 |
| Boris Pasternak. Runoilijan isän Leonid Pasternakin maalaus vuodelta 1910. |
I.
JOHDANTO
Aluksi on vastattava kysymykseen, miksi kirjoitan nyt
Boris Pasternakista. Onhan
kyse runoilijasta ja kirjailijasta, joka ei tunnu mitenkään ajankohtaiselta.
Vuonna 1957 ilmestyi hänen romaaninsa
Tohtori
Zhivago. Tuolloin hän sai kotimaassaan Neuvostoliitossa isänmaan petturin
maineen, kun rohkeni julkaista eräänlaiseksi kirjallisen tuotantonsa kruunuksi
katsomansa romaanin ulkomailla. Ja jylinä yltyi seuraavana vuonna
vaahtopäiseksi vihahuudoksi, kun Ruotsin akatemia myönsi hänelle Nobelin
kirjallisuuspalkinnon, ei pelkästään tuosta romaanista mutta se ei lieventänyt
raivoa. Kirjailijaliiton massakokous tuomitsi yhtäkkiä maan runouden elävän
legendan ja lippulaivan, arvostetut kulttuurihahmot joutuivat jonkinlaisen
joukkopsykoosin valtaan ja ilkeämielisiä sanamuotoja käyttäen olivat valmiit
karkottamaan Boris Pasternakin kotimaastaan. Erinäiset työläiskollektiivit
tuomitsivat Pasternakin teoksen, vaikkei heillä ollut mitään mahdollisuutta
tutustua sen sisältöön. Lynkkausmielialaa luotiin koko laajassa
neuvostovaltiossa. 70-luvun alussa Aleksandr Solženitsyn lähti eikä jäänyt sitä
suremaan. Pasternakille maasta karkotus olisi merkinnyt yhtä kuin kuolema.
Tästä syystä hän lopulta taipui kirjoittamaan maan johtajalle Nikita
Hruštševille kirjeen, jossa hän kieltäytyi palkinnosta ja pyysi saada jäädä
kotimaahansa, jolle hän uskoi itsellään olevan vielä paljon annettavaa. Sen verran rankan pauhinan tuo myrsky mieheen
jätti, että syöpä vei pian miehen mukanaan. Hän alkoi huhtikuun alussa 1960
valitella outoja kipujaan. Lääkärit yrittivät niitä vähätellä, mutta Pasternak
itse tajusi, mistä oli kyse. Toukokuun lopussa hän nukkui pois.
Omalta kohdaltani tässä on syitä, miksi Pasternak minua niin
kovasti kiinnostaa.
(1)
Boris Pasternakin lyriikkaan olen yrittänyt
perehtyä jo opiskeluvuosista eli 70- ja 80-lukujen taitteesta lähtien. Se on
osoittanut vaikeatajuiseksi. Jokin salaperäisyys on sanojen takaa niitä
verhonnut. Eivätkä runot ole loppusoinnusta ja sisäisestä rytmistään huolimatta
minusta soineetkaan samalla tapaa kuin monen hänen aikalaisensa tuotanto tai
sata vuotta vanhempien Aleksandr Puškinin tai Mihail Lermontovin säkeet.
Puolitiehen en ole kiinnostustani kuitenkaan jättänyt ja runojen luoja on
alkanut yhä enemmän vetää puoleensa.
(2)
Boris Pasternakin lapsuus ja hänen elinympäristönsä
tulivat minulle vastaan jokin aika sitten tutustuessani säveltäjä Aleksandr
Skrjabinin elämään. Hänen ja Pasternakien kesähuvilat olivat nimittäin
vierekkäin ja perheiden suhteet läheiset. Vuonna 1990 syntynyt Boris Pasternak
kasvoi älymystöperheessä. Isä Leonid oli merkittävä taidemaalari ja äiti (Roza
Kauffmann) pianisti. Boris sai kasvaa virikkeiden keskellä. Perheessä vieraili
tunnettuja taidemaalareita ja muita kulttuuripersoonia. Jo pienestä pitäen
Boris-poika sai kuunnella älyllisesti haastavia keskusteluja. Vuonna 1994
erääseen kotona järjestettyyn konserttiin osallistui itse Leo Tolstoi (eräässä
lähteessä kerrotaan hänen olleen tyttäriensä kanssa mutta ehkä myös vaimo Sofia
oli mukana, nimittäin Turvakirjan
ensi sivulla Pasternak muistelee runoilija Rainer Maria Rilken vierailua Moskovassa
vuonna 1900, ja samalla toteaa, että Tolstoin vaimo Sofia kävi usein Moskovassa
konserteissa ja ”oli hiljattain käynyt” heillä). Skrjabiniin Boris tutustui vuonna 2003. Hän ihaili tätä yli kaiken,
tai oikeastaan jumaloi. Hän kuunteli haltioituneena pihalle kaikuvia kolmannen
sinfonian säveliä, joita säveltäjä pianollaan soitti. Boris itse suunnitteli vakavissaan
säveltäjän ja pianistin uraa, johon myös Skrjabin häntä kannusti.
(3)
Kolmanneksi yllä mainitsemaani taustaa vasten on
alkanut kiinnostaa Pasternakin suhde vallankumoukseen ja neuvostovaltaan.
Kuinka syvästi hän oli sisäistänyt neuvostoyhteiskunnan ideologian? Hänhän
päätti jäädä kotimaahansa, vaikka hänen vanhempansa ja sisarensa muuttivat
vuonna 1921 maasta pois.
(4)
Tohtori
Zhivagon synnyn taustat ovat kiinnostaneet ja halusin selvittää niitä
itselleni. Niin ikään arvoitukseksi on jäänyt, miksi Pasternak päätyi
hullunrohkeaan ratkaisuun julkaista teos ulkomailla.
(5)
Pietarissa liikkuessani eräässä kirjakaupassa
käteeni osui Dmitri Bykovin lähes 900-sivuinen Boris Pasternakia käsittelevä
elämäkertateos (Molodaja gvardija 2011). Se osoittautui hyvin kiinnostavaksi ja
innosti minua tutustumaan Pasternakiin lähemmin ja etsimään vastauksia hänen
elämänsä arvoituksiin. Bykov on
nyky-Venäjällä hyvin viriili kulttuurihahmo, monipuolinen kirjallisuusihminen.
Hän on sanavalmis tutkija, runoilija, journalisti, tv-kasvo ja myös innostava
pedagogi. Venäjää taitamatonkin pystyy sen aistimaan, kun tutustuu hänen
esiintymisiinsä vaikkapa vain youtuben kautta. Laittakaa hakuun nimi Дмитрий
Быков, niin aineistoa löytyy liutanaan. Minä kiinnostuin hänestä katsoessani, kun hän piti koululaisille oppituntia
kirjailija Juri Trifonovista.
Tämän johdantoluvun päätteeksi annan myös hieman esimakua
siitä, mitä uutta tämä perehtymiseni Pasternakiin minulle on antanut. Ensiksi täytyy
todeta se, kuinka hän saattoi kiintyä naisiin. Pasternakin harrastajat tietävät
hänen naissuhteistaan kaiken, alkaen nuoruuden kiihkosta Ida Vysotskajaa kohtaan.
Ja naissuhteita hänellä riitti tästäkin eteenpäin. Ne kertovat intohimosta tai
muuten vain henkisestä kiintymyksestä.
Ilman läheistä naissuhdetta ei runoja tuntunut syntyvän. Rakastuessaan
Pasternak aivan kuin hullaantui. Kun intohimo sammui, uusi kohde tuli tilalle.
Toinen puoli runoilijan naissuhteissa on puhtaat ystävyyssuhteet, joista voisi
mainita runoilijat Marina Tsvetajeva ja Anna Ahmatova sekä muista henkilöistä
salaperäinen ”Ljusja” (graafikko Olga Popova), joka oli kiintynyt Pasternakin
runoihin, mitä kautta kehittyi läheinen ihmissuhde. Hänestä tuli merkittävä turva, kun Pasternakin
nuori rakastettu Olga Ivinskaja vuonna 1949 vangittiin. Myös gruusialaisen
vuoden 1937 puhdistuksissa kuolleen runoilijan Titsian Tabidzen leski Nina
Tabidze oli Pasternakin tukena tämän viimeisinä vuosina ja kuolemankin
lähestyessä.
 |
| Boris Pasternak ja Olga Ivinskaja |
Tuolla hullaantumisella ja itsensä alttiiksi laittamisella
on myös toinen puolensa – masennuskaudet, joissa käytiin välillä hyvin syvällä.
