Mao vastaan Bach: pianisteja Kiinan kulttuurivallankumouksen paineessa

Sain idean kirjoitukseeni viime viikonloppuna Yleisradion Teema-kanavalla esitetystä Paul Smacznyn dokumenttielokuvasta Kuinka Bach voitti Maon (”How Bach defeated Mao”).  Se kertoo nykyisin Ranskassa asuvasta kiinalaispianistista Zhu Xiaomeista ja hänen paluustaan synnyinmaahansa. Tuo elokuva on kirjoitukseni keskiössä ja lähtöpisteenä mutta käsittelen myös muutaman muun kiinalaisen pianistin elämää, jotka kaikki kyllä tulevat tuossa elokuvassa vastaan. Sukunimiä käyttäen pianistit ovat Zhu, Gu, Yin ja Zhou.

Jutun otsikossa viitataan Johann Sebastian Bachiin. Hän on Zhu Xiaomein (etunimestä käytetään myös muotoa Xiao-Mei) pianistin uran rakkain säveltäjä.  Edustakoon hän nyt tässä laajemminkin länsimaista kulttuuriperintöä.  Mao Zedong edustaa puolestaan kommunistista tuhovoimaa, jota hänen kannustamanaan hullaantuneet punakaartilaisjoukot levittivät ympäri Kiinaa. Oikeastaan juttuni yhtenä perusajatuksena on kertoa, että Bach edustaa myös kiinalaista kulttuuriperintöä, vaikka noilla iskulauseitten voimalla etenevillä kulttuurivallankumouksen nuorisojoukoilla oli esikuvanaan perinteistä tyyliä käyttävä kiinalaisrunoilija.

I.                    Elokuva

Zhu Xiaomei (s. 1949) on maailmankuulu Bach-tulkitsija, joka lähti Kiinasta vuoden 1980 taitteessa ja palaa elokuvassa entiseen kotimaahansa konsertoimaan 33 vuotta lähtönsä jälkeen. Sinällään tuossa paluussa ei olisi mitään dramaattisesti kiinnostavaa mutta pianistin taustan tuntien kyseessä on toisaalta hyvin ahdistava ja toisaalta vapauttava matka. Zhu nimittäin oli Kiinassa 60-luvulla alkaneen puhemies Maon johtaman kulttuurivallankumouksen alas painamia uhreja. Ja sen verran traumoja tuo aika on häneen jättänyt, että hän uskaltautui vasta nyt palaamaan Kiinaan. 1960-luvun alkupuolella hän oli superlahjakas pianistin alku, jonka ura uhkasi kulttuurivallankumouksen purkautuessa keskeytyä jo alkuunsa. Hän selvisi kuitenkin tuon toivottoman kauden yli, missä keskeisenä tukena oli elokuvaan nimensä saanut Johann Sebastian Bach.  Hänen onnistui sitten päästä ulkomailla syventämään opintojaan. Elokuvassa kuvataan pianistin tuntemuksia ja pohdintoja sekä seurataan hänen konserttejaan alkaen Shanghaista ja päättyen kaikkein raskaimpia tuntemuksia herättävään Pekingiin. Pianistin mukana Kiinaan matkaa musiikkiesseisti Michel Mollard. Hän kommentoi elokuvassa vierailun aikana tapahtumia ja tuntemuksia.

Elokuvassa voi tutustua myös kahteen muuhun kulttuurivallankumouksen ajan pianistiin. Toinen heistä oli Gu Shengying (1937 – 1967), Zhun eräänlainen esikuva, joka päätyi tuon kulttuurille tuhoisan ajan nöyryyttävimpinä hetkinä itsemurhaan.  Toinen on Yin Chengzong (s. 1941), jo 50-luvulla huipulle noussut lahjakkuus, joka pystyi säilyttämään suosionsa myös kulttuurivallankumouksen aikana. Hänet Zhu tapaa vierailun aikana ja he vaihtavat filmikameran edessä muutaman sanan. Kerron heistä edempänä. Paneudutaan sitä ennen kuitenkin lähemmin tuohon dokumenttielokuvaan.

Elokuva on katsottavissa Suomen alueella YLEn Areenassa vielä vajaan kolmen viikon ajan osoitteessa http://areena.yle.fi/1-3882330. Toinen linkki lyhyen johdannon kera löytyy täältä. Jos katsomisaika on ohitse, niin elokuvan ranskankielinen versio löytyy kyllä myös youtubesta (https://www.youtube.com/watch?v=dQjufZJaTq0).  

Elokuvan keskiössä on Johann Sebastian Bachin Goldberg-variaatiot. Se on hänelle Bachin sävellyksistä rakkain ja juuri niitä hän Kiinan konserteissaan esittää. Täältä ne löytyvät Zhu Xiaomein esittämänä. Kyseessä on vuonna 2014 suorana nauhoitettu konsertti Leipzigin Tuomas-kirkosta. Dokumentista käy ilmi, että tuo konsertti on pianistille erittäin tärkeä. Hän oli pitkään haaveillut, että voisi esittää Goldberg-variaatiot Bachin haudan äärellä. Nyt tässä konsertissa se toteutui, sillä Bach on haudattu Tuomas-kirkkoon.   

Zhu Xiaomei vaikuttaa hyvin hiljaiselta ja syrjään vetäytyvältä persoonallisuudelta. Bachin tuotanto on hänelle läheinen ja jäänyt koko hänen elämänsä henkiseksi tukipilariksi. Mutta rakas on myös Franz Schubert. Hän kuvaa itse itseään Schubertin säveltämän laulusarjan Winterreisen (Talvinen matka) sanoin: ”Vieraana tulin tänne, vieraana lähden pois”. Hänestä huokuu syvä mielenrauha, kiinalaiseen filosofiaan tukeutuva levollisuus. Huolimatta siitä, että hän asuu Ranskassa ja pitää suurkaupunkien elämästä, hän kaipaa luonnon rauhaa. Hänellä on Ranskassa, hiljaisessa vuoristolaiskylässä oma kesäpaikkansa, jossa hän voi hiljentyä ja valmistautua esiintymisiinsä.

Zhu Xiaomei joutuu Kiinaan saavuttuaan ihmetyksen valtaan. Tietysti maa on muuttunut, mutta ennen kaikkea hän on innostunut Kiinan nuorisosta. Hänen konserttiensa pääasiallinen yleisö koostuu 20-25 -vuotiaista nuorista, kun se lännessä yleisön keski-ikä on noin 60 vuotta. Zhu näkee nuorisossa Kiinan toivon mutta samalla hän harmittelee, että maassa on unohdettu käsitellä julkisesti kulttuurivallankumouksen paljon tuhoa aiheuttanutta aikaa. Hän toteaa, että ”nuori sukupolvi haluttiin pitää täysin tietämättömänä ja kokonainen sukupolvi johdettiin harhaan.”  Myöhemmin Pekingin konsertin yhteydessä hän sanoo haluavansa olla omalla toiminnallaan muistuttamassa tuosta vaietusta ajasta.

Ensimmäinen konsertti on Shanghaissa ja heti ensimmäinen konsertti osoittaa vääräksi hänen kuvitelmansa ja pelkonsa siitä, että Kiina ei olisi ollut valmis Johann Sebastian Bachin musiikkiin. Aluksi on suunnitelmissa vain yksi konsertti, mutta kun liput siihen myydään loppuun muutamassa minuutissa, hän suostuu myös toiseen.

Konsertin luonteeseen kuuluu sen loputtua pidetty keskustelu yleisön kanssa.  Yleisöstä nuori nainen kysyy Zhun suhdetta kiinalaiseen filosofiaan – Laotseen (Laozi) ja Chuangtseen (Zhuangzi). Kysymys osoittaa, että yleisö oli havainnut Bachin musiikissa yhteyden kiinalaiseen perinteeseen.

Tytön kysymys oli seuraava:

”Lehtihaastattelussa totesitte, että Laotse ja Zhuangzi ovat opettaneet teille paljon. Auttaako vanha kiinalainen filosofia teitä pianistina? Millainen rooli sillä on?”

Zhu Xiaomei vastaa:

”En osaa selittää sitä helposti. En voi sanoa, että sovellan Laotsen ajatuksia Goldberg-muunnelmiin. Mielestäni vanhat filosofit kuten Laotse olivat suuria filosofeja. He opettivat miten pitää elää ja opiskella. He opettivat miten olla kärsivällinen, kun harjoittelin tätä teosta. He opettivat opiskelemaan ja elämään.”

Tämä vastaus ei vielä lähennä Zhun Bachia kiinalaiseen filosofiaan, mutta elokuvan myöhemmässä vaiheessa hän kyllä esittää myös sitä tukevan kommentin. Hän kertoo todenneensa joskus länsimaisille toimittajille puoliksi leikillään ”Bachin olleen oikeastaan buddhalainen”.  Zhu vakuuttaa, että siinä on perää. Hän täsmentää näkemystään juuri Laotseen viitaten. Hän pitää Bachia ja Laotsea keskenään sukulaissieluina:

Bachin nimi tarkoittaa ”puroa”. Ja Laotse esitti, että ihmisen pitää elää kuin vesi. Meidän pitää tuoda virvoitusta toistemme elämään. eikä koskaan pyrkiä pakolla vastavirtaan. Bachin teosten soittamisesta minulle on tullut päivittäinen rituaali. Se on minulle kuin mietiskelyä tai aamiainen. Se on yksinkertaisesti tapa, jota ilman olisin hukassa.

Lisään pienen välihuomautuksen Laotsesta. Hän on taolaisuuden keskeinen filosofi ja hänen kerrotaan kirjoittaneen yhden kiinalaisen filosofian perusteoksen Tao Te Chingin. Häntä palvotaan tavallaan kuin jumalaa.  Todellisuudessa saattaa kuitenkin olla, että Laotse-nimistä henkilöä ei ole ollut olemassakaan ja kyseessä olisi vain kiinalaisen viisauden kokoelma. Ja jos Laotse onkin ollut olemassa, niin hänen ajatuksiaan siinä on korkeintaan osa.

Zhu Xiaomein ehkä koskettavin elokuvassa lausuttu Bachia ja kiinalaisuutta lähentävä kommentti on mielestäni tämä:

”Bachin muodon taju, tyylin hallinta ja tunneilmaisu vastaavat ikivanhaa kiinalaista ihannetta. Se on tunne-elämän hallintaa. Se ei ole holtitonta tai hillitöntä. Muusikko, joka osaa soittaa Bachia hyvin, on saanut hyvin perustan.”

…

Jatketaan Zhu Xiaomein matkaa. Shanghaista hän suuntaa Chengduun, Kiinan sisäosaan. Hän haluaa ehdottomasti käydä Sichuanin musiikkikonservatoriossa (Sichuan Conservatory of Music). Hän pitää siellä konsertin. Elokuvassa näytetään, kun innostunut yleisö ryntää hankkimaan Zhun levyä ja lähes kaoottisessa tilanteessa Zhu kirjoittaa kärsivällisesti nimikirjoitustaan runsaslukuisten ihailijoittensa juuri hankkiman levyn kanteen.

Sichuanin konservatoriossa opiskelee elokuvan mukaan yli 17 000 opiskelijaa. Sitä pidetään maailman suurimpana konservatoriona ja luonnollisesti Kiinan johtavana musiikin opinahjona. Ei siis ole mikään ihme, että Zhu Xiaomei halusi vierailla nimenomaan siellä.  Juuri tuon vierailun aikana hän alkaa kehua kiinalaista nuorisoa. Hänestä kiinalaiset nuoret ovat mieleltään avoimia ja hän pitää heitä Kiinan tulevaisuuden toivoina.

Sichuanin konservatoriossa hän pitää avoimen oppitunnin. Kyseessä on siis mestariluokka (Master class), joihin hän kertoo elokuvassa suhtautuvansa vastenmielisesti, vaikka muuten ylipäänsä rakastaakin opettamista. Hän ei pidä siitä, kun haukankatseinen yli sadan hengen yleisö seuraa nuorta soittajaa ja tämä panee parastaan ”säikkynä kuin pikkulintu”. Kyllä se minuakin huvittaa, kun katselee tiukkailmeistä opettajakuntaa tekemässä vihkoonsa muistiinpanoja ja laajaa opiskelijajoukkoa tarkkasilmäisinä seuraamassa opiskelijakaverinsa sitkeitä ponnisteluja. Siinä kuitenkin soitetaan Bachin musiikkia. Yhtäältä se kertoo syvästä kiinnostuksesta Bachiin ja hänen maailmankuuluun kiinalaiseen tulkitsijaan. Toisaalta eivät tuonkaltaiset mestariluokat Sichuanin konservatoriossa ole mitenkään harvinaisia. Esimerkiksi tässä linkissä kerrotaan, kun Sichuanin konservatorion maailman maineeseen noussut oppilas Yundi Li (kiinalaisittain Li Yundi) pitää mestariluokkaa samassa paikassa, jossa Zhu Xiaomei piti sitä vuonna 2013.  

Luulen, että nuori soittaja ei välittänyt vähääkään noista haukankatseista vaan oli ikionnellinen päästessään Zhu Xiaomein ohjaukseen. Se vain auttoi hänen motivaatiotaan ja edisti kehitystään. Ja kiinalaiset opiskelijat ovat kyllä monessa sopassa keitettyjä.

Mestariluokkaa katsellessa jollain lailla aistii, että Zhu kokee olonsa vaivautuneeksi. Varsinkin sen huomaa, kun vertaa hänen opetustaan toiseen, tällä kertaa Ranskassa kuvattuun tilanteeseen, jossa hän antaa suojatilleen yksityisopetusta. Tilanne on hyvin intiimi ja jopa herkkä. Jollain lailla no opetustuokiot oli saatu aidosti ikuistettua huolimatta kameran läsnäolosta.  Zhu näyttää todella nauttivan opettamisesta. Se näyttäisi olevan hänelle jopa eräänlainen kutsumus. Hän toteaa omaksuneensa kiinalaisesta perinteestä ajatuksen, että hän on tavallaan oppilaansa palvelija. Opetuksessa on nöyryys mukana.  Tilanne on herkkyydessään lähes intiimi, opettajan sydän on lämpöä täynnä.

Tuo nöyryys ja palvelijan osa ei aina ole kuitenkaan rikkaus. Toisessa yhteydessä hän myös hieman ruoskii itseään ja panee pelokkuutensa syyksi itseluottamuksen puutteensa ja oman kiinalaisen menneisyytensä. Minusta tähän seuraavaan Zhun puheenvuoroon kätkeytyy tärkeä seikka: ihminen kantaa mukanaan omaa menneisyyttään, joskus siitä voi tulla taakka, joskus siihen vain projisoituu kaikki toiminta. Zhun elämään kulttuurivallankumous jätti traumoja ja henkisiä kiputiloja, joita hän osin kompensoi opetustyönsä lämmöllä.

”Olen aina tuntenut olevani kuin koira häntä koipien välissä. Tuntui vaikealta tulla yhtäkkiä suureksi tähdeksi. Pianistina minulta puuttuu itseluottamusta. En ole koskaan tuntenut olevani itsevarma ja ylpeä itsestäni. Syynä on kasvatukseni ja kulttuurivallankumous, joka on syvällä sisälläni. En ole koskaan kokenut olevani päähenkilö. Olen aina kokenut olevani palvelija: musiikin palvelija, säveltäjien palvelija. ja oppilaitteni palvelija. Se johtuu perinteisestä kiinalaisesta kasvatuksesta.”

Jäin miettimään tuota ”perinteisen kiinalaisen kasvatuksen merkitystä”. Sen hierarkkisuus voisi kai näkyä myös muulla tavalla.  Zhu on kuitenkin naisena kokenut asiat noin.

…

Elokuvassa näytetään näkymää kiinalaisesta puistosta, jossa miehet harjoittavat kiinalaista taiji-voimistelua. Taustalla soi Bachin musiikki. Siinä näkyy samanlainen yhteys ja harmonia, kuin koin viime kesänä Pietarissa Akateemisessa Kapellassa heinäkuussa pidetyssä konsertissa, jossa urkuri Vladimir Shljapnikov yhdisti rohkeasti Johann Sebastian Bachin urkumusiikkia erilaisiin kulttuuriperinteisiin. Konsertin parasta antia oli juuri kiinalaisen taiji-perinteen liittäminen Bachiin. Yleisö saattoi seurata kaksi erilaista esitystä.  Toisella kerralla kiinalaisella taiji-voimistelijalla oli esityksessään miekka mukana.  Minulle noissa esityksissä oli jopa omaan kristilliseen perimääni liittyvää uskonnollista sisältöä. Etsittiin harmoniaa ja tasapainoa ja toisaalta miekalla taisteltiin pahan voimia vastaan tukeutuen ylempien taivaan voimien turvaan. Koin esityksissä kristillisen kilvoittelun ja kiinalaisen filosofian yhteyden. Oikeastaan mentiin tajunnan tasolla vielä korkeampiin henkisiin ulottuvuuksiin, ihmisen olemassaolon alkusyihin. Olen kirjoittanut konsertista tähän blogiini heinäkuussa 2016. Tuolloin tekstin pääaiheena oli eräs toinen Pietarin matkalleni osunut konsertti.

…

Chengdun vierailun jälkeen Zhu Xiaomei suuntaa Pekingiin, jota vierailua hän jännittää eniten. Hän tapaa siellä paitsi sisariaan myös entisiä opettajiaan, joiden kanssa hän kokee odottamattoman lämpimän jälleennäkemisen riemun. Ennen tapaamistaan hän oli pelännyt, että heille oli jäänyt jotakin kateudenkin sävyistä kaunaa siitä, kun hän oli ”karannut” ulkomaille. Mutta nuo pelot aiheutuivat aivan turhiksi. He olivat vain iloisia, että heidän oppilaalle oli avautunut sellainen mahdollisuus. Heillä oli vahva näkemys, että klassisessa musiikissa ulkomailla opiskelu oli kehittymisen kannalta välttämätöntä.  Minulle itselleni tuossa Zhun ajatuksessa oli jotain kiinalaiseen luonteenlaatuun tyypillistä. Pelättiin sitä, että tärkeäksi koettu sosiaalinen verkosto oli päässyt rikkoutumaan ja pyrittiin se sitten korjaamaan.

