Antti Timonen: Me karjalaiset

Antti Timosia löytynee Suomesta pilvin pimein. Tämä Antti Timonen ei kuitenkaan ole Suomesta. Hän on Uhtualta syntyisin oleva karjalainen kirjailija, joka eli suurimman osan elämästään Neuvostoliitossa. Hän on siis jo edesmennyt ja olisi täyttänyt toukokuussa 100 vuotta.  Suomeksi hän kuitenkin kirjoitti. Romaania Me karjalaiset (1971) pidetään hänen pääteoksenaan. Sen minä olen nyt lukenut. Ei se ole tähän hetkeen kovin muodikas teos, mutta minulla sen lukemiseen oli oma sisäinen motiivini.

Timonen eli vuosina 1915 – 1990. Me karjalaiset käsittelee Vienan Karjalan tapahtumia vuosina 1918 – 1922. Tuolloin alueella käytiin epävirallisesti sotaa. Yhtäältä Suomen valkoiset aloittivat omat Vienan retkensä Suomen sisällissodan aikoihin vuonna 1918. Toisaalta bolševikit vakiinnuttivat alueella asemiaan ja valtaansa. Kyseessä on siis historiallisiin tosiasioihin pohjautuva sotaromaani, jossa viitataan todellisiin asiakirjoihin ja tapahtumiin. Henkilöistä suurin osa lienee fiktiivisiä, mutta heistäkin monella voi olla todellisuudessa oma esikuvansa. Omalla nimellään esiintyviä todellisia henkilöitä on mm. suomalainen heimosoturi ja metsäsissipäällikkö Jalmari Takkinen, joka johtaa Vienassa taistelevia valkoisia. Romaanin kertoja viittaa usein todellisiin lähteisiin ja asiakirjoihin, kerran myös Takkisen omiin muistelmiin, mikä osoittaa tekijän perehtyneen aiheeseensa.

Romaani on kirjoitettu vuosina 1964 – 1969. Ilmestyttyään se sai Neuvostoliitossa virallisella tasolla merkittävästi kiitosta. Vuonna 1972 Timonen sai Venäjän valtionpalkinnon. Hän toimi kirjailijan työnsä ohessa useissa yhteiskunnallisesti tärkeissä tehtävissä ja hänelle mm. myönnettiin myös arvostettu Karjalan kansantaiteilijan arvonimi. Hän oli siis lähellä valtaa. Tämä tulee näkyviin myös romaanissa. Siinä on paljon ideologista painolastia, mitä tällaisissa sotakuvauksissa oli vaikea välttää. Sen ei toki sinällään tarvitse vaikuttaa teoksen taiteelliseen tasoon.

Kun 80-luvulla oleilin Petroskoissa ja tutustuin myös sikäläiseen kirjallisuuteen, Timosen tuotantoon en kuitenkaan tuolloin välittänyt perehtyä. Timonen kirjoitti paljon sodasta enkä ole koskaan ollut mikään sotakirjallisuuden ystävä. Lisäksi vierastin juuri neuvostokirjojen pateettisuutta. Olin oppinut kuulemaan ja lukemaan sen kaltaista sotapaatosta, että ei karjalaista sotaromaaniakaan tehnyt mieli aukaista. Nyt halusin lukea romaanin ja samalla päätin jättää kaiken ideologisen painolastin sivummalle. Halusin kiinnittää huomion teoksen muihin seikkoihin ja tutkailla, löytyykö romaanista enää tänä päivänä mitään arvokasta. Todettava on jo tässä vaiheessa, että en ole pystynyt aatteellisuutta pakoilemaan. 

Karjalassa Antti Timosta ei ole unohdettu. Siellä vietettiin hänen syntymän 100-vuotispäivää ja hänestä on vastikään mm. ilmestynyt venäjänkielinen tutkielma. Kysyä sopii, onko kirjailijalla nykyisin painoarvoa.

Teos on noin 500-sivuinen tiiliskivi. Lukukokemuksena se on epätasainen. Välillä se jää junnaamaan paikalleen eikä eteenpäin pääse millään. Tuntuu kuin rämpisi Karjalan soissa. Sitten siten yllättäen vastaan nousee jokin eläväinen kohtaus, joka avautuu keitaana lukijan eteen, jos nyt siten tällaista kielikuvaa voi käyttää karuista tapahtumista kerrottaessa. Romaani luo eräänlaista panoraamakuvaa Vienan Karjalan sodankäynnistä. Sekavan kuvan siitä minun kaltaiseni lukija alussa saa, mutta loppua kohden tilanne selkenee, kokonaisuus alkaa hahmottua.   Ajoittaisesta raskaudesta ja turhasta aineistosta huolimatta romaanista löytyy vahvoja puolia siinä määrin, että plussan puolelle katson jääneeni.

Järvi myrskyn keskellä. Taiteilija V.Poljakovin kuvitusta romaaniin.

Mainitsen yhteenvetona romaanista muutamia myönteisiä seikkoja:

1)      Teos on dokumentäärinen ja koko ajan romaania lukiessa käy ilmi, että kirjailija on tehnyt romaania valmistellessaan perusteellisen pohjatyön. Tapahtumat ovat kiinni ajassa ja paikassa. Lukija tuntee olevansa koko ajan elävänsä siinä mukana. Vaikka minullekin väsymys välillä tuli, niin se oli vain kahlattava loppuun.

2)      Romaani on kirjoitettu suomeksi, mutta karjalaiset keskenään jutellessaan puhuvat karjalaa. Romaanissa on monin paikoin herskyvää karjalankielistä dialogia. Todella nautin niitä lukiessani. Ne ovat aitoja ja luontevia, soljuvat elävinä ja läsnä olevina. Tulee kotoinen tuntu.  

3)      Romaanin päähenkilö on karjalaismies nimeltään Vasselei, entinen tsaarin armeijan sotilas.  Hänen tarinansa ja kohtalonsa on kuvattu herkästi myötäeläen. On helppo tuta hänen elämän tuskansa ja mietteensä tapahtumien edetessä hänelle epäedulliseen suuntaan. Romaanin alussa tapahtumat etenevät niin, että hän ajautuu taistelemaan valkoisten puolelle rintamaa, toisin kuin hänen nuorempi veljensä Riiko, joka sotii punaisten riveissä.  Romaani seuraa Vasselein elämän vaiheita. Hän harhailee kahden puolen rajaa, kunnes huomaa jääneensä loukkoon valkoisten puolelle. Paluuta omiensa pariin ei tunnu olevan ja Vasselei joutuu välillä melkein vainoharhaisuuden valtaan. Hänen kokemusten kautta tuo raskas sota tulee lukijalle tutuksi. Hänen perheensä kautta avautuu myös portti karjalaiseen luonteeseen ja elämäntapaan.  

…

Olisin ehkä tarvinnut oheen Vienan Karjalan kartan ja henkilöiden nimilistan. Nyt hypähdeltiin romaanin edetessä paikasta toiseen, samalla henkilöt vaihtuivat, nimet unohtuivat. Ei ollut kärsivällisyyttä pysähtyä heitä muistelemaan. Välillä ollaan myös Suomen puolella ja siten taas palataan takaisin Karjalaan.  Kokouksia pidetään, asioista kiistellään, riitoja ratkaistaan joskus puhumalla, joskus asein. Konfliktista toiseen eletään järkytysten, toivon ja toivottomuuden tunteiden välimaastossa. Sodassa tilanteet vaihtuvat tiuhaan. Lukiessa on joskus vaikea pysyä niissä mukana. Panoraama tuntuu välillä sekavalta mutta loppua kohden kokonaisuus alkaa hahmottua. Karjalaisten talonpoikien asenteet kääntyvät vähitellen bolševikkien puolelle. Valkoisten selkäranka murtuu, sotilaat turhautuvat. Tämän neuvostoyhteiskunnan ideologiaa mukailevan suunnan Antti Timonen on kuvannut taitavasti, kansan psykologisen tajunnan sisintä ymmärtäen. Ongelmana ovat vain nuo ideologiset painotukset, jotka voivat vääristää totuutta, tai ainakin tuovat mukanaan empiviä kysymyksiä, mitenköhän asiat todellisuudessa olivat.

On toki suhtauduttava kirjailijaan ymmärryksellä. Se on kirjoitettu 60-luvun Neuvostoliitossa, mikä on tuonut kirjailijalle omat rajoituksensa. Uudesta neuvostovallasta luodaan kuvaa kommunistisen ideologian suojalasien kautta. Se ei minua nyt lukiessani häirinnyt. Enemmän minua kiinnosti, pystyykö rehelliseen kuvaukseen pyrkivä kirjailija jotenkin kiertämään nuo rajoitteet ja avaamaan edes rivien välistä joitain ristiriitaisia tuntemuksia. Ja kyllähän hän siihen omalla tavallaan pystyy. Epävarmuutta on pinnalla ja pinnan alla. Köyhä kansa taipuu kuitenkin tukemaan omiaan ja suomalaiset jäävät vihollisen osaan.

En ole koskaan ollut näistä suomalaisten Vienan retkistä kiinnostunut. Minusta ne ovat pohjimmiltaan tuntuneet vastenmieliseltä uholta. On menty muka vieraalle maalle vapauttamaan sukulaisheimoa. Ristiriitaisuutta käsityksessäni on kuitenkin ollut, sillä sisälläni sykkii suomalais-isänmaallinen veri ja uskon, että ainakin osin on rajan taakse matkanneiden ihmisten sydämissä ollut vilpitön tarkoitus. Ei kuitenkaan noin periaatteessa tee pahitteeksi tutustua myös vastapuolen näkemykseen. Toki Timosen romaani heijastaa vanhaa neuvostonäkemystä. Jos historia kiinnostaa, niin paljon antoisampaa olisi tutustua venäläisten ja karjalaisten nykytutkijoiden näkemyksiin, poikkeavatko ne Timosen teoksen hengestä ja tulkinnoista.

Timosen ideologinen asenne on selvä. Valkoiset ovat miehittäjiä ja siksi pahoja. Punaiset puolustavat paikallisia asukkaita, he ovat hyviä. Eihän tässä periaatteessa mitään väärää ole, mutta ei hän silti ihan näin mustavalkoisesti asiaa käsittele. Tietysti ennakkoasenteilla on vaikutusta taiteelliseen tasoon, mutta kyllä Timonen on ollut aito kirjailijasielu, joka ei täysin pelkäksi propagandamaakariksi alennu. Timonen kuvaa sitä, kuinka paikallisille asukkaille valkoisten suomalaisten tarkoitusperät alkavat tuntua vierailta ja he kääntyvät punaisten puolelle. Osa on varmempi vakaumuksestaan, osa on epätietoisempaa ja heiltä tilanteen tajuaminen vie hieman enemmän aikaa. Kova hinta tästäkin sodasta maksetaan mutta karjalaispatrioottina Timonen näkee sen vain yhdistävän kansaa.

