keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Tohtori Lizan elämäntyö ja kuolema (Jelizaveta Glinka in memoriam)


Joulupäivänä 2016 havahduttiin muuhunkin kuin Kristuksen syntymään. Tapahtui lento-onnettomuus, jossa Syyriaan matkalla ollut Venäjän Puolustusvoimien lentokone Tupolev Tu-154 syöksyi Mustaanmereen ja kaikki koneessa olleet 92 henkeä saivat surmansa. Kone oli pysähtynyt välillä Sotšin lähellä sijaitsevalle lentokentälle tankkaamista varten, nousi sitten ilmaan kohti määränpäätä ja muutaman minuutin kuluttua matka kävi kohti meren pohjaa.  Venäjällä oli surupäivä, ilkikurisia hymähtelijöitä oli ympäri maailmaa.


Lentokoneessa oli mukana ihmisoikeusaktivisti, Tohtori Lizana tunnettu lääkäri Jelizaveta Glinka. Pyrin tässä kirjoituksessani selvittämään hänen elämäntyötään. Lempinimi ”Tohtori Liza” on yleistynyt siinä määrin, että käytän sitä rinnan naisen varsinaisen nimen kanssa. Välillä hän supistuu pelkäksi Lizaksi.

Yleisradion 30. joulukuuta päivätyn uutisen mukaan turmasyyn selvittämiseen menee kuukausi. Merestä on jo nostettu ylös 19 ruumista ja huomattava määrä ruumiinkappaleita. Alustavien tutkimusten mukaan koneessa ei tapahtunut räjähdystä, mutta terrori-iskun mahdollisuutta ei suljeta pois. Todennäköisin putoamisen syy on kuitenkin tekninen vika. Mustista laatikoista ilmenee ainakin koneen siivekkeiden toiminnassa olleen ongelmia.

Ensimmäiset hautajaisetkin on jo pidetty. Tohtori Lizan jäännökset ovat kai vielä merenpohjassa, kun mitään ei ole niistä uutisoitu.

Suomessa suurimman huomion sai tieto, että lentokoneessa oli ollut Aleksandrovin laulu- ja tanssiyhtye, joka on entisen Puna-armeijan kuoron jatkaja. Siihen kuuluvia henkilöitä menehtyi koneen syöksyn mukana kaikkiaan 64. Onnettomuuskonetta kutsuttiinkin Suomen mediassa ”Puna-armeijan kuoroa kuljettaneeksi koneeksi”.  Leningrad Cowboysien vetäjä Mato Valkonen ilmaisi iltapäivälehdessä järkytyksensä ja lisäsi olleensa suunnittelemassa yhteiskonserttia samaan tapaan kuin pidettiin Helsingin senaatintorilla vuonna 1993.  

Tuo onnettomuus on venäläisille kauhea tragedia. Se kosketti varmaan jollain lailla jokaista venäläistä. Vähintään yhtä suuri järkytys oli se, kun uutisissa kerrottiin, että koneessa oli myös tämän jutun otsikossa mainittu Tohtori Liza. Lempinimi on levinnyt kansan suussa, alkuperä on Jelizaveta Glinkan ylläpitämissä samannimisissä verkkosivuissa. Hän nousi sosiaalisessa mediassa yhdeksi pääaiheeksi. Meidän mediassa Glinka jäi luonnollisesti taustalle. Ihmisoikeuksien puolustaja ei taida oikein sopia uutisointiin, joka liittyy Venäjän armeijan toimiin Syyriassa.

En tiennyt Tohtori Lizasta ennen joulupäivänä sattunutta onnettomuutta käytännössä mitään.  On hän saattanut tulla eri yhteyksissä vastaan mutta unohtunut nopeasti. Minua itseäni alkoi kiinnostaa, mihin hänen kansansuosionsa perustuu. Tutustuttuani hänen toimintaansa vastaani tuli tavallinen vaatimaton ihminen, joka lähinnä sattuman ohjaamana ajautui laupeudentyölle tavallisen kansan, kuolevien syöpäsairaiden ja sodassa vammautuneiden lasten pariin.


Mustallamerellä tutkimustyöt käynnissä


Onnettomuuden jälkeen sekä virallinen että sosiaalinen media täyttyi monenlaisista muisteloista. Ihmiset ilmaisivat avoimesti suruaan rakkaan henkilön poismenon johdosta.  Youtubessa oli jo ennestään suuri määrä hänestä kertovia filmejä ja uutispätkiä. Nyt niitä tuli huomattavan paljon lisää. Siellä on myös tavallisten ihmisten julkaisemia omia muisteloitaan ja ajatuksiaan Lizasta ja hänen traagisen poismenonsa johdosta.  Sieltä voi myös löytää pari laadukasta dokumenttielokuvaa, jossa seurataan Tohtori Lizan työtä sairaiden ihmisten parissa. Yksi helmi on mielestäni vuonna 2009 julkaistu arvostustakin saaneen dokumentaristin Jelena Pogrebižskajan filmi Tohtori Liza (Доктор Лиза). Se on palkittu Venäjällä arvostetulla Tefi-palkinnolla, joka vastaa kutakuinkin amerikkalaista Emmy-palkintoa. Toinen näkemäni dokumenttielokuva on ohjaaja Tofik Shahverdijevin (s. 1938) Ystäväni – Tohtori Liza (Мой друг – Доктор Лиза) vuodelta 2010. Siinä kuvataan lähinnä Glinkan työtä Moskovan kodittomien parissa.

Jelena Pogrebižskaja

Noista dokumenttielokuvista näyttäytyy Lizan olemus - pienikokoinen ja vilkas nainen, toimelias ja aikaansaapa ihminen. Hän häärii paljon ja osaa panna toimeksi. Minulle hänessä on jotain tuttua. Tuntuu kuin hänenkaltaisia naistyyppejä olisin tavannut Venäjällä ennenkin.  Heistä huokuu energiaa, aivan kuin tarttuisi ympärillä oleviin.  Puhetta riittää mutta ryhdytään myös toimeksi, pannaan tuulemaan.  Tuttua venäläistä lausahdusta ”potom” (потом - ”myöhemmin, sitten” )EI Lizan suusta kuule. Sitähän kuulee Venäjällä yleisesti, kun pyydetään jotakuta tekemään jotakin, ja sen voisi tilanteen mukaan suomentaa myös ilmaisulla ”ei nyt”, mutta käytännössä se saattaa tarkoittaa ”ei koskaan”.  Liza ei kuitenkaan näytä pakenevan vastuutaan ja velvollisuuksiaan. 

Liza kerää ympärilleen ihmisiä, vapaaehtoisia innostuneita toimijoita, jotka eivät laske menetettyä aikaa. Tämä on venäläistä yhteisöllisyyttä. Toiminta rullaa, jokaisella näyttää olevan oma tärkeä tehtävänsä.

 Mutta nyt viime aikoina on näkynyt myös toinen puoli. Lentokoneonnettomuuteen on suhtauduttu myös riemuiten ja pilkaten. Sosiaalisen median kommenttiosastot ovat täyttyneet surun ohella myös parjauksin, halveksivin elein ja syytöksin. Edes Tohtori Liza ei ole siitä säästynyt. Hän lähti vuonna 2014 Itä-Ukrainaan  Donbassiin pelastamaan sodan jalkoihin jääneitä lapsia ja muita uhreja. Siitä lähtien häntä on avoimesti parjattu petturiksi. Hänen laupeudentyölleen on annettu poliittinen väri. Hän on itse kuitenkin koko ajan korostanut tekevänsä työtään lääkärin etiikkansa pohjalta. Lapset ovat hänen mukaansa sodan viaton osapuoli. Heitä on siitä suojeltava.  Tietysti suuri osa tuosta pilkasta lienee joidenkin trolleina esiintyvien ryhmittymien työtä. Mutta kuitenkin se järkyttää, kun tietää, että Tohtori Liza on itse vapaaehtoisesti mennyt sotatantereelle ja kantanut itse sylissään lapsia turvaan laukausten vinkuessa yllä ja pommien räjähdellessä lähistöllä. Hän jos kuka on joutunut kohtaamaan kuoleman.