Nimenomaan Pekingistä hän muutti aikoinaan ulkomaille Yhdysvaltoihin, mikä tapahtui erilähteiden mukaan joko vuonna 1979 tai 1980. Pekingissä hän kävi kouluaan, kun kulttuurivallankumous katkaisi hänen uransa. Hän joutui sitten lähtemään kulttuurivallankumouksen ohjelman mukaisesti viideksi vuodeksi maaseudulle maatöihin. Ja nimenomaan Pekingissä hän noiden vuosien jälkeen kokosi elämänsä sirpaleet sekä ihmisenä että taiteilijana ja pystyi aloittamaan uudelleen keskeytyneet piano-opinnot.

Zhu Xiaomei Pekingissä perheen vanhan pianon ääressä katsoo nuoruuden kuvaansa

Elokuvassa näytetään hetkeä, kun hän tapaa neljä sisartaan. Sisarien tapaaminen on tietysti täynnä lämpöä ja haikeaa muistelua, myös ikävistä asioista. Perheen perinteinen Robinson-merkkinen piano on edelleen tallella. Aika on siihen jättänyt jo särönsä, ja sisarusten kesken syntyykin keskustelua sen entisöinnistä.  Sisarukset kutsuvat sitä ”perheen esi-isäksi”.

Zhu Xiaomei kertoo omista tuntemuksistaan. Hänen äitinsä ei voinut itse soittaa pianoa ja siksi hän pani kaiken toivonsa ja energiansa tyttäreen. Hän halusi, että tytär voisi toteuttaa hänen unelmansa pianonsoitossa. Äiti myös koko ajan rohkaisi tytärtään jatkamaan valitsemallaan uralla. Vierailun aikana Xiaomei istuu tuon heikkokuntoisen pianon ääreen ja alkaa soittaa Robert Schumannin kappaletta Träumerei, jota hän muistaa äidin joskus aikoinaan soittaneen. Nyt se herkistää silmiin muistojen kyyneleet.

Zhu vierailee Pekingin konservatoriossa, joka herättää hänessä monenlaisia muistoja.  Se oli yhtäältä hyvin onnellista aikaa. Hän oppi ja omaksui paljon. Mutta sieltä on myös raastavia muistoja. Niitä olivat julkiset taisteluhenkiset kritiikkikokoukset ja ilmiannot. Häntä arvosteltiin 12-vuotiaana julkisesti konservatorion 400 oppilaan edessä. Nyt hän pitää sitä julmuutena.

Oman konserttinsa hän pitää kuitenkin Pekingin konserttitalossa. Se on nykyisin täysin entisöity, mutta kyseessä on kuitenkin hieman perinteisempi paikka kun olympiavuodeksi 2008 valmistunut uusi ja massiivinen, lempinimeltään ”Munana” tunnettu konserttitalo, jota varsinaisesti kutsutaan Pekingin oopperataloksi. Minulle molemmat paikat ovat hyvin tuttuja ja läheisiä. Pekingin konserttitaloon liittyy mukavia muistoja senkin vuoksi, koska siellä on konsertoinut myös omalta kotipaikkakunnaltani vierailulle saapunut kymenlaaksolainen orkesteri Kymi sinfonietta. Olin sitä konserttia kuuntelemassa. Se sai traagisen lisäsävyn, koska Sichuanissa oli juuri tapahtunut valtava, paljon uhreja vaatinut maanjäristys.

…

Konsertin valmistelut sujuvat huonosti. Konsertin valmistelut takkuavat. Harjoitukset epäonnistuvat. Myös sää on huono. Stressi ilmenee kiukutteluna. Yhtä kaikki konsertin alkaessa Zhu Xiaomei saa eteensä täpötäyden salin, ihmiset ovat uteliaan odotuksen vallassa.

Konsertin kuvaus on elokuvan kohokohtia. Elokuvassa näytetään hyvin herkkiä kohtauksia itse Zhu Xiaomein soitosta. On hyviä lähikuvia sormienliikkeistä ja kaikesta huokuu konsertin levollinen ilmapiiri. Täpötäysi Sali oli todellakin hiljentynyt kuuntelemaan pianistivieraan soittoa. Se on minulle suoran sanoen hieman yllättävää, koska Kiinassa voi herkässäkin tilaisuudessa aistia levottomuutta. Siinä se poikkeaa länsimaisesta klassisesta konsertista.

Konsertissa läsnä ollut Michel Mollard kuvaa konsertin tunnelmaa erityiseksi: ”Yleisö alkoi ikään kuin sulaa”. Sitten näytetään, kun pianisti lähes hukkuu katsojien jakamaan kukkamereen. Kuva siirtyy taas Mollardiin, joka toteaa, kuinka monet olivat kokeneet konsertin ”vapautumisen hetkeksi”.

Riemukkaiden suosionosoitusten jälkeen puheenvuoron ottaa itse taiteilija. Hän puhuu hiljaisen levollisella äänellään. Hän kertoo omasta nuoruudestaan välittäen sen myötä oman henkisen testamenttinsa Kiinan nuorelle sukupolvelle.

”Haluan esiintyä, jotta kaikki tietäisivät, että meidän sukupolvemme on yhä olemassa. Sillä me saimme kärsiä paljon. Ei vain fyysisesti vaan kulttuurin puutteen takia. Ei ollut musiikkia ja sanakirjatkin piti kopioida käsin. Haluan näyttää kaikille että meidän sukupolvemme ei ole kadonnut äänettömästi. Haluan tuoda kunniaa sukupolvelleni.”

Zhu jatkaa ja salin täpötäysi yleisö on hiljentynyt kuuntelemaan.  Hän kertoo konserttisaliin liittyvän mielenkiintoisen kohtalonyhteyden. Hän oli Pekingin konserttitalossa edellisen kerran 60-luvulla Gu Shengyingin konsertissa tämän ollessa uransa huipulla. Puheenvuorossaan Zhu luo muistia omaan lapsuuteensa ja nuoruuteensa, Kiinan Kansantasavallan alkuvuosiin ja nostaa sieltä esille oman henkisen esikuvansa.

 ”Minulla on onni jakaa tämä hetki kanssanne. Kun viime kerran kuuntelin täällä konserttia, se pidettiin täällä, mutta vanhassa salissa. Kuulin Gu Shengyingin konsertin. Muistan sen hyvin elävästi. Hän soitti Frederic Chopinin Nokturnoja. Siitä on kulunut pitkä aika. Mielestäni emme kuitenkaan saa unohtaa, miten hänen sukupolvensa raivasi meille tietä. Gu Shengying ei itse päässyt kulkemaan sitä loppuun. Olen jatkanut sitä tietä hänen puolestaan. ”

 Pianisti kumartaa lopuksi nöyrän kiitollisena suosiota osoittavalle yleisölleen.

Tuon konsertin jälkeen Zhu Xiaomei saa kohdata vanhoja opettajiaan, jotka olivat tulleet häntä kuuntelemaan ja totta kai halusivat hänet myös tavata. On sydämellistä halailua, lämpimiä kohtaamisia, aitoa jälleennäkemisen iloa. Ja paikalle ilmestyy myös ”Zhou laoshi” – ”opettaja Zhou”. Hän on myös aikansa suuri tähti, Zhou Guangren (s. 1928), josta kerron enemmän alempana. ”Hän oli minulle suuri tuki”, toteaa Zhu. ”Pyrin hänen oppilaakseen vuonna 1980. Hän otti minut, mutta päätin heti lähteä Amerikkaan.” Zhu päätteli tuolloin, että Zhou loukkaantuu, mutta hän vain kannusti todeten, että ”nuorten pitää nähdä maailmaa”.

…

Yllä olen jo laittanut linkin, jossa Zhu soittaa Goldberg-variaatioita Leipzigin Tuomas-kirkossa Johann Sebastian Bachin haudan äärellä. Siinä tavallaan ympyrä sulkeutuu. Hän oli halunnut käydä haudalla ja siitä syntyi vielä suurempi haave. Hän halusi soittaa haudan ääressä. Tuossa konsertissa sekin unelma täyttyi. Musiikin tutkija Michel Mollard kuvaa elokuvassa tilannetta näin:

”Kun Kiinassa käydään esi-isien haudalla, vainajille puhutaan ääneen. Uskon, että kun Xiao-Mei soitti Goldberg-muunnelmat Tuomas-kirkossa, hän tunsi puhuvansa Bachille samalla tavalla, kuin jos hän olisi ollut vanhempiensa haudalla.”

II.                  Zhu Xiaomein elämänvaiheita

Edellisessä luvussa olen jo käsitellyt Zhun Xiaomein elämän käännekohtia. Jatkan vielä hieman hänen uransa ja elämänvaiheittensa käsittelyä.

Hän syntyi vuonna 1949 Shanghaissa taiteilijaperheeseen. Nähtävästi melko pian perhe muutti Pekingiin ja siellä Xiaomei kävi koulunsa. Äiti varmaan havaitsi jo varhain tytön lahjakkuuden ja – kuten yllä totesin - siirsi omat tukahtuneet unelmansa lapseensa.  Pianonsoitto aloitettiin jo viisivuotiaana ja kahdeksan vuoden ikäisenä Xiaomei esiintyi jo Pekingin radiossa ja televisiossa. Kymmenen vuoden iässä hänet valittiin erityisen lahjakkaille lapsille tarkoitettuun musiikkikouluun, jossa tyttö sai pätevää klassisen pianonsoiton opetusta asiaan perehtyneiltä opettajilta. Hän sai opiskelunsa hienosti alkuun, kunnes sitten ilmapiirin kiristymisen myötä tuli mutkia matkaan. Kun vuonna 1966 kulttuurivallankumous lopullisesti puhkesi, hänen opintonsa ja kehityksensä keskeytyivät. Pianonsoitto oli jo tuota ennen joutunut halveksittuun asemaan ja se oli osittain jopa kielletty. Zhu lähetettiin muun opiskelevan nuorison mukana maaseudulle työleirille, jossa nuorten piti silloisen käsityksen mukaisesti oppia syvemmin Kiinan vallankumousta fyysisen työn pohjalta. Paikka oli Zhangjiakou. Yksi samanniminen kaupunki sijaitsee Pekingistä reilut 100 kilometriä luoteeseen, mutta voi olla, että kyseessä on jokin kaukaisempi samanniminen paikka.

Todettakoon, että kyseessä ei ollut mikään vankileiri. Kyse oli maatöistä, jonne opettajat ja opiskelijat oli lähetetty. Zhu kykeni salakuljettamaan sinne pianonsa, jonka hän onnistui sijoittamaan jonkun paikallisen kyläläisen asuntoon. Kyseessä oli se sama yllä mainitsemani ”Robinson”, joka oli tallella sisaren asunnossa Zhun vierailun aikana.  Sen myötä hän kykeni pitämään myös kulttuurivallankumouksen vuosina yllä soittotaitoaan. Hän oli oppinut musiikkikoulusta, että Johann Sebastian Bachin Das Wohltemperirte Clavier (The Well-Tempered Clavier , ”Hyvin viritetty piano”) on sormiharjoittelun kannalta mainio sävellys ja siitä tulikin noina vuosina hänen tärkein soittokappaleensa. Hän kykeni ylläpitämään taitonsa ja sorminäppäryytensä maatöissä vietettyjen viiden vuoden aikana. Toisessa yhteydessä kerrotaan, että koska nuottien painaminen oli tuolloin mahdotonta ja Bachin kaltaisten länsimaisten mestarien nuottien hallussapito oli jopa kiellettyä, niin Zhu onnistui salakuljettamaan mukanaan tuon yllä mainitun kappaleen nuotit mukanaan. Siellä hän kopioi sitä käsin ja jakoi eteenpäin. Näin tuosta sävellyksestä on tullut Zhulle erittäin tuttu ja muistorikas.

Vuonna 1979 (elokuvan mukaan vuonna 1980) Zhu Xiaomei onnistui pääsemään Yhdysvaltoihin ja aloittamaan piano-opinnot Bostonissa sijaitsevassa New England -konservatoriossa. Tuolloin klassista musiikkia soittavat kiinalaiset olivat lännessä harvinainen näky. Zhu soitti opettajalleen Robert Schumannin kappaleen, jota kuunneltuaan opettaja kehui soittotekniikkaa, mutta arvosteli tulkintaa. Tuon palautteen myötä hän paneutui opintoihinsa entistä syvemmin, minkä hedelmistä voimme nyt nauttia. Erilaiset ristiriidat ja ennakkoluulot pelkästään kannustivat häntä eteenpäin.

Zhu joutui elämään Bostonissa hyvin vaatimattomasti. Hän pääsi asumaan Bostonin sinfoniaorkesterissa soittavan huilistin asuntoon alivuokralaiseksi ja joutui asumisen vastineeksi huolehtimaan asunnon siivouksesta. Huilisti kuitenkin epäili kiinalaisen asukkaansa soittotaitoja eikä halunnut kuulla hänen soittavan. Näin ollen hän pystyi harjoittelemaan vain vuokraemännän poissa ollessa. Parin vuoden kuluttua koitti kuitenkin hetki, jolloin tämä kuuli Zhun soittoa ja ihastui. Ennakkoluulot alkoivat hälvetä.

Zhu Xiaomei sai USA:n kansalaisuuden asuttuaan maassa kahdeksan vuotta. Eurooppa kuitenkin veti puoleensa. Kansalaisuuden saavuttuaan hän muutti Pariisiin ja alkoi luoda siellä uraansa. Eräänlainen virstanpylväs täyttyi vuonna 1994, kun hän piti Pariisin Metropolitan-teatterissa oman soolokonserttinsa.

Zhu on jäänyt sinkuksi. Kiinalainen nainen –sivustolla kirjoitetaan hänen todenneen, että musiikki on vienyt hänet niin mukanaan, ettei parisuhteen luomiseen ole löytynyt energiaa eikä mahdollisuutta.

Yllä olen jo pohdiskellut Bachin musiikin ja kiinalaisen filosofian henkistä sukulaisuutta. Mieleni tekee vielä hieman jatkaa samaa teemaa. Zhu kertoo asuneensa ikänsä suurissa kaupungeissa, mutta toisaalta hän kaipaa jatkuvasti luontoon ja vuoristoon. Hän toteaa saavansa sieltä rauhaa ja sisäistä voimaa. Elokuvan luoman vaikutelman pohjalta minulla nousee Zhun persoonasta mieleen kiinalaiseen perinteeseen kuuluvat ”kaupunkierakot”, jotka elävät eräänlaista kaksoiselämää.  Heistä kertoo Kiinan runouden asiantuntija Pertti Seppälä runoilija Wang Wein elämään liittyen. Asiaa käsitellään myös yleisradiossa kirjakerhon ohjelmassa. He toisaalta huolehtivat kaupungissa omasta toimeentulostaan, toisaalta noudattavat mahdollisuuksiensa mukaan erakkouteen kuuluvaa elämäntapaa. Zhu ei todellakaan ole erakko, mutta jotain henkistä sukulaisuutta saattaisi olla. Se on hänen kiinalaisuuttaan, josta hän ammentaa voimansa.

III.                Gu Shengying

Zhu toteaa Pekingin konserttinsa yleisölle, että hänen eräänlaisena esikuvanaan ja voimavaranaan on ollut Gu Shengying (1937 – 1967), jonka Chopin-konsertissa hänellä oli ilo olla 60-luvulla läsnä. Zhu kuvailee elokuvassa Gun soittoa sanoen sen olevan ”luonnollista ja yksinkertaista”.  Hän lisää:

”Gu oli intohimoinen, muttei melodramaattinen, sellaisia pianisteja kuulee nykyisin harvoin”.

Gu oli nuorena huipulle noussut lahjakkuus. Hänen kansainvälisesti arvokkain saavutus lienee vuonna 1959 Geneven pianokilpailussa saavutettu toinen palkinto yhdessä italialaisen, sittemmin maailman huipulle nousseen Maurizio Pollinin kanssa.  Mutta arvokasta menestystä tuli myös Moskovassa, Varsovassa ja Belgiassa.

Gu Shengying ystäviensä kanssa alhaalla keskellä, kun kaikki oli vielä hyvin

Löysin erään arvion, jossa kirjoittaja ylistää Gu Shengyingin soittoa ja kehuu erityisestä hänen Chopin-tulkintojaan. ”Hänen rubatonsa tuntuu niin luotettavalta,” kirjoituksessa todetaan. Kirjoittajan mukaan sydäntä särkee ajatellessa sitä, miksi hänen kaltaiselta musiikin hengettäreltä vietiin maine.

Ding Zilin (http://www.hrichina.org/en/content/4665 )oli aikoinaan Gu Shengyingin luokkatoveri ja ystävä. Ding Zilin on Tiananmenin äidit -ryhmän koordinaattori. Toiminnan taustalla on hänen poikansa kohtalo. Tämä sai surmansa vuoden 1989 tapahtumissa Tiananmenilla. Nykyisin hän muistelee vuosittain luokkatoverinsa muistoa  kesällä Qingming-juhlan yhteydessä. Kyseessä on perinteinen kiinalainen juhlapäivä - Puhtaan kirkkauden päivä. Sitä kutsutaan myös haudan lakaisupäiväksi. Tuona päivänä kiinalaiset käyvät läheisten haudoilla, siivoavat siellä ja antavat vainajille lahjoja. Gu Shengyingin hautaa ei ole kuitenkaan olemassa. Hän vierailee poikansa haudalla ja hän on yhdistänyt tuohon hetkeen myös kahden muun vainajan muiston, joiden kohtaloissa hän löytää samankaltaisuutta. Toinen on Gu ja toinen on Lin Zhao, hänen poikansa opiskelukaveri, joka joutui vallanpitäjien ampumaksi. Se on hyvin tärkeä päivä noiden kolmen henkilön muiston kirkastamiseksi.

Gu teki itsemurhan jouduttuaan kulttuurivallankumouksen aikana nöyryytetyksi. Hänet myöhemmin rehabilitoitiin ja maine palautettiin, mutta Ding Zilin toteaa, että niitä, jotka olivat syynä hänen itsemurhaansa, ei ole koskaan rangaistu.

Luokkatoverinsa Gu Shengyingin kuolemasta hän sai tietää vasta 23 vuotta tämän kuoleman jälkeen. Se oli siis kesäkuun neljäntenä päivänä vuonna 1989 tapahtuneen verilöylyn jälkeen. Uutinen oli tuolloin hänelle suuri shokki ja hän lähes pyörtyi.