Mielessäni pyörii kysymys, millaisia uusia tulkintasävyjä Timonen olisi noille tapahtumille antanut, jos olisi saanut elää vähän pitempään. Enkä liene ajatuksissani yksin. Olen nimittäin nyt lukaissut muutaman hänestä tehdyn muistokirjoituksen. Eräs Timosen hyvin tuntenut henkilö toteaa hänen harmitelleen elämänsä viimeisinä vuosina, kun ei pystynyt enää heikentyneen terveytensä vuoksi kirjoittamaan. Nähtävästi hänellä oli jäänyt jotain hampaankoloon ja ehkä uudessa henkisesti vapaammassa ilmapiirissä hän olisi tarkastellut kirjoittamiaan asioita hieman toisin silmin. Tätä en nyt halua ryhtyä spekuloimaan, kun olen pelkkien mielikuvien varassa. En valitettavasti laittanut tuon muistokirjoituksen tekijää muistiin enkä viitsi arvuutella, vaikka pari nimeä onkin mielessä. 

Minulle nykynäkökulmasta tarkasteltuna tuntuu punaisista annettu kuva sen verran kaunistelevalta, että jonkinlainen kohtalon iva siitä ainakin loistaa läpi. Kovin sovittelevasti romaanin punainen johto suhtautuu heidän puolelle siirtyneisiin valkoisiin.  Rangaistus- tai kostotoimista kyllä keskustellaan mutta niihin ei ainakaan liiemmin päädytä. Hyväntahtoinen kanta pääsee voitolle. Ei liioin valkoisia tukeneiden tai heidän riveissä taistelevien henkilöiden sukulaisia vainota, vaikka uhkaa toki on. Esimerkkinä mainittakoon erään rikkaan kauppiaan poika, joka kertoo itsensä pakotetun valkoisten joukkoihin. Myös Vasselein suku on välillä hankalassa välikädessä, mutta enemmän he taitavat pelätä valkoisten kostoa punaisten puolella taistelevan Riiko-veljen vuoksi.

Mainitsemallani kohtalon ivalla tarkoitan 30-luvun puhdistuksia, jolloin myös sukulaiset joutuivat tuomiolle toisten ”rikoksista”. Ehkä Timosen kuvaus on oikea ja totuudenmukainen. Kuitenkin minulla nousee mielikuvia, että Timonen on romaania kirjoittaessaan ajatellut myös 30-luvun vainoja ja niiden syyttömiä uhreja. Silloin tilanne oli hieman toisenlainen. Voisiko tosiaankin Timonen silloin 60-luvulla romaaniaan kirjoittaessaan vihjanneen painotuksillaan 30-lukuun, jolloin tilanne olikin päinvastainen? Ehkä tuo on vain minun mieleeni noussut mörkö mutta on se voinut olla sellainen myös monille niille neuvostokarjalaisille kirjaa tuoreeltaan lukeneille, jotka olivat 30-luvun tapahtumista joutuneet kärsimään.

Timonen ei tyydy pelkästään kuvaamaan tapahtumia. Teoksessa kuuluu kirjailijan oma ääni kertojana. Mainitsin jo yllä romaanin dokumentoivasta luonteesta. Tapahtumien keskeen kirjailija tuo luettavaksi pöytäkirjoja, asiapapereita ja lehtijuttuja. Lisäksi kertoja saattaa jättää hetkeksi tapahtumat sivuun, tehdä kommentteja ja pohdiskella eettisiäkin ratkaisuja. Ne tavallaan haastavat 70-luvun lukijan ajattelemaan itsenäisesti omaa menneisyyttään sekä karjalaisten ja muidenkin ihmisten kokemuksia. Toisaalta Timosen välikommentit ovat kyllä johdattelevia ja siinä mielessä kuuluvat osana sen ideologista painolastia.

Jotkut ulostulot voisi kai tulkita ylilyönneiksi. Paljon tilaa Timonen tuhlaa Karjalan sivistysseuran toiminnan kuvaamiseen. Eikä hän pysty pitäytymään 20—luvun alkuvuosissa vaan siirtyy jopa 40-luvulle. Tässä yhteydessä myös sen tärkein rahoittaja Kansallisosakepankki saa huutia.

Myös arvostettu kansatieteilijä Sakari Pälsi saa osansa. Timonen on tutustunut myös hänen muistelmiinsa Karjalan talviteillä. Hän toteaa Pälsin kirjoittavan, että ”Karjalan kapinaan nousseet olivat ihmeen maltillisia ja pidättyväisiä kaikkiin väkivaltaisuuksiin ja raakuuksiin nähden”. Omassa vastakommentissaan Timonen menee jo sarkasmin puolelle:

”Meidän on pakko tunnustaa mielikuvituksemme köyhyys. Mitähän jalon lääkärin ammatin saanut sanomalehtimies Sakari Pälsi, joka kierteli monilla lohkoilla ja tiesi tapahtumat, olisi nimittänyt väkivaltaisuudeksi ja raakuudeksi? Emme kykene kuvittelemaan.”

Näistä kertojan väliin lennokkaidenkin kommenttien rönsyilemisestä huolimatta – tai ehkä myös niiden ansiosta – romaania lukiessa selvenee, että Timonen ei ole mikään paikallistason kynäilijä. Kyky ottaa tapahtumiin etäisyyttä ja vaihtaa näkökulmaa vaatii taitoa. Hän pystyy muuttamaan tarvittaessa tyyliään ja pääsee tilanteista sujuvasti eteenpäin. Minulla on lukiessa tunne, että kirjailija on tuntenut hyvin eri kirjallisia suuntauksia. Romaanissa on välillä yllättävän modernistinen ote. Tyylissä on toki sekavuuttakin, mutta paikoin kuvaus on upeaa. Rupesin lukiessani miettimään, että Timonen on varmaankin tutustunut aikansa suomalaiseen sotakirjallisuuteen: Marko Tapio, Veijo Meri ja tietysti myös Väinö Linna tulevat ensimmäisinä mieleen. En ole tätä tarkemmin tutkinut, mutta esimerkiksi eräässä kohtauksessa Marko Tapion tyyli putkahti elävänä mieleeni. 

…

Vasselei

”Vasselei sai reppunsa ja lappoi siihen vapisevin käsin esineen toisensa jälkeen – eväät, kartan, kirjeen, revolverinsa, otti kiväärin… Rauhaton voima ja levoton tarmo olivat tulleet väsymyksen tilalle. Hän juoksi jäkälikön poikki, ei huomannut miten saappaat ryvettyivät välillä suomutaan ja välillä raapiutuivat teräviin kiviin. Hän juoksi ja juoksi aivan kuin puukolla rintaan lyöty mies olisi ollut kintereillä. Juoksua helpottaakseen hän viskasi kiväärin suolle. Ei hän pelkuri ollut eikä sen takia paennut. Olihan hänellä revolveri, jos joku olisi ajanut takaa. Hän pakeni itseään, omaa tekoaan, sitä että oli tappanut miehen, joka entisenä rintamakaverina ojensi hänelle tupakkamassin. Hän juoksi kunnes kompastui suulleen eikä enää jaksanut nousta.”

Haluan käsitellä tarkemmin myös romaanin päähenkilöä Vasseleita. Yllä olen hänestä jo mm. maininnut, että hän taistelee valkoisten puolella, toisin kuin veljensä Riiko. Häntä kutsutaan väliin eri lailla: Ontipan Vasselei, asumapaikan mukaan Tahkoniemen Vasselei ja venäläisittäin Vasselei Antipov. Suomalaisten puolella hän on saanut nimen Vilho Tahkonen.

Hänen kohtalonsa kautta avautuu lukijalle hyvin elävänä eteen noiden vuosien ristiriidat. Romaani kuvaa mielestäni vilpittömästi ja rehellisesti sitä prosessia, miten ihminen ajautuu mukaan sodan tapahtumiin. Ideologiat ja aatteet eivät siinä ole päällimmäisinä määrittäjinä. Vasselei joutuu näkemään, kun saman kylän mies, kommunistina pidetty Mikitän Miihkei ampuu hänen veljensä. Siitä hänen mieleensä nousee koston kierre. Vasselei joutuu kuin aallon viemänä valkoisten puolelle, suomalaisten Vienan retkikunnan kannattajaksi. Siitä tiestä ei sitten olekaan enää paluuta. Valkoisten joukossa hän sitten taistelee katkeraan loppuunsa saakka. 

Mikitän Miihkei on romaanin eräänlainen negatiivinen sankari. Punaisten kannattajaa Timonen ei sellaiseksi kuitenkaan aseta. Osoittautuu, että Miihkei onkin vakooja ja toistensa tietämättä miehet osallistuvat taisteluihin samalla puolella. Miihkei nousee jopa vänrikiksi.  Vasselein kohtalo on määrätty, leima on lyöty otsaan eikä hän enää pysty leiriä vaihtamaan. Lopussa Vasselei on puhki kulunut mies. Nuotion edessä liekkien loimua katsellessaan Vasselein mieleen puikahtaa muisto, kun hän pikkupoikana oli jäänyt yksin katselemaan tulen loimua, kunnes havahtui muamon kutsuun. Nyt ei muamo enää kutsu, eteen avautuu karu omakuva:

”Vasselei oli nyt niin väsynyt ja vanha, kuin koko elämä olisi mennyt eikä mitään olisi jäljellä. Ei kerrassaan mitään. Vain huominen taistelu. Sekään ei enää liikuttanut Vasseleita.

Hän oli väsynyt vanha mies, kolmenkymmenen kuuden ikäinen vanhus. Sydän oli vielä kunnossa. Vatsa kunnossa. Jalat ja kädet voimissa. Hyvä ruokahalu. Ei puuttunut muuta kuin elämänhalua.”

Jo aikaisemmin Vasselei oli aavistanut oman kohtalonsa. Tunteet ovat hyvin ristiriitaisia. Tässä hän keskustelee taistelutoverinsa Potapovin kanssa, joka aloittaa:

-          Myö olemma puhtahie, niinkö? Karjalassa on nyt kaksi voimua – Punainen armeija ja Takkisen bandiitat. A myö siun kera olemma kolmas voima, niinkö? Sano!

-          Myökö? …Myö olemma… Mitä myö voimma?

Vasselein avuttomuudessa kuvastui sellainen mielenkuohu ja tuska, että se lepytti  Potapovia:

-          Mitäkö voimma? Lähtie pois tästä bandiittijoukosta.

-          Minne?

-          Minnekö? Miehän sanoin. Karjalassa on kaksi puolta. Männä sinne taika jiähä tähä. Muuta valinnan varua ei ole.

-          A sieltä miät… Itse tiijät.

-          Tiijän. Miunki nimi on sielä pahoilla kirjoilla.