Ainakin kerran Pasternak yritti tosissaan itsemurhaa. Tuolloin hänet pelasti
hänen naisystävänsä. Ja tämän lisäksi vähintään kerran hän suunnitteli
päättävänsä päivänsä, mutta niihin en mene nyt sen syvemmälle. Masennuskausista
Dmitri Bykov toteaa, että ne olivat hänen sisäsyntyinen puolustusmekanismi.
Niiden avulla hän pystyi selviytymään, kun yhteiskunnassa tai ihmissuhteiden
pyörteissä meno tuntui menevän liian hurjaksi.
Vielä mainitsen Pasternakin kirjalliset kokeilut. Niistä on
paljolti vaiettu, mutta yhden keskeisen piirteen ne Pasternakista kertovat. Hän
oli koko ikänsä valmis uusiin, alkuun hulluilta tuntuviin kokeiluihin. Hän ei
jämähtänyt missään vaiheessa vanhaan. Vielä kuoleman koittaessa hän oli
luomassa täysin absurdilta tuntuvaa näytelmää.
II.
NUORUUSVUODET
Boris Pasternak syntyi vuonna 1890 Moskovassa. Isä oli
impressionistinen taidemaalari ja professori Leonid Pasternak, äiti oli
pianisti Rosa Kaufman, syntyisi Odessasta.
Boris oli perheen esikoinen. Hän sai vielä itselleen veljen ja kaksi
sisarta.
Molemmilla vanhemmilla oli juutalainen tausta. Boris ei sitä
kuitenkaan mitenkään tuonut esille. Päinvastoin, mm. Tohtori Zhivagon runoista
tulee näkyvästi esille Kristus-symboliikka. Ja hänen kerrotaan todenneen, että
juutalaiset voisivat sulautua muuhun väestöön.
Boris pääsi lukiosta erinomaisin arvosanoin vuonna 1908. Hän
oli monilahjakkuus, joka päätti ensin seurata äitinsä jalanjälkiä. Hän oli
hullaantunut musiikkiin. Vuonna 1903 hän oli aloittanut sävellysopinnot, mihin
varsin suuri merkitys oli perhetuttu Aleksandr Skrjabinilla. Hän valmistautui
koulun jälkeen konservatorion pääsykokeisiin, mutta vetäytyi lopulta
suunnitelmistaan, kun huomasi, että häneltä puuttui absoluuttinen sävelkorva.
Näin kerrotaan, mutta taustalla oli kuitenkin syvemmät pohdinnat. Hän totesi
myöhemmin, että musiikki oli hänelle ”eräänlainen kultti” tarkoittaen kai, että
hän oli siinä mukana lähinnä tunteen viemänä. Yhtä kaikki, tämä ratkaisu
perusteluineen osoittaa, kuinka vakavasti Pasternak oman elämänuransa
suunnitteluun suhtautui. Hän luopui mahdollisesta loistavasta säveltäjän ja
muusikon urastaan, koska koki oman sisäisen kutsumuksensa olevan muualla.
Runous oli hänellä toki koko ajan lähellä sydäntä. Hän on
kouluaikana innostunut mm. Rainer Maria Rilken runoudesta. Rilke tunsi hyvin
Pasternakin lyriikkaa, sillä hän oli perhetuttuja.
Pasternak aloitti heti lukiosta päästyään opinnot Moskovan
yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa, josta hän siirtyi kuitenkin pian
historiallis-filologiseen tiedekuntaan. Sieltä hän valmistui vuonna 1913.
Yliopistossa hän kiinnostui vakavissaan filosofiasta ja onnistui äitinsä
keräämien varojen turvin lähtemään kesälukukaudeksi 1912 Marburgiin Saksaan
opiskelemaan ja kuuntelemaan uuskantilaisen tutkimusalan johtohahmon Hermann
Cohenin luentoja.
Pasternak vietti Marburgissa kolme kuukautta ja menestyi
opinnoissaan hienosti. Hänen kuuluisa opettajansa Hermann Cohen (
https://fi.wikipedia.org/wiki/Hermann_Cohen) kehotti häntä jatkamaan Saksassa filosofian opintojaan. Niin olisi saattanut
käydäkin, mutta onneton rakkaus muutti nuoren miehen suunnitelmat. Neidon nimi
oli Ida Vysotskaja. Hän oli rikkaasta kauppiasperheestä ja saanut hyvän
kasvatuksen vanhan ranskalaisen kotiopettajattaren hoivassa. Boris oli
tutustunut ja ihastunut häneen jo viisi vuotta aiemmin. Nyt hän saapui
Marburgiin tapaamaan sisarensa kanssa Moskovan tuttavaansa. Uudessa kiehtovassa
ympäristössä Pasternak hullaantui kosimaan ystäväänsä, mistä seurasi rukkaset.
Pettymys iski nuoreen mieheen myrskyn lailla. Se oli lopullinen lähtölaukaus
runoilijan uralle. Hän kykeni purkautumaan tuskan tunteistaan runojen kautta. Tästä
kokemuksesta syntyi runo
Marburg,
joka julkaistiin vuonna 1916 kokoelmassa ”Yli esteiden” (
Поверх барьеров).
Marburgin kaupunki teki monella tapaa nuoreen Pasternakiin
voimakkaan vaikutuksen: goottilainen ympäristö, urkumusiikki, luonto ja
kaupungin vuosisatoja vanha historia. Mutta torjuttu rakkaus pakotti jättämään
kaupungille jäähyväiset. Edes paneutuminen filosofien opintoihin ja loistava opintomenestys ei laannuttanut
sielua. Noista tunnoista voi lukea myös suomen kielellä Pasternakin Turvakirjassa (Охранная грамота),
joka löytyy kertomuskokoelmasta Viimeinen
kesä (Tammi, 1959). Elokuun alkupäivinä Pasternak huudahti kaupungille
jäähyväisiksi: ”Hyvästi filosofia, hyvästi nuoruus, hyvästi Saksa!” Katkeruus
jäi Marburgista päällimmäiseksi muistoksi. Hän poikkesi kyllä pari päivää
nuoruutensa kaupungissa vuonna 1923 ollessaan Saksassa tapaamassa vanhempiaan.
Kaupunki muistaa edelleen myöhemmin tunnetuksi tulleen vieraansa. Pasternakin
asuintalon seinässä on muistokyltti, joka kertoo tämän asuneen siellä aikoinaan.
Kylttiin on kirjoitettu ”Hyvästi filosofia!”
Marburgista hän teki matkan Italiaan (mm. Venetsiaan), joka
on jättänyt syvät jälkensä Pasternakin runouteen, mm. myöhäiskauden runoihin,
esimerkiksi tohtori Zhivagon runoihin. Venetsian tunnelmista ja tunnoista voi
lukea mm. suomennetusta Turvakirjasta.
Boris Pasternak paneutui lyriikkaan toden teolla. Hän alkoi
määrätietoisesti rakentaa omaa taiteellista näkemystään. Ensimmäiset runot
julkaistiin vuonna 1913. Eräässä kirjallisuuskerhossa hän luennoi aiheesta
”Symbolismi ja kuolemattomuus”, jossa hän esitti nykytaiteen postsymbolistisen
ohjelman. Vielä samana vuonna ilmestyi häneltä ensimmäinen runokirja ”Kaksonen
pilvessä” (
Близнец в тучах 1913
), jossa liikutaan kosmologiassa ja
astrologiassa. Se edusti uudenmuotoista symbolismia. Lähestymistapa sai
positiivista palautetta mm. symbolisti
V. Brjusovilta.
Seuraavana talvena Pasternak meni mukaan futuristiryhmään ja
tutustui keväällä
Vladimir
Majakovskiin. Melko pian hän kuitenkin ajautui hänen periaatteistaan eroon.