He kävivät samaa koulua Shanghaissa. Elettiin vielä 40-lukua. Shanghain elämä poikkesi paljon muun Kiinan elämästä. Kyseessä oli kristillinen tyttökoulu. Dingillä on luokkatoverista kauniit muistot. Hän oli kaunis kuin nukke, lisäksi hän älykäs oppilas ja huomaavainen koulukaveri. Hän auttoi luokkatovereita, jos heillä oli oppimisvaikeuksia. Dingillä oli oppimisvaikeuksia ja Gu auttoi tätä usein, mutta pianotuntien vuoksi heillä ei kuitenkaan ollut paljoa yhteistä aikaa.

Gu oli varakkaasta perheestä. Päivittäin koulupäivän loputtua vanhemmat tulivat hakemaan hänet kotiin omalla autolla. Harvalla oli vastaava tilanne, että omat vanhemmat noutivat lapsen. Gu ei koskaan kertonut vanhemmistaan tai perheestään. Ding Zilin sai heistä kuitenkin hyvin positiivisen vaikutelman.

Ding ja Gu viettivät yhdessä noin kolme vuotta. Keväällä 1947 Ding muutti perheensä mukana Suzhouhun ja joutui kyynelsilmin jättämään hänelle rakkaan koulunsa.

Sen jälkeen Ding joutui muuttamaa paikkakuntaa useaan kertaan, mutta hän kuitenkin piti uskollisesti mukanaan koulukavereiden tekemää muistokirjaa ja heidän antamiaan läksiäislahjoja. Gun lahjaa hän ei kuitenkaan voinut säilyttää, sillä se oli suklaasta tehty isokokoinen Jeep-auto. Suzhoussa se valitettavasti alkoi sulaa ja hän joutui syömään sen sisartensa kanssa.

Vuosi 1949 oli käännekohta heidän sukupolvelleen. Ding Zilinin monet ystävät muuttivat Kuomingtanin mukana Taiwaniin. Hänen setänsä muutti myös ja toimi kaiken lisäksi tuossa muutossa eräänlaisena johtohenkilönä. Tämä on tuon sukupolven ihmisille hyvin normaali tilanne. Minäkin tunnen saman ikäluokan kiinalaisia, joiden sukulaissiteet katkesivat 40-luvun lopulla. Sittemmin vierailu on tullut mahdolliseksi.

Gun perhe jäi Shanghaihin. Ding Zilinin perhe muutti kauas Koillis-Kiinaan. Hänen yhteytensä Gun kanssa katosivat lopullisesti. He eivät voineet pitää yhteyttä eivätkä tavanneet enää koskaan. 

Ding kuuli Gu Shengyingista vasta 50-luvulla, kun hän oli perheensä mukana muuttanut Pekingiin. Hän luki lehdistä, että Gu oli menestynyt kansainvälisissä pianokilpailuissa ja hänen maineensa oli nousussa. Hän kykeni onnittelemaan entistä koulutoveriaan vain sydämessään.

Kun hän sitten lopulta sai tietää Gun kuolemasta, kesti aikansa ennen kuin hän kykeni ymmärtämään itsemurhan syitä. Tutkittuaan asiaa hän tajusi, kuinka paljon tuo perhe oli joutunut kärsimään.

Gun isä toimi ennen vuotta 1949 Shanghaissa yrittäjänä – jonkinlaisena konserttien järjestäjänä eli promoottorina. Hän oli kommunistisen terminologian mukaan niin kutsuttu edistyksellinen kapitalisti. Ding Zilin oli kuullut, että Gu Shengyingin isä oli auttanut kommunistista puoluetta sen ollessa maan alla.  Kuitenkin 50-luvulla häntä syytettiin Kuomingtanin agentiksi ja hänet vangittiin.

Kulttuurivallankumouksen alkaessa Shengying joutui vaikeuksiin. Shanghain konservatoriossa hänet luokiteltiin kuuluvaksi huonoon nuorisoon, mikä johtui lähinnä hänen kansainvälisestä menestyksestään ja ehkä myös perhetaustasta.. Häntä arvosteltiin ja hän joutui julkisten ilmiantojen kohteeksi. Nuori nainen kärsi siitä sekä fyysisesti että henkisesti ja koki asiansa kestämättömäksi.

Shengying lähetti vankilassa (nähtävästi Sinkiangissa Länsi-Kiinassa) olevalle isälleen suklaata ja sen jälkeen koko perhe teki yhdessä itsemurhan avaamalla asunnossa olevat kaasuhanat. Myös muu perhe oli joutunut nöyryytysten kohteeksi. Kulttuurivallankumouksen jälkeen isä rehabilitoitiin ja vapautettiin ja hän pystyi palaamaan Shanghaihin. Tuolloin osoittautui, että hän oli ainoa perheessä eloon jäänyt. Pian tämän jälkeen myös hänen elämänsä päättyi. ”Tuo hyvä ja onnellinen perhe oli hiljaa kadonnut Shanghaista”, Ding Zilin toteaa

Ding kertoo järkytyksestään kuultuaan Gun itsemurhasta. Tyttö oli korkeasti kouluttautunut, lahjakas ja arvostusta kaikkialla osakseen saanut henkilö. Hän ei olisi ansainnut tuollaista kuolemaa. Elämä oli vasta edessä. Kuitenkaan hänen ei suotu elää. Hänen mukanaan ei tuhoutunut vain henki vaan myös hänen luovuutensa ja toiveensa ja tietenkin myös hänen elämänsä arvokkain asia - musiikki.

Kun elämässä kokee suoranaista uhkaa, tarvitaan todellista rohkeutta. Sama koskee nöyryytystä.

Ding Zilin ymmärtää Gun perheen ratkaisua. Gu Shengying oli herkkäsieluinen taiteilija. Hän katsoi parhaakseen valita kuoleman ja puolustaa omaa arvoaan mieluummin siten kuin että olisi pyytänyt armoa nöyryytysten keskellä. Ding pitää sitä urheana tekona. Herrasmies voidaan tappaa, muttei nöyryyttää. Gu valitsi kuoleman säilyttääkseen itsekunnioituksensa ja omanarvontuntonsa.

Ding Zilin kokee itsessään syvää läheisyyttä Gu Shengyingiin myös siinä, että tämä lähetti ennen itsemurhaansa samanlaisen suklaan isälleen vankilaan kuin Dingille itselleen, kun heidän tiensä erosivat koulussa.

Gun suvusta ei jäänyt ketään eloon. Ding Zilin yritti löytää paikkaa, johon Gu on haudattu. Sitä ei löytynyt. Ehkä sitä ei olekaan. Ding koki hyvin raskaana sen, kun ei ollut hautaa, jossa hän olisi voinut käydä kouluaikaista ystäväänsä muistelemassa. Sen vuoksi hän on yhdistänyt Gun muiston hänen poikansa ja tämän ystävänsä muistoon.  Puhtaan kirkkauden juhlaa vietetään keväisin.

IV.                Yin Chengzong

Yin Chenzong oli minulle ennestään tämän jutun pianisteista tutuin. Olen ostanut Kiinassa hänen levynsä, jossa hän soittaa Franz Schubertin Impromptuja.  En tuolloin oikeastaan vielä tajunnut, että Yin Chengzong oli 80- ja 90-luvuilla Kiinan pianisteista nimekkäin. Ja vasta tutustuttuani CD-levyyn sisältyviin johdantoartikkeleihin opin tuntemaan myös hänen merkittävää uraansa laajemmin. Levyyn sisältyy Zhou Guangrenin kirjoittama juttu Yin Chengzongin urasta.  Ja vasta elokuvan katsomisen jälkeen olen tajunnut, kuka on Zhou Guangren (ks. alla). Luulin hänen olevan vain joku musiikkitoimittaja, mutta koska kyseessä on niinkin merkittävä henkilö, niin se nostaa hankkimani levyn arvoa. Yin Chengzong soittaa siinä  Steinway-pianoa, mitä levyn yhteydessä korostetaan. Minulle tuo tieto ei paljoa kerro.

Menen nyt kuitenkin lähemmin Yin Chenzongin elämään. Lähteenäni ovat tuon Zhou Guangrenin artikkelin lisäksi taiteilijan omat kotisivut ja wikipedia.

Yin Chengzong on maineikkaimpia kiinalaisia pianisteja maailmassa Hän on konsertoinut kaikkialla maailmassa, viidessä eri maanosassa. New York Times on häntä ylistänyt. Hän on voittanut Tšaikovski-pianokilpailun. Hän konsertoi ensimmäisen kerran Carnegie Hallissa vuonna 1983. Sen jälkeen hän on konsertoinut siellä seitsemän kertaa. Lisäksi hän on konsertoinut useissa maailmankuuluissa konserttitaloissa ympäri maailman. Konserttiohjelma käsittää resitaaleja ja pianokonserttoja.

…

Yin on syntynyt vuonna 1941 Fujianin provinssissa pienellä Gulangyun saarella, jota kutsutaan ”pianosaareksi”. Kyseessä on mitättömän pieni kahden neliökilometrin kokoinen saari ja lisänimensä se on saanut kolonialistisen menneisyytensä ansiosta. Saaressa on noin 200 pianoa ja siellä on myös Kiinan ainoa pianomuseo.

Yin Chengzong aloitti pianon soiton jo alle kouluikäisenä. Yhdeksän vuoden iässä hän piti ensimmäisen julkisen sooloesityksensä.  12-vuotiaana hänet hyväksyttiin Shanghain musiikkikonservatorioon. 17-vuotiaana hän voitti Wienissä pidetyn kansainvälisen nuorille tarkoitetun pianokilpailun. Ja vuonna 1962 hän voitti 20-vuotiaana Tšaikovski-kilpailuissa Moskovassa toisen palkinnon.

Yin Chengzong oli aikansa lapsitähti, joka nousi jo nuorena kuuluisuuteen. Kun sitten 50-luvun lopulla alkoi poliittinen ilmapiiri maassa kiristyä myös suhtautumisessa länsimaiseen musiikkiin, joutui Yin Chengzong hankalaan tilanteeseen.  60-luvulla ajan henki vain kärjisti länsivastaisuutta ja puhkesi lopulta kulttuurivallankumouksen mielivaltaan.  Yin on  kirjoitukseni pianisteista kuitenkin se, joka selvisi tuosta ajasta parhaiten ja kykeni hyödyntämään sen urallaan.

Kun länsimaista musiikkia ja klassisen musiikin soittimia alettiin pitää porvarillisena hapatuksena, Yin esitti kysymyksen: ”Tarvitaanko pianoa?” Ja hän ryhtyi nuorten kollegoittensa kanssa rohkeaan vastaiskuun. Hän alkoi tietoisesti edistää pianon tunnettuutta Kiinassa. Sitä varten klassisen peruskoulutuksen saanut soittaja joutui perehtymään itselle ennestään vieraisiin musiikkilajeihin. Myös tässä epätoivoiselta vaikuttavassa tilanteessa hän kykeni näyttämään lahjansa. Oikeastaan kaikki oli alkanut jo 50-luvulla, jolloin hän sävelsi vanhaan kiinalaiseen tanssimelodiaan perustuvan pianokappaleen.

Vuonna 1964 – siis ennen kulttuurivallankumouksen alkua – asuessaan yhden vuoden maaseudulla hän pyysi konservatoriolta lähettämään hänelle pianon. Ja siellä hän soitti siellä talonpojille säveltäen ja sovittaen musiikkia kiinalaisen perinteen pohjalta. Sitten kulttuurivallankumouksen aikaan vuonna 1967 hän teki onnistuneen tempauksen Tiananmen-aukiolla Pekingin keskustassa. Hän kuljetutti keskelle aukiota ystäviensä kanssa pianon ja siellä hän soitti kolmen päivän ajan vallankumouksellisia lauluja, sekä perinteistä kiinalaista musiikkia ja Peking-oopperan sävellyksiä paikalle kerääntyneen kansanjoukon toiveita täyttäen, sovittaen ja improvisoiden musiikkia suoraan lennosta. Tempaus onnistui ja upposi. Asiantuntijat ovat arvelleet, että hän pelasti tuolloin pianon tuholta sillä maassa eli tuolloin hyvin vahvana käsitys pianon ”vaarallisuudesta”. Tutut vallankumouslaulut ja kansan suussa elävät kansanlaulu- ja kiinalaisen oopperan melodiat ilahduttivat ihmisiä ja saivat jopa innostumaan. Yin Chengzong sai paljon ihmisiltä myötämielisiä soittotoiveita sisältäviä kirjeitä. Ja tästä tempauksesta ja sen vastaanotosta innostuneena hän jatkoi samalla tiellä. Hän teki tunnetusta vallankumoushenkisestä Peking-oopperasta nimeltä ”Punaiset lyhdyt” (The Red Lantern) onnistuneen pianosovituksen.

Zhou Guangren tekee kirjoituksessaan Yin Chengzongin 60-luvun toiminnasta yhteenvetoa ja nostaa esille kolme merkittävää haasteellista kokeilua. Ensiksi (1) hän paneutui Peking-oopperan maailmaan sovittaen yllä mainitun kommunistista ideologiaa julistavan teoksen. Hänen yhteistyönsä Punaiset lyhdyt -projektissa kuuluisien Peking-oopperan laulajien kanssa onnistui hienosti ja sai yleisön huomion osakseen. Ja sen pani myös maan poliittinen johto merkille. Olen aikoinani hankkinut itselleni tuon esityksen sisältävän DVD:n, mutta se löytyy myös täältä. Siinä nauhoituksessa kaikki on tietysti johdantoa myöten vain kiinaksi.

 

Yin Chengzong säestää Peking-oopperaa

Toinen merkittävä työ oli Xian Xinghain säveltämästä  Yellow River –kantaatista muokattu pianokonsertto (II). Se oli itse asiassa projekti, Yin Chengzongin johtama kollektiivinen työ. Youtubesta löytyy vuonna 1970 kuvattu esitys, jossa solistina on itse Yin.  Nyt tuosta konsertosta on tullut maailman kuulu. Yin Changzong on esittänyt sitä mm. Wienin filharmonikkojen kanssa ja  sen on levyttänyt myös nyky-Kiinan nuori pianistitähti Lang Lang.

Kolmas kokeilu – myös luonteeltaan kollektiivinen ja Yin Chengzongin johtama - oli projekti, jossa sävellettiin soolopianolle perinteiseen kiinalaiseen musiikkiin ja kansanlauluihin perustuvia kappaleita (III). Tätäkin varten Yin Cheggzongin piti perin juurin paneutua kiinalaisen musiikin perinteeseen ja käyttää siinä apuna tunnettuja asiantuntijoita. Yksi tällainen kiinalaisen kansanmusiikin klassikko on alkujaan pipa-soittimelle sävelletty The Ambush from alla sides,  jossa kuvataan tunnettua Kiinan historiaan liittyvää piiritystä. Tuota aikaa Zhou Guangren pitää Kiinan musiikin kulta-aikana, jossa kiinalaiset pianistit ja säveltäjät omistivat kiinnostuksensa ja voimavaransa kiinalaisen pianomusiikin säveltämiseen käyttäen materiaalina perinteistä musiikkia.

Zhou Guangrenin katsauksessa nähdään Yin Chengzongin 60- ja 70-lukujen toiminta hyvin positiivisessa hengessä. Yin käytti ajan henkeä hyväkseen ja kykeni  antamaan pianomusiikille uutta suuntaa.  Se on vastakkainen näkemys Zhu Xiaomein kantaan verrattuna. Zhu koki tuon ajan vain länsimaisen musiikin alasajona, mikä tietysti pitää paikkansa. Hän koki aikansa ilmapiirin lamauttavan vaikutuksen nöyryytyksineen ja itsemurhineen. Edempänä selviää, että Zhou Guangrenin omat kokemukset kulttuurivallankumouksesta olivat vielä lohduttomampia kuin Zhu Xiaomeilla. Ne eivät kuitenkaan estäneet häntä näkemästä myös näitä positiivisia puolia.

…

Palaan vielä 60-luvun alkuun. Yin opiskeli Moskovassa Tatjana Kravtšenkon johdolla. Uran siihenastinen huipentuma oli menestys  Moskovan Tšaikovski-kilpailussa. Yin palasisieltä sitten Kiinaan ja hänestä tuli Pekingin filharmonian vakituinen solisti. Tuolloin hän sai jopa Mao Zedongin huomion. Maan poliittinen johtaja kutsui nuoren tähden luokseen ja maailmalle levisi harvinainen kuva, jossa he juovat yhdessä teetä. Tämä on luonnollisesti nostanut Yin Chengzongin asemaa ja luonut hänelle toimintaedellytyksiä kulttuurivallankumouksen aikaan.

Maon ja Yinin teehetki

…

Kun kulttuurivallankumous julistettiin virallisesti päättyneeksi, alkoi oikeudenkäynti ns. neljän koplaa vastaan. Koplan johdossa oli Maon leski (neljäs vaimo) Jian Qing, jonka Mao oli nostanut 60-luvulla maan kulttuurikoneiston johtoon. Vuonna 1981 nuo neljä syytettyä tuomittiin kuolemaan. Yin Chengzong muutti vuonna 19883 Yhdysvaltoihin. On esitetty arveluja, että Yinin lähdön syynä olisivat olleet epäilyt yhteyksistä neljän koplaan. Näet Jian Qing oli näkyvästi suosinut tai ainakin ylistänyt Yin Chengzongia. Yhtä kaikki Yin Chengzong jatkoi loisteliasta uraansa Yhdysvalloissa ja on esiintynyt tärkeimmissä konserttisaleissa kaikkialla maailmassa. 90-luvulla hän alkoi taas vierailla säännöllisesti synnyinmaassaan. 

