sunnuntai 20. marraskuuta 2016

ELÄMÄ, KUOLEMA, IKUISUUS - Dostojevskin tuotannon tarkastelua


Fjodor Dostojevski on minulle läheinen kirjailija. Olen kirjoitellut tähän blogiini tekstejä noin kolmen vuoden ajan ja oikeastaan hämmästyin, kun huomasin, että varsinaisesti Dostojevskista on vain yksi kirjoitus: täällä olen Rikoksen ja rangaistuksen maailmassa Rodion Raskolnikovin ja Sonja Marmeladovan suhteen kimpussa. Se taitaa muuten olla ensimmäisiä tekstejäni. Sonja auttaa Raskolnikovia tunnustamaan tekonsa ja edessä on pitkä vankeusrangaistus kaukana Siperiassa. Syvästi uskova Sonja seuraa häntä kuin Kristusta. Samalla tavalla Raskolnikov on kiinni Sonjassa. Hänen on kuitenkin vaikea alistua Sonjan lapsenomaiselta tuntuvaan uskoon. Miehen kylmäkiskoisuus on silmiinpistävää, vaikka Sonja on hänelle lopulta ainoa elämän lanka. Sonja jaksaa odottaa ja romaanin lopussa on merkkejä entisen ”yli-ihmisen” pinnan murtumisesta. Lopulta rakkaus syttyy ja Sonjan lahjoittamalle Uudelle testamentillekin tulee käyttöä. Edessä on vielä vuosikausia pakkotyötä mutta ne alkavat tuntua vain pikkuhetkeltä.

Uskonnolliset kysymykset ovat nytkin keskiössä. En näköjään selviä Dostojevskistani ilman niitä. Syvennyn nyt paljolti itsemurhiin, vaikken sitä otsikossa mainitsekaan. Niitähän kirjailijan tuotannossa riittää.

Raskolnikovin pakkotyörangaistusta ajatellessa aika osoittaa suhteellisuutensa. Saman huomaa muissakin hänen teoksissaan, olkoon kyse minuuteista tai vuosista. Hänen teostensa ihmiset elävät ristiriitojensa pyörteissä, harhailevat välillä kuin kuumehoureessa. Moniäänisyys kukoistaa. Mutta samalla riidoista ja kiihkeistä väittelyistä huolimatta heidän välillään elää keskinäinen yhteys, jokin erityinen harmonia täyttää heidän maailmansa. Se ei murru vaikka he kesken kiihkeän keskustelunsa vaikenevat minuuteiksi. Lukiessamme emme näitä vaikenemisen hetkiä tule useinkaan huomanneeksi. Ikuisuudessa ei ole aikaa. Siihen voimme matkata vaikka Dostojevskin teosten kautta.

Nytkin lähden liikkeelle Rikoksesta ja rangaistuksesta, mutta tarkastelun keskiössä on Raskolnikovin eräänlainen rinnakkaishahmo Arkadi Svidrigailov. Dostojevskin henkilöiden maailmassa on runsaasti eräänlaisia henkilöpareja, joita on tarkasteltava yhdessä. Lisäksi on suoranaisia jakautuneita persoonallisuuksia, kuten Lev Myškin ja Parfjon Rogožin romaanissa Idiootti.  He ovat luonteeltaan ja olemukseltaan kärjistetysti vastakkaisia. Näistä asioista on kirjoittanut mm. psykiatri Yrjö Alanen teoksessaan Dostojevskin hyvä ja paha (Weilin&Göös, 1981). Alanen kutsuu Svidrigailovia Raskolnikovin varjoksi (s. 27 - 28).  Svidrigailov toteaa Raskolnikoville nähdessään tämän ensi kertaa, että ”heissä on jotain samaa”. Ja kyllä he ovatkin toisissa kiinni. Eikä henkilöhahmojen rinnastuksen tarvitse rajoittua samaan teokseen. Yhteyksiä löytyy myös eri romaanien hahmojen väliltä

Svidrigailovin ja Raskolnikovin rinnastaminen tuntuu luontevalta. Yhtenä vertailukohteena on vaikka rakkaus naiseen. Ja romaanin lopussa molemmat lähtevät pitkälle matkalle. Raskolnikov lähtee Siperiaan, Svidrigailov kertoo lähtevänsä ”Amerikkaan”, mikä siis merkitsee itsemurhaa. Lisäksi Svidrigailov on Raskolnikoville lopulta myös merkittävä taloudellinen ”mesenaatti”, vaikkei tämä sitä tajuakaan.  Hän mahdollistaa rahallisen tukensa turvin sen, että Sonja ylipäänsä pystyy vapautumaan entisestä prostituoidun tiestään ja seuraamaan elämänkumppaniaan Siperiaan. Ristiriita on ilmeinen, koska on olemassa selkeitä merkkejä siitä, ettei Svidrigailov ole rikastunut täysin rehellisin keinoin. Yhtäältä hän on pahuuden personoituma, toisaalta hänen hyvät tekonsa pelastavat monta elämää.

Rikoksen ja rangaistuksen ohella tarkastelen myös muita Dostojevskin teoksia ja kirjoituksia. Lähinnä kohteenani ovat aiheeseeni liittyvät avainhahmot. Etenen aikajärjestyksessä. Tässä on luettelo käyttämistäni suomennoksista.  

Rikos ja rangaistus. Suom. J.A.Hollo, WSOY 1992. Ensimmäinen painos ilmestyi 1922.
Idiootti. Suom. Olli Kuukasjärvi, Otava 2012.
Riivaajat. Suom. Lea Pyykkö, Karisto Oy 1989.

Tärkeänä lähteenäni on ollut tutkija Ivan Jevlampijevin pari kirjoitusta, joissa hän nimenomaan perehtyy kirjailijan uskonnollisiin näkemyksiin ja antropologiaan:

-          Антропология Достоевского (Dostojevskin antropologia)

-          Кириллов и Христос. Самоубийцы Достоевского и проблема бессмертия (Kirillov ja Kristus. Dostojevskin itsemurhaajat ja kuolemattomuuden ongelma)

Laitan tähän vielä linkit muutamaan youtubesta löytyvään TV-keskusteluun ja luentoon. Olen ne katsonut ja jotain ideoita niistä minuun varmaankin tarttui.

Keskustelut:
-          Riivaajat
-          Idiootti
-          Rikos ja rangaistus

Luennot:
-          Dmitri Bykovin luento Rikoksesta ja rangaistuksesta.
-          Ljudmila Saraskinan luento Riivaajista.

Merkittävänä innoittajana on ollut myös vuonna 2014 valmistunut TV-sarja Riivaajista: https://www.youtube.com/watch?v=x5FKmYZVUIs&list=PLFwn5mqJn1ss_kBBa4L-0cZrDpEswVBgd.

Yllä olen jo maininnut psykiatri Yrjö Alasen teoksen. Muista käyttämistäni lähteistä mainitsen tekstin yhteydessä.

Yrjö Alasen teos Dostojevskin hyvä ja paha on henkilöhahmojen tarkastelussa kiintoisa vertailukohde. En kuitenkaan erityisemmin välitä psykoanalyyttisestä tulkinnasta. Haluaisin jättää sivuun liialliset viittaukset kirjailijan omaan elämään ja lapsuuteen. Se voi tuntua herkulliselta aiheelta mutta ennen pitkää huomaa joutuvansa suohon. Kaikki nähdään heijastumana kirjailijan omista elämänkokemuksista ja traumoista ja unohdetaan teosten oma sisäinen maailmansa. 

Aggressiivisuuden ja seksuaalisuuden kytköksestä kirjoittaessaan Alanen torjuu aluksi mm. Freudin näkemyksen, jonka mukaan aggressiivisuus olisi ”kuolemanvietistä” alkunsa saava voima ja tuhoavien toimintojen alkulähde. Hänen mukaansa ensisijaisia ovat seksuaalisten voimien ja rakkauden tarpeen nostama ahdistus ja syyllisyys (s. 116). Aggressiiviset teot voivat korvata seksuaaliset, niin kuin hän näkee Raskolnikovin tapauksessa.

Tämänkaltaisiin psykiatrin näkökulmiin on kyllä kiinnostavaa tutustua, mutteivät ne minua erityisemmin sytytä.

Alanen nostaa Dostojevskin teoksista esille myös seksuaalisuuteen liittyvän torjunnan. Rikoksessa ja rangaistuksessa vihjataan Arkadi Svidrigailovin hyväksikäyttäneen nuoria tyttöjä, sama liittyy Riivaajien Nikolai Stavroginiin. Molemmat henkilöt päätyvät lopulta itsemurhaan. Sen sijaan Rodion Raskolnikov murhaa raa’asti kirveellä kaksi ihmistä ja aiheuttaa tuolla teollaan kahden muun kuoleman (Lizaveta oli raskaana ja Raskolnikovin äiti kuolee järkytykseen). Hänen kuitenkin sallitaan sovittaa tekonsa vankeudella.

Tutkija Ivan Jevlampijev tuo Dostojevskin käsittelyyn uskonnollisen ulottuvuuden. Raskolnikov pystyy katumukseen ja sen myötä hän avautuu henkiseen uusiutumiseen. Se on tavallaan kuin maan päällä tapahtuvaa ”ylösnousemusta”. Raskolnikov huomaa joutuneensa pahan voimien valtaan ja hänelle avautuu elämässä mahdollisuus parantumiseen.

Dostojevskin teoksista paljastuu uskonnollinen tulkinta, joka ei tunnu täysin istuvan ortodoksiseen kaanoniin. Ikuinen elämä on läsnä tässä maailmassa. Kuoleman jälkeinen maailma jää arvoitukseksi. Tämä taitaa olla koko kirjoitukseni ydinasia.

Tuo yllä toteamani Alasen havainto on kiinnostava. Seksuaalisiin rikoksiin syyllistyneille ”langetetaan” kuolemantuomio. He eivät näytä kykenevän parantumaan. He ovat niin pahan vallassa, etteivät kykene edes katumaan rikoksiaan.

Ennen teosten lähempää tarkastelua, otan esille vielä yhden seikan. Värikäs kirjallisuuden tutkija Dmitri Bykov kysyy koululaisille suunnatussa luennossaan oppilailtaan, miksi Dostojevski on erityisen suosittu Lännessä, mutta vähemmän suosittu Venäjällä. Oppilaat yrittävät korostaa hänen pyrkimyksiään avata venäläistä sielunmaisemaa. Bykov ei tuota vastausta hyväksy. Hän toteaa, että Dostojevski on venäläisistä klassikoista nimenomaan kaikkein länsimaisin kirjailija. Hänhän tosiaan asui paljon Euroopassa. Toisena esimerkkinä hän mainitsee Raskolnikovin yhteyteen liitetyn katumus-teeman. Se tosiaankin liittyy tiiviisti länsimaiseen kristillisyyteen ja näin ollen kiinnostaa enemmän länsimaisia lukijoita.    

Jatkaisin vielä tuota Bykovin esiin nostamaa näkökulmaa. Svidrigailov mainitsee Raskolnikovin kanssa keskustellessaan muutaman kerran saksalaisen näytelmäkirjailijan ja runoilijan Friedrich Schillerin (1759 – 1805). Tunnen hänen tuotantoaan valitettavan vähän. Aavistan kuitenkin, että Svidrigailovin ja Raskolnikovin hahmoista voisi Schillerin tuotannon kautta löytyä mielenkiintoisia seikkoja, enemmän kuin venäläiseen kirjallisuuteen vertaamalla. Dostojevski on siis eurooppalaisempi kuin alun perin saattaa uskoa. Toki kirjallisuudentutkijat ovat sen Venäjällä huomanneet, mutta niihin kirjoituksiin olen jättänyt tutustumatta.
Kuva muutaman vuoden takaisilta Dostojevski-juhlilta Pietarista


ARKADI SVIDRIGAILOV

Dostojevski antaa usein henkilöilleen kuvaavat sukunimet. Svidrigailov viittaa kahteen asiaa. Liettuassa on myöhäiskeskiajalla elänyt Svidrigailo-niminen ruhtinas (nimen kirjoitusasussa saattaa olla eroja). Tämä kertoo siitä, että Dostojevskilla sattuu olemaan liettualaisia juuria. Olisiko sitten tämän pohjalta vedettävissä johtopäätös, että tuossa henkilöhahmossa on jotain Dostojevskista itsestään? Sitä en osaa sanoa. Toinen vihje on jo paljastavampi: ”gail” voisi viitata saksan kielen ’intohimoista’ ja ’hekumallista’ merkitsevään sanaan geil. Miksikäs ei, onhan Svidrigailov omien seksuaalisten himojensa vanki.(http://www.fedordostoevsky.ru/works/characters/Svidrigailov_A_I/.)

