torstai 24. joulukuuta 2015

Jouluaatto (katkelma Antti Hyryn romaanista)

Antti Hyryn (s. 1931) proosa kiehtoo minua mm. siksi, että voin avata kirjan mistä kohtaa tahansa ja pääsen heti mukaan sen maailmaan. Olen kuin ohikulkija, joka voi tarkkailla näkemäänsä.

Seuraava katkelma on Hyryn romaanista Kotona (1960). Sen päähenkilö on vielä alle kouluikäinen poika Pauli. Katkelmassa voi seurata Paulin jouluaattoa. Ollaan maalla, jossa lapsi saa luonnon huomassa tutun ja turvallisen kasvuympäristön. Virikkeitä riittää joka hetkeen, eikä Pauli jätä tilaisuuksia käyttämättä: hän havainnoi ahkerasti ympäristöään. Romaani kertoo sen, mitä poika näkee, kuulee tai aistii muulla tavalla. Sisäinen maailma ja mahdolliset tunnetilat avautuvat ulkoisen kautta. Tällöin ei ainakaan liioitella, lukija saa aidon kokemuksen ilman melodraamaa. Voi vaikkapa nähdä, kuinka lakonisesti kuvataan pikkuveli Erkin itkukohtaus ja poikien nahistelu.

Missä on rakkaus, kun kerran tunteista ei puhuta? Kyllä se sieltä sanojen välistä pilkistää, vaikkapa valon hehkuna tai liekin hohteena.

Tällaista elämää moni nykyisin turhaan haikailee, se on jäänyt etäiseksi muistoksi. Tämä voisi olla vaikka minun lapsuuttani, vaikka koinkin sen turvattomammaksi. Muistan hämärästi varhaisen lapsuuteni Oulusta samantyyppisen kaupan, jossa ihan pienenä kävin ihmettelemässä jännittäen omaa vuoroani ja kun se sitten tuli, niin sain vaivoin änkytettyä, mitä halusin. Sitten yhtäkkiä sitä ei enää ollutkaan ja paikkaan liittynyt tunnelma ja salaperäisyys unohtui pikkulapsen uusien kokemusten tieltä. Entä sitten varhaisimmat joulupukkimuistomme? Jos ne pystyisimme sisältämme kaivamaan, voisi syntyä monenmoista ihmetarinaa.


”On jouluaatto, ajattelin, kun olin lähdössä tyttöjen kanssa osuuskauppaan. Olin pihalla. Oli hämärä ja luminen maa näkyi valkeana. Kuusi oli sisällä. Pirtin ikkunasta näkyi valoa. Eeva ja Aune lähtivät juoksemaan. Minä juoksin perässä. Tuuli, ja lumi lensi. Lunta lensi kasvoille ja silmiin. Juoksimme peräkkäin maantietä pitkin. Olimme Isonkankaan kohdalla. tien kummallakin puolella oli pimeää metsää. Pitkien petäjien latvat suhisivat. Ajattelin, että en pelkää, kun en ole yksin. Olimme osuuskaupan harjulla. Osuuskaupan ikkunoista näkyi valoa.

-          Juostaan, sanoi Eeva.

Tytöt juoksivat alamäen. Juoksin perässä ja katsoin ikkunoita. Olimme kaupan edessä. Eeva veti oven auki. Menin sisälle tyttöjen perässä. Kaupan Alina oli tiskin takana, hän myi jollekin miehelle, jonka olin nähnyt aikaisemmin. Hyllyt olivat täynnä tavaroita. Tiskillä oli kangaspakkoja, tiskipaperia, vaaka, liimapaperia, kyniä ja paketteja, ja tiskin pinnassa oli kaksi lasilevyä, joiden alla näkyi laatikoissa tavaroita. Minä katsoin kampoja, kumeja, nauloja, kyniä, kynänteriä, piippuja, tukkaverkkoja, hakaneuloja, sukkapuikkoja, viivoittimia ja kynttilöitä. Kattolampussa oli valo. tiskin takana oli karamelleja. Yhdessä laatikossa, joka oli kallellaan niin että hyvin näkyi, oli punaisia karamelleja, toisessa valkeita pastilleja, sitten tikkukaramelleja, toisessa valkeita pastilleja, sitten tikkukaramelleja ja lakritsipiippuja, ja hyllyllä oli karamellipusseja ja pastillirasioita. Näin hyllyillä tupakkalaatikoita, kumipalloja, nukenpäitä ja lyhdynlaseja.

-          No, mitä tytöt ostavat, kysäisi kaupan Alina.

Tytöt katsoivat toisiaan eivätkä sanoneet mitään.

-          Joululahjojako?
-          Paljonko tuo maksaa, sanoi Eeva ja näytti lasin alle.
-          No se maksaa…

Alinan huoneen ovi oli auki, ja minä huomasin että Peltolan Janne oli siellä. Muistin, että Alina ja Janne kävivät meillä kylässä kerran ja istuivat rinnakkain sängyllä. Katsoin mustia lakritsipiippuja, joissa oli punaisia pisteitä kuin tulta. Vesi tuli kielelle. Ajattelin koko ajan, että minulla oli puolonen taskussa ja että ostaisin sillä kaksi piippua.  En uskaltanut vielä ostaa, mutta ajattelin, että Alina kysyy, mitä minä ostan. Tytöt ostivat pihtejä, kamman, rattiin punaisia karamelleja ja vispilän. Alina pani kiinni rahalaatikon. Hän kääntyi ja kysyi minulta:

-          Mitä Pauli?

Osoitin hyllyä ja sanoin, että ostan puolosella lakritsipiippuja. Panin puolosen tiskille. Alina kääri piiput paperiin.
Seisoin osuuskaupan lattialla ja minulla oli käärö kädessä. Alina meni omaan huoneeseensa. Tiski oli punertava ja siinä oli ylöspäin kääntyvä kansi sillä kohden, mistä pääsi tiskin taakse. Odotimme Jannea ja Alinaa.

-          Nyt lähdetään, sammutetaan lamppu ja pannaan luukku kiinni, sanoi Alina.

Alina meni ulos ja käänsi luukun ikkunan päälle. Ikkunan vierestä tuli reiästä näkyviin rautatapin pää. Alina pani naulan tapin päässä olevaan reikään, nousi tuolille, pienensi lamppua, katsoi meitä ja puhalsi, jolloin lamppu sammui. Menimme ulos. Janne seisoi pyörän kanssa portaitten edessä. Alina meni ottamaan omaa pyöräänsä seinän vierestä.

-          Eihän nyt paljon saata ajaa, sanoi Alina.
-          Ota sinä tuo Pauli tangon päälle, sanoi Alina Jannelle.
-          Tulehan tälle puolelle.