Tutustutaan lähemmin Jelizaveta Glinkan elämään. Tiedoista paljastuu, että ei hän ole erityisen määrätietoisesti toiminut. Hän on lähinnä ajautunut uralleen ihmisten auttajana. Tietoni perustuvat wikipediaan sekä pariin muuhun elämänkertakatsaukseen. Lisäksi apuna ovat olleet Pogrebižskajan dokumentti ja muutama netistä löytämäni keskusteluohjelma.  Eräissä yksittäisissä vuosiluvuissa saattaa olla pientä epätarkkuutta.

Jelizaveta Glinka syntyi Moskovassa vuonna 1962, isä oli sotilasuralla, äiti Galina Poskrjobyševa oli lääkäri ja tv-ohjelmien juontaja. Muistan nähneeni 90-luvulla äidin juontamaa terveyden alaan liittyvää TV-ohjelmaa. Perheeseen kuuluivat Liza-tytön lisäksi kaksi omaa veljeä ja kaksi serkkupoikaa, jotka olivat jääneet jo varhain orvoiksi.  Vuonna 1986 Glinka valmistui lastenlääkäriksi (erikoistuen ensihoitoon ja anestesiologiaan). Hän kohtasi elämänsä miehen, USA:ssa asuvan venäläistä alkuperää olevan asianajajan Gleb Glinkan.  Hän muutti miehensä luo USA:han, jossa pari avioitui. Uudessa kotimaassaan Liza täydensi opintojaan ja sai vuonna 1991 toisen lääketieteellisen loppututkinnon erikoistuen palliatiiviseen eli oireita lievittävään hoitoon. Paikkana oli yksityinen yliopisto Dartmouth College, joka sijaitsee Hanoverissa New Hampshiren osavaltiossa. Amerikassa asuessaan hän kiinnostui saattohoitokotien toiminnasta omistaen siihen viisi vuotta elämästään.

Tuo kiinnostus palliatiivisiin hoitomenetelmiin ja saattohoitokoteihin syntyi sattumalta. Hänelle avautui mahdollisuus tutustua erääseen saattohoitokotiin ja hän ihmetteli, miksei Venäjällä ole sellaisia. Ja vielä Yhdysvalloissa asuessaan hän oli 90-luvulla väljästi mukana Moskovan ensimmäisen saattohoitokodin toiminnassa.

Vuonna 2000 hän muutti miehensä kanssa kahdeksi vuodeksi Ukrainan pääkaupunkiin Kiovaan. Hän perusti siellä pääosin miehensä varoilla Kiovan onkologisen sairaalan yhteyteen saattohoitokodin. Varsinainen perustamisvuosi on 2001. Glinkan perhe muutti Kiovasta pois mutta saattohoitokoti on jatkanut toimintaansa.  Toiminnan rahoittajana on ollut 70-prosenttisesti julkinen sektori, muu osa menoista peitetään yksityisin avustuksin.  Myöhemmin Jelizaveta Glinka toimi saattohoitokoteja tukevan Vera-säätiön (”Usko”) johtokunnan jäsenenä sekä oli myös amerikkalaisen VALE Hospice International  –säätiön perustaja ja presidentti.

Ukrainan jälkeen Glinkan perhe muutti Yhdysvaltoihin. Perheessä oli kolme poikaa ja hän luonnollisesti huolehti myös perheestään.  Vuonna 2006 hän oli menossa Moskovaan. Lizan suunnitelmissa oli järjestää hänen äitinsä muuttoa Yhdysvaltain kotiin. Sattui kuitenkin niin, että äiti sai yllättäen aivohalvauksen ja hänen vointinsa heikkeni siinä määrin, että hän joutui Moskovassa sairaalahoitoon. Äiti oli pitkän aikaa koomassa ja tytär kustansi äidin sairaalassa olon. Paluumatkalle hän ei lähtenyt koskaan. Perheestä ainakin nuorin 17-vuotias poika muutti äitinsä luo Moskovaan. Äiti kuoli vaikean sairauden jälkeen vuonna 2008. Tytär Liza sai toimia äitinsä saattohoitajana.

Liza oli muuttanut 80-luvulla Moskovasta pois. Kotimaana oli tuolloin vielä Neuvostoliitto, ja hän uskoi kyynelsilmin, ettei palaa enää milloinkaan rakkaaseen kotikaupunkiinsa. Nyt palattuaan sinne hän aloitti siellä tavallaan uuden elämän. Vuonna 2007 hän perusti Moskovassa kansainvälisen kansalaisjärjestön Spravedlivaja pomoštš (Справедливая помощь - ”Oikeudenmukainen apu”), joka on Oikeudenmukainen Venäjä  –puolueen (Справедливая Россия) sponsoroima. Järjestö osoittaa materiaalista tukea ja myöntää lääkäriapua kuoleville syöpäsairaille ja onkologisten sairauksien ehkäisyyn sekä tukee ylipäänsä vähävaraisten ja kodittomien hoitoja.  Vuonna 2012 tehtyjen laskelmien mukaan järjestö oli hankkinut vuosittain hoitopaikan Moskovan ja sen ympäristön sairaaloihin noin 200 hengelle.  Lisäksi se on luonut myös asunnottomille erityisiä lämmittely- ja turvapaikkoja.

Vuonna 2010 Liza Glinka järjesti apua metsäpaloissa kärsineille, ja vuonna 2012 järjesti keräysapua tulvista kärsineille alueille.  Laajassa varojen keräyksessä saatiin koottua yli 116 miljoonaa ruplaa.
Lokakuussa vuonna 2012 Tohtori Liza meni mukaan puolueen liittokomiteaan ja saman vuoden marraskuussa hänestä tuli Venäjän presidentin perustaman kansalaisyhteiskuntaa ja ihmisoikeuksia edistävän neuvoston jäsen.

Lizan toimintaan avautui myös uusi ulottuvuus, sekin aivan sattumalta. Hän meni kerran Moskovassa Paveletskin aseman lähettyville hoitamaan erästä asunnotonta kulkuria. Heitä kutsutaan venäjällä pummeiksi tai irtolaisiksi (bomž – бомж) mutta Tohtori Liza ei pidä siitä sanasta ja siksi hän kutsuu heitä kulkureiksi (brodjaga - бродяга). Hänen mielestään he ovat samanlaisia ihmisiä kuin kaikki muutkin mutta he vain sattuvat noudattamaan omaa elämäntapaansa.  Tuon kertakäynnin aikana ympärille kerääntyi muita samanlaisia ihmisiä, jotka alkoivat pyydellä, eivätkö hekin voisi saada apua. Siitä tuli sitten Tohtori Lizalle viikoittainen tapa. Hän meni joka keskiviikko Paveletskin aseman edustalle jakamaan ruokaa, antamaan ensiapua ja lääkärin neuvoja sekä muuten vain keskustelemaan. Noista ihmisistä muotoutui hänelle ystäviä tai vähintään tuttavia. Heidän elämänkohtaloitaan kuunnellessaan hänelle avautui kuva todellisuuden kääntöpuolesta.