Minulle Yin Chengzongin musiikki on tullut tutuksi Franz Schubertin Impromptujen kautta. Levy Impromptus koostuu kahdesta neljän impromptun sarjasta. Löysin sen kautta levollisen Schubertin. Musiikki oli minulle kuin terapeuttista rentoutusta. Nähtävästi siinä kuului kiinalaisen musiikillisen perinteen sielun syvyyksiin uppoutuva sisäisen harmonian etsintä. Yin on levyttänyt impromptut jo kypsällä iällä 2000-luvulla. Siinä kuuluu seestynyt rauha. Sama minkä voi aistia kiinalaisista kansanmelodioista ja aistia kiinalaisesta filosofiasta. Vertailun vuoksi olen myöhemmin kuunnellut romanialaisen Radu Lupun versiota. Hänkin on virtuoosi ja osoittaa kyllä tulkinnoissaan taitonsa. Mutta Lupu pyrkii mielestäni rakentamaan enemmän draamaa ja voimallisia tunnekuohuja, kuvaamaan elämän ristiriitoja. Yinin version jälkeen se ei ole minua puhutellut.

V.                  Zhou Guangren

Itse asiassa Zhou Guangren (s. 1928) on merkittävä kiinalainen pedagogi. Hän on se merkittävä Zhu Xiaomein opettaja, jonka tapaamme elokuvassa Pekingin konsertin yhteydessä. He halaavat lämpimästi toisiaan lämpimästi ja häntä Zhu kertoo aikoinaan arkailleensa, koska pelkäsi tämän loukkaantuneen opettajasuhteen yllättävän katkaisemisen vuoksi.

Zhou jos kuka ymmärtää kansainvälisyyden merkityksen. Hän on syntynyt vuonna 1928 Hannoverissa Saksassa. Perhe on toki kiinalainen. Tytön ollessa viisivuotias perhe muutti Shanghaihin. En tiedä, oliko muuton syy Saksan poliittinen tilanne, mutta kovin yksiin tuo muutto menee Hitlerin valtaantulon kanssa.

Tyttö pantiin Shanghaissa saksalaiseen kouluun. He uskoivat koulutukseen ja näkivät hyötyä siitä, että tytöstä tulisi täysin kaksikielinen.  Koulussa painopisteaineina olivat matematiikka ja tieteet sekä latina ja saksa. Ja myös musiikkia painotettiin.  Piano nähtiin hyvin tärkeäksi soittimeksi tulevan sivistyksen kannalta.  Zhou innostui pianon soitosta. Hän haaveili jo aivan pienestä pitäen omasta pianosta, mutta siihen eivät perheen varat riittäneet.  Toive pianosta kannusti tyttöä opiskelemaan entistä ahkerammin. Viimein tytön täyttäessä yhdeksän vuotta perheen onnistui vuokrata tytön käyttöön oma piano. Se oli alkusysäys tytön pianistin uralle.    

Zhou aloitti soolouransa jo vuonna 1940 eli 12-vuotiaana. Myöhemmin tie vei Shanghain konservatorioon ja pianoura toi myös kansainvälistä menestystä, mm. Schumann-kilpailussa Saksassa vuonna 1956. Hän oli oikeastaan ensimmäinen kiinalainen kansainvälisesti menestynyt pianisti. Hän oli tavallaan uranuurtaja, joka raivasi tietä Gu Shengyingin ja Yin Chengzongin kaltaisille nuorille lahjakkuuksille.

Zhou on opiskellut Moskovassa, samoin kuin Yin Chengzong.  Ja voittihan myös Gu Shengying Moskovassa pianokilpailun vuonna 1957. Moskovan on ollut kiinalaisille taiteilijoille tärkeä koulu. Yhteydet Kiinan ja Neuvostoliiton välillä säilyivät hyvinä vuoteen 1962 asti. Noihin vuosiin asti kiinalaiset saattoivat mm. hyödyntää David Oistrahin taitoja. Hän levytti vielä 50-luvun lopussa neljän LP-levyn kokoelman.

Zhoun opettajan uralle ja kansainvälisiin konserttimatkoihin alkoi pian kuitenkin tulla hidasteita. Hän kieltäytyi puolueen jäsenyydestä ja hänen näkyvyyttä vähennettiin. Hän joutui vetäytymään konserttiesiintymisistä. Sitten tuli kulttuurivallankumous, jolloin länsimainen ”porvarillinen” musiikki kiellettiin, konservatorion opettajia vastaan hyökättiin, soittimia rikottiin ja taiteilijoita vainottiin. Tuon kaiken Zhou Guangren joutui kärsimään hyvin rajusti. Olihan hän konservatorion opettaja, jonka kansainvälinen ura mitätöitiin.

Kulttuurivallankumouksen vuosina kohtalo löi Zhouta oikein olan takaa. Hänen elämästään voi lukea mm. täältä. Konservatorioiden toiminta tyrehtyi tuolloin miltei kokonaan ja maineikas pianopedagogi joutui nöyryytysten ja hyökkäysten kohteeksi.  Eikä asiaa helpottanut se, että hän ei ollut suostunut puolueen jäseneksi.  Samoin kuin Zhu Xiaomei, Zhou kuljetettiin maaseudulle, jossa hänet pakotettiin tekemään maa- ja rakennustöitä. Hänen kätensä menivät raskaissa töissä huonoon kuntoon ja vaurioituivat siinä määrin, että se haittasi soittamista. Pahin isku oli kuitenkin se, että hänen ankarien nöyryytysten kohteeksi joutunut aviomiehensä päätyi itsemurhaan.

Kulttuurivallankumouksen jälkeen opetustyö konservatoriossa kuitenkin alkoi nopeasti elpyä ja hän pääsi jatkamaan työtänsä.  Hänen opetukseensa hakeutui myös Zhu Xiaomei, joka sitten tosin päätyikin lähtemään USA:han. Vastukset kuitenkin jatkuivat. Vuonna 1982 hän loukkasi uudelleen kätensä ikävässä onnettomuudessa.  Yksi pianon jalka murtui, kun hän yritti siirtää pianon paikkaa ja piano kaatui sormiensa päälle. Kolme sormea vaurioitui ja käsi vaati usean vuoden hoidon. Kuin ihmeen kautta se parani ja hän onnistui palaamaan pedagogisen työn ohella myös solistin uralle.  Vuonna 1989 hän pääsi Itä-Berliiniin esittämään resitaalin ja vuonna 1995 hän soitti Lontoossa Mozartin pianokonserton nro 23. Ymmärrän että sormien toiminta ei kuitenkaan palautunut ihan normaaliksi.

Hänen tärkein ansionsa on kuitenkin ollut pianon soiton pedagogiikan alueella. Hän on toiminut useiden pianokilpailujen juryssa USA:ta myöten.  Hän on kouluttanut pianonsoiton opettajia ja hän on perehtynyt myös lapsen opetuksen pedagogiikkaan. Hän on järjestänyt Kiinassa useita pianokilpailuja kannustaen sillä tavalla kiinalaislapsia klassisen musiikin pariin ja edelleen kansainväliselle uralle. Hänellä on toki huimia saavutuksia mutta hänen merkityksensä kouluttajana on kuitenkin ylitse muiden.

Hän on kehittänyt Yin Chengzongin ohella myös kiiinalaista pianomusiikkia. Hän on sovittanut perinteistä kiinalaista musiikkia pianolle ja luonut myös omia sävellyksiä. 

Zhou Guangren

Mielivaltaa laillisuuden varjossa: Andrei Vyšinskista ja vähän omastakin ajastamme

 

Themis - oikeuden ja järjestyksen jumalatar

I.                    Aluksi: miksi tällainen aihe

Kirjoitukseni varsinainen sisältö käsittelee 20- ja 30-luvun Neuvostoliittoa ja sen poliittisluonteisia oikeudenkäyntejä ja päähenkilöksi nostan puolalaissyntyisen ”punaisen pyövelin”, Neuvostoliiton korkeimman lainvalvojan Andrei Vyšinskin (1883-1954). Yhtenä herätteenä aiheeseen oli meillä Suomessa tammikuun alkupuolella eräät julkisuuteen nousseet oikeudenkäynnit, joissa jaettiin tuomioita kiihottamisesta kansanryhmää kohtaan ja uskonrauhan rikkomisesta. Kirjoituksen valmistelu sitten erinäisistä syistä hieman viivästyi mutta asia ei liene vanhentunut.

Kun näitä nykypäivän ilmiöitä ja kehitystä seuraa, niin jostain syystä tuo itäisen naapurimme historia putkahtaa kovin herkästi mieleeni.  Olkoon syynä vaikka se, että stalinismin varjokuvia on tullut elämässä vastaan. En varsinaisesti vertaile, nostan vain rinnalle. Ehkä se auttaa seuraamaan nykykehitystä valppaammin. Laki- ja oikeusteemaa en voi sanoa tuntevani, mutta Suomen lähihistoriaan liittyen yhden yhdistävän langan löydän. Vastustin aikoinaan Euroopan Unioniin liittymistä ja yhtenä keskeisenä syynä oli se, että mielestäni siinä valta siirtyy kasvottomille juristeille. Sellainen unioni ei edustanut minun mielestäni demokratiaa. Nyt yli 20 vuotta myöhemmin huomaan olleeni oikeassa. En kuitenkaan tuolloin uskonut, että mediakin alkaa näin innokkaasti saarnata Euroopan yhdentymisen poliittista ilosanomaa.

Kieli ja vallanpitäjien hallussa oleva tiedotusjärjestelmä nousivat Neuvostoliitossa vahvaksi poliittiseksi aseeksi, jolla pyrittiin pitämään kansa aisoissa.  Samaa ainakin yrittää myös yhdentyvä Eurooppa. Neuvostoliitto oli monikulttuurinen valtio, joka perustettaessa koostui itsenäisistä tasavalloista mutta sen sisällä keskushallinto otti 20-luvulla käytännössä kokonaisuudessaan vallan haltuunsa.  Euroopan Unionissa kehitys ei ole ainakaan päinvastaista.

Neuvostoliitossa ei kielikuvilla manipulointi ja viholliskuvilla mustamaalailu riittänyt. Tarvittiin myös vahvaa väkivaltakoneistoa, ja ehkä nimenomaan sitä. Eihän toki nykypäivän yhdentyminen rakennu väkivallan varaan, niin kuin Neuvostoliitossa. Euroopassa puhutaan eräänlaisesta Soft Power –ideologiasta, johon vahvaa keskushallintoa rakentavat tuntuvat ainakin vielä luottavan. Tämän linkin takaa olevassa jutussa kerrotaan pehmeästä totalitarismista. Se ei aivan istu tähän juttuuni, mutta kun tuo nimitys jäi mieleen, niin liitin linkin.

…

Nykymaailman meno painaa mieltä ja olisi varmaan suurempiakin kiinnostuksen kohteita.  Takerruin nyt kuitenkin noihin kahteen yllä mainitsemaani Suomessa voimassa olevaan lakiin.  Lait kansanryhmää vastaan kiihottamisesta ja uskonrauhan rikkomisesta ovat epämääräisesti muotoiltuja ja niiden pohjalta nostetut oikeusjutut ja tehdyt päätökset ovat poliittisesti motivoituja.  Näperrellään joillakin sanamuodoilla ja tulkitaan niitä mielivaltaisesti yhteyksistään irrotettuna. Lisäksi haasteen oikeuteen saavat valikoidut henkilöt. Siinä painaa poliittinen tarkoituksenmukaisuus. Samanaikaisesti eräs iranilaistaustainen tutkija voi kirjoittaa samoista asioista samanmielisesti. Hän toki argumentoi asiansa siistimmin mutta ikävää jos tyylilaji vaikuttaa ratkaisuihin. Vaikka ei se ole tyylilajista kiinni.  Joku toinen sopivammasta taustaryhmästä voi vapaasti hehkutella kristittyjen joukkomurhalla ja se pannaan huumorin tai sarkasmin piikkiin. 

Sosiaalisessa mediassa on julkaistu useita kirjoituksia kiihotustuomioihin liittyen. Laitan tähän linkit pariin blogiin.  Timo Vihavainen kirjoittaa aiheesta selkeästi nostaen samalla esille rangaistavia tekoja, jotka ovat suoraa yllytystä väkivaltaan. Jutun kommenttiosastossa ihmetellään mielestäni aiheellisesti sanan ”panetella” käyttöä.  Kun oikeuden päätöksiä perustellaan panettelulla tai muilla epämääräisillä ilmauksilla, ollaan vaarallisilla vesillä. Toisenkin suosittelemani kirjoittajan tekstit nostavat esille kiinnostavia seikkoja. Kolmanneksi voisin laittaa linkin muutaman vuoden takaiseen kirjoitukseen, jossa esitetään muutoksia vallitsevaan lainsäädäntöön. 

Suomalaisia äänenpainoja kuvaa hiljattainen apulaisvaltakunnansyyttäjän kannanotto, jossa huomio on suunnattu vihapuheeseen ja edessä oleviin kunnallisvaaleihin. Hän puhuu kuin poliitikko ikään ja epäsuorasti vaatii sakkoja suuremmiksi.  Luulenpa, että nuo sakot eivät ole tässä se olennaisin seikka, vaan valtiovallan edustajat sekä valtamedia YLEn johdolla aloittavat oman mielikuvarangaistuskampanjansa tuomittuja kohtaan. Poliisin ”kivapuhekampanja” on toinen siihen liittyvä esimerkki. Yhteyksiä historiaan on siinä, että lapsesta tehdään moraalinen tuomari, aivan kuin Neuvostoliitossa ja Kiinan kulttuurivallankumouksessa.  Kyllä myös Andrei Vyšinskin oikeuskäytännössä lasta käytettiin ilmiantajana. Hänen ollessa tuomarina vuonna 1930 pidetyssä ns. Teollisuuspuolueen oikeusjutussa erään syytetyn lapsen kerrotaan nousseen istunnon aikana nousseen vaatimaan isälleen kuolemantuomiota ja samalla hän ilmoitti muuttavansa sukunimensä. Onneksi nyky-Suomessa ja Euroopassa elämää kunnioitetaan ja kuolemantuomioista on luovuttu, mutta tuomio on aina tuomio. Riipan siitä ihminen seurakseensa saa. Ja nykyään pitää sosiaalinen media varmasti huolen, että se riippa pysyy, järjestettäköön millaisia hymykampanjoita hyvänsä.

Andrei Vyšinski toimi Neuvostoliiton valtionsyyttäjänä 30-luvun suuren terrorin aikoihin. Hän on kuollut vuotta ennen minun syntymääni, joten ei hänen aikansa niin kovin kaukana ole. Venäjällä ja kai muissakin maissa on edelleen elossa hänen työtovereitaan ja alaisiaan, jotka ovat useissa tv-lähetyksissä, dokumenttielokuvissa ja kirjoituksissa muistelleet hänen luonnettaan ja toimintaansa. 

Kun suomalaisessa lainsäädännössä puhutaan kiihottamisesta, niin todettavahan se on, että Andrei Vyšinski oli oman aikansa rajuimpia ”kiihottajia” ja teki sen tuomioistuimissa kateederin toiselta puolelta. Syyttäjänä hän vaati vihaa sylkien teloitusta ja pääsi usein tavoitteeseensa. Neuvostoliiton oikeusjärjestelmä mahdollisti rujon valtionterrorin.  Toki tuon kokeilun loputtua uudesti syntynyt Venäjä peri siitä joitakin piirteitä, jotka silloin tällöin pulpahtavat valitettavasti uudelleen erinäisissä oikeusjutuissa pintaan. Onneksi vallankumouksen oikeusjärjestelmäänkin jättämä väkivallan perinne on saanut jäädä jo taakse.

Jos nostaa esille Vyšinskin hyviä puolia, niin on ennen muuta todettava, että hän oli sivistynyt, monipuolisesti kielitaitoinen mies. Kotikieli oli puola, ja venäjä oli äidinkielen tasoa. Lisäksi hän osasi erinomaisesti ranskaa sekä aivan mukiinmenevästi saksa ja englantia. Latinan kielikin oli hallussa, sillä toimihan hän välillä myös lukion latinan opettajana.  On arveltu, että Stalin nosti hänet korkeaan asemaan juuri oppineisuutensa vuoksi. Ei hänen lähipiirissään kovin paljon ollut koulutettua väkeä.

Lähteinäni olen käyttänyt runsaasti erityyppisiä artikkeleja, jotka kaikki löytyvät netistä. Lisäksi olen katsonut huomattavan määrän venäläisten toimittajien tekemiä dokumenttielokuvia ja historiallisia katsauksia. Keskenään ristiriitaisia väitteitä niissä on, mutta olen pyrkinyt kriittisyyteen, siinä määrin kuin se tällaiselta harrastelijalta onnistuu.

II.                  Andrei Vyšinski

Andrei Vyšinskin ajattelusta

Ensitutustumiseni Vyšinskiin tein yrittämällä perehtyä hänen tunnetuimpaan kirjalliseen teokseensa. Vyšinski valmisteli sitä 30-luvulla ja on lopullisesti julkaistu vuonna 1941. Venäjäksi teoksen nimi on Теория судебных доказательств в советском праве.  Sujuvasti suomennettuna se voisi kuulua ”Tuomioistuinkäsittelyjen todisteiden teoria neuvosto-oikeudessa”. Wikipediassa se on näköjään suomennettu hieman toisella tavalla.  Teos julkaistiin vuonna 1941 ja se sai maassa korkeimman tason Stalinin valtionpalkinnon. Kirja on netissä vapaasti luettavissa.

Eräissä lähteissä teoksen sisältöä on karkeasti yksinkertaistettu väittämällä kirjoittajan yrittävän sen kautta todistella paria Vyšinskin periaatteisiin liitettyä väitettä.  Ensimmäinen on se, että kun länsimaisessa oikeudessa lähdetään liikkeelle syyttömyysolettamuksesta ja tuolloin syyttäjän on todistettava syytetyn syyllisyys, niin neuvosto-oikeudessa lähdettiin syyllisyysolettamuksesta, jolloin syytetyn itsensä oli todistettava oma syyllisyytensä. Tosiasiassa Vyšinski käsittelee asiaa kirjassaan moninaisemmin.  Toinen väite on se, että syytetyn tekemä tunnustus on oikeusjutussa ehdoton eikä se ole riippuvainen siitä, miten tuo tunnustus on aikaansaatu. Sen voi siis hankkia vaikka kidutuksen kautta.  Tätäkään kärjistystä en kirjasta löytänyt. Vyšinski päinvastoin pohtii tilanteita, mm. sellaista, jolloin tunnustuksellaan syytetty saattaa viedä tutkintaa harhaan. En kuitenkaan kiistä, etteivätkö nuo molemmat väitteet kuvaisi oikein Vyšinskin ajattelua. Se näkyy oikeustapausten käytännössä mutta ei niitä teorian tukipilareiksi voi laittaa.