Istuin tangolla. Janne talutti pyörää, nosti jalan tangon yli ja lähti ajamaan.

-          Tässä on raskas ajaa, sanoi Alina.

Tytöt juoksivat toista puolta. Ajattelin, että kotona on joulukuusi ja että tänään on jouluaatto. Kumma, kun ne menevät meidän kanssa yhtä matkaa ajattelin. Me menemme kotia ja Janne ja Alina menevät Peltolaan.
Metsä ja Heikkilän riihi olivat kohdalla. Oli pimeä. Olimme Feelintalon harjulla. Oli myötätuuli, harjun alla oli kinos, johon pyörä pysähtyi.

-          Tässä on tytöt se paketti, hauskaa joulua, sanokaa terveisiä, sanoi Alina.

Janne ja Alina taluttivat pyörät kinoksen yli ja lähtivät sitten ajamaan. Me menimme kartanolle ja pirttiin.
Kattolampussa ja uunin reunalla pikkulampussa oli tuli. Äiti katsoi pataan ja piti kapustaa sen päällä. Näin hellan alla hehkuvia hiiliä. Erkki istui pikkutuolilla.

-          Tässä on paketti. Missä isä?
-          Saunassa.

Otin puupalikan Erkin nenän edestä. Erkki rupesi huutamaan ja itkemään. Kun katsoin puuta, mietin mistä saisin puukon ja miten vuolisin puuta. Menin pöytälaatikolle. Äiti käski minun antaa puun takaisin Erkille, joka itki ja makasi lattialla. Kun menin lähelle, Erkki yritti ottaa puun, mutta kun ei saanut, hän veti minua tukasta. Löin Erkkiä kämmenellä poskelle. Sitten otin taskusta lakritsipiipun ja ojensin sen Erkkiä kohti.

-          Anna tämä minulle niin saat.

Erkki heitti huutamasta ja pani lakritsipiipun varren suuhun niin kuin tupakkamies. Portailta kuului kolinaa. Tuulen suhinaa kuului ulkoa. Isä tuli sisälle ja pani lakin hyllylle. Hellanreiästä näkyi liekkejä, kun äiti nosti pataa. Hän pani hellanrenkaita paikoilleen.

-          Anna isä puukko.
-          Ei nyt vuolla, nyt lähdetään saunaan, sanoi äiti.
-          Mutta jos joulupukki tulee sillä aikaa.

Äiti haki vaatteita. Minä riisuin kengät, otin sukat pois ja rupesin riisumaan puseroa ja tikkuria.
Kun kaikki olivat valmiita, lähdimme ulos. Tuuli kävi kasvoihin. Isällä oli lyhty. Minä kahlasin Eevan perässä.
Saunan edessä kinos loppui. Sauna oli kuin kuopassa paksun lumen keskellä. Isä veti oven auki, menimme sisälle perässä.
Seisoin lauteen alla, ilma oli kuumaa, uunista ja kiukaasta hohti kuumuutta, silmiä ja sieraimia rupesi karvastelemaan. Kaikki olivat saunassa. Riisuin vaatteita lauteen alla. Lyhty oli penkillä.

-          Pankaa nämä naulaan, hei pankaa!
-          Anna tänne, sanoi isä ja otti vaatteita.

Potkin kengät nurkkaan ja riisuin housut pois. Vein housut isälle. Tytöt ja isä ja äiti kolistelivat ja puhuivat. Seinistä ja pensaista kuului tuulen ääni. Vaikka saunassa oli mukava, odotin koko ajan, että päästäisiin takaisin pirttiin. Uunin hiilloksen edessä lauteen alla oli liian kuuma. Uunin edessä oli maalattia, siinä oli kiviä ja hiiliä.

-          Hei, minä nostan sinut lauteille.

Isä otti kainaloiden alta ja nosti minua.

-          Polttaa!
-          Pannaan vettä lauteille, sanoi isä ja pani minut lauteen reunalle. Se poltti niin, että minun piti panna kädet alle. Olin kuumassa ilmassa, lyhdyn valo oli niin himmeä, että Eevan piti mennä isontamaan sitä.
-          Täällä on kitkua, sanoi Aune.

Äiti kiipesi lauteille ja isä nosti Erkin äidin syliin. Isä kiipesi lauteitten perälle. Tytöt jäivät alas.

-          Aukaise Heikki tuo reikä, sanoi äiti.

Minä käännyin ja vedin räppänäreiän tukkoa, mutta kun se ei lähtenyt pois vetämällä, työnsin ja hätkähdin ja samassa se putosi ulos.

-          Minä käyn hakemassa, sanoi Eeva.

Hän meni ulos alastomana ja kiersi saunan taakse. Reiästä tuuli kylmää ilmaa. Eeva tuli sisälle. Hän puisteli alhaalla lunta jaloista.

-          Pane lämpimään veteen, tuohon.
-          Anna se säkki tänne, sanoi isä.

Eeva pani säkin minun ja äidin väliin. Hän nosti Erkin alas. Äiti meni alas. Isä pani räppänän tukkoon ja heitteli löylyä. Ajattelin, että kohta tulee kuuma. Samassa oli jo kuuma.
Minua poltti.

-          Me sitä Paulin kanssa niin kuin miehet.

Kun saunan jälkeen olimme pirtissä vähän aikaa, joulupukki tuli. En vieläkään tohtinut oikein katsoa sitä. Se jakoi lahjoja ja puhui matalalla äänellä.

-          Siellä Korvatunturilla oli vasta kylmä.

Kun pukki lähti, katsoimme tavaroita. Minä sain lakritsipiipun ja uudet sukat. Tytöt inttivät, että joulupukki oli ollut Väinö, mutta isä sanoi, että sehän oli oikea pukki.”


 Antti Hyry: Kotona (1960).

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

VENÄJÄ JA SYYRIA (katsaus historiaan)

Aluksi

Tähän alkuun laitan erään muisteloni, jolla ei ole mitään tekemistä varsinaisen jutun kanssa.

En ole mitenkään erityisesti kiinnostunut Lähi-idän asioista. Nyt kiinnostusta väkisinkin syntyy, kun se on maailman politiikan keskiössä. Syyriaan minulla on vähän kosketuspintaa. Ollessani juuri kaksikymmentä täyttänyt opiskelijapoika 70-luvun puolivälissä olin Moskovassa venäjän kielen kesäkurssilla. Siellä meidät kurssilaiset vietiin opiskelijailtaan, jossa saatoimme tutustua eri maiden nuoriin. Tuolloin viereeni sattui ikäiseni syyrialainen nuori mies, joka opiskeli Moskovassa. Tuo kurssi oli elämäni toinen ulkomaan matka. Ensimmäinen oli suuntautunut Ruotsiin ja Norjaan. Siksipä tällainen tapaaminen oli minulle hyvin mieleenpainuva. Yritimme keskustella vajavaisella venäjällämme.  Kovin hämmentynyt tilanteesta olin. Muistan kyselleeni hänen suhtautumistaan Israeliin ja siellä käytävään sotaan. Poika oli yhtä hymyä kertoen kannattavansa rauhaa. Hänen mielestään niin israelilaisten ja arabien, kristittyjen ja muslimien piti elää rauhanomaisesti yhdessä. Hän ei halunnut luoda mitään vastakkainasettelua.