Suurimman muutoksen Tohtori Lizan elämässä aiheutti vuonna 2014 puhjennut kriisi Ukrainan ja Venäjän välillä. Alkoi sota Itä-Ukrainassa Donbassin alueella Donetskissa ja Luganskissa. Tohtori Liza ryhtyi auttamaan Donbassin alueen haavoittuneita ja sairaita lapsia ja järjestämään alueelle humanitääristä apua. Sen myötä hänen itsensä kertoman mukaan myös monet ihmissuhteetkin katkesivat. Hän toteaa eräässä haastattelussa, että sen jälkeen hänellä ei ole ollut yksityiselämää. 
Varsin pian hän tajusi omien ja johtamansa järjestön (Spravedlivaja pomoštš) toimintamahdollisuuksien rajallisuuden. Huomattavia rajoituksia aiheutti jo se, että oltiin naapurivaltion alueella. Avun tarve oli valtava. Täytyi keksiä erilaisia keinoja, jotta sodan jalkoihin jääneet saataisiin turvaan.  Järjestön voimavarat eivät riittäneet, tarvittiin yhteistyötä. Ja toki apua tuli myös mm. Ukrainan vapaaehtoisilta.  TV-haastatteluissa Tohtori Liza on kiitellyt heidän toimintaansa mm. ruoka-avustusten järjestämisessä.

Poliittinen tilanne esti toimivien ratkaisujen löytämisen. Sodan melskeessä täysin viattomat lapset jäivät jalkoihin. Pommit saivat tuhoa aikaan. Lapset menettivät raajojaan, sokeutuivat, traumatisoituivat. Lisäksi jo ennestään vakavasti sairaille ei kyetty järjestämään hoitoa.    Tohtori Liza syytti kansainvälisen Punaisen Ristin kansainvälistä komiteaa sen kieltäytyessä turvaamasta lääkekuljetuksia. 

Myös politiikka nostettiin keskusteluun. Erään verkkosivuston mukaan tohtori Lizan kerrotaan haastattelussa vakuuttaneen, ettei Donetskin alueella ole venäläisiä joukkoja. Hän sai siitä kohdalleen kritiikkiä. Tosiasiassa hän oli todennut, että hän ”oleskelee säännöllisesti Donetskissa eikä ole nähnyt siellä venäläisiä joukkoja”. Sivusto korjasikin virheensä. Tohtori Liza vakuutti vielä myöhemmin kertoneensa vain omista havainnoistaan. Ylipäänsä hän on toiminnassaan korostanut omaa epäpoliittisuuttaan korostaen toimivansa vain lääkärin etiikan pohjalta.


Tuosta Tohtori Lizan toiminnasta Itä-Ukrainasta lähti kuitenkin liikkeelle monenmoisia juoruja ja virhetietoja. Monet eivät olisi halunneet, että Liza tuo sieltä lapsia ja muita haavoittuneita hoidettavaksi moskovalaisiin sairaaloihin. Lisäksi paheksuttiin, että tällä tavalla hän oli ikään kuin sodan osapuoli. Liza vastasi, että hän tekee vain työtään lääkärin kutsumuksesta. Lapset on pidettävä aikuisten sodan ulkopuolella. Samalla hän asetti oman henkensä alttiiksi. Televisio-ohjelmassa hän ylisti alueella toimivia lääkäreitä, jotka toimivat pyyteettömästi kärsivien ihmisten hyväksi. Kuitenkin myös heidän joukossaan on sodan uhreja. Hän kertoo eräässä ohjelmassa lääkäristä nimeltä Konstantin, joka kuoli ukrainalaisen tarkka-ampujan luotiin, vaikka hänellä oli yllään Punaisen Ristin liivi. Sodankäynnin kiihkeimmässä vaiheessa ei armahdettu edes lääkintähenkilökuntaa.

Eräässä TV-haastattelussa Tohtori Liza toteaa, että oltiin hankalassa pattitilanteessa, jossa kärsijöinä olivat haavoittuneet ja sairaat lapset. Lapsille oli järjestettävä hoitoa, mutta virallinen Ukraina ei suostunut neuvottelemaan Donbassin alueen johdon kanssa, koska he eivät tunnustaneet Donetskin eikä Luganskin  kansandemokratioita. Eikä Kansainvälinen Punainen Ristikään suostunut auttamaan.  Tohtori Liza ei kuitenkaan heittänyt pyyhettä kehään. Hän jatkoi taisteluaan, että haavoittuneille saataisiin hoitoa.

Donbassissa toimiessaan Jelizaveta Glinkalla on toki ollut yhteys Ukrainaan. Hän kävi neuvotteluja myös ukrainalaisen osapuolen kanssa ja sai heiltä mm. luvan saattaa Slavjanskista apua tarvitsevia lapsia hoitoon. Tässä tapauksessa kyseessä oli invalidilapsia ja heidät kuljetettiin Ukrainan puolelle Harkoviin.

Vetoomuksessaan Vladimir Putinille (vuodelta 2014) Jelizaveta Glinka toteaa, että lasten vanhemmat tai huoltajat (jos vanhemmat ovat kuolleet) toivovat, että heille nimenomaan järjestettäisiin hoito Venäjällä. He eivät halua mennä Harkoviin tai Kiovaan, koska pelkäävät ja katsovat että se ei ole turvallista. Sellainenkin mahdollisuus heille kuitenkin tarjotaan. Ongelma on nimenomaan siinä, että hoitoa ei voi järjestää valtion kustannuksella, koska kyseessä olevat lapset eivät tule maahan pakolaisstatuksella.  Glinka vetoaa Vladimir Putiniin, että tämä järjestäisi mahdollisuuden lasten hoitoon Venäjällä. Tohtori Lizan raportti Donbassin elämästä on kyllä karmeaa kuultavaa. Pieniä lapsiakaan ei ole pommituksissa säästetty ja monet vanhukset ovat jopa kuolleet nälkään, kun he eivät ole uskaltaneet lähteä asunnoistaan ravinnon hakuun. Eräistä peruselintarvikkeista oli jatkuva pula.
Erilaisia ratkaisuja käytettiin, mutta sitten tuon vetoomuksen myötä saatiin avattua vihreä linja (”elämän tie”).  Säädettiin asetus, jolla valtio järjesti Donbassin lapsille hoidon ja mahdollisuuden asumiseen. Kesäkuussa 2015 tehdyssä haastattelussa Tohtori Liza toteaa, että on jouduttu tekemään myös hyvin kalliita hoitoja, kuten munuaisen siirtoja.  Kuitenkin asetuksen myötä on avustustoiminta saatu jotenkuten toimimaan.

Eräässä vuonna 2015 tehdyssä haastattelussa Tohtori Lizalta kysytään, mitä hän tekee, kun hän menee seuraavan kerran Donbassiin.  Hän toteaa, että hänen suurin tehtävänsä on mennä auttamaan siellä oleskelevia lapsia. Toinen tärkeä tehtävä on toimittaa sinne avustuskuorma, jonka hän on oman säätiönsä kautta suurella vaivalla saanut hankittua. Samassa ohjelmassa hän toteaa arvostavansa kovasti siellä asuvia lääkäreitä. He tekevät työtään pyyteettä ja jopa asuvat sairaaloissa. Tässäkin yhteydessä hän toteaa, että alueella toimii aktiivisesti ukrainalaisia hyväntekeväisyysjärjestöjä ja vapaaehtoisia. Punainen Risti on toiminnassa mukana, mutta se ei vie lapsia sieltä hoitoon muualle.  Moskovassa hoitoa saaneet henkilöt palaavat Glinkan mukaan takaisin, jos ei tarvita jatkohoitoa ja jos heillä on siellä jäljellä edes jonkinlaiset asumis- ja elämisolot.

