sunnuntai 30. elokuuta 2015

KONSERTISSA (Mozart: Pianokonsertto nro 23 A-duuri; Beethoven: Sinfonia nro 2 D-duuri)

Menneellä viikolla olen urheiluhulluna saanut nauttia yleisurheilun MM-kisojen lähetyksistä Pekingistä. Onneksi mukaan on mahtunut myös musiikkielämyksiä.  Torstaina 27.8. olin pitkästä aikaa Kuusankoskitalossa Kymi Sinfoniettan konsertissa.  Sen illan tähti oli kapellimestari Alpesh Chauhan (http://www.alpeshchauhan.co.uk/ ). Minulle hän oli uusi tuttavuus, mutta esitteen mukaan on hän aiemminkin vieraillut Kymenlaaksossa. Konsertin ohjelmistossa olivat seuraavat kappaleet:

Zoltan Kodály: Tansseja Galantasta
W. A. Mozart:  Pianokonsertto nro 23, A-duuri, KV 488 (solistina Antti Siirala): I. Allegro, II. Adagio, III. Allegro assai (rondo)
L. van Beethoven: Sinfonia nro 2 D-duuri, op. 36.

Chausan oli se maaginen velho, joka sai orkesterin mukaan musiikin rytmiin ja sisäisiin jännitteisiin. Hänen temperamenttinsa tuntui olevan myös yleisön mieleen. Ilman häntä ilta olisi ollut paljon tylsempi.



Tansseja Galantasta

Alkulämmittelymusiikkina soi unkarilaisen Kodályn (1882 – 1967) Tansseja Galantasta. Siinä liikutaan kovin eri maisemissa kuin illan muissa ohjelmanumeroissa. Esitys oli aivan mahtava ja sävellys upea. Kodály liikkuu siinä unkarilaisten kansantanssien maailmassa. Jo alkusävelien mukana herää salissa maaseudun luonto: jouset luovat tuulen havinaa, klarinetti aloittaa ensimmäisen tanssin. Alkupuolella orkesterin luoma pizzicatorytmi viehättää ja musiikki vie mukanaan.  Czardaksen hengessä edetään. Hidas aloitus, joka kiihtyy villiin menoon palaten välillä vetämään henkeä. Unkarilaisen kansanmusiikin energia on sävellyksessä käsin kosketeltavaa. Uskon, että yleisö olisi halunnut yhtyä tanssiin ja myös lauluun, jonka pystyi aistimaan eläväisen esityksen ohesta. Tunnen Kodályn musiikkia aivan liian huonosti. Tähän ei tutustuminen tule jäämään. Chausan oli ihmeen hyvin perillä musiikin rytmisestä rakenteesta ja sai eläytymisensä ansiosta myös orkesterin heti vauhtiin. Myös solistiosuudet olivat upeaa kuultavaa.

Lämmittely onnistui hienosti. Yleisö osoitti sen aplodein saaden sympaattisesti elehtivän kapellimestarin tulemaan ylimääräisen kerran lavalle aplodeja vastaanottamaan. Sitten orkesterin eteen raahattiin flyygeli. Oli edessä W.A.Mozartin pianokonsertti A-duuri nro 23. Solistiksi oli saatu nykyisin Münchenissa professorin tointa hoitava Antti Siirala (s. 1979).


Pianokonsertto A-duuri

Olen kirjoittanut tästä konsertosta aiemminkin. Olen tehnyt jopa vertailua, minkä jätin jutustani lopulta pois. Juttuni käsitteli tuolloin neuvostoliittolaisen Maria Judinan legendaarista radioesitystä, joka sai itse Iosif Stalinin innostumaan kesken kiihkeiden sotavuosien 1940-luvulla. Judinan tulkinta osui tuolloin suuren johtajan sydämeen. Tämän soitettua Radioon kutsuttiin orkesteri ja solisti pikapikaa uudelleen kokoon ja konsertto levytettiin. Siitä sitten tulkitsija myös palkittiin ja omapäisen Judinan vastareaktiosta on sittemmin noussut monenmoista legendaa. (http://perttueemeli.blogspot.fi/2014/12/maria-venjaminovna-judina-lisayksia.html .)

Minun lisäkseni myös monella muulla on tuohon Mozartin konserttoon läheinen suhde, koska sitä pidetään yhtenä hänen parhaimmistaan. Olen kuullut siitä monta tulkintaa, mutta silti odotukseni olivat nytkin korkealla. Tämä oli itse asiassa ensimmäinen kerta, kun kuulin sen konsertissa livenä. Ja tärkeänä kimmokkeena oli saada seurata, miten nuoruudessaan eri kilpailuissa kannuksensa hankkinut ja nyttemmin hieman pimentoon jäänyt solisti siitä selviytyy. Mozartin musiikki tuntuu päällisin puolin helpolta, mutta on mm. rytmisyydessään haastavaa ja siihen voi sisältyä loukku. Sen kuulee, jos orkesteri ja solisti eivät pääse musiikkiin mukaan. Musiikki on välillä niukkaa ja tulkinta on tarkkaa hienosäätelyä.

Lisätään vielä sekin, että Siiralan yhtenä opettajana on toiminut Murray Perahia ja hänen tulkintansa tuosta konsertosta on tullut minulle aikaisemmin tutuksi. On mielenkiintoista vertailla opettajan ja oppilaan tulkintoja.

Tässä kävi se, mitä oikeastaan vähän pelkäsin. Odotukset olivat suuret ja vaikutelmat jäivät vaisuiksi. Ensimmäisessä osassa Siirala oli jotenkin lepsu ja hengetön. Soitto oli velttoa, aivan kuin solistin ajatukset olisivat vielä olleen aivan muualla. Lisäksi orkesteri tuntui jyräävän ja piano jäi sen varjoon.  Piano ja orkesteri ikään kuin harhailivat eri teitä ja hakivat yhteistä polkua. Olin odottanut orkesterilta enemmän keveyttä ja herkkyyttä. Nyt se tuntui jyräävän liian kovaa. Tulkintakysymyshän tämä tietysti on. Chauhan oli valinnut hieman mahtipontisemman ja jämäkämmän otteen.

Siirala ei siis sytyttänyt ensimmäisessä eikä vielä toisessakaan osassa.  Toisen osan Adagioon jäin vielä enemmän odottamaan herkkyyttä. Sitä kyllä olikin, mutten siihen erityisemmin lämmennyt. Kolmannen osan Allegro Assai toi jonkinlaisen pelastuksen. Orkesteri ja solisti tuntuivat löytävän toisensa.  Ja myös Chausan alkoi saada omaa ideaansa läpi.  Joka tapauksessa eläväisesti konsertto tuli lopulta päätökseensä, mutta en siitä heti mitään suurempaa elämystä kokenut. Alkuun olin selkeän pettynyt, mutta jonkin aikaa esitystä kypsyteltyäni jäi siitä loppujen lopuksi tasapainoinen kuva. Se oli alkupuolen ongelmista huolimatta eheä kokonaisuus.

Syynä kritiikkiini lienee myös konserttitilanne. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun pääsin kuuntelemaan tämän konserton livenä konserttisalissa. Hyvin erilaisena se kotona stereoista soi.

Siirala soitti vielä ylimääräisenä kappaleen Robert Schumannin ”pienen sävellyksen”. Sen tarkemmin ei solisti kappaletta esitellyt.  Kappale kuin myös sen tulkinta oli verraten väritön.  Sen jälkeen siirryttiin tauolle.


Hyppään konsertista hieman syrjään ja käsittelen Mozartin A-duuripianokonsertosta kuuntelemiani muita versioita löytääkseni tämän esityksen erikoispiirteitä. Hyvin subjektiivisia tuntoja ne tosin ovat, muut kai kuulisivat toisin. Vertailussani solisteina ovat Maria Judina, Helene Grimaud, Murray Perahia ja Vladimir Horowitz. Heidän tulkintansa eroavat toisistaan, varsinkin Judina on aivan muissa maailmoissa. Chausanin ja Siiralan esitystä voisi ehkä verrata kuulemaani Horowitzin tulkintaan, joskin siitä puuttuu sen juhlavuus ja jonkinlainen mahtipontisuus. Kaiken lisäksi vaatimattoman oloinen Siirala on hyvin kaukana Horowitzin virtuoosimaisuudesta. Jos Siiralan tulkinnasta etsii myönteisiä piirteitä, niin voisi lähteä tuosta vaatimattomuudesta. Solisti tuntui antavan Mozartille tilaa.

Maria Judina (https://www.youtube.com/watch?v=riRK7P_ynfc) ei tulkinnassaan alkuperäisversiolle kumarra. Hän tekee oman versionsa omista lähtökohdistaan.  Hän on kiinni omassa ajassaan ja siitä nousevassa elämäntuskassa. Hitaassa osassa ollaan täysin surun vallassa, loppuosassa tempo kiihtyy sellaisiin mittoihin, että koin melkein sääliä soittajia kohtaan. Siinä kuitenkin välillä tuntui, että ”pyllistetään” kaikelle pahalle tai sitten ollaan jonkinlaisella ”pakomatkalla” pois ahdistuksesta pitäen epätoivoisesti elämänilosta kiinni.

Helene Grimaudin versio on matka kauneuteen. Siitä hehkuu rakkauden nostalgia. Hidas osa on syväluotaavaa mietiskelyä, jossa tunnutaan liikkuvan luovuuden lähteillä: https://www.youtube.com/watch?v=j8e0fBlvEMQ.

Murray Perahian versiossa (orkesterina English Chamber Orchestra, julkaisuvuosi 2012) soitto hivelee korvia. Hän tunnelmoi Grimaudin lailla. Myös levyn tekninen toteutus on huipputasoa.  Judinan karhean säröisen levytyksen elämäntuskaa siitä ei löydy, mikä on ymmärrettävää. Judinan taide ei lähtenyt miellyttämisen tarpeesta. Yleisö ei tullut hänen konserttiinsa nauttimaan sulosoinneista. Neuvostoyleisön taidekäsitys oli tuskaa ja siitä vapautumista. Yleisö vapautui, kun Maria Judina otti kantaaksensa muiden joko alitajunnan syövereihin tai aivan mielen pinnalle pesiytyneen tuskan.

Murrayn levytyksen kolmas osa juoksutuksineen ja koristeluineen on kepeän riemuisaa. Se on vauhdikasta tunnelmointia siinä määrin, että haluaisi itse hihkua vieressä ja hypellä kepein askelin jossakin leikatulla nurmella perhosia turhaan etsien tai mahdollisesti kauniin tytön halauksesta jo etukäteen riemuiten. Tämä on varsinaista mielenkohotusmusiikkia, joka soi paikoin hyvinkin muhevalta.

Horowitzin hidas osa on muihin verrattuna nopein, mutta kolmas osa on pitempi kuin esimerkiksi Judinalla. Orkesteri pyrkii jonkinlaiseen mahtipontisuuteen.  Se on tavallaan hovimusiikkia, jossa aatelista uljuutta tuodaan sointiin mukaan. Horowitz itse virtuoosina on kaiken keskipiste. (kolmas osa: https://www.youtube.com/watch?v=oeTyZPxlwMA.)

Nyt konsertissa ei mieleeni noussut yllä mainitun kaltaisia tuntoja, ei iloa tai surua tai turhia tunnekuohuja. Mitään syväluotaavaa en löytänyt, enkä liioin mitään kauneuden ahaa-elämyksiäkään. Tämä on yhtäältä myönteinen seikka. Yllä arvostelin solistia, mutta haluan häntä myös kehua. Ei se silti ollut sisällöltään mitätön. Siiralan tulkinta oli koruton, muttei harmaa. Se oli solistinsa näköinen hallitus tyylikäs tulkinta, siksi toimiva. Se sopii nähdäkseni klassisismin tyyliin. 



Sinfonia nro 2 D-duuri

Tauon jälkeen oli vuorossa L. van Beethovenin sinfonia nro 2 D-duuri. En kerro siitä liikoja, laitan oheen linkit: http://www.npr.org/templates/story/story.php?storyId=5454034http://cso.org/uploadedFiles/1_Tickets_and_Events/Program_Notes/060510_ProgramNotes_Beethoven_Symphony2.pdf.

Tässä vaiheessa voisin kehaista ohjelmatekstin tekijää Antti Häyrystä. Todella värikkäästi hän konsertin ohjelmanumeroista on kertonut.  Esimerkiksi tästä sinfoniasta kerrotaan niin lentävästi, että sen luettuaan tuskin malttaa odottaa itse esitystä.

Etukäteen minua kiinnosti, miten esityksessä kyetään ilmaisemaan esitteiden mukaan sinfoniaan kätkeytyvä huumori.  Kyllähän Beethovenin musiikin humoristisuus oli tullut minulle tutuksi jo aiemmin mutta vain pienimuotoisemmissa sävellyksissä. Se tulee tavallisesti esille jo nimessä. On esimerkiksi pianokappale Rondo a capriccio G-duuri op.129, jonka lisänimi on Kiukku kadonneesta kolikosta (Die Wut ueber den verlorenen Groschen). Jo nimi kertoo, miten sävellykseen pitää asennoitua. Sinfoniasta ei humoristisuus niin vain aukea.

Olen joskus ehkä jostain tv-ohjelmasta seurannut selvitystä jostakin Haydnin sinfoniasta löytyvää humoristista sointikuviota. Minuun se vitsi ei osunut, mutta valveutuneita aikalaisiaan se on voinut kohahduttaa.

Esityksestä ei auennutkaan huumoria, mutta siinä oli tiiviisti mukana elämän makua, jonka esille tuomisessa nimenomaan kapellimestarilla oli olennaisen tärkeä rooli. Musiikki itsessään sisältää ehkä vain yllätyksiä tai kummallisuuksia. Humoristisuuden siihen tuo vain elävä elämä, tilannekomiikka tai kosketus hetkeen tai omaan aikaamme.

Sinfonian etenemistä seurasi kuin suurta draamaa. Se ei pitkästyttänyt. Jokainen osa toi mukanaan uusia käänteitä. Kapellimestari Chauhanilla tuntui olevan kaikki pelissä. Hän eläytyi niin tiiviisti sinfonian sisältöön, että tuskin pysyi itse paikallaan. Hänen puoliympyrän muotoinen korokkeensa tuntui vankilalta.

Yhdellä käden pyyhkäisyllä soiton painopiste siirtyy hetkessä orkesterin oikealta puolelta vasemmalle ja musiikki saa yllättäen aivan uuden sävyn ja näkökulman.  Tämänkaltaiset muutokset ovat aikoinaan kai kohahduttaneet paikallista yleisöä. Vauhti nousee välillä maanisiin mittoihin, lähes hulluuteen. Välillä äänen voima alkoi raastaa jo korviani.

Chauhanin johtamana sinfonia nro 2 oli innostava elämys, johon eläydyin konsertissa kuin seikkailuun.  Jännitettä riitti loppuun saakka. Sinfonian osat elivät omaa elämäänsä ja kapellimestari taikoi sauvallaan orkesterista irti kontrasteja, hiljaisia osia ja forteja, voimakkaita crescendoja ja äkillisiä hiljennyksiä. Musiikki eli koko ajan, hengitti kuin ihminen.

Tämän myönteisen hehkutuksen jälkeen tuodaan esiin negatiivisiakin tuntoja. Se oli kiinnostavan dramaattisuuden ohessa myös raastava kokemus, joka loppui onneksi oikeaan aikaan.  Kuulijaakin se alkoi hengästyttää eivätkä korvanikaan olisi paljon pitempään kestäneet.

