://ifi.rsuh.ru/vestnik_2005_1_4.html) Blok lausui mielellään Hamletin monologeja ja vuonna 1898 kotipiirissä järjestettiin näytös, jossa itse runoilija esitti Hamletia ja hänen rakastettunsa (sittemmin näyttelijä) Ljubov Mendelejeva - maailmankuulun kemistin tytär - Ofeliaa. Samalta vuodelta on peräisin laulusarjan ensimmäinen runo Ofelian laulu. Ofelia-motiivi esiintyy myös muissa Blokin runoissa. Hänen Ofeliansa ei kuitenkaan syöksy hulluuteen, vaan painopiste on kadotetussa rakkaudessa. Ja runoissa pinnalla on kuoleman ja kärsimyksen motiivit. Taustalla Ofelian laulussa on perinteinen myyttinen ritariaihe, jossa komea ritari hyvästelee kauniin neidon. Sankari lähtee kaukaiseen maahan, johon liitetään kuoleman symboliikkaa. Hänen tuhonsa on tavallaan ennustettua. Laulun Ofelia näkee hänen kuolemansa. Ofelian oma kuolema ei tähän liity.

Ljubov Mendelejeva oli runoilijan muusana. Noihin aikoihin nuoripari eli kiihkeää rakkaussuhdetta, mikä heijastuu runoihin.

Aleksandr Blokin "Ofelia" Ljubov Mendelejeva

Tässä on oma suomennokseni laulusarjan ensimmäisestä runosta:

Aleksandr Blok: Ofelian laulu (1898)

Kun erosit, ystävä, neidosta rakkaasta,/ minulle lempeä vannoit/ lähdit kolkoille seuduille/ luvaten valasi pitää.

Kaukana Tanskasta onnellisesta,/ ovat rantasi sumun verhoamat,/ kuohuva tyrsky vihassaan/ kyyneleet huuhtoo kalliolla.

Sotilas rakas ei koskaan palaa/ hän puettuna hopeaan/ruusuke ja musta höyhen/ murheessa haudan väräjää.

IV.                Hamlet ja Ofelia musiikissa

Jatkan Richard Straussin ja Dmitri Shostakovitshin laulusarjojen käsittelyä. Myös viimeksi mainitun ”kiistakumppani” Sergei Prokofjev tulee tapahtumiin mukaan.

Richard Straussin kolme laulua ovat siitä vaikuttavat, että ne tosiaankin perustuvat Shakespearen teksteihin. Laulajalta odottaisi näytelmään sopivaa tunnelmaa. Tässä suhteessa laulaja jää helposti oman genrensä vangiksi. Löysin Straussin Ofelia-lauluista Elisabeth Schwarzkopfin  ja Glenn Gouldin tulkinnan: https://www.youtube.com/watch?v=TYBAoKtrX0U. Siinä laulaja on pystynyt täysin eläytymään Ofelian maailmaan. Ensimmäisestä laulusta huokuu syvä masennus, loppua kohden tunnelma liukuu hulluuteen.  

Musiikissa Hamlet ja Ofelia ovat myös suosittuja aiheita. Richard Strauss (1864 – 1949) ja Dmitri Shostakovitsh (1906 – 1975) ovat toki tunnetuimpia. Myös Johannes Brahms on luonut Ofelia-liedejä, mutta niihin en ole tutustunut. Shostakovitshin ohella Neuvostoliitossa Hamlet-teemaa käsitteli Sergei Prokofjev (1891 – 1953). Hän loi vuonna 1938 orkesterille sekä sopraanolla ja baritonille näyttämömusiikkia W. Shakespearen näytelmään. Se on nimeltään Hamlet, opus 77. Siinä on myös neljä Ofelian laulua.