Hänen toimistaan Donbassin alueella ja hänen toimistaan Venäjällä Donbassin haavoittuneiden ja sairaiden lasten hyväksi voisi kertoa huomattavan paljon. Hän on kertonut järkyttävistä kokemuksistaan mutta hänestä huomaa, että kaikkein järkyttävimmistä kokemuksistaan hän vaikenee.


,,,

Jatkan vielä hieman Tohtori Lizan elämänvaiheiden selvittelyä.

Marraskuussa vuonna 2014 Jelizaveta Glinka osallistui aktiivisesti Moskovan keskustassa pidettyyn eri puolueiden yhteiseen yhtenäisyyttä painottavaan laajaan kulkueeseen ja kokoukseen. Glinkan mukaan mielenilmaisun tavoitteena oli osoittaa, että ”me olemme yhtenäisyyden ja rauhan puolella, että on osattava sopia asioista, ja jos yhteiskunnassa ei osata kuunnella toinen toisia, niin tulee vastaan Donbassin kaltaisia tragedioita”.

Vuosina 2015 ja 2016 hän kävi tapaamassa myös Ukrainan kansalaista Nadežda Savtšenkoa (https://fi.wikipedia.org/wiki/Nadija_Savt%C5%A1enko), joka oli venäläisessä vankilassa nälkälakossa ja jota vastan käyty oikeusjuttu sai huomattavan paljon kansainvälistä huomiota.  Glinka ei onnistunut saamaan häntä lopettamaan nälkälakkoaan, mutta Lizan tarjoamaa elintoimintoja vahvistavaa lääkettä hän suostui ottamaan.

Vuodesta 2015 lähtien Syyrian sodan aikana Glinka kävi useaan kertaan Syyriassa humanitäärisissä tehtävissä hankkien alueelle lääkkeitä ja järjestäen sairaanhoitoapua maan väestölle.

Siirryn nyt joulukuuhun 2016.

Joulukuun 8. päivänä vuonna 2016 eli reilu viikko ennen tuota kohtalokasta Syyrian matkaa Jelizaveta Glinka on Kremlissä vastaanottamassa presidentin myöntämää valtionpalkintoa. Luonnollisesti presidentti Vladimir Putin on sitä ojentamassa. Tohtori Liza on mielestäni erityisen edustavan oloinen ja hänen vastauspuheensa presidentille on vaikuttava.

Tässä on puhe ja siihen liittyvä johdanto lähes kokonaan suomennettuna. Hieman olen sitä lyhentänyt mutta olennainen on mukana.

Joulukuun 8. päivä 2016 presidentti ojensi Valtion palkinnot hyväntekeväisyyden ja ihmisoikeuksien alalta palkinnon sai Kansainvälisen kansalaisjärjestön ”oikeudenmukainen apu” toiminnanjohtaja Jelizaveta Petrovna Glinka.

Vladimir Vladimirovitš! Rakkaat kollegat!

Kiitos Teille palkinnosta! Olen vilpittömän liikuttunut saadessani palkinnon ja osoitan antamanne tunnustuksen kaikille ihmisoikeuksia puolustaville kollegoille.

Tärkein ihmisoikeus on oikeus elämään. Tänä vaikeana aikana sitä säälimättä loukataan. Minun on raskasta nähdä Donbassin tapettuja ja haavoittuneita lapsia, Syyrian sairaita ja tapettuja lapsia – sodissa joissa menehtyy viattomia ihmisiä.

Minun on joskus mahdotonta tajuta jakautunutta yhteiskuntaamme, jossa ihmiset ovat lakanneet kuulemasta toinen toisiaan käyttäessään suhteessa meihin yksipuolisia ilmaisuja: ”olette itse syyllisiä” tai ”valmistautukaa kuolemaan, sillä ette ole siellä, missä pitää.” Me ihmisoikeuksien puolustajat toimimme politiikan ulkopuolella, kuin myös he, joita puolustamme, Olemme rauhan, keskustelun ja kaikkien ihmisten keskinäisen yhteistyön puolella.

En voi olla nyt puhumatta toissapäivänä murhatuista kollegoistani – lääkäreistä Syyriassa, Donetskin menehtyneistä lääkintähenkilöistä, sadoista Donbassin tulituksissa menehtyneistä lapsista ja tuhansista Syyriassa haudatuista lapsista. Olkoon heidän muistonsa täynnä valoa!

Huomenna matkustan Donetskiin, ja sieltä Syyriaan. Niin kuin kymmenet muut humanitaarisessa toiminnassa mukanaolevat vapaaehtoiset, me emme voi koskaan voi olla varmoja siitä, että palaamme takaisin elävinä, sillä sota - se on maanpäällistä helvettiä, ja tiedän, mistä puhun. Mutta olemme varmoja siitä, että hyvyys, myötätunto ja laupeus vaikuttavat vahvemmin kuin mitkään aseet. Kiitos teille!


Puhetta kuunnellessa tuon lausahduksen ”tiedän, mistä puhun”  Jelizaveta Glinka sanoo erityisesti painottaen, aivan kuin puhuva haluaa kantaa sen sisällän jotakin, josta hän katsoo parhaimmaksi vaieta. Ja siihen palaa myös seuraavan suomennokseni haastateltava.

Tohtori Liza Kremlissä vastaanottamassa valtionpalkintoa joulukuussa 2016

Toinen suomentamani teksti on heti lentokoneonnettomuuden jälkeen tehty haastattelu, jossa KommersantFM:n  juontaja Svetlana Tokareva keskustelee  Jelizaveta Glinkasta  Presidentin alaisen ihmisoikeusneuvoston puheenjohtajan Mihail Fedotovin kanssa.  Se täydentää osaltaan Kremlissä pidettyä kiitospuhetta.  Fedotov avaa lisätietoa Tohtori Lizan persoonasta ja työstä.


Te olitte tänään ensimmäisten joukossa kommentoimassa uutista Jelizaveta Glinkan kuolemasta. Kertoisitteko, missä tarkoituksessa Jelizaveta Glinka lensi Syyriaan?

Se oli puhtaasti humanitäärinen tehtävä. Olimme suunnitelleet, että lennämme yhdessä. Mutta valitettavasti vain hänen sallittiin lähteä. Hänen mukanaan oli lääkkeitä ja hoitotarvikkeita, joita hän oli hankkinut Moskovasta Latakian sairaalaa varten – se on yliopiston sairaala, uusi hyvä sairaala, jossa on erinomaiset lääkärit ja hyvät laitteet, mutta lääkäreillä ei ole lääkkeitä eikä laitteille ole käyttövälineitä. Miksi? Siksi koska on pakotteita.

Miksi vain hän sai luvan matkustamiseen?

Se kysymys on esitettävä Puolustusministeriölle. Sitä kautta päätetään, kenen sallitaan lähtevän ja kenen ei. Joka tapauksessa muutama kuukausi sitten me matkustimme sinne yhdessä, kävimme yhdessä siinä sairaalassa. tapasimme lääkäreitä ja potilaita. Saimme silloin tietää ongelmista ja lupasimme löytää keinon saada sairaalaan lääkkeitä ja tarvikkeita, ensi sijassa vastasyntyneille ja lasten onkologisiin hoitoihin.