Tästä väännöstä syntyi kokoelma ”Yli esteiden”, jossa runoilija on torjunut
Majakovskille ominaisen romanttisen maneerin mutta jossa on vielä näkyvissä
futurismin leima. Suomeksikin tästä löytyy hyvä esimerkki Marja-Leena Mikkolan
suomentamana (
Ural ensi kertaa kokoelmassa Boris Pasternak,
Sisareni, elämä. Tammi 2003, s. 55).
Tässä on siitä katkelma:
…Valo hipaisi vahingossa vuorenhuippuja
ja kaasi kumoon pronssimassoja,
kolisevia järkäleitä.
Juna puuskutti rinteessä. Sen kulkua väistellen
kaatuilivat siperiankuusten haamut…
…
Turvakirjassa (s.
222) Pasternak kertoo omaa kompleksisesta suhtautumistaan Majakovskiin. Vuonna
1916 Pasternak asui Uralilla Vsevolodo-Vilvassa (
https://fi.wikipedia.org/wiki/Vsevolodo-Vilva
) työskennellen kemiallisessa tehtaassa toimistotehtävissä. Hän palasi sieltä
Moskovaan vuonna 1917 heti helmikuun vallankumouksen jälkeen. Hän tapasi välittömästi Majakovskin.
Majakovskin puhuttua futurismista Pasternak teki hieman ilkeän kommentin
(lainaus
Turvakirjasta s. 222: ”Miten
ihanaa olisi, jos hän nyt antaisi tuon kaiken painua helvettiin suoraa päätä”).
Se lie ollut varsinainen taiteellinen välirikko.
Tämän jälkeen Pasternak pystyi keskittymään oman runollisen
ilmaisunsa kehittämiseen. Pasternak koki tarvetta irrottautua Majakovskin
vaikutuspiiristä. Hän koki tukahtuvansa ja päätti lähteä omalle polulleen.
Samalla hän alkoi tehdä välirikkoa myös muihin suuntauksiin. Hän vapautui
ulkoisista vaikutteista ja alkoi löytää lyriikalleen oman äänensä.
Vuonna 1917 Pasternak loi ehkä hänen yhden pääteoksensa Sisareni elämä (Сестра моя жизнь). Runot kirjoitettiin pääosin
vuonna 1917, kirjana kokoelma ilmestyi vuonna 1922. Runojen taustalla oli
rakkaus Jelena Vinogradin kanssa.
 |
| Jelena Vinograd , myöhemmin Dorodnova |
Liitän tähän hieman sanallista leikittelyä Pasternak merkitsee ”palsternakka”, Vinograd on puolestaan ”viinirypäle”.
Boris Pasternakin ja Jelena Vinogradin rakkaussuhde tuntui sukunimien merkitysten
puolesta sointuvan hyvin yhteen. Yhtä kaikki, suhde ei kestänyt kauan. Se
lopahti lopulta siihen, että Vinograd meni vuonna 1918 naimisiin ja otti
itselleen miehensä nimen Dorodnova.
Hänellä oli kuitenkin tärkeä muusan rooli Pasternakin yhden keskeisimmän
runokokoelman syntyhistoriassa.
Anna Sergejeva-Kljatisin kirjassa on katkelma, jossa Jelena
Dorodnova muistelee Pasternakia. Siinä on lainaus runosta nimeltään
”Taikauskosta”. Se kertoo rakastavaisten tapaamisesta. En kykene lyriikkaa
kääntämään, mutta rohkenen kuitenkin runosta osan suomentaa raakakäännöksenä:
”Kädestä en päästänyt säppiä/ Sinä riuhtauduit irti/ Ja
hiustöyhtö kosketti ihanaa otsatukkaa/ja huulet orvokkeja/Oi
lellikkini/tälläkin kertaa asusi livertää kuin lumikello huhtikuulle: Hei!/On
synti ajatella, et ole vestaaleja/ Astuit tuolin luo/kuin olisit hyllyltäni
elämäni nostanut/puhdistaen sen samalla pölyistä.”
Tässä runoilijan muusa Jelena Vinograd muistaa tilanteen ja muistelee tapausta näin:
Tuo ”sinä
riuhtauduit irti” on liian voimakas ilmaus, silla B.L. [Boris Leonidovitš] ei
kyennyt minkäänlaiseen väkivaltaan, ei hän olisi kyennyt edes halaamaan tyttöä,
jos tämä ei olisi sitä halunnut. Minä vain sanoin hieman soimaten: Borja! – ja
ovi avautui välittömästi. Tuo tilanne sattui keväällä 1917. (Анна Сергеева-Клятис, Пастернак в жизни. Москва
2015, s. 146.)
Todetaan vielä sekin, että myös Vsevolod-Vilvassa
oleillessaan Pasternakilla oli tyttöystävä, jonka hahmosta on merkkejä
kokoelmassa ”Yli esteiden”. Hän oli nimeltään Nadežda Sinjakova. Myöhemmin Ural
näkyy muutamissa muissakin teoksissa. Sinne sijoittuvat 20-luvun lopussa
julkaistu runoromaani ”Spektorski” (Спекторский), kertomus Ljuversin lapsuus (suomennettu
kokoelmassa Viimeinen kesä) ja laaja
kertomus nimeltä Povest’ (Повесть
, nimi tarkoittaa ”pienoisromaania”), joka on suomennettu nimellä Viimeinen kesä ja löytyy samasta
kokoelmasta. Tuo viimeksi mainittu tavallaan täydentää runoromaani
”Spektorskia”.
Ja lisätään vielä sekin, mistä Dmitri Bykov muistuttaa. Tohtori Zhivagossa Pasternak lähettää
päähenkilönsä vuonna 1918 Uralille. Pasternak itse pysyy kyllä tuon ajan
Moskovassa, muttei koe minkäänlaista vallankumousromantiikkaa. Päinvastoin, Bykovin mukaan hän kärsi niin
paljon välivallasta, että lähetti ”ihanteellisen sankarinsa” Uralille. Tuossa Bykovin
kommentissa lienee ironiaa.
III.
PASTERNAKIN LYRIIKASTA
Uuden vuosisadan alku enteili muutosta ja murrosta. Sen
varmasti Pasternak koki jo lapsena. Olihan hänen isänsäkin uuteen ilmaisuun
pyrkivä taidemaalari ja innostava pedagogi.
Kodissaan vieraili tunnettuja taiteilijoita, minkä myötä väittelyt
taiteesta ja sen kehityksestä tulivat pojalle tutuksi. Muutoksen tuulia
Pasternak oli todistamassa myös seuratessaan kesällä naapurinsa Aleksandr Skrjabinin
sävellystyötä ja kuunnellessaan hänen pohdintojaan säveltaiteen merkityksestä.
Kun vuoden 1905 tapahtumat vyöryivät, Pasternak oli vielä
maailmankuvaansa hahmottava nuorukainen. Aikuistuttuaan se jätti jonkin jäljen
hänen kehitykseen. Toisaalta tapahtumat vyöryivät nuoren maailmaansa
hahmottavan miehen eteen aika äkkiä. Kuuluihan hänen perheensä kuitenkin
keisarillisen Venäjän älymystöön. Dmitri Bykov on todennut, että ikänsä
puolesta Pasternak oli kuin ”vasaran ja alasimen välissä”. Vuoden 1905 tapahtumien aikaan hän ei ollut
tarpeeksi kypsä pystyäkseen niitä punnitsemaan.
Ja 1917 tapahtumat vyöryivät sitten sellaisella voimalla, että tsaarin
Venäjän älymystösuvun kasvatti jäi siinä ulkopuoliseksi. Yhtä kaikki, Pasternak
– kuin monet muutkin nuoret taiteentekijät – kokivat uuden tilanteen
mahdollisuutena. Hänelle uusi aika
merkitsi taiteen kentän vapautumista. Se tuntui riittävän. Hän keskittyi omaan
uraansa.
Pasternak päätti pysyä Neuvostoliitossa. Siellä oli hänen
lukijansa, mikä oli hänen elämänsä tärkein asia.