Prokofjevin yhteistyökumppanina oli ohjaaja Sergei Radlov (1892 – 1958), joka tunnetaan Shakespeare-tuotannostaan. Hän teki Prokofjevin kanssa yhdessä balettia Romeo ja Julia (vuosina 1935 - 36). Hän oli mukana myös tässä vähemmän tunnetussa, kymmenen osaa sisältävässä Hamlet-profuktiossa. Äänilevyn esitteen mukaan Radlov sai aikaan mm. sen, että Hamletin isän haamussa ei ollut mitään mystisiä tai kauhuelementtejä. Tehtävänä oli vain saada Hamlet kostamaan syrjäytetyn isän puolesta. Myös Claudiuksen hahmoon liittyvään musiikkiin hän sai tahtonsa läpi. Lisäksi Radlov oli välillisesti mukana Ofelian lauluissa. Hänen vaimonsa Anna Radlova nimittäin venäjänsi laulujen sanat alkuperäistekstistä. Prokofjev kertoo esitteen mukaan käyttäneensä laulujen melodioissa Shakespearen ajan kansanmusiikkiteemoja.

Olen tuon Prokofjevin Hamlet-musiikin kuunnellut. Ofelia-laulut soivat hyvin kauniina. Olen jopa kiintynyt niihin, sillä itse asiassa ensimmäinen laulu soi tälläkin hetkellä mielessäni. Eivät nuo Prokofjevin laulut minua kuitenkaan ole kovin paljoa sykähdyttäneet, jos otetaan huomioon se, mitä niiden pitäisi ilmaista. Mielestäni ne ovat hieman laimeita, vaikka musiikki toki onkin komeaa kuultavaa.

Alexandre Cabanel: Ophelia

Liekö sitten Shostakovitshilla ollut alitajunnassaan Prokofjevin Hamlet hänen ryhtyessään luomaan laulusarjaa Aleksandr Blokin runoihin? Ensimmäisenä hän loi Ofelian laulun. Gerard McBurneyn mukaan (http://www.boosey.com/pages/cr/catalogue/cat_detail.asp?musicid=4080&langid=1.) Shostakovitsh teki sen ystäviensä sellisti Mstislav Rostropovitšin ja tämän vaimon sopraano Galina Višnevskajan pyynnöstä. Tästä idea sitten alkoi säveltäjän päässä kehittyä. Oma osuus sävellettiin myös viulisti David Oistrahille. Sävellysten ideana oli tehdä kukin laulu eri soitinkokoonpanolle ja viimeisessä laulussa sopraanon taustalla soittaa pianotrio kokonaisena (niin kuin yllä olen jo kertonut).

Todettakoon, että vastaani laulusarjan synnystä on tullut aivan toisenlainenkin tarina, jossa mukana olisi ollut pianisti Svjatoslav Richter.

Kantaesitys pidettiin Moskovan konservatoriossa lokakuussa 1967. Siinä pianoa soitti Moisei Vainberg. Tuo esitys on myös levytetty ja levystä on tietoa täällä: http://rutracker.org/forum/viewtopic.php?t=2791135.

McBurneyn mukaan laulusarjasta tuli lopulta kunnianosoitus hänen muusikkoystävilleen. Se on ”intensiivinen ja meditatiivinen kokonaisuus rakkaudesta, läheisyydestä, ystävyydestä ja taiteen voimasta”. Runot olivat pääosin nokturnoja ja musiikissa on mukana pimeyden ja myös kohtalon uhkaa.

Konstantin Makovski: Ophelia

…

Löysin youtubesta Galina Višnevskajan version sarjan ensimmäisestä laulusta. Kuuntelin sen ennen konserttia. Siksi konsertista minulla oli melko suuria odotuksia. Yllä mainitsin, että olisin odottanut romanssin herkkyyttä. Višnevskaja sen osaa luoda: https://www.youtube.com/watch?v=3FpYF3n2UbA. Hänen äänestään henkii nuoren naisen syvä masennus ja suru. Tämän jälkeen olen muitakin hänen esityksiään kuunnellut ja täytyy todeta, että huippusopraano on kyseessä.

Tässä voi ihailla Višnevskajan tulkintaa Sergei Rahmaninovin laulusta, jonka Tepponenkin esitti konsertissa (Ne poi krasavitsa ”Älä laula kaunotar” ): https://www.youtube.com/watch?v=EKmcGbUMWVo. Näin herkkään tulkintaan vain harva pystyy. Lisään kuitenkin: mielestäni on hienoa, että on olemassa erilaisia versioita. Marjukka Tepposen konsertissa mentiin täysillä. Siitä pianistikin piti huolen, että edettiin dramaattisuuden ehdoilla. Sen yleisö koki sekä esitysten henkisessä jännitteessä että fyysisessä voimassa.