-          Sielä miät… Vasselei toisti miettien. – Niin kuin vesikauhuiset koirat. Jotta emmä enämpi mänis puromah. Parahassa lykyssä Siperih. Koko ijäksi. Nyt olemma kuitenki vielä elossa.

-          Ensi kerran kuulen, ken sie olet. Pelkuri.

-          Miekö? Pelkuri?! Vasselei riuhtaisi itsensä irti, puristi kivääriä.

-          Elä hypi siinä. Ampuo sie mahat, siinä koko siun rohkeus, ei muussa. Nyt et ammu.

Jonkinlaista piilotettua tragikoomisuutta on kohtauksessa, jossa Vasselei lopulta pelastaa erään punaisen hengen.  Eteen tulee tilanne, jossa Vasselei lähtee ”tekemään selvää” eräästä hänelle tutusta henkilöstä, joka on valkoisten järjestämässä kokouksessa esiintynyt heidän mielestä provosoivasti. Vasselei toimii päättäväisesti. Hän ottaa yllättävässä tilanteessa aloitteen käsiinsä haluten pelastaa tuttavansa hengen ja asettaen samalla itsensä vaaraan. Vasselei vaatii saada toteuttaa tehtävän, vaikka toinen on jo lähdössä toteuttamaan raakaa tehtävää. Hän lähtee aseen ja lapion kanssa saattamaan henkilöä kokouksesta ulkosalle metsän reunaan. Miehen on ensin kaivettava oma hautansa. Mies kaivaa hautansa mutta Vasselei ampuukin ilmaan. Mies ei ensin tajua tilannetta:

”Kuolemaa odottava Jyrki ei pannut merkille, että Vasselein kasvoilla oli katkera hymy hänen sähistessään: -Jos perkeleh et ala lähtie siitä, niin ammun kohti!

- ???

Vasta nyt Jyrki näki, että kolmannen laukauksen kajahtaessa revolverin piippu oli ojennettu harmaita, matalalla liikkuvia pilviä kohti.

-Ka… Oletko sie tosissa? Jyrki ei tahtonut uskoa.

-Kuule, Jyrki!.. Vasselei sähisi hampaittensa välistä. – Jos tahot elyä, niin ota nyt jalat alles ta lähe niin ruttoseh kuin kolme biessua olis jälestä ajamassa. Ja unoha se, miten henkih jäit. Jos mänet kenelle sanomah, mie siut löyvän vaikka mistä, vaikka taivahasta taikka helvetistä ta sielloin en rupie pilvijä ampumah. No, alatko lähtie siitä!

- Ka, kuule sie…

- Sie sanoit jo kaiken! No?

Jyrin  ei auttanut muu kuin lähteä. Hän käveli hetkisen takaperin puihin törmäillen kuin ei vieläkään olisi uskonut pelastuneensa vaan olisi odottanut kuolemaa silmästä silmään. Sitten hän lähti juoksemaan.

Vasselei loi sitten haudan umpeen, ettei kukaan voisi epäillä mitään.

Tässäkin yhteydessä minulla tulee mieleen hieman myöhäisemmät tapahtumat Neuvostoliiton ja myös Karjalan historiassa. Valkoisten puolelle joutunut Vasselei on itse asiassa rehdimpi kuin omat 30-luvun kommunistit. 

Tuo ampumistapaus kuitenkin kertoo paljon siitä, millaisiksi Timonen on kuvannut suomalaisia. Kyllä hänellä on täytynyt olla kokemuksia valkoisten todellisesta raakuudesta.  Sillä selittyy myös se sarkasmi, jolla hän yllä kommentoi Sakari Pälsin kaunistelevaa lausumaa.  Kyllä valkoiset on romaanissa kuvattu varsinaisiksi raakalaisiksi. Vasselei nousee kuitenkin vaikeassa tilanteessa esiin ja onnistuu pelastamaan tuttavan hengen. Näin hän pyrkii yhtäältä puhdistamaan omaatuntoaan ja toisaalta osoittaa yhteenkuuluvuutta omiaan kohtaan.

Jos Mikitän Miihkei on negatiivinen hahmo, niin Vasseleihin kohdistuu kirjailijan, kertojan ja myös lukijoiden myötätunto. Hänen osansa on kuitenkin jäädä sodan uhriksi. Vasselein eteen tulee tilanne, jossa valkenee, että Miihkei on itse asiassa taistellut hänen kanssaan samalla puolella ja edennyt jopa vänrikiksi asti. Se totuus on Vasseleille liian katkera pala.

”Mitä perkelettä?! Tuo ääni oli Mikitän Miitrein!.. Kaikkeen muuhun Vasselei oli valmis, mutta ei Mikitän Miitrein ammuttavaksi, vaikka olisi kuinka punainen. Vasselei nousi ja kysyi kuitenkin:

- Kuka se on?

- Vapautusarmeijan vänrikki, Tulkaapas tänne. Aiotteko jäädä punikkien vangiksi? Mitä! Onko se… Vasselei?

- Emäs!... Vasselein valtasi silmitön raivo. Valkoisen armeijan vänrikki?! Sekunnin murto-osassa risteili liian paljon vihaa ja raivoa. Ne sumensivat järjes. Käsi sieppasi puukon ja hän syöksyi syvässä lumessa raivosta muristen vänrikkiä kohti.

Tällä oli revolveri ojolla.

Synkässä metsässä kajahti kolme laukausta. Miitrei ampui uhriaan aina kolmesti.

Vasselei pysähtyi. Seisoi paikallaan aivan kuin taaskin epäröiden, mitä nyt tehdä, kuollako juuri tähän ja juuri tuonko miehen kuulista. Hän alkoi hitaasti kaatua kuin olisi etsinyt sopivaa paikkaa, mihin kuolla.

                      -Otatko miut, Karjalan mua?

Kuiva lumi pöllähti ja kätki Vasselein poveensa. Kuu valaisi välinpitämättömänä lumista metsää.”

Huumoria

Hieman ykstotinen Timosen romaani kokonaisuudessaan on. Laitan tähän myös pienen lainauksen, joka osoittaa, että huumoriakin siitä löytyy. Minullekin siinä on aivan uutta tietoa. Tämä tapahtuu tilanteessa, jossa valkoiset ovat hyökänneet punaisten pitämään tilaisuuteen. ”Syylänenäinen mummo” nousee pelastajaksi:

”Ja äkkiä mummo pysähtyi hetkeksi, sieppasi kädellään leveän kostonsa helmat ylös ja eteni alapuoli aivan alastomana. Tällä tavalla Karjalassa peloteltiin karhua, jos se sattui tulemaan metsässä naisväkeä vastaan. Tiedettiin, että karhu nousee silloin takakäpälilleen, sylkäisee ja lähtee löntystämään pois.”

Edward Gylling tulee tapahtumiin mukaan

Teoksen lopussa myös Karjalan johtaja Edward Gylling tulee kirjan tapahtumiin mukaan. Romanin keskeisiin henkilöhahmoihin kuuluva Lipkin joutuu matkustamaan Moskovaan asti tavatakseen Gyllingin. Tämä lähettää Lipkinin Suomeen diplomaattisiin tehtäviin järjestämään Suomen puolelle joutuneiden karjalaisten kotiinpaluuta. Siellä myös Mikitän Miihkei ilmestyy Lipkinin puheille. Siinä vaiheessa hänen nimensä on Mikko Hokkinen. He ovat ennestään tuttuja. Lipkin on tavannut hänet Miihkein toimiessa punaisten puolella valkoisten vakoojana. Lipkin ei kuitenkaan muuttolupaa myönnä, vaikka Miihkei jälleen tarjoaa vakoojan palveluksiaan. Hän, päinvastoin, menettää malttinsa.

Tämä viimeisen luvun loppukappaleisiin sisältyvä Moskovan matka ja Suomen osio on teoksen huonointa osaa. Se tuntuu pahasti päälle liimatulta. Lisäksi siinä mukana oleva ideologinen vire tuntuu poliittiselta mielistelyltä.  Niin ikään Edward Gyllingin ja Lipkinin tapaaminen on kerronnallisesti kehnosti toteutettu.

 …

TV-ohjelma Antti Timosesta

Suomessa Timonen on unohdettu kirjailija, mutta Karjalassa häntä arvostetaan. Tämän kuvan saan ainakin nyt, kirjailijan syntymän 100-vuotismuisteloiden yhteydessä. Jana Zhemoitelite (Яна Жемойтелите) kertoo keväällä julkaistussa tv-ohjelmassaan Timosesta hyvin arvostavasti. Kyse on Karjalan tv:n ohjelmasta nimeltään Kirjakamari tämän vuoden toukokuulta: https://vk.com/video-48634186_171256362.  Itsekin kirjailijana työskentelevä Zhemoitelite katsoo Timosen olevan aiheetta unohduksiin jäänyt moderni kirjailija. Hänen mielestään Timonen ansaitsisi myös kansainvälistä huomiota ja hän harmittelee sitä, että hän ei ole tullut tunnetuksi Karjalan ulkopuolella. Hän pitää kuitenkin Timosen arvokkaimpana teoksena päiväkirjoja, joita hän kirjoitti nuoruudessaan 30-luvulla ennen sotia.

Zhemoitelite osoittaa päiväkirjojen pohjalta, että Timonen oli ”intellektualisti, joka osasi kirjoittaa yhteiskuntakritiikkiä rivien väliin”. ”Huumorin alla piileskeli sarkastinen ironia”, hän toteaa. Hän kertoo eräästä tapauksesta vuodelta 1939, jolloin nuori 24-vuotias kirjailijan alku pohdiskelee elämän tarkoitusta, tapahtumien edetessä maailmalla mielettömään suuntaan.

Zhemoitelite ei käsittele Me karjalaiset –romaania. Toista romaania (Mirja) hän kuitenkin kommentoi pehmeästi arvostellen, että se ”sisältää elementtejä, jotka vaikuttavat ideologisilta”. Romaanin hengestä puuttuu ”se ohikiitävän elämän kivullinen aistimus, jota löytyy Timosen päiväkirjoista”. Näin ohjelmassa todetaan. Tuo maininta ideologisesta sisällöstä tukee myös omia pohdintojani Me karjalaiset –romaanista. Tuota ”kivullista aistimusta” löydän kyllä eräiden romaanin henkilöiden pohdinnoissa ja tuntemuksissa.

Sitten Zhemoitelite tekee huomion, joka todistaa Timosen tuotantoon liittyvän särön:

”Jos Timonen olisi jatkanut kirjoittamista päiväkirjojen hengessä, nähtävästi hän ei olisi saanut nähdä Suurta isänmaallista sotaa ja sekin olisi ollut hänen henkilökohtainen valintansa.”

Timonen siis valitsi opportunistisen linjan ideologisine painotuksineen. Ohjelmassa Zhemailytite kuitenkin antaa ymmärtää Timosen päiväkirjoissa ilmenevän aistiherkkyyden näkyvän myös hänen muussa tuotannossaan.