Svidrigailov on ristiriitaisuudessaan tyypillisen dostojevskilainen romaanihenkilö. Hänestä leviää paljon suorastaan kauheita huhuja. Hänet kuvataan iljettäväksi elostelijaksi, lasten hyväksikäyttäjäksi, raiskaajaksi, kuoleman kylväjäksi ja vaimonsa murhaajaksi.  Hän ei itse mitään kiellä mutta pian käy ilmi, että hänen puheitaan ei voi aina ottaa tosissaan. Saamastaan leimasta huolimatta hän on romaanissa suuri hyväntekijä. Hän järjestää orvoiksi jääneille Marmeladovien lapsille paikan lastenkodissa, sijoittaa rahaa heidän tulevaisuutensa eteen. Siinä samassa hän järjestää lasten äidin eli Katerina Ivanovnan hautajaisia ”vaivojaan säästämättä”.  Hän lahjoittaa aikuiselle tytärpuolelle Sonja Marmeladoville rahaa, jotta tämä voi pelastua prostituoidun kohtalostaan ja lähteä seuraamaan Raskolnikovia Siperiaan. 

Svidrigailov on siis kohonnut sellaiseen hyväntekijän asemaan, mistä Raskolnikov pystyi korkeintaan haaveilemaan päättäessään oman kurjan asemansa nostamiseksi murhata koronkiskurin. Tosin katuessaan myöhemmin Sonjalle tekoaan Raskolnikov vetoaa enemmän omaan itsekkyyteensä:
 
”Murhasin itseni takia, omaksi hyväkseni, ainoastaan omaksi hyväkseni. Tulisinko myöhemmin jonkun hyväntekijäksi, vai jäisinkö koko elämäniäkseni kuin hämähäkki verkkoonsa pyydystämään toisia olentoja ja imemään heistä elämännesteet – tuo tuntui minusta sillä hetkellä täysin yhdentekevältä!”

Raskolnikov on Svidrigailoviin verrattuna rutiköyhä, nälkiintynyt luuseri. Kuitenkin hänelläkin on auttamishalua, mikä kieltämättä tuntuu paljon vilpittömämmältä. Raskolnikov auttaa ihmisiä täysin spontaanisti, hän voi antaa taskustaan viimeiset kopeekkansa. Svidrigailovin teoissa tuntuu olevan jonkinlaista laskelmointia, mikä onkin lukijalle luonteva päätelmä, kun saa tutustua kaikkiin miehen tiliin liitettyihin väitteisiin. Mutta vaikkeivät ne kaikki pitäisikään paikkansa, niin jokin ulkokultaisuus Svidrigailovin persoonasta huokuu. Tosin aivan romaanin lopussa lukija joutuu taas ymmälle, kun mies tuntee sympatiaa jopa eräänlaiseen viholliseen. Tarkoitan Razumihinia, joka oli Dunjan sulhanen. Tiedähäntä, onko se sitten jonkinlaista ”piilokatumusta” tehdystä typeryydestä. Joka tapauksessa miehestä tulee entistä ristiriitaisempi hahmo.

Svidrigailovin suhde Raskolnikovin sisareen Avdotja Romanovnaan eli Dunjaan on kiinnostava ja arvoituksellinen. Se vaatii pohjustusta.  

Raskolnikov saa kuulla Svidrigailovista Dunjan kokemuksen kautta. Siitä kertoo heidän äitinsä kirjeessään. Dunja meni Svidrigailovin kartanoon kotiopettajattareksi. Varsinaisesti kartano oli hänen vaimonsa Marfa Petrovnan, jonka kanssa mies oli avioitunut. Siellä sitten Svidrigailov oli alkanut lähennellä Dunjaa, mistä lopulta oli seurannut suuri skandaali. Svidrigailov teki Dunjasta syyllisen ja Marfa Petrovna raivostui. Dunja joutui nöyryytettynä lähtemään kartanosta pois.  Hän menetti kunniansa ja maineensa, niin että lähiympäristö jopa lakkasi heitä tervehtimästä. Lisäksi työstä saadut tulot olisivat olleet enemmän kuin tarpeen, ja niistä olisi hyötynyt myös itse Raskolnikov.  Hieman myöhemmin Svidrigailov kuitenkin korjasi vaimolleen kertomustaan myöntäen hänen itsensä olleen todellinen syyllinen. Marfa Petrovna oli jalo nainen ja kävi erikseen jokaisen ihmisen luona todistamassa, että Dunja olikin ollut viaton. Näin pahanilkiset juorut loppuivat.

Pian tuon jälkeen Svidrigailovin vaimo kuoli. Alkoi kiertää huhuja, että aviomies olisi hänet myrkyttänyt. Totuus ei koskaan selviä, mutta monet seikat tukevat sellaista päätelmää. Svidrigailov ilmestyy sen jälkeen Pietariin. Samoihin aikoihin Pietariin saapuvat myös Raskolnikovin äiti tyttärensä Dunjan kanssa. Svidrigailovin vaimo oli vielä eläessään alkanut järjestää Dunjalle avioliittoa ja löytänyt varakkaan kaukaisen sukulaisensa herra Lužinin, jonka oli määrä tulla Pietariin kosimaan Dunjaa. Hän on vanhempi herra, kuten Svidrigailovkin. Kyseessä olisi eräänlainen pakkoavioliitto, sillä Raskolnikovit tarvitsevat kipeästi rahaa. Romaanissa selviää, että myös Svidrigailov on kiinnostunut Dunjasta. Rodion Raskolnikov ei voi sietää Svidrigailovia, mutta molemmilla on yhteistä syvä vastenmielisyys Lužinia kohtaan. Kun Svidrigailov kertoo, että Marfa Petrovna on testamentissaan määrännyt Dunjalle merkittävän rahamäärän, ei avioliittokaan Lužinin kanssa ole enää niin välttämätön.

Päättelisin Dunjan repliikeistä, että ei hän aivan täysin ollut Svidrigailovin vietävissä. Kyllä hänelläkin on täytynyt olla jotain osaa suhteen kehittymisessä. Ehkä nuori viaton tyttö aluksi vain hullaantui itseään paljon vanhemman miehen kaunopuheisiin. Ehkä hän on vain luottanut mieheen, minkä mies on tulkinnut väärin ja pettänyt sitten naisen kunnioituksen. Yhtä kaikki Dunja inhoaa Svidrigailovia sydämensä pohjasta, mihin parin viimeisen tapaamisen perusteella on olemassa vankat syyt. Mies ei rakkautensa sokaisemana sitä kykene tajuamaan. Hän uskottelee vielä saavansa Dunjan vaimokseen. Niin kuin elävässä elämässä usein käy, tosiseikoilla ei rakkausasioissa ole useinkaan paljoa painoa.

Lopulta Dunjan asia päättyy onnellisesti. Lužinin ja Svidrigailovin sijaan hän ystävystyy veljensä opiskelukaverin Razumihinin kanssa. Se on pohja tasapainoiselle suhteelle.

Svidrigailovin elämässä ei näy uskonnollisuus eikä hän vaikuta sellaiselta, jonka kanssa voisi puhua Jumalasta. Kuitenkin Raskolnikovin ja Svidrigailovin tavatessa ensi kerran keskustelussa kosketellaan myös uskon asioita. Siinä siis livetään ikään kuin sivuraiteille. Siihen tuntuu olevan aikaa, vaikka Raskolnikov on selkeän ärtynyt ja haluaisi lopettaa koko keskustelun lyhyeen. Svidrigailov sen sijaan tuntee häntä kohtaan jonkinlaista sympatiaa ja yrittää pitkittää tapaamista.  Sen hän tekee yllättävällä aiheella. Hän alkaa yhtäkkiä puhua aaveista, joita hän kertoo nähneensä vaimonsa Marfa Petrovnan kuoleman jälkeen. Tämä on kaiken lisäksi ilmestynyt hänelle valveilla ollessa ja vielä jutellutkin. Raskolnikov tulee uteliaaksi ja Svidrigailov kertoo myös palvelijastaan Filkasta. Tämä oli juuri kuollut ja pian hautajaisten jälkeen hän erehtyi huutaen pyytämään, että Filka toisi piipun. Samassa Filka oli ilmestynyt paikalle. Svidrigailov lisää, että ennen kuolemaa he olivat kovasti riidelleet ja tuon aaveena ilmestymisen hän kokee jonkinlaiseksi kostoksi. Myöhemmin Dunjan ”sulhaskandidaatti” Lužin kertoo, että Fedka oli hirttäytynyt Svidrigailovin jatkuvan vainon johdosta. Totuus ei romaanissa selviä, mutta näyt vihjaavat ainakin alitajuisesta syyllisyydentunnosta.

Raskolnikov, joka on juuri suorittanut murhatekonsa, kärsii itse monenmoisista psykosomaattisista oireista. Hän yrittää olla kylmäkiskoinen kehottaen Svidrigailovia menemään lääkäriin, itse hän ei kerro nähneensä koskaan aaveita. Svidrigailov jatkaa ja esittää näkemistään aaveista oman erityisen tulkintansa. Ne ovat palasia ”toisesta maailmasta”. Mitä sairaammaksi ihminen käy, sitä enemmän hän on kosketuksessa tuohon toiseen maailmaan ja kuollessaan hän siirtyy sinne kokonaan.  Kyse on siis haudantakaisesta elämästä.  Terveellä ihmisellä näitä aaveita ei ole aihetta nähdä, sillä ”terve ihminen on … Maan ihminen ja hänen on elettävä ainoastaan tätä elämää”. Hän on kiinni tässä maailmassa ja sen omassa järjestyksessä. Painajaiset ja aaveet ovat ihmiselle merkkejä kuolemasta. Niiden kautta siirrytään toiseen maailmaan.

Ja keskustelu sitten siirtyykin tuohon ”tulevaan elämään” eli kuolemanjälkeiseen maailmaan. Raskolnikov ei sano siihen uskovansa. Svidrigailov alkaa pohtia tämän mielestä sekavia, kun toteaa, että sehän voisi olla vaikka ”hämähäkkejä vilisevä savusta mustuneen maalaissaunan kaltainen koppi”, ei siis välttämättä mikään mukava paikka ikuisuuden viettämiseen.  Ikuisuus ei siis välttämättä ole mikään suunnaton avaruus vaan voi olla myös ahdas ja tukala. Johtopäätös keskustelusta on, että emme voi tietää, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu.  Jevlampijev tulkitsee tämän olevan myös Dostojevskin oma näkemys.

Romaanissa käy ilmi, että ei Svidrigailov eikä liioin Raskolnikov ole ateisteja. Raskolnikov jää lopulta maan päälle sovittamaan tekojaan. Svidrigailov ei löydä paikkaa itselleen maan päältä. Hän uskoo aaveiden ja painajaisten vihjeeseen: jouduttaa kuolemaansa ampumalla itsensä. Hän kuitenkin toteaa lähtevänsä ”Amerikkaan”. Se on vertauskuva matkasta jonnekin, josta voi avautua myös jotain suurta. Se on kuitenkin hyppy täysin tuntemattomaan, uuteen ulottuvuuteen, josta emme voi tässä elämänajassa tietää.

Raskolnikov pitää keskustelukumppaninsa puheita höpinöinä. ”Ettekö tosiaankaan osaa kuvitella mitään lohdullisempaa”, hän tiuskaisee. Hyvä vertauskuva on sekin, että keskustelu käydään Raskolnikovin asunnossa, joka on pieni ahdas ruumisarkkua muistuttava huone. Ja tuosta ahtaasta tukalasta kopista, jota Raskolnikov itse syvästi inhosi ja jota hän yritti mahdollisuuksiensa mukaan välttää, hän lopulta romaanin lopussa päätyy kilvoittelemaan Siperian avarille lakeuksille ja siellä hänelle lopulta alkaa avautua uudenlainen mahdollisuus. Rakkaus Sonjaan herää pitkien vaiheitten jälkeen ja mahdollisuus uuteen on edessä, ei kuitenkaan tuonpuoleisessa vaan tässä maisessa maailmassa.

Svidrigailov on välillä puheissaan häpeämätön. Hän tuntuu tunteettomalta. Häntä ei näytä hätkäyttävän mikään. Hän kuuntelee salaa Raskolnikovia, kun tämä paljastaa olevansa murhaaja. Se ei häntä itseään järkytä. Hän vain toteaa tapahtuneen ja yrittää käyttää tietoa lopulta omaksi hyväkseen. Raskolnikov ja Sonja osaavat tuntea häpeää. Svidrigailovilta tuntuu puuttuvan tämänkaltaiset tunteet, eikä hän aina näytä tekevän eroa hyvän ja pahan välillä.