V.                  William Shakespeare(1564 – 1616): Hamlet (1599 – 1602). Ofelian laulut.

Hugues Merle: Hamlet and Ophelia

Tässä vaiheessa lähestyn alkuperäistä Ofelian hahmoa, vain lähestyn. Lähteenä on Shakespearen näytelmä, mutta näkökulma tulee suomenkielisen käännöksen tulkinnasta. Ofelian hahmo paljastuu karumpana kuin musiikillinen genren tai maalaustaiteen romantisoivat rajoitukset ovat poissa.

Hamletista on ilmestynyt tuore Matti Rossin suomennos (William Shakespeare Hamlet. WSOY 2013). Teksti on räväkkää eikä Ofeliakaan avaudu minään pelkkänä kaunosieluisena muusana tai romanttisena haaveilijana. Kääntäjä on pyrkinyt menemään Shakespearen kielen syvärakenteisiin ja -merkityksiin. Piti aivan etsiä alkuperäinen teksti käsiini, jotta olisin voinut jotenkin todentaa Rossin ratkaisut. Netistä löytyi sen rinnalla myös nyky-englantiin mukailtu versio (http://nfs.sparknotes.com/hamlet/), joka vahvistaa suomentajan olevan oikeilla jäljillä. Shakespearen suuruutta en ole koskaan epäillyt, mutta nyt arvostukseni hypähtää uudelle tasolle.  Hän on kiinni ajassaan. Menneisyydestä löytyy kuitenkin ajaton yhteys meidän todellisuuteemme. Samassa raadollisessa maailmassa mekin taivallamme.

Henrietta Rae: Ophelia

Shakespeare kirjoittaa villisti kaksimielisyyksiäkään kaihtamatta. Tämä näkyy myös Ofelian laulujen suomennoksissa. Tässä on Rossin versio Ofeliaan ensimmäisestä laulusta (s. 183 - 184):

Mistä minä kultani tuntea voin,/ kun miehiä tulee vastaan?/ Sandaalikengistä, simpukkahatusta/ ja sauvasta ainoastaan.

Tähän liittyen on Rossilla alaviite: ”Pyhiinvaeltajan perinteiseen asuun kuuluivat sandaalit, Santiago di Compostelaan viittaava simpukka ja sauva. Renessanssiajan runoudessa viitataan usein rakastettuun pyhiinvaelluksen kohteena, ja vaeltajan tunnukset saivat uuden sävyn.”

Hän on kuollut, rouva kulta,/ jo maa hänet omakseen sai;/ pääpuolessa vihreää turvetta/ ja jaloissaan kivi vain.”

Kuningas saapuu paikalle. Puoliso Gertrude yrittää häntä hillitä mutta Ofelia pyytää kuuntelemaan ja jatkaa:

Lumivalkeaan liinaan käärittiin – /oli kukkia arkullaan,/ joka itkutta hautaan laskettiin,/ ilman kyyneltä kaipaavaa.

Laulu loppuu. Kuningas kysyy Ofelian vointia. Ofelia toteaa muun muassa näin:

…Sanovat huuhkajan olleen leipurin tytär. Herra, me tiedämme, mitä me olemme, mutta emme tiedä, mitä meistä voi tulla. Luoja olkoon läsnä teidän pöydässänne!

Rossi selventää viitaten kansanlegendaan. Sen mukaan Kristus muutti leipurintyttären pöllöksi, kun tämä moitti äitiään, joka antoi nälkäiselle Kristukselle liikaa ruokaa. Pöllöön liittyi myös surun ja onnettomuuden mielikuvia ja leipurin tyttäriä pidettiin kevytkenkäisinä, mihin Rossin mukaan Ofelia saattoi myös viitata.

Toisessa laulussa Ofelian kieli muuttuu yhä rajummaksi. Kolmannessa hoilaa jo mieleltään pahasti järkkynyt, elämästään mielekkyyden kadottanut nuori nainen. Tämän jälkeen Ofelia hukuttautuu. Perinteisestä tavasta poiketen hänet haudataan kuitenkin pyhitettyyn kirkkomaahan, mutta hautajaissaatosta tulee vaatimaton.

