Iisakin kirkon konsertissa Sergei Rahmaninovin Liturgia (Liturgy of St John Chrysostom, op.31)

Kävin Pietarin matkallani Iisakin kirkossa kuuntelemassa minulle ennestään tuttua Smolnan katedraalin kamarikuoroa, joka tällä kertaa esitti Sergei Rahmaninovin (1873 - 1943) Pyhän Johannes Khrysostomoksen liturgian, opus 31 (Liturgy of St John Chrysostom, venäjäksi Литургия Иоанна Златоуста). Rahmaninovilta tunnetaan kaksi ortodoksista kuoroteosta, joista myöhäisempi, vuonna 1915 valmistunut Vigilia on tunnetumpi ja kehutumpi. Liturgia on vuodelta 1910. Sitä on esitetty vähemmän, jo ilmestyessään siihen suhtauduttiin nuivasti ja vallankumouksen jälkeen tietysti unohdettiin. Nyt sävellyksen merkitystä ollaan kai arvioimassa uudelleen, mutta siitä kirjoitan hieman edempänä.

Smolnan katedraalin kamarikuoroa olen kuunnellut aikaisemmin kolme kertaa. Ja onhan minulla myös ahkerassa käytössä ollut kuoron levy. Olen jo kolme kertaa aiemmin kirjoittanut kuoron esityksestä. Toissakesän kuumana heinäkuisena iltana se esiintyi samassa paikassa eli Iisakin kirkossa esittäen Rahmaninovin Vigilian (jutun linkki on tässä). Verikirkkona tunnetussa Kristuksen ylösnousemuksen katedraalissa kuoro esitti ortodoksisia lauluja, ohjelmassa oli myös katkelmia Pjotr Tšaikovskin Pyhän Johannes Khrysostomoksen liturgiasta (opus 41), jota pidetään tämän Rahmaninovin työn esikuvana (linkki). Lisäksi olen ollut kuuntelemassa kuoroa Mariinskin teatterin konserttisalissa, jossa ohjelmistossa oli hengellisen osuuden lisäksi myös kansanmusiikkia.

Vaikka olen kuoroa joka konsertin jälkeen kehunut, niin ehkä tämä konsertti oli parasta, mitä olen koskaan kuullut. Mariinskin konsertti taisi olla vielä parempi, mutta siinä päärooli olikin solistilla, baritoni Aleksei Markovilla. Ei pidä toki ylistää liikoja. Kävin jokin aika sitten kuuntelemassa Latvian valtionkuoroa, joka on aivan huippuluokkaa.

Liturgia on Vigiliaan verrattuna käsitettävä selkeämmin kokonaisuutena, jossa yksittäisiä osasia ei samalla tavalla voi nostaa esille. Erikseen esitettynä laulut eivät varmastikaan puhuttele. Huipennukset puuttuvat. Nyt yleisö sai nauttia kokonaisuudesta, sen tunnelmasta. Toki osalle yleisöstä kokonaisuus voi tuntua tasapaksulta, mutta hienosti Iisakin kirkon tapaiseen turistirysään kokoontunut kirjava yleisöjoukko jaksoi noin tunnin verran kestävän esityksen kuunnella.

Esitys oli täynnä henkeä. Se oli hiljaisuuden musiikkia, kutsuen kuulijoitaan kontemplaatioon, meditoivaan vaellukseen. Kuoro esitti sen keskittyneesti, pidättyvän levollisesti. Tuntui kuin rauha olisi asettunut jokaisen laulajan sydämeen. Sen saattoi kokea ennen kuin yhtään ääntä vielä oli kirkon akustiikassa kaikunut. Kuoro tuntui olevan toisessa maailmassa välittäen sen tuomaa sanomaa. Mutta itse koin vielä kouriintuntuvammin musiikin mietiskelevän luonteen. Musiikki ei antanut niinkään vastauksia vaan nosti kysymyksiä maallistuneen ihmisen taivallukseen. Se ohjasi hiljentymään, toi mukanansa välillä iloa ja kaipuuta. Syvyyksiin siinä mentiin. Aika unohtui, oltiin vaeltamassa jossakin äärettömässä sielun rauhaa etsien.

Jo alku oli epätavallinen. Kirkko on laulajille tuttu. Suuren salin kumea kaiku ei sitä pelota. Yllä on taivaisiin nouseva kupoli, mutta itseensä luottaen kuoro aloitti esityksensä hiljaisuudesta. Ei ryhdytty kilpasille tilan haasteiden kanssa. Vähitellen laulu sai voimaa alleen. Alussa naisäänet olivat hieman epätasapainossa, altto tuntui tulevan läpi. Näin, kun kuoronjohtaja (Vladimir Begletsov) teki pienen korjausliikkeen sopraanojen suuntaan. Tasapaino ja harmonia löytyi sillä pienellä sormien nostolla.