Myöhemmin olen kuullut muissa yhteyksissä samankaltaisia ajatuksia. Henkilökohtaisella tasolla kannatetaan rauhaa ja sopuisaa yhdessäoloa. Mutta kun toimitaan ryhmän tasolla, niin jo alkavat ristiriidat. Silloin ei henkilökohtainen nouse poliittisen tasolle, ystävyys jää yhteisön varjoon. Tuolloin tuon syyrialaispojan kanssa keskustellessani uskoin vielä naivin optimistisesti, että tällaisten avoimien sydänten kautta Lähi-itäänkin syntyy sopu. Niin ei ole käynyt. Olisi kiintoisaa nyt tietää, millainen elämänura tuolla tapaamallani syyrialaisnuorukaisella on ollut.


Johdanto

Juttuni ei ole varsinaisesti minun juttuni. Se on mukautettu käännös Russkaja Mysl –lehden (Русская мысль) numerossa 67/11 (marraskuu 2015) ilmestyneestä Viktor Lupanin artikkelista Venäjä ja Syyria. Venäjän kiinnostus Syyriaan syntyi jo 1800-luvun alussa (Россия и Сирия. Интерес России к Сирии зародился еще в начале XIX века). Olen jättänyt joitain alkutekstin kohtia pois, poistanut ja tiivistänyt eräitä ideologisesti värittyneitä kohtia, lisännyt suomalaisia ja englantilaisia linkkejä sekä vähän myös hieman selventänyt. Olen näin halunnut keskittyä faktoihin.

Artikkelin kirjoittaja Viktor Lupan on lehden toimitusneuvoston puheenjohtaja.  Ostin lehden asemalta matkalukemiseksi. En tunne sen nykyistä toimituksellista linjaa mutta tämän pohjalta se näyttää puolustavan Venäjän nykyistä poliittista linjaa.  Itse tunnen lehden Neuvostoliiton ajoilta, jolloin jonkin aikaa jopa tilasin sitä kotiini. Silloin se oli Ranskassa ilmestyvä emigranttilehti ja – niin kuin nytkin - venäjänkielisen nimen rinnalla kulki sen ranskalainen nimi La Pensee Russe. Lehti on kansiesitteen mukaan perustettu vuonna 1880 ja sen kotisivut löytyvät osoitteesta www.RussianMind.eu.

Lehden samassa numerossa on toinenkin Syyriaan liittyvä juttu Syyrian kysymys (Сирийский вопрос), kirjoittajana Mihail Remizov. Se on jo sen verran laajempi kirjoitus, etten viitsi ruveta sitä kääntämään, mutta saattanen laittaa siitä lyhyehkön yhteenvedon.


Kirjoitus alkaa toteamuksella jokin aika sitten tapahtuneesta Syyrian presidentin Bašar al-Assadin yllättävästä ja itse asiassa ensimmäisestä työvierailusta Moskovaan. Se, että vierailu ylipäänsä toteutui ja lisäksi rauhallisissa merkeissä, kertoo omalta osaltaan Syyrian sotaa koskevasta informaatiovajeesta. Mediassahan on annettu ymmärtää, että Bašar Assad on nurkkaan ajettu tyranni, jolla ei ole mahdollisuutta jättää hetkeksikään Damascusta. Kirjoittaja lisää, että ehkä näin olikin tilanne ennen kuin Venäjän asevoimat olivat tulleet Syyrian sotaan mukaan.
Bašar al-Assadin ja Vladimir Putinin tapaaminen tänä syksynä


Viktor Lupan: VENÄJÄ JA SYYRIA

Venäjän kiinnostus Syyriaa kohtaan on saanut alkunsa jo 1800-luvun alussa. Tuolloin nykyinen Syyrian alue oli osmanien valtaama ja Venäjä esiintyi itäisten kristittyjen oikeuksien puolustajana. Syyriassa on vanhastaan elänyt paljon ortodoksikristittyjä, jotka ovat kuuluneet Antiokian patriarkaattiin (https://fi.wikipedia.org/wiki/Antiokian_ja_koko_Id%C3%A4n_patriarkaatti). Ja jopa neuvostovallan aikoihin Moskovassa toimi Antiokian edustusto.

Tietystikään uskonveljien vaikea asema ei ollut ainoa selitys Venäjän aktiivisuudelle. Syyria sijaitsee Välimeren rannikolla ja siksi alueella oli Venäjälle myös tärkeä geostrateginen merkitys.  Vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen kiinnostus ei hälvennyt. Vuonna 1920 – kun Osmanien valtakunta oli jo hajonnut – Syyria joutui Ranskan hallintaan, mitä kesti vuoteen 1946 asti. Tuolloin Neuvostoliitto (ja jo sen edeltäjä Neuvosto-Venäjä) oli tuonut julki halunsa taistella länsieurooppalaista kolonialismia vastaan.

Syyria julistautui itsenäiseksi vuonna 1944. Kaksi kuukautta ennen virallista julistusta Syyria allekirjoitti salaisen sopimuksen Neuvostoliiton kanssa, minkä seurauksena maa joutui käytännössä Neuvostoliiton vaikutuspiiriin. Alkoi kylmän sodan kausi, millä oli Lähi-idässä varsin kiihkeitä seuraamuksia. Vuonna 1955 allekirjoitettiin ns. Bagdadin sopimus (ks. https://fi.wikipedia.org/wiki/CENTO). Se oli tosiasiassa alueellinen sotilasliitto, jonka myötä Turkki, Iran, Irak ja Pakistan joutuivat suoraan Lontoon ja erityisesti Washingtonin vaikutuspiiriin ja jopa määräysvaltaan. Sitä seurasi vuonna 1956 Egyptiä vastaan kohdistunut, Lännen kannalta katastrofaalinen Suezin kriisi (https://fi.wikipedia.org/wiki/Suezin_kriisi), kun maan nuori karismaattinen johtaja Gamal Abdel Nasser oli päättänyt kansallistaa Suezin kanavan. Tuo vanhaa siirtomaavaltaa puolustava sotatoimi päättyi länsimaiden kannalta surkeasti. Nasser nousi sankariksi paitsi arabimaiden keskuudessa, myös koko Afrikan mantereella. Nimenomaan tätä vanhan siirtomaaherruuden vastaista kansallismielistä taustaa vasten silloinen Syyrian pääministeri Khalid al-Azm allekirjoitti Neuvostoliiton kanssa sopimuksen asetoimituksista, minkä seurauksena syyrialaisia alkoi joukoittain mennä Neuvostoliittoon sotilaskoulutukseen.  
Gamal Abdel Nasser (vuonna 1960)
Khalid al-Azm