Ofelian toisen laulun suomennos  (184 – 185):

Pyhä Valentinus on huomenna,/ ja jo ennen kuin aurinko nouseekaan/ minä varron sun ikkunas takana,/ että ystävä sulle mä olla saan. (Kääntäjän kommentti: Perinteen mukaan ensimmäinen toisen sukupuolen edustaja, jonka Valentinuksen aamuna näki, oli tuleva heila.)

Hän aukaisi ovensa seljälleen/ ja neitosen, hei, hän kammariin vei,/ sen jälkeen enää tuo neitonen/ sieltä neitseenä poistunut ei.

Varjele, Kiesus, sun lapsias,/ se häpeä on niin suuri!/ Pojat ne panevat saadessaan,/ se on heidän syytään juuri.

Olin neitsyt, kun minut kellistit/ ja lupasit naida minut./ ”jos et olis tullut mun sänkyyni,/ kyllä olisin nainut sinut.”

Benjamin West: Laertes and Ophelia

Ofelia poistuu. Ofeliaan veli Laertes saapuu ja alkaa vaatia kuninkaalta totuutta isänsä kuolemasta. Laertes on raivoissaan ja syyttää tätä kuolemasta vannoen kostoa. Yllättäen Ofelia ilmestyy paikalle. Laertes järkyttyy huomatessaan sisarensa tilan (”Raivo kuivattakoon aivoni ja seitsenkertaisesti suolautunut kyynelvesi kärventäköön silmistäni näön ja voiman!”) vannoen kostavansa myös sisarensa hulluuden (s. 190 – 191). Laertes jatkaa surren sisarensa kohtaloa:

…Oi kevään ruusu, neitokulta, rakas sisko, suloinen Ofelia! Taivas, onko mahdollista, että nuoren neidon järki sammuu kuin vanhan miehen elämä? Rakkaus ihmisluoneen jalostaa, ja rakkauden viestein jalo luonne ilmoittaa kaipaavansa sitä, joka meni pois.

Ofelia aloittaa kolmannen laulunsa (191-192):

Häntä kasvot paljaina kannettiin,/ huh hah hei ja rallallei,/ ja haudalla kyyneleet virtasi niin – / jää hyvästi, kyyhkysein.

Laertes huokaa: ”Jos järjissäsi olisit ja kannustaisit kostoon, se ei minua näin kiihdyttäisi.” Ofelia jatkaa, mutta sanat eivät ole runomuodossa. Tämä repliikki on kuitenkin liitetty Ofeliaan kolmanteen lauluun:

Laulakaa te ”donna donna do-o-na” ja kutsukaa häntä donnadoonaksi”. Miten hyvin kertosäe sopii siihen! Olipa kerran kavala vouti, joka varasti isäntänsä tyttären.

Laertes toteaa väliin kuin mielistelläkseen: ”Tuo tyhjä höpötys on täyttä asiaa.” Ofelia jakaa muille kukkia (rosmariinia, orvokkeja, fenkolia, akileijoja ym.) puhuen samalla sekavia. Laertes on välikommenttien perusteella täysin sekaisin: ”Hulluuden luento, muistot ja houreet yhdessä nipussa”, ”Synkkyyden, ahdistuksen, murheen, itse helvetin hän muuttaa sieviksi ja suloisiksi asioiksi”. Ofelia jatkaa lauluaan (s. 192):

Sillä ainut iloni on kaunis kiltti Robin.

Eikö hän palaa enää milloinkaan?/ Eikö hän palaa enää milloinkaan?/ Ei, hän on kuollut: hän palaa ei./ Mene hautaasi, mene kuolemaan, hän ei palaa enää milloinkaan./ Oli partansa lumivalkoinen, hiukset pellavanvaaleat,/ Hän on poissa ja mennyt matkalleen,/ turha meidän on valittaa./ Hänen sielunsa suuren armon saa!/ Sitä rukoilen kaikille sieluille,/ Luoja suo sen armossaan. Herran haltuun.