Raivoisat, toistuvasti jyrähtävät forteakordit ovat sitä, mistä en Beethovenin sinfonioissa erityisemmin tykkää. Ne jyrähtävät eteeni yllättäen ja vievät kuuntelulta herkkyyden. Säveltäjä purkaa niissä jotain raivoaan. Se on toki OK mutta liika on liikaa. Ymmärrän että orastava kuuroutuminen on saanut miehen psyyken järkyttymään, mutta kai tämä soitto sitten on sitä leimaa-antavaa Beethovenia, josta syystä pidän Beethovenin sinfonioihin pientä välimatkaa.

Olin viime talvena Kymi Sinfoniettan konsertissa, jossa soitettiin Beethovenin sinfonia nro 1. Kirjoitin myös siitä konsertista blogitekstin, jossa totesin pitäväni sitä ensimmäistä hänen parhaana sinfonianaan. Se edustaa klassisismin perinteitä. Toisessa sinfoniassaan säveltäjä on halunnut löytää klassisismin tilalle uuden tyylilajin. Varsinaiset uudistukset hän kuitenkin toteuttaa vasta kolmannessa sinfoniassaan. Tämä toinen on siis eräänlainen välikauden luomus. Välillä kuulen siinä mozartmaista soittoa. Sitä uutta ilmaisua ovat nuo forteakordit ja erinäiset rytmin ym. muutokset.  On mahtipontisuutta yllättävine käänteineen ja kummallisuuksineen, omalaatuista huumoria, jota ei aina osaa tulkita oikein. Ne voivat olla orkesterille hyvin haastavia. Jos tulkinta on hengetöntä riehumista, kuulijalle se voi olla koettelemus. Minulla on siitä ikävä kokemus Pekingissä, jossa ranskalainen kapellimestari ei saanut paikalliseen orkesteriin henkeä seitsemännen sinfonian esityksessä.

Konsertin esitteessä vähätellään ensimmäisen sinfonian ratkaisuja ja tyyliä, aivan kuin myöhäisempi tuotanto olisi kypsempää. Ymmärrän tuon asenteen, mutten halua sijoittaa varhaistöitä mihinkään kakkoskastiin.  

On minulla vielä yksi syy siihen, miksi olen esitystä hehkuttanut. Kotonani on nimittäin sinfoniasta yksi levytys, joka on tulkintana hengetön ja mitäänsanomaton. Ei siinä ole merkkiäkään siitä mielenkiintoisesta dramatiikasta, jonka Chauhan pystyi suomalaisesta provinssiorkesterista loihtimaan. Ja levytyksessäni orkesterina on maineikas Berliinin filharmonikot. Kuuntelin sen ennen konserttia ja luettuani sinfoniasta tietoja (ks. yllä olevat linkit ja wikipedia) oli vaikea päätellä kyseessä olevan sama sävellys.

Kehuin jo konsertin esitetekstiä. Sen kuvakieli on poikkeuksellisen värikästä. Tässä on hieman listaa siinä käytetyistä Beethovenin sinfoniaa kuvaavista adjektiiveista: juhlallinen, yllätyksellinen, kipakka, nakuttava, omapäinen, maalaishenkinen, kansanomainen, uhkaavankuuloinen, nerokas, kummallinen. On ” luikkautta, kipakkuutta, nerokkaita harhautusliikkeitä”. Niitä sitten kuulija joutuu välillä ”höristelemään”.

Olen valinnut esitteestä lauseita ja ilmauksia kuvaamaan sinfonian eri osia:

Ensimmäinen osa: Adagio molto – Allegro con brio

”Teemojen konflikti nousee esiin ennenkuulumattomalla voimalla. Tätä ennustaa jo aiempaa perusteellisempi ja juhlallisempi hidas johdanto (Adagio molto)”
Siellä on ”retorista ylevyyttä”, ”salamyhkäisyyttä”, sotaisaa haastavuutta”. Ensimmäinen forte kajahtaa ”kuin kutsu barrikaadeille”.
”Beethoven raivaa ensimmäisessä osassa häikäilemättömästi tietään eteenpäin ja lyyrisempi sivuteema on kaiken aikaa jäämässä jalkoihin.”

Toinen osa: Larghetto

”Otsikko viitannee idylliseen luonnontunnelmaan, jota kuitenkin hämärtävät teeman terävät kontrastit ja pinnanalainen salaperäisyys”
Alussa on ”jousien laulua” ja ”auvoista maisemaa”, joka väistyy ”yllätyksellisemmän luonnonkuvauksen tieltä”. Päätöksessä kuulijalle jää ”epävarmuuden tuntu”.


Kolmas osa: Scherzo (Allegro)

Se on ”omapäinen karakteriosa”. Siinä ”kipakasti ja arvaamatta iskevät forteakordit.”  ”Puhaltimien maalaishenkisiin luikkauksiin vastaavat jousien uhkaavankuuloiset murtosointijuoksutukset.”

Neljäs osa: Allegro molto

Se on rakennettu ”nerokkaiden harhautusliikkeiden sonaatti-rondoksi, jota Beethovenin aikaiset arvostelijat luonnehtivat kummalliseksi ja kieroutuneeksi” (engl. bizarre).
”Kursailemattomassa suoraviivaisuudessaan ja siloittelemattomassa huumorissaan” se on ”rohkea ja hämmentävä luomus”.
”Beethovenin äkkikäänteissä on ilkkuvaa oveluutta ja itsetyytyväistä riehakkuutta.”
Esitteessä lainataan lopussa vuonna 1804 kirjoitettua kuvausta finaalista:

”Finaali oli sivistymätön hirviö, haavoitettu lohikäärme, joka kieltäytyy kuolemasta vaikka vuotaakin kuiviin, raivoten ja pieksäen turhaan ilmaa viuhuvalla pyrstöllään.”


Voin vahvistaa, että tätä tunnelmaa Alpesh Chauhan oli Kuusankoskitalossa luomassa yhdessä Kymi Sinfoniettan kanssa.


Tässä linkki videosta, jossa kapellimestari Alpesh Chauan johtaa Birminghamissa Shostakovitshia:

torstai 27. elokuuta 2015

Sananvapaudesta, joukkopsykoosista, rähmällään olosta. Kansakuntaa koetellaan.

Otsikon valinta juttuuni oli melkoinen kompromissi. En keksinyt muuta. Varsinainen peruste jutun teolleni on kansanedustaja Olli Immosen facebook-päivitys eli ns. Immoskohu. Olen lukenut siitä kirjoitettuja juttuja hyvin paljon eikä tapauksen seuraaminen ole ollut mitenkään mieltä ylentävää. Päätin, etten juttuihin tässä kuitenkaan viittaa. Viimeisin lukemani juttu on Helsingin Sanomien pääkirjoitus tältä aamulta (http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1440564224598?ref=hs-art-uusimmat-#4). Mitään uutta se ei minulle antanut eikä tämän perusteella mitään hyvää ole odotettavissa. Näkökulmani on nyt toinen ja olen antanut tekstin vapaasti rönsyillä.

Yksi juttu on kuitenkin koko kirjoitukseni pohjana, vaikka siinä onkin pääpaino Suomen Venäjä-suhteilla ja Immosen kirjoitusta käsitellään vain hiukan. Kyseessä on 25.8.2015 lähetetty alfatv:n keskustelu, jossa dosentti Arto Luukkanen haastattelee hiljattain eläköitynyttä professori Timo Vihavaista. Se löytyy osoitteesta http://alfatv.fi/arkisto/. Haastattelun voi katsella, kun kirjoittaa hakuun sanan dosentti.   

Suurimman huomion Arto Luukkasen ja Timo Vihavaisen keskustelussa saa Suomen ja Venäjän suhteet.  Kirjoituksessani Venäjä-vihassa arvostelin hieman Vihavaisen vähättelyä asiasta. Nyt kanta selveni. Vihavainen pitää Suomen ja Venäjän suhteita moneen muuhun naapuriin verrattuna esimerkillisinä ja suhteellisen hyvinä, joka antaa ja jonka ainakin pitää antaa paljon mahdollisuuksia lähentymiselle. Hän toki kauhistelee ympärillämme riehuvia vihan lietsojia ja kylväjiä.
Mutta kolmiosaisen haastattelun keskimmäisessä osassa käsitellään tämän juttuni pääaihetta Immoskohua ja sen mukana sivutaan myös siihen rinnastettavaa ns. hihamerkkikohua.

Luukkanen on huumorimiehiä ja toteaakin, että ”puhutaan kieli keskellä suuta mutta kuitenkin aivan suoraan”. Tämä vihjaa siihen, mihin näistä asioista puhuttaessa on totuttu: on asioita, joista on parasta vaieta, ettei tulisi leimatuksi. Kyse on siis suut salpaavasta poliittisesta korrektiudesta. Siihen suomalaiset tottuivat aikanaan neuvostoliittolaisten kanssa toimiessa ja Vihavainen piikittelee ivallisesti, ettemme me kyenneet siitä irtautumaan ennen kuin venäläiset itse aloittivat itseruoskintansa. Tästä Vihavainen on kirjoittanut vuonna 1991 kirjan Kansakunta rähmällään, joka oli aikansa hitti mutta käsitteli sen verran arkaluontoisia asioita, etteivät monet kriitikot tohtineet sitä edes lukea.

Suomettuminen oli siis poliittista korrektiutta mutta Vihavainen antaa kyllä palaa myös siitä nykyisin kirjoittaville, jotka eivät ymmärrä asiaa ollenkaan. Saa siinä Sofi Oksanenkin osansa.

Nykyilmiönä poliittinen korrektius on Vihavaisen mukaan lähtöisin USA:sta ja perustuu sikäläiseen poliittiseen rakenteeseen. Jos liikaa jotakuta ärsyttää, voi joutua maksamaan miljoonakorvauksia ”täysin järjettömistä syistä”.  Eurooppaankin on rantautunut tämä sama ilmiö. On tiettyjä etnisiä ja poliittisia ryhmiä, jotka ”on otettu poliittisen korrektiuden huomaan”.  Heitä pitäisi kohdella erityisellä tavalla. On siis ajatuksia, joita ei saa esittää, mitä sitten eräänlainen ”ajatuspoliisi” valvoo.
”Tämä on totalitaristista ajattelua, politiikka rajoittaa ajattelua.  Se on vastoin vanhoja valistuksen periaatteita.” Näin Vihavainen kiteyttää viitaten vielä Immanuel Kantin lausumaan ”Uskalla käyttää järkeäsi”, josta ollaan nyt lipsumassa.

Sitten aihe hypähtää 60-luvun lopussa ja 70-luvun alkupuolella Suomessa vallinneeseen taistolaisuuteen ja stalinisteihin - ilmapiiriin, joka tuli minullekin aikoinaan kovin tutuksi (siitä enemmän edempänä).

Luukkanen kysyy suoraan, jotta asiassa päästään eteenpäin: Ovatko LGBT-intoilijat ja multikulturalistit jonkinlaisia nykyajan stalinisteja tai taistolaisia? Kysymys palauttaa mieliini Vihavaisen kirjan Länsimaiden tuho (vuodelta 2009), jonka tämä itsekin sitten pian mainitsee.
Vihavainen vastaa kysymykseen myöntävästi eikä pelkää sitä sanoa, koska puhumisen vapaus kuuluu demokratiaan.

Luukkanen jatkaa Immoskohulla. Vihavainen toteaa, että kohu oli täysin keinotekoisesti ja harkitusti aiheutettu, ei ollut minkäänlaista kohun aihetta. David Cameron, Angela Merkel ja Nicolas Sarkozy ovat todenneet, että multikulturalismi on epäonnistunut. Myrsky nostettiin, kun yksittäinen suomalainen kansanedustaja kirjoitti facebook-päivitykseensä saman asian. Siitä sitten alkoi kirjoitusten, puheiden ja mielenosoitusten vyyhti, joka ei ole vieläkään päättynyt.
….

Tähän väliin kommentoin itse ja laitan myös Vihavaisen lisähuomion. Vihavaisen mukaan lausuma julkaistiin ”sattumalta” (sarkastinen painotus) ennen perussuomalaisten puoluekokousta ja hän myöntää sillä olleen oma poliittinen merkityksensä. Minusta lausumassa ei ole mitään kohun aihetta, mutta ärsyttävää on sen luoma pateettisuus, aivan kuin oltaisiin nousemassa pyhään sotaan. Taistelu-sana kuuluu poliittiseen retoriikkaan eikä sen käytöstä normaalijärkisen ihmisen pitäisi kiihottua.

Omalta kohdaltani totean vielä, että kritiikki monikulturismia arvostelevia kohtaan menee usein hyvin tunteenomaiseksi. Aivan kuin eri kansallisuuksien edustavien vanhempien lapsille haluttaisiin aiheuttaa jotain pahaa ja aivan kuin kansainvälistä ruokaa kiellettäisiin syömästä. Monikulturismi ei ole kuitenkaan lapsia tai ruokaa, vaan sillä on aatteellinen pohja.

Vihavainen ja Luukkanen ihmettelevät, että tällainen asia nostettiin ”valtavaksi ajatusrikokseksi”.  ”Eihän tässä ollut mitään tolkkua”, jatkaa Vihavainen. Tätä sietäisi hävetä, miehet jatkavat.
”Onko sen takana jokin poliittinen tarkoitus?”

Sitä Vihavainen ei rupea spekuloimaan, mutta eihän hänen mukaansa sellaiseen pitäisi vajota nostaen samalla esiin vastaavanlaisen vyyhden, ns. hihamerkkikohun.

”Se on nolo juttu, vähän samaa kuin hihamerkkikohu, josta tuli maailmanlaajuinen sensaatio. 

Kyseessä oli vain hullunkurinen pakina, ajatuskoe, jolla oli omassa yhteydessään selvä funktio.”
Turun Sanomat sen nosti esiin, ”toiset löi löylyä lisää eikä kukaan sitten iljennyt astua pois kelkasta.”

Johtavat poliitikot kauhistelivat: ”onhan se törkeää, eihän pidä vaatia ihmisiltä pitämään jotain hihamerkkiä, joka leimaa heidät.” Totuus oli kuitenkin, ettei kukaan ollut sellaista edes ehdottanut.

Toteanpa saman. Kauheat mitat se asia sai, ulkomaita myöten ihmeteltiin, kuinka tyhmiä ehdotuksia suomalaiset tekevät.

Nyt se asia näyttää naurettavalta, mutta anteeksipyyntöä tai katumista ei ole näkynyt.  On se ainakin merkki epä-älyllisestä suhtautumisesta, mutta ”kansa saa mitä ansaitsee”.

Journalistit siinä töppäsivät todella pahasti, mutta eivät he ole sitä katuneet, päinvastoin: näyttävät Vihavaisen mukaan vain olevan ylpeitä siitä, millaisen kohun ovat tyhjästä nyhjäisseet.

Palataan Immoskohun salaman lailla nostamiin mielenosoituksiin ja muihin ulostuloihin. Se on nykyajan noitavainoa. Mielenosoituksissa on kyllä kaunis sanoma, mutta tuntuu tarkoitus pyhittävän keinot. Sananvapaus ja demokratia ei siinä pelissä paljoa paina. Jos Vihavainen pääsisi sinne esiintymään, hän kehottaisi kansaa ensin lukemaan, sitten miettimään ja sitten häpeämään. Kyllä kansalla pitää olla oikeus taistella multikulturalismin perusteita vastaan.

Entäs sitten se ”taistelu”? Onko se niin paha sana, että pitäisi sanoa ”lievästi vastustetaan”? Sen sanan on vasemmisto ”patentoinut itselleen”. Politiikka on kuitenkin taistelua demokratiasta.

Vihavainen on toiminut eräänlaisena unilukkarina ja aikoo jatkaa entiseen tyyliin herättämässä ihmisiä ajatteluun. Sananvapaus on vaarassa.