Neuvostoliiton ja Syyrian suhteilla ei kuitenkaan ollut pelkästään sotilaallinen luonne. Seuraavina vuosina allekirjoitettiin maan infrastruktuurin modernisointiin tähtääviä sopimuksia. Neuvostoliitto rakensi esimerkiksi noina vuosina Syyrialle ja sen taloudelle hyvin tärkeän padon Eufratille (Eufratin yläjuoksulle rakennettu Tabqa-pato: https://en.wikipedia.org/wiki/Tabqa_Dam).
Baath-puolueen kannattajia
Damascus, 31. maaliskuuta 1963

Vuosi 1963 antoi Neuvostoliiton ja Syyrian suhteille uuden sysäyksen, kun valtaan nousi panarabialainen sosialistinen Baath-puolue (https://fi.wikipedia.org/wiki/Baath).  Käytännössä sen myötä Syyriasta tuli ”sosialistinen valtio”, vaikka se Neuvostoliiton näkökulmasta jatkoikin ”pikkuporvarillista suuntausta”. Näin nähtiin vuoden 1970 vallankaappaukseen asti, jonka myötä valta siirtyi maan puolustusministerille Hafez al-Assadille (https://fi.wikipedia.org/wiki/Hafiz_al-Assad). Hän on nykyisen presidentin Bašar al-Assadin isä.

Vuonna 1972 Hafez al-Assad teki ensimmäisen virallisen valtiovierailun Moskovaan ja laskettuaan symbolisen seppeleen Leninin Mausoleumin edustalle tapasi maan johtajan Leonid Brežnevin. Tuona samana vuonna Neuvostoliitto alkoi rakentaa Tartusin kaupungin satamaan sotilastukikohtaa, joka on edelleen ainoa venäläinen sotilastukikohta Välimeren rannikolla (https://fi.wikipedia.org/wiki/Tartus).
Hafez al-Assad ja Leonid Brezhnev Moskovassa vuonna 1972


Mihail Gorbatšovin perestroika katkaisi syyrialaisidyllin kuin seinään. Eikä Jeltsininkään aikana Venäjän intresseille löytynyt Välimerellä puolustajaa, kunnes vuonna 2000 valtaan nousi Vladimir Putin.

Samana vuonna nousi Syyriassa valtaan menehtyneen Hafez al-Assadin poika Bašar. Aluksi Bašar al-Assadin ja Vladimir Putinin suhteet eivät saaneet tulta. Lännessä koulutuksensa saanut al-Assad teki ensimmäiset viralliset valtiovierailunsa Ranskaan ja USA:han. Kuitenkin vuonna 2003 tapahtui täyskäännös, kun Putin ehdotti al-Assadille, että Syyrian Venäjän-velkoja voisi kuolettaa vaihtamalla ne uusiin asetoimitussopimuksiin. Lisäksi vuonna 2005 tapahtui Libanonin pääministerin Rafik Haririn murha (https://fi.wikipedia.org/wiki/Rafik_Hariri). Hariri oli Ranskan, USA:n ja myös Saudi-Arabian suosiossa. Saudi-Arabiassa hän oli toiminut vuosia hankkien valtavan omaisuuden.

Kuin yhdestä suusta länsimaat syyttivät murhasta Syyrian turvallisuuspalvelua. Bašar al-Assad muuttui länsimielisestä suosikkipojasta yleiseksi hylkiöksi. Taloudessaan elpynyt Venäjä ei häntä poliittisen ja vuonna 2011 alkaneen ja edelleen jatkuvan sotilaallisen ryöpytyksen keskellä kuitenkaan hylännyt.  

Nykyistä tilannetta ei voi ymmärtää, jos ei tajua Venäjän ja Syyrian suhteiden kaksivuosisataisia juuria. Ilman menneen ymmärtämystä ei nykyhetki voi avautua.

Länsimediassa Bašar al-Assad mielletään usein tyranniksi. Niin, tietenkään hän ei ole demokraatti samassa mielessä kuin Britanniassa sana ymmärretään. Uskonnolliselta kannaltaan hän ei ole sunnimuslimi, mikä merkitsee, ettei hän jaa Syyrian kansan enemmistön uskonnollista vakaumusta. Uskonnoltaan hän on alaviitti, siis šiiamuslimi. Ja pelkästään tämä seikka tekee hänestä Saudi-Arabian ja sen sponsoroimien radikaalien islamistiryhmittymien silmissä vihollisen. Nimenomaan tällä selittyy se, miksi Syyrian sota, johon Venäjäkin on nyt tullut osalliseksi, jatkuu edelleen. Taistelua demokratian puolesta se ei ole.

lauantai 5. joulukuuta 2015

Sibelius-viulukilpailu 2015: pohdintaa tulosten julkistamisen jälkeen

Christel Lee - Jean Sibelius -viulukilpailun voittaja vuonna 2015

Tuomaristo teki valintansa. Christel Lee selvisi rotkon reunalta ja voitti pääpalkinnon 25 000 euroa. Finaalin ainoa mies, ”koko kansan Manu” Emmanuel Tjeknavorian tuli kakkoseksi saaden 18 000 euroa ja lisäksi vielä 3 000 euron tunnustuspalkinnon parhaasta Sibeliuksen viulukonserton esityksestä. Kypsästi tekniikkansa hallitseva, mutta värittömän pikkusievästi soittava saksalainen Friederike Starkloff sai kolmossijallaan 12 000 euroa ja lisäksi myös 2 000 euron tunnustuspalkinnon välierätulkinnallaan. Näin ollen itseni hehkuttama Minami Yoshida ja muuten vain tykkäämäni Nancy Zhou jäivät pelkkään 2 000 euron lohdutuspalkintoon. Siinä ei itse asiassa ollut mitään yllättävää. Arvasin, että ammatillisesti pätevien tuomarien arvioissa Yoshida on vielä raakile. Heillä ei ole tunnekuohuille sijaa. Ja näköjään Nancy Zhou jäi myös ammattilaisten arvioissa suosikkien varjoon.