Laulajille esitys oli varmasti haastava. Se oli pyhitystä täynnä. On keskityttävä, pidettävä voima ja kaikki energia sisällä, varottava sen liiallista purkautumista. On luonnollisesti kohtia, joissa on päästettävä sisäinen energia valloilleen, mutta samassa on kyettävä palautumaan mietiskelyn tielle. Noin tunnin mittaisessa esityksessä laulajat ovat loppua kohden jo äärirajoilla. Kunnia heille. Eikä tuo alun keskittyneisyys välttämättä pysy koko aikaa yhtä vahvana. Mutten minä huomannut mitään varsinaista löystymistä, jännite kyllä vei alusta loppuun.

Nyt kuullussa versiossa oli 15 laulua. Kokonaisuudessaan siihen pitäisi kuulua 20 osaa. Kuoronjohtajalla on varmasti ollut esityksen supistamiseen omat syynsä. Siitä puuttuu mm. ensimmäinen ja viimeinen osa, mikä voisi johtua myös kirkollisista rajoituksista: ehkä ne eivät sovi konserttitilanteeseen. Saatan olla väärässä.  Joka tapauksessa konsertti kesti noin tunnin, mikä on kuoroesitykselle aivan riittävän pitkä aika. Pitemmissä esityksissä laulajien kestokyky voi joutua koetukselle.

Tässä ovat konsertissa esitetyt osat, jotka jätän nyt suomentamatta:

Bless the Lord, O My Soul / Благослови, душе моя, Господа
Glory to the Father and the Son / Слава отцу и Единородный
In Thy Kingdom Remember Us, O Lord / Во царствии Твоем
Come, Let Us Worship / Приидите, поклонимся
Lord, Save the Faithful and the Trisagion / Господи, спаси благочестивыя и Святый Боже
Cherubim Hymn / Иже Херувимы
The Creed / Верую
A Mercy of Peace / Милость мира
To Thee We Sing / Тебе поем
It Is Truly Meet / Достойно есть                                                                                         The Lord's Prayer / Отче наш
Praise the Lord from the Heavens / Хвалите Господа с небес
Blessed Is He and We Have Seen the True Light / Благословен грядый и Видехом свет истинный
May Our Mouths Be Filled with Thy Praise / Да исполнятся уста наша
Blessed Be the Name of the Lord / Буди имя Господне

Osien nimistä on eri versioita. Nämä löysin minulle ennen konserttia ojennetusta ohjelmasta.

En käsittele nyt osia erikseen, vaikka muutamaan kohtaan puutunkin. Totean, että esitys oli kokonaisuus eikä siirtymistä osasta toiseen aina edes huomannut. Välillä oli muutama hieman pitempi tauko, jossa kuoro sai vetää muutaman sekunnin henkeä. Se oli tietysti tarkkaan suunniteltu. Itse asiassa konsertin jälkeen lukemastani artikkelista selviää, että osat ovat eri lailla kytköksissä toisiinsa. Siksi siirtyminen osasta toiseen on määritelty Liturgian sisällön mukaan. Rakenteesta voin todeta sen, että se on jakautunut kahteen jaksoon, joista molemmat alkavat ja päättyvät B-duurissa.

Varsinaisia soolo-osia tässä esityksessä oli vain yksi. Se osuu osan To Thee We Sing / Тебе поем loppuun. Jos jotakin voi pitää esityksen kohokohtana, niin se on sellainen. Sopraanon nousee kuoron keskeltä raikkaana, kauneudessaan häkellyttävän puhtaana ja neitseellisenä. Oopperamaisesta hehkutuksesta se oli kaukana. Lähinnä mieleen nousi kansanlaulumainen tyyli. Soolo nosti aivan erityisen tunnelman muuten kovin syvissä vesissä virtaavaan tasaisuuteen. Minulle se oli konsertin suurin yksittäinen elämys.  Tämänkaltaisia elämyksiä voi konserteissa silloin tällöin kokea. Ja ylipäänsä tätä seuraavat osat olivat konsertin raikkainta antia.

Kansanlauluperinteen käyttö vahvistui tutustuttuani asiantuntijan kirjoitukseen. Säveltäjä on tuonut Liturgiaan elementtejä kansanmusiikista, mitä toki konsertin aikana aavistelinkin. J. Keldysh tuo esimerkin kansanlaulumaisuudesta osassa In Thy Kingdom Remember Us, O Lord / Во царствии Твоем, joka soi tässä konsertissa kolmantena lauluna. Laulussa kuuluva variointi mukailee itkuvirsiperinnettä. Sointuun ja rytmiin liittyvät muutokset luovat ilmaisuun värikkyyttä. Tämän olen lainannut Keldyshin artikkelista, minä olen sen kyennyt konsertin tunnelmassa korkeintaan aistimaan.

Samaisessa artikkelissa viitataan myös yllä mainittua To Thee We Sing / Тебе поем seuraavaan osaan It Is Truly Meet / Достойно есть. Siinä voi kuulla keväisten loitsujen intonaatiota neitosten ylistäessä Jumalanäitiä. Naisäänet soivat valoisan kevyinä miesäänten hennosti tukiessa. Melodiaalinen harmonia luo epätavallisen poeettisen ja puhtaan mielikuvan, jossa inspiraation lähteenä ovat saattaneet Keldyshin mukaan ennemminkin legendat ja kansantarinat kuin kanoniset ortodoksiset tekstit.