Viimeisenä esimerkkinä nostetaan esiin Tatu Vanhasen tapaus, josta on kulunut muistaakseni seitsemän tai kahdeksan vuotta. Tuolloin vähemmistövaltuutettu esitti asiasta tutkimuspyynnön. Absurdiksi sen tekee se, että kyseessä oli tieteellinen tutkimus. Onko siis tieteellinen tutkimuskin ”kiihotusta kansanryhmää kohtaan”?

Tuolloin poika Matti oli noussut pääministeriksi ja asian taustalla oli varmasti poliittisia motiiveja. Poika sanoutui näkyvästi irti isänsä toiminnasta.

Myös Stalinin vainojen aikaan monet lapset ilmiantoivat vanhempiaan ja sanoutuivat näyttävästi irti heidän toimistaan (mm. kulakkien lapset). Luukkanen ihmettelee, sillä onhan Soiniakin vaadittu irtisanoutumaan puolueen jäsentensä ”rikoksista”. Onko kyse samanlaisesta stalinismista? Vihavaisen mukaan sieltä se on suoraan omittu. Käytetään ns. syyllisyysassosiaatiota: ”ihmisen ei tarvitse tehdä itse yhtään mitään, mutta häntä vaaditaan vannomaan, ettei hän enää hakkaa vaimoansa”. Hän tunnustaa ilmaisten samalla halunsa olla ”tästä lähtien vähän kiltimpi”.
Sen jälkeen keskustelussa perehdytään vielä Venäjän tilanteeseen ja myös mahdolliseen NATO-jäsenyyteen. Minä jatkan omia pohdintojani.

Aluksi palaan historiaan. En pidä siitä, että näitä menneisyyden harhapolkuja ja syntejä nostetaan esiin tietyin poliittisin mustamaalaamistavoittein.  Olen ihaillut eräitä venäläisiä, jotka kokivat noita kauhun vuosia, mutta eivät halua tehdä siitä suurta numeroa. Siinä oltiin kuin hulluuden vallassa, se oli joukkopsykoosia, josta ei erityisiä henkilöitä tai tiettyjä kansallisuuksia pidä nostaa ristille. Nykyisin niitä nostetaan esiin poliittisten ja muiden itsetarkoituksellisten syiden vuoksi, hyötymismielessä.

Muistelen, kun tapasin Pekingissä nyt jo edesmenneen Berthan. Hän oli vanha nainen, johon tutustuin, koska hän kansallisuudeltaan suomalainen.  Hän oli syntynyt Amerikassa, jonne perhe oli muuttanut Viitasaarelta. Bertha puolestaan oli rakastamansa miehen kera muuttanut Kiinan kansantasavaltaan 40-luvun lopussa uutta maailmaa luomaan. Sain nauhoitettua hänen kanssaan pitkän haastattelun. Paljon mielenkiintoista hän kertoi, mutta nyt lainaan hänen muistojaan kulttuurivallankumouksesta.

Hänellä oli työväenliikkeen tausta. Hän meni mukaan sellaisen taustan vaatimaan ryhmään. Se valtasi Britannian suurlähetystön, sytytti sen palamaan. Kyseessä oli kaiken kaikkiaan ikävä tapaus. Jälkeenpäin ryhmä joutui oikeuden eteen, mukana olleet joutuivat perustelemaan motiivejaan ja katumaan tekojaan. ”Seurasin sokeasti muiden mukana” oli se mantra, jonka avulla tilanteesta selvittiin. Bertha kertoi tapauksesta naureskellen. Monenlaista hulluutta hän oli joutunut kokemaan ja tämä oli yksi muiden joukossa. Ei sellaisesta voi jäädä katkeraksi tai potea huonoa omaatuntoa. Kaikki siinä näytelmässä olivat mukana.

1970-luvun alkupuolella riehuneet taistolaiset ovat minulla hyvin muistissa. Tulin opiskelemaan Jyväskylään vuonna 1974 ja ensimmäinen kämppäkaverini sattui olemaan sinipaitainen taistolainen, täynnä aatteen hehkua. Hänen kanssaan jaoin 20 neliön huoneen ja vaikka minäkin olin neuvostoliittomielinen, niin keskustelumme muuttuivat pian suoranaiseksi huutamiseksi.  
Jouduin yliopistossa todistamaan monenlaista hölmöyttä, joita en viitsi nyt erikseen mainita. Vähin äänin senkin liikkeen aatteellinen pohja alkoi hiipua, hulluttelu jäi ja äänekkäimmät hölmöt siirtyivät korrektisti takavasemmalle.

Muistan kun eräs kämppikseni entinen tyttöystävä kutsui minut kahville. Hän kehui kirkkaan silmin varastavansa vessapaperia yliopistosta. Siihen hänellä oli omien sanojensa mukaan oikeus, koska me elimme tuolloin vielä kapitalistisessa yhteiskunnassa. Siihen reagoin nauramalla emmekä me sen koommin enää tavanneet.

Osallistuin minäkin johonkin opiskelijoiden marssiin. Joillakin oli varsin taistolaisia banderolleja: Neuvostoliitto maailmanrauhan tae, Eteenpäin Otto Ville Kuusisen viitoittamaa tietä. Minä pyrin tietoisesti pysymään tällaisista lauseista mahdollisimman kaukana. Kulkue oli todella pitkä ja sai eräät autoilijat hermostumaan, kun tukimme koko Jyväskylän keskustan liikenteen.  Muistini on sen verran valikoivaa, ettei sinne paljon ole tästä tapahtumasta jälkiä jäänyt. Se on jäänyt mieleeni, että Osuuspankin kohdalla huusimme OP-sopimus – PA-sopimus.  Ja noista neuvostomielisistä iskulauseista muistan vinoilleeni useamman kerran eräälle tuttavalleni, joka joutui niiden takana marssimaan.

Itse asiassa oli oikein kiva marssia kaupungin halki, ympärillä oli kansaa ja hermostuneita autoilijoita.  Se oli täysin viatonta hauskanpitoa ja me vain nautimme yhdessäolosta. Marssin tarkoitus oli aivan toissijainen juttu. Kunhan vain protestoitiin, ei sillä väliä mitä. Ja kyllähän Berthankin puheesta kävi ilmi, että kulttuurivallankumouksen aikana heillä oli kivojakin asioita. Sitten vain jossain vaiheessa homma meni överiksi eikä sille voinut myöhemmin kuin nauraa. 

Mutta leikki sikseen. Maamme talous on pahassa kriisissä, mutta media nostaa pintaan aivan toisarvoisia juttuja. Kuin joukkopsykoosissa vaaditaan rasisteja tilille ja kaikki arvokonservatiivit kansallismieliset nostetaan kansainvälistymiseen avartavan uuden maailmankatsomuksen vihollisiksi. Kun Urpilainen nousi SDP:n puheenjohtajaksi, Erkki Tuomioja haukkui puoluejohdon ajatuksia unelmahötöksi, jota itse puheenjohtaja oli ilmestynyt näyttävässä punaisessa mekossa ja verkkosukkahousuissa mainostamaan.  Nyt verkkosukkahousuja ei näy, mutta unelmahöttö on tullut muulla tavalla arkeemme, sitä syydetään kansalle joka tuutista.

Täysin tietoisesti hihamerkki- ja Immoskohut on nostettu pystyyn. Näyttää, että joukkopsykoosin kaltaisella kiimalla synnytetään ainakin vastakkainasettelua. Niistä me tiedämme historian perusteella, että seuraukset voivat olla hyvinkin ikäviä. Olen läpi elämäni ihmetellyt, miten ihmiset ovat voineet ajautua Stalinin vainojen ja juutalaisvainojen kaltaiseen hulluuteen. Viime aikojen tapahtumien jälkeen, en ihmettele sitä ainakaan yhtä paljon kuin ennen. Kaikki on mahdollista, joskin jotain lienee historiakin opettanut.

Kansainvaellukset ovat alkaneet, taloudessa kiehuu ja ympäri maailmaa on konflikteja, sekä meneillään että kytemässä. Epätoivo ja viha saattavat nousta pintaan yllättäen. Tästä voi syntyä pahaakin jälkeä.

Miten Suomen käy? Kun valtion velkakäyräkin sojottaa vain ylöspäin eikä EU:sta taideta päästä eroon, niin ei kansallisvaltio Suomi taida yksin selvitä. Joudutaan yhä kiinteämmäksi osaksi suurempaa liittoa ja yhteisöä, jossa suuret päätökset tehdään muualla. Siinä tilassa saatamme reuna-alueena joutua periferian kiroukseen. Haluan kuitenkin pitää vielä painon tuolla saatamme-sanalla.

Loppuun lainaan pari katkelmaa Timo Vihavaisen kirjasta Länsimaiden tuho (Otava 2009). Se on hänen tuotannostaan suosikkini.

”Miksi pitäisi huolestua … muiden kulttuurien ekspansiosta länteen? Länsimainen kulttuurihan on vuosisatojen ajan osoittautunut hämmästyttävän ekspansiiviseksi ja sitkeäksi ja sitä ihaillaan koko maailmassa. Tämä pitää paikkansa, mutta se ei ole pätevä syy sulkea silmiään selviltä tosiasioilta: kansanvaellukset ovat alkaneet ja ne ovat perusteellisesti muuttaneet maailmaa jo yhden ainoan sukupolven aikana. Sitä paitsi muutos on luonteeltaan peruuttamaton ja kiihtyvä. Helleenis-kristilliseltä perustalta kasvaneen länsimaisen sivilisation vastustuskyky ulkoisia kilpailijoita vastaan näyttää nykyisessä vaiheessaan vähintäänkin yhtä huonolta kuin Rooman valtionuskonnon asema aikoinaan nousevan kristinuskon edessä.” (s. 31.)


”Länsimainen kulttuuri kehitti aikanaan hienon arvojärjestelmän, kuten muutkin kulttuurit ovat tehneet. Sen perusteet ovat sivilisaatiomme kätköissä yhä olemassa ja niiden puolustamista barbarian hyökkäyksiltä ja eroosiolta voi pitää itse kunkin velvollisuutena, mikäli niitä kannattaa. Tämä velvollisuus ei riipu siitä, mikä maailmanhistorian kulku tulee olemaan. Siihen emme voi vaikuttaa, mutta lähipiiriimme voimme. Ja vähin, mitä voi tehdä, on ainakin sanoa mielipiteensä, olla elämättä valheessa, kuten Aleksandr Solženitsyn aikoinaan vaati.” (s. 32.)

torstai 20. elokuuta 2015

Patriotismi vastaan nationalismi. Pohdintaa Dmitri Lihatšovin ajatusten pohjalta.


I.                     

Dmitri Lihatšov (Дмитрий Лихачёв, 1906 – 1999) lienee suomalaisille tuntematon henkilö. Hän oli Neuvostoliitossa elänyt akateemikko, kirjallisuuden ja kulttuurin tutkija. Hän oli perehtynyt Venäjän kulttuuriperintöön, venäläisen sivistyksen historiaan. Nuoruudessaan hän joutui vankileirille nykyisin vähäpätöiseltä tuntuvan syyn takia. Vapauduttuaan ura tutkijana lähti nousuun. Vanhalla iällä hänen elämänfilosofiset kirjoitukset ovat saaneet suosiota. Kerron edempänä hänen elämästään tarkemmin. Hän oli syntynyt Pietarissa ja meille suomalaisille kiinnostava senkin vuoksi, että lapsuuden kesänviettopaikassa Kuokkalassa myös suomalaiset tulivat hänelle tutuiksi.

Dmitri Lihatšovin tuotantoa on saatavissa myös suomeksi. Professori Erkki Peurasen suomentamana on ilmestynyt artikkelikokoelma:

Lihatšev, Dmitri: Johdatus nauruun. Reunamerkintöjä venäläisyydestä. Pietari-säätiön julkaisuja I. Taifuuni, Pieksämäki 1994. 285 sivua. ISBN 951-581-030-2.

Kokoelmassa on kolme laajempaa osaa: 1) Nauru Muinais-Venäjällä, 2) Havaintoja venäläisyydestä, 3) Puutarhoista ja puistoista. Tuossa keskimmäisessä on noin kymmenen sivun juttu otsikolla Patriotismi nationalismia vastaan.  Siitä olen tehnyt tiivistelmän, johon olen poiminut tutkijan keskeisimmät ajatukset. Kirjoittaja valaisee asiaa laajoin esimerkein. Ne olen jättänyt tiivistelmästäni pois. Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1984, ja saatettu kirjoittaa vielä aikaisemmin. Sillä on siis aika vähän tekemistä meidän aikaamme ja ongelmiimme. Asia ei ole kuitenkaan vanhentunut. Lopussa pohdiskelen Lihatšovin pohjalta nykytilannetta Suomessa. Siinä otan itselleni laajempia vapauksia ja suoraan sanoen ajatukseni vievät minua ehkä liiankin kauas akateemikon ajatuksista..

Tuosta kirjasta haluaisin todeta pari seikkaa.  Varsinkin ensimmäisessä osassa liikutaan sellaisella venäläisen kulttuurihistorian alueella, joka avautuu vaivoin, jos ei tunne venäjän kieltä eikä ole muissa yhteyksissä perehtynyt alaan.  Suomentaja on kyllä tehnyt parhaansa, mutta kaikkeen ei kääntäjän kynäkään taivu. Toinen osa lienee tavalliselle lukijalle kiinnostavin. Siinä pohditaan venäläisyyttä kulttuurihistorian valossa ja käsittää useita, myös nykytapahtumien valossa kiinnostavia aiheita. Lihatšov mm. käsittelee Kievin Venäjän (Киевская Русь) kulttuuriperintöä, vertailee sen suhteita Venäjään ja havaitsee aikojen kuluessa alueiden välillä olleen tiivistä kanssakäymistä ja vastavuoroisuutta.  Kiinnostava on myös luonnon merkityksestä venäläisen kulttuuriin. Kolmannessa osassa on makoisaa pohdintaa eurooppalaisista ja venäläisistä puutarhoista.  Ihmisen suhde luontoon ja puutarhat taitavat olla elämänfilosofisten kysymysten ohessa akateemikon lempiaiheita.

Laitan tähän vielä pienen sivuhuomautuksen.  Akateemikko Lihatšovin sukunimi voidaan translitteroida kahdella tavalla, itse asiassa useammallakin, jos lasketaan, että suhu-s voidaan kirjoittaa sh:na. Tuo painotettu e lausutaan o-äänteenä. Yhtenäistä käytäntöä sen translitteroinnissa ei ole. Itse asiassa käyttäisin mieluiten e-kirjainta, mutta olen antanut pahalla tavalla periksi ja kirjoitan, miten sattuu.


II.                  Dmitri Lihatšov: Patriotismi nationalismia vastaan (tiivistelmä)

Seuraavassa on tiivistetysti artikkelin sisältö (s. 182 – 192). Kirjoituksessaan Dmitri Lihatšov tuo vihamielisen nationalismin sijalle patriotismin. Olen jättänyt esimerkit pois käytännössä kokonaan. Teksti on lähes kokonaan kopioitu kirjasta. Kääntäjän tyyli ei väliin miellytä, mutta alkuperäistä tekstiä minulla ei ole ollut käytettävissä. Loppua kohden kirjoitus menee melko pateettiseksi.

Alkuun Lihatšov torjuu sen yleisen ajatuksen, että puhumalla kansallisista ominaispiirteistä tai kansanluonteesta se edistäisi kansojen erkaantumista toisistaan.