Toimittaja Nikolai Svanidze luonnehtii myös epäsuorasti teosta ja Vyšinskin juridista teoriaa.  Hän toteaa, että Vyšinskin mukaan neuvosto-oikeuden pitää ottaa lähtökohdakseen valtiollinen tarkoituksenmukaisuus. Laki voidaan siis tarvittaessa panna myös sivuun. Tässä yhteydessä ei siis puhuta oikeuden riippumattomuudesta. Lain tulee olla yhteiskunnallisen kehityksen palvelijana. Tähän viittaava näkökulma nousee kirjassa selkeästi esille.

Teos avaa vain yhden puolen Vyšinskin näkemyksistä. Siksi uskallan sitä myös kehua. Ei se tarkoita, että hyväksyisin siitä läpi huokuvan ideologisen paatoksen. Teos on taitavasti kuvattu katsaus oikeusjärjestelmien historiaan. Luodaan kuvaus feodaaliajan oikeuslaitoksesta ja englantilaisesta oikeuden perinteestä ja eurooppalaisesta perinteestä. Sitten luodaan vastapainoksi ihanteellinen kuva neuvostojärjestelmästä, joka on Vyšinskin mukaan ottanut huomioon noiden perinteiden heikkoudet ja pyrkii olemaan kansan oikeudentajun mukainen.

Teos kertoo kaiken ideologisen painolastin ohessa Andrei Vyšinskin tieteellisestä sivistyksestä, lukeneisuudesta, argumentaatiotaidosta sekä monipuolisesta kielitaidosta ja asiantuntemuksesta. Se esittelee tutkija ja tiedemies Vyšinskin. Saatan tuossa luonnehdinnassani liioitella, mutta haluan painottaa hänen persoonansa kaksinaisuutta. Hän oli aikansa Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde. Se pimeämpi puoli on vielä pinnan alla.

Feodaalijärjestelmässä pääsivät tuomarin tunteet vielä mukaan ratkaisemaan asioita. Englantilaisessa perinteessä oikeudenistunnoissa suurimman vallan ottivat muotoseikat, joiden kautta syyttäjät ja puolustusasianajajat saattoivat luoda omat rajoitteensa asioiden käsittelyyn ja täten ne saattoivat vaikuttaa myös lopputulokseen, jotka eivät olleet Vyšinskin mukaan aina totuudenmukaisia.

Näiden taustalle Vyšinski rakentaa sitten kaunopuheisesti uuden neuvosto-oikeuden, joka hänen mielestään ottaa huomioon kaikki porvarillisen oikeuden heikkoudet ja palvelee kansan tarpeita.  Kauniisti siinä sanoja käytetään, mutta kun ruvetaan kertoman neuvostojärjestelmästä, niin sitten joutuu kirjoittaja turvautumaan aikansa poliittiseen fraseologiaan, joka nykysilmin katsottuna on tyhjää täynnä.

Jatkan teoksen kritiikillä. Siinä on yhteyksistään irrotettuja lainauksia Stalinin ja Leninin sanomisista, joilla yritetään perustella ja vahvistaa jotain sosialistiseen oikeuskäsitykseen liittyvää periaatetta. Niistä en tuo esimerkkejä vaan lainaan pätkän johdanto-osaan liittyvästä luvusta ”Tuomioistuinten merkitys neuvostoyhteiskunnassa”. Luvun mukaan molemmat yllä mainitut johtajat pitävät tärkeinä oikeudenkäyntien avoimuutta. Vyšinski kirjoittaa omina perusteluinaan seuraavasti (suomennos on omani):

”Avoimet oikeusistunnot Neuvostoliitossa käynnistävät yhteiskunnan ja kansan huomion kipeimpiin ja tärkeimpiin kohtiin taistelussa sosialismin vihollisia vastaan. Neuvostoliiton avoimet oikeusprosessit kasvattavat massoja, kun se tuo näkyville pahuuden ja paljastaa luokkavihollisen ja sen vakoiluverkoston kaikkinaisen ”vehkeilyn”. Näin se vahvistaa massojen tarkkaavaisuutta ja uskollisuutta sosialistisessa rakennustyössä. Tähän tuomioistuinten työhön sisältyy valtava yhteiskunnallis-poliittinen merkitys. Se tekee neuvostoliittolaisesta tuomioistuimesta väkevän proletaarisen diktatuurin aseen ja hyvin merkittävän tekijän taistelussa sosialismin puolesta ja.”

Lisäksi Vyšinski korostaa, että tuomioistuimet toiminnassaan ei pelkästään rajoitu rankaisemaan rikollisia vaan ottaa tavoitteekseen myös ”rikollisten parantamisen ja uudelleenkasvatuksen”. Ja Vyšinski lisää, että tuo perusperiaate ei rajoitu pelkästään tuomittaviin vaan ylipäänsä oikeusistuntoja seuraaviin Neuvostoliiton kansalaisiin. Päätökset kasvattavat ”uskollisuuteen isänmaata ja sosialismin asiaa kohtaan”.

Neuvostoliittolainen tuomioistuin käyttää tehtäviä täyttäessään ”pakottamisen ja vakuuttamisen metodia”. Se samanaikaisesti ”rankaisee ja kasvattaa ihmisiä, jotka ovat rikkoneet yhteiskunnallista ja valtiollista kuria ja sen myötä ovat siirtyneet rikosten tielle.”

Tulkitsen sanakäänteet niin, että rangaistus on asetettava niihin mittoihin, joka sen tosiasiallinen yhteiskunnallinen vaikutus on. Tämän voisi kai tulkita niin, että se antaa päätöksenteossa tuomioistuimelle vallan ottaa sosialistisen ideologian hengessä huomioon teon vaikutus kansaan ja yhteiskuntaan. Siinä avautuu ovi mielivallalle. 

Elämänvaiheita

Andrei Vyšinski syntyi vuonna 1883 Odessassa. Vanhemmat olivat puolalaisia, isä apteekkari, äiti musiikin opettaja. Se oli keskiluokkainen perhe, jossa poika sai äidinmaitonsa ja kotipaikkansa mukana perustakseen kaksikielisyyden. Pojan ollessa noin kymmenvuotias perhe muutti Bakuun ja siellä hän kävi koulunsa ja sieltä hän sitten aikanaan suuntasi Moskovaan uraansa luomaan. Siihen väliin kuuluivat kuitenkin opiskeluvuodet Kiovan yliopistossa.  Hän lähti sinne vuonna 1901opiskelemaan oikeustieteitä mutta palasi jo seuraavana vuonna takaisin. Hänet erotettiin yliopistosta opiskelijalevottomuuksiin osallistumisen vuoksi.

Palattuaan hän liittyi menševikkijärjestöön ja sen myötä meni aktiivisemmin mukaan erinäisiin mielenilmaisuihin ja toki myös väkivaltaisiin vallanpitäjiä arvosteleviin toimiin. Hänet pidätettiin pari kertaa, mutta vapautettiin todisteiden puuttuessa. Hänen tiedetään myös haavoittuneen vuonna 1905 oikeistolaisen Mustan sotnian ryhmän ja vallankumouksellisten välisessä yhteenotossa. Vuonna 1908 hän sai kuitenkin tuomion ja joutui vankilaan. Seuraavana vuonna hänet vapautettiin Ja tuolloin hän sai kaiken lisäksi hallinnolta suosituksen, jonka turvin hän pääsi jatkamaan opintojaan Kiovaan.

Vyšinski valmistui vuonna 1913 ja pyrki jatko-opintoihin. Kielteisen luonnehdinnan vuoksi se häneltä kuitenkin evättiin ja hän palasi Bakuun. Siellä hän toimi lukiossa opettajana. Eri lähteissä on hieman eri tietoa opetusaineista, mutta ainakin latinan kieltä ja Venäjän kirjallisuutta hän siellä opetti, mahdollisesti myös maantiedettä ja historiaa. Samanaikaisesti hän toimi myös juridiikan alalla.

Vuonna 1915 hänelle avautui loistava mahdollisuus edetä urallaan. Hän pääsi Moskovaan maineikkaan asianajajan Pavel Maljantovitšin avustajaksi vetoomustuomioistuimeen.  Valantehnyt asianajaja Maljantovitš (1869 – 1940) tunnettiin useiden vallankumouksellisten puolustusasianajajana. Hän mm. puolusti oikeudenkäynnissä vuoden 1905 aseellisen kapinan osanottajia.  Hän oli Vyšinskin tapaan menševikki ja ennen Vyšinskia samassa tehtävässä toimi mies nimeltä Aleksandr Kerenski, joka tunnetaan vuoden 1917 väliaikaisen hallituksen johtohahmona.

Vyšinski toimi tuossa tehtävässä vuoteen 1917 helmikuun vallankumoukseen saakka. Väliaikaisen hallituksen ollessa vallassa hän toimi maan poliisihallinnossa Moskovassa Jakimankan piirin miliisipäällikönä. Kun lokakuun vallankumouksessa bolševikit nousivat valtaan, hän oli jonkin aikaa työttömänä mutta onnistui saamaan töitä elintarvikehuollon piiristä. Kun sitten bolševikkien valta-asema vuonna 1920 oli varmistunut, hän muutti poliittista kantaansa ja meni mukaan kommunistiseen puolueeseen. 

 ...

Tuo yllä kerrottu on tiivistetty kuvaus Vyšinskin elämäntiestä ennen kuin hän nousi palvelemaan nuorta neuvostoyhteiskuntaa. Siitä puuttuu kuitenkin eräitä seikkoja, jotka loivat pohjan miehen urakehitykselle Neuvostoliitossa. Toisaalta siellä on asioita, jotka mies katsoi parhaaksi unohtaa.

Aloitan kuitenkin täysin neutraalista asiasta eli miehen yksityiselämästä. Hän meni naimisiin Bakussa vuonna 1903. Vaimo oli nimeltään Kapitolina. Perheeseen syntyi vuonna 1909 tytär Zinaida, joka jäi perheen ainokaiseksi. Vaimo pysyi aina miehensä taustalla kuin varjo. Kyseessä lienee ollut vaatimaton ihminen.  Vyšinskin perhe-elämän kerrotaan olleen hyvin harmonista ja sopusointuista. Siinä avautuivat kai miehen hyvät piirteet, vastapainona miehen muuten myrskyisälle luonteelle. Tytär valitsi isänsä alan. Hän valmistui Moskovan yliopistosta, sai isänsä uran myötä hyvän työpaikan korkeakoulussa, muttei saanut varsinaisesti urallaan mitään mainittavaa aikaan. Hän oli isänsä tyttö ja seurasi tätä usein tämän ulkomaanmatkoillaan. Arvoitukseksi on jäänyt, mitä hän ajatteli isänsä laintulkinnoista suuren terrorin aikaan.  Olihan hän kuitenkin akateemisen koulutuksen saanut juridiikan asiantuntija. Kun isä Andrei vuonna 1954 kuoli, elivät sekä vaimo että tytär eristäytynyttä elämää. Kapitolina kuoli vuonna 1973. Tytär kuoli koskaan avioitumatta vuonna 1991.

Toinen seikka liittyy hyvin keskeisesti Vyšinskin ammatilliseen uraan. Hän nimittäin tutustui vuonna 1908 Bakussa Iosif Staliniin, joka käytti tuolloin nimeä Koba. Tämä oli bolševikki mutta molemmat osallistuivat erään kerran johonkin pankkiryöstöön ja joutuivat vangituiksi. Tuttavuus syntyi, kun heidät pantiin samaan vankiselliin. Sieltä sitten Koba lähetettiin pakkotyöhön, mutta Vyšinski vapautettiin. Eikä häntä pelkästään vapautettu, vaan hän sai vielä suosituskirjeen, jonka ansiosta hän kykeni palaamaan opintojensa pariin Kiovaan. Tuo panee ihmettelemään. Ja historian tutkijat kertovat, että Vyšinski oli tsaarin ohranan eli salaisen poliisin ilmiantaja. Mies siis vasikoi poliisille, mistä Stalin oli tietoinen. Se ei kuitenkaan ollut esteenä tulevalle tiiviille yhteistyölle, saattoi jopa olla yhdistävä voima.

Vuonna 1920 Vyšinski oli vaikeassa tilanteessa. Hänellä oli perhe elätettävänään ja työura oli uudessa yhteiskunnassa saatava alkuun. Hän etsi entisen sellitoverinsa käsiinsä ja siitä yhteistyö lähti etenemään. Tosin eivät he mitään kavereita olleet. Andrei lähestyi jo silloin merkittävään asemaan noussutta Stalinia kunnioittavasti teititellen.  Tapaaminen toi tulosta. Miehen ura alkoi nousta ylämäkeä. Ensimmäinen virka oli elintarvikehuollon kansankomissariaatissa.

Tähän samaan yhteyteen on liitettävä toinen, Vyšinskiä myöhemmässä elämässä kompromentoiva seikka.  Kuten yllä kerroin, Vyšinski toimi väliaikaisen hallituksen aikaan miliisipäällikkönä ja joutui virkansa puolesta antamaan Vladimir Leninistä pidätysmääräyksen. Tuota asiaa on historiassa myös nostettu näkyvästi esiin ristiriitaa tuomaan. Asiaa on turhaan dramatisoitu. Hän antoi tuon pidätysmääräyksen yhdessä muiden kanssa. Se kuului hänen työnsä velvollisuuksiin, samanlaisen määräyksen allekirjoittivat kaikki muutkin alueillaan vastaavassa tehtävässä toimivat komissaarit.

Suhteesta Staliniin tuli se voima, joka nosti Vyšinskin uran nousuun. Toisaalta se oli kammottava Damokleen miekka, joka piti miehen tiellä ja sai hänet toteuttamaan Suuren Johtajan toimeksiannot uskollisesti. Vyšinski ymmärsi, että halutessaan hänet voitiin panna sivuun ja silloin hän oli mennyttä. Ja hän itse sai todellakin nähdä läheltä, kuinka monen nousukkaan ura kerta heitolla tyrehtyi vangitsemiseen ja teloitukseen 30-luvun lopun puhdistuksissa. Eikä kyse ole pelkästä näkemisestä. Hän itse oli siinä orkesterissa tahtipuikkoa kädessään pitävä johtaja. Se varsinainen toimeksiantaja istui keisarin aitiossa ja tarkkaili, että orkesterista ei kuulu soraääniä.

Tässä yhteydessä mainita täytyy myös se, että Vyšinskin ilmestymistä bolševikkien riveihin ei läheskään aina katsottu suotuisasti. Häntä kaihdettiin tai suoranaisesti inhottiin hänen menševikin menneisyytensä vuoksi.  Mutta Stalinin aseman noustua kritiikki hälveni.

Asianajaja ja entinen esimies Pavel  Maljantovitš ei emigroitunut vaan jäi Venäjälle. Ja hän on myös henkilö, jonka hän joutui Neuvostoliitossa vielä kohtaamaan. Maljantovitš oli Vyšinskin tapaan menševikki. Ja sitä leimakirvestä käytettiin häneen paljon vapautuneemmin kuin Vyšinskiin. Ansiot mm. vuoden 1905 tapahtumien yhteydessä jäivät 30-luvulla unholaan.

Vuonna 1930 hänet tuomittiin 10 vuodeksi vankeuteen, mutta vapautettiin jo seuraavana vuonna, kun vanhat bolševikit vetosivat hänen puolestaan. Seuraavan kerran hänet vangittiin vuonna 1937 ja tuolloin hän yritti hakea tukea entiseltä alaiseltaan Vyšinskilta, joka tuolloin oli nousut jo maan korkeimmaksi lainvalvojaksi. Tämä ei kuitenkaan vaivautunut millään lailla reagoimaan miehen pyyntöön. Suhde entiseen menševikkiin oli pidettävä julkisuudelta piilossa.

Samassa tehtävässä Maljantovitšia palvellut Kerenski sentään palkitsi entisen esimiehensä. Tämä nousi vuonna 1917 jopa väliaikaisen hallituksen oikeusministeriksi.

,,,

20-luvun alkupuoli oli Vyšinskille vielä harjoittelua. Hän pääsi töihin syyttäjän virastoon ja jo vuodesta 1923 lähtien hän oli haastavissa tehtävissä. Vuonna 1924 hän oli syyttäjänä jutussa, jossa tuomioistuimessa syytettyjen penkillä oli 42 oikeuden työntekijää. Kaikkia syytettiin lahjusten otosta.  Vyšinskilla oli jo tuolloin syyttäjän sana hallussa. Hän lausui istunnossa seuraavasti:

”Lahjus on itsessään mitä iljettävin haureuden ase, mutta siitä tulee hirveä, kun se annetaan oikeuden tutkintatuomarille tai työntekijälle. Sillä tuskin voi kuvitella mitään kauheampaa kuin tuomari, syyttäjä tai kuulustelija, joka käy kauppaa oikeudella. Vaadin armotonta rangaistusta, joka heijastuisi tässä uhkana ja myrskynä, joka tuhoaisi tuon tuomioistuimen arvokkaan kunnian anastusta yrittävän rikollisjoukkion. Kantautukoon tuo tuomio puhdistavana uhkana rikollisten päiden yli. Vaadin kaikkien syyllisten teloitusta.”

Korkein oikeus katsoi, että vain kahden osalta syyllisyyttä ei voitu näyttää toteen. Muut 40 se tuomitsi erilaisiin rangaistuksiin, 17 henkeä sai kuolemanrangaistuksen.  Yllä oleva käännös on omani ja lähde löytyy täältä.

Moskovan valtionyliopiston rehtorina

Hieman ehkä yllättäen Vyšinski nousi vuonna 1925 Moskovan valtionyliopiston rehtoriksi. Siinä tehtävässä hän toimi vuoden 1928 loppupuolelle asti. Hänestä oli tullut yliopiston opettaja jo 20-luvun alussa. Rehtoriksi nousu avasi hänen uralleen uuden sivun. 

Opettajana hän oli hyvin pidetty. Sanan säilä oli hallussa ja häntä tultiin kuulemaan. Hänellä oli oikeuden ratkaisuista ja toiminnasta valtavasti käytännön esimerkkejä, hän tunsi hyvin lain historian. Antiikin Kreikkaa myöten hän osasi kertoa tarinoita.