Hän on kuitenkin toiminnan mies. Hän välttelee laiskottelua. Hän tarttuu tilanteeseen, ei halua jäädä mihinkään pieneen ”koppiin” oleilemaan vaan panee tuulemaan.

Oikeastaan Svidrigailovin ja Dunjan turmioon tuomittu suhde on vastapainona romaanin keskiössä olevalle Raskolnikovin ja Sonjan suhteelle. Raskolnikov ja Sonja ovat toistensa vastakohtia mutta he ovat kuin vaa’an kaksipuolta etsien toisistaan tasapainoa. He riippuvat toisistaan. Dunjan ja Svidrigailovin puntarissa painosuhteet ovat ylösalaisin. Mitään vastavuoroisuutta ei ole.

Svidrigailovin viimeisenä iltapäivänä ja iltana on uskomattoman paljon tapahtumia.  Ensin Raskolnikov tulee tapaamaan häntä ravintolaan. Oikeastaan Svidrigailov olisi halunnut häntä nyt vältellä mutta hän peittää sen iloiseen ulkokuoreensa. Mies on hieman humaltunut ja lennokkaalla tuulella. Hän kertoo hieman rehvastellen, kuinka oli käynyt tapaamassa morsiantaan, 16-vuotiasta tyttöä, korostaen samalla käyttäytyneensä säädyllisesti.

Tuon tapaamisen jälkeen hänellä on vaikeuksia päästä Raskolnikovista eroon. Hänellä on salainen tapaaminen Dunjan kanssa, missä oikeastaan Svidrigailovin todellinen kierous paljastuu. Hän ensiksikin valehtelee Dunjalle, että heidän on määrä tavata yhdessä Sonjaa (joka asuu samassa rapussa). Hän tietää, että Sonja ei ole kotona. Sitten hän lukitsee salaa oven, niin ettei Dunja pääse pakenemaan. Svidrigailov paljastaa Dunjalle, että Raskolnikov on suorittanut kaksoismurhan. Sillä hän haluaa saada Dunjan järkyttymään, jotta voisi kiristää tätä avioon uhkaamalla ilmiantaa Raskolnikovin. Dunja kuitenkin torjuu Svidrigailovin, jolle hän tuntuu olevan elämääkin suurempi pakkomielle. Svidrigailov esiintyy Dunjan pelastajana, vakuuttaen, että hänellä on rahaa ja ystäviä.  Hänessä syttyy suoranainen himon liekki. Hän pyytää saada suudella Dunjan hameenhelmaa.

”Hän alkoi puhua kuin kuumehoureissa. Hänessä oli tapahtunut äkillinen muutos.”

Lopulta tilanne kehittyy äärimmilleen Dunjan joutuessa hysteeriseen tilaan ja pyytää, että mies avaisi oven. Dunja alkaa pelätä, että Svidrigailov käyttää väkivaltaa. Dunjalla on mukanaan revolveri, jolla hän pienen empimisen jälkeen ampuu Svidrigailovia. Tämä haavoittuu ohimoon. Dunja heittää aseen kauhuissaan nurkkaan. Kuluu vielä jonkin aikaa.

”Hän astui Dunjan luo ja pani kätensä hiljaa hänen vyötäisilleen. Dunja ei vastustellut, mutta katseli häntä rukoilevin silmin; hänen koko ruumiinsa värisi kuin haavanlehti…  -Päästä minut! virkkoi Dunja rukoillen. Svidrigailov säpsähti: sinuttelu kaikui nyt aivan toisin kuin taannoin. –Et siis rakasta minua? kysyi hän hiljaa. Dunja pudisti päätänsä.”
”Svidrigailovin sielussa riehui tuokion ajan ankara, sanaton taistelu. Hän katseli Dunjaa oudosti.”

Tämän jälkeen Svidrigailov irroittaa kätensä ja kääntyy pois. Hän laskee avaimen pöydälle ja pyytää Dunjaa poistumaan nopeasti. Tämä poistuu juosten. Svidrigailov jää seisomaan ikkunan luo. Sitten hän katselee ympärilleen.

”Hänen kasvonsa vääntyivät omituiseen, surkean surumieliseen, heikkoon hymyyn, epätoivon hymyyn.”

Svidrigailov pyyhkii verta kasvoiltaan. Hän on luopunut toivosta. Elämä on menettänyt 
merkityksensä. Hän korjaa revolverin talteen. Jäljellä on vielä kaksi panosta. Se on Svidrigailovin mahdollisuus pitkään matkaansa.

Svidrigailov harhailee vielä ravintoloissa. Sitten hän käy tapaamassa vuokraisäntäänsä. Ja hän tapaa myös Sonjan, joka ihmettelee, miksi tämän vaatteet ovat läpimärät. Hän kertoo lähtevänsä Amerikkaan. Hän luovuttaa vielä Sonjalle valtionobligaatioita ja kieltää tätä kertomasta muille lahjoituksesta. Ja hän toivoo, että Sonja käyttäisi varat omaan elämäänsä, jotta hän voi jättää vanhan elämäntavan. Sonja yrittää kieltäytyä, mutta Svidrigailov saa Sonjan vakuuttumaan. Hän antaa Sonjalle tärkeitä neuvoja. Hän käyttäytyy aivan päinvastoin kuin Dunjan kanssa. Kaiken lisäksi hän kehottaa Sonjaa pyytämään Dunjan sulhasta Razumihinia - kilpailijaansa(!) - huolehtimaan Sonjan varoista, kun tämä lähtee Raskolnikovin kanssa Siperiaan. Ja hän pyytää vielä erikseen kertomaan Razumihinille terveisiä. Sitten hän lähtee ja Sonja jää ihmetyksen valtaan.

Sonjaa tavatessaan Svidrigailov käyttäytyy kuin toinen ihminen. Raskaaksi osoittautuneesta Dunjan tapaamisesta huolimatta hänessä ei näy epätoivon häivääkään.

Hän käy vielä tuon nuoren morsiamensa perheessä. Siellä ihmetellään, kun sellainen ”pohatta” saapuu myöhään läpimärkänä jalkaisin, eikä hienoilla vaunuilla niin kuin sellaisten kuuluisi. Hän selvittää tytölle, että joutuu matkustamaan pois ja lahjoittaa tälle huomattavan summan arvopapereita. Läksiäisiksi hän suutelee morsiantaan ja taputtaa hänen poskeaan.  Köyhät vanhemmat saavat käsityksen, että kyseessä on suuri liikemies. Sitten hän poistuu hotelliin yöksi. Hän syö vielä ennen kuin panee maata. Hiiri on kiusana.

Yöllä hän herää. Hän haluaisi lähteä jo pois ja menee etsimään hotellin työntekijää. Hän löytää kuitenkin vain noin 5-vuotiaan itkevän tytön, kylmettyneen ressukan, jonka hame on läpimärkä. Tyttö kertoo äidin lyöneen häntä. Svidrigailov vie tytön omaan vuoteeseensa lepäämään. Samassa tyttö alkaa nauraa ja hän muuttuu irstaaksi portoksi. ”Mitä! Viisivuotias!” Svidrigailov kauhistuu. Hän suuttuu tytölle aikoen lyödä tätä. Samassa hän huomaa kaiken olleenkin kauheaa painajaista. Hän on ärtynyt ja alkaa valmistautua lähtöön.

Kuten aiemmin Svidrigailov on todennut, aaveet ja painajaiset ovat aina merkkejä lähenevästä kuolemasta. Tuo viimeinen painajainen tuntuu olevan viimeinen niitti. Hän on valmis lähtöön. Hän poistuu hotellista, kävelee palokunnan talon luokse, jossa on varmasti joku selväpäinen todistaja. Hän kävelee vartijamiehen luo jääden hänestä kolmen metrin päähän. Hän sanoo miehelle lähtevänsä Amerikkaan. Sitten hän ottaa aseen ja ampuu itseään ohimoon.



IDIOOTTI (1969): IPPOLIT TERENTJEV

Rikos ja rangaistus valmistui vuonna 1866. Aikajärjestyksessä seuraava käsittelemäni teos on Idiootti.  Sen keskeisin henkilöpari on ruhtinas Lev Myškin ja Parfjon Rogožin, sama jakautunut persoonallisuus Alasen mukaan. Myškin ilmentää hyvää, hän on Kristus-hahmo, jonka tehtävä on levittää ympärilleen hyvää. Rogožin on puolestaan pahuuden edustaja. Dostojevskin tuotannon ehkä dramaattisin naishahmo, lapsena seksuaalisesti hyväksikäytetty Nastasja Filoppovna valitsee viime hetkellä Myškinin sijaan puolisokseen Rogožinin, jonka seurassa hän sitten kohtaa kuolemansa joutuessaan puukotetuksi.

Jo romaanin alku kertoo miesten henkisen yhteyden, ja samalla vastakkaisuuden. He tutustuvat junassa istuen toisiaan vastapäätä. Yhdessä he ovat myös romaanin lopussa, Nastasja Filippovnan ruumiin äärellä. Romaanissa käydään siis kamppailua hyvän ja pahan voimien välillä. Lopussa hyvyyden edustaja Myškin sairastuu uudelleen mielisairauteen, josta hän oli romaanin alussa juuri toipunut. Sveitsin avarille Alpeille hän jää sitten elämään ”ikuisuuttaan”.

Tämän kirjoitukseni päähahmo Ippolit Terentjev jää ruhtinas Myškinin ympärillä tapahtuvan henkilödraaman taustalle. Hän on vielä 17-vuotias kuolemansairas keuhkotautia sairastava nuorukainen, jolla lääkäri on luvannut muutaman viikon elinpäiviä. Hän esittää eräällä huvilalle kokoontuneelle seurueelle pitkän tilityksen elämäntilanteestaan ja -katsomuksestaan. Tuon yllä mainitun ”jakautuneen persoonallisuuden” molemmat osapuolet ovat siinä osallisia. Myškin on kuulijana, Rogožin puolestaan on osana tilityksen keskeistä dramatiikkaa.
,,,,,

Ippolit Terentjev  tuo sivuhenkilönä teokseen oman tärkeän juonteensa antaen samalla lisää arvoituksellisuutta Dostojevskin teoksille ominaiseen moniäänisyyteen. Kuten yllä mainitsin, kirjailijalla itsellään on tapana panna tiettyjen henkilöhahmojen suuhun omia ajatuksiaan ja näkemyksiään. Tavallisesti se on joku hieman rujompi, vastenmielisyyttä herättävä tyyppi. Idiootissa se osa tulee Ippolitille. 

Ippolit on langanohut ruipelo, pelkkää luuta ja nahkaa. Hän yskii sairautensa vuoksi lähes lakkaamatta. Hän on hyvin ärtyneen näköinen ja oloinen nuorukainen, mikä on ymmärrettävää, sillä sairaus on vakava. Ei saa unohtaa, että hän on vielä nuorukainen. Siitä huolimatta hänen elämänfilosofiset ja uskonnolliset pohdintansa tuntuvat hyvin kypsiltä, mikä vain vahvistaa sitä kantaa, että hän on kirjailijan itsensä äänitorvena.

Ippolit kuuluu samaan itsemurhaajien joukkoon, kuin Rikoksen ja rangaistuksen Svidrigailov ja Riivaajien Kirillov, josta kerron edempänä.  Ippolitilla se jää kuitenkin lopulta tekemättä. Hän kyllä järjestää muiden edessä hyvin teatraalisen kohtauksen, jossa hän ampuu itseään, mutta ”yllättäen” hän on unohtanut laittaa aseeseen panoksen.

Hän äännähtelee puheen välissä kummasti. Romaanin suomentaja on löytänyt siihen osuvan sanan: ”hänen jokaista sanaansa, melkeinpä jokaista hengähdystäänkin säesti korahdus”. Ippolitin äänenkäyttöä kuvataan ylipäänsä jopa ironisen vastenmielisesti.  Välillä se on ”kimakka” tai ”särisevä”, välillä hän ”vinkuu” tai ”vingahtelee”. Se ei siis ole mitään kaunista kuultavaa. Kuitenkin hän esittää kuulijajoukolleen pitkän tilityksen omista näkemyksistään, minkä kaikki pitkin hampain kuuntelevat. Sen jälkireaktioiden tuoksinassa tapahtuu tuo yllä mainittu itsemurhayritys.

Itse asiassa Ippolit on kirjoittanut tilityksen valmiiksi ja suunnitellut lukevansa sen huvilalla läsnä oleville vieraille. Hänellä on tekstilleen jopa motto, Ludvig XV:n tunnettu lausahdus: «Après moi le déluge!» (”Minun jälkeeni vaikka vedenpaisumus”).