Akateemikko toteaa, että venäläiset ovat olleet vaatimatonta kansaa. He eivät ole sortuneet omaan kehuun ja heille on ollut tyypillistä itsensä vähättely. Suurimman osan ajastaan he ovat eläneet sovussa naapurikansojen kanssa. Esimerkkinä hän mainitsee mm. venäläisten ja karjalaisten kylien yhteiselon. Mitään rotuennakkoluuloja ei ole ollut. Koko venäläisen kulttuurin historia on pääosin osoitusta avoimesta luonteesta, vastaanottokyvystä ja kansallisen kopeuden puuttumisesta.

Ihmisillä on luontainen taipumus etsiä eri paikoista ja ihmisistä erityispiirteitä. Juuri ne sitovat kasoja toisiinsa, pakottavat rakastamaan kansaa, johon emme des kuulu, mutta jonka kohtalo n tiellemme saattanut. Luonteen kansallisten erityispiirteiden selvittäminen ja tunteminen auttavat meitä ymmärtämään toisia kansoja.

Rakkaus omaa kansaa kohtaan ei ole yhdistettävissä toisia kohtaan tunnettuun vihaan. Rakastaessasi omaa kansaasi ja omaa perhettäsi tulet rakastamaan enemmän muita kansoja, perheitä ja ihmisiä. Jokainen ihminen on virittynyt vihaan ja rakkauteen, eriytymään muista tai tunnustamaan vieraan – ei tietysti kaikenlaisen vieraan, vaan sen mikä on parasta vieraassa, mikä on erottamaton osa taidosta nähdä tämä paras.

Jos ihmisessä on hallitsevana kyky omaksua vieraita kulttuureita, niin se johtaa oman arvon selkeään tiedostamiseen. Siksi kansallistunne on korkeimmissa ja tiedostetuissa ilmenemismuodoissaan aina aktiivisen rauhantahtoinen eikä suinkaan välinpitämätön muita kansallisuuksia kohtaan.

Nationalismi ilmentää kansakunnan heikkoutta eikä sen voimaa. Useimmiten nationalismiin sortuvat heikot kansat, jotka yrittävät säilyttää itsensä kansalliskiihkoisin tuntein ja ideologioin. Mutta suuri kansa, jolla on oma suuri kulttuuri ja omat kansalliset perinteet, on velvollinen olemaan hyvä, varsinkin jos siihen liittyy pienen kansan kohtalo. Suuren kansan täytyy auttaa pienempää säilyttämään itsensä, kielensä ja kulttuurinsa.

Todellinen patriotismi on siinä, että rikastuttaessaan muita rikastuu henkisesti myös itse. Eristäytymällä muista kulttuureista nationalismi hävittää ja näivettää omaa kulttuuriaan. Kulttuurin täytyy olla avointa.

1900-luvun opetuksista huolimatta emme ole oppineet kunnolla erottamaan patriotismia ja nationalismia toisistaan. Pahuus kätkeytyy hyvyyden naamioon.

Patriotismi on jaloimpia tunteita. Se ei ole vain tunne, se on hengen yksilöllisen ja yhteiskunnan sivistyksen tärkein osa, kun ihminen ja koko kansa ikään kuin kasvavat yli itsensä ja asettavat itselleen yksilöiden yli nousevia päämääriä.

Nationalismi taas on ihmissuvun kaikkein raskaimpia onnettomuuksia. Kaikkinaisen pahan tavoin se piiloutuu, elää pimeydessä ja on olevinaan kuin rakkaus omaa maata kohtaan olisi sen synnyttänyt. Itse asiassa sen on synnyttänyt ilkeämielisyys ja viha muita kansoja kohtaan ja sitä osaa omaa kansaa, joka ei ole yhtä mieltä sen näkemyksistä.

Nationalismi herättää epävarmuutta ja heikkoutta, joiden synnyttämä se onkin.

Kaikkein vähiten nationalismia on niissä venäläisen yhteiskunnan piireissä, jotka ovat olleet sidoksissa Venäjän kansalliseen kulttuuriin (talonpojat, sivistyneistö, monen sukupolven työläiset). Juuri työn perinteet tekevät ihmiset aidosti sivistyneiksi.

On muistettava, että kansaa ei voi pitää vastuullisena hallitsijoidensa teoista. Myös Venäjän kansa ja juuri venäläiset ovat kärsineet hallituksensa julmuudesta.

Venäjän historia on loputtomien koettelemusten historiaa, joista huolimatta kansa on säilyttänyt arvokkuutensa ja hyvyytensä.

Rakastakaamme kansaamme… ja perhettämme.
Jos perheessä on kaikki kunnossa, niin arkielämässä tällainen perhe vetää puoleensa muita perheitä, jotka vierailevat ja osallistuvat perhejuhliin. Hyvinvoivat perheet elävät sosiaalisesti, vieraanvaraisesti ja hilpeästi. Ne ovat ehjiä ja voimakkaita perheitä.

Näin on kansojenkin elämässä. Kansat, joille patriotismia eivät korvaa kansallismieliset ”keksinnöt”, ahneus, ja nationalismin ihmisviha, elävät ystävyydessä ja rauhassa muiden kansojen kanssa.
Lihatšov kertoo tutkineensa tiedemiehenä muinaisvenäläistä kirjallisuutta. Siinä oli venäläisten kirjailijoiden ohella bulgaareja, serbejä, kreikkalaisia, kroaatteja, puolalaisia, mordvalaisia, valkovenäläisiä ja ukrainalaisia. He kaikki osallistuivat venäläisen kirjallisuuden kehittämiseen. Kaikki he ovat saman kansan palvelijoita ja koko maapallon kansalaisia. Lihatšov toteaa sanovansa sen sydämensä kyllyydestä, se ei ole tyhjää sanahelinää.

Kirjoittaja päättää tekstinsä gruusialaisen laulun sanoihin. Nationalismi perustuu vihaan muita kansoja kohtaan, patriotismi perustuu rakkauteen omaa kohtaan. Niitä vertaillen hän toteaa: Minkä viha tuhoaa, sen rakkaus rakentaa



III.                Katsaus akateemikko Dmitri Lihatšovin elämään ja ajatuksiin

Lihatšovin muistelmateoksen "Ajatuksia elämästä" kansi

Akateemikko, kirjallisuuden tutkija ja kulturologi Dmitri Lihatšov (1906 – 1999) eli pitkän elämän (https://en.wikipedia.org/wiki/Dmitry_Likhachov).  Olen lukenut vastikään hänen muistelmiaan (Мысли о жизни. Воспоминaния), joka valaisee hänen elämänsä monenlaisia vaiheita.  Teoksen alkupuolella on nostalgisen kauniita kuvauksia hänen lapsuudestaan.  Silloin suomalaisetkin tulivat hänelle tutuiksi hänen viettäessään kesiään Kuokkalassa. 20-luvulla hän pääsi opiskelemaan Leningradin yliopistoon. Vuonna 1928 hänet vangittiin, kun meni arvostelemaan vallanpitäjien käyttöönottamaa venäjän kielen ortografiauudistusta.

Suurimman osan vankeusajastaan hän vietti Solovetskin vankileirillä Vienan meren luostarisaarella (https://en.wikipedia.org/wiki/Solovki_prison_camp, http://www.gulag.fi/solovetsk.html). Siellä hän sai myös rangaistusta kärsiessään julkaistua ensimmäisen tieteellisen artikkelinsa paikallisessa lehdessä. Hänet vapautettiin ennenaikaisesti jo vuonna 1932. Ehkä tämänkin vuoksi hän oli hyvin varovainen vallanpitäjien arvostelussa, ettei olisi joutunut vankeuteen uudestaan. Tieteellinen ura lähti heti vapautumisen jälkeen nousuun. Myöhemmin hän kohosi jopa Neuvostoliiton akateemikoksi.

Vankeusaika oli hänelle erityisen tärkeä aika. Hän kirjoittaa muistelmissaan, että se oli hänen toinen yliopistonsa. Hän tapasi siellä älymystöä, joista tärkein oli filosofi ja samalla vallankumousmies A.A. Meyer (Мейер). Tämä oli siinä vaiheessa jo 55-vuotias. Keskusteluja Meyerin kanssa hän pitää tieteellisen uransa kannalta yhtenä merkittävimmistä. Elämäkerrassaan hän kirjoittaa pitkään Meyerin Faustia käsittelevästä tutkielmasta, jonka tämä pani alulle vankileirillä.

Vankeuden lisäksi  Lihatšovin elämässä oli myös muita koettelemuksia. Talven 1941-1942 hän eli piiritetyssä Leningradissa, joskin ”elämän tien ” kautta hänet saatiin sieltä evakuoitua. Muistelmissaan hänen kuvauksensa kaupungin nälästä, kuolinkamppailuista, ihmissyönnistä ja muista raadollisuuksista on karmeaa luettavaa.

Sodan jälkeen elämä lähti urilleen. Hänen perheeseensä syntyivät kaksostytöt, joista toinen seurasi isänsä jalanjälkiä tutkijaksi. Hän kuoli vuonna 1981 traagisesti auto-onnettomuudessa uransa huipulla.

Lihatšov ei liittynyt koskaan puolueeseen, ei suostunut koskaan mihinkään puolueen ajamiin parjauskampanjoihin (joutuen ongelmiin mm. Andrei Saharovia ja Aleksandr Solženitsynia puolustaessaan). Hän ei ollut toisinajattelija vaan pyrki aina kompromissiin. Hän oli periaatteen mies, mutta kerran hän taipui pakotettuna kirjoittamaan erään teoksensa johdantoon viittaukset Stalinin, Marxin ja Engelsin teoksiin, mikä tuolloin oli yleisesti tapana.

Hänellä on oma näkemyksensä lokakuun vallankumouksesta.  Hänen mielestään lokakuun se tähtäsi ennen kaikkea älymystöä vastaan. Moukat alkoivat heti pidättää professoreita.

Lihatšov oli kasvanut vanhauskoisessa perheessä. Hän oli kuitenkin maailmankatsomukseltaan ateisti, mutta näki kyllä kirkon arvon ja merkityksen Venäjän historiassa ja sittemmin myös Neuvostoliiton hajoamisen aikana kansaa yhdistävänä voimana. Hänen täyttäessään 90 vuotta vuonna 1996 Pietarin ja Laatokan metropoliitta Vladimir onnitteli häntä antaen lahjaksi Jumalaäidin ikonin. Dmitri Lihatšov teki ristinmerkin ja suuteli kuvaa. Kun häneltä kysyttiin, millaisin menoin hän haluaa itsensä haudattavan, hän vastasi: ”vanhauskoiseen tyyliin”.

Luettelo hänen julkaisuistaan on valtava. Hän tunsi perinpohjin venäläisen kulttuurihistorian ja sen perinnön. Hän jatkoi tutkijan uraansa kuolemaansa asti.

Elämänsä viimeisinä vuosinaan hän oli venäläisen kulttuuriperinteen arvostettu tuntija. Hän oli kuin elävä muistomerkki, jolta pyydettiin ja joka lausui mielipiteitään ja ajatuksiaan monenlaisissa yhteyksissä. Minun mielestäni hänen asemansa oli jopa kummallinen. Hän oli totta kai tiukka, ankarin kriteerein argumentoiva tutkija. Mutta häneltä alkoi ilmestyä kirjoja ja kirjoituksia, joissa hän lausui yleisinhimillisistä kysymyksistä psykologisia ja filosofisia viisauksia. Niissä on parhaimmillaan mukana voimallinen kosketuspinta hänen rankkoihin elämänkokemuksiinsa. Minulle ne alkoivat pahimmillaan tuntua triviaaleilta höpinöiltä, joissa osin väkinäisesti pyrittiin antamaan vastaus kaikkiin inhimillisen elämän kysymyksiin. Tästä syystä 90-luvulla kiinnostukseni miehen kirjoituksiin laantui. Mutta kysyntää niille kuitenkin oli, koska niitä niin paljon julkaistiin.

Kirjoituskokoelma ”Kirjeitä hyvästä” (Письма о добром) on suunnattu nuorelle sukupolvelle. Aihepiireinä on sellaisia asioita kuin nuoruus, elämän suurin arvo, elämän tarkoitus, mikä ihmisiä yhdistää, milloin tulee loukkaantua, todellinen ja valheellinen kunnia, uran luominen, ihmisen intellektuaalisuus, kasvatus, huonot ja hyvät vaikutteet, kateus, ahneus, arvokas käytös, taito erehtyä, kuinka esiintyä, kotikirjasto, onnellisuus, omantunnon käskyt, oppimiseen oppiminen, neljäs ulottuvuus, yhdessäolo, matkustaminen, moraali, taiteen ymmärtäminen, venäläinen luonto, kulttuurin muisto, muisti, menneisyyden muistomerkit, uskonto, hyvyyden tiellä. Monet näiden kirjeiden lukijoista ovat varmaan saaneet niistä tukea elämän polulla. Minulle niistä jää vähän käteen. Kuitenkin kun tietää, että kirjoittaja on arvostettu, paljon elämän synkkiäkin puolia kokenut henkilö, teksteihin syventyy nöyrällä kunnioittavin mielin.

Dmitri Lihatšovin muistan monien vuosien takaa nimenomaan kulttuurin merkityksen puolestapuhujana. Hän ymmärtää kulttuurin hieman eri lailla kuin nykyisin massakulttuurin valta-aikana. En voi sanoa, että käsitys olisi laajempi tai suppeampi, parasta olisi kai käyttää sanaa syvempi. Kulttuuri tuo hänen mukaansa ihmisten elämään ja heidän kanssakäymiseensä moraalia.
Yleisradio haastatteli häntä 80-luvun lopussa. Todennäköisesti vuosi on 1988, kun hän kävi Suomessa avaamassa laajaa venäläisen avandgardistisen taiteen näyttelyä. Se on minulla katkelmana tallessa vanhassa huonokuntoisessa VHS-kasetissa. Siitä löytyy mielenkiintoisia ajatuksia. Kaiken lisäksi haastattelu on annettu hieman ennen Neuvostoliiton hajoamista, joten se on siinäkin mielessä arvokas.    

Yhteiskunnan kehityksessä kulttuurin merkitys on hänen mukaansa aivan keskeinen. Talousongelmat voidaan ratkaista vain kulttuurin ansiosta. Kulttuuri kasvattaa moraalia (нравственность):

”Moraalittomassa yhteiskunnassa eivät mitkään lait toimi, eivät taloudelliset, eivät juridiset, eivät mitkään. Sellainen yhteiskunta ei selviä mistään.”

Näin selkokielisesti Dmitri Lihatšov kiteyttää TV-haastattelussa kulttuurin yhteiskunnallisen merkityksen. Kun sitten toimittaja kysyy, onko hänen kotimaassaan moraali riittämättömällä tasolla, Lihatšov antaa myöntävän vastauksen ja lisää, että sekä moraalia että kulttuuria on liian vähän. Se on vakava asia, sillä ne asiat kulkevat rinnakkain. Kulttuurin väheneminen johtaa moraalin laskuun.
Sitten akateemikko kartoittaa lisää aikansa henkistä tilaa. Minusta se tuo mieleen oman aikamme.
Lihatšovin mielestä inhimillinen järki (tai ihmisen mieli; человеческий ум) ei voi olla tyhjä. Jos sillä ei ole mitään tehtävää kulttuurin parissa, aggressiivisuus alkaa kasvaa. Ja Lihatšov toteaa sen kasvavan koko maailmassa tarkoittaen terrorismia ja kansallisuuksien välisiä vihamielisyyksiä. Yhtäkkiä hänen mukaansa on sekä Neuvostoliitossa että myös muualla maailmassa ilmaantunut kansallisuuskysymyksistä johtuvia uhkia. Nationalismi on lisääntynyt. Massakulttuuriin on tullut hänen mielestään aggressiivisuutta, mikä ilmenee varsinkin musiikissa.