Jelizaveta Glinka pystyi järjestämään tuon kaiken. Hän hankki lääkkeet ja tarvikkeet oman merkittävän säätiönsä ”Oikeudenmukainen apu” varoille. Hän soitti jatkuvasti ja kyseli, milloin voimme sinne matkustaa.  Soitin ministeriöön ja minulle vastattiin, että sitten kun on sopiva aika. Ja sitten viime viikolla tuli ilmoitus. Ja niin Jelizaveta Glinka lastasi tuohon lentokoneeseen yhden tonnin painosta lääkkeitä ja tarvikkeita.

Tapasitteko eilen?

Emme tavanneet eilen. Tapasimme perjantaina [siis kaksi päivää ennen lähtöä - kääntäjän huom.], ja meillä oli suunnitelmissa tavata keskiviikkona [siis nähtävästi 28. joulukuuta].  Ylipäänsä meillä oli tapana tavata muutaman kerran viikossa: kävimme vankien eristysosastoissa, matkustimme työleireille, kävimme saattohoitokodeissa, lastenkodeissa ja psykoneurologisissa osastoissa. Hän oli myös niistä kiinnostunut. Hän toi Donbassista lapsia. Hänellä oli sitä varten vakiintunut reitti: Ja Donbassin tapaan nyt oli myös Syyria tulossa tähän toimintaan mukaan. Hänellä oli suunnitelmia, että humanitäärisistä matkoista Syyriaan tulisi säännöllisiä, me aioimme sen toteuttaa – luoda perusta säännölliseen toimintaan.

Aiotteko nyt jatkaa tuota suunnitelmaa, Mihail Aleksandrovitš?

Aiomme, aiomme jatkaa. Mutta kukahan sitä tekisi? En tiedä. Mutta se on 100-prosenttisen varmaa, että aiomme.

Ystävät ja tuttavat ovat panneet merkille, että hän pystyi lypsämään aluejohtajilta rahaa saattohoitokoteja, sairaaloita sekä turva- ja hoitokoteja varten. Miten se oikein häneltä onnistui?

Kerron yksinkertaisen esimerkin. Meillä oli kokous Hakasian tasavallassa. Liza vieraili pienokaistalossa, iltapäivällä. Kyseessä oli laajennettu neuvoston kokous yhdessä aluejohtajan kanssa, kaikki alueen hallituksen johtohenkilöt ja ministerit olivat läsnä. Liza esiintyi ja totesi: ”Haluan kysyä aluejohtajalta, Viktor Mihailovitš, sanoisitteko, miksi lapsilla, jotka tänään näin pienokaistalossa, ei ole vaippoja. Missä ovat vaipat? Lapset makaavat yllään kostuneet vahankankaat. Se ei ole hyvä eikä hygieenistä, kauheaa, he voivat vilustua.” Aluejohtaja kuunteli häntä ja sanoi: ”Tietysti, Jelizaveta Petrovna. Olette aivan oikeassa, me otamme teidän havaintonne huomioon.” Hän otti mikrofonin ja sanoi: ”Haluan kysyä: milloin heille tulee vaipat?” Aluejohtaja vastasi: ”Älkää olko huolissanne. Sanoin jo, että lapset saavat vaipat.” Hän sanoi edelleen: ”Kysyn, milloin ne tulevat?” Mies ei kestänyt enää vaan vastasi: ”Ne tulevat tänään.” Jelena totesi siihen: ”Hienoa. Tarkistan asian.” Ja vaipat tulivat. Oi Luoja, miten voin tulla toimeen ilman häntä, en tajua.

Kaksi viikkoa sitten presidentin asetuksella myönnettyjen valtionpalkintojen juhlallisessa jakotilaisuudessa hän sanoi, että ei ole koskaan varma, palaako hän takaisin elävänä. Hän sanoi: ”Tiedän, mistä puhun.” Nyt on käynyt niin, että nuo sanat osoittautuivat profeetallisiksi. Tiesikö hän todella, mistä puhui?

Tietysti hän tiesi, mistä puhui. Hän oli muutaman vuoden ajan säännöllisesti matkustellut, kuljettanut haavoittuneita ja sairaita lapsia Donetskista. Te voitte vain katsoa sosiaalisista verkoista, kuinka paljon hän on tuona aikana saanut uhkauksia ja kirouksia tuosta työstään, tuosta ehdottomasti hyvästä työstään.  Hyvästä työstä, hyvästä sydämestä teilattiin lyttyyn ja häntä uhkailtiin. Ja hän tiesi, että todellakin voisi siellä kohdata erilaisia aseellisia taulapäitä. Hän tiesi mistä puhui. Me kävimme hänen kanssaan Nadežda Savtšenkon luona eristyssellissä, yritimme saada tätä luopumaan nälkälakosta ja käytännössä olimme pelastamassa hänen henkeään.

Nadežda Savtšenko kieltäytyi ruoasta. Liza sanoi: ”Hyvä on. Te ette halua syödä, ymmärrän teitä. Mutta olisitteko hyvä ja ottaisitte nämä lääkkeet, että ne pitäisivät yllä teidän terveydentilaanne ja te säilyisitte hengissä.” Ja siihen Savtšenko suostui, hän otti nuo erityiset lääkeseokset. Ja mitä olemme saaneet vastaukseksi?  Millaista kiitollisuutta olemme saaneet kohdata ukrainalaisilta taulapäiltä [отморозок – myös ’ääliö’]?  En voi heitä kutsua muulla tavalla. Kirouksia, uhkauksia ja valheita.


Tuo haastattelu on tehty juuri onnettomuuden jälkeen, kun on käynyt ilmi, että yksi onnettomuudessa menehtyneitä on Jelizaveta Glinka. Lopussa ilmenevä katkeruus ukrainalaisia kohtaan selittyy varmaan tuolla onnettomuuden läheisyydellä, menetyksen aiheuttamalla vilpittömällä surulla ja sillä saastalla, johon hän on sosiaalisessa mediassa joutunut kohtaamaan. Ja todellakin se on ollut saastaa. Eräässä kommentissa väitettiin, että Tohtori Liza on muka tehnyt kauppaa pikkulasten sisäelimillä. Tuon lisäksi median palstat ovat täyttyneet pilkalla ja riemulla. Muiden surua ei ole kunnioitettu.

Tutustutaan hieman noihin ukrainalaisten reaktioihin. Otan lainauksen vuonna 1958 syntyneen venäläisen satiirikon ja kirjailijan Viktor Shenderovitšin facebook-sivuilta. Hän on yleensä kirjoituksissaan osoittautunut jyrkäksi Putin-kriitikoksi, mikä luonnollisesti on miellyttänyt myös monia ukrainalaistaustaisia facebookin käyttäjiä. Nyt tuli kuitenkin hänelläkin raja vastaan:


”Ennen kuin muutan oman facebookini hygieeniseen tilaan, haluan kuitenkin kiinnostuneena tietää suurelta ukrainalaisten ryhmältä, joka  julkisesti ilakoi putinilaisen palvelijattaren Liza Glinkan tuhoa: tiedättekö, että hän perusti Kiovaan sen ensimmäisen saattohoitokodin? Jos tiedätte (tai vasta nyt saitte siitä tietää), niin: kuinka se heijastui teidän tunteisiin, tietoon hänen kuolemastaan?
Seuraavan vaikeustason tehtävä (ymmärrettävästi ei vain ukrainalaisille). Yksi samassa koneessa menehtyneistä oli nuori ballerina, joka vastikään oli astunut Aleksandrovin yhtyeen riveihin (nyt kyseessä oli hänen ensimmäinen matkansa). Oletteko sitä mieltä, että tuon tytön kivulias kuolema on oikeudenmukainen kosto puolustusministeriön yhtyeen sotilasunivormuun pukeutumisesta?
Kysymykset on tarkoitettu itsenäiseen pohdiskeluun hiljaisuudessa, mukaantulo polemiikkiin ei ole välttämätöntä. Tarvitsee vain hiukan ajatella.”