Hän tuntee sairautensa vuoksi itsensä alemmuudentuntoiseksi, hän epäilee, että hänelle nauretaan, että hän on pahanilkinen ja inhottava, että hän ei ole kenellekään tarpeen. Loppujen lopuksi kukaan ei ole hänestä kiinnostunut. Ippolitin saatua tilityksensä päätökseen, hän saa osakseen välinpitämättömyyttä ja kärsimättömyyttä: ”Kaikki nousivat pöydästä kolistellen ja ärtyneinä”. Kaikki jaksoivat sen kuitenkin kuunnella, mutta sitä seurannut suoranainen ilkeämielisyys saa Ippolitin raivoihinsa, mikä sitten purkautuukin itsemurhayrityksenä.

Menen tarkemmin tilityksen sisältöön. Hän on siis saanut lääkäriltään vakavan keuhkotaudin vuoksi kuolemantuomion, elinaikaa on rajallisesti jäljellä. Hän kuitenkin tahtoo käyttää jäljellä olevan elämänsä järkevästi, hänellä on pyrkimys hyvään. Hän haluaa auttaa erästä vaikeaan elämäntilanteeseen joutunutta, kaupunkiin muuttanutta lääkäriperhettä ja joutuu sen auttamiseksi jopa ottamaan yhteyttä entiseen kouluaikansa viholliseen Bahmutovin. Tapaaminen on kuitenkin hedelmällinen ja hänen avullaan Ippolit onnistuu saamaan perheelle ja sen lääkäri-isälle apua. Tästä auttamishalu vain kasvaa ja Ippolit haluaisi löytää elämänsä viime päiviksi hyvää tekemistä, mikä kantaisi hedelmää myös hänen kuolemansa yli.

Mutta tuon hyvän aikomuksen murtaa mielen täyttämät ”pahan voimat”. Painajaiset ja näyt saavat hänet inhon valtaan. Tässä tärkeänä hahmona on Parfjon Rogožin, joka ilmestyy hänelle painajaismaisena aaveena. 

Terentjev kertoo lampukasta ikonin edessä. Se antaa huoneelle hennon valon, joka on aivan riittävä.  Siinä valon hämärässä kajossa hieman puolen yön jälkeen hänen huoneeseen astui Rogožin, nojasi pöytää vasten ja alkoi tuijottaa sanomatta mitään. Ippolit oli käynyt päivällä Rogožinin luona ja muisti huomanneensa tuolloin tämän katseessa ivaa. Saman ivallisen hymyn hän näki nytkin. Tämä oli pukeutunut poikkeuksellisesti frakkiin, kaulassa oli valkoinen liina. Hän tuijotti Terentjeviä noin 20 minuuttia. Tämä luuli sitä aaveeksi, muttei uskaltanut sitä tarkistaa:

”…tunsin kuin ihoani olisi sivelty kauttaaltaan jääpalalla; tunsin selässäni kylmänväreitä ja polveni vavahtivat.”

Sitten Rogožinin ilme muuttui. Hän lakkasi hymyilemästä tuntui aivan kuin hän olisi halunnut puhua. Hän kuitenkin meni hiljaa pois. Aamulla selvisi, että ovi oli lukossa, eikä hän olisi voinut päästä sisään. Hän varmistui vasta silloin, että kyseessä oli aave.

Ippolit näkee myös muita painajaismaisia näkyjä. Niissä esiintyy hämähäkkejä, mikä tuo mieleen Svidrigailovin pohdinnat. Aikaisemmin hän kertoo koirastaan. Ippolitin saa kauhun valtaan yksi hämähäkkiä muistuttava valtava olio. Hänen koiransa saa sen muserrettua hampaillaan, mutta sen onnistuu kuitenkin vielä puraista koiraa kielestä, joka sitten ajettuu pahan näköisesti.

Ippolit kertoo tilityksessään myös kauhun kokemuksestaan Rogožinin kotona, jossa hän siis ennen tuota aavenäkyä oli vieraillut.  Hän näki seinällä maalauksen vastikään ristiltä alas lasketusta kuolleesta Kristuksesta ja kauhistunut. Nähtävästi kyseessä oli jäljennös Hans Holbein nuoremman  (1497 – 1543) maalauksesta ”Kristus haudassa” (The Body of the Dead Christ in the Tomb). Nimittäin sitä säilytetään Baselissa museossa, jossa myös Dostojevski itse on aikoinaan vaimonsa kanssa vieraillut. Anna Dostojevskaja kertoo siitä muistelmissaan. Dostojevskiin maalaus oli tehnyt suuren vaikutuksen. ”Tuollainen taulu voisi viedä ihmisiltä uskon”, oli hän todennut vaimolleen (Henry Troyat, Dostojevski. Gummerus 1963, s. 327).
Holbein 

Kyseisessä maalauksessa Kristus näytetään kaikessa kauheudessaan ja naturalistisessa rujoudessaan. Ippolit ei sen taulun nähtyään voi enää uskoa ruumiin ylösnousemukseen ja ikuiseen elämään. Tässä on hieman pitempi lainaus romaanista (vahvennus minun):

”…Jos kaikki hänen opetuslapsensa, hänen tulevat apostolinsa näkivät juuri tuollaisen ruumiin… jos sen näkivät häntä hoitaneet ja ristin juurella seisoneet naiset, kaikki jotka uskoivat häneen ja palvoivat häntä, niin miten he sellaista ruumista katsellessaan saattoivat uskoa, että tuo marttyyri herää kuolleista? Silloinhan tulee ajatelleeksi, että jos kuolema on noin kauhea ja luonnonlait niin vahvoja, kuinka ne ovat voitettavissa? Kuinka ne voidaan voittaa, kun niitä ei voittanut edes hän, joka eläessään voitti luonnonkin, jota luonto alistui tottelemaan ja joka huusi: ’Talitha kumi’, ja tyttö nousi, ’Lasarus, tule ulos’, ja kuollut tuli ulos. Tuota maalausta katsellessa tuntuu siltä kuin luonto olisi jokin valtava, säälimätön ja mykkä peto, tai oikeammin, paljon oikeammin sanoen, vaikka se kuulostaakin omituiselta, jokin suunnattoman suuri, rakenteeltaan upouusi kone, joka on ahmaissut järjettömästi kitaansa, murskannut ja nielaissut tylsästi ja tunteettomasti suurenmoisen ja äärettömän kalliin olennon – sellaisen olennon, joka yksinään oli koko luonnon ja sen kaikkien lakien veroinen, jopa koko maailman veroinen, ehkä maailma oli luotukin vain tuon olennon ilmestymistä varten! Tuo maalaus tuntuu esittävän juuri tämän käsityksen pimeän, häikäilemättömän ja järjettömän ikuisen voiman olemassaolosta, jonka valtaan kaikkien täytyy alistua, ja se siirtyy katsojaan aivan pakostakin. …”

Teen tekstiin pienen korjauksen. Suomalaisen Raamatun mukaan Jeesus toteaa: ”Talitha kuum!” Se tarkoittaa: ”Tyttö, minä sanon sinulle, nouse!” Kyseessä on tapaus, jossa Jeesus herättää synagoogan esimiehen Jairuksen tyttären kuolleista (Markuksen evankeliumi 5: 35-43).

Lasaruksen kuolleista herättäminen nousee esille myös Sonja Marmeladovan ja Rodion Raskolnikovin tapaamisessa.  Kyseessä on Dostojevskille jonkinlainen Raamatun avainkohta, jossa Jeesus osoittaa maanpäällisen voimansa. Tuo Raamatun kohta saa Sonjan ihan vapisemaan.

Tuo vahventamani ilmaus luonnosta toistuu vielä Ippolitin tekstissä hieman myöhemmin. Hän kertoo nähneensä ”tuon äärettömän voiman, tuon kuuron, synkän ja mykän olennon” eri muodoissaan:

”Muistan, että joku aivan kuin talutti minua kynttilä toisessa kädessään, näytti minulle suunnattoman ja iljettävän tarantelin ja alkoi vakuutella, että se on juuri se synkkä, kuuro ja kaikkivoipa olento, ja nauroi sitten minun ärtymykselleni.”

Tällaisia ajatuksia nousee Ippolitin mieleen tuota Holbeinin maalausta katsoessaan.  Kuvan nähtyään Ippolit ei enää voi uskoa kuoleman jälkeiseen elämään siinä muodossa kuin se tapahtuu maan päällä.

Ippolit ei kuitenkaan taivu materialismiin. Hän jatkaa pohdintojaan. Mitä sielulle tapahtuu kuoleman jälkeen, sitä emme hänen mukaansa voi tietää mitään.  Ikuisuus ja kuoleman jälkeinen elämä on käsityskykymme ulkopuolella eikä hänen mukaansa yksittäistä ihmistä voi panna vastuuseen siitä, ettei hän ole kyennyt käsittämätöntä oivaltamaan. Ippolit toteaa Jumalan johdatuksesta eli Kaitselmuksesta (ven. Провидение) seuraavaa:

”Me loukkaamme Kaitselmusta kohtuuttomasti ymppäämällä siihen omia käsityksiämme, harmistuneina siitä, ettemme voi ymmärtää sitä.”

Ippolit päättääkin lopulta jättää uskonasiat omaan arvoonsa.

Kohdatessaan kuoleman enteitä eli aaveita, hämähäkkejä ja muita painajaisia, hän alkaa tuntea inhoa ja vastenmielisyyttä. Hän kertoo tunteneensa olonsa nöyryyttäväksi.  ”En voi alistua pimeän voiman valtaan, joka on ottanut tarantelin hahmon”, hän tuskailee tilityksessään. Hänen elämänhalunsa oli tyrehtynyt, mieleen alkoi punoutua itsemurhan ajatuksia. ”Itsemurha on ehkä ainoa teko, johon vielä ehdin ryhtyä ja jonka ehdin saattaa päätökseen omasta tahdostani”, hän kiteyttää pohdintojaan. Tähän hän lopulta päättää tilityksensä.

Sen jälkeen läsnäolijat alkavat suorastaan pilkata Ippolitia. Myötätuntoinen on ehkä vain ruhtinas Myškin mutta hänkin on lähinnä hämillään. Vaaditaan, että Ippolitin on luovutettava aseensa pois.

Sitten Ippolit yllättäen toteuttaa uhkauksensa, mutta ase ei laukeakaan. Nousee yleinen hälinä. Ippolit yrittää hysteerisenä selittää, että teko ei ollut tahallinen vaan hän oli vahingossa unohtanut laittaa panoksen. Samassa hän menettää tajuntansa.

Tapahtuman jälkeen ruhtinas Myškin juttelee Ippolitin tapauksesta nuoren neidon (ja morsianehdokkaansa) Aglaja Jepantšinan kanssa, jolle Ippolit oli pyytänyt toimittamaan kirjoittamansa tilityksen. Aglajan mielestä Ippolit toimi täysin tietoisesti, ei hän halunnutkaan onnistua teossaan.  Aglaja epäilee, että Ippolit järjesti ampumiskohtauksen saadakseen hänet kiinnostumaan tilityksestä. Eli kysymyksessä on ollut nuorille niin luonnollinen huomion puute. Itse asiassa ruhtinas Myškin päätyy samaan todeten luontevasti mieleen tulevan motiivin: ”Hän varmaankin halusi, että kaikki kokoontuisivat hänen ympärilleen ja sanoisivat, että he rakastavat ja kunnioittavat häntä suuresti ja että kaikki pyytäisivät häntä hartaasti jäämään eloon.”

Tulkitsen itse niin, että yhtenä osatekijänä on myös kuoleman pelko. Se pääsi miehen sisimmässä liikaa pinnalle.

Kokoavasti totean vielä, että Ippolit Terentjev uskoo elämään. Hän katsoo, että Jeesus pystyi herättämään Lasaruksen ja Jairuksen tyttären kuolleista ja nämä saattoivat jatkaa maanpäällistä elämäänsä. Molemmat kuitenkin kokivat aikanaan luonnollisen kuoleman. Myös Jeesus itse koki kuoleman eikä ollut mahdollista, että hän olisi voinut jatkaa elämää siinä kidutetussa ruumiissaan. Hän ei kuitenkaan sulje pois elämän mahdollisuutta kuoleman jälkeen, mutta se on sitten aivan toisenlainen olotila, jota emme voi tietää ja jonka todellisuudesta emme voi nyt olla osallisia.
Paolo Veronesen maalaus Jairuksen tyttären kuolleista heräämisestä

Terentjevin henkilöhahmon kautta paljastuu Dostojevskin näkemys, jonka mukaan ikuisuus on läsnä ihmisen elämässä. Kuolema on siihen nähden toissijainen ilmiö. Ippolit halusi sairastuttuaan tehdä vielä jotakin hyvää. Se oli merkkinä elämän kunnioituksesta.