” Aistin tämän aggressiivisuuden kaikkialla, se kasvaa pelottavasti ja on vaarallista. Tällaisessa aggressiivisessa tilassa yhteiskunta ei voi olla normaalissa olotilassa.”

Lihatšovin mielestä on nostettava kulttuurin tasoa. Hän tarkoittaa nimenomaan elitististä kulttuuria. Sillä hän tarkoittaa esimerkiksi filosofiaa, joka Neuvostoliitossa marxismi-leninismin valtakaudella on jäänyt syrjään. Niminä hän mainitsee sellaisia filosofian klassikkoja kuin Platon, Kant, Hegel ja Schiller. Vanha tieteellinen perinne on Neuvostoliitossa unohdettu. On opittava itsenäiseen ajatteluun. Kaikilla on siihen oikeus.

Lopuksi Lihatšov tuo esiin näkemyksensä, mihin suuntaan hänen kotimaansa tulee kehittymään. Haastattelija tarkentaa: ”Eteneekö se länsimaisten mallien mukaan vai etsiikö se pelastusta omista juuristaan ja perinteestään?”

Akateemikon vastaus ensi alkuun yllättää minut, mutta kun hän sitten sitä tarkentaa, niin kaikki on täysin luonnollista.

”Jos se tulee etsimään ratkaisuja omista traditioistaan, niin se on juuri läntinen malli.”

Ymmälle menin tässä vaiheessa, mutta hän tarkentaa ja tuo esiin tosiasiat, jotka minullekin ovat itsestään selviä. Akateemikko selvittää, että tärkeimmät venäläiset kirjailijat (Puškin, Dostojevski, Tolstoi, Tšehov ym.) ovat saaneet voimansa juuri eurooppalaisuudesta, eurooppalaisesta perinteestä.  Akateemikon mukaan on tutkittava Venäjän klassikkojen eurooppalaisuutta, sitä minkälaisista käsityksistä se nousee.

Tässä akateemikon puheesta huokuu aivan toisenlainen henki kuin Vladimir Duginin puheissa Euraasian liitosta.

Lopussa haastattelija kysyy myös uskonnon ja kirkon roolista yhteiskunnassa.  Lihatšov näkee kirkon merkityksen hyvin tärkeänä. Se että ihmiset on erotettu uskonnosta, on hänen mukaansa kauhea onnettomuus. Myös uskonnon kautta ihmiset ovat sidoksissa läntiseen kulttuuriin. Kristillisyys kasvattaa ihmistä, tekee hänestä sivistyneemmän, koska Raamattu on ”taiteen tietosanakirja”. Lihatšov lisää, että, kun jokin asia kielletään, siitä tulee kiinnostavampi. Hän uskoo kuitenkin kiinnostuksen kirkkoon ja uskontoon kasvavan, vaikka se ei olekaan enää kielletty.
...

Palaan vielä Dmitri Lihatšovin nuoruusvuosiin. Haluan tämän osion loppuun liittää vielä yhden muistelun siitä, miten hän 1920-luvulla tuli valinneeksi opiskelualansa. Se kertoo suuresta henkisyyden kaipuusta, jota hän tuolloin eli.

Akateemikko muistelee samaan aikaan lokakuun vallankumouksen kanssa alkaneita kirkkoon kohdistuneita vainoja kuvaten sivistymättömien vallassaolijoiden käytöstä inhottavaksi ja raa’aksi. Vainot olivat niin julmaa ja kestämätöntä, että monet venäläiset alkoivat sen vuoksi käydä kirkossa tehden näin psykologisesti pesäeroa vainoajiin. Lihatšov kertoo muistelmissaan, että hänen omalla lähialueellaan kahdeksan ensimmäisen kuukauden aikana 1918 – 1919 menetti satoja kirkon työntekijöitä henkensä, useita kirkkoja ja luostareita tuhottiin, ainakin pari sataa papistoon kuuluvaa joutui vankeuteen. Tämä oli tietysti vasta alkua, 20-luvulla koko maassa vainot vain laajenivat.

Tuolloin jäljelle jääneissä kirkoissa jumalanpalvelukset sujuivat hyvin hartaina, kirkkokuoroissa oli mukana parhaita laulajia. Monet kääntyivät ortodokseiksi. Esimerkkinä Lihatšov mainitsee juutalaissyntyisen pianistin Maria Judinan, josta olen kirjoittanut blogiini jo muutamaan kertaan. Kansan parissa levisi suru ja kaipuu tuhoutuvan Venäjän puolesta. Isänmaanrakkaus ei näkynyt sen voittojen ja saavutusten ylistyksenä. Ihmisten patriotismi näkyi suruna: he itkivät ja rukoilivat.


Siinä murheen ilmapiirissä Lihatšov kertoo valinneensa oman opiskelu-uransa. Vuonna 1923 hän aloitti yliopistossa muinaisen Venäjän kirjallisuuden ja muinaisvenäläisen taiteen opinnot.  Hän halusi pitää mielessään Venäjää ”niin kuin vuoteen ääressä istuvat lapset haluavat pitää muistissaan kuolevan äidin hahmoa” voidakseen näyttää sen ystävilleen ja kertoa sen kärsimyksen täyteisestä elämästä. Omia teoksiaan hän pitää muistokirjoituksina, joiden tarkoituksena on kunnioittaa vainajia. Kaikkien nimiä ei voi niissä mainita, on tyydyttävä rakkaimpaan, se löytyi tuolloin muinaisesta Venäjästä. Tähän tapaan akateemikko kuvaa omaa uravalintaansa. Täytyy tämän perusteella todeta, että  Lihatšovin ”ateismi” on sittenkin suhteellista.


IV.                Omaa pohdintaani patriotismista, nationalismista ja nykyelämämme menosta


Alkuun voisi ajatella, että Lihatšovin tekstiä voisi käyttää avoimen maahanmuuttopolitiikan puolustamiseen. On toimittava kansallismielistä vihaa vastaan ja osoitettava ymmärrystä , sympatiaa ja rakkautta vieraille ja ylipäänsä erilaisuudelle. Se on osa ihmisyyttä. 

Kaiken lisäksi Lihatšov osoittautuu varsin eurooppamieliseksi henkilöksi. Hän näkee venäläisen sivistyksen perustan Euroopassa. Voisi siis tulkita, että jos hän eläisi nyt, hän saattaisi olla varsin mielissään Euroopan integraatiokehityksestä.

Mutta tarkemmin ajatellen, kuinka erilaisessa maailmassa akateemikko liikkuu. Sillä ei tunnu olevan minkäänlaista yhteyttä niihin kansainvaelluksiin, joita läntinen Eurooppa tällä hetkellä elää. Totta kuitenkin on se, että onhan olemassa myös toinen taso. Suomalaisessa koululaitoksessa ja työelämässä suomalaiset kohtaavat entistä enemmän eri kansallisuuksia edustavia ihmisiä. Jälkimmäisestä puheen ollen monet ulkomaalaiset ovat integroituneet suomalaiseen yhteiskuntaan hyvin. Monilla eurooppalaisilla ja aasialaisilla on vain hyviä kokemuksia suomalaisista. Sitten on kuitenkin olemassa segregaatiokehitystä. On olemassa maahanmuuttajaryhmiä, joita ajautuu tänne eri teitä ja jotka eivät sopeudu, mutta joiden integroiminen ja ns. kotouttaminen on vienyt paljon varojamme ilman toivottua tulosta. Näiden ryhmien johdosta myös väkivaltarikos- ja raiskaustilastojemme kärjessä on maahanmuuttajaryhmien edustajia.  Jos avoimen maahanmuuton kannattajaksi suuntautunut julkinen mediamme yrittää vakuuttaa kyseessä olevan yksittäistapauksia, ei se julistus mene enää perille. Vaikka monet vaikenevat ongelmista, niin epäluulo maahanmuuttoa ja turvapaikanhakijoita kohtaan on hyvin syvällä.

Lihatšov perustelee patriotismia nimenomaan kansan vapaalla tahdolla. Hallitsijoiden tai muiden vallanpitäjien toimia siihen ei saa liittää.

Venäjän kansa on Lihatšovin laajan tiedon pohjalta aina ollut vaatimatonta, uhoa siinä ei ole ollut. Se on vähätellyt itseään. Siinä vaatimattomuudessaan ja vieraanvaraisuudessaan se on pyrkinyt rauhaomaiseen yhteiseloon naapureiden, naapurikansojen ja muiden kansallisuuksien kanssa. Se on oppinut pärjäämään kaikkien kanssa.

Miten nykyinen kehitys sopii tuohon Lihatšovin paatoksellisestikin ylistämään patriotismiin eli isänmaan rakkauteen, jossa rakentavana ja kantavana voimana on rakkaus omaan lähiympäristöön, perheeseen, ystävyyteen, työhön, luontoon, kotimahan? Se on turvallinen ympäristö, joka takaa ihmiselle vakaat mahdollisuudet työhön, hyvinvointiin ja avaa kansalliset rajat ylittävän avoimen ystävyyden, toisten kunnioituksen.

Lihatšovin mielestä on aina niitä, joissa viha pääsee voitolle, jotka kokevat vieraan uhaksi.  Ymmärrän tämän kuitenkin niin, että suotuisassa ympäristössä sille ei jää tilaa kasvaa ja puhjeta.

Vieraan saapuessa taloomme meillä on oikeus päättää, miten häneen suhtaudutaan. Epäluulon voittaa yleensä rakkaus, jos siihen on perusteita. Mutta jos joku ulkoapäin ylimielisyydessään alkaa neuvoa, miten on toimittava, ollaan alustalla, josta viha saa voimaa. Ihmisen luonto ei sitä hyväksy.

Pitemmälle mennään, jos epäluuloista ihmistä aletaan solvata, haukkua ja nimitellä. Saa kuulla impivaaralaisuudesta ja suomalaiseen kansanluonteeseen pesiytyneestä rasismista. Vastapainoksi toitotetaan jostakin vastuusta, kansainvälisyydestä, monikulttuurisesta yhteiskunnasta ja pakotetaan opetettuun tekohyvyyteen.  Suunta alkaa olla kohti pakkovaltaa.

Emme ole enää itsemme herroja. Vieras voima on ottanut meidät ohjaimiinsa. Sen takana on Eurooppa, Euroopan unioni, yleiseurooppalainen kehitys.  

Lihatšov eli lähes koko elämänsä Neuvostoliitossa. Se oli keskusjohtoinen valtio, joka puuttui määräysvallallaan lähes kaikkeen. Hän selvisi siitä hienosti, kunhan oli ensin maksanut oppirahansa pakkotyöleirillä. Vallan mielistelystä häntä ei voi syyttää, vaikka tekikin kompromisseja eikä koskaan halunnut dissidentiksi. Häntä kuunneltiin, arvostettiin ja siedettiinkin, vaikka hänen lausumansa eivät aina välttämättä olleetkaan valtaapitävien mieleen.

Sellaisessa yhteiskunnassa häneltä kimposi yllä olevat ajatukset.

Euroopan unioni ei ole Neuvostoliitto mutta kieltämättä yhtenevyyksiä siinä on. Valta on vieras voima, joka sanelee ihmisille, miten pitää ajatella, miten toimia. Päätökset tulevat kaukaa, tavallisella kansalla ei ole voimaa asettua niitä vastaan. Tällainen rikkoo omasta lähiympäristöstä kumpuavaa turvaa ja avoimuutta.  Rehellisyydellä ei enää pärjää. On opittava selviämään muilla keinoin. Kansan moraalinen perusta on koetuksella.

Neuvostoliitto hajosi paljolti siihen, kun moraalinen pohja mureni. Se perimmäinen syy ei ollut talous, vaikka siihen kaikki heijastui.  Tämä Lihatšovin näkemys tulee ilmi hänen yleisradiolle antamassaan haastattelussa pari vuotta ennen Neuvostoliiton hajoamista.

Ne jotka uskovat EU:hun ja hyväksyvät keskusjohtoisen päätäntävallan ja lainsäädännön sekä liittovaltiokehityksen yhteisvastuineen toteavat, että ihmisille pitää tämä selittää, heille pitää kertoa ”totuus”. Tämä on sitä ylimielisyyttä ja parempaa tietämistä, mihin myös akateemikko Lihatšovin kotimaassa turvauduttiin.

Alkuun luotiin federalisaatio, jonka piti olla eri kansallisuuksien yhteinen projekti. Sitten yläpuolella oleva hallinto alkoi kahmia itselleen yhä enemmän valtaa. Ja sen johtoon tuli henkilö, joka toimi yhä häikäilemättömämmin vieden kansalta jopa oman tahdon ja oman ajattelun. Virheet huomattiin ja tehtiin korjausliikkeitä, mutta lopulta kokeilu hajosi käsistä. Moraali mureni, siten talous.

Patriotismia ei todellakaan tue se, jos tänne vastaanottokeskuksiin rahdataan tablettejaan räplääviä nuoria miehiä, jotka ovat muka vainottuja turvapaikanhakijoita. Ei siitä synny luovaa kanssakäymistä ja yhteydenpitoa naapureiden kanssa.  Se ruokkii epäluuloa ja saattaa johtaa vihaan.

Elinympäristömme on muuttumassa rauhattomammaksi, talous ei vedä, näkymät ovat heikot, mikä lisää turvattomuuden tunnetta. Maahanmuutto on edistänyt segregaatiota, rikollisuus kasvaa, pohjoismaisen hyvinvointivaltion perustana olevan sosiaaliturvan voiman ovat hyväksikäyttäjät pilanneet.  Suomalainen me-henki ja yhteisöllisyys ei ole enää mitään.

Kun ihminen menettää sidoksensa turvalliseen arkielämään ja sen mukanaan tuomaan yhteisöllisyyteen, se vie pohjan myönteiseltä patriotismilta, sitten voidaankin olla lähempänä nationalismia. Luodaan pohjaa vihalle. Tuntuu, että ehdoin tahdoin kylvetään eripuraa. Eristäytyminen vain kasvaa ja sen myötä viha kaikenlaisina kansallismielisine kahnauksineen.

Ihmisestä tulee oman yhteisönsä sivustakatsoja. Pelko sulkee korvat ja silmät, emme uskalla puuttua ympärillä tapahtuviin väkivaltatekoihin. Pahimmassa tapauksessa joudumme katsomaan henki kurkussa vierestä, kun joku lähimmäisemme hakataan.

Media on ajautunut tavallisia suomalaisia vastaan. Luodaan tyhjästä uutisia, joiden tarkoituksena on saada aikaan kaaosta ja eripuraa.  Se luo ulkomaille meistä vääriä, jopa vihamielisiä mielikuvia.  On selviä esimerkkejä, jossa on tietoisesti luotu Suomesta vihamielistä kuvaa, vääristelty ja oltu vahingoniloisia. Tämäkin luo vihaa. Itsetuntomme kärsii, kansallinen yhteisöllisyytemme murenee.

Rajoittamaton maahanmuutto luo säröä kansallisuuksien välille. Patriotismi saattaa jäädä vain pinnallisten mielikuvien tasolle. Voidaan esimerkiksi urheilussa peukuttaa suomalaisten puolesta. Sopuun on yhä vähemmän mahdollisuuksia. Vihalle on avattu tie, sitä estämään luodaan yhä raaempaa lainsäädäntöä, jossa halveksitaan ihmisarvoja, tuomitaan väärin ajattelijat, joista saattaa olla uhkaa valtaapitävälle ideologialle, kutsuttakoon sitä siten vaikka punavihreäksi.