Sitten seuraavassa osassa pääsevät myös miesäänet osoittamaan voimansa. Naisten hennon ylistyksen jälkeen yleisö pääsee kuulemaan jykevämpää julistusta. Läpi esityksen kuoron kyky hyödyntää äänen dynamiikkaa on vaikuttava. Tarvittaessa kyetään ääntä voimistamaan ja tarvittaessa kuoron ääni vaimenee hetkessä jättäen kaiulle tilaa.

Samasta osasta (Praise the Lord from the Heavens / Хвалите Господа с небес) kertoo myös tutkija Keldysh.  Vaikka Liturgiaa on paljon arvosteltu, niin hänen mukaansa kritiikki on yksimielisesti kehunut Rahmaninovin ”koraalista instrumentointia”.  Sillä hän tarkoittaa säveltäjän kykyä varioida erilaisilla äänen väreillä ja sävyillä. Yllä mainitussa osassa laulajat jäljittelevät kirkonkellojen juhlavaa soittoa. Se kaikuu aluksi aivan kuin kaukana nousten vähitellen mahtipontisiin korkeuksiin täyttäen koko avaruuden.

Musiikki vie täysin mukanaan. Ajattelen, että jos noissa esityksen herkimmissä kohdissa olisi jonkun kännykkä ruvennut soimaan, olisi tunnelma ollut täysin pilalla. Onneksi kännykkä ei soinut. No, kerran se soi, aivan alkuvaiheessa, mutta se menee vielä alkuhälinän piikkiin. Tulihan jonkin verran vielä yleisöäkin ensimmäisen osan aikana paikalle.  Välillä tosiaan musiikin luoma tunnelma oli käsin kosketeltavaa. Kirkkotila, kuoron takana kultaisena loistava alttari ja runsaslukuiset ikonit olivat osaltaan syventämässä tunnelmaa.

Esitys loppuu yllättäen, kuin kesken. Kuten yllä kerroin, viimeinen osa oli jätetty tästä esityksestä pois. Olisikohan osa yleisöstä sitä jäänyt odottamaan? Nimittäin kun laulu loppuu jää kirkon massiiviseen tilaan hiljaisuus. Se kestää yllättävän pitkään. Kuoron johtaja jää liikkumattomaan tilaan, kuoro odottaa, kun kaiku vaimenee. Vielä senkin jälkeen yleisö aivan kuin olisi hiljentynyt rukoukseen. Viimein johtaja Begletsov nostaa päänsä ja yleisö purkaa kiitoksensa aplodein. On vuorossa kukitus.

Kovin kauaa ei aplodeja kuulla. Kuoro esittää ylimääräisenä Rahmaninovin Vigiliasta tutun Bogoroditse Devo, raduisja (Rejoice, Oh Virgin). Se on ihana kappale, joka sopi erinomaisesti loppuesitykseksi. Rauhallisen levollisena rukousta henkivä musiikki täytti Iisakin kirkon avaruuden. Nähtävästi tämä on kuoron rakkaimpia yksittäisiä kappaleita. Se esitettiin ylimääräisenä myös taannoisessa Verikirkon konsertissa.

On oikeastaan ihmeellistä, että täysin maallisesta perinteestä nouseva säveltäjä on pystynyt tekemään niin hengellisesti puhuttelevan kokonaisuuden. Ainakin säveltäjän serkku on erään lukemani artikkelin mukaan todennut, että hän ei ollut mitenkään uskonnollinen persoona.

…

Siirryn nyt konserttitilanteesta Liturgian luomiseen ja ensi-esitykseen, joka siis oli vuoden 1910 lopulla.

Mihejevan mukaan Rahmaninov oli jo nuoruudestaan lähtien kiinnostunut hengellisestä musiikista. Hänen suunnitelmissaan oli luoda täysi liturginen sykli, mutta suunnitelmat kariutuivat ensimmäisen sinfonian tylyn vastaanoton aiheuttaman henkisen romahduksen vuoksi. Tämän vuoksi Liturgiaa saatiin odottaa.

Liturgiassa säveltäjä ei vielä käytä eri muinaisvenäläisiä laulutyylejä (niin kuin Vigiliassa). Hän halusi luoda vapaan sävellyksen ilmaisten intuitiivisesti oman käsityksensä liturgiasta ja tuoden oman subjektiivisen käsityksensä teksteistä. Rahmaninoville ominainen lyyrisyys ja korkea estetismi ovat sävellyksessä näkyvissä, mutta se ei kuitenkaan riko liturgisen kokonaisuuden vaatimuksia ja yksinkertaisuutta. Näin sävellystä luonnehtii tutkija Mihejeva.

Seuraava kertomukseni Liturgian syntyajoilta perustuu Konstantin Nikitinin kirjoitukseen.

Liturgian ensiesitys oli Moskovassa marraskuun lopulla 1910. Sävellys valmistui saman vuoden heinäkuussa. Rahmaninov oli kypsytellyt sävellystä pitkään, mutta kun sitten viimein ryhtyi toimeen, se valmistui nopeasti.  Vaikka Rahmaninovilla oli kirkkomusiikista kokemusta vain opiskeluvuosilta (kuusiääninen motetti vuodelta 1893), käytännössä Liturgia kuitenkin avasi hänen urallaan uuden sivun.