Ivan Jevlampijev toteaa, että Ippolit on tavallaan dostojevskiläinen ”Hamlet”. Kysymys Ollako vai eikö olla? voisi sopia hänen suuhunsa. Häntä pidetään Riivaajien Aleksei Kirillovin esihahmona. Kirillovin henkilössä viedään eteenpäin Terentjevin nostamia kysymyksiä. Ja hän nousee lopulta uudeksi Kristus-hahmoksi, joka päätyy ampumaan itsensä todentaakseen sanomansa. Kirillov on myös Ippolitin tapaan hieman rujo henkilöhahmo, näin ollen sopiva kirjailijan itsensä äänitorveksi.
 

RIIVAAJAT (1972): NIKOLAI STAVROGIN, ALEKSEI KIRILLOV


Riivaajat on ainakin minulle vaikeaselkoinen romaani. Luin sen joskus opiskeluaikoina ja lienen tehnyt siitä jonkin harjoitustyönkin. Kuitenkin kun jokin aika sitten luin sen uudelleen, se avautui minulle aivan toisella tavalla. Mitä tarkemmin olen sitä nyt lueskellut, sitä kiinnostavammaksi se käy.

Nykyisin sen avainjaksoihin katsotaan kuuluvan luku Tihonin luona, jossa Nikolai Stavrogin keskustelee munkki Tihonin kanssa ja tulee paljastaneeksi haureudentekonsa alaikäisen tytön kanssa. Se lukuhan sensuroitiin ilmestyessään ja on lisätty sinne vasta joskus 1920-luvulla. Nähtävästi ensi kerran lukiessani en ole siihen edes tutustunut, vaikka se on suomennoksessa nähtävästi jo ollut, mutta laitettu erilleen romaanin loppuun. Todettakoon, että minulla on vuonna 2010 julkaistu venäjänkielinen versio, josta puuttuu tuo luku kokonaan. Onkohan haluttu suojella nuoria lukijoita? Onhan ilmiselvää, että Dostojevskin tuotantoa lukevat ensi sijassa koululaiset ja opiskelijat. 

Idea romaaniin Dostojevskilla syntyi hänen asuessaan Dresdenissä 1869-70. Elämässä oli paljon vastuksia. Ensimmäinen lapsi oli kuollut, toinen lapsi sairasteli paljon, samoin jälleen raskaana ollut vaimo. Ja kirjailijan itsensä sairaskohtaukset olivat tulleet pahemmiksi. Lisäksi Idiootin saama huono vastaanotto katkeroitti. Koti-ikäväkin vaivasi, ja sitä hälventääkseen hän kävi kirjastossa lukemassa venäläisiä lehtiä.  Siellä hän luki pikku-uutisen ylioppilas Ivanovin murhasta. Kyseessä oli poliittinen murha. Ivanov oli kuulunut Sergei Netšajevin johtamaan anarkistiseen vallankumousliikkeeseen. Miesten välille oli tullut erimielisyyksiä johtaja, mistä syystä hänet murhattiin. Dostojevski alkoi uutisen luettuaan kehitellä ajatusta uudesta romaanista. Sitten aikanaan valmistuttuaan se oli kokenut monenmoisia muodonmuutoksia.

Riivaajat ei ole kuitenkaan poliittinen romaani. Sen päähenkilöt tosin kuuluvat anarkistiseen vallankumousjärjestöön, jonka tehtävänä on saada pikkukaupungissa aikaan kaaos ja levittää sitten epäjärjestystä ympäri valtakunnan. Romaani on luonteeltaan moraalis-eettinen. Siinä käsitellään myös uskonnollisia teemoja ja Dostojevski itse kuvasikin sitä uskonnolliseksi romaaniksi. Kirjailija on tarkoittanut sen varotukseksi.

Romaanin yhtenä mottona on Raamatun kohta Luukkaan evankeliumin 8. luvusta (jakeet 32 - 36), jossa kerrotaan riivaajien valtaan joutuneesta miehestä, jonka Jeesus parantaa ajaen riivaajat sikalaumaan.

Igor Volginin keskusteluohjelmassa Riivaajia kuvataan romaaniksi venäläisen yhteiskunnan ja venäläisen sielun sairaudesta. Se on kuin laboratorio kaaoksesta, jonka pieni ryhmä saa pikkukaupungissa aikaan. Uhkana on, että tuo kaaos voi nousta koko maahan. Kyse on siitä, että ääriajatteluun suuntautuneessa liikkeessä tilanne voi päästä käsistä.

Riivaajat on erotettava pirusta. Pirulle on aina olemassa yksi vastavoima. Sen sijaan riivaajat ovat pikkuvoimia, jotka voivat muuttaa yksittäisen aatteen salakavalasti sisältäpäin. Ne levittävät lonkeronsa kaikkialle ja kääntää aatteen alkuperäisen tarkoituksen ylösalaisin. Ja nuo pienenä voimana lähtenyt aate voi saada yhteiskunnassa ison vallan. Eivätkä riivaajat toimi pelkästään yhteiskunnan rakenteissa ja poliittisissa liikkeissä, ne toimivat myös ihmisen sisällä ja voivat saada tuhoa aikaan.

Tässä yhteydessä mieleen tulee vuoden 1917 jälkeiset tapahtumat. Ne kertovat, että Dostojevskin varoituksesta ei otettu vaarin.  Mutta romaanin sanomaa ei saa rajoittaa syntyaikaansa. Yhtä lailla se voi olla varoituksena meidän ajallemme.

Romaanissa esiintyvän anarkistisen vallankumousliikkeen toiminta lähtee kehittymään kaoottiseen suuntaan.  Liikkeen johtaja Pjotr Verhovenski on ulkoisesti sosiaalinen ja sanavalmis nuori mies, jonka poliittinen sanomansa on raju. Hän haluaa tuhota vanhan järjestyksen keinoja kaihtamatta. Hän osoittautuukin kylmäveriseksi tunteettomaksi toimijaksi – murhamieheksi, joka ei säästä edes kavereitaan.  

Verhovenskin rinnakkaishahmona on Nikolai Stavrogin, jonka tämä haluaa vetää tiiviimmin mukaan liikkeen toimintaan. Hänessä on Verhovenskin mielestä liikkeen kasvun mahdollistavaa ulkoista habitusta. Ulospäin hän näyttää sankarilta. Hän on komea, aina hyvin pukeutunut ja seurallinen hurmuri. Stavrogin jää kuitenkin lopulta liikkeen toiminnasta varsin irralliseksi. Hän on tavallaan Arkadi Svidrigailovin rinnakkaishahmo. Samankaltaisuuksia on paljon aina sitä myöten, että hän on sortunut lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön (Svidrigailovin tapauksessa puheet ovat tosin vain huhuja).
Lisäksi molemmilla on väkivaltaan viittaavia refleksejä. Stavroginin loppukin on hyvin samankaltainen kuin Svidrigailovilla. Molemmat keksivät edessä olevaan itsemurhan peitetarinaksi matkan. Toinen lähtee Amerikkaan, toinen Sveitsiin. Stavrogin kirjoittaa vielä ennen lähtöään eräälle naiselle kirjeen, jossa pyytää tätä seurakseen. Nainen suostuu, mutta matka tyrehtyy, kun mies hirttäytyy.

Stavroginin lapsuus ja nuoruus oli vaikea. Hän kuitenkin pääsi eteenpäin ja menestyi. Ennen saapumistaan romaanin tapahtumiin hän oli kuitenkin jo ryvettynyt noissa seikkailuissaan ja joutunut erilaisiin konflikteihin. Hän oli osallistunut mm. kahteen kaksintaisteluun, joista hänet kylä tuomittiin niin, että hän menetti sotilasarvonsa. Hän kuitenkin kunnostautui Puolan kapinan kukistamisessa niin hyvin, että vapautui tuomioista ja alkoi sen jälkeen lähestyä kapinallisia.
TV-sarjan Stavrogin

Luku ”Tihonin luona” paljastaa Stavroginin persoonan koko totuuden. Tihon on munkki, jonka luo hän menee muka ripittäytymään. Siellä hän kertoo munkille suhteestaan alaikäiseen tyttöön (11 – 14-vuotias). Loppujen loipuksi Stavrogin ei pyrikään katumaan. Hän on mennyt munkin luokse vain testatakseen kirkon anteeksiannon rajoja, kuin ilkeilymielessä.  

Se mitä Stavrogin on hänen kanssaan tehnyt, jää epäselväksi. Hän itse ei myönnä tehneensä mitään vakavaa. Todennäköisesti suhde ei ole edennyt raiskaukseen asti. Jonkin asteiseen insestiin hän kuitenkin tytön kanssa syyllistyi. Tytön maailma romahti.  Stavrogin oli ollut hänelle jonkinlainen pelastaja, sillä mies oli nähnyt tytön äidin lyövän tyttöä. Kun tyttö sitten puhekykynsä menettäneenä alkaa käyttäytyä Stavroginia kohtaan uhmaten, tämä lyö tyttöä. Pian sen jälkeen tyttö hirttäytyy.  Hän on toimissaan ristiriitainen, kaksinaamainen.

Yllä mainitsemassani tv-keskustelussa kysytään: Mitä sellainen tekee poliittisen liikkeen henkisenä johtajana, jolla ei ole lainkaan omaatuntoa ja joka ei ymmärrä eroa moraalisesti oikean ja väärän välillä? Hän yrittää ohjata ja neuvoa muita, mutta itse on moraalisesti läpeensä mätä.

Romaanin henkilöhahmoihin liittyy eräs mielenkiintoinen seikka.  Verhovenskin hahmon esikuvana todellisuudessa on tuo yllä mainitsemani, ylioppilas Ivanovin murhauttanut Sergei Netšajev. Hän oli itse asiassa maaorjanaisen avioton lapsi, joka tosin adoptoitiin. Romaanissa sekä Verhovenski että Stavrogin ovat käytännössä eläneet ilman isää. Toki myös Verhovenskin isä esiintyy romaanissa - kaiken lisäksi vielä jonkinlaisena aatteellisena esikuvana - mutta käytännössä poika on kasvanut ilman häntä. Stavrogin on kasvanut isättömänä, mutta Verhovenskin isä on toiminut hänen kotiopettajanaan. Stavrogin on hänelle oikeastaan läheisempi kuin oma poikansa. Kuitenkin voi päätellä, että tuo kaaosta luovan liikkeen taustalla ovat isättöminä kasvaneet nuoret miehet. Sillä on voinut olla osaltaan vaikutuksensa.  

Kolmanneksi lenkiksi tuohon voisi liittää Ivan Shatovin, jonka esikuvana on Netšajevin murhauttama ylioppilas Ivanov. Shatov on maaorjan poika, joka on myös saanut oppinsa Verhovenskin isältä. Varsi juurettomana hän on kasvanut. Sittemmin hän hylkää Verhovenskin ryhmän ja ryhtyy slavofiiliksi.

Riivaajien maailmassa ihmiset ovat ajautuneet pois elämänsä alkuvoimasta. Heistä on tullut todellisuudesta irrallisia, juurettomia. He eivät tee työtä, ovat tekevinään jotain muuta. Esimerkiksi Aleksei Kirillov on ammatiltaan siltainsinööri. Kun kaupunkiin rakennetaan siltaa, ei edes ajatella, että hän voisi olla sitä rakentamassa.

Romaanin tapahtumien edetessä kohti loppuaan saa Ivan Shatov - tuo yllä mainittu entinen vallankumouksellinen - myöhään illalla yllättävän vieraan.  Hänen luokseen saapuu entinen vaimo Marie, kaiken lisäksi viimeisillään raskaana. Shatov tekee kaikkensa hänen eteensä vaikka on täysin varaton, vailla työtä. Hän saa keskiyöllä hankittua kätilön apuun. Shatov on hermostunut kuin olisi lapsen oikea isä. Synnytys on kivulias, mutta Marie synnyttää terveen poikalapsen. Äiti jää lepäämään. Kätilö lohduttaa, että kyllä lapselle löytyy paikka orpokodissa. Shatov suutahtaa ja vastaa lujana, että hän aikoo huolehtia siitä itse.

Jonkin ajan kuluttua vaimo kiroaa miehelle huulet vavisten Stavroginia, lapsen isää. Hän syöksyy entisen miehensä kaulaan ja suutelee. Nyt hänelle näyttää Stavroginin petturuuden jälkeen löytyvän uusi turva.

Tulee herkkä kohtaus, jossa pari alkaa suunnitella uutta elämää.  Naapurina asuvan Kirillovinkin hän mainitsee.