USA:n ajamat Venäjä-pakotteet ovat yksi väline matkalla kohti sekasortoa. Neuvostoliittoa ei tule takaisin, mutta EU:n liittovaltiokehityksen mukana kehittyy samantapainen valtioliitto, joka lisää keskuksen valtaa, siirtää päätöksentekoa pois kansallisvaltioista. Kansa jää periferiaan. Lainsäädäntövalta siirtyy muualle.

Lihatšov kehuu sitä avoimuuden ja rauhanrakkauden ominaisuutta, mikä naapuriheimojen ihmisten kesken aikoinaan vallitsi. Tämä on nykyisin unelmaa. Avoimuus ja rauha ei voi elää sellaisessa yhteisössä, jossa ylhäältä sanellaan, mitä ihmisen tulee tehdä, miten hänen pitää käyttäytyä.

Jokainen ihminen on virittynyt vihaan ja rakkauteen. Ne kulkevat elämässä rinnan.  Ihmisen pitää voida myös torjua muukalainen, jos hän uskoo sen olevan itselleen ja lähiyhteisölleen uhaksi. Ulkoapäin ei häntä pidä ruveta ohjailemaan eikä leimaamaan. Jos totalitarismi voittaa alaa, niin pahimmassa tapauksessa ihminen voidaan mitättömin verukkein siirtää syrjään tai hänen elämässä etenemiselle tulee rajoituksia. Näin tämä voi edetä.

Pahin visio on se, että elämämme muuttuu yhä absurdimmaksi. Väärin ajattelustakin tulee rikos.  Ihmiset leimataan, heitä nöyryytetään, jos he eivät sopeudu keskusvallan pyrkimyksiin. Epäluuloisuus saattaa riittää syytökseksi. Ihmiset eivät voi enää suhtautua luontevasti vieraisiinsa tai naapureihinsa.

Patriotismi lähtee oman turvallisuuden voimasta, luo yhteyttä ja auttamisen halua lähiympäristöön ja naapureihin.  En usko, että se onnistuu yhteiskunnassa, jossa kansan itsenäisyyttä poljetaan. Itse uskon patriotismin varaan rakentuvaan kansallisvaltioon. Sen kautta eri kansallisuuksien välille voidaan rakentaa kestäviä ja luottamuksellisia suhteita.


En ole laittanut tähän linkkejä.  Laitan kuitenkin yhden, aivan uusimman, joka toistaa samaa monikulttuurisuusideologiaansa kuin mantraa, tosin tällä kertaa pienellä taktisella itseironialla: http://www.mtv.fi/uutiset/ulkomaat/artikkeli/kolumni-monikulttuurisuutta-ei-pida-rakastaa-kuoliaaksi/5270780. Tai saattaa ironia olla vain omaa mielikuvitustani.

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Venäjä-vihasta


I.                    Johdannoksi

Aiheenani on Venäjä-viha, mutta liikun menneissä vuosissa enkä paneudu tämän päivän propagandasotaan. Otsikossa voisi olla sana ”ryssäviha”, mutta sen verran kaihdan tuota r-sanaa, etten viitsinyt laittaa sitä niin näkyvälle paikalle.

Juttuni perustana on vuonna 2004 yleisradiossa näytetty suomalaisten Venäjä-vihaa käsittelevä Arvo Tuomisen toimittama dokumenttielokuva (Ykkösdokumentti, YLE 2004), jossa haastatelleen mm. psykoanalyytikko Martti Siiralaa, professori Matti Klingeä sekä tällä kertaa sosiologina ja oman tutkimuslaitoksensa johtajana esiintyvää Johan Bäckmania (Johan Beckman Institute). Kyllähän nykysilmin katsottuna ohjelma tuntuu vanhentuneelta, mutta saattaa se antaa ajattelun aihetta edelleenkin. Ainakin siitä saa tervettä vertailukohtaa. Lopussa palaan myös omiin kokemuksiini aina 80-luvulta lähtien.

Käsittelen juttuni alkuosassa myös Timo Vihavaisen aihetta sivuavaa kirjaa (Ryssäviha. Venäjän-pelon historia. Minerva 2013). Varsin ansiokkaasti siinä Suomen historian mustia vuosia käsitellään. Kirjassa ei pitäydytä pelkästään Suomen asioissa. Tekijä toteaa, että Venäjä-vihaa on ilmennyt maan kaikissa naapurivaltioissa eikä hän halua pitää sitä Suomelle tyypillisenä. Itse aion käsitellä Vihavaisen selvitystä kansalaissodan ja 20-luvun alun ryssävihasta. Nykypäiväänkin hän viittaa ja tuntuu mielestäni vähättelevän nykyisin Venäjä-vihan merkitystä. Seuraavassa lainauksessa hän sortuu kummaan kaunopuheisuuteen, mutta onneksi sitä ei ole liikaa:

”Ei ole liioittelua sanoa, että Venäjä on aikojen kuluessa koettu vaarana ja uhkana kaikissa sen naapurimaissa. Suomen ja Venäjän suhteet ovat kuitenkin olleet pitkiä aikoja suorastaan idylliset. Muilla Venäjän naapureilla ei ole tällaista perintöä. Se elää vielä sekä meillä että Venäjällä. Me pidämme venäläisistä ja venäläiset pitävät meistä.” (s. 310.)
Pietarissa Iisakin kirkon liepeillä sijaitsevan kissakahvilan edustalla otettu kuva 

Jokaisella vähintään keski-ikään jo yltäneellä on varmasti muistoja siitä, miten venäläisiin ja neukkuihin on eri vaiheessa suhtauduttu. Nyttemmin varmasti jokainen tajuaa ne selkeät ylilyönnit, joihin me kaikki olemme joskus sortuneet. Näitä Tuomisen dokkarissa myös sivutaan. Jos haluaa tutustua 70-luvun alun tapaan käsitellä Venäjä-vihaa, niin voi mennä Yleisradion Elävään arkistoon ja etsiä sieltä käsiinsä Hannu Taanilan ja Timo Hämäläisen ohjelman Ryssäviha ja Neuvostoliiton vastaisuus vuodelta 1972 (http://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/09/08/ryssaviha-ja-neuvostoliiton-vastaisuus). Siinä yhtenä haastateltavana on professori Matti Klinge, sama henkilö joka on myös noin 30 vuotta myöhemmin tehdyssä Tuomisen ohjelmassa. Minulta ohjelman seuraaminen jäi reiluun puoleen väliin, mutta ehkä on asiasta kiinnostuneita, jotka jaksavat katsoa sen loppuun asti.

Hieman sarkastisesti nostan sieltä esiin yhden näkökulman, jonka olen poiminut eräästä haastattelusta. Puhujana on kommunisti, vakaumuksensa takia vankilassa istunut Elli Parkkari:

”Kauppa on erittäin tärkeää. Kaikkihan tietävät, että meidän metalliteollisuus on kehittynyt Neuvostoliiton turvin.  Se tietää suomelle työtä ja leipää ja porvaristollekin se tietää tilauksia.”

Parkkari mainitsee siinä omaan tyyliinsä vanhan, aikanaan usein toistetun faktan idänkaupan merkityksestä Suomelle, mutta tällainenkin viisaus saatetaan nykymenossa unohtaa. 

Miksi ylipäänsä olen nyt kaivanut esiin 11 vuotta vanhan TV-ohjelman, jossa puhutaan edelleen ajankohtaisesta aiheesta, mutta nykyhetkellemme vierain sanakääntein? Ensiksikin aihe on minulle tärkeä, kutsuisin sitä nyttemmin jopa kipeäksi. Tämä ohjelma tuli sattumalta vastaan löydettyäni vintiltä vanhoja VHS-kasetteja, johon olin senkin aikoinani nauhoittanut. Kun nykyisin keskustelu aiheesta on lipunut minulle vieraaseen suuntaan, niin ajattelin näyttää, miten vielä reilut kymmenen vuotta sitten asiasta puhuttiin. Lisäksi ohjelma kiinnosti minua sen muistoarvonsakin vuoksi.  Palauttaessani mieleen omia kokemuksiani rupeaa muistelemaan, kuinka kaksijakoisesti Neuvostoliittoon ja Venäjään on suhtauduttu. Esimerkiksi omassa uskonnollismielisessä lapsuudenkodissa Neuvostoliiton ateistisena maana ajateltiin olevan paholaisen asialla, toisaalta nähtiin tärkeäksi pitää maahan hyviä suhteita, sillä olihan se naapurimme, joka oli parasta pitää rauhallisena.  

 Ja nykypäivän tilanne on ihan omassa luokassaan. Olen kehityksestä harmissani ja ihmettelen, kuinka helposti lähipiirissänikin provosoidutaan Venäjästä ja propagandistisen uutisoinnin takia sen koetaan uhkaavan turvallisuuttamme. Paljoakaan emme näköjään ole oppineet. Eräitä näistä ohjelman tulkinnoista olisi vaikea liittää tähän päivään. Puheet Karjalan palauttamisesta ovat alkaneet jo unohtua.  Eikä taida psykoanalyyttinen näkemystapakaan enää purra.

Jotkut ohjelman väittämät voivat herättää hilpeyttä. Eri aikakautena keskustelu Venäjästä saa yllättäviä painotuksia. Se osaltaan osoittaa meidän traumaattisuutemme venäläisyyttä kohtaan. 

TV-ohjelmaa käsitellessäni jaa katsauksen lähinnä kolmeen osaan: Suomen historiaan liittyvä osuus (Matti Klinge), psykoanalyytikon näkemys (Martti Siirala), sosiologinen ja sosiopsykologinen näkemys (Johan Bäckman). Bäckmanin näkökulmat olivat yllättäviä. Vaikka hän sosiologisen tutkimuslaitoksen johtajana esiintyessään saattaakin puhua suuremmalla suulla, kuin tosiasiassa on, hän tuo kuitenkin esille sangen mielenkiintoisia asioita, joita kannattaa pohtia vaikka näkemykset saattavat myös hymyilyttää. Lisäksi ohjelmassa haastatelleen Suomen venäläistä, Terijoella 30-luvun lopulla syntynyttä Kiril Gluschkofia ja toimittaja Eilina Gusatinskia, mutta he jäävät nyt taustalle.


II.                  Katse itsenäisyytemme alkuvuosiin

Aluksi mennään kuitenkin Timo Vihavaisen kirjaan. TV-dokumentissa Matti Klinge käsittelee samoja asioita yleisemmällä tasolla. Hänen kantansa sopisi ehkä paremmin alkuun, mutta käsittelen dokumentin omana kokonaisuutenaan. Huomattavaa on, että Vihavainen viittaa kirjassaan myös Klingen tutkimuksiin.

Vihavaisen mukaan ryssävihan voimakas nousu liittyy vuoteen 1918. Toki merkkejä vihasta oli jo aiemmin, mutta tämä katsotaan ohjelmallisen russofobian syntyvuodeksi. Suomalaiset isänmaalliset voimat kokivat sen iskuksi vasten kasvoja, kun sosialidemokraattinen liike turvautui avoimeen, venäläisen esikuvan mukaiseen väkivaltaan. Se herätti monissa moraalista suuttumusta. Esimerkiksi Santeri Alkio oli vielä vuonna 1917 hyvin asiallinen sekä venäläisiä että sosialisteja kohtaan, mutta vuoden 1918 sodan jälkeen hänen asenteensa venäläisiä kohtaan jyrkkenivät. Vihaa löytyi poliittisen kentän eri laidoilta.

Kansalaissodan aikoihin venäläisviha sai raakoja piirteitä. Aseettomia ja avuttomia ihmisiä ammuttiin vähäpätöisistä syistä. Vihavainen tuo esimerkkinä venäläisten teloitukset, joissa motiivina oli etninen tausta. Siitä esimerkkinä Vihavainen tuo Viipurissa 1918 tapahtuneen joukkomurhan.

Samasta on kirjoittanut myös Teemu Keskisarja kirjassaan Viipuri 1918 (Siltala 2013). Joukkomurhan järjestäneet eivät tunteneet lainkaan Viipurin monikansallista luonnetta. Teloitettavaksi saattoi joutua hyvinkin heppoisin ja epämääräisin perustein, mm. jos lausui sanan yksi venäläisittäin ”juksi” (toivottavasti muistini ei tässä petä).  Mm. riikinruotsalaiset valkoiset upseerit olivat erityisen raakoja, Keskisarja on maininnut yhden nimenkin. Vihavainen toteaa, että uhreina saattoi olla viattomia lukiolaisia ja esimerkiksi puolalaisia, joiden kansallisuutta teloittajat eivät saaneet selvitettyä. Todettakoon, että olen kirjoittanut blogiini tekstin tilaisuudesta, jossa Keskisarja on esitellyt kirjan aihetta.

1920-luvulle tultaessa puhdistuksia jatkettiin kaiken venäläisten jättämän perinteen juurimiseksi. Vuonna 1922 perustettiin Akateeminen Karjala-seura ja se alkoi näkymimmin julistaa pyhää vihaa venäläisiä kohtaan. Vihavainen antaa tunnustusta Matti Klingelle, joka on hänen mukaansa osoittanut AKS:n toiminnassa vihan roolin paitsi puolustuksen osana, myös kansan eheyttämisessä. Kansalaissota osoitti vastapuolella olevan yllättävän paljon voimaa ja AKS:ssa katsottiin, että se saadaan hälvenemään vihan kautta.

Liikkeen keskeisin vaikuttaja pastori Elias Simojoki hehkutti uskonnollissävyisesti paatoksellista vihaa. Simojoki kirjoittaa vuonna 1922 : ”Kuolema ryssille, olivatpa ne minkä värisiä tahansa. Esi-isiemme vuotaneen veren nimessä, kuolema kotiemme, omaistemme ja isänmaamme hävittäjille ja raiskaajille…”
Mihail Bulgakovin romaaniin liittyvä muistomerkkki Moskovassa

Vihavainen toteaa Simojoen tekstin ytimenä olevan sen, ryssävihaa ei motivoitu mitenkään: ”Vihan riittäväksi syyksi esitettiin kansallisuus sinänsä”.  Kyse oli ksenofobiasta, joka suuntautui jokaiseen venäläiseen samalla perusteella kuin natsit sittemmin vainosivat juutalaisia. Syynä oli ”kansan synnynnäiset ja periytyvät ominaisuudet”. (s. 209 – 211.)

Viha heijastui myös venäläisen kulttuurin asemaan Suomessa.  Vihavainen selvittää tarkemmin sitä, miten suhtautuminen Venäjän kirjallisuuden klassikkoihin muuttui. Esimerkiksi Ilmari Kianto, Maila Talvio, V.A. Koskenniemi ja Kyösti Wilkuna olivat vielä 1900-luvun alussa venäläisen kirjallisuuden klassikkojen lumoissa. V.A.Koskenniemi torjui jo vuonna 1912  Tolstoin Anna Kareninan ja kehotti kääntymään kirjallisuudessa länteen.

Olen itse vastikään lukenut Martti Häikiön perusteellisen elämäkerran Koskenniemestä ja siellä todetaan, että Hella Wuolijoen muistelmien mukaan hän oli vielä vuonna 1906 vappumarssilla yhdessä Edvard Gyllingin ja Otto Wille Kuusisen kanssa.  On täysin ymmärrettävää, että vastareaktiona ”hairahtumiselleen” hänen kantansa jyrkkeni.

Kyösti Wilkuna alkoi yhtäkkiä halveksia Tolstoita todeten hänen teoksistaan puuttuvan ”synteettisiä, rakentavia elämänarvoja” ja havaiten kirjailijan älyllisyyden vajavaisuudet. Maila Talvio teos Elämän leikki oli sen sijaan Wilkunan suosikkeja. Se sisälsi kuvauksen siitä, miten kaikki muuttui kun siirryttiin Venäjältä rajan yli Saksaan.  (s. 212-213.)