Zhemoitelite harmittelee, että Timosesta tuli vain Karjalan kansankirjailija eikä hän päässyt muun maailman tietoisuuteen. Tulkitsen ohjelmaa niin, että syynä voi pitää myös Neuvostoliiton omaa kulttuuri-ilmapiiriä, joka kritiikillään ohjasi Timosta kirjoittamaan tietyllä lailla. Näin kirjailija kadotti osan siitä eksistentiaalisen etsijän aistiherkkyydestään, joka hänessä eli vielä vuonna 1939.

Ohjelman lopussa Zhemailytite nostaa esiin Antti Timosen pojan Eino Timosen kirjan Vieraalla nimellä (Под чужим именем). Novellin tausta on Antti Timosen muistelmissa Sotaa, rauhaa, ystävyyttä (1985). Päähenkilö Andrei Timofejev on Antin alter ego. Hän kohtaa sodan toista osapuolta edustavan nuoren naisen ja heidän välillä kehkeytyy eroottisluonteinen suhde. Zhemoiteliten mukaan tätä isä Timonen ”ei olisi rohjennut kertoa”.

Timonen on saanut Karjalassa muutakin huomiota. Juri Djužev on vastikään julkaissut tutkielman Antti Timosesta (venäjänkielellä), jossa hän käsittelee myös yllä mainittuja päiväkirjoja.

…

Historiaa, linkkejä ja yhteenvetoa

Ajattelin aluksi kirjoittaa muutaman sanan myös romaanin taustalla olevista historiallisista faktoista. Muutamaksi sanaksi se jää. Laitan loppuun vain linkkejä. 

Vuonna 1920 solmittu Tarton rauha mainitaan romaanissa useasti. Siellä todetaan, että suomalaiset rikkoivat sopimusta ylittäessään rajaa luvatta. 

Romaani alkaa vuodesta 1918, jolloin Suomesta käsin alettiin tehdä ns. Vienan retkiä. Niitä tekivät Suomen valkoisten vapaaehtoiset. Retket kuluivat osaksi heimosotia, joissa suomalaiset ja karjalaiset sotivat toisiaan vastaan. Suomalaisten tavoitteena oli eliminoida Venäjältä tuleva mahdollinen bolševismin vaara ja mahdollisesti myös vallata Itä-Karjala osaksi Suomea.

Romaanissa nostetaan esiin Vienan retkikunnan johtajan Carl Wilhelm Malmin nimi.  Hänen joukkoonsahan Vasselei liittyy. Tässä lainaus wikipediasta:

[Malm]… siirtyi everstiluutnantiksi ylennettynä johtamaan… Uhtualle suuntautunutta 370 miehen vapaajoukkoa, joka ylitti 21. maaliskuuta itärajan Suomussalmen kohdalla. Uhtuan lähes välittömän valtauksen jälkeen suuntana osastolla oli katkaista Muurmannin rata Vienan Kemin kohdalta. Lähinnä suomalaisista punaisista koottu vastapuolen joukko-osasto torjui valtauksen Usmanan taistelussa 9. huhtikuuta, ja rintama vakiintui Uhtuan kohdalle aina syksyyn 1918 asti. Malmin sairastuttua heinäkuussa 1918 tilalle vapaajoukon johtajaksi astui jääkärikapteeni Toivo Kuisma. https://fi.wikipedia.org/wiki/Carl_Wilhelm_Malm

Suomalaisilla oli käsitys, että itäkarjalaiset ottaisivat suomalaiset avosylin vastaan. Suomalaiset hyökkäsivät Vienan Kemiin. Bolševikit kuitenkin torjuivat suomalaisten huonosti suunnitellun hyökkäyksen ja he joutuivat perääntymään. Suomalaiset viettivät aikaansa Uhtualla. Mieliala laski, kun karjalaiset eivät liittyneetkään suomalaisten puolella. Retkikunnan asema vaikeutui. Mukana vaikuttamassa olivat myös englantilaiset ja venäläiset, jotka varoittivat, että suomalaisten puolelle meneminen voisi johtaa Saksan valtaamaan Itä-Karjalan. Näin vähitellen sotatoimet lopetettiin.

Yllä kirjoitettu tukee Timosen romaanin tapahtumia. Timonen osoittaa valkoisten moraalin löystymisen ja ryydittää sitä omilla ideologisilla painotuksillaan. Timonen oli syntynyt Uhtuassa ja on luonnollista, että romaanissa käsitellään paljon tilannetta siellä sekä kyläläisten suhdetta punaisiin ja valkoisiin. Siellähän toimi valkoisten johtama Karjalan väliaikainen hallitus (Uhtuan hallitus).

Laitan loppuun hieman linkkejä, joista tapahtumiin saa lisävalaistusta:

Historia:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Vienan_retket

https://fi.wikipedia.org/wiki/Pohjois-Ven%C3%A4j%C3%A4n_interventio

https://fi.wikipedia.org/wiki/Jalmari_Takkinen

Takkisen muistelmat olisivat varmaan tämän romaanin jälkeen mielenkiintoista luettavaa. Ne hän on julkaissut nimellä Ilmarinen (Ilmarinen. Metsäsissipäällikön muistelmia. WSOY, 1927.)

https://fi.wikipedia.org/wiki/Karjalan_mets%C3%A4sissit

http://www.uhtua.info/index.php/uhtuan-suunnan-pikahistoria

-          Uhtuan sivuilta voi tutustua Uhtuan historiaan.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Tarton_rauha

https://fi.wikipedia.org/wiki/Paavo_Talvela

http://suomenhistoriaa.blogspot.fi/2008/11/itsenisyytemme-tie-it-karjalan.html

-          Itsenäisyytemme tie - Itä-Karjalan valtausyrityksistä vaiettu

-          Erkki Aho on kirjoittanut mielenkiintoisen katsauksen Helge Seppälän teoksen Suomi Miehittäjänä 1941 – 1944 pohjalta. Kirjan nimestä huolimatta kirjoitus käsittelee vuosia 1918 – 1922.

http://www.karjalansivistysseura.fi/yhdistys/seura-vuosien-saatossa/

-          Karjalan sivistysseuran toimintaa

http://www.tyovaenperinne.fi/tyovaentutkimus/2001/4_lindgren.htm

-          Tässä on yhteenvetoa Markku Kangaspuron väitöskirjasta. Olen itse tuon tutkimuksen lukenut, tosin keskityin lähinnä kielioloihin. Vienan tilanne vaikutti Kangaspuron mukaan siihen, että Karjalan viralliseksi kieleksi tuli suomi.

Todetaan vielä sekin, että Suomen nykyinen puolustusministeri Jussi Niinistö näyttää kirjoittaneen suomalaisten Vienan retkistä. 

Antti Timonen:

Kirjailija Antti Timonen vaimonsa kera

Carelia-lehden numerossa 1/2015 on Antti Timosen pojan Eino Timosen haastattelu. Eino muistelee isäänsä hyvin lämminhenkisessä kirjoituksessa. Olen aina ihmetellyt isäni suurta työkykyä on haastattelun otsikko.

http://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/kauno%253Aateos_51738#.Va3ZTfntlBc

http://imena.karelia.ru/persony/Timonen_Antti_Nikolaevich/

http://www.locallit.net/kirjailijat/timonen.html

http://www.locallit.net/lehdet1/pahomova1977.html

-          artikkeli karjalaisesta kirjallisuudesta

Loppuun laitan hyvin kiinnostavan englanninkielisen linkin: http://www.cultureunbound.ep.liu.se/v6/a61/cu14v6a61.pdf. Tuulikki Kurjen tutkimus valaisee hienosti asiaa karjalaista kirjallisuutta (Kurki Tuulikki: Non-Russian Language Space and Border in Russian Karelian Literature). Lainaan siitä lopuksi hieman pitemmän pätkän kohdasta, jossa Kurki käsittelee Vasselein kohtaloa:

"Vasselei’s search for revenge and his own identity form the basic narrative of the novel. Whilst looking for the opportunity for revenge, Vasselei continuously moves across the Finnish–Soviet Union national border. Each time he crosses the border, he has to evaluate his motives and loyalties towards the different ideologies and value systems, life-styles and people on either side. When crossing the border, Vasselei continuously changes his position: first he is a Bolshevik, then a White, then he allies with the Finnish White troops. Finally he recognizes that he cannot and will not ally with anyone. This revelation symbolizes the idea that some Karelians prefer to live separately from Finland and the Soviet Union and their associated political inter-ests. The revelation comes too late however. Vasselei had destroyed his relation-ship with both the Whites and the Reds, and finds himself in an ideological vacuum. In the end, Vasselei is wandering in the borderland area and wishes that the Bolsheviks could find him so that he could surrender to them. However, his brother’s murderer (Mikitän Miitrei) who has become a Second Lieutenant on the White Army (the Liberation Army), finds him first and shots him dead.” 

Khatia Buniatishvilia kuunnellessa

Khatia Buniatishvili on kaunis nainen, tumma kaunotar, jonka pukuvarasto on upea, yllä ne ovat ihomyötäisiä korostaen taiteilijan upeita muotoja. Hymy on herkässä ja se täydentää muutenkin kaunista olemusta. Punaiset huulet kuumentavat lähes kiihottavasti katsojaa.

Siitä huolimatta hän on loistava pianisti. Ohjelmisto on vaativaa: Ravel, Liszt, Prokofjev, Stravinski… Ne vaativat soittajalta vahvaa fyysistä otetta. Ihmettelee, miten se hennolta naiselta onnistuu. Häneltä odottaisi vain romanttisia sulosäveliä. Haasteita hän ei kuitenkaan näytä pelkäävän. Hän haluaa kai rikkoa häneen asetetut odotukset.  Soittaessaan hän on niin rento, olemus on vapautunut. Sormet elävät koskettimilla omaa elämäänsä. Kaunotar on päästänyt toisen persoonansa valloilleen.

Hän on vielä nuori, ei kuitenkaan niin nuori, kun ensin arvelin. Wiki kertoo, että hän jo 28-vuotias. Pitkälle hän kuitenkin urallaan yltää. Ei tunnu kehitys pysähtyvän.

Menkää hänen facebook-sivuilleen tai googlatkaa! Hänestä on  ihania kuvia hänestä soittamassa, poseeraamassa ystävien ja läheisten seurassa. Tuntuu, että hän nauttii kuvata itseänsä vanhempien miesmaestrojen seurassa. Ja nuo maestrot nauttivat vähintään yhtä paljon. Luistinratakuvissaan hän saa minutkin hehkumaan. Ja hänen sukurakkaudessaan on varmaan jotain perigeorgialaista. Ja kun hän keskustelee musiikista, häntä on pakko kuunnella. Niin herkästi ja syvällisesti hän pystyy kertomaan omasta työstään ja soittamastaan musiikista.