Ensiesitystä odoteltiin hyvin uteliaana. Papistolta oli maallisen musiikin konsertit käytännössä kielletty, ja heitä tämä esitys kiinnosti erityisen paljon. Oli tietysti yksittäisiä pappeja, jotka kävivät salaa klassisen musiikin konserteissa, joten Rahmaninovkin oli tullut heille tutuksi. Suurimmalle osalle Rahmaninovin musiikin konsertti oli kuitenkin uusi kokemus. Rahmaninovin serkkutyttö kirjoittaa jännittäneensä esitystä paljon odottaneensa sitä kärsimättömänä. Häntä jännitti erityisesti se, miten Sergei, joka ei ollut lainkaan uskonnollinen henkilö, pystyi säveltämään sen laatuista musiikkia. Serkun mukaan sävellys otettiin kirkollisissa piireissä vastaan ristiriitaisin tuntein.

Liturgiasta oli joulukuussa toinen esitys. Sitten kuoro halusi sijoittaa joitakin yksittäisiä lauluja ohjelmistoonsa, mutta siitä jouduttiin vähitellen luopumaan. Syynä olivat sävellyksen saamat runsaat kielteiset lausunnot. Teoksen esittänyttä Sinodaalikuoroa kyllä kehuttiin, mutta sävellyksen katsottiin olevan kirkolliseen kaanoniin sopimaton.

Maaliskuussa vuonna 1911 Liturgia esitettiin viimein myös Pietarissa. Säveltäjä itse johti Mariinskin teatterin kuoroa. Esitys oli poikkeuksellinen siinäkin mielessä, että se pidettiin keskellä päivää. Kirkkomusiikkia esitettiin tanssisalissa. Yleisön joukossa oli erityisen paljon kirkon väkeä. Aplodit olivat kirkon määräyksen mukaisesti kielletty. Lisäksi kuoronjohtaja ei esiintynyt tavanmukaisessa frakissa, vaan yleisesti hyväksyttyjen normien vastaisessa pitkässä mustassa takissa (ven. сюртук, engl. frock coat). Esitystä odotettiin jännittyneinä, minkä saattoi aistia salissa. ”Hiljaisuus toi tilaisuuteen juhlavuutta, kasvojen ilmeistä saattoi päätellä, että Rahmaninovin musiikki löysi tien yleisön sydämiin.” Näin on esitystä kuvannut konsertissa mukana ollut henkilö.

…

Voi siis todeta, että kirkko ja kirkolliset piirit suhtautuivat Rahmaninovin teokseen konservatiivisen torjuvasti. Heidän mielestään Liturgia ei vastannut ortodoksisen musiikin periaatteita ja normeja. Niin kuin joku kriitikko totesi, rukoileminen sitä kuunnellessa oli vaikeaa. Tietysti kritiikkiä tuli laajemminkin eri tahoilta.

Viisi vuotta myöhemmin ilmestyneessä Vigiliassa säveltäjä oli tehnyt jo tunnollisemmin pohjatyötä. Säveltäjä ei rakentanut sitä enää pelkän intuition varaan. Säveltäjä oli tarkemmin käyttänyt erilaisia laulutyylejä. Se saikin yksimielisen hyväksynnän.

Lainaan vielä Keldyshia. Tshaikovskin vastaava kuoroteos (Liturgy of St John Chrysostom, Op. 41) on mainittu Rahmaninovin Liturgian esikuvaksi. Keldyshin mukaan samankaltaisuuksia on kyllä löydettävissä, mutta toisaalta on kohtia, joissa Rahmaninov on tietoisesti välttämään Tshaikovskin ratkaisuja. Liturgian eeppisyydessä hän löytää Borodinin ja Musorgskin vaikutusta.

…

Toisaalta länsimainen Rahmaninovin musiikin ystävä kokee Rahmaninovin romanttisen musiikkiperinteen edustajana. Sergei Rahmaninov poikkeaa monista aikalaisistaan, jotka olivat jo lähentyneet modernismia.  Rahmaninovin musiikille luonteenomaista on romanttinen perussävy. Tähän perinteeseen, tämän perinteen ystäville Rahmaninov on tuonut venäläisyyden. Osana sitä on myös säveltäjän kaksi ortodoksista kuoroteosta: Liturgia ja Vigilia. Niiden kautta hän on rikastuttanut klassisen romanttisen musiikin perinnettä.

Nyt konsertissa oli läsnä paljon turisteja. Tunnistin mm suomalaisten nuorten ryhmän. Muuten he eivät varmasti lähtisi katsomaan ortodoksista liturgiaa, mutta kun säveltäjä on Rahmaninov ja konsertti pidetään historiallisesti arvokkaassa paikassa, niin suosio on taattu. Enkä usko vaikutelman jäävän kielteiseksi.