Otan esimerkiksi tuon Nancy Zhoun. Hänen täytyy olla tulokseen pettynyt, vaikka tietysti ulospäin hän näytti olevan täysin ”cool”.  Hän on lähettänyt facebook sivuilleen päivityksiä esitystensä jälkeen. Niiden pohjalta hän tuntui huokuvan itsevarmuutta. Viimeisen finaaliesityksensä jälkeen mitään ei sivuille kuitenkaan ilmestynyt. Lieköhän se johtui jännityksestä? Tänään sivulle kuitenkin ilmestyi tyypillinen amerikkalainen päivitys, jossa hän hehkui positiivisuutta ja onnitteli kaikkia voittajia. Yön yli oli nukuttu ja elämässä oli taas otettu suunta eteenpäin. Vaikken Nancyn tulkinnoista erityisemmin nyt pitänytkään, niin minusta hän on kuitenkin mielenkiintoisempi solisti kuin esimerkiksi kolmanneksi sijoittunut Starkloff. Nancy Zhoun Sibelius-tulkinnassa oli kuitenkin jotain särmikkyyttä, mikä taas Friederike Starkloffilta puuttui. Sen oli kommentaattorikin havainnut aprikoidessaan, ”onko hänellä egoa tarpeeksi”.

Aion seurata Nancy Zhoun urakehitystä. Jotakin hänestä minuun on jäänyt.

Kuitenkin Minami Yoshida oli minulle oma lukunsa. Helsingin Sanomien kolumnisti moitti hänen Sibelius-tukintaansa siitä, että hän soitti sellaista, mitä Sibelius ei ollut nuotteihinsa laittanut. Minusta tässähän se tulkinnan juju onkin. Voi ottaa vapauksia ja tuoda näin omaa persoonansa musiikkiin mukaan. Olen käsitellyt aiemmin blogiteksteissäni neuvostoliittolaista pianistia Maria Judinaa, joka muunsi paljon räikeämmin omanlaiseksensa esimerkiksi soittamaansa Beethovenia tai Mozartia. Siinä soittaja on säveltäjään ja sovittajaan rinnastettava musiikkia uudelleen luova taiteilija, jonka käsien kautta alkuperäinen sävellys sysätään elämään. Judina teki sen kypsänä, itsensä huipulle raivanneena pianistitaiturina, Yoshida antoi vallan nuoruuden vaistoilleen.

Menen seuraavaksi viimeisen finaalipäivän suorituksiin. Aloitan hieman nurinpäin eli kilpailun viimeisestä esityksestä, kilpailun voittajan, amerikkalaisen Christel Leen Sibelius-tulkinnasta. Television ja radion kommentaattorit olivat siihen pettyneitä. Eräs heistä totesi, että kilpailija ei ollut vielä palautunut edellisen illan täydellistä antaumusta vaativasta Bartok-esityksestä.  Ehkä näin on. Toisaalta uskon, että pätevä tuomaristo otti sen huomioon. Puhti tuntui loppuvan loppua kohden, mikä vaikutti kokonaisuuteen, ja myös alavireisyydestä moitittiin. Aivan kuin kyseessä olisi ollut täysin epäonnistunut esitys. Minä en kuitenkaan kokenut Leen tulkintaa huonoksi. Aistin musiikista kyllä suuren taiteilijan, nautin kokonaisuudesta. Ehkä konsertto ei ole hänelle kovin läheinen, mutta taitavana soittajana hän kykeni siihen paneutumaan aidosti. Leen tulkinta oli minulle nautinto kuunnella. Soitto hengitti antaen myös kuulijalle tilaa levollisuuteen, siihen mahtui laskeutumista seesteiseen rauhaan, joka taas kykeni nousemaan tasapainoisesti hehkuunsa. Tarvittaessa energiaa löytyi.

Ei se suinkaan ollut täydellinen esitys, mutta totean sen vielä kerran: sitä oli miellyttävä kuunnella. En ”hengästynyt” samalla tavalla, kun Emmanuel Tjeknavoriania kuunnellessani. Se oli toki loistavaa soittoa, mutta hän tuntui kokemattomuuttaan puskevan liikaa omaa tulkintaansa. Hän ei malttanut pysyä nahoissaan. Lisään heti, että näin minä aloin sitä konserton edetessä yhä enemmän kokea, vaikka toisaalta olin myös haltioissani.

Tuon saman totesi myös kommentaattori ja osasi käyttää kuvaavampaa kieltä: ”halki, poikki ja pinoon”. Tjeknavorian oli psyykannut itsensä kuin huippu-urheilija. Ja tuo latinki oli musiikin ja hänen välissä. Hän tuntui välillä kuin hyökkäävän, tuo voima tuli kaikessa esiin. Hienoisen ristiriidan tunne siitä jäi, sillä toisaalta soitto oli puhdasta ja teknisesti taitavaa.

Christel Leen  Sibelius-tulkinta oli minulle tuon Tjeknavorianin purkauman jälkeen kuin hermolepoa, aistin soitossa rauhaisan lintukodon hengen. Toisaalta japanilaisen teinitytön Minami Yoshidan tulkinnat olivat asia erikseen. Siihen latauduin kuin fanittaja.

Tässä vielä muutamia yksittäisiä huomioita, joita tein kuunnellessani Christel Leen esitystä. Ne voivat tuntua jo toistolta. Aloitan konserton toisesta osasta.

Konserton hidas osa soi levollisena, Lee ei ala työntää kuin Tjeknavorian. Hän antaa jousen elää omin ehdoin. Soitto hengittää rauhallisena, kuulijakin on liikkumatta ja levollinen. On seestynyt hetki kaiken vauhdin keskellä. Sitten taas musiikin matka jatkuu. Elämä jatkuu hieman kiihkeämpänä. Noustaan forteen yhdessä orkesterin mukana, sopusoinnussa. Se on hienoa kypsää soittoa!

Tässä kohdassa konserttoa teen valintani. Christel Lee on minun suosikkini. Hänen haluan voittavan.

Toisen osan loppu on minulle eräänlainen huipennus. Se soi herkkänä, tähän elämä voisi pysähtyä.

Alkaa kolmas osa. Siinä alkaa eheys hieman rikkoutua. Jossakin tökkii. Olen kuulevinani alavireisyyttä tai mahdollisesti muuta epäpuhtautta. Mutta soittaja selviää sen yli. Ja taas viulu soi upeana – kuin voittajalla. Christel Leellä – miten sen nyt ilmaisisi? – on nyt soitossa eräänlainen hengittävä intonaatio. Se poikkeaa muista edukseen. Löydän myös yhteyden solistin ja orkesterin välillä. Lee ei pyri siitä erottautumaan niin kuin Tjeknavorian.   Lopussa alan kyllä taas huomata alavireisyyttä.