Aivan huippujen tasolle hän ei vielä yllä. Heillä soitto on paremmin jäsenneltyä. Eikä jännite riitä soitossa ihan loppuun asti. Mutta rentoudellaan ja vapautuneisuudellaan hän saa kuulijansa valloitettua. Teknisesti hän on yllättävän kypsä. Ja täytyyhän se vielä uudestaan todeta: ulkoinen olemus on valloittava. Se antaa musiikillekin lisäsykkeen, tai toki sen vuoksi saattaa kuulijalta myös jäädä huomaamatta pienet puutteet. Mutta ei sen väliä.

Nyt katson hänen esitystään Verbierin musiikkijuhlilla (medici.tv). Hänellä on yllään ihomyötäinen kirkkaanpunainen polviin kapeana laskeutuva mekko. Ohjelmistossa ensin Ravelin Gaspard de la nuit. Se ei minua nyt sytyttänyt, mutta seuraavana ollut Franz Liszt sai minut heltymään, jälleen kerran. Levyltä olen kuunnellut hänen Lisztiään. Se ei ihan vakuuttanut. Soittajaa katsellessa kaikki kuulostaa paremmalta.

Ristiriitaisia tuntoja, mutta tämä kaikki on osa musiikkinautintoa.

Julkaisen tämän ennen konsertin toista osaa. Olen varma, että hän onnistuu.

Olen nyt seurannut ensi kertaa elämässäni Verbierin festivaalin konsertteja. Konserteissa on upea henki. Solistit ja orkesterin jäsenet ovat nuoria. Tunnelma on vapaa, se on antanut moniin esityksiin uutta potkua. Voisin käsitellä aihetta yksityiskohtaisemmin, mutten tee. Nautitaan kesästä, kun sitä vielä on jäljellä, edes kylmänä. Pian Khatia on taas lavalla.

Täydennys konsertin jälkeen:

Aivan mahtava oli konsertin toinen osa. Viimeisenä soi Igor Stravinskin Three movements from Petrushka. Siinä meno äityi aivan villiksi. Vauhti šokeerasi siinä määrin, että tuoli meinasi luisua välillä alta pois. Sitä hän sitten kesken railakkaimman vauhdin yritti riuhtaista lähemmäksi.

Kuultiin kaksi ylimääräistä. Toisena eräs lemppareistani: Chopinin Preludi nro 4 E-molli. Herkkyys oli huipussaan, ja vielä noin rankan ohjelmiston jälkeen. Khatia nautiskeli innostuneen yleisön läsnäolosta. Ja sädehti. Kolmatta ei enää tullut, vaikka sitä hanakoin aplodein pyydeltiin.

Verbier 28.07.2015 (Medici.tv)

Yksi kesätapahtuma muiden joukossa - Jättömaa

Olen elämäni aikana osallistunut jos minkälaiseen kesän juhlaan ja festivaaliin. Olen pitänyt, lumoutunut, jäänyt pelkäksi tarkkailijaksi ja välillä tuntenut oloni myös vaivautuneeksi pyrkien sopivalla hetkellä karkuun. Yhtä kaikki, olkootpa sattumukset ja kokemukset mitä hyvänsä, ne ovat kuuluneet osana tätä nyt meneillään olevaa lyhykäistä mielen kaipaamaa ja vaatimaa vuodenaikaa, jolloin hankitaan kokemuksia ja voimavaroja pitkän talven yli. Ihmismielestä pienestäkin voi tulla kasvualustaa uudelle.

Nyt kyse Jättömaa-musiikkifestivaalista: http://www.wastelandfest.net/ . Se on Kouvolassa vuodesta 2010 lähtien järjestetty ilmainen (!) kesätapahtuma ja saanut nimensä siitä, että se järjestetään lähes täysin käyttöä vailla olevalle hyljätylle, osin rapistuneelle alueelle. No, onhan siinä vieressä massiivinen lumen kaatopaikka, joka kuitenkin on kesäisin vailla käyttöä. Joskus siitä vierestä on kulkenut rautatie, mutta uuden reitin myötä tämä Kasarminmäen tausta on jäänyt pelkäksi hoitamattomaksi ulkoilualueeksi. Ja jos historiaan mennään, niin vuonna 1918 tämä seutu taisi olla punaisten teloituspaikkana, joten myös ”kumpujen kätköstä, mullasta maan” myös isät saavat osansa jälkikasvunsa riemuista.

Hyvin pienimuotoisena tuo festivaali on lähtenyt käyntiin ja pienimuotoiseksi se on jäänytkin. Suosio on kuitenkin kasvanut ja pienuudestaan huolimatta kyseessä on hyvin monipuolinen ja – tässä on se tärkein pointti! – epäkaupallinen tapahtuma. Pienin eväin on nähtävästi lähdetty etenemään. Hienoa, että rahoittajia on löytynyt ilman että suuren rahan lemu sieltä mitenkään nousisi voittajana esiin. Samalla olen ihmeissäni, että näin toimien on pystytty luomaan monipuolinen kulttuuritapahtuma, jossa on yhtäaikaisesti meneillään useita eri tapahtumia. Järjestäjien innovaatiolla ei taida olla rajoja. Ainoa rajoitus on tervejärkisyys, ei ole ainakaan vielä lähdetty hullutuksiin, joilla on ainakin joskus onnistuttu pilaamaan tai tappamaan hyvin käynnistynyt omaehtoinen toiminta.

Nyt kirjoitan kyllä hyvin ulkopuolisena tarkkailijana. Tämä ei ole lainkaan minun juttuni. Olen ymmärtänyt, että se on käynnistynyt jonkinlaisen vaihtoehtoporukan festivaalina, johon jo pelkästään ikäni ja muidenkin harrastusteni näkemysteni ja luonteenpiirteitteni vuoksi olen tuntenut etäisyyttä. Tänä vuonna kävin tutustumassa siihen ensimmäisen kerran, kun eräs tuttavani – vaatimattomien tapahtumien ystävä - oli sitä kehuskellut ja ylistänytkin. Kaiken lisäksi tutustumiseni jäi muidenkin yhteensattumien vuoksi kovin lyhyeksi. Kuitenkin halusin kirjoittaa kokemuksestani tämän jutun.

Täytyyhän minun yksi pienen pieni tätä juhlaa sivuava kokemus vielä kertoa. Se sattuu kai kesään 2012. Olin minulle hyvin tavanomaisella aamulenkillä noilla samoilla paikoilla. En ajatellutkaan, että samana päivänä siellä oli alkamassa jokin tapahtuma. Poikkesin yleensä täysin hiljaiselle metsäpolulle. Hiljainen se oli nytkin, mutta vastaan asteli henkilö, jota en siinä tilanteessa olisi uskonut tapaavani. Kyseessä oli silloinen kansanedustaja Veltto Virtanen hänelle tutussa baskeriasussaan. Täytyi ihan hieraista silmiä. Jatkoin lenkkiäni ja kesti aikansa ennen kuin tajusin: ”Ai, täällähän on tämä joku kesätapahtuma”.  Seuraavaksi ihmettelin, että ”senhän piti olla paikallisen porukan punkkusekoitteista jammailua, mutta ovatpa saaneet sinne jonkun Kouvolan ulkopuoleltakin mukaan, ja vielä kansanedustajan”. Ei siis ole ihan jokapäiväistä kohdata tutuksi käyneellä lenkkipolullaan joku täysin odottamaton julkkis toiselta puolelta Suomea.

Nyt menen sitten tämänvuotiseen kokemukseeni. Yllä on jo kaksi kuvaa ja alla on lisää lyhyeltä käynnistäni muotoutunut epämääräinen kuvasarja.

Festivaalikartta

Tässä on muutama lainaus juhlien kotisivulta, jotka kertovat osaltaan tapahtuman luonteesta:

JÄTTÖMAA on epäkaupallinen ja poikkitaiteellinen kaikenkokoisten ja -ikäisten kulttuurifestivaali Kouvolassa 18.7.-19.7.2015.

…mukana on tekijöitä monelta taiteen alalta: musiikkia, teatteria, kuvataiteita, runoutta, tanssia, mediataidetta, performanssia ja elokuvia.

Tämän kesän erikoisuutena Kulttuuritallien kiinteistöön rakentuu LEFFATALLIT -elokuvateatteri, jossa nähdään mm. uusia kotimaisia ja ulkomaisia lyhytelokuvia, dokumentteja, musavideoita ja kooste YLEn elävästä arkistosta.

Tuohon Leffatalliin olisi ollut minunkin kiva tutustua. Keskityin kuitenkin lähinnä musiikkiin. Festivaalin esiintyjänimet ovat minulle lähes tuntemattomia. Olin paikalla, kun festivaali oli vasta aluillaan (lauantai kello 12). Kuuntelin ns. Isolla lavalla paria esiintyjää, jotka esiintymisajan huomioiden kuulunevat festivaalin ns. erikoisempaan osaan. Tosin ei Esa Kotilainen ole mikään tuntematon nimi. Taustalla on pitkä ura monissa nimekkäissä rockyhtyeissä ja mies on edelleen todella merkittävä paikallinen toimija musiikin ja musiikin alan koulutuksen alueella.

Kirjoitan tätä lauantain kokemuksien pohjalta. Sunnuntai on vielä edessä. Kiinnostaa ainakin Kari Peitsamo ja ehkä myös Harri Marstio, ne ainoat tutut nimet sunnuntain ohjelmasta. Saattanen poiketa.

Seuraavassa tulee vaikutelmiani esityksistä ja on siinä muitakin tunnelmiani tämänvuotisen festivaalin parilta ensimmäiseltä tunnilta.

Esa Kotilaisen tunnin kestävä keikka oli elektronisen musiikin keinoin tehty mielikuvamatka. Tuo musiikin ala on minulle vieras, enkä voi mennä yksityiskohtiin. Uskon kuitenkin, että siinä kuin muussakin musiikissa kuulija päättäköön. Minä seurasin tämän monipuolisen taiteilijan värkkäilyä tietokoneensa ja erilaisten kosketinsoittimien parissa uteliaana.  Ja kiinnostavana matkana tuo musiikillinen fantasia minulle avautui. Ei ole mies jäänyt kiinni vanhoille raiteilleen. Mielikuvaseikkailuani hieman levoton ympäristö hieman häiritsi, mutta tässä vaiheessa päivää tunnelma oli tosi rauhallinen ja toisaalta tällaisessa ympäristössä musiikki saattoi saada sisällensä jotain lisääkin. En päässyt perille säveltäjän aivoituksista, semminkin kun tulin paikalle myöhässä.  Yleisö vaihtui tiuhaan, teltassa oli liikennettä suuntaan jos toiseen, toiset tuli ja uusia tuli. Ei tainnut avautua muillekaan. Minä yritin kuitenkin mennä musiikkiin mukaan, minkä pystyin. Ja olihan siellä mahtavia elementtejä. Minun tullessani hiljaisuuden keskelle nousi sodan kuvia, sitten taas vajottiin jonkinlaiseen suvantoon, johon alkoivat tekijän luomat aidontuntuiset lokkien tai muiden äänekkäiden lintujen rääkäisyt tuoda elämää. Kappale alkoi tuntua loppua kohden pitkästyttävältä, mutta onneksi antoisan muheva, varmaan säveltäjän persoonaakin heijastava loppunousu toi pelastuksen. Ei siinä kuitenkaan vajottu mihinkään tekotaiteelliseen romantisoivaan tunnepurkaukseen, mikä lopulta oli mielestäni koko setin pelastus.