Aleksandr
Arhangelski löytää Boris Pasternakin runoudesta kolme keskeistä
periaatetta. Ensiksi (1) hänen runoilijaminänsä on tapahtumien todistajana ja
sivustakatsojana, ei osallistujana. Toiseksi (2) runouden muotoa ja sisältöä
kehittäessään hän suuntautuu kohti yksinkertaisempaa ilmaisua. Nuoruuden runot
ovat monimuotoisempia ja loppukauden runot ovat pelkistettyjä. Silti – kuten
Bykov toteaa - tuo pelkistyneisyys ei tarkoita, että runot olisivat mitenkään
helppotajuisempia.
Kolmas (3) vaikuttava periaate on jatkuva uudistuminen. Hän
ei sallinut itselleen paikalleen pysähtymistä. Oli etsittävä uutta ilmaisua,
pyrittävä uudistumaan. Tämä johti hänen elämässään myös virheisiin, mutta hän
ei pysähtynyt niihin, hän jatkoi kokeiluaan. Siitä on hyvänä esimerkkinä vielä
elämänsä loppuvaiheessa aloitettu näytelmäprojekti (Спящая красавица ”Nukkuva kaunotar”).
Nämä kolme periaatetta ovat nähtävissä hänen elämänsä eri
vaiheissa. Jo uranvalinta kertoo paljon. Hän valitsi ensin säveltäjän uran,
hylkäsi sen ja aloitti filosofian opinnot. Sitä vaihetta ei kestänyt kauaa, hän
kääntyi lyriikkaan ja meni siihen täysillä. Arhangelski hahmottaa, että hän
ensin kuoli musiikille, sitten hän kuoli filosofialle, ja syntyi runoudelle.
Hän pystyi hylkäämään vanhan. Kuitenkin hänen lyriikassaan soi musiikki ja myös
maalauksellisuus on selkeästi näkyvissä. Sivistystään hän ei hylännyt. Runous oli hänen
alueensa, muulle hän ei tuhlannut energiaansa, mikä ei tietenkään sulkenut pois
sitä, että hän istui joskus pianon ääressä.
Tämä liittyy myös rakkauteen. Hän hylkäsi vanhan rakkauden,
johon hän ei löytänyt elinvoimaa, ja koki ylösnousun uudessa rakkaudessaan.
Näin tapahtui mm. 30-luvun alussa, kun hän löysi uuden rakastetun, joka vielä
sattui olemaan hänelle läheisen ihmisen vaimo. Sitten vuonna 1946 hän tapasi sattumalta Novyj mir -aikakauslehden toimituksessa häntä
paljon nuoremman Olga Ivinskajan, taas maailma järkkyi. Se oli rakkautta ensi
silmäyksellä. Luovuudelle oli löytynyt uusi pohja. Hän tunsi tavanneensa
tulevan romaaninsa Tohtori Zhivagon keskeisen
naishahmon Laran. 15 vuotta kestäneestä rakkaudesta oli polte sammunut. Vaimo
ymmärsi miehensä tarpeet ja hyväksyi tämän uuden rakkauden.
Eihän toki Pasternak Neuvostoliitossa eläessään tyytynyt
pelkkään myötäilijän rooliin. Hän otti asioihin kantaa, mutta taiteen ehdoilla.
Barrikadeille hän ei noussut. Ja kun 30-luvulla häntä oltiin sinne nostamassa,
hän onnistui perääntymään. Aika hyvä
esimerkki Pasternakin suhteesta vallankumoukseen on runo Itkevä puutarha (Плачущий сад), joka löytyy
Marja-Leena Mikkolan suomentamana kokoelmasta Sisareni, elämä (2003). Runo on kirjoitettu vuonna 1917 ja on
julkaistu vuonna 1922 (kokoelmassa ”Sisareni, elämä” Сестра моя жизнь).
Suomennoksessa on kyetty välittämään runon tunnelma.
Vertailukohdaksi voi ottaa Majakovskin, joka oli mukana
luomassa vallankumousta, sytyttämässä. Hänen vallankumousromantiikastaan
Pasternak pyrki irtautumaan. Hän oli
kadulla. Pasternak seurasi tapahtumia runoilijana pientareelta.
Kun sitten vuonna 1936 Pasternak sai käyttöönsä maaseudulta
Peredelkinosta huvilan, hänen elämänsä muuttui. Tuo aivan konkreettinen muutto
oli Arhangelskin mukaan samalla symbolinen siirtyminen keskuksesta syrjään,
tarkkailijaksi.
Luonto oli hänelle keino irrottautua historiallisesta
kehityksestä. Se oli voima, jonka avulla hän pystyi irrottautumaan
sidonnaisuuksista. Peredelkinon maisemat saivat Pasternakin vaikuttumaan.
Arhangelski toteaa, että ne ”avasivat runoilijalle tien ikuisuuteen”.
Luontorunoista oikein mallikas esimerkki on runo Männyt (Сосны, 1941). Siitäkin löytyy Marja-Leena
Mikkolan suomennos. Mitä sitten tulee tuohon Arhangelskin mainitsemaan
”ikuisuuteen”, niin niihin voi tutustua Tohtori Zhivagon runoissa, joista on
useita suomennoksia. Itse arvostan Helvi Juvosen ja Arvo Turtiaisen versioita,
jotka löytyvät Juhani Konkan suomentaman Zhivago-romaanin yhteydestä. Erityisesti
haluaisin nostaa esille runot Joulutähti
ja Ihme, suomentajana Juvonen. Tuosta
Joulutähti-runosta haluan kirjoittaa joskus vielä erikseen. Sitä pitää
esimerkiksi Dmitri Bykov runoista parhaimpana, eikä hän rajoitu pelkästään
Pasternakin tuotantoon. Myös pianisti Maria Judina ja runoilija Nikolai
Zabolotski ovat sitä ylistäneet. Käännös ei valitettavasti pysty välittämään
sen kaikkia nyansseja.
Viimeisimmässä runokokoelmassaan Nyt selkenee (Когда
разгуляется) Pasternakin pelkistetty muoto tulee parhaiten esille.
Marja-Leena Mikkola on suomentanut Sisareni,
elämä –kokoelmaansa siitä yhdeksän runoa. Runot ovat syntyneet vuosina 1955
– 1959.
”Formalistinen” kielentutkija
Roman Jakobson on myös perehtynyt Pasternakin kieleen
(hyperlinkistä löytyvä artikkeli on saksankielisestä kirjoituksesta tehty
käännös).
Jakobsonin
mukaan Pasternak ei käytä metaforia, vaan metonymiaa. Tässä se tarkoittaa
rinnastamista, ei samankaltaistamista, niin kuin metaforat. Tästä keskustelevat
Boris Paramonov ja Ivan
Tolstoi.
He tuovat esille myös Jakobsonin
esiin nostaman Pasternakille tyypillisen antropomorfismin, joka tarkoittaa
luonnon, eläinten, elottomien kappaleiden inhimillistämistä. Tästä on olemassa runsaasti
esimerkkejä.
Myös Dmitri Bykov viittaa Jakobsoniin. Majakovski käytti
metaforia, Pasternak metonymiaa. Majakovski asettaa itsensä maailmaan vastaan
tai ainakin ajattelee itsensä siitä erilliseksi – Pasternak vertaa rinnastamalla.
Tämän otsikon alla haluan tuoda vielä esille Dmitri Bykovin
näkemyksen Pasternakin proosan ja lyriikan suhteesta. 20-luvun tuotannossaan Pasternak pyrki
luomaan synteesiä runon ja proosan välille. Ja hänellä oli loistavia
saavutuksia kuin myös kaameita epäonnistumisia. Tähän liittyen Pasternak on
Andrei Belyin seuraaja
(esim. romaani
Peterburg). Eikä turhaan Pasternak kutsu itseään Belyin
oppilaaksi, hän on omissa kokeiluissaan ottanut oppia Belyiltä.
Bykovin mukaan myös Tohtori
Zhivago on ”hämmästyttävän hieno runouden ja proosan synteesi”. Se on kuin
proosamuotoinen runoelma. Runona sitä ei voinut kirjoittaa, mutta on hänellä
niitäkin kokeiluja, joista Bykov mainitsee 20-luvun runoelman ”Luutnantti
Schmidt”.
IV.