Rehtoriksi valinnalle oli kyllä mahdollisten tieteellisten ja hallinnollisten kykyjen ja ansioiden lisäksi myös poliittisia syitä.  Hänen tehtävänään oli puhdistaa yliopistoa vanhakantaisesta opettajakunnasta. Monia päteviä asiantuntijoita heitettiin yliopistosta ulos ja läpikäymieni materiaalien mukaan erottamisten myötä yliopiston tieteellinen taso heikkeni.  Vanhojen tilalle tuli heikkolahjaisempia puolueen suosikkeja.

Lisäksi Vyšinski toi yliopiston hallintoon ns. tarkastuskomiteat, joiden myötä osastojen itsenäisyys laski. Ja kolmantena muutoksena oli opiskelijoiden keskuudessa aloitettu poliittis-propagandistinen toiminta.  Se vei lopulta siihen, että kollektivisoinnin aikaan yliopiston väkeä joutui maaseudulle propagandatyöhön.

Erään jutun mukaan Vyšinski joutui myös vaikeuksiin opiskelijoiden kanssa (http://topos.memo.ru/mgu-korpusa-na-mohovoy ). Hän menetti malttinsa jonkin mielenilmauksen yhteydessä (mm. vislasi heille äänekkäästi) ja opiskelijat kävivät hänen kimppuunsa niin että jouduttiin jopa käsirysyyn. Tuon tapauksen jälkeen mies joutui jopa piilottelemaan itseään peläten joutumasta yhteydenottoihin oppositiossa olevien opiskelijoiden kanssa. Tämän kerrotaan tapahtuneen vuonna 1927. Noina vuosina tavallisten kansalaisten käytös oli vielä vapaampaa, ihmiset uskalsivat nousta auktoriteetteja vastaan.

Nähtävästi miehen kausi yliopistossa on ollut paljon vaiherikkaampi ja monijakoisempi kuin yleiskatsauksissa on esitetty.  Tuossa viittaamassani muistelossa kerrotaan Vyšinskin saaneet jopa rangaistuksen epäasiallisesta, yliopiston rehtorin arvovallalle sopimattomasta käytöksestä.  Tuonkaltaisiin tarinoihin pitää kuitenkin osata suhtautua tarpeeksi väljästi. On lopulta epäselvää, mikä siitä on totta. Jotain on suurenneltu ja toisaalta jotain muuta jätetty huomiotta. 

III.                Kolme keskeistä oikeusjuttua (poliittiset oikeudenkäynnit alkavat)

Vuonna 1928 tapahtui Vyšinskin uralla merkittävä käänne. Alkoivat poliittiset oikeusprosessit, jotka sitten paljon myöhemmin huipentuivat ns. Suuren terrorin aikaisiin juttuihin. Nyt ei kuitenkaan vielä kyse maan poliittisesta johdosta vaan tuotantoelämässä toimivista ihmisistä. Nostan esille kolme keskeistä ja kansainvälisestikin näkyvää tapausta. Kyseessä oli Neuvostoliiton korkeimman oikeuden istuntoja, mikä korostaa niiden merkitystä .

Ensimmäisessä eli Shahtinskin jutussa oli kyse kaivosteollisuuteen liittyvästä tihutyöstä, jossa tekijöiden tavoitteena oli sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän kaataminen. Oltiin raivaamassa tietä kapitalismille.  Teollisuuspuoluen jutussa mukaan tuli jo vastavallankumouksellisia, jotka olivat olleet muka kontakteissa ulkomaisiin, sosialistista yhteiskuntajärjestelmää kaatamaan pyrkiviin toimijoihin. Ja kolmas juttu oli ns. Metro-Vickersin tapaus, jossa Neuvostomaahan oli englantilaisen yrityksen välityksellä pesiytynyt ulkomaalaisia agentteja. Ja tässä tapauksessa sana agentti tarkoittaa vakoilijoita.

Touko-kesäkuussa 1928 Vyšinski osallistui laajaan Shahtinskin kaivosalueen juttuun, tosin tällä kertaa istunnon puheenjohtajana. Erikoista tuossa valinnassa oli se, että Vyšinski toimi samanaikaisesti Moskovan valtionyliopiston rehtorina.

Shahtinskin juttu oli paljon valmisteluja vaatinut näytös. Tuomioistuinkäsittely kesti yli kuukauden (42 päivää) - vuoden 1928 touko-kesäkuussa - ja sai huomattavan paljon julkista huomiota.  Siinä syytettyjen penkillä oli Pohjois-Kaukasiassa sijainneen Shahtinskin alueen kaivosinsinöörejä ja muita suurkaivoksen johtoon kuuluneita henkilöitä, kaikkiaan peräti 53 henkeä.

Toinen vastaava juttu oli vuoden 1930 lopussa pidetty ns. Teollisuuspuolueen tapaus, jossa syytettyinä oli kahdeksan tutkijaa ja tiedeyhteisöön kuuluvaa henkilöä. Heitä syytettiin kansainvälisistä yhteyksistä vastavallankumouksellisiin järjestöihin. Jutun erikoisuus oli se, että istunnot kuvattiin filmille kokonaisuudessaan ja vielä äänen kanssa, mitä on pidettävä vuonna 1930 hyvin harvinaisena tapauksena. Jutusta tehtiin tietoisesti oman aikansa julkisuustapahtuma. Kansa marssi kaduilla, lehdet kirjoittivat ja tuomitsivat syytetyt. Syytettyjen määrä oli supistettu kahdeksaan, koska edellisen oikeudenkäynnin yhteydessä huomattiin, että suuren syytettyjen joukon käsittelyssä julkisissa oikeudenkäynneissä oli omat ongelmansa. Osa miehistä tuomittiin kuolemaan, mutta rangaistukset muutettiin melkein heti pakkotyöksi.

Nuo molemmat oikeusjutut ovat siinä määrin merkittäviä, että niistä on kirjoitettu suomenkieliseen wikipediaan. Shahtinskin oikeusjutusta voi lukea täällä ja teollisuuspuolueen tapauksesta täällä. Lisäksi täältä ja täältä löytyy pari Teollisuuspuolueen juttuun liittyvää tekstiä suomeksi, joissa käsitellään myös Suomea. Kyseessä on laajan syytekirjelmän johdanto, allekirjoittajana Neuvostoliiton tuolloinen valtionsyyttäjä Nikolai Krylenko, joka toimi noissa molemmissa oikeusjutuissa syyttäjänä vaatien kivikatkuisin äänenpainoin syytetyille kuolemantuomiota. Tekstit ovat propagandistisesti värittyneitä. 

Tuo kolmas,  Metro-Vickersin tapaus,  oli vuoden 1933 alkupuolella. Andrei Vyšinski toimi tällä kertaa syyttäjänä. Kyseessä on sähkötekniikan alalla tuolloin toiminut englantilainen yritys Metropolitan-Vickers (https://en.wikipedia.org/wiki/Metropolitan-Vickers), joka toimi Neuvostoliitossa aktiivisesti ja yrityksen työntekijät joutuivat yllättäen syytetyiksi vakoilusta. Tietoa löytyy mm. täältä. Tapaus oli tietysti arkaluontoinen ja sai paljon huomiota ulkomaita myöten. Nämä kaikki kolme tapausta liittyvät keskeisesti Vyšinskin elämään. Niiden kautta mies sai aineistoa omille juridiikan teorioilleen ja niiden jälkeen mies oli henkisesti valmis suuren terrorin aikaan ja sen runsaisiin kuolemantuomioita kylväviin oikeudenkäynteihin, joissa syytettyinä oli jo puolueen omia johtohenkilöitä.

Vuoden 28 ja 30 tapaisia oikeusjuttuja tarvittiin nimenomaan siksi, että haluttiin nostaa kaaoksen partaalla olevan neuvostovaltion auktoriteettiasemaa ja pyrittiin saamaan maassa yltyneet protestoinnit ja kapinoinnit ehtymään ja kansa kuuliaiseksi. Niissä ei syytettyinä ollut vielä puolueen omia johtajia. Myöhemmin 30-luvulla siirryttiinkin uudelle tasolle, kun alettiin teloittaa puoluetovereita sekä paikallis- ja valtakunnallisen tason johtajia. Lisäksi kiristyksissä, painostustoimissa ja kidutuksissakin mentiin raaemmalle tasolle, suoraan fyysiseen väkivaltaan.

Tarkastelen noita kolmea oikeusjuttua kutakin vielä erikseen. Aloitan Shahtinskin jutusta.

Shahtinskin jutun oikeuskäsittelyä

1)      Shahtinskin juttu

Oikeusprosessi kesti 42 päivää.  Sitä ennen oli toki tehty laajasti taustatöitä. Oikeusprosessissa pyrittiin toimimaan länsimaisten periaatteiden mukaan. Siitä tehtiin julkinen. Sekä neuvostoliittolaiset että länsimaiset tiedotusvälineet seurasivat tapahtumaa. Istunnon eri vaiheista kerrotaan olleen tiedottamassa 120 journalistia. Länsimaiset toimittajat oli vedetty mukaan todistamaan, että kaikki sujui länsimaiseen tyyliin. Haluttiin luoda positiivista mielikuvaa. Oikeuden puheenjohtajaksi valittiin Andrei Vyšinski nähtävästi juuri siksi, että hänen katsottiin tuntevan länsimaisen oikeuskäytännön.

Syytettyjä oli kaikkiaan 53 henkeä. Heidän joukossa oli merkittäviä hallintotehtävissä olevia johtajia, kaivosten päällystöä ja pääinsinöörejä sekä myös neljä saksalaista asiantuntijaa. Heitä syytettiin kuulumisesta vastavallankumouksellisiin järjestöihin, jotka toimivat vuosina 1922-1928 Shahtinskin alueella sekä myös muualla Donin ympäristön (Donbass) alueilla, Harkovissa ja Moskovassa.

Oikeuden puheenjohtajia oli kaikkiaan kaksi, joista Vyšinski oli toinen.  Myös valtionsyyttäjiä oli kaksi ja heidän lisäksi ns. yhteiskunnallisilta järjestöiltä oli omia syyttäjiä.  

Oman erityishuomionsa ansaitsee istunnon pääsyyttäjä – Nikolai Krylenko (1885 – 1938), joka oli Neuvostoliiton ylin lainvalvoja ja valtionsyyttäjä. Hän oli siis samassa virassa ns. prokuraattorina, johon Vyšinski valittiin myöhemmin vuonna 1935. Hän oli virtuoosimainen kuolemantuomioita vaativa ja vihaa puhkuva suulas mies, kärjistetysti sanoen eräänlainen Vyšinskin kilpailija ja esikuva. Hänen uransa oli Vyšinskin tapaan nousussa. 30-luvulla hän siirtyi muihin tehtäviin oikeusministeriöön ja avasi samalla tietä Vyšinskin urakehitykselle.  Ja niinhän tässä käsikirjoituksessa sitten kävi, että Krylenko itse joutui 30-luvun lopulla syytettyjen penkille ja hänet tuomittiin teloitettavaksi. Kuulusteluissa hän tunnusti, että oli mielessään aina ollut neuvostovallan vastustaja. Sitä on vaikea uskoa, kun katsoo hänen työtään mm. vuoden 1930 Teollisuuspuolueen oikeusistunnosta kertovassa dokumenttielokuvassa.   

Krylenkon urasta voi mainita tässä yhteydessä, että hän oli tsaarin armeijan vänrikki, Vyšinskiin verrattuna kansanomaisempi henkilö, joka ei samalla lailla hallinnut protokollaa. Tunnettu tietokirjailija Eduard Radzinski kertoo hänen olleen shakkimestari ja taitava vuoristokiipeilijä. Hänen voi tavallaan katsoa tuhlanneen syyttäjän tehtävissään lahjansa ja pilanneen inhimilliset kasvonsa.

Nikolai Krylenko

Syytettyjä oli puolustamassa peräti 15 asianajajaa. On oletettu, että mukana oli myös yllä mainittu Pavel Maljantovitš. Mutta tästä ei ole täysin luotettavaa tietoa, kyseessä saattoi olla hänen veljensä.

Oikeudenkäyntiin oli valmistauduttu huolellisesti.  Siitä haluttiin tehdä näyttävä ja pyrkimyksenä oli tuoda se julkisuuteen kansan näkyville. Maassa oli levottomuuksia ja oikeuden käynnistä haluttiin tehdä toisaalta pelote ja toisaalta kansan yhtenäisyyttä ja sosialistista ideologiaa korostava tapahtuma.

Yli kaksi kuukautta ennen tutkinnan oikeuskäsittelyn alkua alkoi pyöriä propagandistinen prosessiin vaikuttaminen. Pravdan ja Izvestijan pääkirjoitukset kirjoittivat jutusta, Stalin käsitteli asiaa Moskovan puolueaktiivien kokouksessa.  Niissä ”vastavallankumouksellisen järjestö”, ”salaisen ryhmän” ja  ”porvarillisten  asiantuntijoiden” olemassaoloa pidettiin osoitettuna faktana. Iosif Stalin oli kirjoittanut lehteen oman viestinsä, jossa hän toivoi oikeudelta rohkeutta tuomita ankarasti maan avainteollisuuden tuhoamiseen tähtäävät rikolliset. Viestit oli nähtävä saatteeksi kaikille oikeudenkäyntiin osallistuneille syyttäjille ja muille toimijoille. 

Oikeusistunto pidettiin isossa salissa. Siellä oli läsnä huomattava määrä työkansan edustajia, jotka vaativat syytetyille eli kansan vihollisille kuolemantuomioita ja ankaria tuomioita muille salaliiton osallisille. Banderolleja oli kaikkialla ja kun yleinen syyttäjä julisti julmasti kuolemantuomiota kaikille syytetyille, niin yleisö taputti riemuissaan käsiään hurratun syyttäjän sanoille.

Mennään tarkemmin jutun taustoihin. Kyse oli kaivosteollisuudesta, joka oli erittäin keskeinen ala neuvostovaltion taloudellisen nousun kannalta. Mutta kaikki ei Shahtinskin kaivoksessa mennyt todellakaan suunnitelmien mukaan. Jo vuonna 1923 kaivoksen työläiset nousivat lakkoon arvostellen kaivoksen johtoa. Palkat olivat laskeneet ja onnettomuuksia sattui paljon. Työläiset joutuivat kärsimään vaikeista työoloista. Tarvittiin syyllisiä, jotteivät kaikki epäonnistumiset menisi nuoren neuvostoyhteiskunnan epäonnistumisen tiliin. Sitä varten ”löydettiin” salaliitto maan keskeisen teollisuusalan alas ajamiseksi. Perehdyttiin kaivoksen menneisyyteen sen entisiin omistajiin ja alettiin löytää yhteyksiä heihin. Tapahtui joukkopidätyksiä.

Korkeimman oikeuden syytekirjelmän mukaan salajuoni oli taitavasti suunniteltu. Sen mukaan ”vahingontyö ja tuotannon romuttaminen tuli toteuttaa nimenomaan tuotannon rationalisoinnin varjolla”. Tutkinnassa ”paljastui”, että syytettyjen järjestöä oli rahoittanut ulkomaalainen valkokaartikeskus.

Syynä ei ollut tietenkään entisten johtajien salaliitto vaan kurjat olot. ja kaivoksen huonot toimintaedellytykset.  Oli hankittu länsimaista koneita, mutta niitä ei pystytty käyttämään siihen mihin ne oli tarkoitettu. Ne olivat Shahtinskin oloissa lähes käyttökelvottomia. Laitteita rikkoutui ja työnteko vaikeutui eikä tavoitteisiin päästy alkuunkaan.  Esimerkiksi Amerikasta ostettiin urajyrsinkoneita, jotka eivät soveltuneet Donin alueen pehmeään maaperään. Syytetyt pantiin vastuuseen siitä, että tuotantotoiminta oli leväperäisesti hoidettu, työn toteutus ja tulos huonolaatuista. Aiheutui paljon onnettomuuksia. laitteita rikkoutui. Tutkinnassa tultiin päätelmään, että kaikkialla siellä, missä ”sabotaasiryhmät” kykenivät istuttamaan omia henkilöitään, tuotanto ja yrityksen taloudellinen tehokkuus laski jyrkästi. ”Salaliittolaiset” pyrkivät kaikin keinoin heikentämään kaivoksissa työläisten asemaa. Asunto-oloja ei parannettu, vaarallisiksi luokiteltuja töitä toteutettiin leväperäisesti turvamääräyksiä raa’asti rikkoen. Asioiden jälkikäsittelyissä pantiin usein juuri työläiset toteutuksista tilille. Heidät syyllistettiin, heitä parjattiin ja näin provosoitiin tietoisesti lakkoilemaan. ”Hankalia” työläisiä erotettiin.  Eikä se vielä riittänyt:

”Salaliittolaiset ujuttautuivat ammattiliiton teknisiin jaostoihin, mikä antoi heille mahdollisuuden poistaa johdosta ja töistä mallityöläisiä, kommunisteja ja rehellisiä sosialistiselle rakennustyölle omistautuneita asiantuntijoita.”

On huomattava, että pidätetyiltä ja syytetyiltä ei löytynyt mitään ulkoista merkkiä, jonka mukaan he olisivat olleet tahallaan aiheuttamassa väitettyjä tihutöitä.  Annettiin ymmärtää, että nuo kansanviholliset olivat taitavaa väkeä. He käyttäytyivät ulospäin moitteettomasti mutta sitten salakavalasti myrkyttivät koko kaivoksen toimintaedellytyksiä.

Jutun käsittelyyn laitettiin ryhmä kuulustelijoita, joille oli annettu tehtäväksi saada syytetyt tunnustamaan syyllisyytensä. Kuulustelijat olivat perehtyneet tietoihin vangittujen poliittisesta menneisyydestä ja käyttivät noita tietoja taitavasti hyväksi. Niin ikään yksityiskohtaisia tietoja kaivosten onnettomuuksista manipuloitiin tukemaan syytöksiä ja viitattiin yksittäisten insinöörien neuvostovastaisiksi tulkittuihin lausumiin. Näin osa syytetyistä onnistuttiin tunnustamaan, että kaivoksissa ja niiden hallinnossa oli toiminut vastavallankumouksellisia ryhmiä, joiden tavoitteena oli aiheuttaa vahinkoa toimintaan. (Lähde: http://infodon.org.ua/pedia/808 .)