Gertrude ja Ofelia poistuvat. Kuningas ja Laertes jäävät, sopu alkaa löytyä. Tapahtumat etenevät. Laertes on paikalla kun aivan näytöksen lopussa paikalle ilmestyy Gertrude ja ilmoittaa, että Ofelia on hukkunut. Kun Laetes kysyy yksityiskohtia, Gertrude kertoo tarkan kuvauksen tapahtuneesta. Minulle tulee väkisinkin mieleen, onko hän sittenkään hukuttautunut itse, jos kerran Gertrudella on noin tarkka kuvaus tapahtuneesta. Tätä ei kuitenkaan näytelmässä eikä muuallakaan ole käsitelty, ehkä se ei ole olennaistakaan. Normaalit hautajaiset hänelle kuitenkin järjestetään (vaikkakin matalalla profiililla), mitä ei kuitenkaan itsemurhan tehneelle kuuluisi tehdä.

….

Ralf Långbacka on kirjoittanut Rossin suomentamaan Hamletiin esipuheeksi luokitellun artikkelin (Hamlet – kysymyksiä, arvoituksia). Hän luonnehtii näytelmän naisia sivulla 28. Ofelia (kuin myös Gretrude) on viaton hahmo, joka on ”paiskattu käsittämättömään miesten maailmaan, jonka verisen kudelman loimilankoina ovat kosto, sota ja kaksinaamaisuus. Ofelia on Långbackan mukaan viaton, Gertrude ”tietyin varauksin syyllinen”, koska on nainut uuden kuninkaan Claudiuksen. Näitä naisia yhdistää yksi asia – rakkaus. Hamletin äiti Gertrude rakastaa uutta miestään Claudiusta ja hän rakastaa myös poikaansa. ”Ofelia puolestaan rakastaa Hamletia, vaikka yrittääkin velvollisuudentunnosta noudattaa veljensä ja isänsä neuvoja.”

Långbacka mainitsee muutamia kohtia, jotka luovat lopun Hamletin ja Ofelian suhteelle.

Toisessa näytöksessä Ofelia laitetaan koekaniiniksi, jotta saataisiin selville, onko Hamlet oikeasti tullut hulluksi vai teeskenteleekö hän (s. 21).

Tavatessaan Ofelian Hamlet käyttäytyy aluksi moitteettomasti, mutta kun hän huomaa, että Ofelia toimiikin hänen vastustajiensa äänitorvena, hänen puhetyylinsä muuttuu ilkeäksi: ”Ha ha! Oletteko siveä?” Lemmenkohtaukseksi kaavailtu tilanne päättyy Hamletin syytöksiin: Mene luostariin, mene, hyvästi!”  Lausuman todellinen merkitys avautuu, kun Långbacka lisää, että luostari oli tuohon aikaan peitenimi ilotalolle. Viaton Ofelia-parka onkin yhtäkkiä ”petollinen, himokas naispaholainen”. Ofelia kyllä pitää Hamletia hulluna, mutta hyväuskoisuudessaan hän kuitenkin puhuu tästä hyvin myötätuntoisesti. (s. 24.)

…

Mihail Vrubel: Hamlet and Ophelia

Risto Niemi-Pynttäri on käsitellyt maailmankirjat-sivulla Matti Rossin Hamlet-suomennosta kirjoittaen oman artikkelin näytelmän kustakin näytöksestä, joita siis on viisi. Hän pitää Rossin käännöstä erittäin hyvänä. Käännöksen rinnalla hän on katsonut youtubesta myös Royal Shakespeare Companyn esitystä vuodelta 2010. Linkit ovat tässä: http://www.maailmankirjat.ma-pe.net/?p=1805, https://www.youtube.com/playlist?list=PL344104AF2256442C.

 Niemi-Pynttärillä on kiinnostava näkökulma myös Ofeliaan hahmoon. Hän tuo esille käsitteen Ofelia-syndrooma (Ophelia syndrome). Hänen mukaansa se viittaa nuoriin naisiin, jotka ovat aina tehneet niin kuin on käsketty. Siksi he eivät tiedä mitä haluavat sitten kun neuvojia ei ole.

”En tiedä mitä ajatella” sanoo Ofelia näytelmän alkupuolella isälleen ja tämä vastaa ”Minä kerron mitä” (I.3. 142-143). Tämä oman tahdon heikkous on Ofelian syndrooma: hän sallii isänsä kuuntelevan salaa tapaamista Hamletin kanssa. Siksi Hamlet pitää häntä vain yhtenä vehkeilijänä muitten joukossa. (http://www.maailmankirjat.ma-pe.net/?p=1824.)