Keldysh nostaa esille samoja asioita pohtiessaan Rahmaninovin antia ortodoksiselle kirkkomusiikille. Hän arvostaa Liturgiassa oikeastaan samaa, mistä minä olen yllä kertonut olleeni konsertissa vaikuttunut.  Hänen mielestään erityisen onnistuneita ovat kontemplatiiviset (meditatiiviset, mietiskelevät) jaksot, joissa soi ”hiljainen arka rukous, herkkä liikutus tai sielun rauha ja levollisuus”.

Mitä romanttisuuteen tulee, niin Keldish luonnehtii Liturgiaan sisältyvää lyyrisyyttä. Se on ikään kuin jalostunutta. Henkilökohtaiset tunnekuohut ovat tasoittuneet, vaimenneet. Se on ”objektiivisempaa ja merkityksellisempää” kuin vokaali- ja pianomusiikin lyyrisessä tyylissä.

Konstantin Nikitin toteaa kirjoituksessaan, että meidän aikalaistemme on löydettävä Rahmaninovin Liturgia uudestaan, arvioitava sitä nykynäkökulmasta. Hänen mukaansa siinä on puutteita, mutta kuoroteoksena se on ollut tärkeä tienavaaja. Hän lainaa Humboldtia, joka arvioi Kolumbuksen merkitystä nykyajallemme: hänen suuruutensa ei ole siinä, että hän löysi Amerikan, vaan siinä että hän lähti matkalle.  Smolnan katedraalin kamarikuoron esitys Iisakin kirkossa on nimenomaan omalta osaltaan avaamassa Rahmaninovin teosta uudelleen. Kuoro johtajansa kera tuo siihen oman näkemyksensä ja tekee sitä tunnetuksi. Kuoro oli ilmiselvästi paneutunut esitykseen. Sen profiiliin kuuluvat tämänkaltaiset kuoroteokset ja se kokenee kutsumuksekseen esitellä nyky-yleisölle kuoroperinteen arvokkainta osaa.

…

Kerron vielä tavoilleni uskollisena myös vaikutelmiani yleisöstä. Yleisö oli mielestäni paljon levollisempi ja syventyneempi kuin ollessani edellisen kerran Iisakin kirkossa. Se johtuu nähtävästi siitä, että tuolloin kesällä yleisön joukossa oli paljon ulkomaalaisia turisteja, joista osa oli saattanut tulla paikalle tietämättä mitä tuleman pitää. Nyt kuulijat näyttivät vakavammilta, näin jonkun tekevän ristinmerkinkin. 

Vaikka nämä huomioni kohdistuvatkin nuoriin, niin toki yleisöstä enemmistö oli vanhempaa väkeä. Viistosti edessäni istui kaksi parikymppistä nuorta miestä. Turisteja saattoivat olla ja näyttivät sellaisilta, että yökerhoon voisi matka loppuillasta päättyä. Toiselta lopahti puolivälissä kiinnostus, hän otti kännykkänsä ja alkoi surffailla netissä. Toinen sinnitteli loppuun. Tuo netin valo hieman huomiotani kiusasi, mutta hiljaa pojat kuitenkin istuivat loppuun asti.

Toisella puolella edessäni istuivat äiti ja poika, poika saattoi olla 12 - 13-vuotias. Kiltisti istuivat, mutta jonkin ajan kuluttua väsymys tuli pojalle, istui silti kiltisti loppuun painaen päänsä äitinsä olkapäälle. Takanani istui kaksi teinityttöä. Kuuntelin heidän lörpöttelyään ennen konserttia ja ajattelin, kestävätkö loppuun asti. Loppujen lopuksi he kuuntelivat aivan hiljaa ja jopa kommentoivat konsertin lopussa. Tyytyväisiltä vaikuttivat. Se kommentti koski ylimääräistä kappaletta Vigiliasta (Bogoroditse devo). Olivat sitä laulaneet omassa kuorossaan ja ihanalta kuulosti. Näin minä kirottu annan ennakkoluulojeni hallita ajatteluani. Ainakin toisella tytöstä oli nenäkoru ja kuvittelin, että tuon näköiset pysyvät kuoroista kaukana.

Ensimmäisen kappaleen aikana viereeni istahtivat kiireisinä nuori äiti pikkupoikansa kanssa. Poika lienee korkeintaan ekaluokkalainen. Äiti oli vaatimattomasti pukeutunut. Hän näytti hartaalta ortodoksilta, olemuksesta huokui syvä levollisuus. He istuivat vierekkäin hyvin sopuisasti ja hiljentyen. Luulin, että poika alkaisi änkyröimään jo muutaman kappaleen jälkeen, mutta vielä mitä. Istui hiljaa keskittyneesti turvallisena äitinsä vieressä syventyneenä kuuntelemaan esitystä.

SYRJÄYTYMISESTÄ

Kipeää tekee seurata sivusta, kun syrjäytymisprosessi etenee.

Mies, reilu kolmikymppinen, luonnollisesti perheetön, työtön, vuokra-asunnossa elää kittuuttaa, ei mikään ADHD eli hiljaisempaa sorttia, jos saman pöydän ääreen joutuisi, niin ei varmasti aloita keskustelua.