VALLANKUMOUKSEN JÄLKEEN (20-LUKU)
 |
| Sisareni elämä - vuonna 1922 julkaistu Boris Pasternakin runokokoelma |
Vallankumous sujui Pasternakilla lähinnä kai rakkauden ja
lemmenleikkien merkeissä. Tai ainakin hän tyytyi lähinnä vain seuraamaan
tapahtumia syrjästä. Leonid ja Rosa Pasternakin perhe pelkäsi, että suurehko
asunto lunastetaan bolševikkien haltuun. Siksi asuntoon hankittiin muitakin
asukkaita. Bykovin mukaan Boris
Pasternakia kalvoi vallitseva väkivalta.
Vuosina 1917-1920 elettiin niukkoja aikoja. Toimeentulo oli
vaikeaa. Pasternak yritti sitä ylläpitää satunnaisilla töillä, joita ei
helpolla saanut. Neljä kuukautta hän oli rautatieläisten Gudok-lehdessä, joka ei kuitenkaan ollut sopiva julkaisu hänen
lyriikalleen. Siellä on työskennellyt muitakin nimekkäitä kirjailijoita, mm. Mihail
Bulgakov sai sieltä töitä myöhemmin muutettuaan Moskovaan. Paperin
puutteen takia julkaisutoiminta oli jäissä. Pasternak kirjoitti toki lyriikkaa.
Uusi kokoelma (”Sisareni elämä”) julkaistiin vuonna 1922, mutta ne runot oli
kirjoitettu vuonna 1917. Seuraavassa kokoelmassa (”Teemoja ja muunnelmia”, 1923)
on vuosina 18 ja 19 luotua tuotantoa, ainakin minulle vaikeatajuista, mikä
kertoo myös siitä, että noina vuosina hän työskenteli paljon teoreettisten
kysymysten parissa.
Yhtä kaikki runoilijat halusivat paperipulasta huolimatta
itselleen foorumin. Moskovassa järjestettiin avoimia runotapahtumia, joissa
halukkaat saattoivat esittää omaa tuotantoaan. Pasternakille tämä oli hankala
ratkaisu. Hänen runonsa olivat sen verran vaikeaselkoisia, että ne vaativat pari
lukukertaa, että olisivat lukijoille jotenkin avautuneet. Niitä ei ollut
luotu estradeja varten. Hän oli kuitenkin vastenmielisyydestään huolimatta näissä
tapahtumissa mukana. Hän toki halusi, että hänen lyriikkaansa kuunneltaisiin ja
sitä ymmärrettäisiin, mutta hän halusi toisaalta pitää kiinni taiteellisista
vaatimuksistaan.
Pasternakin
henkilökohtaisessa elämässä tapahtui 20-luvun alussa merkittäviä muutoksia.
Hänen vanhempansa ja tyttäret muuttivat Venäjältä länteen. Varsinaisesti he
lähtivät Berliiniin hoitoon mutta perhe päätti jäädä sille tielle. Boris oli
vanhempiensa kanssa tiiviissä kirjeenvaihdossa. Kirjeenvaihto on tiivistä myös
ulkomailla oleilevan runoilija
Marina Tsvetajevan
kanssa.
Vanhemmista mainittakoon, että he jäivät asumaan Berliiniin,
mutta vuonna 1938 perhe katsoi parhaimmaksi muuttaa Lontooseen. Syy on tietysti
natsien valtaan nousu.
Boris Pasternak joutui elämään hyvin niukanlaisesti. Toimeen
tulon kanssa oli ongelmia. Kaiken lisäksi hän avioitui vuonna 1922 taidemaalari
Evgenija Lurjen kanssa. Saman vuoden elokuussa Boris sai luvan matkustaa
Berliiniin nuorikkonsa kanssa vanhempiaan tapaamaan. Tuolloin vielä
ulkomaanmatkalle pääsi suhteellisen helposti. Trotskin tiedetään kuitenkin keskustelleen Pasternakin
kanssa matkan tarkoituksesta, joten mikään läpihuutojuttu se ei ollut.
Berliinissä julkaistiin tammikuussa runokokoelma ”Teemoja ja
muunnelmia” (Темы и вариации), jossa
nimensä mukaisesti Pasternak etsii muotoratkaisuja musiikista. Aviopari palasi
kotimaahansa Venäjälle vasta vuoden 1923 maaliskuussa. Saman vuoden syksyllä
perheeseen syntyi poika Jevgeni. Vaimo ei ollut kotiäitityyppiä, hän piti
itseään taiteilijana ja siksi isä Boris joutui huolehtimaan paljon kotiaskareista
ja lastenhoidosta. Kaiken tämän keskellä Boris teki myös paljon töitä
valmistellen uutta tuotantoaan.
Vuonna 1923 ilmestyi runoelma ”Ylevä sairaus” (
Высокая
болезнь 1923, uusi
versio 1928). Se oli alkusoittoa muutaman vuoden varsin tuotteliaalle kaudelle.
Se on jambiseen mittaan luotu vuoden 1918 tapahtumiin liittyvä runoelma. Filosofi
Boris Paramonov sivuaa sitä hieman keskustelussaan
Ivan Tolstoin kanssa (
http://www.svoboda.org/a/25100214.html).
Liitän tähän joitakin Paramonovin ajatuksia.
”Runoelmassa Pasternak yrittää realistisesti kuvata kansalaissodan ajan elämää,
syntyy absurdismia.” Paramonovin mielestä runoelma on tarkka jäljennös kansalaissodan
ajan elämäntyylistä [byt], ja koska se on tarkka, se on realismia. ”Mutta
ihminen sieltä puuttuu, on vain paleltuvien ja kuolevien asuntojen aaveita.”
Tähän keskustelukumppani Tolstoi lisää, että kyllähän sinne intelligentti eli
älymystön edustaja ilmestyy ja ”on täynnä jonkinlaista masokistista
innostusta”. Pasternak siis luo ilmeisesti parodiaa ”intelligentistä”.
Paramonov jatkaa: ”Mutta runoelman loppuun ilmestyy vielä eräs henkilö, eikä
todellakaan kuka tahansa, vaan itse Lenin.”
”Hän oli kuin miekkailijan
syöksy kärkkyen sanomansa perään takkiaan pörhistäen ja kenkien kärkiä
venyttäen.” [katkelma runoelmasta]
Kuva Leninistä on Paramonovin mukaan rohkeasti liioiteltu, mutta
yhtä kaikki positiivinen, voi sanoa, että kunnioittava. ”Näillä säkeillä Pasternak hankki itselleen
pitkäksi ajaksi immuniteetin poliittisista vainoista.”
V.
ILMATIET
Vuonna 1924 ilmestyi Russki
sovremennik -aikakauslehdessä kertomus
”Ilmatiet” (Воздушные пути). Kyseessä on
ekspressiivinen novelli (tai kuten Pasternak itse ilmaisee pienoisromaani) ja lajissaan
hullunrohkea kokeilu. Se onnistuttiin
julkaisemaan, sillä vielä tuolloin ei ollut tiukkoja sensuurin vaatimia rajoituksia.
Lehti oli siihen tarpeeksi vapaamielinen. Kuitenkin se joutui lopettamaan
toimintansa saman vuoden lopulla. Pasternakin kannalta ikävintä oli se, että
tarinaa lyhennettiin huomattavasti. Dmitri Bykovin mukaan se on piloille
leikelty. Siinä oli alkuaan kolme osaa, mutta viimeinen osa poistettiin
kokonaan, ja Bykovin kertoman perusteella sen myötä koko kertomuksen idea jää
hämäräksi. Mm. lopusta jätettiin pois tiukkasanainen kuolemantuomiota
arvosteleva monologi, jota Pasternak itse piti tarinassa keskeisenä.
Pääosassa eivät ole ihmiset vaan luonnonvoimat. Bykov
luonnehtii juonirakennetta tyypilliseksi pasternakilaiseksi. Siinä on olemassa
kaksi juonitasoa: sisäinen juoni ja ulkoinen juoni. Ulkoisessa juonessa kerrotaan
mitä ihmiset tekevät. Sen voi tiivistää muutamaksi lauseeksi. Sisäisessä
juonessa toimijana on luonto.