 Ofelia jää yhtäkkiä täysin yksin, kun hän on menettänyt isän, hänen rakastettunsa on hylännyt hänet ja rakas velipoika on ulkomailla. Hän ei saa enää keneltäkään mitään tukea. Hän alkaa laulaa hullun lauluja.

”Ofelia-syndrooma viittaa kyvyttömyyteen kasvaa tytöstä naiseksi. Mielikuvituksen maailmaan paennut Ofelia ei osaa ilmaista tunnettaan muuten kuin laulamalla balladeja ja jakamalla kukkia, ilmaisemalla jotain niiden symbolikielen avulla.”

Ofelia on toteuttanut vain toisten tarpeita. Hän on ollut isänsä vallanhimon kohde ja myös Hamletin rakastettuna hän on joutunut hylätyksi. Hän yrittää hakea tukea toiselta naiselta, kuningattarelta, mutta tämä ei halua tavata häntä. Hyljättynäkin hän tulee paikalle ja laulaa tytöstä, ”joka on menettänyt läheisensä, jota on käytetty hyväksi ja joka on raskaana”. ”Kertoo mitä sattuu, mutta puhuu järkeäkin”, joku kommentoi.

Ofelian veli Laertes tulee paikalle. Nähdessään sisarensa hulluuden hän joutuu epätoivoon. Surussaan hän lamaantuu ja on kyvytön toimimaan. Tällöin kuningas voi käyttää häntä hyväkseen saadakseen Hamletin surmatuksi.

Ofelian kerrotaan hukuttautuneen. Hänet kuitenkin haudataan säädyllisin menoin.

Paul Albert Steck: Ophelia

…

Tuon loppuun Långbackan artikkelin lopusta yhden kiinnostavan seikan. Hän käsittelee sitä, miten jälkimaailma on kohdellut Hamletia. Hän toteaa, että sitä on pyritty siistimään. Oli aikoja, jolloin juuri viidennen näytöksen kohtia poistettiin esityksistä (esimerkiksi Ofelian hautajaiset). Ranskassakin peräti Voltaire piti Hamletia ”rahvaanomaisena ja raakalaismaisena näytelmänä”. Hamlet ja Shakespeare ylipäänsä on joutunut historian saatossa välillä jonkinlaisen itsesensuurin kohteeksi. Vasta 1800-luvulla Shakespearen tekstejä on alettu palauttaa alkuperäiseen asuunsa. Toisaalta tämänkin jälkeen se on joutunut runsaiden uudelleentulkintojen uhriksi.

John Everett Millais: Ophelia

VI.                Taiteilijat kuvaamassa Ofeliaa

Lopussa tutustuin taiteilijoiden näkemyksiin Ofeliasta. Mistäköhän johtuu, että kovasti on tarjolla 1800-luvun maalauksia? En yritäkään nyt kajota eri aikakausiin.  Tunnetuimpia ovat englantilaisen John Everett Millaisin (1829 – 1896), yhdysvaltalaisen Benjamin Westin (1738 – 1820) ja naishahmojen kuvaamiseen erikoistuneen John William Waterhousen (1849 – 1917) versiot. Ranskalaiset taiteilijat ovat hyvin hanakasti tarttuneet Ofelian hahmoon. Heistä mainittakoon Hugues Merle (1823–1881) Alexandre Cabanel (1823 – 1889) ja Paul Albert Steck (k. 1924). Venäläisistä nostan esiin kaksi nimeä: Mihail Vrubel (1856 – 1910), jota wikipedia vertaa Gallen-Kallelaan, ja Konstantin Makovsky (1839-1915). Naistaiteilijoista nostan myös esiin kaksi nimeä: ranskalainen Madeleine Jeanne Lemaire (1845–1928) ja englantilainen Henrietta Emma Ratcliffe Rae (1859 – 1928). Lopuksi mainitsen vielä suosikkini, ts. sen tekijän. Hän on ranskalainen James Bertrand (1823 – 1887). Osa näistä maalauksista löytyy tämän kirjoitukseni lomasta.

James Bertrand: Ophelia

Jos haluaa tarkastella erilaisia Ofelia-maalauksia, niin mm. täältä löytyy: http://fiolette.diary.ru/p178471494.htm?oam.

John William Waterhouse: Ophelia

Arthur Hughes: Ophelia

Madeleine Lemaire: Ophelia