”… kaikki oli kurjaa ja surkeaa ja lapset surullisia. Ihmiset töllistelivät junaa velttoina, humalaisina ja tihrusilmäisinä, kiusattujen hevosten kylkiluut näkyivät.”
”Sitten ylitettiin kapea joki, muuttui erämaa loputtomaksi kasvitarhaksi. Kaikkialla vallitsi järjestys, tarmo ja rehellisyys.”(s. 213.)

Entä sitten autonomian ajan Venäjä-viha, oliko se 1800-luvulla vahvaa? Vihavainen viittaa Matti Klingen kirjoituksiin, joissa hänen mukaansa on osoitettu, ettei ”Suomen ja Venäjän suhde merkinnyt ryssävihaa, sortoa tai itsenäisyyspyrkimyksiä, kuten itsenäisen Suomen historiankirjoitus oli ollut taipuvainen tulkitsemaan” (s. 265).


III.                Matti Klinge Suomen historiasta

Itsenäistymisen aikoihin ja sen jälkeen venäläisviha nostatettiin kansallistunteen ja isänmaanrakkauden symboliksi. Professori Matti Klinge aloittaa TV-dokumentissa puheenvuoronsa kertomalla, että Suomi irtautui Venäjästä mutkattomasti. Hän tosin heti jatkaa, että kansallinen kunnia vaati itsenäistymiselle tarinaa. Yleisen romanttisen myytin mukaisesti piti kertoa, että Suomi oli taistellut itsenäisyydestä (”vuosisatainen unelma toteutunut, kahleet katkottu”). Ryssävihan kultti synnytettiin verhoilemalla kansalaissodan todellisuus hyvän ja pahan taisteluksi, länsi vastaan itä. Klingeä mukaillen veljessodasta tehtiin vapaussota ja sille keksittiin ulkoinen syy – venäläiset. Näin saatiin taakka pois oman kansan harteilta.

Ensimmäinen propagandistinen ele oli C.G.E. Mannerheimin johtaman valkoisen armeijan voittoparaati 16.5.1918. Sillä haluttiin näyttää, että aivan kuin suomalaiset olisivat itse ratkaisseet oman sisällissotansa. Totuus häivytettiin propagandan taakse. Tosiasiassahan saksalaisten ammattisotilaiden divisioona oli sen kätilöinyt. Haluttiin korostaa pienen kehittymättömän valkoisen armeijan roolia. Siinä onnistuttiin järjestämällä pienehkö paraati.

Klinge pitää tätä ihan mielekkäänä politiikkaan kuuluvana toimintana, vaikka se toki vääristää todellisuutta.. Kaiken lisäksi kun Saksa romahti syksyllä 1918, niin sitä enemmällä syyllä haluttiin siirtää saksalaisten vaikutus syrjään. Näin syntynyt uusi valkoinen Suomi nähtiin syntyneen oman toiminnan tuloksena.

Ohjelmassa todetaan, että ”todellinen venäläisviha syntyi 1920-luvulla suoranaisen lietsonnan seurauksena”. Venäläisvihasta tehtiin yleinen mielipide, joka hyväksyttiin julkisuudessa, vaikka kyseessä oli suoranaista rotuvihaa. Klinge esittää tulkintansa tuon ajan venäläisvihalle: kun vihan tunteet kohdistettiin venäläisiin, niin samalla vapautettiin omat punaiset syyllisyydestä. Se on yksi tekijä selittämään tätä ilmiötä. Punaiset olivat ”erehtyneitä suomalaisia” ja venäläisvihaa lietsoivat ne piirit, jotka pyrkivät integroimaan heidät Suomen kansaan.

Maaliskuussa 1921 puhkesi Kronstadtissa kapina, jonka bolševistit tukahduttivat. Tuolloin jäätä pitkin saapui Suomeen 8 000 pakolaista. Heihin suhtauduttiin torjuvasti: ”Heitä pidettiin alkuun loismaisina muukalaisina ja suhtauduttiin silmiinpistävän alentavasti”. Heitä haluttiin sijoittaa maaseudulle, mutta rotuhygienisten syiden vuoksi sitä vastustettiin. Rotukysymys näytti siis olleen 20-luvulla hyvin pinnalla (”pelättiin suomalaisnaisten olevan alttiita venäläismiehille”). Sosialidemokraatit vastustivat käyttäen samaa perustelua kuin nykyisinkin on käytetty maahanmuuttajia vastaan: venäläisten palkkaaminen laskisi yleistä ansiotasoa. Nuiva vastaanotto saikin puolet pakolaisista palaamaan Venäjälle.


Klingen mukaan 30-luvun lopussa sävy muuttui. 20-luvun hyökkäysmentaliteetista luovuttiin ja Neuvostoliiton sotilaallisen voiman kasvaessa puheiden pääpaino siirtyi puolustukseen. Osasyynä oli myös Suomen vaurastuminen ja olojen parantuminen. 

Talvisodassa korostettiin suomalaisten kestävyyttä ja sankaruutta. Jatkosodan aikoihin kyettiin Klingen mukaan myös vastustajaa arvostamaan. Jatkosota oli kuitenkin myös valloitussota. Sen tuloksena Karjala menetettiin, mutta kauna jäi.

Hävityn sodan jälkeen Suomessa elettiin neuvostosuuntauksen aikaa aina 90-luvun alkuun saakka. ”Ajoittain naapurin mielistely meni niin lipeväksi, että venäläisetkin nikottelivat”, kuvaa ohjelman toimittaja Arvo Tuominen sodan jälkeisiä vuosia.
Presidentti Urho Kekkonen ensimmäisellä Neuvostoliiton vierailullaan vuonna 1958


IV.                Martti Siiralan psykoanalyysia

II maailmansodan jälkeistä aikaa on analysoinut psykiatri Martti Siirala. Hän käyttää aika rajua retoriikkaa. Kyse on suomalaisten patologisesta tilasta. Hänen mukaansa Suomi alistui sortajan samaistumiseen eli sairauteen, jossa alistettu tuntee rakkauden ja palvonnan kohteita alistajaansa kohtaan. Yhdeksi syylliseksi hän nostaa J.K. Paasikiven. Tämä keksi ”Leningradin legitiimit turvallisuusintressit”, joihin Neuvostoliitolla on hänen mukaansa täydet oikeudet.

Mutta myös Neuvostoliitto oli sairas, mikä ilmeni totaalisena oikean ja väärän tietämisenä sekä vainoina ja näytösoikeudenkäynteinä. Tähän Siirala löytää vertailukohdan kirkon historiasta. Siiralan mukaan yksilöllisessä vainoharhaisessa mielisairaudessa on samanlaisia rakenteita ja samantyyppisestä sairaudesta kärsi myös kirkko keskiajalla. Neuvostoliiton historia ja romahdus vertautuu noitavainoihin, jolloin kolmen vuosisadan aikana poltettiin elävältä 200 000 naista.

Venäjällä tarvittaisiin Siiralan mukaan ”uskonpuhdistusta” eli tilintekoa menneisyyden kanssa. Tällöin ei kuitenkaan pitäisi syyllistää kansaa tai ihmisiä. Asia pitäisi nähdä yleisenä ihmiskuntaa riivaavana hirmutekona. Siinä tarvittaisiin kansainvälistä solidaarisuutta, ei syyllisten etsintää ja ulkoapäin tuomitsemista.

Mielestäni tuo Siiralan ajatus on jalo ja ymmärtävä. Valitettavasti vielä nykyisinkin nousee jälkiviisaudessaan uhoavia tuomion enkeleitä, jotka haluavat julistaa kostoa elämän aallossa väärin toimineille.

Siirala on itse osallistunut sotaan ja hän on tullut muutakin kautta tunnetuksi Karjalan palauttamisvaatimuksistaan:

”Venäjä tekisi parhaan mahdollisen palveluksen itselleen, jos se korjaisi sen edeltäjän tekemät vääryydet, kuten Karjalan anastamisen Suomelle. Sillä Venäjän kansan uudestisyntyminen on mahdollista vain, jos se vapautetaan menneisyyden raskaasta perinnöstä, niistä synneistä, jotka sen entisen vallanpitäjät ja järjestelmät tekivät.”

Siiralan mukaan Suomen pitäisi pitää asiaa kansainvälisesti esillä ja vaatia palaamista Tarton rauhan aikaisiin rajoihin ja sen myötä Karjalan palauttamista. Hän toivoo kuitenkin ohjelmassa suoria neuvotteluja, uhkailu ei ole mikään vaihtoehto.

Toimittaja Arvo Tuominen tuo esiin suomalaisten kriittisen kannan: ”Valtaosa suomalaisista ei ottaisi sitä takaisin, vaikka kultalautasella tarjottaisiin.” Tätä näkemystä Siirala kommentoi pitäen sitä ”mitä selvimmin” patologiana.

Ohjelmassa haastateltu liikemies Kiril Gluschkof, joka on syntynyt Terijoella juuri ennen talvisotaa, ei hyväksy Siiralan ajatusta. Hänen mukaansa aika on mennyt ohi. Karjala hävittiin sodassa ja se on muiden asuttama. Nyt voimassa oleva raja on ollut maittemme välillä myös 1700-luvulla.  Tarton sopimuksen mukainen raja oli voimassa vain parikymmentä vuotta.

Minulla itselläni on suvussani side Karjalaan. Äitini oli syntynyt Impilahdella. En ole Karjalan palauttamiseen kuitenkaan koskaan innostunut, vaikka monet sukulaiseni ovatkin Karjala-nostalgiassaan vierailleet useaan otteeseen lapsuutensa tai vanhempiensa lapsuuden maisemissa. En ole nähnyt puheissa Karjalan palauttamisesta mitään realismia, ja vielä vähemmän näen sitä nyt.
Saattoväkeä Mannerheimintien varrella Urho Kekkosen hautajaisissa vuonna 1986

Palaan vielä Martti Siiralaan. Hän ei itse myönnä tuntevansa vihaa venäläisiä kohtaan: ”En vihaa venäläistä ihmistä, mutta kyllä vihaan sitä, mitä kaikkea he hyvän ohessa tekevät.” Siirala on käsitellyt laajasti yhteisön sairastumista. Siitä voi lukea mm. täältä: http://www.valomerkki.fi/kirkko-ja-kaupunki/kirkko-ja-kaupunki-arkisto/9070 .  Aihe on laaja ja vaatisi perehtymistä. Yhden lainauksen olen linkistä kuitenkin poiminut:

”Siiralan mukaan yhteisö määrittelee todellisuutta ja hallitsee sitä myös muissa kuin totalitaristisissa ääritapauksissa. Jos ihminen tai yhteisö kohoaa todellisuuden määrittelijänä tuomarin asemaan, on kysymys todellisuuden harhaisesta omistamisesta. Todellisuutta ei nimittäin voi pohjimmiltaan määrittää, omistaa, saati hallita.”

 
Muistokirjoitus Urho Kekkosesta Kotimaa-lehdessä 1986

V.                  Ennakkoluuloja, syrjintää, prostituutiota, asenteellisuutta

Toimittaja Arvo Tuominen toteaa:

”Kun Euroopan neuvoston alainen rasismin ja diskriminaation ehkäisyn komitea julkisti Suomea koskevan raporttinsa heinäkuunlopulla 2002, se oli synkkää luettavaa erityisesti venäjänkielisen vähemmistön oalta, sillä raportin mukaan heihin kohdistuu huomattavan paljon ennakkoluuloja ja syrjintää, joita tiedotusvälineiden kuvaukset venäläisistä mafiana ja rikollisina yhä silloin tällöin lietsovat.”

Tämä olkoon johdantona Johan Bäckmanin osuuteen. Kuten jo mainitsin, hän edustaa omaa sosiologista tutkimuslaitostaan. Lieköhän siinä hänen lisäkseen ollut muita työntekijöitä? Se ei minua nyt kiinnosta. Totean, että minussa hänen sanomisensa herättivät hymynkareen lisäksi myös ajatuksia. En rupea häntä arvostelemaan, mutta täytyy minun sen verran lisätä, että hänen oidipaalinen tulkintansa mustasukkaisuusfantasioineen tuntuu ainakin ensi alkuun verraten köykäiseltä. Olen jonkin verran muokannut puhetta sopivampaan kirjalliseen muotoon.

1)
Johan Beckman Instituutin edustaja näkee suomalaisten Venäjä-suhteessa kaksijakoisuutta ja hän lähtee sitä selittämään Oidipus-kompleksin kautta. Suhde äiti-Venäjään on myönteinen ja suhde isä-Venäjään on myönteinen.

Suhde Venäjän maahan, luontoon ja Venäjän inhimilliseen puoleen, kuten kulttuuriin, ystäviin ja vieraanvaraisuuteen on myönteistä. Sen sijaan isä-Venäjään suhde on ”äärimmäisen kielteistä”. Sitä edustaa valtio, ideologia ja hallinto. Oidipus-kompleksissa lapsella on viha-rakkaus-suhde vanhempiinsa. Tähän liittyy Bäckmanin sanoin ”mustasukkaisuusfantasiaa, halua tappaa isä ja halua olla äidin kanssa”, ja alitajuisesti tällaisiin tuntemuksiin suomalaisten suhteet Venäjään ja venäläisiin palautuvat.

2)
Siihen, miten historiassa suomalaisen yhteiskunnan kipeät kysymykset on projisoitu Venäjään, Bäckman kertoo seuraavaa:

”Kaikki hyvät asiat projisoidaan Suomeen ja suomalaisuuteen. Sanotaan, että Suomi on johtava maa kaikilla aloilla. Se on teknologian kehityksessä johtava maa, se on maailman vähiten korruptoitunut maa, Suomessa on maailman korkein lukutaito. Esitetään tällaisia välillä epäuskottaviakin väitteitä ja sitten samalla projisoidaan kaikki negatiiviset asiat Venäjään. Venäjä on taas maailma korruptoitunein maa. Venäjä on teknologisesti alikehittynyt maa. … Kaikki positiiviset piirteet projisoidaan meihin, kun taas meidän negatiiviset piirteet projisoidaan alitajuisesti Venäjään ja venäläisiin. … Jokaisessa yhteiskunnassa ihmisillä on elämässä samanlaisia intressejä ja ongelmia. Suurin osa ihmisistä haluaa elää tasapainoista perhe-elämää. Suurin osa ihmisistä haluaa käydä töissä ja saada siitä kohtuullista palkkaa. Suurin osa ihmisistä haluaa tietyn perusturvallisuuden. Tämmöiset perustekijät ovat ihan samanlaisia. On aika mahdotonta, että venäläiset ihmisinä esimerkiksi valehtelisivat enemmän kuin suomalaiset. Ihminen on aina ihminen ja perusluonteeltaan aina korruptoitunut, kyllä hän on tavalla tai toisella ostettavissa. Kaikkihan käy töissä ja saa siitä palkkaa.”

 3)

Suomalaisten vainoharhaisuudesta venäläisiä kohtaan on seuraava Bäckmanin aihe. Suomalaiset näkevät hänen mukaansa venäläisten tahtovan aina pahaa.

”Vainoharhainen tunne esiintyy mm. silloin, kun venäläiset käyttäytyvät hyvin, silloin kun he ovat miellyttäviä. Silloin suomalaisessa psyykessä herää ajatus siitä, että he haluavat jotain pahaa olemalla miellyttäviä. … Se ilmenee aika monella tasolla. Minun mielestäni voidaan puhua massapsykoosista, ilmiöstä, joka on kollektiivinen ja koskettaa melkein kaikkia suomalaisia. Se nimenomaan vaikuttaa ihmisten toimintaan. Se vaikuttaa siihen, että liikeyritykset pelkäävät mennä Venäjälle, turistit pelkäävät mennä Venäjälle. Ihmiset eivät uskalla olla venäläisten kanssa tekemisissä. Se vaikuttaa politiikkaan …, se vaikuttaa asioiden hoitoon. Se heikentää meitä. Senhän kautta meidän käyttäytymistämme voidaan ohjata, jos tiedetään, että me pelätään vainoharhaisesti jotain.”