Christel Lee lopettaa urakkansa kilpailijoista viimeisenä. Television ruutuun tulee kommentaattori, joka yllätyksekseni painaa esityksen lyttyyn. Se saa minut hieman hämilleni. Meikäläinen amatööri on kuullut ihan toisin. Löysin kyllä kaiken loistokkuuden keskeltä alavireisyyttä ja pientä epäpuhtautta. Mutta asiantuntijan mielestä soitto oli sätkyttelevää, katkonaista, kontakti oli hukassa. Ja lopussa hän vielä väsähti.

Viimeisenä finaali-iltana kuulin myös Mayumi Kanagawan soittamana Alban Bergin viulukonserton (”Erään enkelin muistolle”). Kyseessä on minun kaltaiselleni amatöörille varsin haastava kuunteluelämys.  Ja toteankin, että siihen en jaksanut keskittyä. Kanagawan Sibelius-tulkinta oli ollut muihin verrattuna väritön ja siksi minulla ei ollut hänen esitykseensä erityistä kiinnostusta. Odotin tuolloin jo kärsimättömänä Christel Leen päätösesitystä ja se täytti mieleni.

Voittajien julkistaminen oli jännittävä tapahtuma. Sen aisti kaikessa. Itse tuomariston suomalainen puheenjohtajakin alkoi änkyttää. Sanat juuttuivat kurkkuun. Kilpailijoista huokui jännittävä odotus. Toisaalta tulosten selvittyä hävinneiden täytyi peittää pettymyksensä.


Jos pääsisin mukaan haluamieni finalistien konsertteihin, joissa ei tarvitsisi kuunnella Sibeliusta, niin ensiksi valitsisin Christel Leen, sillä hänen Bartok-tulkintansa osoitti kyseessä olevan suuri taiteilija. Sitten valitsisin Minami Yoshidan, sillä haluaisin tuntea, miten sali elää ja kokee hänen soitonpalonsa. Kolmanneksi valitsisin Nancy Zhoun, koska olen jo kerran ollut hänen konsertissaan ja tuolloin tykästyin hänen Mozart-esitykseensä. Näitä kolmea nuorta taiteilijaa kuunnellessani uskon saavani upeita musiikkielämyksiä. Lähtisin toki myös ”Manun” konserttiin enkä sieltäkään odota muuta kuin positiivisia yllätyksiä. Starkloffista ja Kanagawasta ei sen sijaan ole niin väliä.


torstai 3. joulukuuta 2015

Sibelius-viulukilpailu: finaalin toinen ilta


Kilpailu jatkui hyvin mielenkiintoisena. Nyt kuuntelin oikeastaan ensimmäisen kerran asiantuntijoiden arvioita päivän finaalisuorituksista. Olen kuunnellut jotain aiemminkin mutta vain irrallisina kommentteina. On tietysti hassua, että kirjoittelen statistina näitä omia aatelmiani, kun asiantuntijat kuulevat kaiken paljon tarkemmin ja ”oikeammin”. Uhmaan kuitenkin kaikkea tositietämystä ja jatkan omine tuntemuksineni.

Kerron kuitenkin ensin sen, mikä asiantuntija-arvioissa pani minut mietteliääksi. Hän oli Nancy Zhou. He eivät tunnu tykkäävän Nancysta ja olenhan itsekin odottanut häneltä enemmän. Mistä se sitten kiikastaa? Kuuntelin tänä iltana Nancyn version Sibeliuksen viulukonsertosta. En tiedä, millainen tulkinta hänellä oli 16-vuotiaana vuonna 2010, mutta vieläkin sen ”erikoisuutta” muistellaan lähes kauhun tuntein. Nyt hän oli kertonut kypsyneensä soittajana ja siksi kaikki odottivat jännittyneinä, mitä tuleman piti. Ja tulkinta oli varmaan erilainen, mutta pettyneitä kaikki tuntuvat olevan. Moitittiin alavireisyydestä ja viulun liian kirkkaasta, orkesterin yli käyvästä äänestä. Alavireisyyden tunnistin minäkin. Asettumista orkesterin yläpuolelle en huomannut ainakaan kovin selvästi. Toisaalta olin huomaavinani, että hitaassa osassa hän pyrki jopa kuuntelemaan orkesteria. Kai se on sitten ollut niin, että ensimmäisessä osassa hän on todellakin pyrkinyt soittamaan orkesterin päällä ja olen itse huomannut muutoksen näin päin.

Kun sitten salissa Zhoun viulu soi varsin äänekkäästi, joku arveli, että hänen pitäisi vaihtaa itselleen sopivampi viulu.

Nämä on mielenkiintoisia huomioita. Kun Zhou soitti Kuusankoskella Mozartia, niin pidin siitä, että hän otti orkesterin hallintaansa. Toisaalta eräs toinen viulisti soitti kerran Nielsenin viulukonserttoa ja välillä viulun ääni hukkui orkesterin alle. Eikä se kuulostanut lainkaan hyvältä. Nielsenin konsertossa on vertailukohtaa Sibeliukseen. Ja kyllä Zhoun tulkinta hieman tasalaatuisalta kuulosti. YLEn asiantuntijan mukaan Zhoun soitto oli nousujohteinen. Minä pidin Sibelius-tulkinnasta enemmän kuin eilisestä Tšaikovskista, joten siinä mielessä olen samaa mieltä.

Radion asiantuntija Tero Latvala (kerron nimen, koska kirjoitin sen muistiin) teki oikein syvää analyysia Zhoun soitosta. Häntä häiritsi alavireisyys ja myös tuo yllä mainittu viulun voimakas ääni.  Lisäksi hän totesi tulkinnassa ”šamanistista tummuutta” (minkä tuo alavireisyys osaltaan aiheutti). Latvalan mielestä tulkinta meni tässä ”överiksi”: ensimmäisessä osassa mentiin turhan ”synkkiin vesiin”. Lisäksi hän moitti Zhouta kiirehtimisestä, minkä tosin orkesteri pystyi taitavan johtajansa avulla kompensoimaan. Positiivista hänen mukaansa Zhoussa on hänen ”armoitetut virtuoosilahjansa”.

Omalta kohdaltani löysin Zhoun tulkinnasta eheyttä. Hän piti kokonaisuuden kasassa. Kyllä siellä soiton lomassa aina jotain pientä säröä tai liikaa painamista kuului. Alavireisyyttä ja muuta epäpuhtautta myös kuulin hieman. Mutta hyvin soitettuja jaksoja oli esityksessä kuitenkin enemmän. En voi television ääressä kuulla, jos viulu soi liian kovana tai kirkkaana. Sen sijaan minulla on kyllä kokemusta konserteista, joissa solistin ääni on tullut liian äänekkäänä esille. Ymmärrän, miten ikävästi se häiritsee kuulijan musiikkinautintoa.