Tuo 19-vuotias tyttö, johon satiirikko Shenderovitš viittaa, oli Lilija Pyrjeva. Hän valmistui vuoden 2016 kesäkuussa Voronežin kaupungin koreografisesta opistosta luokkansa priimuksena. Lehtitietojen mukaan hänellä oli valittavanaan useita vaihtoehtoja uralleen, mutta hän valitsi lopulta Aleksandrovin yhtyeen, koska koki sen mieleisekseen.  Hänestä pidettiin. Opiston väki oli valmistautunut seuraamaan hänen urakehitystään, hänestä odotettiin tähteä. Ei arvattu, että nyt joudutaan liittämään hänet tällaisiin uutisiin. Toisessa lehtijutussa lainataan hänen tuntojaan valmistumisen aikoihin maaliskuussa kutakuinkin tähän tapaan:

”Ei ole helppoa jättää jäähyväisiä ihmisille, joista on tullut kuin toinen perhe. On erityisen raskasta jättää jäähyväiset pääpedagogille, joka on tehnyt meistä Artisteja. Huolimatta siitä,että me niin usein halusimme antaa periksi, me TEIMME sen. Emmehän me toki täydellisiä ole, mutta meillä on vielä kaikki edessä.”


Teksti on lainattu hänen sivuiltaan sosiaalisesta mediasta (VK).

19-vuotias ballerina Lilija Pyrjeva Smolenskista. Kuolinpäivä sama kuin Tohtori Lizalla.

Huolimatta pysäyttävästä ulostulosta, Shenderovitšin facebook-tekstin kommenteissa pilkkaaminen vain jatkui. Niin että tällaisessa maailmassa me elämme.

Kirjoitan vielä ukrainalaisten reaktioista, ettei siitä muodostuisi liian yksipuolinen kuva.
Youtubeen ilmestyi myös erään blogistin tekemä pienimuotoinen haastattelukierros Kiovan kaduilla. Henkilö kyseli ihmisiltä mielipidettä tapahtuneesta ja tiedusteli, onko se oikein, että tämänkaltaisten tragedioitten yhteydessä nauretaan ja pilkataan. Pääosin ihmiset tuomitsivat pilkan mutta ylipäänsä reaktiot olivat aika vaisuja. Suurin osa haastateltavista ei edes vielä tiennyt koko tapahtumasta, mikä saattaa kertoa jotain myös Ukrainan tiedonvälityksestä ja mahdollisesti ihmisten kiinnostuksenkohteista.  Toki tämänkaltaisissa yllättävissä katuhaastattelutilanteissa vaisut reaktiot ovat luonnollisia. Ihmiset empivät sanoa mielipiteensä, olkoon se mikä hyvänsä. Mutta vielä vähemmän rohjetaan kameran edessä ruveta kärkeväksi. Pilkka ja nauru sopii paremmin sosiaalisen median tietyille palstoille.

Tässä on muutama muistiin kirjoittamani lausahdus, joissa selkeästi tuomitaan nauru ja pilkka. Haastattelija kyseli ennen muuta mielipidettä Tohtori Lizan toiminnasta ja elämäntyöstä.

”Jos ihmisiä kaatuu sodassa, niin heitä on autettava riippumatta siitä, mitä kansallisuutta he edustavat.”

”Ihmiset eivät ole syyllisiä vaan poliitikot.”

”Sota pitäisi lopettaa mutta sitä eivät johtajamme halua”

Youtuben kommenttiosastolla nousee sitten taas enemmän esille kriittinen puoli.  Todetaan, että kiireessä ei viitsitä nousta haastattelijaa vastaan. Vanhemmilla ihmisillä tuntui olevan ymmärrystä ja solidaarisuutta Glinkan toimintaa kohtaan. Myös muutaman nuoren puheenvuoroista huokui empatia. Turhan moni ei kuitenkaan ollut lainkaan tietoinen asiasta eikä se kiinnostanut. Yksi venäläisiä kohtaan selkeästi kielteinen kannanotto kuului, mutta sekin oli ilmaistu hieman peitellysti: ”Kuolema on aina huono asia, vihollisen kuolema on hyvä.”

Yhtä kaikki kysely muistuttaa, ettei kannata luoda yleistävää mielipidettä pelkkien facebook-kommenttien ja muualla sosiaalisessa mediassa esiintyvien mielenilmaisujen pohjalta. Ne kärjistävät ja haluavat luoda vihan ilmapiiriä. Tolkun ihmiset vaikenevat.
….

Ohjelmista on jäänyt mieleen eräitä henkilöitä ja lausahduksia. En ole kirjoittanut Gleb Glinkasta eli Lizan aviomiehestä mitään. Hänkin ansaitsee oman kappaleensa. Hän näytti suhtautuvat vaimonsa toimintaan suurella ymmärryksellä. Hän on ensiksikin ollut vaimonsa toiminnan suurin sponsori ja sen myötä varmasti myös suuri henkinen tuki.  Perhe on varmasti Tohtori Lizan elämässä jäänyt toiselle sijalle ja aviomieheltä on vaadittu venymiskykyä. Minä näin toki miehen vain vuonna 2009 julkaistussa dokumenttielokuvassa.  Sen pohjalta hän tuntui suhtautuvat vaimonsa elämäntyöhön hyvin lunkisti ja ymmärtävästi. Hän toteaa siinä hyväksyvänsä vaimonsa sellaisena kuin hän on. Se on mielestäni paljon sanottu. En tiedä mitään hänen myöhemmistä asenteistaan.  

Ilman aviomiestään Tohtori Liza ei olisi koskaan voinut avata vuonna 2001 Kiovaan saattohoitokotia.  Sen vieraskirjan ensimmäisen tekstin on kirjoittanut Gleb Glinka: ”Älköön sinun taistelusi kuolemaa vastaan loppuko koskaan!” Tohtori Liza toteaa useassa yhteydessä, että hän pelkää kuolemaa ja haluaa siis taistella sitä vastaan. Tohtori Liza teki sen omalla tavallaan. Aviomies tiesi vaimonsa tunnot ja tuki häntä.

LOPUKSI

Katsottuani suuren joukon hänen haastattelujaan ja hänen työtään kuvaavia ohjelmia on mieleeni jäänyt lukematon määrä ihmisiä, joita Liza on hoitanut ja joiden hän on ollut saattamassa kuolemaan ja myös syöpäsairaita, joille hän on ollut järjestämässä hoitoa. Sykähdyttävintä on ollut katsoa pieniä Donbassin alueelta Moskovaan kuljetettuja pikkulapsia, jotka ovat sairaalahoidon kautta saaneet edes mahdollisuuden uuteen elämään. Eräästä tytöstä hän toteaa, että fyysisesti hän on terve mutta sodan traumoista hän ei pääse eroon kai koskaan.