”Shatov puheli hänelle Kirillovista, siitä miten he nyt aloittavat elämänsä ’uudelleen ja ikuisiksi ajoiksi’, puhui Jumalan olemassaolosta, siitä että kaikki ovat hyviä… Innoissaan he ottivat pienokaisenkin uudelleen tarkasteltavaksi. – Marie, hän huudahti pidellen lasta käsissään, - eivätkö olekin lopussa vanhat houreet, häpeä ja haaskat? Nyt ryhdytään tekemään työtä ja lähdetään uutta tietä pitkin kolmestaan, niin, niin…!”

Todellisuus ei ole kuitenkaan ruusuinen. Pian tämän jälkeen liikkeen mies tulee noutamaan Shatovia. Tämän on tarkoitus luovuttaa metsään piilotettu painokone takaisin vallankumouksellisten haltuun. Siellä metsässä Verhovenski ampuu Shatovin omakätisesti. Vaikka eräät yrittävät vakuutella miehelle, että vaimo on palannut tämän luokse, tunteeton Verhovenski vain ilkkuu, ei kuuntele vaan toimii kylmäverisesti omien periaatteittensa mukaan. Ruumis upotetaan lampeen. Pian sen jälkeen ystävä Kirillov allekirjoittaa murhasta valheellisen tunnustuksen ja ampuu itsensä. Ei päässyt Shatovin uusi elämä alkua pitemmälle.
… 

Kirillovin hahmo on minulle selkeästi ollut haastavinta ymmärtää ja tunnustan, että Riivaajia ja varsinkin Kirillovin aatteellisia kysymyksiä pohtiessani koko kirjoitusprosessini jämähti pitkäksi toviksi paikalleen. Jo ihan konkreettisesti ottaen olen joutunut ristiriitoihin, kun olen verrannut oivalluksiani siihen, miten häntä on yleisesti luonnehdittu. Hänestä ensinnäkin on tavanomaista todeta, että hän on ateisti, joka asettaa itsensä jumalaksi ja osoittaakseen sen todeksi päättää tehdä itsemurhan. Toisaalta ristiriitoja aiheuttaa se, että hän kuitenkin näyttää uskovan, vieläpä syvästi. Onhan siellä sellainenkin kohtaus, jossa hän julistaa Fedka-pakkotyövangille kristinuskon perusteita. Kirillov tuntuu olevan kaukana ateismista, vaikka tosin eräissä kohdin voi sanamuotojen perusteella tehdä myös toisenlaisia päätelmiä.

Kirillovia on usein myös leimattu mielenvikaiseksi, joka julistaa itsensä jumalaksi ja murhaa itsensä hulluuden tilassa. Myös hänen vajavaisen kielenkäyttönsä sanotaan tätä vahvistavan. Hän ei pysty ilmaisemaan kokonaisia lauseita, mikä tosin pitää paikkaansa kuin osittain. On tilanteita, joissa hän kykenee ilmaisemaan itseään aforistisen tyylikkäästi. Jevlampijev kuvaa Kirillovia venäjän kielen sanalla ”jurodivyj” (юродивый), joka suomennetaan ilmaisulla ’Jumalan tähden houkka’. Se on tosin vain vertauskuvallinen lisämääre, jolla luonnehditaan hänen moninaista olemusta.  Kirillov ei itse osaa selittää omia ongelmiaan venäjän kielen käytössä, mutta romaanissa vihjataan kuitenkin hänen elämänkokemuksiinsa ulkomailla (mm. Amerikassa). Samoin Stavroginin ja Verhovenskin toiminnalla on vaikutuksensa. Jotain järkyttävää hänelle on tapahtunut, kun siltainsinööriksi opiskelleesta miehestä tulee omalaatuinen itsensä ”jumalaksi” julistava mystikko.

Jevlampijev katsoo, että Kirillovin puheesta kuuluu kirjailijan oma ääni, ja nimenomaan silloin, kun tämä ilmaisee ajatuksiaan selkeästi. Hänet siis voi laittaa samaan nippuun Ippolit Terentjevin kanssa.

Lukiessani joskus muinoin opiskeluaikanani Riivaajia, tunsin erityistä vetoa juuri Kirilloviin. En tuolloin asioita kovin syvällisesti jäänyt pohtimaan, mutta hänen henkinen erilaisuutensa ja hänestä ainakin romaanin alkupuolella huokuva tasapainoisuutensa teki vaikutuksen. Toki olin sitten pettynyt itsemurhaan ja varsinkin siihen, kun hän suostui ennen itsemurhansa toteuttamista Verhovenskin pyyntöön ja allekirjoitti tunnustuksen, että hän oli muka murhannut pitkäaikaisen ystävänsä Ivan Shatovin.

Stavroginin ja Kirillovin uskoa voi vertailla kahden romaanista löytyvän väitteen kautta. Stavroginin uskosta Kirillov toteaa Verhovenskille näin:

”Jos Stavrogin uskoo, niin hän ei usko, että uskoo. Jos taas hän ei usko, niin hän ei usko, ettei usko.”

Toisessa tilanteessa Stavrogin toteaa Kirilloville seuraavaa:

Jos teille selviäisi, että te uskotte Jumalaan, niin te myös uskoisitte; mutta koska ette vielä tiedä, että uskotte Jumalaan, niin te ette usko.

Tämä on pientä sanaleikkiä mutta kyllä sieltä jokin ydin löytyy. Stavroginilta tuntuu puuttuvan voimaa uskoon. Sen sijaan Kirillovin ongelma on, että hän vaatii uskolleen syvempiä perusteluja. Näitä perusteluja hän ei ole kuitenkaan löytänyt. Jevlampijevin mukaan Kirillov ”joutuu lopulta toteamaan, ettei mitään absoluuttisia perusteluja voi ollakaan”.

Kirillov ilmaisee selvästi, että hän EI usko kuolemanjälkeiseen ylösnousemukseen. Ippolit Terentjeviin verrattuna hän on mennyt pitemmälle. Ippolit päättää sulkea sen kysymyksen pohdiskelujensa ulkopuolelle, koska me emme voi tietää, mitä kuoleman jälkeen ihmiselle tapahtuu. Kirillov kuitenkin toteaa selvin sanoin, että Jeesus ja hänen vierellään uskonsa tunnustanut ryöväri saavat ristillä surmansa.

Kirillov julistaa toisenlaista uskonkäsitystä. Hän ei torju ikuista elämää, hän uskoo ikuisuuteen maisessa elämässä. Tällöin kuolemasta ei tule vain toissijainen elämään nähden vaan se menettää Kirillovin mukaan merkityksensä. Jumala on ihmisen sisällä, se ilmenee harmoniana. Jumala on hänelle yhtä kuin ikuisuus (Jevlampijevin mukaan). Alla on lainaus Kirillovin puheesta.  Sinä ihminen löytää sisältään ikuisuuden tunteen:

”Kirillov havahtui ja alkoi yhtäkkiä puhua aivan ymmärrettävästi, sujuvammin kuin koskaan aikaisemmin… - On sekunteja, niitä on kerrallaan kaiken kaikkiaan viisi tai kuusi, jolloin te tunnette ikuisen, täydellisesti saavutetun harmonian läsnäolon… Tuo tunne on selkeä ja kiistämätön. Äkkiä te ikään kuin aistitte koko luonnon ja samassa sanotte: niin, se on totta.”


Todetaan ristiriidan lisäämiksi, että tuosta syvähenkisyydestä palataan nopeasti arkeen. Kirillov kertoo näkynsä naapurilleen Shatoville, joka tuntee miehen hyvin, sillä uskomailla oleillessaan he olivat läheisiäkin ystäviä. Shatov palauttaa Kirillovin arkeen todeten, että tuollaiset kokemukset liittyvät alkamaisillaan olevaan kaatumatautikohtaukseen ja kehottaen tätä olemaan varuillaan. Dostojevskihan sairasti kaatumatautia ja hänellä oli elämässään samanlaisia elämyksiä. Shatovilla on tuona hetkenä muita huolia, kun vaimon synnytys on alkamassa.

Näen itse tuossa Shatovin sarkasmissa myös Dostojevskin välillä yllättävää huumoria, jolla saatetaan vinoilla kirjailijan aikana muotiin nousseelle spiritismille ja siihen liittyville yliluonnollisille kokemuksille. Hän on arvostellut näitä aikansa liikehdintöjä päiväkirjoissaan.

Ikuisuuden teema on kuitenkin omalla painollaan romaanissa mukana. Kirjailija kehittää ajatusta edelleen kertomuksessaan Naurettavan ihmisen uni (ks. alla).

Amerikkaan liittyen minulla nousi mieleen erikoinen rinnastus. Nimittäin Rikoksessa ja rangaistuksessa Svidrigailov päättää matkustaa ”Amerikkaan”. Hän hyvästelee ihmisiä ja kertoo aivan vakavissaan olevansa lähdössä ulkomaille. Sitten hän kuitenkin ampuu itsensä. Amerikka on hänelle eräänlainen toinen maailma, kuin unelmien täyttymys. Riivaajissa Kirillov ja Shatov ovat asuneet Amerikassa. Heillä on sieltä hyvin karvaita kokemuksia. He joutuvat kovasti tekemään töitä mutta ovat lopulta kuitenkin aivan puilla paljailla. Loppujen lopuksi Stavrogin lahjoittaa heille sitten sen verran rahaa, että he voivat palata sieltä Eurooppaan. Miehet jäävät tästä kiitollisuuden velkaan Stavroginia kohtaan.

Sekä Kirillov että Shatov eivät ole enää samoja ihmisiä Amerikasta palatessaan. Jokin heissä on muuttunut. Tässä valossa tulevat Kirillovin päätelmät ikuisesta elämästä uuteen valoon. Kirillov on tavallaan kokenut sen, mitä Svidrigailov lähti kokemaan. Tuon kokemansa jälkeen hän ei enää usko kuoleman jälkeiseen ikuiseen elämään. Hänelle olevaista on vain mainen elämä, jossa siis ikuisuus on läsnä.

Kirillovin itsemurha on hankala kysymys. Romaanin alkupuolella hän pohtii kysymystä, mikä estää ihmisiä tekemästä itsemurhia. Tässä tilanteessa Kirillovin kieli on katkonaista ja siksi ajatus epäselvää. Se saattaa kertoa vain siitä, että Kirillovin näkemys on vasta muotoutumassa.  Kirillov toteaa, että itsemurhan esteenä voi olla kaksi asiaa, ”toinen hyvin pieni, toinen hyvin suuri”. ”Mutta myös pieni on hyvin suuri”, hän jatkaa. Pieneksi syyksi hän mainitsee kivun. Nimenomaan ne, jotka suunnittelevat itsemurhaa täysissä järjenvoimissaan, pelkäävät fyysistä kipua. Esimerkkinä Kirillov mainitsee, että jos iso kivi on putoamassa päähän, ihminen on kauhun vallassa. Toinen suurempi syy, on epätietoisuus siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Kirilovin keskustelukumppani ajattelee, että ihminen pelkää rangaistusta, minkä ihminen voi kuoleman jälkeen saada. Kirillov ei kuitenkaan tarkoita sitä. Hän tarkoittaa, että ihminen ei voi tietää, mitä kuoleman jälkeen voi odottaa. Kuolemanjälkeinen elämä voi olla vielä kauheampaa kuin mainen elämä. Nämä ovat Kirilloville kuitenkin ihmisten ennakkoluuloja.

Miksi Kirillov tekee itsemurhan? Se on pitkä kysymys pohdittavaksi. Yritän tiivistää. Kirillov haluaa osoittaa elämän merkityksen. Ihminen on oman elämänsä herra. Hän haluaa voittaa itsemurhan esteenä olevan kivun ja pelon. Hän haluaa itsemurhallaan korostaa elämän merkitystä. Tässä yhteydessä Kirillov toteaa nostavansa itsensä jumalaksi. On huomattava, että romaanissa käytetään tässä yhteydessä pientä alkukirjainta: ”Joka voittaa kivun ja pelon, hänestä tulee jumala”.

Itsemurhansa ympärillä on paljon tapahtumia, joista tulee selkeitä yhtymäkohtia Jeesuksen viimeisille päiville ennen ristiinnaulitsemista. Niitä on myös kuoleman hetkenä. Näillä yhteyksillä halutaan korostaa Kirillovin yhteyttä Kristukseen. Hän on eräänlainen uusi Kristus, jonka tehtävä on vapauttaa ihmiset elämään.  Jevlampijen mukaan Dostojevski halusi romaania hahmotellessaan kehittää Kirillovista jatketta Idiootissa esiintyvälle ruhtinas Myškinille. Myškin on eräänlainen ”maanpäällinen Kristus”. Kirillovin hahmoa oli määrä kehittää enemmän ”uuden Kristuksen” suuntaan. 