Kertomuksessa mylläävät luonnonvoimat. Ne ottavat vallan ja
varsinainen ulkoinen juoni peittyy niiden alle. Tämä juoniselitys saattaa
tuntua sekavalta. Sitä se onkin. Enkä valitettavasti onnistu sitä kovin selväksi
saamaan.
Alussa eletään vuotta 1905. Tarinan keskiössä on perhe,
johon kuuluu kuvankaunis nainen, mustapartainen mies, pikkupoika ja
lastenhoitaja. Ukkospilven ahdistuksessa lastenhoitaja nukahtaa, poika joutuu
mustalaisten käsiin ja katoaa sen sileän tien. Tämä tapahtuu tilanteessa, kun lapsenhoitaja
on lapsen kanssa yksin kotona, vanhemmat ovat menneet satamaan vastaanottamaan
laivastoupseeri Polivanovia. Sitten kun ukkosen jälkeen ilma selkenee, naapurit
löytävät pojan. Sitten käy ilmi mm. se, että lapsen oikea isä on juuri tuo yllä
mainittu laivastoupseeri. Perheriita ei tässä ole kuitenkaan ydinasia. Edempänä
selviää, miksi laivastoupseeri nostetaan noin valokeilaan.
Tarinassa mennään hetkessä 15 vuotta eteenpäin, eletään
vuotta 1920. Ollaan kansalaissodan pyörteissä. Samat henkilöt ovat tapahtumien
keskiössä. Äiti on kuvernementin toimeenpanevan komitean toimistossa. Hän
odottaa paikalle Polivanovia, josta on nyt tullut toimeenpanevan komitean jäsen.
Poika on kasvanut aikuiseksi ja on pidätettynä vastavallankumouksellisesta
toiminnasta. Äiti vetoaa Polivanoviin,
jotta poika vapautettaisiin eikä häntä teloitettaisi. Tämä torjuu sellaisen mahdollisuuden. Kyse ei
siis ole enää mustalaisten lapsenryöstöstä vaan ihan muusta - diktatuurista, tai
kuten Bykov ilmaisee: ”rautapihdeistä”.
Juonirakenteen mukaisesti ulkoiset tapahtumat voidaan
tiivistää muutamaan riviin (perhe, lastenhoitaja, laivastoupseeri Polivanov ja
toimeenpaneva komitea). Kaikki muu, kuten luonnonilmiöt, ovat sisäistä, tarinan
metafyysistä tasoa. Bykovin mukaan kyseessä on Pasternakin manifesti kohti
uutta proosan kirjoitustapaa, kohti metafyysistä realismia. Samaan suuntaan
mennään myöhemmin Tohtori Zhivagossa
ja villissä näytelmäkokeilussa” Sokea kaunotar” (Слепая красавица).
Loogiselta kannalta ollaan kaukana realismista. Lasta ei suinkaan ryöstetty siksi, koska
mustalaiset sattuivat kulkemaan ohi, vaan koska ukkonen oli puhkeamassa. Lastenhoitaja ei nukahtanut, koska häntä
laiskotti, vaan koska poeettisen hyperbolan tukahduttavassa kuumuudessa kaikki
virtaa ja sulaa. Lasta ei löydetty, koska tietyt ihmiset sattuivat paikalle
oikeaan aikaan vaan koska aamu alkoi sarastaa ja ilma selkeni. Novellin
päähahmona on ukkonen ja muut luonnonilmiöt. Tällaista proosaa voi kutsua
Bykovin mukaan symbolistiseksi. Tapahtuvat etenevät kuin unessa.
Pojasta oli tullut kapinallinen ja sen myötä hän oli
kadottanut siteensä menneeseen. Hän hukkui joukkoihin. Mustalaisten varastama
poika pääsee takaisin kotiinsa, vallankumouksen lapsi hukkuu joukkojen
mukana. Unen logiikan mukaisesti luonnonvoimat
ohjaavat ihmisiä. Kapinallisen pojan palauttamiseen luonto ei enää pysty.
Novellissa on mukana seikkoja, joita on vaikea suomeksi
kertoa. Siinä käytetään ulkoisesti yhtä ja samaa sanaa, mutta toisessa
sanapaino on kuitenkin eri kohdassa ja saa aivan eri merkityksen. Kyse on
sanaleikistä, joka yllättää lukijan. Sana ”восхищенный”, joka voi merkitä sanapainon huomioon ottaen ”ihailtua”
tai ”varastettua”. Tämä on Bykovin mukaan tyypillistä Pasternakin lyriikalle.
Lisäksi kertomuksen lopussa käytetään ilmaisua ”Roskat ovat
laskeutuneet matoksi” ja ihmiset kulkevat tuon maton päällä. Se on kuvaava,
aikaansa sopiva ilmaus.
Oma sijansa on myös kertomuksen otsikolla, sanalla
ilmatiet. Ihmiset kävelevät matoksi
muuttuneen roskakasan päällä ja yleensä niin runollinen taivas on muuttunut
ilmateiksi, joissa ”kuin junat liitivät
Karl Liebknechtin ja
Vladimir Leninin suoralinjaiset ajatukset, rajoista välittämättä. Se oli
kominternin taivas.”
Jätteet ja roskat ovat painautuneet maahan muodostaen maton,
mutta ihmisten yllä liitävät ylpeinä kominternin ilmatiet. Maan päällä
toimitaan hämärässä ja liassa, tylsistyneisyyden vallassa.
Kertomuksen tarina etenee kuin unessa. Hypähdyksittäin ollaan uudenlaisessa
ympäristössä. Lopussa ollaan tippukiviluolassa,
jossa tippukivistä virtaa vesi puroina, kivet alkavat tanssia ja virrata. Loppu
jää arvoitukseksi. Poikaansa kaipaava äiti makaa kuin nukke pöydän ja tuolin
välissä samassa sahanpurujen ja roskien mattokerroksessa.
Kertomus on mielestäni paljolti Pasternakin turhautunut purkaus.
Se välittää lukijoille Pasternakin huolen vallankumouksen julmuudesta. Eikä ole
ihme, että tuon jälkeen se unohdettiin. 30-luvulla sitä ei huolittu Pasternakin
julkaisuihin ja se palautettiin ihmisten ilmoille vasta 80-luvulla. Tuolloin yhtenä
myötävaikuttajana oli akateemikko
Dmitri Lihatshov,
josta olen aiemminkin kirjoittanut. Tähän hänkin vielä ehti niin monen muun
tehtävänsä ohessa.
VI.
20-LUVUN LOPPUVUODET
Pasternak loi 20-luvun lopulla vielä kaksi historiaan ja
vallankumousteemaan liittyvää runoelmaa: ”Luutnantti Schmidt” ( Лейтенант Шмидт) ja ”Vuosi
905” (Девятьсот пятый год). Ne julkaistiin vuonna 1928 yhtenä kirjana. Ne olivat
ainakin taloudelliselta kannalta Pasternakille tärkeitä töitä. Mutta saivat ne
myös kiitosta eri tahoilta.
Vuonna 1925 oli ilmestynyt runoromaani ”Spektorski” (Спекторский). Kyseessä oli hänen pitkään
kypsyttelemänsä hanke ja haave. Sen kirjoittaminen oli pitkä projekti ja haave,
jonka kirjoittamisen hän oli aloittanut jo kolme vuotta aiemmin. Tuolloin
vuonna 1925 valmistui ensimmäinen versio. Hän kuitenkin paranteli sitä vielä ja
lopulliseen muotoonsa runoromaani valmistui vuonna 1929. Nähtävästi Pasternakilla
oli tapana valmistella ja kypsytellä monia projekteja yhtäaikaisesti.
”Spektorskilla” katsotaan olevan tärkeä merkitys Pasternakin
omalle kehitykselle runoilijana. Bykov on havainnut sen hänen myöhemmästä
tuotannosta. Siitä välittyy samat vallankumouksen vuosien tunnot kuin Tohtori Zhivagosta.