Toinen kuuntelemani esiintyjä viehätti minua jo etukäteen nimellään: THE MYSTIC REVELATION OF TEPPO REPO. Minulle muiden tapaan nousee ensimmäisenä mieleen kysymys: Kuka on Teppo Repo? Sen verran kansanperinnettä tunnen, että ensimmäisenä mieleni sopukoista nousee ajatus, että hän on joskus muinoin elänyt kansanmusiikin taitaja. Niinpä lopulta onkin, muttei kuitenkaan mikään legenda.

Netistä voi löytää jokainen tietoa Teppo Revosta. Laitan kuitenkin tähän löytämäni tiedon, joka löytyy tällaiselta sivulta: http://www.h2ofestival.fi/2015/artistit/the-mystic-revelation-of-teppo-repo/.

”Teppo Repo (1886-1962) oli alkujaan inkerinsuomalainen paimen, paimensoittaja, sotilassoittaja tsaarin armeijassa, ompelukonemekaanikko, sekä soitinrakentaja-mestari.”

Yhtyeen idea syntyi vahingossa, kun bändin pojat alkoivat yhdistää soittoonsa Tepon puhetta ja soittoa arkistonauhoilta. Siitä sai yleisö nyt tälläkin kertaa nauttia.

”Teppo Repo oli käsityöläinen, taitava ja käytännöllinen. Toisaalta hän oli myös mystikko. Vaikea sanoa mitä hän tuumaisi nykymenosta. Ehkä hän soveltaisi nykytekniikkaa musiikissaan tai soitinten kehittelyssä. En usko että hän vastustaisi, koska elämäntarinansa perusteella hän vaikutti ajan tuuliin sopeutuvalta ihmiseltä.”

Kansanmusiiikkiliiton sivuilta löytyi tällainen luonnehdinta bändin musiikista:

”T.M.R.O.T.R:n musiikki ammentaa Teppo Revon perinteestä ja muodostaa elektroakustisen kokonaisuuden, joka rakentuu c-kasettinauhoille tallennetuista äänimaisemista ja akustisesta live-soitannasta. Paimenmusiikin ohella inspiraatiota on haettu oldschool-hiphopista, dubista sekä taidemusiikista.”

Yhtyeessä oli kolme soittajaa.  Soitto oli pelkistettyä ja muuttui loppua kohden hieman yksitoikkoiseksi. Mutta kiinnostavaa musiikin tekoa se oli. Pidin siitä ja menisin uudestaankin bändiä kuuntelemaan. Ryhmä on löytämässä omaa tyyliään. Itse nostaisin esille rumpalin, joka tuntui tuovan väriä yhtyeen kokonaissoittoon. Bändi oli lavalla reilun kolmevarttisen ja todettavahan se on, että välillä soitto kävi hieman pitkäveteiseksi. Liikenne yleisön puolella kävi tiuhaan, kaikilta ei tuntunut taaskaan löytyvän imua tällaisen musiikin kuuntelemiseen. Kuulemani perusteella olen kuitenkin varma yhtyeen kehityskyvystä. Minua miellyttivät eniten ne kappaleet, joista selkeästi tulee esiin kansanmusiikkitausta. Netistä - myös Jättömaa-festarien omilta sivuilta - löytyy näytteitä yhtyeen musiikista

Minun tutustumiseni festivaalin konsertteihin loppui melkein näihin kahteen esiintyjään.  Se ei varmasti kerro totuutta festivaalista. Yritin mennä Paviljonki-telttaan kuuntelemaan JK Ihalaista, jonka runoja festivaalialueelle liikuskeleva ja samalla megafooniinsa julistava tapahtuman tiedottaja kehui.  Jätin lopulta kuitenkin menemättä. Teltta oli pystytetty keskellä yleiseltä käytöltä suljettua tietä. Kengät täytyi jättää ulkopuolelle ja niiden pohjalta pienehköön telttaan oli varmaan ahtautunut aika iso määrä kenkien perusteella hyvin kirjavaa porukkaa. Tämä Ihalainenhan on paitsi runoilija, myös pienkustantamon omistaja, jolla on jopa oma kirjapaino (https://fi.wikipedia.org/wiki/J._K._Ihalainen ). Olisi varmaan kannattanut sinne telttaan ahtautua, mutta valmistauduin itse asiassa tuon edellä jo mainitsemani T.M.R.O.T.R.-yhtyeen keikkaan ja olisin joutunut poistumaan paikasta kesken intiimien runohetkien, mikä olisi saattanut olla häiriöksi. Runoilija vaikuttaa kiinnostavalta ja hänen tuotantoonsa kyllä jossain vaiheessa tutustun.

Käväisin vielä ennen poistumistani seurailemassa yhtä keikkaa Flowerpowerlavalla. Kyseessä lienee bändi nimeltä WOLMAR VISKI JA HAAVEET, koska se siellä ohjelman mukaan tuohon aikaan esiintyi. Ei ole minun musiikkiani, mutta hyvällä fiiliksellä siellä bändi ja suhteellisen runsaslukuinen yleisö vietti aikaansa.

Paikallinen Steiner-koulu piti paikassa ruokailutelttaa. Ostin sieltä kahvin ja munkin. Hinta oli huokea ja munkki suoraan sanoen suussa sulavan maukas.

Tässäpä sitten napsimiani kuvia tapahtumapaikalta:

Matkalla kohti festarikeskusta

Isolava - festivaalin ns. pääareena.

Vaihdetaan välillä tapahtumapaikkaa

Polkua eteenpäin

Vielä vähän

Runopaviljonki

Esa Kotilainen keskittyneenä työhönsä

The Mystic Revelation of Teppo Repo

Konsertti jatkuu, huom. tytön muki.

Ison lavan yleisöä

Flowerpower

Steinerkoulun ruokateltta

Lasten touhuilua. Vieressä oli myös kasvomaalauspaikka.

Myyntikoju, jolla katetaan osaltaan tapahtuman menoja

Lumenkaatopaikan disko loistaa vielä tyhjyyttään

Aleksandr Puškin ja hänen varhainen rakkautensa

Venäjän kansallisrunoilija Aleksandr Sergejevitš Puškin kuuluu vakioaiheisiini. Olen hänessä jatkuvasti jollain lailla kiinni. Esimerkiksi vastikään luin erään artikkelin, jossa käsiteltiin Puškin-myyttiä Neuvostoliitossa, mm. sitä miten Puškin muokkautui palvelemaan eri aikoina palvelemaan aikansa poliittisia tavoitteita. Osallistuihan hän omalla tavallaan jopa Suureen isänmaalliseen sotaan natsi-Saksaa vastaan; oli jopa hänen nimeään kantava hävittäjälentokone, joka ylsikin sittemmin taisteluissa suuriin urotöihin. Nyt pysyn kuitenkin meidän ajassamme. Käväisin nimittäin viime viikolla Pietarissa ja valitsin yöpaikakseni (yllätys-yllätys!) hotellin nimeltä Happy Pushkin, eli venäjäksi Счастливый Пушкин. Hotelli on saanut nimensä siitä, että itse Aleksandr Sergejevitšin kerrotaan siellä aikoinaan asuneen. Kotisivu löytyy osoitteesta http://www.happypushkin.ru/. Sen kun avaa niin oitis alkaa soida ainakin minulle hyvin tuttu säveltäjä Georgi Sviridovin Puškinin teoksiin perustuvan orkesterisarjan osanen. Ja hotelli oli minunlaiselle varsin sopiva. Sen on pieni ja kodikas, nimestään huolimatta vaatimaton. Lisäksi se sijaitsee vanhassa rakennuksessa, johon kätkeytyy oma historiansa, jota on osattu vielä hyödyntääkin.  Tuo ei merkitse, että olisin kaikkeen täysin ihastunut. Käytävien ja portaikon runsaslukuiset Puškin-kuvat ja räikeillä väreillä maalatut seinät luovat kyllä paikkaan tunnelmaa, mutta yleisvaikutelma tuntuu puhtaalta kitschiltä, jossa jonkun mielestä saatetaan liikkua mauttomuuden rajamailla. Toisaalta ymmärrän niin, että tuossa runsaudessa ja värikkyydessä on tietoisesti oltu yliampuvia ja imeliä. Ollaanhan maassa, jossa Puškinia on rakastettu yli kaiken, mutta palvonnassa on sorruttu sen kaltaisiin liiallisuuksiin, jossa sivusta seuraaja ei välillä tiedä, itkeäkö vai nauraa. Happy Pushkin -hotellissa tuo liioittelu ja turha makeilu ei tunnu enää pelkältä tahattomuudelta. Ehkä onkin ollut tarkoitus kiusata tosikkoja. Hekin voivat nyt unohtaa tiukkapipoisuutensa ja asettautua muutamaksi hetkeksi Aleksandr Sergejevitšin fantasiamaailmaan. Sen jälkeen voi olla ihan raikastava kokemus löytää kuvien takaa se oikea runoilija ja persoonallisuus.

Uskallan käyntini jälkeen ehdottaa, että hotelli voisi vielä räikeämminkin käyttää hyväkseen runoilijamestariin liittyviä mielikuvia. Sellaisella imagolla paikka saisi lisää huomiota. Esimerkiksi muuten miellyttävän oloinen hotellin ravintola saisi huomattavasti lisää väriä, jos vaikka runoilija olisi sen menussa jotenkin huomioitu.

Hotellin jakamien tietojen mukaan Aleksandr Sergejevitš asui talossa lokakuusta 1831 toukokuuhun 1832. Tuolloin hän oli juuri avioitunut. Hän työskenteli valtion virkamiehenä ja siitä hyvästä hän asunnonkin taisi saada.  Tuo sivusto kyllä kertoo, että hotelli sijaitsee Nevan rannalla Anglijskaja-rantakadulla (Английская набережная). Tullessani hotelliin yritin mennä sitä kautta sisään, mutta löysin tyhjän ja pölyttyneen hotellin vastaanoton, josta nousi leveä portaikko ylös vasemmalle uljaasti kaartaen kuin komeassa palatsissa ikään. Portaikon takaa löysin vartijan, joka ystävällisesti neuvoi hotellin uuden sijainnin. Pääsin sinne sisäpihan kautta. Piha oli ahdas talojen ympäröimä vastenmielisesti tuoksahtava paikka, jonka vallanneet pari leikkivää kissanpoikaa keskeyttivät touhunsa minut nähdessään. Uusi ”Onnellinen Pushkin” löytyi edellisen kanssa samansuuntaiselta Galernaja-kadulta (Галерная улица). Jäin aluksi miettimään, kummassa talossa runoilija mahtoi asua. Uuden paikan seinällä oleva kyltti kertoo runoilijan asuneen siinä, joten uskotaan sitä eikä problematisoida asioita turhaan.