Minusta Zhoun esityksistä Sibelius oli parempi kuin eilinen Tšaikovski. Hänen tekniikkansa pääsi paremmin oikeuksiinsa. Hänessä on mielestäni tyyliä, mutten silti halua nimetä häntä suosikikseni. Jos ottaa vertailukohdaksi illan ensimmäisenä numerona kuullun Mayumi Kanagawan Sibelius-version, niin kyllä Zhoun tulkinta oli minusta kypsempi. Kanagawan tulkinnasta en saanut mitään otetta. Ja siinä tuntuivat epäpuhtaudet häiritsevän enemmän. Eikä kokonaisuudessa ollut tulkinnan vaatimaa eheyttä.

On mielenkiintoista nähdä, miten tuomaristo arvioi Nancy Zhoun esityksen. Hän on jättänyt sekä minuun että YLEn asiantuntijoihin ristiriitaisia tuntemuksia.

Illan yhtenä kohokohtana oli Christel Leen tulkinta Bela Bartokin viulukonsertosta nro 2.  Syvennyin sitä kuuntelemaan television ääreen eikä tehnyt jääkaapille mieli lähteä. Täytyy sekä soittajalle että orkesterille antaa täysi kymppi. Yhteistyö soittajan ja orkesterin välillä tuntui toimivan vaikka sitä ennen konsertin alkua pelättiin. Christel Lee tunsi Bartokinsa erittäin hyvin. Olen sen kuullut joskus aikaisemminkin mutta nyt koin aidon musiikkielämyksen, jonka varmasti muistan pitkään. Konsertto tuntuu huippuvaikealta. Lee pystyi välittämään Bartokin musiikista kovin erilaisia puolia: tunsin niin kaaoksen ja herkkyyden kuin myös välissä soivan villin tanssillisuuden. Konserttohan on sävelletty 30-luvun lopussa ennen säveltäjän muuttoa Amerikkaan. Se heijastaa omalla tavallaan tuota sekasortoista aikaa. Ilman muuta Christel Lee nousi tulkintansa ansiosta vahvimmaksi ennakkosuosikiksi. Kaikki riippuu huomisesta Sibelius-tulkinnasta. Tämä ei ole pelkästään minun mielipiteeni. Se totesi myös YLEn asiantuntijakommentaattori.
Christel Lee

Minulle illan toinen kohokohta oli japanilaisen teinitytön Minami Yoshidan sydämeenkäypä tulkinta Pjotr Tšaikovskin viulukonsertosta. Television toimittaja kertoi, että Yoshida on ”lavan ulkopuolella hyvin ujo ja herkkä mutta lavalla hänestä kuoriutuu suuri taiteilija”.  Olen nähnyt hänet vaan esiintymislavalla mutta ujolta hän näyttää ja kun hän lienee tyypillinen japanilainen, niin toimittaja on oikeassa. Esiintyessään hän kuitenkin kokee muodonmuutoksen. Jostakin piilosta hypähtää esiin suuri tulkitsija, jonka soiton kautta tuntuu purkautuvan kaikki kätköksissä olevat ihmismielen syvimmät tunnot.  

Yoshidan tulkinta vei minut täysin mukaansa. Ymmärrän, että ei hän taiteilijana ole niin kypsä kuin muutamat muut kilpakumppanit, mutta kaikkensa hän lavalla itsestään antaa. Ja siitä minä katsojana nautin. Esitys sai minut valtoihinsa. Seurasin tv-ruutua kuin joskus teinipoikana jotain suosikkibändiä. Seuraavaksi hieman hehkuttelen Minamin esityksen tiimoilta, täydellä tunteen palolla.
 
Minami Yoshida

Tällaisen takia tykkään käydä konserteissa. Kun solisti antautuu musiikkiinsa aivan täysillä, antaa musiikin viedä, on teknisesti niin taitava, että pystyy vastaamaan sen vaatimuksiin. Antaa mennä täysillä – ja kykenee soittamaan täysillä niin kuin musiikki ja tunteet vaativat. Ujous ja muut persoonaa pidättelevät voimat ovat pois pyyhkäistyt. Kuoren alta, sielun sopukoista vapautuvat kaikki energiavirrat musiikin palvelukseen.

Eivät haittaa hetkittäiset ylilyönnit. Kokonaisuus on hallinnassa. Soitto on säröisyydessäänkin eheää – koko ajan kosketuksessa musiikin hengessä sykkivään sielun värinään. Tällaisesta ei kuulija joudu irti, jännite säilyy ja pitää hänet paikallaan.

Zhou oli omassa Tšaikovskissaan teknisesti puhtaampi. Yoshidan räiskeessä roiskuu, mutta sydän elää jokaisessa rappauksen vedossa.

Sattuu pariin otteeseen yllättävä episodi, jollaista en ole ennen nähnyt. Kesken kaiken kovimmassa vauhdissaan solisti korjaa pikavirittimellä korkean e-kielen viritystä. Hän pystyy silti pitämään soittonsa koossa. Ehkä hän ei tekemäänsä itse huomaakaan, kun on niin musiikissa mukana. Moni olisi mennyt siitä täysin sekaisin. Sen totesi myös YLEn kommentaattori: ”e-kieli meni epävireeseen ja joutui sitä justeeraamaan, mikä osoitti soittajan tahdonvoimaa”. Lainaus perustuu muistiini eikä siis ole sanatarkka.  Tuo ”justeeraus” jäi repliikistä mieleen.

Konserton toinen osa lähti kauniina mutta jännite tuntui hieman laskevan. Ensimmäisessä osassa hän päästi piilossa olleen temperamenttinsa valloilleen, mutta hiljaiseen osaan ei löytynyt samaa intensiteettiä. Hitaat osat ovat hyvin haastavia. Musiikin on silloinkin mentävä eteenpäin, jos ei mene, niin soitossa ei ole tuttua sisäistä jännitettä. Hyvin Yoshida kuitenkin pääsee hetken herpaantumisen jälkeen musiikkiin mukaan.

Finale-osan alun pizzicatossa on säkenöivää energiaa. Se on kuin sisäistä kapinaa. Tunnelma muuttuu pikkuhiljaa kohti iloa. Nuori soittaja on kovilla, voimille alkaa ottaa ja välillä soitto tuntuu näpertelyltä. Sen pelastaa dialogin poikanen orkesterin kanssa. Se toimii, soittaja on valveilla. Ja pian jousi taas hyppelehtii kielillä elämässä täysillä mukana. Tahtoisin hyppiä mukana.