Tutustuimme viitisen vuotta sitten. En kerro tarkemmin, missä yhteyksissä, totean vain, että harrastuksiimme se liittyi, mikä ei ollut kapakka. Emme alussa paljon jutelleet. Siinäkin meni aikansa, että edes hänen nimensä sain selville. Sukunimen mukaan häntä kutsuin. Kirjastossakin hän näytti viihtyvän, niin kuin minäkin. Polkupyöristä hän tuntui tietävän paljon, tarkoitan parempia erikoispyöriä. Niistä hän minulle joskus tarinoi pitempään. Hiljainen oli mies, mutta kun puhumaan pääsi, niin sujuvasti ja kattavasti kertoi. Eräässä vaiheessa hän olikin vähillä rahoillaan hankkinut hienomman vaihdepyörän, joka sittemmin varastettiin. Oli hänellä tietoa myös varasjengien toiminnasta.

Hän tuntui viihtyvän yksikseen, muttei vetäytynyt syrjään. Porukassa hän kuului siihen näkymättömämpään siipeen: kuunteli muita, reagoi hymyllään, mutta harvemmin aukaisi itse suunsa.

Meidän kesken tuttavuutemme lähti pikkuhiljaa etenemään. Juttelimme hieman huumoria viljellen asioista, joista miehet tavallisesti keskenään juttelevat. Hän oli lähes puolet minua nuorempi, mutta ei se meidän välejämme haitannut. Olin tapaamisemme alkuvaiheessa työtön, mikä taisi meitä lähentää. Niihinkin asioihin juttu saattoi joskus lipsua. Kun sitten kerroin saaneeni työtä, hän jotenkin havahtui. Eli saattoi olla, että se jotenkin sysäsi häntäkin eteenpäin. Hänen taustoistaan en tiennyt juuri mitään, mutta arvelen hänellä olleen taustalla korkeintaan jokin ammattikoulututkinto.

Kerroin yllä, että meni aikansa, ennen kuin sain tietää hänen sukunimensä. Muut sen kertoivat, en mennyt kyselemään. Oli sitten tapaus, jolloin jonkin jutun yhteydessä hänelle kävi ilmi, että tiesin hänestä muutakin kuin pelkän pärstäkertoimen. Jonkinlaisen mielihyvän pilkahduksen se saattoi aiheuttaa. Aivan niin kuin olen ulkomailla itse ollut otettu, jos yhden tapaamisen jälkeen joku amerikkalainen saattoi tavatessamme kutsua minua nimeltä. Jotain sympatiaa välillämme oli, mutta itse asiassa olimme aivan eri maailmoista, jotta välimme olisivat kehittyneet kaveruudeksi. Kirjastossa viihdyimme molemmat, mutta hän siellä ajoittaisten lukutuokioiden ohessa ennemminkin pelasi tietokoneella joitain pelejään. On muistissa tapaus, joka sattui, kun hän oli päässyt vakituiseen työhön emmekä olleet tavanneet pitkään aikaan. Olin selailemassa klassisen musiikin hyllyjä ja hän yllätti minut takaapäin ja olisi silmä pilkekulmassa varmaan halunnut vaihdella kuulumisiani. Minulla oli joitain kvartettoja tai konserttoja kädessä. Hän alkoi niitä tuijotella kuin hiljaa udellen, millaista musiikkia kuuntelen. Muistan, että hieman häpeillen vetäisin ne häneltä piiloon. Ihmettelen itsekin tuota reaktiotani, mutta taisi olla niin, että osan persoonastani olin häneltä piilottanut. Taisi olla tuo hänelle jonkinlainen merkki, sillä eipä hän tuon jälkeen minua enää lähestynyt.

Menneisyydestään hän saattoi jossain yhteydessä vähän kertoa, mutta se on jäänyt unohduksiin. Sen muistan, kun sain tietää hänen entisestä tyttöystävästään. Se tuli puheeksi aivan muista yhteyksistä, kun asiamme sivusi tytön opiskelualaa. Hienoisin ylpeilyn elkein hän tytöstään kertoi, niin kuin miehen kuuluukin. Halusi kai hieman vihjaista, että oli hänellä ollut ainakin joskus menestystä naismarkkinoilla. Ja huomasin tuolloin hänen fiksuutensa. Hän pystyi aika tiiviisti kiteyttämään tuota vaihetta elämästään silloisessa kotipaikassaan.

Hän oli siis työtön ja asui yksin, mikä näkyi myös hänen ulkoisessa olemuksessaan. Hampaat oli jäänyt usein harjaamatta, tukka rehotti miten sattuu, pukeutuminen oli suttuista. Hän eli hyvin vaatimattomasti, se yllä mainitsemani polkupyörä oli tosiaan suurempia hankintoja. Ja kun se varastettiin, niin hän jäi jalkamieheksi, mikä vei varmasti palan hänen olemuksestaan. Kerran kesäaikaan – kun tuo pyörä hänellä oli vielä tallella - hän tuli vastaan pyörän sarvet ja tarakka täynnä tyhjiä tölkkejä. Hän oli ollut muistaakseni paikallisilla rock-festareilla niitä keräämässä. Hän tunnusti siinä vaiheessa, että rahasta oli tiukkaa ja yritti sillä lailla saada hieman tienestiä. Siinä vaiheessa tajusin, kuinka köyhä hän oli, sillä eihän niistä tölkeistä montaa kymmentä euroa tippunut.