Ylipäänsä 20-luvun lopulla Pasternak laittoi aikaisempaa
tuotantoaan uuteen uskoon. Monissa hänen varhaiskauden runoihin on merkitty
kaksi valmistusvuotta. Käsittääkseni asiantuntijat pitävät myöhempiä versioita
parempina.( Ainakin yhden kerran vastaani on tullut ”virheellinen korjaus” Se
tapahtui vuonna 1917, kun Majakovski kehui jotakin Pasternakin käyttämää
ilmaisua, niin Pasternak jätti sen lopullisesta versiosta pois vain siitä
syystä, koska Majakovski sitä kehui.)
Vuonna 1928 alkoi kirjoittaa
Turvakirjaa (
Охранная грамота).
Siinäkin hän siis kääntyy menneisyyteensä. Se julkaistiin lopulta
kolmessa osassa vuosina 1929 ja 1931. Turvakirja on omaelämäkerta, eräänlainen
tilitys nuoruuden vuosista.
Pasternak
oli vuonna 1929 jonkinlaisella rajalla. Hän halusi jättää vanhan ja löytää
uuden suunnan. Kuoleehan tohtori Zhivagokin - hänen alter egonsa - tuona samana
vuonna.
VII.
30-LUKU
Pasternak koki 20-luvun lopussa avioliittonsa vuoksi henkisen
laman. Voimavaroja taiteen tekoon ei riittänyt. Pelastus löytyi uudesta
rakkaudesta.
Vuonna 1929 Pasternak joutui varsin kivuliaaseen
leikkaukseen. Jo usean vuoden ajan voimakas hammassärky oli vaivannut häntä.
Tuolloin kipu äityi niin sietämättömäksi, että runoilija joutui otattamaan
leuastaan röntgenkuvan. Hampaiden alta löytyi kysta, joka oli syövyttänyt
suuren osan leukaluuta. Täytyi mennä leikkaukseen. Aluksi poistettiin seitsemän
alahammasta, mukaan lukien etuhampaat, sitten alettiin poistaa kystaa. Työ ei sujunut toivotulla tavalla. leikkaus
venyi puolitoistatuntiseksi, ja kaiken lisäksi paikallispuudutus ei toiminut.
Nukutukseen ei rohjettu ryhtyä, koska pelättiin kasvohermojen vaurioitumista.
Aina kosketettaessa potilas huusi. Oven takana vaimo kuunteli kauhuissaan
miehensä karjuntaa. Myöhemmin eräästä Pasternakin kirjeestä olemme voineet
lukea, että hän vertasi tapahtunutta kidutukseen. Hän kuitenkin lisäsi, että
tässä tapauksessa ”kiduttajina” olivat lääkärit, jotka yrittivät kaikin
mahdollisin keinoin olla aiheuttamatta kipua”. Tämä kertoo ainakin siitä, että terrori
ja kidutuskammiot olivat hänen ajatuksissaan.
Leikkauksesta toipuminen tapahtui kuitenkin nopeasti. Pari
viikkoa piti olla puhumatta, kirjoittaminen toki jollain tavalla luonnistui.
Noina aikoina hän venäjänsi Rainer Maria Rilken
Requiemin (
http://rilke.org.ua/verses/requiem_ru.html
). Bykov toteaa tutulla tyylillään, että
käynti kivuliaan leikkauksen aikana kuoleman rajamailla auttoi kääntäjää
löytämään täsmälliset sanat keskusteluun tuonpuoleisen maailman kanssa.
Vaikka leikkauksen jälkeen Pasternakin luona kävi runsaasti vieraita,
hän kertoo kirjeessään Marina Tsvetajevalle kokevansa kuitenkin syvää
yksinäisyyttä. Hyvinä ystävinä hän mainitsee lähinnä Meyerholdit (
https://fi.wikipedia.org/wiki/Vsevolod_Meyerhold
).
Vuonna 1930 tapahtui ikäviä asioita. Runoilija
Vladimir Sillov ammuttiin
ja hieman myöhemmin Vladimir Majakovski teki itsemurhan. Maailma tuntui
kaatuvan päälle. Hän tunsi olevansa rajalla, vanha oli hylättävä. Turhauma
vaivasi.
Turvakirja oli kuin
jäähyväiset itselle, hänen henkinen testamenttinsa ja puolustuspuheensa. Näin
Vadim Bykov sen ainakin tulkitsee ja lisää vielä, ettei merkittävämpää
manifestia 20-luvun kirjallisuuden idealismista ole kirjoitettu.
Kaiken tämän jälkeen Pasternakille ei löytynyt
kiintopistettä jatkaa avioliittoa Jevgenija-vaimonsa kanssa. Kovin paljon on
eri teksteissä pohdiskeltu, mikä avioliitossa meni pieleen. Jätän ne pohdinnat
nyt kuitenkin käsittelemättä. Kovin eri lailla ovat sivulliset suhdetta
luonnehtineet. Positiivisin kiteytys suhteesta on kai se, että ensimmäinen
vaimo oli Borisille hyvä keskustelukumppani, ei siis paljoa enempää.
Vuonna 1929 hän tutustui pianisti
Heinrich Neuhausiin
ja hänen vaimoonsa Zinaidaan. Seuraavana
vuonna vaimon kanssa syntyi romanssi. Ennen siirtymistään yhteen Zinaidan kanssa
Pasternak eli epämääräisessä tilassa. Zinaida oli alusta alkaen tosissaan. Jo
vietettyään ensimmäisen yön Pasternakin kanssa hän kirjoitti miehelleen
tunnustuksen todeten samalla, ettei voi enää elää tämän kanssa. Kesti kuitenkin aikansa, ennen kuin suhde
lopullisesti katkesi. Kyseessä oli jonkinlainen julkinen sensaatio, sillä
Heinrich Neuhaus oli maineikas pianisti ja pianonsoiton pedagogi, aikansa
julkkis. Epätoivoisessa tilanteessa Pasternak lähetti toukokuussa vuonna 1931 vaimonsa
ja poikansa Berliiniin vanhempiensa luokse vannoen matkan jälkeen palaavansa
perheen pariin.
Joulukuussa vaimo ja poika palasivat Berliinin matkaltaan,
johon siis vierähti puoli vuotta. Mies ei täyttänyt lupaustaan, hän ei ollut vaimoaan
vastassa. Tämän ensimmäinen havainto Moskovasta oli se, että
Kristus
Vapahtajan katedraali oli hävinnyt. Se oli räjäytetty ja samalla oli
räjähdyksen voimasta perheen asunnon yksi ikkuna rikkoutunut. Aviorintamallakin
tilanne oli täysin sekaisin. Zinaidakin
yritti palata miehensä luokse todeten tosin, että on lähinnä vain
lastenhoitajana. Boris oli löytänyt väliaikaisen asunnon. Tilanne oli hänelle epätoivoinen. Sekä Boris
että Zinaida kokivat ulkoapäin erimuotoista painostusta. Myös pianisti Neuhausin
elämä oli rikkoutunut ja avioriita haittasi hänen uraansa.
Ja sitten 3. helmikuuta 1932 tapahtui Boris Pasternakin
ainoa todellinen itsemurhayritys. Hän oli tullut Zinaidan luo, kun Neuhaus oli samanaikaisesti
pitämässä konserttia. Hän huomasi apteekkihyllyllä jodipullon, jonka hän yhtäkkiä
joi sisäänsä, kuin hetken mielijohteesta. Zinaida oli kuitenkin sota-aikana
toiminut terveydenhoitajana ja huomattuaan jodin hajua, hän tajusi tilanteen
vaarallisuuden. Hän toimi ripeästi, sai Pasternakin oksentamaan jodin
sisuksista ulos eikä mitään pahempaa ehtinyt tapahtua. Myrkky onnistuttiin oksennusrefleksin avulla
saamaan sisuksista ulos.
Boris jäi lepäämään Neuhausin asuntoon ja kun tämä
tuli konsertistaan kotiin, mies ymmärsi, että ero on ainoa ratkaisu. Loppujen
lopuksi se tehtiin sovussa eikä Pasternakin ja Neuhausin suhteet siitä
katkenneet.
Tuon myrkytystilan jälkeen kesti jonkin aikaa, ennen kuin
Pasternakin voimat palasivat ja sen myötä myös henkinen tasapaino, joka olikin
pahasti järkkynyt. Ja yhteinen asuntokin uudelle perheelle järjestyi.