Ja sydämessä sykähtää, kun kamera vie katsojansa Lizan mukana Donbassissa johonkin pommisuojaa muistuttavaan kellariin. Oven avauduttua vastaan juoksee innoissaan ryhmä alle kouluikäisiä lapsia silmät riemusta hehkuen näyttäen Lizalle tekemiään piirustuksia.

Tofik Shahverdijev kuvasi filmissään tapahtumia kulkureiden ja asunnottomien parissa Paveletskin asemalla.  Kaikenlaista tuli vastaan. Yhtä kaveria lyötiin turpiin, Liza sitoi hänet. Sitten vähän ajan kuluttua samat henkilöt löivät häneltä taas alahuulen halki. Ja taas Liza auttoi. Liza sai myös päällensä kaikenlaisia ilkeyksiä mutta ei hän siitä välittänyt. Hän totesi filmissä: ”Muistakaa että he ovat sairaita ihmisiä, heitä pitää ymmärtää, ei terve ihminen sylje päälle, ei sellaisesta pidä loukkaantua.”

On jäänyt mieleen erään nuoren miehen lausahdus, jota Liza oli ratkaisevasti auttanut avustustyönsä alkuvaiheessa:” Kiitos Lizalle! Häneen ei ole tarttunut välinpitämättömyyden virus.”  Ja hän kyllä välitti. Eräs kuoleva mies valitti omista toiveistaan, jotka olivat jääneet toteutumatta. Yksi oli mm. se, ettei mies ollut saanut hankittua itselleen hampaita. Liza hoiti asian. Hän sai tekohampaat vielä ennen kuolemaansa. Niin vähän ihminen joskus tarvitsee tullakseen onnelliseksi.

Saattohoito ja saattohoitokodit ovat yksi aihe, joista voisi kertoa paljonkin. Venäjällähän saattohoitokoteja on luonnollisesti liian vähän. Niitä kuitenkin on, mutta ne on tarkoitettu vain syöpää sairastaville. Muuilla ei ole mahdollisuutta saada saattohoitokodista paikkaa. Esimerkkejä olisi paljon. Pogrebižskajan dokumenttielokuvan alussa käydään erään kielisyöpää sairastavan nuorehkon naisen luona. Hän sairastaa kotona, koska hänelle ei ole löytynyt paikkaa saattohoitokodissa. Hän osaa venäjän lisäksi kolmea eri kieltä mutta ei voi sairautensa vuoksi puhua. Ruokakin laitetaan letkusta elimistöön. Kuitenkin Lizan ja tuon potilaan tapaaminen on inhimillisyyttä täynnä. En tarkoita tunteilua, vaan Liza naisen lausua vetoomuksen kameralle tulkiten tämän epäselvää puhetta. Pogrebižskaja itse toteaa Lizalle käynnin jälkeen katkeran totuuden. Tuo nainen ei tule näkemään elokuvaa valmiina. Liza nyökkää.

Eräässä toisessa kohdassa Liza kertoo nuoresta äidistä, joka on juuri synnyttänyt. Hän on saattohoitokodissa. Liza tekee päätöksen tuoda vauva hänen seurakseen. Vauva ei kasvaessaan tule ehkä koskaan muistamaan äitiään, mutta äiti kokee saavansa siinä kuitenkin inhimillisen kohtelun. Häntä ei vain heitetä yksinäisen huoneeseen, kuin jokin ylijäämähenkilö. Nuori äiti saa vielä kokea oman lapsensa läheisyyden ennen kuolemaa.

Tohtori Liza haluaa korostaa, että saattohoitokodissa kuolemaa odottava on aivan samanlainen ihminen kuin me. ”Ero minun ja jonkun saattohoitokodissa olevan välillä on se, että hän tietää milloin kuolee, minä en tiedä kuolemaani.”  Näin hän toteaa eräässä ohjelmassa.

Tässä pari hänen lausahdustaan, jotka olen kirjoittanut muistiin:

 ”Rakastan elämää, ja vihaan kuolemaa, vaikka se on luonnollinen osa elämää. Mehän kaikki kuolemme.”

”Mutta kuolema ei ole vain fyysinen, moraalinen kuolema on vielä kauheampaa. Ja vihaan moraalista kuolemaa enemmän kuin fyysistä. ”

”Siksi yritän taistella jokaisen ihmisen puolesta, joka tarvitsee apua. Ja on luonnollista, että katson kaikkeen optimistisena, koska rakastan kovasti elämää.”

Eutanasiasta en ole nyt kirjoittanut mutta yllä kirjoitetun pohjalta voi päätellä Tohtori Lizan vastustaneen periaatteessa eutanasiaa.  Uskon, että hänenkin eteen on täytynyt tulla tapauksia, jolloin kuolemaa on täytynyt jouduttaa. Mutta tämä on vain minun pohdiskelua. En tiedä, miten hän on tuota rajankäyntiä pohdiskellut. Tiedän hänen kuitenkin puhuneen kipuja lievittävän lääkityksen merkityksestä.

Liza näki elämän jatkumona. Kuolemasta hän totesi, ettei tiedä mitä se tuo tullessaan. Mutta joka tapauksessa kuoleva ihminen oli hänelle samanlainen elävä ja tunteva persoona loppuun saakka. Hän ei halunnut, että kuolemanportilla olevat viedään nurkkaan ja heidät pannaan muusta elämästä syrjään. Elämä kuuluu heillekin. Liza kertoi olevansa ylpeä ja iloinen, että pystyi antamaan kuolevalle vielä hänen elämänsä lopussa aidon tunteen, että tuo kuolemaa kohti menevä ihminen saa tuntea vielä jotain aitoa ihmisen läheisyyttä ja rakkautta ja välittämistä.

Tohtori Liza korostaa, että saattohoidossa olevat ovat samanlaisia ihmisiä kuin mekin. He elävät tässä hetkessä kiinni, katsovat televisiota, seuraavat uutisia, kommentoivat niitä ja pohtivat maailman menoa, tuntevat, ajattelevat, takertuvat pikkuasioihin ja elävät.

Lisämateriaalia:




https://www.youtube.com/watch?v=gE1NoWikp1U

(Päivitystä tehty 7.1.2017)



sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Vuoden ensimmäisenä päivänä

Toivotan koko maailmalle Hyvää uutta vuotta. Vuosi 2017 alkaa. Kaiken muun ohella se on myös Suomen itsenäisyyden juhlavuosi. Siitä saamme varmaan kuulla ja lukea kyllästymiseen asti.

Onni, menestys ja hyvä terveys ovat jokaiselle henkilökohtaisesti tärkeitä asioita, joita voimme lisätä toivotuksiimme. Itse toivon ihmisille lähinnä voimia, vahvaa itsetuntoa ja sitä tukevaa me-henkeä sekä eteenpäin pyrkivää mieltä.  Onni ei ole mitään, jos tuntee itsensä ulkopuoliseksi eikä ole yhteisyyden tunnetta.  Ja luovuttaa ei elämässä pitäisi. Jostakin meidän on voimavaramme ammennettava. Viime kädessä suomalaisuuden pitäisi olla se turvallinen katto, jonka suojassa yhteisyytemme voi rakentua. Kansainvälisyys on myös välttämätöntä. Kun tutustuu ihmisiin eri puolilla maailmaa, tulee myös oma identiteetti kirkkaammaksi. Emme käperry omaan nurkkaamme. Tässä yhteydessä suomalaisia moititaan usein impivaaralaisiksi. Sitä en itse koe haukkumasanaksi vaan voimavaraksi. Sieltä myös Aleksis Kiven seitsemän veljestä lähtivät maailmalle vahvuuttaan osoittaen ja avoimin mielin. Ei saisi unohtaa omia juuriamme. Ollaan suomalaisia, missä liikummekin!