Sitten hän sai uuden asunnon, keskustaa lähempää, mikä ilmi selvästi oli hänelle mieleen. Jonkin ajan kuluttua hän katosi. En nähnyt häntä pitkään aikaan, ja kun sitten näin, niin tuskin tunsin. En itse asiassa ensi kerralla tuntenutkaan. Hän oli kuin uusi mies. Olemus oli siistimpi ja ryhdikkäämpi, oli tyylikkäät vaatteet ja hiukset leikattu muodin mukaan. Kävi sittemmin ilmi, että hän oli saanut töitä, aivan normaalia pikkuhommaa, johon ei vaativia ammattikursseja tarvita.

Kesti taas jonkin aikaa, kunnes lyhyeen jutusteluun avautui mahdollisuus. Hän kertoi uudesta työpaikastaan, jonka piti olla vakituinen. Olin innostunut ja kannustin häntä eteenpäin. Kesti vielä jonkin aikaa ja näin hänet tyttöystävän seurassa. Hän moikkasi ja heitti yllättäen jonkin huulen. Mieli oli siis korkealla. Minä olin vain tuolloin keskittynyt muihin asioihin. Olisi ollut kiva vaihtaa muutama sana. 

Hän oli siis ottanut härkää sarvista ja saanut elämälleen jonkinlaista suuntaa. Tuo suunta kyllä valitettavasti ennen pitkää kääntyi. Tytön näin jo aika pian toisen miehen seurassa. Ja hänet aloin nähdä yhä useammin lempipaikassaan kirjastossa, joko tietokonepelien kimpussa tai sitten lukemassa jotakin. Hän oli nähtävästi joutunut unelmatyöstään pihalle, palannut entisille raiteilleen. Se alkoi näkyä ulkonäössä. Kirjastossa hän jatkoi käyntejään. Tapaamisemme rajoittuivat moikkaamiseen, ensi alkuun oli jotain hymyn värettä, se sammui pian. Vähitellen jäi se nyökkäyskin. Tietokoneen ääressä hän näytti keskittyneeltä ja ajan myötä lukeminen muuttui kirjan ääressä torkkumiseksi.  

Hän alkoi vältellä ihmisiä, kulki pitkin nurkkia kuin haamu, ilmeettömänä ja tunteitta, katse suunnattuna jonnekin kaukaisuuteen. Yhden ainoan kerran näin hänen hymyilevän, mutta sellaisessa seurassa, josta päättelin, että entistä huonompaan oltiin menossa. Ja aivan viime aikoina minun oli yhä vaikeampi tunnistaa häntä siksi samaksi tyypiksi, jonka viitisen vuotta sitten kohtasin. Kirkassilmästä monotonisesti eteneväksi ihmisraunioksi.

Ja nyt viikonloppuna kuulin sitten tapauksesta, joka sai minut kirjoittamaan tämän juttuni. Se, joka asiasta kertoi, piti miestä hulluna ja kehotti pysymään miehestä erillään.  Hän oli raivoillut eräässä myymälässä. Kyse ei ollut pelkästä kiukusta tai turhaumasta, vaan tilanne oli koettu uhkaavaksi, ihmiset olivat pelänneet ja jopa poliisia oli harkittu paikalle. Hiljaiselta myötäilijältä se oli aika radikaali ele.

Tähän tässä syrjäytymisen tarinassa siis päästiin.  Hänestä on tullut kaikkien leimaama ja vieroksuma syrjäytynyt hörhö. Tarvitaan ihme, että hän siitä enää nousee. Seuraava vaihe on masennuslääkkeet ja psyykkiset hoidot, jos niihin enää valtakunnassamme liikenee varaa ja mahdollisuuksia.

…

Saatatte ihmetellä, miksi tämä asia minua vaivaa. Lienee syynä eräs oma elämän vaiheeni. Olen itse nuorena suorittanut siviilipalveluksen lastenkodissa, jossa asusteli aikuisuuden kynnyksellä olevia, vaikeissa elämänympyröissä kasvaneita nuoria. Siitä lähtien tuo syrjäytymisen ongelma on minua mietityttänyt. Tuolloin niitä pohdiskeltiin ja sivusta seurattiin, miten moni joutui rikosten teille, mutta osa selvisi. Nuorelle miehelle se oli usein hankala paikka. Olisin vielä tuolloin halunnut auttaa, mutta oma voimattomuus siinä tuli esteeksi. Taitoni ja kärsivällisyyteni ei sille uralle olisi riittänyt. Myöhemmin tuo elämänkokemukseni on seurannut minua ja näkynytkin varmaan monissa erilaisissa elämäni vaiheissa, myös monissa erilaisissa työtehtävissäni. Myös tämäntapaisiin ihmiskontakteihin, kuin tässä jutussani on kyse, se on antanut minulle tiedostamattani erityisen lähestymistavan.