Hotellista ja sen henkilökunnasta minulle jäi miellyttävä kuva. Paikan nimi on ilmiselvästi luonut henkeä myös siellä työskentelevään nuorekkaaseen porukkaan. Ei vierailuni siellä varmaankaan jäänyt viimeiseksi kerraksi. Paikka oli suhteellisen huokea, siisti, vuode mukava ja aamiainenkin maistui. Sisustuksessa oli pysytty tyylille uskollisena. Ja kaiken kaikkiaan rakennuksesta huokui historian lehtien havina. Huoneeni muodostui eteisestä, pitkästä käytävästä ja muutaman neliön huoneesta, jossa oli varsin vankkatekoinen vanhantyylinen sänky, upea piironki ja kaksiosainen ovi naapurihuoneistoon, joka oli kuitenkin lukittu. Ikkunasta oli näkymä Galernaja-kadulle. Seurasin siitä aamuvarhaisella työhönsä käveleviä kaupungin asukkaita.

Kuvasarja hotellista:

Huoneeni

Suurimman vaikutuksen tehnyt maalaus hotellin  porraskäytävän seinällä

Hotellihuoneeni piironki

Paikka on ihan kaupungin ydinkeskustan kupeessa. Iisakin kirkolle pääsee jalan noin kymmenessä minuutissa. Monet matkailijat pitävät varmaan huonona puolena sitä, että etäisyys lähimpään metroon on turhan pitkä. Toisaalta komeita rakennuksia ihaillessa tajuaa, että ollaan historiallisen Pietarin ytimessä. Ympäristössä on komeita palatseja ja muitakin historiallisesti mielenkiintoisia rakennuksia. Tosin monet kaipaavat kunnostusta, mutta eihän kaikkeen ole varaa. Lähistöllä on laivatelakka ja lähes kivenheiton päässä uinuu salaperäinen Uuden Hollannin saari (https://fi.wikipedia.org/wiki/Uusi_Hollanti). Se on kanavien ympäröimä varhaisen klassisismin mukainen teollisuusarkkitehtuurin muistomerkki, jonne ei toistaiseksi ole pääsyä. Sitä yhä vielä kunnostetaan ja toivoisin pääseväni siellä joskus vierailemaan. Yllä oleva linkki kertoo, että se avataan yleisölle ensi vuonna. Kun nyt yritin aamukävelylläni kurkkailla hyvin suojatulle alueelle, niin mieleen nousi epäily. Kovin keskeneräiseltä kunnostus vaikuttaa.

Nyt lähestytään jo otsikon aihetta. Hotellissa on yksi seikka, jonka vuoksi Pietarista yöpaikkaa kaipaava Puškin-fani ei voi sitä kiertää. Huoneet on nimittäin nimetty runoilijan elämään jollain lailla liittyneiden henkilöiden mukaan. Käsittääkseni kyse on pelkästään Puškinin naisista. Hotellihuoneessa olevasta kansiosta löytyy tarkempaa tietoa kyseisen huoneen nimikkohenkilöstä.

Minun huoneeni nimi oli Sofia (Софья). Juttuni alussa on valokuva oveni kyltistä. Alkuun se ei kertonut minulle yhtään mitään, ja kun sain tietää, että kyse oli naisesta nimeltä Sofia (Sonja) Suškova (Сушкова), en ollut sen viisaampi. Huoneessani pääsin sitten tutustumaan Sonjaan tarkemmin. Kyse ei ollut mistään ns. yhden illan naisesta, mutten mene takuuseen etteikö hän kuitenkin eräänlainen lihallisen himon ruumiillistuma olisi ollut. Kutsun häntä tästä eteenpäin tuttavallisesti Sonjaksi.

Sonja on runoilijan varhainen rakkaus. Häneen liittyvä muisto on kaunis, ylevä ja poeettinen. Puškinia alkukielellä lukeva voi tutustua häneen vuonna 1815 kirjoitetussa pitkässä runossa Kirje Judinille (Послание к Юдину). Runoilija oli tuolloin 16-vuotias ja P.M. Judin oli runoilijan kouluaikaisia ystäviä. On kuitenkin heti lisättävä, että Sonjan ja Aleksandr Sergejevitšin suhteessa on kyse aikaisemmasta tuttavuudesta. ”Varhainen rakkaus” tapahtui runoilijan ollessa mahdollisesti vasta 6-vuotias. Runossaan hän palaa lapsuuden muistoihin.

En malta olla tekemättä pientä sivuhuomautusta. On hassu yhteensattuma, että myös tämä viime viikon tekstini (http://perttueemeli.blogspot.fi/2015/07/16-vuotias-tappaa-luokkatoverinsa.html) käsittelee 16-vuotiaan koulupojan touhuilua. Ajassa on vain 200 vuoden ero. Yhtenevyyksiä niissä kyllä yllättäen löytyy. Molempina aikoina nähtiin tärkeäksi puolustaa omaa kunniaansa. 200 vuotta sitten se toteutettiin ”sivistyneesti” kaksintaisteluna. Kiellettyhän se virallisesti oli, mutta yhtä kaikki sen toteutuksessa oli tiukat säännöt, joilla pidettiin kontrolloimattomat tunnepurkaukset kurissa. Nykyään tunteita sitten puretaan aseiden ja pommien avulla antamatta vastapuolelle mitään ihmisarvoa.

Minun kirjassani tuo runo on kuusi sivua pitkä, josta vain yhden sivun verran käsitellään Sonja Suškovaa. Olen siitä suomentanut katkelman, tarkalleen ottaen kohdan, jossa runoon ilmestyy Sonjan hahmo. Siihen voitte tutustua hieman edempänä.

Kuten jo totesin, runossa ei käsitellä suoraan teinipojan rakkausongelmia, vaan mennään varhaisempiin aikoihin. On laskettu, että Puškinin on täytynyt olla 6 – 9 –vuotias Sonjan tavatessaan. Mistään rakkaussuhteesta ei toki tuolloin ollut kyse. Runossa lapsuuden muistot nousevat ajatuksiin unikuvina ja siinä Sonja ilmestyy runoilijan mielikuviin rakastettuna. Vaikuttaisi siis ensi tuntumalta, että kyse on teinipojan unelmoinnista. Runossa nousee mieleen kyllä muitakin asioita kuin rakkaus. Joka tapauksessa toiveista ja haaveista on kyse. Ne nousevat pintaan lapsuuden muistoista. Niissä runoilija palaa Moskovan aikoihin, jolloin hän vietti kesiään kaupungin lähistöllä Zaharevon kylässä isoäitinsä Maria Hannibalin kesäpaikassa.

Selostan seuraavassa jutun, jonka löysin hotellihuoneessani olleessa kansiossa. Siinä saattaa olla käännöksen tuntua, mutta olen kuitenkin pyrkinyt vapaamuotoiseen kerrontaan. Tarinan näkökulma on omanlaisensa. En nyt jälkeenpäin asiaa tutkittuani pidä sitä täysin oikeana. Silläkin on vain tehtävänä vahvistaa runoilijasta luotua myyttiä. 

…

Sonja Suškova oli tyttö, joka ensimmäisen kerran herätti Pushkinin sielussa tietoisesti rakkauden tunteen. Kyseessä on se, mitä yleisesti kutsutaan ”ensirakkaudeksi”. Runoilijan jäämistöön kuuluvassa omaelämäkertahahmotelmassa runoilija kutsui sitä ”varhaiseksi rakkaudeksi”. Mitä tuo varhainen tarkoittaa? Puhuttaessa rakkaudesta Suškovaan, kyse on vuosista 1805 – 1809, jolloin Pushkin oli 6-10-vuotias. Elämäkertahahmotelmassa tarina Sonjasta liittyy Leo-veljen syntymän jälkeiseen aikaan (1805). Todennäköisesti kyse on ajasta heti syntymän jälkeen, jolloin Aleksandr Sergejevitš oli 6-7-vuotias. Tutkija M. Tsjavlovski liittää tähän kontekstiin Puškinin vuonna 1935 ilmestyneen artikkelin Byron, jossa puhutaan Lordi Byronin varhaisesta rakastumisesta. Siinä kerrotaan, että Byron rakastui ensi kerran kahdeksan vuoden iässä ja tuo rakkauden kohde oli 17-vuotias tyttö Mary Duff. Puškin liitti artikkeliinsa lainauksen Byronin päiväkirjasta. Sen piti selventää varhaisen rakastumisen psykologiaa. Lainaus on yllättävän pitkä, kun ottaa huomioon, että monissa muissa kohdin artikkeli on jäänyt vain hahmotelman luonteiseksi. Ei nähtävästi ole mikään sattuma, että Puškin on liittänyt kirjoitukseensa noin laajan sitaatin.

”Viime aikoina olen ajatellut paljon Mary Duffia. Niin kummalta kuin se kuulostaakin, olin rajattoman uskollinen ja syvästi sidoksissa tuohon neitoon, iässä jolloin en voinut kokea intohimoa enkä edessä ymmärtänyt, mitä se merkitsee. Mutta kuitenkin se oli intohimoa! Se jälkeen olen ollut rakastunut viitisenkymmentä kertaa; mutta kuitenkin muistan kaiken mitä puhuimme, muistan hellyyden osoituksemme, hänen piirteensä, minun omat tunteeni, unettomuuteni ja sen, miten kiusasin äitini sisäkköä pakottaessani häntä kirjoittamaan Marylle minun nimissäni…. Muistan myös meidän kävelyretkemme ja sen kokemani autuuden istuessani Maryn vieressä lastenhuoneessa… Hänen pikkusiskonsa leikki tuolloin nukeilla, kun me samanaikaisesti vakavissamme flirttailimme keskenämme.

Kuinka tuo tunne saattoi puhjeta minussa niin varhain? Mikä oli sen alku ja syy? Minulla ei ollut vuosikausiin sen jälkeenkään mitään käsitystä sukupuolten eroista. Siitä huolimatta olin sieluntuskineni rakastunut tuohon tyttöön niin vahvasti, että minut valtaa joskus epäilys, olenko sen jälkeen pystynyt lainkaan rakastumaan.  Jokin aika sitten muistot Marysta palautuivat mieleeni. Kuinka lumoavana hänen hahmonsa onkaan säilynyt mielessäni!”