Kolmas osa alkaa loppua. Kapellimestari Hannu Lintu on tullut orkesterinsa kanssa mukaan solistin räiskeeseen, hänen nuoruuden intoon ja paloon. Ollaan jossakin kosmisessa ulottuvuudessa. Konsertto päättyy. Lopen uupuneena solisti ottaa vastaan riemuitsevia suosionosoituksia vaipuen samalla omaan ujoon sulkeutuneisuuteensa.

Asiantuntijat eivät tunnu nostavan Minami Yoshidaa voittajakandidaatiksi. He patistavat häntä länteen opiskelemaan ja sitä myötä vajavainen kielitaitokin pääsee kehittymään. Näinhän tietysti on. Minulle hän kuitenkin toi raikkaan alkuvoimaisen musiikkielämyksen.


Torstaina on vielä edessä yksi finaali-ilta. Silloin ratkeaa paljon. Olen jo ehtinyt ennustaa voittajaksi itävaltalaista Emmanuel Tjeknavoriania ja amerikkalaista Christel Leetä. He ovat selkeitä ennakkosuosikkeja. Jonkun muun voitto olisi myös asiantuntijoille yllätys, mutta heillä on vielä yhdet esitykset jäljellä. Tero Latvalan mielestä Yoshidan ja Zhoun soittoa arvioidessaan tuomaristo painottaa eri asioita ristiin rastiin. He ovat siis vaikea pala ja näillä näkymin sieltä voisi nousta mahdollinen yllätys. 

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Sibelius-viulukilpailu: finaali on alkanut - vaikutelmia ensimmäisen illan esitysten jälkeen

Joidenkin mielestä yllätyksellinen finalistikuusikko (kuva lainattu Hesarin jutusta)

Sibelius-viulukilpailu on edennyt finaalivaiheeseen. Välieriä en ehtinyt kuuntelemaan laisinkaan. Alkueriä kuuntelin jonkin verran ja sen pohjalta nimesin muutaman suosikin. Heistä oikeastaan vain yksi on nyt finaalikierroksella, vaikka kahta muutakin kehuin.

Ensimmäisenä finaali-iltana esiintyi neljä kilpailijaa. Alkuerissä olin kuullut heistä kolmea: Friederike Starkloffia, Emmanuel Tjeknavoriania ja Nancy Zhouta. Heistä saksalainen Starkloff oli yllämainittu alkueräsuosikkini. Itävaltalainen Tjeknavorian soitti myös alkuerissä mallikkaasti, mutta jostakin ei-musiikillisesta syystä jätin hänet ykkössuosikkieni taakse.

Nancy Zhousta olen kirjoittanut aiemmin. Hänhän kävi 19.2. Kuusankoskitalossa soittamassa W. A. Mozartin viulukonserton nro 5 A-duuri Kymi Sinfoniettan solistina. Siinä hän osoitti sellaista kypsyyttä, että suorastaan ihastuin hänen hallittuun tulkintaansa. Nyt alkueräsoitto oli kyllä teknisesti hallittua mutta jotakin siitä puuttui. Eilen soitettu Tšaikovskin viulukonsertto vain lisäsi kysymyksiä. Hän on teknisesti taitava, mutta tulkinta jätti minut kylmäksi. Ehkä hänen olisi pitänyt soittaa jotakin muuta kuin venäläistä musiikkia. Hänen soitostaan puuttui se sielukkuus, jota itse venäläiseltä musiikilta odotan. Alku oli kiinnostava, nautinnollisen hallittua soittoa. Sitten alkoi välillä tuntua, että hän lähinnä esitteli teknistä taituruuttaan. Olisin odottanut minun sydämeeni tarttuvaa tulkinnallista jäsentyneisyyttä. Olihan sitä toki, mutta loppuun asti se ei kantanut.

Olen joskus yrittänyt luoda (Chloe Hanslip –jutussani) hämärää ajatuskuviota, vetää yhteyttä jousen kosketuksesta kuulijan  (siis tässä tapauksessa minun) sydämeen. Kosketus herkkyydessään ja voimassaan antaa musiikille henkisen ulottuvuuden, moniulotteisen yhteyden säveltäjän, taiteilijan ja kuulijan välillä. Sitä ei nyt pelkkä sympatia pystynyt ylläpitämään. Odotan kuitenkin mielenkiinnolla Zhoun Sibelius-tulkintaa. Hän on taitava soittaja ja on joka tapauksessa ilo kuunnella, vaikka sieltä sydämen sopukasta jotain syväluotaavuutta tuntuukin puuttuvan.

Friederike Starkloff soitti hyvin mutta nyt hän ei minua sytyttänyt eikä saa samaa suosikin asemaa, kuin oli alkueräsoiton perusteella. Sen sijaan 17-vuotiaan japanilaisen Minami Yoshidan Sibelius-tulkinta oli kyllä riemastuttava. Odotan todella kiinnostuneena hänen toista ohjelmanumeroaan Tšaikovskin viulukonserttoa. Sen myötä voin myös tehdä vertailua hänen ja Nancy Zhoun tulkintojen välillä. Minami on toistaiseksi vienyt sydämeni, mihin toki hänen soitosta hehkuva nuoruuden intonsa on merkittävästi vaikuttanut. Hänen jok’ikinen huokosensa tuntuu elävän musiikin mukana. Katsotaan, miten on tämän illan jälkeen, kun he molemmat soittavat väliajan jälkeen. Minami on tosiaan vasta 17-vuotias eikä kansainvälistä rutiinia ole. Miten hän kykenee eilisen jälkeen eläytymään Tšaikovskin musiikin maailmaan? Sen näkee illalla. Toivotan molemmille onnea.

Sitten oli vielä itävaltalainen Emmanuel Tjeknavorian ja hänen Brahms-tulkintansa. Mielestäni se oli loistava, virtuoosimainen. Häntä oli nautinto kuunnella. Turha jännitys puuttui, hän todellakin soitti vapautuneesti pystyen keskittymään musiikilliseen sisältöön. Jos hänen Sibelius-tulkintansa on yhtä upea, hän saattaa voittaa nuorten kanssakilpailijaneitosten silmien edestä koko kilpailun. En satu pitämään hänen ilmehtimisestään enkä eleistään. Tällaisetkin seikat vaikuttavat minunlaiseeni amatöörikuuntelijaan. Sillähän siitä pääsee, kun katselee muualle.


Emmanuel Tjeknavorian
Yoshida Minamin ja Nancy Zhoun lisäksi illalla esiintyvät Mayumi Kanagawa ja Christel Lee. Heitä en ole vielä voinut kuulla. Kanagawa soittaa Sibeliuksen konserton, Lee on valinnut Bartokia, mikä minulla on jäänyt vähälle kuuntelulle. Molemmat ovat nimestään huolimatta amerikkalaisia, joita onkin yltänyt finaaliin yllättävän paljon.