Pelon taustalla Bäckman arvelee olevan talvisodan. Hänen mielestään sen traumaattisia vaikutuksia ei ole käsitelty.


Tämän jälkeen ohjelmassa näytetään katkelma Juhani Ahon romaaniin perustuvasta elokuvasta Juha. Tuomisen mukaan ”viekas venäläismies viettelee suomalaisnaisen ja rehti suomalaismies jää rannalle ruikuttamaan”. Aasinsillalla toimittaja johdattaa aiheen 1990-luvulle, jossa asetelma on käänteinen: ”mystisen ja kevytkenkäisen venäläisnaisen pelätään viettelevän suomalaismiehen”. Kuullaan muutama puheenvuoro prostituutiosta. Jopa Matti Klinge sanoo siitä aiheesta mielipiteensä, mutta se on professorismieheltä niin triviaalia puhetta, etten siihen nyt puutu.

Arvo Tuominen osoittaa kuinka lehdistönkin asenteellisuus paljastuu erään TV-ohjelman esittelystä (Naapurissa asuu Natasha).  Hän lainaa Helsingin Sanomia 13.1.1995:

”Suomalaisten mielessä kytee vaistomainen epäluulo venäläistä kohtaan. Sen ymmärtää, kun katsoo karttaa: Venäjä on suunnaton, sekasortoinen, epätoivoinen – ja aivan liian lähellä.”

Toimittaja Tuominen löytää kirjoittajan asenteista vainoharhaisuutta, koska sekasorto ja epätoivo eivät ole kartassa näkyviä ominaisuuksia. Ne ovat kirjoittajan mielessä.

Tuominen nostaa esiin myös toisen jutussa olevan väitteen. Sen mukana jutusta nousee huomaamatta pintaan suomalainen perusasenne, jonka mukaan venäläisen naisen ominaisuuksiin kuuluu huoruus:

”Ohjelma … haluaa osallistua keskusteluun ja osoittaa, että seinän takana asuva venäläinen nainen ei välttämättä ole huora. Jutun mukaan siis se, että venäläinen nainen ei olekaan prostituoitu, on poikkeuksellista ja yllättävää.”

TV-ohjelmassa näytetty lehtileike "naapurin Natashasta"

Minusta näin nykynäkökulmasta katsoen Tuomisen jälkimmäinen esimerkki tuntuu väkisin puserretulta.  Tuo ”virhe” on saattanut olla kirjoittajan tiedossa ja hän on sen laittanut tekstiin puhtaasta sarkasmista. Meidän on kuitenkin vaikea sisäistää sitä, millainen ajatuksen juoksu on ihmisillä reilut kymmenen vuotta sitten ollut.

Kun Klingen puheen pääpaino oli venäläisen naisen naisellisuudessa, Bäckman raapaisee asiaa syvemmältä pohtien prostituutiota ja sitä, miksi venäläinen nainen kiinnostaa. Ensiksi hän nostaa esiin suomalaisen yhteiskunnan latentin misogynian. Toinen näkökulma on yllättävämpi, mutta Bäckmanin mukaan uskottavampi: suomalaisen yhteiskunnan homofobia. Hän palaa jo edellä esitettyyn kantaan, jonka mukaan Suomessa on projisoitu omat torjutut asiat venäläisiin.

”… Venäläisten naisten syyttäminen prostituutiosta kertoo latentista suomalaisen yhteiskunnan misogyniasta, naisvihasta, ja siinä jälleen kysymys on projektiosta. Halutaan projisoida se, että syytetään näihin venäläisiin naisiin syyttämällä heitä huoriksi. … Toinen vaihtoehto selittää tätä ilmiötä liittyy suomalaisen yhteiskunnan homofobiaan, siihen että suomalainen yhteiskunta on homokielteinen yhteiskunta. Ja tällaiset prostituutiofantasiat (jossa venäläiset naiset kuvitellaan prostituoiduiksi) … liittyvät torjuttuun homoseksuaalisuuteen siinä mielessä, että yhteiskunnassa, jossa on homofobiaa ja jossa homoseksuaalisuus on hyvin voimakkaasti torjuttua, niin siellä kiinnostus prostituutioon on hyvin voimakasta. Se ilmenee julkisena keskusteluna ja tällaisina syytöksinä. Se liittyy siihen, että prostituoitu edustaa symbolisesti miehen välillistä seksuaalista yhteyttä muihin miehiin, koska hän on lukemattomien miesten kanssa. Ja itse asiassa venäläisistä prostituoiduista kiinnostunutta henkilöä kiinnostaakin oikeastaan nämä miehet. Näin ollen suomalaisen yhteiskunnallisen keskustelun hyvin voimakas kiinnostus venäläisiin prostituoituihin heijastelee latenttia homoseksuaalisuutta, sitä että etsitään homoseksuaalista kontaktia näiden fantasioiden kautta. Tämä on villi ja radikaali selitys, mutta ainoa todella uskottava, koska psyyke toimi näissä asioissa juuri tällä tavalla.”

Seuraavaksi esitellään käytännön esimerkkejä ylilyönneistä, joihin monet kaupat sortuivat 90-luvun alkuvuosina.

Helsingin Sanomat otsikoi vuonna 14.8. 1992: Itäturisteista riesaa kauppiaille. Jutussa kerrotaan kuinka venäjänkielisten asiakkaiden määrää oli alettu rajoittaa varkauksien pelossa ja kauppojen oville oli ilmestynyt venäjänkielisiä ilmoituksia tyyliin ”vain kaksi asiakasta kerrallaan”. Erään kauppiaan kertoman mukaan muut asiakkaat hyväksyivät sen 99-prosenttisesti. Vilautellaan myös juristi Martin Scheininin kantaa, jonka mukaan on rikos vedota venäläisyyteen.

Kiril Gluschkof kertoo esimerkin omasta lähikaupastaan, jossa ilmestyi vastaava venäjänkielinen ilmoitus. Hän piti sitä loukkaavana ja vaati ilmoitusta julkaistavaksi kaikille tärkeimmillä kielillä. Hän toteaa, että sen jälkeen ilmoitus poistettiin välittömästi.


VI.                Asenteet muuttuvat

Lopuksi nostetaan esille Suomelle kipeä asia, kun 60-luvun lopulla suomalaiset muuttivat joukolla Ruotsiin ja saivat osakseen ylenkatsetta ja halveksuntaa.

Matti Klinge toteaa, että ruotsalaisten suhtautuminen suomalaisiin on sittemmin parantunut merkittävästi ”Suomen vaurastumisen ja Suomen Eurooppa-politiikan myötä”. Ylenkatse ja halveksunta johtuivat siitä, että ruotsalaiset olivat paljon vauraampia ja Klingen mukaan myös sivistyneempiä monissa asioissa.

Tähän samaan yhteyteen Klinge tuo myös suomalaisten suhtautumisen Viroon ja virolaisiin, joka oli selkeästi tullut kypsemmäksi.  Suomalaiset ovat Klingen mukaan alkaneet huomata, että virolaiset pärjäävät aika hienosti ja että siellä on aika paljon sivistystä ja traditiota. Kunnioitus virolaisia kohtaan Klingen mukaan nousee samanaikaisesti, kun heidän yhteiskuntaelämänsä kehittyy ja talous kohenee.

Taloudella, elintasolla ja yhteiskunnan kehityksellä on siis ohjelman mukaan tärkeä merkitys asenteisiin.

Arvo Tuominen toteaa lopuksi tilanteen kehittyneen kymmenessä vuodessa niin hyväksi, että ”nykyisin useat myymälät tarjoavat jopa palvelua venäjäksi”. Samana ajanjaksona venäläiset ovat tosin vaurastuneet merkittävästi.

Lainataan vähän myös toimittaja Eilina Gusatinskia:

”Se olisi surullista, jos olisi pelkästään rahasta kysymys. Sanotaan paljon, että tarvitaan työvoimaa, että kohta ei ole ketään hoitamassa ikääntyviä suomalaisia. Tuskin venäläiset tulee tänne, jos ilmapiiri ei muutu.”

Gusatinskin sanat tuosta ilmapiiristä voitaisiin kohdistaa tähän päivään.


VII.              Lopuksi: omia kommenttejani

Ohjelman esittämä kuva 90-luvun Suomesta on hyvin tuttu. Minun muistikuvani menevät 80-luvun loppupuolelle, kun Neuvostoliitosta alettiin yhä vapaammin matkustaa länteen ja myös Suomessa turistien määrä alkoi huimasti kasvaa. Muistan todella hyvin, kuinka Turussa haluttiin kieltää Neuvostoliitosta tulevien turistiryhmien oikeus yöpyä jossakin kaupungin laatuhotellissa, koska niiden mukana hotelliin jää mahorkan lemu. Lisäksi muistan ongelmat, kaupoissa, kun tavaraa alkoi hävitä ja seinille tuli venäjänkielisiä ilmoituksia ja kylttejä tyyliin ”Vain kaksi asiakasta kerrallaan”. Neuvostoturistit eivät olleet vielä tottuneet itsepalvelumyymälöihin ja suhteelliseen vapauteen. Varkaudet oli kyllä ongelma, mutta hyvin hanakasti kansan keskuudessa jutut alkoivat kiertää ja mielellään sorruttiin myös liioitteluun. WC-hygienia julkisissa tiloissa oli myös vastenmielinen ongelma, josta venäläisviha sai kipinää pesäänsä.

Yksi tapaus on jäänyt elävästi mieleen. Se taisi tapahtua aivan 80-luvun lopulla. Eräs Suomessa työtehtävissä ollut venäläinen akateeminen nainen poikkesi työpaikalta lähdettyään erääseen markettiin. Hänellä oli olkalaukussa kotiin viemisenään sokeripaketti, jonka hän oli saanut muuta kautta. Hän ei tullut kauppaan mennessään ajatelleeksi, että siitä voi tulla poistuessa ongelmia. Työvuorossa ollut naisvartija kiinnitti huomiota selkeästi venäläisen näköiseen, vilkkaasti liikkuvaan naiseen. Sattui vielä niin, että hän poistui kaupasta ilman ostoksia, koska ei ollut löytänyt kaupasta etsimäänsä tuotetta. Vartija käyttäytyi töykeästi ja suoranaisesti nöyryytti kielitaidotonta, oman arvonsa tuntevaa rouvaa. Sen verran tämä sai selvitettyä, että kaupasta soitettiin rouvan antamaan numeroon työpaikalle. Satuin olemaan paikalla ja menin hänelle avuksi.  Vartijanaisen silmissä kiilui voitonriemu ja itsevarma viha. Tunsin rouvan rehellistäkin rehellisemmäksi, mutta sen vakuuttaminen ei tuntunut menevän vartijaan millään perille. Pelkkä kuvitelma varastetusta sokeripaketista tuntui olevan tälle tärkeääkin tärkeämpi asia. Jotenkin asia saatiin selvitettyä, mutta vielä piti rouvan työpaikan johtajaankin ottaa yhteyttä. Jos asia olisi mennyt poliisille asti edes ilmoituksena, olisi siitä voinut olla rouvalle ikäviä seurauksia. Tämän jälkeen rouvan suhde ystävällisinä pitämiinsä suomalaisiin muuttui.  Katkeruus jäi pintaan pitkäksi aikaa.

Tämänkaltainen epäkohtelias käytös suomalaisten taholta muuttui kyllä verraten pian. Myös myymälöiden vartijat opetettiin hyviin käytöstapoihin. Alettiin ymmärtää, että kyseessä saattoi olla erehdys, vaikka epäilty olisikin ollut Venäjältä. Elettiin jo 2000-lukua, kun moskovalainen ystäväni oli luonani vierailulla. Poikkesimme kerran Anttilaan ja jo sisään mennessämme hälytyssummeri alkoi ilman aikojaan piipata. Jätimme menemättä. Vanhat muistot tulivat mieleen ja pelkäsin, että vieraani laukku tarkistetaan. Olimme jo poistumassa, kun verkkaisesti kävellyt vartija tuli luoksemme. Ei ollut vihaa missään, eivät silmät kiiluneet. Hän totesi vain, että hälytin toimii joskus liian herkästi. Onneksi ei tullut mitään tarkastusta, joka olisi voinut olla epäkohtelias ele. Syy hälytykseen oli vieraani laukussa ollut arvokas videokamera, jota olimme vähän aikaa aikaisemmin kotonani ihailleet. Aika oli muuttunut, 80-luvun lopun patologinen tila oli jäänyt jo taakse ja ihmiset osattiin kohdata ihmisinä kansallisuudesta huolimatta. Syynä omaan varovaisuuteeni oli pääosin se, että olin lähes koko 90-luvun asunut ulkomailla ja joissakin asioissa tunsin kotimaani itselleni jopa vieraaksi.

Minulle vuosituhannen vaihteen aika on hyvin mielessä. Silloin kärjistys oli jo hieman laantunut, mutta tavallisen kansan asenteet eivät. Asustelin silloin Moskovassa ja suunnittelin, että tarjoan muutamalle lehdelle kolumnejani Moskovan ja Venäjän kysymyksistä ja elämästä. Luovuin kuitenkin asiasta, koska tajusin, että Venäjän demonisointi oli edelleen vahvasti pinnalla. Ihmiset ja lehdistä janoavat vain konflikteja ja kielteisiä asioita. Jos olisin kirjoittanut myönteistä, olisin saanut osakseni ”ryssän” leiman ja paljon ylenkatsetta. Eikä tietenkään mikään lehti olisi juttujani välttämättä edes julkaissut. En olisi voinut kirjoittaa vapaasti, olisi pitänyt keksiä lehtiin sopivia aiheita ja värkätä jotain negatiivista painotusta asioihin kuin asioihin. Ja minä kun olisin lähtenyt liikkeelle silkasta uteliaisuudesta, halusta tutustua ihmisten todelliseen elämään, turhat valittelut unohtaen.

Haluan vielä kommentoida tuota Gusatinskin yllä olevaa lausuma, jossa hän viittaa että venäläisiä tarvittaisiin hoitamassa suomalaisia vanhuksia.

Venäläisiä tuli paljon 90-luvun alussa Suomeen ja heille luvattiin työpaikkoja juuri suurten ikäluokkien eläkkeelle menon johdosta, juuri hoitoalalta. Taisi olla 2000-luvun alkuvuosina, kun olin eräässä keskustelutilaisuudessa, jossa aiheena oli maahanmuuttajien kotoutuminen. Tuolloin somali- ja afrikkalaisinvaasio ei ollut vielä alkanut. Eräs Venäjältä Suomeen muuttanut rouva – todennäköisesti inkeriläistaustainen – kysyi, milloin he oikeastaan pääsevät maksamaan takaisin sitä taloudellista hyvää, mitä he ovat Suomelta saaneet. Hän oli asunut Suomessa yli kymmenen vuotta. Hän oli nauttinut yhteiskunnan tukia, häntä oli koulutettu. Vakituista työtä ei ollut.  Tämä tilaisuus avasi minun silmiäni. Kyllä Venäjältä ja Neuvostoliitosta saapui ihmisiä, jotka halusivat tehdä työtä ja integroitua yhteiskuntaan. He olivat kuitenkin jääneet ulkopuolisiksi ja ainakin osin syrjäytyneet.  Segregaatio oli alullaan jo silloin.
Iltapäivälehtien lööppejä