Vuoden 1932 elokuussa ilmestyi Pasternakin kirja ”Toinen
syntymä” (Второе рождение). Siitä en pysty nyt
kertomaan mitään, mutta joka tapauksessa kirjan julkaisu merkitsi Pasternakille
irtautumista vanhasta, jonka suhteen hän olikin tehnyt mm. Turvakirjan kautta tilitystä. Tosin samoihin aikoihin
yhteiskunnassa alkoivat taas uudet myllerrykset. Ryhdyttiin tiukkoihin puhdistuksiin ja
Saksassa nousi vuonna 1933 natsit valtaan, mikä toi oman huolensa, sillä
Pasternakin vanhemmat asuivat yhä vielä Berliinissä. Myös palaamista Neuvostoliittoon pohdittiin,
mutta se ei tuntunut kuitenkaan turvalliselta ratkaisulta.
Siirryn vuoteen 1934. Huhtikuussa vangittiin Osip
Mandelštam. Pasternak vetosi kirjeellä hänen puolestaan, minkä jälkeen
kuolemantuomio muutettiin kolmen vuoden karkotukseksi. Ja toukokuussa Pasternak piti kuuluisan
puhelinkeskustelunsa Iosif Stalinin kanssa. Stalin kysyi Mandelštamista: ”Onko
hän mestari?” Pasternak vastasi, ettei siitä ole kyse… Hän intti siis hieman
vastaan. Puhelu päättyi lopulta siihen, että Stalin jätti puhelun kesken, mistä
Pasternak koki syyllisyyttä. Mandelštam kuoli vankileirillä vuonna 1938, mikä
vain lisäsi syyllisyyttä.
Neuvostoliitossa perustettiin uusi kirjailijaliitto,
julistettiin sosialistinen realismi maan viralliseksi taiteen metodiksi.
Nikolai Buharin piti
siellä esitelmän runoudesta korostaen Pasternakin tärkeää merkitystä Neuvostoliiton
runoudessa. Pasternak koki joutuneensa ikävään välikäteen. Seuraavana vuonna
Stalin julisti Majakovskin Neuvostoliiton suurimmaksi runoilijaksi, huolimatta
tämän virheistään. Pasternak koki nuo sanat itselleen helpotukseksi. Hän ei
missään nimessä halunnut itselleen mitään virallista asemaa.
Vuonna 1935 Pasternak joutui lähtemään Pariisiin
fasisminvastaiseen kirjailijoiden rauhankonferenssiin osana Neuvostoliiton
virallista valtuuskuntaa. Matka oli henkisesti hyvin vaikea, sillä hän eli
syvässä depressiossa. Tätä masennusta
oli jatkunut jonkin aikaa. Se oli Bykovin mielestä alitajuinen
puolustusmekanismi, jonka avulla hän pystyi pitämään itsensä edes jotenkin
koossa, kun elämä alkoi mennä kaoottiseen suuntaan.
Pariisissa hänet otettiin vastaan yhtenä maailman suurimmista
runoilijoista. Kotimaahan päästyään hän pääsi lepäämään ja palautui
jonkinlaiseen kuntoon. Mutta pian sen jälkeen Anna Ahmatovan mies Nikolai Punin
ja poika Lev Gumiljov vangittiin. Pasternak ja Ahmatova kirjoittivat Stalinille
kirjeen, jonka jälkeen muutaman päivän kuluttua molemmat vapautettiin. Aivan vuoden lopussa Pasternak lähetti
Stalinille venäjäntämänsä kirjan gruusialaista lyriikkaa liittäen vielä oheen
kiitoskirjeen.
Vuonna 1936 Pasternak osallistui julkiseen keskusteluun
formalismista arvostellen puolivirallista kritiikkiä. Sergejeva-Kljatisin
kirjasta pystyin tutustumaan eräisiin kommentteihin Pasternakin kritiikin
johdosta. Monet merkittävät kulttuurihenkilöt tuntuivat olleen Pasternakin
kannalla. Sillä ei kuitenkaan ollut vaikutusta valtapolitiikkaan. Tosin on
todettava, että Pasternak oli tässä kyllä erikoisessa asemassa. Samana vuonna
hän tapasi Neuvostoliittoon vierailulle tulleen Andre Gideen varottaen tätä
”Potjomkinin kulisseista” ja virallisesta valheesta.
Vuonna 1936 Pasternak sai
myös käyttöönsä huvilan Peredelkinossa Moskovan lähistöllä (
http://www.pasternakmuseum.ru/ ),
mikä oli itse asiassa merkittävä virallinen huomionosoitus. Siellä hän asui
kuolemaansa asti, paljon myös talvisin. Sinne hänet on myös haudattu.
50-luvulla Peredelkinosta tuli miltei ”pyhiinvaelluspaikka” . Mm. nuorille
alkaville runoilijoille hän pystyi välittämään vuosisadan loistokkaan
kirjallisen perinteen tuntoja ja muistoja, eikä vain pelkällä olemassaolollaan.
Tammikuussa 1937 Pasternak julkaisi kaksi Stalinia ylistävää
runoa, toinen julkaistiin Izvestija-lehdessä ja toinen käsittääkseni Pravdassa.
Tosin pian hän alkoi saada osakseen kritiikkiä. Häntä vaadittiin uudistumaan
puolueen linjan mukaisesti.
Vuonna 1937 perheeseen syntyi poika Leonid. Samoihin
aikoihin maassa oli alkanut suuri terrori, mikä aiheutti pelkoa myös
Pasternakin perheessä. Pasternak kieltäytyi allekirjoittamasta julkilausumaa
Mihail Tuhatševskin
kuolemantuomion puolesta. Vaimo Zinaida rukoili miestään allekirjoittamaan,
sillä hän ol viimeisillään raskaana ja pelkäsi tulevan lapsensa puolesta.
Pasternak piti päänsä eikä lisännyt listaan nimeään mutta siitä huolimatta hän
löysi nimensä lehdessä julkaistussa julkilausumassa..
Tämän jälkeen runoilija vaikeni joksikin aikaa, Pasternak ryhtyi kääntämään
Shakespearen Hamletia. Siitä tuli erinomainen. Yleensä Pasternak käänsi nopeasti, runomuoto syntyi kuin itsestään. Tässä tapauksessa aikaa kului, sillä hän hylkäsi ensimmäisen version. Käännös julkaistiin vuonna 1941, mutta hän teki myöhemminkin siihen muutoksia.
Ylipäänsä käännöstyöt
olivat Pasternakin omalle runoilijan uralle hyväksi. Bykovin mukaan niiden
kautta hän kykeni selkeyttämään tyyliään.
Pasternakin käännöstoiminta oli hyvin laajaa. Hän on
kääntänyt mm. gruusialaista lyriikkaa. Jostakin luin, että hän teki sen
pakosta. Tosiasiassa hän oli siitä hyvin innostunut ja hänellä oli Gruusiaan
läheiset siteet. Se näkyy jo vuonna 1917 luodussa kokoelman "Sisareni elämä" Lermontov-aiheissa. Pasternak venäjänsi useita Shakespearen näytelmiä ja yhtenä hänen käännöstuotantonsa helmenä on myös Goethen Faust.
JATKOA SEURAA (II maailmansodan jälkeinen aika, Olga
Ivinskaja tapaus, Tohtori Zhivago ym.)
…
LÄHTEITÄ
Быков, Дмитрий Борис Пастернак. Молодая гвардия, Москва 2011.
Сергеева-Клятис,
Анна Пастернак в жизни. АСТ Москва, 2015.
Pasternak,
Boris Sisareni, elämä. Runoja. Valikoinut ja
suomentanut Marja-Leena Mikkola. Tammi, Helsinki 2003.
Pasternak,
Boris Viimeinen kesä. Novelleja ja
omaelämäkerrallista. Suomentanut Ulla-Liisa Heino. Tammi, Helsinki 1959.
HAASTATTELUJA
JA KESKUSTELUJA
-
Dmitri Bykov
-
keskustelua Pasternakin lyriikasta (Игра в бисер)
-
Aleksandr Arhangelski
-
Olga Ivinskaja