Mennään tuon spektaakkelin loppusaldoon.

Oikeuskuulustelujen ja käsittelyn aikana 20 syytettyä tunnusti syyllisyytensä kokonaan, osittaisen tunnustuksen teki yksitoista syytettyä, 22 ei tunnustanut mitään. Tuomio julistettiin 5. heinäkuuta 1928, sen mukaan yksitoista henkilöä tuomittiin teloitettavaksi. Viidessä tapauksessa tuo teloitus toteutettiin (9. heinäkuuta). Kuuden muun osalta teloitus muutettiin kymmeneksi vuodeksi vankeutta.  Neljä henkilöä vapautettiin kokonaan syytteistä. Heidän joukossaan oli kaksi Saksan kansalaista. Niin ikään neljä saivat ehdollisen tuomion. Muut saivat vankeustuomion kestoltaan yhdestä kymmeneen vuoteen.

Vuonna 2000 kaikki tuomitut rehabilitoitiin. Kun Venäjän federaation syyttäjänviraston tutkinnassa kävi ilmi, että syyteaineistoa oli vääristelty ja että niiden pohjalta voitiin todeta tuomittujen syyttömyys.

Aikansa merkittävä tiedemies, NL:n tiedeakatemian kirjeenvaihtajajäsen Vladimir Grum-Gržimailo lausui jo vuonna 1928, hieman ennen kuolemaansa:

”Tiesin, ettei minkäänlaista sabotaasia ollut. Tavoitteena oli kaataa omat virheet ja epäonnistuminen teollisuuden kehittämisessä toisten niskaan. Tarvittiin syntipukki ja se löydettiin Shahtinskin oikeusprosessin kautta.” ( http://back-in-ussr.info/2012/11/shaxtinskoe-delo/ ).

Shahtinskin kaivoksen työläisiä, oikeusjutun todistajia

…

2)      Teollisuuspuolueen tapaus

Samanlainen tapaus toistui vuoden 1930 lopulla marras-joulukuussa. Tuolloin oli jo kyse hieman erilaisista syytöksistä. Tuomittiin vieraan vallan hyväksi toimineita vakoojia. Se, että oikeusprosessia oli huolellisesti valmisteltu, näkyi mm. syytettyjen käytöksestä ja olemuksesta. He eivät uskaltaneet nousta vastahankaan, pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta. Filmiä katsoessa kaikki näyttää vähintäänkin omituiselta. Syytetyt olivat lauhkeita kuin lampaat. Varsin tyyninä he kuuntelivat syyttäjä Nikolai Krylenkon palopuhetta tämän vaatiessa heille kuolemaa viimeiseen mieheen.  Jostain osui eteeni ulkomaalaisen toimittajan kuvaus, joka osuu yksiin myös omien havaintojeni kanssa. He näyttivät kuin kadulta poimituilta, siististi pukeutuneilta herrasmiehiltä, joita on pyydetty poikkeamaan paikalle kuin johonkin työpaikan kokoukseen. Puuttui, että kainalossa olisi ollut kioskista mukaan napattu päivän lehti. Ja puheita ja yleisön reaktioita kuunnellessa he katsoivat eteensä tyynen rauhallisina, pää ehkä hiukan painuksissa. 

Näillä näytösluonteisten oikeudenkäyntien oheen oli liitetty työkansan mielenimaisuja ja banderollimarsseja. Se kuului osana tuon ajan informaatiosotaan. Kansan keskuuteen haluttiin luoda patrioottista yhteishenkeä. Ilmassa leijui todellinen pelko sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän romahtamisesta.  Tavoitteena oli myös varoittaa kansaa, että se pysyisi uskollisena vallanpitäjille.

Teollisuuspuolueen oikeuskäsittelyyn liittyvä kansanjoukon mielenosoitus

Syytettyjä valmistettiin tuohon oikeudenkäyntinäytökseen aivan erityisellä tavalla. Heitä vaadittiin yhteistyöhön. Oli kyse velvollisuudesta. Ja he taipuivat osaansa. Monet syytetyistä eivät edes yrittäneet puolustella, he vaikenivat ja ottivat kantaakseen oman roolinsa. Vaikka kaikki tiesivät, ettei mitään salaliittoa ollut eivätkä he pyrkineet mitään valtaa kaatamaan. Syytetyiltä vaadittiin uhrautumista maan hyväksi. Vaikea siinä on vastustaa, jos se on ainoa mahdollisuus, ettei tulisi itse mustamaalatuksi ja pilaisi samalla lähiomaisten elämän.

Wikipedian tiedon mukaan Salainen poliisi OGPU käytti myös kidutusta saadakseen syytetyt tunnustamaan.

Syytetyt myönsivät kaiken. Oikeudessa he tyytyivät pyytämään armoa. He pyysivät heidät säästämään kuolemalta ja totesivat, että aikovat vastedes omistaa kaiken tarmonsa neuvostovaltion hyvinvoinnin eteen, puolustaa pyyteettä sosialistista isänmaataan.   

Taustana oli täysin mielivaltaisesti kehitelty, maan alla toiminut vastavallankumouksellinen organisaatio ja pyrki tuhoamaan neuvostovallan. Se oli perustettu vuonna 1925 ja vuonna 1928 nimeksi oli otettu Teollisuuspuolue.  Vuonna 1929 siihen olisi kuulunut noin 2000 jäsentä.  Pääsyytettynä ollut professori Leonid Ramzin tunnusti johtaneensa tuota organisaatiota. Toiminta oli hänen tunnustuksensa mukaan järjestelmällistä, Teollisuuspuolue oli harjoittanut sabotaasia ja valmistellut ulkovaltojen hyökkäystä Neuvostoliittoon.  Enää ei siis tyydytty pelkkään tihutyöhön, niin kuin edellisessä jutussa. Ulkomaisten yhteistyötoimijoiden joukkoon oli saatu jopa Ranskan pääministeri Raymond Poincare. Ja rahoittajiksi löytyivät tsaarin Venäjän teollisuusjohtajat, kansainväliset öljy-yhtiöt ja Ranskan sotaministeriö.

Syytekirjelmää tarkastellessa huomaa, kuinka yksityiskohtaisesti se on tehty. Syytettyjen osallisuus on esitetty varsin seikkaperäisesti. Sitä lukiessa kaikki tuntuu todenperäiseltä. Ymmärrän, että tuolloin tavallisen kansalaisen oli vaikea uskoa, että sen luomiseen riittäisi pelkkä mielikuvitus.

Juttu oli salaliittotarinoiden kirjoittajien taidetta. Monet Euroopan maat oli kuvioissa mukana, myös Suomi.  Olihan tuolloin Lapuan liike voimissaan. Timo Vihavainen kirjoittaa blogissaan (http://timo-vihavainen.blogspot.fi/2014/09/pannaan-pakotteita.html), että myös L.K.J. Ståhlbergin muilutus oli osana tätä raakaa neuvostovastaista peliä. Suomen entinen presidentti oli tarkoitus viedä Neuvostoliiton puolelle ja murhata hänet. Sillä lailla maa voitiin laittaa vastuuseen presidentin murhasta ja tuoda sille lisää ahdinkoa. En löytänyt Krylenkon syytekirjelmästä tuota tietoa, mutten epäile, etteikö se voisi pitää pakkansa.  Ja sarkasminakin se kuvaisi osuvasti aikaa.

Iosif Telmanin kirjoituksessa tuodaan esiin muutamia kuulusteluissa ilmenneitä sisäisiä ristiriitaisuuksia, jotka kuitenkin pyrittiin ohittamaan vaieten. Erään Teollisuuspuolueen johtoon kuuluneen henkilön väitettiin antaneen ohjeita, vaikka tämä oli tuolloin jo kuollut. Niin ikään puolueen johtaja Leonid Ramzin totesi kuulleensa eräitä keskeisiä asioita kuulustelijoilta, vaikka hänen olisi asemansa vuoksi täytynyt olla niistä tietoinen.

…

Leonid Ramzin (1887-1948) ansaitsee lisävalaisua. Hän oli merkittävä tutkija ja teknillisen valtionyliopiston professori. Hänen toimintansa oli 1920-luvulla hyvin monipuolista. Toisaalta hän teki uutta avaavaa, Neuvostoliiton sähköistämisen kannalta keskeistä perustutkimusta, toisaalta hän toimi tulosvastuullisella periaatteella toimivan lämpöteknisen instituutin johdossa. Hän joutui olemaan työnsä vuoksi aktiivisesti yhteistyössä eri ulkomaalaisten yritysten ja organisaatioiden kanssa. Hänen piti ottaa oppia ulkomaisista saavutuksista ja muiden maiden tutkijoiden aikaansaannoksista.  Tämän vuoksi hän matkusteli paljon ulkomailla tapaamassa tutkijakollegoitaan.  Todettakoon, että vuonna 1922 jopa itse Lenin joutui hälventämään häneen kohdistettuja epäluuloja. Nähtävästi nuo yhteydet ulkomaille lopulta nostivat hänet siihen valtiovallan tarvitsemaan syntipukin asemaan. Hänestä oli helppo tehdä vastavallankumouksellisten voimien yhteyshenkilö. Ja kademieltäkin hän saattoi herättää, mikä kasvoi helposti vihaksi.

…

Oikeuskäsittely kesti tällä kertaa vain 13 päivää. Seitsemäntenä joulukuuta vuonna 1930 Andrei Vyšinski julisti tuomiot Neuvostoliiton korkeimman oikeuden edessä. Viisi syytetyistä - etunenässä pääsyytetty Leonid Ramzin - tuomittiin kuolemaan. Kolme muuta tuomittiin vankeuteen, yksi kymmeneksi vuodeksi, kaksi muuta kumpikin viideksi vuodeksi. Tuomion julistusta seurasivat raikuvan aplodit ja riemunhuudot. Dokumenttielokuvassa ainakin eräiden ihmisten ilmeissä näkyy tyytyväisyyttä heidän rynnätessä täpötäydestä juhlasalista ulko-ovelle, mutta kyllä siellä rehellisyyden nimissä näkyi myös häkellystä. Tosin heti seuraavana päivänä kuolemantuomiot muutettiin pakkotyöksi. Dokumenttielokuvan lopussa on teksti, jossa päätöstä perustellaan mm. tuomittujen vilpittömällä katumisella.

”Teollisuuspuolueen oikeuskäsittely avasi koko proletaariselle maailmalle Neuvostoliiton luokkavihollisen mitä julmimmat kasvot. Omilla todistuksillaan syytetyt riisuivat oman vastavallankumouksellisen järjestönsä aseista ja auttoivat paljastamaan uuden intervention Neuvostoliittoa vastaan. Neuvostovaltaa ei ohjaa koston tunne, erityisesti kun on kyseessä vaarattomaksi tehdyt, oman rikoksensa tiedostaneet ja sitä katuvat henkilöt. Siksi Neuvostoliiton toimeenpanevan keskuskomitean puhemiehistö on päättänyt muuttaa Teollisuuspuolueen johtajille langetetut kuolemantuomiot 10 vuoden vankeusrangaistuksiksi.”

Lopussa vielä varoitetaan, että vaara ei ole vielä ohitse. Eli kansalaisia kehotetaan valppauteen.

Kaikki muut tuomituista Ramzinia lukuun ottamatta vietiin heti kärsimään rangaistustaan. Hänet oikeus lähetti sisäministeriön erityisvirastoon, jossa mies saattoi jatkaa tutkimus- ja kehitystyötään uuden höyrykattilan parissa. Hänet vapautettiin vankeudesta vuonna 1936.

Syksyllä 1943 Ramzin oli ehdolla Neuvostoliiton tiedeakatemiaan. Hänen ansionsa tieteen saralla olivat aivan ylivoimaiset ja kiistattomat. Odotettiin, että hänet valitaan. Hänen työtoverinsa on kertonut, että Ramzin itse oli hyvin iloinen ehdokkuudestaan ja oli todennut olevansa kiitollinen ”isännälle” (tarkoittaen Stalinia) tämän arvostuksesta tekemäänsä tutkimustyötä kohtaan.  Akatemia itse kuitenkin valitsee jäsenensä ja kyseessä on salainen äänestys. Niinhän siinä kävi, että Ramzinia ei valittu. Hän sai vain yhden puoltoäänen. Teollisuuspuolueen haamu oli jäänyt vahvana ihmisten mieliin. Akatemian koostui aikansa sivistyneistöstä mutta heidänkin mieliin oli perusteellisesti syötetty propaganda pureutunut.

Ramzin jatkoi tutkimustyötä kuolemaansa saakka mm. lämpökattiloiden kehittämisessä ja lämpötekniikan parissa. Hän kuoli vuonna 1948.

Leonid Ramzin oli lämpötekniikan alalla aikansa merkittävimpiä tutkijoita koko maailmassa. Hän teki pyyteettä työtä tieteen hyväksi. Vaikka monet kollegat eivät Iosif  Telmanin artikkelin mukaan suostuneet tuon oikeusjutun jälkeen häntä edes kättelemään. Hänen saavutuksensa olivat kiistattomat mutta joutui kuitenkin ylenkatsotuksi.  Toki oli myös niitä, jotka arvostivat hänen tieteellistä toimintaansa ja heidän ansiostaan Ramzin pääsi tutkimuslaitoksissa ja korkeakouluissa johtoasemiin.

Ramzinin tapaus on häkellyttävä elämäntarina. Moni olisi jo luhistunut, mutta jokin voima vei Ramzinia eteenpäin. Hän jaksoi uskoa, että hänellä on elämässä vielä tärkeää annettavaa. Ehkä juuri siksi hän päätyi menemään valtiovallan järjestämään näytelmään mukaan ja tunnustamaan olemattomat rikoksensa.

Leonid Ramzin

Olen viime aikoina tutustunut Neuvostoliiton tiedemaailman henkilöhistoriaan. Vastaani on tullut useita suurin vastoinkäymisiä kokeneita ihmisiä, joita on vienyt elämässä eteenpäin suunnaton intohimo tutkimustyöhön. Esimerkiksi merkittävä filosofi Aleksei Losev teki tutkimustyötään tietämättä varmuudella, saako hän niitä koskaan julkaistua. Hän totesi kerran kirjoittavansa arkeologeille. Ehkä he voivat joskus tutustua tuon ajan tieteellisiin saavutuksiin.

3)      Metro-Vickers 

Metro-Vickersin tapauksessa  vuonna 1933 oikeuteen tuotiin englantilaisia sähköalan yrityksen insinöörejä. Nyt siirryttiin oman maan kansalaisten ohella jo vieraan vallan agentteihin. Heitä siis syytettiin kansainvälisestä vakoilutoiminnasta.  Lisäksi juttu oli Neuvostoliiton historiassa ensimmäinen, kun oikeuden eteen tuotiin niin paljon ulkomaalaisia. Muuten se ei paljoa eronnut kahdesta edellisestä. Tämäkin oikeuskäsittely oli julkinen. Se taisi saada kai enemmän kansainvälistä huomiota kuin nuo edelliset. 

Tähän liittyy kuriositeettina kiinnostava seikka. Juttua seuraavien brittitoimittajien joukossa oli agenttien asiantuntija, itse Ian Fleming – tuo 007-hahmon luoja.  Hän toimi tuohon aikaan toimittajana ja raportoi oikeusistunnosta Englantiin. Tuolloin tietoliikenneyhteydet olivat erilaiset kuin nykyisin. Fleming oli keksinyt näppärän ratkaisun. Hän kirjoitti oikeusistunnosta raportin, heitti valmiin liuskan ikkunasta juoksupojalle, joka kiirehti lennättimeen sitä lähettämään saaden siten uutisensa välitetyksi kotimaahansa hieman nopeammin kuin kilpailevat toimittajakollegat.

Neuvostoliiton salainen poliisi OGPU pidätti yhdentenätoista maaliskuuta 1933 Moskovassa kuusi englantilaista ja kymmenen venäläistä insinööriä. Kaikki he olivat englantilaisen sähköalan yrityksen Metro-Vickersin palveluksissa. Britannian kansalaisille esitettiin syyte englantilaisen organisaation hyväksi Neuvostoliitossa tehdystä vakoilusta ja erinäisistä tihutöistä, venäläiset saivat syytteet avustuksesta. Pidätykset nostivat Englannissa protestien myrskyn. Vaadittiin pidätettyjen välitöntä vapauttamista. Pääministeri piti pidätettyjä syyttöminä tietämättä mitään syytteistä ja todisteista.

Kanadalainen Gordon Morrell on kirjoittanut asiasta tutkimuksen, jota käytetään eräänä lähteenä kirjoituksessa, johon minunkin tietoni osaltaan perustuvat. Pidätykset tehtiin hänen mukaansa Perlovkassa  sijainneessa huvilassa, jonka Metro Vickers oli vuokrannut käyttöönsä.

Kun pidätetyille oli esitetty syytteet ja kun heitä oli kuulusteltu, niin eräät syytetyistä jopa myönsivät toimineensa vakoojina. Tarkemmin asiaa tarkasteltaessa kävi kuitenkin ilmi, etteivät he tosiasiassa olleet myöntäneet olleensa vakoilijoita siinä merkityksessä kuin sana länsimaisessa kielenkäytössä ymmärretään.

Syytetyt ovat itse kuvanneet vankilaoloja ja kuulusteluja. Niistä on käynyt ilmi, että kuulustelijat käyttivät erinäistä suostuttelua ja henkistä painostusta saadakseen heidät tunnustamaan syyllisyytensä.  Myös uuvutustaktiikkaa käytettiin, kuulusteltavalle ei esimerkiksi annettu tuntikausiin juotavaa. Tällä tavalla eräs syytetty saatiin allekirjoittamaan tunnustus.  

Eräässä tilanteessa oli alettu ”veljeillä” eli oli annettu ”ystävällismielinen neuvo”, jotta syytetty olisi ymmärtänyt neuvostoliittolaisen oikeuden toimintaa. Sen mukaan reilun tunnustuksen tehnyt on aina edullisessa asemassa ja hänet voidaan usein jopa vapauttaa. Myös suoranainen kiristys kuului asiaan. Todettiin, että jos syytetty ei tunnusta vuorokauden kuluessa, niin sitten on jo liian myöhäistä ja seuraukset voivat olla hirvittäviä.