Myškinissa ja Kirillovissa on paljon samankaltaisia piirteitä. Kirillov esiintyy suorana ja jalomielisenä ihmisenä, joka sairaalloisesti reagoi kaikkeen valheelliseen ja halpamaiseen. Hän on Myškinin tavoin melkein kyvytön kokemaan ihmisiä kohtaan negatiivisia tunteita. Hän suhtautuu lämminsydämisesti ja suopeasti melkein jokaiseen, joka tulee pyytämään häneltä jotakin. Jopa siinä tapauksessa, kun Shatov tulee kertomaan vaimonsa synnyttävän, hän valittelee, ettei kykene toimimaan kätilönä, vaikkei Shatov häneltä kätilöapua pyydäkään.  Romaanissa mainitaan muutaman kerran Kirillovin lapsenomainen välitön hymy, joskus hänen kerrotaan punastuvan, hän osoittaa kärsivällisyyttä vastenmielisiäkin ihmisiä kohtaan. Kirillov pitää lapsista, hänet tavataan kerran leikkimässä vierailulle tulleen pikkutytön kanssa. Lisäksi Kirillovilla on Myškinin tapaan kyky havaita muiden ihmisten piilossa olevia sielun liikkeitä, tämä tulee ilmi mm. keskustelussa Nikolai Stavroginin kanssa kaksintaistelun jälkeen.

Olen Kirillovin itsemurhaan liittyen vielä ymmällä. Tulkitsen romaania niin, että allekirjoittaessaan Verhovenskille tunnustuksen Kirillov on joutunut riivaajien valtaan. Siis ne vaikuttavat hänessä samoin kuin Verhovenskin ”netšajevilaiseen” anarkistisessa liikkeessä ja ylipäänsä romaanin muissakin tapahtumissa.

Menen seuraavaksi itsemurhan kuvaukseen. Kuoleman kamppailu kuvataan siinä kaikessa raakuudessaan. Vaikka Kirillov on pohtinut kuoleman filosofiaa perusteellisesti, sen kohtaamisessa tulevat kuitenkin pelot pintaan. Hän joutuu kohtaamaan kuoleman kauhukuvat kasvokkain. Tässäkin voi löytää yhtenevyyksiä Jeesuksen ristinkuolemaan.

Kirillovin on määrä tehdä se yksin toisessa huoneessa. Hän on rynnännyt huoneeseen ja sulkenut oven. Verhovenski odottaa toisessa huoneessa. Aikaa kuitenkin kuluu eikä laukausta kuulu. Hän ottaa varmuuden vuoksi oman revolverinsa esiin. Tulee hetki, kun kärsivällisyys menee ensi kerran. Verhovenski yrittää avata ovea, Kirillov hyökkää häntä kohti raivon vallassa. Verhovenski sulkee pelästyneenä oven. Taas kuluu pitkä aika. Viimein hän päättää taas mennä huoneeseen ja on jo valmiina laukaisemaan, jos Kirillov hyökkää kimppuun tai ampuu häntä kohden. Mutta hän ei näe huoneessa ketään, siellä on täysi hiljaisuus. Hän löytää Kirillovin nurkasta seinän ja kaapin välistä.

”…seisoi kauhistuttavan kummallisesti – liikkumatta, ojentautuneena, kädet tiiviisti kylkiä pitkin, pää koholla ja kiinteästi nojaten takaraivoaan seinään aivan nurkassa, kuin toivoen piiloutuvansa sinne, kokonaan häkeltyneenä.”

Hetkeen ei tapahdu mitään. Sitten Verhovenski menettää malttinsa:

”hän syöksähti paikaltaan, alkoi huutaa ja… hyökkäsi kauhistuttavalle paikalle. Mutta tultuaan aivan lähelle hän pysähtyi taas kuin naulittuna…”

Nähdessään Kirillovin ilmeen hän on yhä enemmän kauhuissaan.

”…tuo olento hänen huudoistaan ja raivoamisestaan huolimatta ei edes liikahtanut, ei hievahtanutkaan, yksikään jäsen ei liikahtanut – se oli kuin kivettynyt tai vahakuva. Kasvojen kalpeus oli luonnoton, tummat silmät liikkumattomat ja ne tuijottivat johonkin kaukaiseen pisteeseen.”

Verhovenski tutkii kynttilän valossa kasvoja tarkemmin. Hänen tekisi mieli kärventää niitä tulella. Hän alkaa täristä, tarttuu kiinni itsemurhaajan olkapäähän. Sitten silmänräpäyksessä tapahtuu jotain, jota hän ei ehdi tajuta. Kirillov taivuttaa äkkipikaisesti päätään, kynttilä lentää lattialle ja sammuu. Hän tuntee kipua pikkusormessa, johon Kirillov on iskenyt hampaansa. Hän on paniikissa ja lyö Kirillovia kaikin voimin revolverillaan. Hän pakenee huoneesta. Kirillov jää sinne, tämän suusta ”sinkoilee karmeita kirkaisuja”, jotka toistuvat ja toistuvat. Sitten kuuluu laukaus. Kynttilä on sammunut ja huoneessa on pilkkopimeää. Hän muistaa nähneensä hyllyllä tulitikut, löytää ne ja onnistuu sytyttämään kynttilän. Kipu Kirillovin puraisemassa sormessa yltyy. Hän löytää Kirillovin ruumiin.

”Laukaus oli suunnattu oikeaan ohimoon, ja luoti oli tullut ulos vasemmalta puolelta lävistettyään pääkallon. Näkyi veren pärskeitä ja ulosvuotaneita aivoja.”

Hän asettaa kynttilän pöydälle ja varmistuttuaan, ettei se voisi saada aikaan tulipaloa jättää sen palamaan. Hän vilkaisee pöydällä olevaa Kirillovin itsemurhaviestiä, jossa tämä tunnustaa murhanneensa Shatovin, hän hymähtää ”kaavamaisesti” ja poistuu talosta peittäen jälkensä huolellisesti.

Ollessaan kuoleman kanssa kahden Kirillov kohtaa kauhun hetkiä. Tuo edeltävä huuto rinnastuu Jevlampijevin tulkinnassa Kristuksen kuolonhuutoon. Ylipäänsä Kirillovin elämän viime hetkiin liittyy paljon tapahtumia, jotka muistuttavat Kristuksen viime hetkiä.
 
Glazunovin maalaus

BOBOK (Kirjailijan päiväkirja 1873)

Pienessä kertomuksessa Bobok (vuosi 1873) ympäröivästä elämänpiiristä irralleen joutunut päähenkilö seikkailee hautausmaalla ja tutustuu siellä vainajien elämään. Kyseessä on hirtehishumoristinen tarina, jonka tavoitteena on hälventää kuoleman ja elämän rajaa. Minusta kertomus kuitenkin lähinnä pureutuu olemassa olevaan todellisuuteen. Siinä täysin harmittomasti kieroillaan vallitsevalla ihmisten arvohierarkioille ja ns. parempien ihmisten vähättelylle alempia kohtaan.  Kaikki kuitenkin joutuvat kohtaamaan kuoleman.

Kertomus sai ilmestyessään aikalaistensa pilkan, mm. kirkollisille ihmisille se ei ollut mukavaa luettavaa. Mutta tällainen leikittely oli tarpeen. Sillä oli oma tehtävänsä. Ehkä hän myös pilkkasi tuon ajan spiritistisiä ja muita kuoleman jälkeistä elämää korostavia muotiliikkeitä.

Kertomuksen nimi ”Bobok” tarkoittaa pikkupapua.  Tässä sen tehtävä on kuitenkin kuvaa ääntä, jonka ihmisestä lähtee, kun hänestä elämän viimeinen lanka katkeaa. Ja kuolemahan tässä ei ole hetkellinen tapahtuma. Se on pitempi prosessi, joka alkaa jo ihmisen vielä ollessa elossa ja jatkuu muutaman kuukauden vielä hautauksen jälkeen. Kertomuksessa kerrotaan miehestä, joka eksyy eräänä päivänään hautausmaalle. Ensin hän seuraa hautajaisia. Hän ei lähdekään muistotilaisuuteen vaan jää vaeltelemaan hautausmaalle kirkon kupeessa. Siellä hän sitten yllättäen alkaa kuulla kummaa keskustelua: jossakin pelataan korttia. Vainajat ovat alkaneet elää hänen ympärillään.  Monenlaista tallaajaa siellä kohdataan. Vainajat yrittävät vielä pitää kiinni omasta yhteiskunnallisesta asemastaan, joka heillä elämänsä aikana on ollut. Kuitenkin kaikilla elämä lopulta sammuu tuohon ”bobok-sykkeeseen”.

Kertomus löytyy suomeksi  kirjasta Valkeat yöt (Karisto Oy, 2007) Eila Salmisen suomentamana. Kirjailijalla oli tapana kirjoittaa päiväkirjaan kertomuksia ja siellä tämäkin juttu on alkuaan ilmestynyt.


KESKENKASVUINEN (1875)

Romaani Keskenkasvuinen (Подросток) ilmestyi vuonna 1875. Olen lukenut sen joskus vuosikymmeniä sitten. En muista siitä paljoakaan. Ei se kuitenkaan ole minua sytyttänyt samalla lailla kuin Dostojevskin muut suuret romaanit. Nyt joudun turvautumaan lähinnä toisen käden tietoihin.

Romaanissa sivutaan samoja kysymyksiä kuin Riivaajissa. Aatteiden ristitulessa henkilöt liikkuvat ja niihin kuuluu myös ateismi. Ja sielläkin on vallankumouksellinen narodnikkien  (https://fi.wikipedia.org/wiki/Narodnikit ) ryhmä, joka kantaa Dergatšovin nimeä.

Itsemurhan teema on mukana myös tässä romaanissa. Jätän romaanin päähenkilön Arkadi Dolgorukin rauhaan, samoin kuin hänen todellisen isänsä, tilanomistaja Andrei Versilovin ja hänen kaksijakoisen persoonansa. Valaisen hieman aivan muuta henkilöhahmoa, joka kuuluu Dergatšovin ryhmään ja on kanssakäymisessä ”keskenkasvuisen” nuorukaisen Arkadi Dolgorukin kanssa.  Kyseessä on mies nimeltä Kraft (http://www.fedordostoevsky.ru/works/characters/Kraft/ ).

Kraftilla on päässään idea, jonka myötä hän päätyy tekemään itsemurhan.  Hänen mielestään venäläiset on toisarvoinen kansa, jonka tehtävä on vain palvella jalompaa heimoa eikä sillä kuulu olla itsenäistä roolia ihmiskunnan kohtaloissa.  Hän tulee johtopäätökseen, jonka mukaan vastedes venäläisten toiminta täytyy saada pysähtymään eli heiltä on poistettava toimintaedellytykset. Samoja ajatuksia on ollut muuten yllä mainitulla Versilovilla, mutta tämä ei ryhdy niin pitkälle vietyihin johtopäätöksiin.

Krafin hahmon todellisena esikuvana on ollut mies nimeltä Kramer (http://www.fedordostoevsky.ru/around/Kramer/ ), josta Dostojevski oli kuullut tunnetulta asianajajalta A.F. Konilta(A.F. Koni ), joka on minulle tuttu henkilö käsitellessäni taannoisessa kirjoituksessani 1800-luvun vallankumouksellisten toimintaa. Kramer päätyi itsemurhaan ja selitti itsemurhaviestissään motiiviaan rakkaudella Venäjän kansaa kohtaan, jonka kuuluu kutsumuksenaan palvella ihmiskuntaa tuoreempien kansojen jalostamiseksi eli tässä tapauksessa olla niille kuin ”lannoitteena”. Tässä ajatuksessa siis venäläiset saavat todellisen orjakansan roolin.


KIRJAILIJAN PÄIVÄKIRJASTA (VUODELTA 1876)

Looginen itsemurhaaja

Kirjailijan päiväkirjan kertomukset ja muut tekstit värittävät keskeisesti tätä aihetta. Itsemurhan kysymyksiä hän pohtii seikkaperäisesti. luoden ns. ”loogisen itsemurhaajan” käsitteen (vuosi 1876). Hän on täysin konstruoitu materialistisen ihminen, joka päätyy murhaamaan itsensä osoittaakseen oman tahtonsa voimaa ja ollakseen alistumatta todellisuuden asettamiin rajoituksiin.

Loogista itsemurhaajaa  Dostojevski pitää hypoteettisena luomuksena eikä sellaiselle löydy hänen mukaansa suoraa esimerkkiä. Monissa lukemissani teksteissä ”loogiseksi itsemurhaajaksi” on nimetty niin Svidrigailov kuin myös Kirillov, vaikka he kuitenkin uskovat Jumalaan. Looginen itsemurhaaja on sen sijaan täydellinen ateisti, joka ei halua sopeutua mihinkään sellaiseen, joka Dostojevskin mukaan edellyttää Jumalaa, esimerkkinä pyrkimys harmoniaan luonnon kanssa.