Jatkan vielä hänestä. Totta puhuen varsin etäällä me toisistamme olimme. Ei meissä ollut juuri muuta yhteistä, kuin nuo miehiset puheenaiheet. En toki vieroksunut häntä, vaikka saatoin joskus sellaisen eleen tehdäkin. Olen duunariperheestä lähtöisin ja tottunut olemaan luontevasti kaikkien kanssa. Ei minusta elitistiä saa tekemälläkään. Tuli kuitenkin vaihe, jolloin eväitä tasavertaiselle tuttavuudelle ei ollut ja tilanteet luontevaan jutusteluun alkoivat loppua.  Väkinäiseltä se olisi tuntunut. Minun olisi pitänyt ottaa jonkinlainen terapeutin tai ainakin uteliaisuuden nälkäänsä tyydyttävän ”naapurin” rooli. Se falskius olisi kyllä paljastunut äkkiä. Ei olisi minusta ollut avun antajaksi, mutta omaa pätemisen tarvettani se olisi kyllä myötäillyt.

Kirjoitan hänestä menneessä aikamuodossa, mutta kyllä hän voi vaikka huomenna kävellä kadulla vastaani. Tuskin katseemme kuitenkaan kohtaavat.

Annan vielä ajatusteni inspiroitua. Tämän kaltaiset yksinäiset, syrjäytyvät ja syrjäytyneet miehet on jätetty yhteiskunnassamme huomiotta. Elitistien huomion ovat saaneet muualta tulleet maahanmuuttajat. Heihin riittää varjoa ja julkisesti vaaditaan kotoutumista ja työpaikkoja. Meidän omille syrjäytyneillemme ei tukea tai töitä tipu. Suomalainen yksinäinen mies on surkimus ja rasistiluuseri. Sille stereotypialle löytyy laajemminkin areenoita. Kansallisteatterissa menee parhaillaan täysille katsomoille Juha Hurmeen näytelmä Töppöhörö.  En ole sitä nähnyt enkä aio katsoakaan. Eräässä somen päivityksessä kirjoitetaan: ”Nyt kansallisteatteri on valjastettu suomalaisen syrjäytyneen miehen pilkkaamiseen…” Niinpä. Kyseessä on jonkinlainen komedia, nauretaan suomalaiselle miehelle, leimataan hänet yleisen mielipiteen edessä muukalaiskammoiseksi kommunikointikyvyttömäksi raukaksi. Elitistikatsojilla on hauskaa. Tämä saa kulttuuripiireissä kiitosta. Toisaalta on ihmisryhmiä, joiden pilkkaamisesta saa leimakirveen otsaan.

Olen itse lukenut viime aikoina erästä kirjaa, jonka myötä olen palannut omiin lukioajan vuosiini. Minulla oli suuria ongelmia kieleni ja puheeni kanssa. Tankkasin katkonaisesti, mielelläni olin muiden seurassa vaiti, koska pelkäsin naurua, pilkkaa ja torjuntaa ympärilläni. Jotain kuitenkin tapahtui. Siihen lienee vaikuttanut moni seikka, mutta suurimpana on kai ollut eräs pienimuotoinen romaani, jossa puhumaan oppinut änkyttäjä kertoo taistelustaan ulos varjojen maista. Pääsin itse vasta yliopistovuosina vaivastani eroon. Ehkä jotkut huomasivat vielä vuosia myöhemmin puheessani jotain kummaa, ja huomaavat vieläkin, sillä aika ajoin se saattaa muistuttaa itsestään. Ei se alitajunnastani ole hävinnyt. Mutta tuolloin varhaisina yliopistovuosinani tulin sen kanssa sinuiksi ja pääsin voitolle. Nyt jälkeenpäin ajatellen minulla on täytynyt olla todella vahva selviytymisen tarve. Pystyin tuolloin ammentamaan voimani ja rohkeuteni avuliaiden ihmisten, kirjallisuuden ja taiteen kautta. Oma tahto ja pyrkimys siinä oli tärkein seikka. En luovuttanut, koska tajusin, että silloin olisin jäänyt syrjään, hävinnyt pelin ennen kuin se oli kunnolla alkanutkaan. Halusin nähdä ja kokea elämää, päästä ahdistavasta kotipiiristäni pois.

Mistähän nykypäivän syrjäytynyt mies sen voimansa ammentaa?  

Palaan vielä juttuni päähenkilöön. Muistan, kun kerran juttelimme eräästä kaupunkimme ns. kylähullusta. Kyse oli tuolloin kirjastossa pyörineestä oudosta hiipparista, joka kävi kuuntelemassa siellä heavymusaa niin, että kuulokkeet raikuivat useiden metrien päähän. Hän tiesi kertoa, että kyseessä oli kuuden ällän ylioppilas, joka oli aloittanut yliopisto-opinnot jollain modernilla teknisellä alalla ja sitten romahtanut, nyt vain vaelteli parta ajamatta avojaloin juttelematta kenenkään kanssa missä lie asustellen. Ympäristö hänet ja hänenlaisensa torjui, demonisoi ja käänsi selkänsä. Tästä jutustelusta voi luoda yhteyden nykytilanteeseen, jossa näkymät hyvään elämään ovat hukassa. Sekin voi kelvata elämän malliksi.