Eurooppalaisessa perinteessä Jean-Jacques Rousseaun ja Venäjällä Leo Tolstoin aikoihin asti lapsuutta ei pidetty itsenäisenä tai sinällään arvokkaana vaiheena ihmisen kehityksessä. Pikemminkin se käsitettiin valmistautumiseksi aikuisuuteen, eräänlaiseksi ”oppimisvaiheeksi”. Niin muodoin lapsella ei voinut olla omaa tapaa kokea maailmaa… Toki 1900-luvulla Freudin jälkeen tällainen ”kummajaisuus” ei enää herätä ihmetystä. Luoville neroille ovat varhaiset eroottiset kokemukset olleet sangen tyypillisiä.

Sonjan Puškin kohtasi ns. lasten tanssiaisilloissa, joissa yhtenä järjestäjänä olivat Sonjan omat vanhemmat. Kun hän sitten muutti Pietarin lähelle Tsarskoje seloon ja alkoi opiskella Keisarillisessa lyseossa, niin yhteydet Suškovan perheeseen ja nimenomaisesti Sonjaan lakkasivat. Ja yhtäkkiä 16-vuotiaan runoilijanuraansa aloittelevan Aleksandr Sergejevitšin säkeissä nuo muistot heräsivät. Tuntuisi, että se nousee mieleen ilman mitään erityistä syytä.

Runo Kirje Judinille (Послание к Юдину) on itsessään eräänlaista menetetyn ajan etsintää, yritystä fantasioida valoisia muistoja lapsuudesta ja projisoida niitä tulevaisuuteen. Runossa on Zaharevon kylää ylistäviä säkeitä, jossa tuleva runoilija vietti lapsuutensa kultaisia kesiä.

16-vuotiaan luomuksessa Zaharevon puutarhassa ei kulje enää pikkupoika, vaan Moskovan uuvuttama runoilija, joka maistelee luonnon rauhaa vuosisataisen tammen juurella Horatiuksen ja Jean de La Fontainen teokset seuranaan ja antautuu filosofisiin huvituksiin illalla takan ääressä. 

Sitten kuva yhtäkkiä muuttuu. Tähän unen lakien mukaan luotuun maailmaan astuu hahmo lapsuudesta – Sonja Suškova, muttei enää tyttösenä, vaan hehkeänä rakastettuna. Kuin taikalyhdystä kuvat välkkyvät runoilija edessä haaveita paljastaen kadoten sitten pois kuin varjot aamun sarastukseen.

Isoäidin kartano Zaharevossa

Zaharevossa oleva muistomerkki Pushkinista isoäitinsä kanssa

…

Liitän tähän yhteyteen suomentamani runokatkelman.

Kerro ystävä sydämen

haavettako on ystävyys, rakkaus?

Huolista vapaana riehakkaana

olen saanut vaeltaa ruusuisen tieni.

Sydämen seesteessä viattomassa

en rakkauden piinaa oo tuntenut,

ovat lipuneet päivät päivien perään.

Missä jäljet on varhaiset lapsuuden?

On ihana ikä taakse jäänyt

ovat kuihtuneet kukat ensimmäiset.

Ei enää sydän riemusta räisky.

Hennossa hahmossa perhosen,

joka pyörii ilmassa lepattaen

rauhaisan illan henkäilyssä.

Oudon levottomana

hehkun, kyden, polttaa veri

ja äänellä sydämen tuntemalla

kertoo se tunteista hellistä…

Tytön ajalta kultaiselta

vuosilta suloisen lapsuuden

sinutko näen, katseesi syvän                         

sydämen ystävän, Suškovan rakkaan?

kaikkialla sä kanssani kuljet

on seuranain kuvasi suloinen

hämyssä keskiyön masentavassa

hetkissä kultaisen sarastuksen

odottaa varjoisan puistotien päässä

ilta-aikaan hiljaiseen.

Aatoksissani raukeissa

yksin sinut edessäin näen

et saalilla oloa kohenna

on katseesi alas painunut

poskilla kaino rakkauden hohde.

Hiljaista on; kuutamo siintää

poppeli synkkänä kahisee…

Lopetan katkelmani tähän. Syy liittyy käännösongelmiin. Tästä eteenpäin tunnelma kiihtyy. Rakkauden ja läheisyyden tunne voimistuu, tulee jonkinlainen huipennus, joka sitten päättyy masentavaan toteamukseen, että kaikki olikin vain unta. Tämä on nykymitassa 16-vuotiaalta yllättävän kypsää tekstiä matkasta kohti lapsuuden muistoja. Todettakoon, että tytön nimen kohdalla on jossakin versiossa ollut pisteitä. Voisiko olla, että runoilija on hapuillut muististaan tytön sukunimeä?

…

Palaan vielä tuohon hotellin Sonjasta kertovaan kansioon. Sen lopussa kerrotaan vähän myös itse Sonjasta. Tuon runon jälkeen Puškin ei Sonjaan enää kajoa. Hänestä ei ole  runoilijan tuotannossa enää mitään mainintaa eikä heidän kohtalonsa enää käyneet yhteen. Itse tytön elämä kulki koruttomasti eteenpäin. Itse asiassa hänestä tiedetään kovin vähän.

Aleksandr Pantšulidzev

Sofja Nikolajevna Suškova syntyi vuonna 1800. Hän meni vuonna 1818 naimisiin itseään kymmenen vuotta vanhemman Aleksandr Aleksejevitš Pantšulidzevin kanssa (Александр Алексеевич Панчулидзев), joka sittemmin nousi merkittävään virkaan Penzan kuvernööriksi. Perheeseen syntyi neljä poikaa. Sonja kuoli vuonna 1848. Hänen miehensä eli sen jälkeen vielä 11 vuotta.

Kirjoitus jatkaa vielä myytillä hehkuttelua todeten, että Puškin ikään kuin tietoisesti olisi pyrkinyt häntä välttelemään, jotteivät poeettisena säilyneet muistot hälvenisi. Tähän liittyen viitataan Lordi Byroniin, joka omalta osaltaan tunnusti, että hän pelkää tavata Mary Duffia uudestaan juuri noiden runollisina säilyneiden muistojen vuoksi.  

…

En lopeta Sonjan käsittelyä vielä tähän. Yritin ottaa selvää, onko Juri Tynjanov romaanissaan Nuori Puškin (Юрий Тынянов, Пушкин) nostanut esille Aleksandr-pojan ja Sonja Suškovan suhdetta. Tilanteita Zaharevon kylässä ja muuallakin oli monenlaisia, mutta enpä tullut huomanneeksi viittauksia Sonjaan kuin yhdessä kohdassa. Sekin on niin epämääräinen näky, että luulen Tynjanovin laittaneen sen vain runon Kirje Judinille velvoittamana, ikään kuin vakuuttaen, että kyseessä on vain todellisuusperää vailla oleva näky. Itse asiassa tilanne on erilainen, mutta pienen Aleksandr-pojan eroottisista taipumuksista se kertoo. Laitan alle kopiot parista suomennoksen sivusta (kääntäjänä Antti Inkinen). Kohtaus alkaa sivulta 151 ja jatkuu seuraavan sivun ylälaitaan. Yllättävä irrallinen välikohtaus se joka tapauksessa on. Kuvaavaa on myös se, että siinä pikku-Aleksandr hapuilee muististaan naisen nimeä.

Sen sijaan Puškin-tutkija, semiootikko Juri Lotman ottaa runoilijan elämäkerrassaan aivan selkeästi kantaa Kirje Judinille –runoon ja välillisesti näin myös Suškovan tapaukseen.

Lotmanin mukaan Puškin pyyhki elämästään pois lapsuusvuotensa. Hän on muistellut lapsuudestaan vain kouluvuosiaan Keisarillisessa lyseossa, jonne hän siis meni Moskovasta 11-vuotiaana. Varhaisemmat ajat hän on pyyhkinyt elämästään pois. Tämä on yllättävä väite, kun ottaa huomioon, mitä olen yllä kirjoittanut.

Lotman pitää Zaharevoon sijoitettuja lapsuusmuistelmia keinotekoisina. Lotman toteaa alaviitteessä, että tuolloin Puškin on laitettu kirjallisen tradition vuoksi kirjoittamaan lapsuusvuosistaan. Näin on runo Kirje Judinille saanut alkunsa. Lotmanin mukaan siinä esitetyt kuvat runoilijan rentouttavista puutarhatöistä sekä Horatiuksen ja Jean de La Fontainen teosten lukuhetket töiden lomassa tammen varjossa olivat vain pakon sanelemaa mielikuvitusta. Olettaisin, että tähän samaan sarjaan sisältyvät myös eroottissävyiset muistelut Sonja Suškovasta, vaikkei Lotman sitä erikseen mainitsekaan. Kaiken lisäksi tyttö oli Moskovan tuttuja, liekö hän Zaharevon kartanossa koskaan käynytkään.

…

Lopuksi

Puškinin elämästä on vaikea saada todellista kuvaa. Hän elää myyttinä keskuudessamme. Sellaisena hänet pitää hyväksyäkin. Ehkä minun seuraavaksi pitäisi perehtyä II maailmansodan sankariin, Puškiniksi nimettyyn Jak 7b –hävittäjään (Як 7б), jota on kutsuttu myös runoilijan siivekkääksi muistomerkiksi: http://muzejpamyati.narod.ru/exibition/t_170.htm. Vladimir Vysotskilta löytyy muuten laulu Olen Jak, hävittäjä:  https://www.youtube.com/watch?v=aV4U4x2V0HY . Kun linkin avaa, sieltä löytyy myös laulun teksti englanniksi. Käännöksestä en kyllä mene takuuseen. En tunne laulun historiaa mutta yhtä kaikki Vysotskin tuntien en voi olla aavistelematta, etteikö hänellä tuo Puškin-lentokone ole laulua luotaessa jollain lailla mielessä ollut.

 

Jak 7 b

Lähteitä:

Пушкин, А.С.                               Я вас любил. Стихотворения. «Эксмо» 2013, Москва.

Лотман, Ю.М.                            А.С. Пушкин: Биография писателя… «Азбука» 2015, Санкт-Петербург.

Дружников, Юрий                   Пушкин, Сталин и другие поэты.  http://www.druzhnikov.com/text/rass/duel/9.html

Тынянов, Юрий                         Пушкин. «Художественная литература» 1987, Москва. (1935 – 1943)

Тynjanov, Juri                              Nuori Puškin. Suomentanut  Antti Inkinen. Tammi 1945, Turku.

Muuta:

http://happypushkin.ru/hotel/pushkin_ladies/sofia/

http://booking.istairs.ru/305.html

http://94.25.70.110/lerm2014/show.php?id=554

https://en.wikipedia.org/wiki/Early_life_of_Lord_Byron

https://pastnow.wordpress.com/2013/11/25/november-26-1813-byron-and-mary-duff/

Wikipedia ja tekstiin liitetyt linkit.