Tänä vuonna uusi vuoteni alkoi katsomalla Wienin filharmonikkojen perinteistä uudenvuoden konserttia. Nyt se tuntui erityisen raikkaalta ja innostavalta. Lyhyesti todeten sitä oli ilo katsoa. Lieneeköhän kapellimestari Gustavo Dudamelilla osuutensa asiaan. Hän loi mielestäni koko konserttiin aivan omanlaisensa hengen. Dudamel on kaikkien aikojen nuorin kapellimestari, joka on päässyt johtamaan tätä juhlakonserttia.  Hän on vuonna 1981 syntynyt venezuelalainen tähdenlento, joka on onnistunut nousemaan pienestä maasta maailman huipulle.

Konsertti päättyi jälleen kerran Johann Strauss vanhemman vuonna 1848 säveltämään Radetzky-marssiin. Suomenkielisen ohjelman juontaja kiteytti hienosti sen syntyhistoriaa. Se on sävelletty Euroopan hulluna vuotena sotamarsalkka Joseph Radetzkyn kunniaksi. Tuona samana vuonna sai Suomessa ensiesityksensä Fredrik Paciuksen Runebergin runoon säveltämä Maamme-laulu. Näin konsertissa syntyi kuin luonnostaan yhteys Suomen historiaan. Vuonna 1948 ei Suomessa vielä ainakaan liiemmin haaveiltu itsenäisyydestä. Sen aika nousi myöhemmin. Mutta yhteisistä ponnistuksista tuolloin lähdettiin liikkeelle.

Kerron vielä muutaman sanan konsertista. Varsinaisen konsertin ja tanssiesitysten ohella pidin myös konsertin väliajalla meille TV-katsojille näytetystä wieniläistä musiikkia ja kaupungin käsityöperinteitä esittelevästä filmi. Se oli mielestäni myös yksi ohjelman kohokohdista. Tekijät olivat kyenneet rakentamaan siitä juonellisesti eheän kokonaisuuden, jossa kauneus, herkkyys, rakkaus ja yhteisyyden tunne olivat läsnä. Toimi se minuun myös matkailumainoksena. Haluaisinpa taas pitkästä aikaa käydä Wienissä. Edellisen ja ainoan kerran taisin käydä siellä interreil-reissullani opiskelijana joskus vuoden 1980 taitteessa.

Minä katsoin konsertin suorana Ylen ruotsinkieliseltä kanavalta. Siellä näytettiin SVT:n eli Ruotsin TV:n lähetys, joka alkoi jo 11.15, kun presidentti Sauli Niinistön uudenvuodenpuheen ruotsinkielinen osuus oli juuri alkanut. Onneksi myös Yle näytti suomeksi juonnetun konsertin kokonaan eikä keskeyttänyt sitä ennen loppuhuipennusta, niin kuin viime vuonna.

Mainitsen vielä yhden seikan, johon silmäni väkisinkin tarttuivat. Kuvaaja (ja viime kädessä ohjaaja) oli ihastunut katsomon etuosassa istuvaan vihreämekkoiseen neitoon ja aivan syystä. Varsin raikkaalta hän siellä tätien ja setien keskellä näytti.


Viime yönä annettiin jonkinlainen lähtölaukaus Suomen itsenäisyyden juhlavuodelle. TV-1 näytti jotain konserttia, jonka jätin kyllä katsomatta.  Pari kertaa siellä käväisin surffaamassa, mutta tajusin, että se ei ole minulle. Se oli nuorisoa varten ja lisäksi mukana näkyi olevan kasvoja, joiden näkemisellä en halunnut pilata uudenvuoden juhlaani.

Tänä aamuna kun heräsin ja avasin tietokoneeni, niin toteutui se, mitä olin pelännyt. Jälleen on tapahtunut terrori-isku, jossa uhreja on tähän mennessä jo lähes 40. Elämme jälleen hullua aikaa epävarmoin tuntein. Jokainen aamu voi tuoda eteemme uusia onnettomuuksia ja terroritekoja. Maailmamme voi vaipua kaaokseen milloin hyvänsä.

Oman kommenttinsa ansaitsee myös Tasavallan presidentin uudenvuoden puhe.  Hieman epäröiden telkkarin aukaisin, mutta puhe vaikutti osin hyvältä. Hän uskalsi sentään arvostella Euroopan Unionia. Vahinko vain, että kritikoi niin peitellysti. Voisi olla sanoissaan suorempi ja esittää todellista kritiikkiä liittovaltiokehityksestä ja päätöksenteon siirtymisestä pois Suomen kansalaisilta.
Ehkä parasta Sauli Niinistön puheessa oli ymmärrys kansallismielisyyttä kohtaan. Tosin hän puhui kansallistunteesta, mutta kauniisti:

”Tällainen kansallistuntoinen yhteisö voi menestyä muita paremmin, muttei pidä itseään muita parempana. Se ei sulje ulkopuolelleen ketään, ei syntyperänkään vuoksi, vaan huomioi ja kutsuu osallistumaan. Se kertoo, että tässä maassa on hyvä elää.”  

Ja hienoa on se, ettei hän tässä yhteydessä ruvennut mihinkään natsirasistifasistivihapuhefeminismiretoriikkaan. Turhalla leimaamisella ei rakenneta mitään.

Niinistön puheesta huokui kansainvälisyyden merkitys. Sitä arvostan, ja Suomi saa myös ulkomailla arvostusta, jos kansastamme löytyy kansallistunnetta ja vahvaa vakaumusta siitä, että kansakuntamme täytyy myös tulevaisuudessa pyrkiä säilyttämään itsenäisyys ja mahdollisimman vahva itsemääräämisoikeus. Se onnistuu, jos Suomen talous saataisiin nousuun ja kansan voimavarat käyttöön. Nyt ollaan velkakierteessä. Maamme on menossa huonompaan suuntaan huolimatta päinvastaisista vakuutteluista, joissa on mukana enemmän toivetta kuin realismia. Näin me joudumme yhä enemmän riippuvaisiksi kansainvälisistä toimijoista. Tähän emme voi tehdä oikeastaan mitään niin kauan kuin rahayksikkönämme on euro emmekä voi itse päättää rahapolitiikastamme.  Se ei toki ole ainoa edellytys. Tarvitaan myös sitä yhteisyyttä, johon myös presidentti Niinistö vetosi. Hyvä kun valtiomme korkeimmalla tasolla on huomattu, kuinka rikkinäinen meidän kansallinen yhteisömme on.  Sulon ja Juuson mainitseminen tähän yhteyteen oli kyllä sinänsä hieno oivallus. Minua se sykähdytti senkin vuoksi, että olen todellinen Juuso-fani, nähnyt varmaan kaikki hänestä tehdyt videot. Mutta sillä on lähinnä kai vain jonkinlaista viihdearvoa, media saa lisää puheenaihetta. Tarvitaan itsetutkiskelua. Sen herättämiseen ei Sauli Niinistönkään karisma ja voima riitä.

Lisäksi presidentin puheesta ja myönteisenä mieleen lausahdus ”Pahalle on pantava rajoja”. Juuri niin. Ollaan nurinkurisessa tilanteessa, kun oman maamme kansalaiset alkavat puolustella terroristeja ja väkivaltaisuuksia perustuslakiimme vedoten.   Tähän kohtaan puheessa on reagoitu mm. täällä.

Gustavo Dudamel