Lähimmäksi loogista itsemurhaajaa ajattelisin Keskenkasvuisessa mainittua Kraftia.

Riivaajissa Kirillov kyllä ottaa tämän aiheen eräässä kohdassa esillä. Kirillovin mielestä ateistille on aatteellisesti epärehellistä olla tekemättä itsemurhaa. Tällöinhän hän jättää kuolemansa jonkun toisen käsiin.


Kaksi itsemurhaa

Samoihin aikoihin Dostojevski kirjoittaa kahdesta nuoren naisen itsemurhasta, joiden tekijät edustavat vastakkaista yhteiskuntaryhmää. 

Ensimmäisen hän katsoo syntyneen jostain tunnekuohun herättämästä mielenjuonteesta. Hänen mielestään jotain kauheaa on hänelle täytynyt tapahtua kun on sellaiseen päätynyt.

Dostojevskin mukaan itsemurhan tekijä oli 23-24-vuotias ”laajalti tunnetun venäläisen emigrantin” tytär, joka oli syntynyt ulkomailla. ”Verenperinnöltään venäläinen, mutta kasvatukseltaan ei oikeastaan lainkaan venäläinen”, lisää Dostojevski päiväkirjaansa.

Itse asiassa kyseessä oli merkittävän venäläisen kirjailijan ja kulttuurivaikuttajan Aleksandr Herzenin tytär. En sitä muuten tietäisi, mutta päiväkirjojen suomentaja Olli Kuukasjärvi on sen lisännyt viitteisiin.  Ja kun tarkemmin tutkin, niin paljastui hieman muutakin. Kyseessä oli tuolloin vielä nuori neito, vasta 17-vuotias. Dostojevskin omat tiedot ovat siis iän suhteen vääriä.  Tyttö oli nimeltään Jelizaveta Herzen (1858 – 1875).

Dostojevskia on kiinnostanut muutamat yksityiskohdat. Hän on pannut merkille kuolintavan: ”Hän kostutti vanun kloroformiin, kietoi sen kasvoilleen ja paneutui maata.” Erityisesti häntä on järkyttänyt tytön jättämä viesti:

”Olen lähdössä pitkälle matkalle. Jos se ei onnistu, niin kaikki kokoontukoot juhlimaan minun kuolleista heräämistäni Clicquot’n kera. Jos taas onnistuu, niin pyydän vain että minut haudataan vasta kun on aivan varmaa että olen kuollut, koska on niin epämiellyttävää herätä arkussa maan alla. Se ei ole tyylikästä!

Viesti oli kirjoitettu ranskaksi ja Clicquot viittaa samppanjaan.

Dostojevski panee ensin merkille sanan ”tyylikäs” käytön. Siinä on uhmaa ja kenties myös vihaa ja kiukkua. Dostojevskin mukaan naisen motiivi jää hämärän peittoon. Ehkä hän oli vain kyllästynyt ”elämän suoraviivaisuuteen”, kaikki oli vain alkanut painostaa. Hän kaipasi jo lapsesta asti omaksuttuun elämäntapaansa ”jotain monimutkaisempaa”. Näin pohti siis Dostojevski. Mutta wikipedian lähteen mukaan itsemurhalle oli kuitenkin todellinen motiivi. Tyttö oli intohimoisesti rakastunut 44-vuotiaaseen mieheen, muttei saanut osakseen vastarakkautta.  Siksi hän päätyi itsemurhaan.

Toinen tapaus on selkeämpi. Sen Dostojevski nostaa esiin kuin vastapainona edelliselle.  Hän kertoo löytäneensä lehdestä pikku-uutisen, jonka mukaan köyhä ompelijatyttö oli heittäytynyt alas neljännestä kerroksesta ”puristaen sylissään ikonia”. Tuo yksityiskohta uutisen yhteydessä sai Dostojevskin miettimään:

”Se antaa itsemurhalle jotenkin nöyrän ja alistuneen sävyn. Tyttö ei ilmeisesti lainkaan kapinoinut eikä soimannut kohtaloaan, vaan elämä vain oli käynyt mahdottomaksi. […] …hän oli rukoillut lyhyesti ja kuollut.”

Tuo tyttö teki murhan epätoivoisena. Hän ei nähnyt mieltä jatkaa maallista elämäänsä ja näki elämän sijasta ainoan toivonsa Jumalassa ja kuoleman jälkeisessä elämässä. Hän turvautui uskoon.

Tuosta ensimmäisestä tapauksesta Dostojevski sai palautetta ja siitä käydään kirjan sivuilla kansalaiskeskustelua.  Joku kirjoittaja ihmettelee, miksi merkittävä kirjailija ylipäänsä nostaa tuollaisia mitättömiä tapauksia esille.

Lähde:
Fjodor Dostojevski: Kirjailijan päiväkirja. Valikoiman toimittanut ja suomentanut Olli Kuukasjärvi. Otava 1996.  184


NAURETTAVAN IHMISEN UNI (1877)

Parikymmensivuinen novelli Naurettavan ihmisen uni (Сон смешного человека) ilmestyi aikoinaan kirjailijan päiväkirjoissa. Tämäkin novelli on suomennettu ja löytyy samasta kokoelmasta kuin yllä mainittu Bobok (Fedor Dostojevski, Valkeat yöt. Karisto 2007).

Tämä on oikeastaan tässä pitkässä kirjoituksessani kuin ”sokerina pohjalla”. Siinä pelkistyy Dostojevskin antropologisen ajattelun idea. Kirjailija on jatkanut aiheen käsittelyä ja siinä liikutaan hieman konkreettisemmissa ympyröissä.

Se on novelli, jossa itsemurhaa hautova mies havahtuu näkemänsä unen kautta löytämään elämälleen tarkoituksen. Hänen haaveilemansa ylösnousu ei tapahdu kuoleman kautta, vaan se on konkreettinen ylösnousu suoraan elämään. Elämä on ikuista ja ikuisuus on jo elämässä.

Mies on päättänyt tehdä itsemurhan. Hänellä on tapana illalla kotiin kävellessään katsoa taivaan tähtiä ja tuona iltana eräs tähti antaa miehelle viestin, että nyt on aika tehdä itsemurha. Samassa kuitenkin pieni tyttö tarttuu miehen hihaan ja hokee hädissään ”äitiä” kuin apua pyytäen. Tytöllä on todellinen hengenhätä eikä hän heti luovuta, vaikka mies yrittää työntää tyttöä syrjään. Lopulta hän kuitenkin pääsee tytöstä eroon ja rientää eteenpäin pannakseen täytäntöön oman tehtävänsä.

Mies on jo aikaisemmin hankkinut itsemurhan toteuttamiseen revolverin ja hän istahtaa kotiin tultuaan pöydän ääreen, ottaa revolverin ja asettaa sen eteensä.  Ja alkaa samalla miettiä tapaamaansa tyttöä:

”Jos kerran olin päättänyt, että tänä yönä otan hengen itseltäni, niin minusta näin ollen kaiken maailmassa olisi pitänyt olla vieläkin yhdentekevämpää kuin koskaan ennen. Minkä vuoksi sitten minusta alkoi tuntua, ettei kaikki ollutkaan yhdentekevää ja säälin tyttöä?”

Hän olisi laukaissut, mutta tyttö on edelleen mielessä. Naapurissa korttipeliseurue pitää elämää ja kun siellä rauhoitutaan, hän nukahtaa nojatuolille pöydän ääreen. Hän on usein nähnyt unia, esimerkiksi veljensä on ilmestynyt tämän kuoleman jälkeen, mikä täsmää hyvin yllä kertomani itsemurhaajien kokemuksiin.

Nyt sitten unessaan hän laukaisee suoraan sydämeen, vaikka oli alun perin suunnitellut laukaisevansa ohimoon. Mies ei tunne kipua, hänen yllensä vain laskeutuu pimeys.  Hän kuvaa maanneensa pitkin pituuttaan kovalla alustalla pystymättä tekemään mitään.

Hänet haudataan. Hän kuulee ympäriltään hälyä, kun seinänaapurit huutelevat, mörisevät ja kimittävät. Hän makaa sitten maan alla liikkumatta tuntien ruumiissaan maan kosteuden ja kylmyyden. Arkun kannen läpi alkaa tippua vesipisaroita, ensin yksi, jonkin ajan kuluttua toinen ja niin edelleen tihentyvässä tahdissa. Hän alkaa tuntea fyysistä kipua. Hän alkaa huutaa kuvittelemalleen Kaikkivaltiaalle.  Sitten hän vaikenee. Jonkin ajan kuluttua hänet nostetaan haudasta, hän huomaa saavansa näkönsä takaisin. Ja hän lentää avaruudessa, joku olento kuljettaa häntä.

Lopulta hän löytää itsensä vieraalta tähdeltä, vieraasta maasta. Näky on paratiisimainen, päivä paistaa kirkkaana, kukat tuoksuvat. Meidän silmin katsottuna näkymä on kuin Tyynen meren saarilla, novellissa mies viittaa Kreikan saariin.

”Lempeä smaragdinvihreä meri huuhtoi hiljaa rantoja ja suuteli niitä ilmeisellä, näkyvällä, miltei tietoisella rakkaudella.”

Hän tapaa tuon vieraan maan onnelliset asukkaat. He käyttäytyvät kuin paratiisissa, ympäröivät hänet ja suutelevat. Kauneus on häikäisevä. Ihmisten silmät loistavat. Lapsenomainen ilo täyttää kaiken.

Näin uni jatkuu. Hän on ihanneyhteiskunnassa, jossa ei ole ristiriitoja, ei ole luokkaeroja, ei ole perheitä eikä rajoittavia aitoja. Maan lapset ovat kaikkien lapsia, rakkaus on rajatonta. He tuntevat keskinäistä yhteyttä, laulavat yhdessä, vaeltavat metsissä ja nauttivat luonnosta. Iltaisinkin he kokoontuvat yhteen ylistämään luontoa laulaen harmonisina kuoroina. Mies ei ymmärrä kaikia lauluja mutta se tunkeutuu sydämeen  selittämättömän ihanalla tavalla.

Mies kertoo kokeneensa tuon jo maan päällä mutta se on heijastunut häneen kaihona ja selittämättömänä suruna. Kun hän kertoo tunnoistaan noille ihmisille, käy lopulta niin, että hän turmelee nuo kaikki ihmiset. Kaikki alkaa viattomista sanoista, mutta se leviää heidän keskuudessaan kuin basilli. Sitten herää nautinnonhimo, mustasukkaisuus ja julmuus.  Roiskahtaa ensimmäinen veripisara. Alkaa muotoutua ryhmiä, jotkut eristäytyvät ja alkavat toimia toisia ryhmiä vastaan. He oppivat häpeän, tekevät siitä hyveen. Nousee kunnian käsite ja ryhmät nostat oman lippunsa esille. Edelleen he alkavat kiduttaa eläimiä ja pian kaikki ovat toistensa kimpussa. He tuntevat surun ja kärsimyksen. Puhutaan, että ”totuus saavutetaan vain kärsimyksen kautta”. Syntyy tiede. He muuttuvat pahoiksi ja alkavat puhua veljeydestä ja inhimillisyydestä. He muuttuvat rikollisiksi ja he keksivät lain.  Tuo mies oli tullessaan tuntenut pyyteettömän rakkauden, nyt on vain itserakkautta. 

Näin tuon saaren elämä etenee. Tulee orjuutta, sotia, tiede luo viisautta ja viisaat haluavat painaa alleen kaikki ”epäviisaat”. Syntyy uskontoja, joissa palvotaan itsetuhoa ja olemattomuutta.

Tuo mies alkaa tuntea syyllisyyttä, halveksia ja inhota itseään. Hän pyytää, että häntä kidutettaisiin, koska hän on syypää tuohon kehitykseen. Hän pyytää, että hänet ristiinnaulittaisiin, mutta hänelle nauretaan.  He uhkaavat häntä hullujenhuoneella.

Sitten mies havahtuu. Hän huomaa kaiken olleen unta. Hän ei halua enää itsemurhaa. Hän lähtee välittömästi etsimään sitä apua tuskassaan tarvinnutta pikkutyttöä.  Ja hän löytääkin tämän.

Mies päätyy oivallukseen, jota Dostojevski on tuotannollaan etsinyt.  Ikuisuus on läsnä jo ihmisen elämässä ja ihmisen on pyrittävä tekemään se todeksi.


LOPUKSI


Karamazovin veljekset olen jättänyt käsittelemättä. Siihen ei nyt riittänyt energiaa. Ehkä joskus siihenkin löytyy aikaa.

Lisäys 22.11.2016.

Riivaajista kertovaan osaan on tehty korjauksia..