Eräs venäläinen työkaveri oli samaan aikaan ristikuulustelussa erään englantilaisen kollegansa kanssa. He olivat työskennelleet yhdessä Bakussa turbiinin asennustöissä. Venäläinen oli hyvin huonokuntoinen, kalpea, jännittynyt ja hermostunut. Mies vältti katsomasta englantilaista kollegaansa silmiin ja vastatessaan kysymyksiin englantilaisen mielestä oli selvää, että mies valehteli pakon edessä ja häpesi puheitaan. Tämän jälkeen ristikuulustelu jatkui englantilaisen kanssa ja tätä painostettiin tekemään tunnustus. Käytettiin eräänlaista väsytystaktiikkaa.

….

Juttu oli poliittisesti erittäin tärkeä, mistä osoituksena on se, että oikeuskäsittelyyn osallistuivat tuon ajan korkeimmat mahdolliset henkilöt. Istunnon puheenjohtajana oli Vasili Ulrich(1889-1951), Neuvostoliiton korkeimman oikeuden sotakollegion puheenjohtaja. Hän oli keskeinen toimija myös 30-luvun myöhemmissä poliittisissa oikeusistunnoissa ja on mm. kirjoittanut pidätysmääräykset Jagodasta ja Ježovista.  Syyttäjinä oikeusistunnoissa toimi Andrei Vyšinski, avustajanaan Grigori Roginski (1895 – 1959). Roginski oli Vyšinskin sijainen, joka joutui myöhemmin itsekin vainotuksi. Aloitteentekijänä hänen pidättämiseensä vuonna 1939 oli kukas muu kuin itse Vyšinski.  Todettakoon, että mies sai 15 vuoden tuomion ja kärsi rangaistuksensa.

Venäläisten osalta syytökset koskivat ilkivaltaa ja tihutöiden järjestämistä. Syyttäjä Vyšinski ilmoitti istunnossa, että vahingon aiheuttaminen toteutettiin brittien käskystä. He siis tavallaan lahjoivat neuvostoliittolaiset asiantuntijat.

Taustalla on vuonna 1927 (tai toisen lähteen mukaan vuonna 1928) voimaan tullut asetus, jonka mukaan mikä tahansa tulipalo tai teollisuuslaitoksiin kohdistunut onnettomuus käsitellään ensi alkuun poliittisena provokaationa ja tarkastetaan, onko sen aiheuttajana ”luokkaviholliseksi” katsottava taho. 

Tuohon aikaan elettiin viisivuotiskautta, jolloin maan teollistumista pyrittiin kovasti nopeuttamaan. Kasvuvauhti oli huimaa. Tehtaiden ja voimalaitosten rakentamista kiirehdittiin, minkä vuoksi tapahtui huomattavan paljon erilaisia onnettomuuksia ja konerikkoja. Kaiken lisäksi työntekijät eivät vielä kyenneet hallitsemaan koneisiin liittyvää tekniikkaa.

Eikä voi sanoa, että Metro-Vickersin toiminta olisi ollut ihan puhdasta. Insinöörit tunnustivat, että oli tapauksia, jolloin brittilaitteissa oli puutteita, mutta he ehdottomasti kielsivät niiden johtuneen tietoisesta toiminnasta ja kiistivät, että Neuvostoliittoon olisi varta vasten toimitettu kelvottomia laitteita.

30-luvun alusta lähtien maan voimaloissa tapahtui huomattavia onnettomuuksia ja laiterikkoja. Syitä niihin piti kuitenkin etsiä muualta kuin mistä valtion syyttäjänvirasto olisi halunnut. Esimerkkinä mainitaan Kaširan voimalaitoksessa huhtikuussa 1931 tapahtunut onnettomuus, minkä vuoksi koko Moskova jäi joksikin aikaa ilman sähköä. Se johtui joen vedenpinnan noususta ja eräistä itse voimalaitokseen liittyvistä rakenteellisista ongelmista.

Oikeuskäsittelyssä ja sen valmistelussa edettiin ripeästi. Oikeusistunnot alkoivat jo kuukausi pidätysten jälkeen. Ne kestivät kuusi päivää. Huhtikuun 18. päivänä julistettiin päätökset.

Kaikki venäläiset syytetyt yhtä lukuun ottamatta julistettiin syyllisiksi ja heidät tuomittiin vankeusrangaistuksiin, jotka olivat pituudeltaan kolmesta kymmeneen vuotta.  Yksi Britannian kansalainen vapautettiin todisteiden puuttuessa. Muut viisi englantilaista insinööriä julistettiin syyllisiksi. Kolme heistä karkotettiin maasta. Kaksi sai kahden ja kolmen vuoden vankeustuomion. Mutta hyvin pian myös nuo vankeuteen tuomitut karkotettiin maasta eikä tuomioita siis pantu käytäntöön.   Noin vapaasti ilmaisten kyseessä oli ulkomaalaisten osalta eräänlainen nahkapäätös. Mutta omat ongelmansa se toi, sillä eräillä tuomituilla oli muotoutunut maahan tiiviit siteet (mm. parisuhde).

Metron rakennustyömaata 30-luvun Moskovassa

Neuvostoliitossa vakoilu käsitettiin eri lailla kuin Länsi-Euroopassa. Tätä eivät Metro-Vickersin työntekijät olleet sisäistäneet. Maassa voitiin rangaista niitä ulkomaalaisia, joilla oli jotakin sellaista tietoa maan elämästä, minkä viranomaiset katsovat olevan maalle vahingoksi.  Siis vallanpitäjät itse voivat päättää siitä, oliko nuo tiedot tarkoitettu ulkomaalaisten silmiin ja korviin.

Tutkinnassa mukana olleet Vyšinski ja hänen avustajansa Roginski käyttivät oikeusjutussa hyväksi tietoja syytettyjen menneisyydestä. Eräällä syytetyllä (Allan Monkhouse) oli vallankumouksen ja kansalaissodan aikana ollut yhteyksiä Venäjään. Hän oli tulkkina, kun Britannian sotilasjoukot osallistuivat Argankelissa valkokaartilaisten sotatoimiin. Siellä hän oli tutustunut Metro-Vickersin edustustossa Neuvostoliitossa toimineeseen K.S. Richardsiin, jonka oli todettu toimineen kansalaissodan aikoihin tiedustelupalvelussa. Richardsia ei pidätetty, koska hän ei ollut pidätysten aikoihin Neuvostoliitossa. Richards oli kuitenkin Metro-Vickersin palveluksessa ja hänen oli selkeästi todettu kuuluneen brittiläiseen tiedustelupalveluun. Sen sijaan Monkhousen ja muiden syytettyjen vetämistä mukaan tiedustelupalveluun sopii yllä mainitun Gordon Morrellin mukaan epäillä, sillä he elivät kovin avoimesti ja varomattomasti. Työntekijät eivät mielestään nähneet maassa mitään erityisen salaista. Morrellin mukaan asiat on kuitenkin laitettava kontekstiinsa. Syytettyjen tietoja voitiin liittää laajempiin yhteyksiin, joiden avulla Britanniassa pystyttiin arvioimaan Neuvostoliiton taloudellisia voimavaroja ja sillä lailla voitiin ymmärtää Euroopan voimatasapainoa. Noilla tiedoilla oli erityisen paljon merkitystä Euroopassa vuonne 1933, kun Hitler oli juuri noussut valtaan. 

Yhteenvedoksi lainaan lähteeni ohessa ollutta asiantuntijan radiohaastattelua. Vyšinski puhui oikeudenistunnossa mm. siitä, mikä luokitellaan vakoiluksi. Hän laajensi sitä sellaisille alueille, joka ei englantilaisten omaan käsitykseen mahtunut.

Lähteessäni todetaan, että Metro-Vickersin insinööreillä oli tuolloin varmasti käsissään tietoa, jonka hankinnassa heitä voitiin syyttää vakoilusta. Olivathan he esimerkiksi olleet rakentamassa Moskovan metroa, jonka tiloja käytettiin varmasti muuhunkin kuin liikenteeseen.  Mutta haastatellun asiantuntijan mukaan heidän tietonsa eivät kuitenkaan sovi mihinkään tavanomaisissa vakoilufilmeissä esiintyviin mielikuviin.  Englantilaisia voitiin silti aiheesta pitää jollain lailla syyllisinä.

Oikeuden päätöksen haluttiin olevan signaalina sekä ulkomaalaisille että myös oman maan kansalaisille. Se antoi selkeää viestiä heille siitä, miten ulkomaalaisiin piti suhtautua. Kehotettiin varovaisuuteen oltaessa ulkomaalaisten kanssa tekemisissä.

Lähteenäni olevassa artikkelissa raapaistaan hieman myös nyky-Venäjän lainsäädäntöä.  Sen mukaan nykyisin Venäjällä oleva laki kutakuinkin mukailee tuota vanhaa neuvostoliittolaista vakoilua luonnehtivaa lakia. Ja siitähän on olemassa surullisen kuuluisia tulkintoja ”ulkomaisista toimijoista Venäjällä”.

IV.                Kohti suuren terrorin vuosia

Yliopistotehtävien jälkeen meistä odottivat vaativammat haasteet.

Andrei Vyšinskin asema valtakunnallisessa hallinnossa vahvistui. Vuonna 1931 hän nousi Venäjän federaation valtionsyyttäjäksi (eli ”prokuraattoriksi”) . Siinä virassaan hän oli vuoteen 1934. Maan kansankomissariaatissa (eli hallituksessa) hän oli vuosina 1931-1933 oikeusalan varakansankomissaarina (länsimaalaisittain ilmaistuna  varaoikeusministeriä vastaavassa asemassa). Vuodesta 1933-35 hän oli Neuvostoliiton  syyttävänvirastossa  ensimmäisenä varavaltionsyyttäjänä (Neuvostoliiton ”varaprokuraattorina”).  Ja viimein vuonna 1935 hän nousi Neuvostoliiton varsinaiseksi valtionsyyttäjäksi, joka siis kutakuinkin vastaa suomen oikeuskansleria. Hän oli tuolloin valtion ylin lainvalvoja. Siinä tehtävässä hän oli vuoteen 1939. Tuohon aikaan sijoittuvat suuren terrorin vuodet, käytiin laajoja poliittisia ja puolueen johtohenkilöitä vastaan suunnattuja oikeudenkäyntejä, joista merkittävimmissä Andrei Vyšinski toimi pääsyyttäjänä. Ja noiden vuosien toiminnastaan hän on saanut kontolleen nimityksen Punainen pyöveli. Hänen äänensävyltään kuivakas ja tunteeton, välitöntä kuolemantuomiota huutava vaatimus on jäänyt kaikumaan muistona edesmenneen Neuvostoliiton kauheimmasta ajanjaksosta.

…

Mennään vielä  vuoteen 1931. Lainaan Aleksandr Zvjagintevin artikkelia.  Se kertoo kehittymässä olevasta ilmapiiristä.

Joulukuussa 1931 Vyšinski piti esitelmän Venäjän kansankomissariaatin eräässä avoimessa kokouksessa liittyen Stalinin julkiseen kirjeeseen. Hänen uransa oli nousukiidossa ja näkemykset alkoivat saada yhä suurempaa painoarvoa. Hänen esiintymisiään alettiin julkaista yhä enemmän. Ja tietysti hän ensimmäisten joukossa reagoi kaikkiin Stalinin esiintymisiin ja puheenvuoroihin ja myös pyrki toteuttamaan tämän ideoita omassa virassaan.

Esitelmä oli laaja katsaus tuon ajan ilmapiiriin. Tuolloin valtakunnassa leijui trotskilaisuuden uhka ja nimenomaan heitä tarkoittaen Vyšinski toteaa seuraavaa: 

”Jotta olisimme säälimättömiä noita vihollisia kohtaan ja jotta ei mentäisi virheellisesti heidän kanssaan keskusteluihin, meidän on kyettävä tunnistamaan nuo viholliset, tietämään, missä he ovat ja miten heidän vihamielisyytensä meidän asiaamme kohtaan voi ilmetä ja ilmenee”.

Toisin sanoen, ei ollut avoimuutta, keskusteluihin ei saanut oletettujen vihollisten kanssa mennä, vaan heidät oli tunnistettava ja näin ollen tuomittava etukäteen. Tässä yhteydessä Vyšinski vihjaa tiettyihin virastoihin ja laitoksiin. Esimerkiksi Moskovan oikeustieteellisessä instituutissa oli eräs opiskelija varomattomuuttaan erehtynyt sanomaan, että puolue ajaa talonpoikia väkisin kolhooseihin.

…

On esitetty arveluja, että Shahtinskin ja Teollisuuspuolueen kaltaisten oikeusjuttujen myötä Stalin oli ikään kuin valmistelemassa 30-luvun suuria puhdistuksia. Näin ollen hänellä olisi jo ollut mielessä jonkinlainen käsikirjoitus maan sisäisestä kehityksestä.  Edessä häämöttäisi punaisen terrorin loppunäytös.  Tällaista kuvaa absoluuttisen pahuuden riivaamasta johtajasta nykyisin luodaan. Se tuntuu sopivalta stereotypialta meidän aikaamme. Menen liian suuriin saappaisiin, jos alan tuollaisia pohtia. Olen aiemmin pohtinut joulukuussa 1934 tapahtunutta Leningradin puoluejohtajan Sergei Kirovin murhaa, jota todelliset asiantuntijat eivät pidä Stalinin työnä. En pidä Stalinia niin älykkäänä, että hän olisi voinut suunnitella yhden valtion kehitystä vuosiksi eteenpäin. Neuvostoliitto eli suurta murrosta ja samanaikaisesti kaaosta. Maan teollistuminen ja kehitys oli rajua. Toisaalta totalitaristinen terrori piti sitä koossa. Kirovin murhan jälkeen Stalin lienee pelännyt oman henkensä edestä. Jonkinlaiseksi psykopaatiksi hän kehittyi, niin kuin monet ovat arvelleet. 

Sergei Kirovin nähtävästi murhasi mielenhäiriöön joutunut puolueesta erotettu virkailija. Stalinin käsikirjoitukseen sopi, että se pantiin hänen poliittisten vastustajien johtaman salaliiton tiliin. Ja noita mielikuvituksesta kehiteltyjä salaliittojahan maassa riitti, kuten yllä olevista oikeusjutuistakin ilmenee. Se tuntui olevan hyvä keino ohjata kansaa, pitää mieli valppaana, sillä lähistöllä saattaa oleilla vihollinen. 

Totta kai Stalin joutui murhan johdosta paniikkiin ja se piti tulkita ”hyödyllisellä” tavalla. Siihen kohtaan trotskilainen salaliitto osui kuin nyrkki silmään. Näin tuosta murha oli sytykkeenä uusille massapidätyksille ja terrorille.

…

Tutustutaan yhteen näkemykseen siitä, miten tuo terroriaalto lopulta. Sen esittää historian tutkija Juri Zhukov. On todettava, etä kyseessä on vanhoillisen linjan tutkija, jonka päätelmät tuntuvat joskus oudoilta. En ole hänen ajatteluunsa nyt paljoakaan tutustunut enkä tunne häntä laajemmin. Eräässä dokumenttielokuvassaan hän esitti ajatuksiaan ja niistä nyt hieman kerron.  Hän sanoo pohjustavansa näkemyksensä arkistotietoihin, joten ei hän kaikkea päästä keksi. Stalinin hän kai kuitenkin näkee valtavirtaa positiivisemmassa valossa, mikä luo mieheen epäilyksen varjoa.

Zhukov kertoo, että sytykkeenä terrorille oli uuden, sittemmin vuonna 1936 hyväksytyn perustuslain suunnittelu. Tuli tarve uudistaa vuonna 1924 hyväksytty perustuslaki, joka oli jo osoittautunut vanhentuneeksi.  Vanhan perustuslain mukaan Neuvostoliiton piti ohjata maailmanvallankumousta. Nyt kansainvälinen tilanne oli muuttunut ja sellaiset ajatukset piti unohtaa.  Uusi perustuslaki oli määrä hyväksyä vuonna 1936. Silloin se myös hyväksyttiin ja se tunnetaan historiassa ”Stalinin perustuslakina”. On arvioitu, että Stalin nosti 30-luvulla Vyšinskiä merkittävämpään asemaan juuri tuon perustuslakiuudistuksen vuoksi.

Keskeinen uuteen perustuslakiin kaavailtu uudistus koski vaalilakia. Tähän asti vaalijärjestelmä oli ollut monimutkainen.  Kansa ei ollut vaaleista kovin kiinnostunut ja tuota kiinnostustasoa haluttiin nostaa.  Tähän asti kansalaiset olivat ilmaisseet kantansa julkisesti kättä nostamalla. Nyt vaalijärjestelmää suunniteltaessa haluttiin mukailla länsimaista vaalijärjestelmää. Suorista listoista haluttiin luopua. Näköpiirissä olivat suorat ja salaiset vaalit, joissa valitsijoiden eteen tuotaisiin vaihtoehtoja. Suorat listat jäisivät unholaan.

Katsomassani dokumentissa ilmaistiin nykyisin hullulta tuntuva käsitys, johon ovat yhtyneet myös ulkomaalaiset tutkijat. Sen mukaan on päätelty, että jos tuo suunniteltu järjestelmä olisi alkanut toimia vuonna 1936 täysin suunnitelmien mukaisesti, se olisi ollut maailman demokraattisin.  Tuo suunnitelma ei kuitenkaan koskaan toteutunut. Ja jarruna oli ajatus, jonka mukaan vaaleissa piti kansalle antaa vaihtoehtoja, mistä valita.

Useilla alueilla johdossa ns. ensimmäisinä sihteereinä oli entisiä vallankumouksellisia, joilta puuttui pohjakoulutus eivätkä he olleet kykeneviä toimimaan johtotehtävissä. Monella oli taustalla hyvin alkeellinen koulutus. Lisäksi Stalin oli huomannut, että heidän kansansuosionsa oli nollassa.

Kuitenkin Neuvostoliitossa oli meneillään mitä merkittävimpiä uudistuksia. Maatalouden hoito toi ongelmia. Teollisuus oli ensimmäisen viisivuotiskauden aikana huimassa nousussa, muttei siinäkään ongelmilta vältytty. Poliittisilta johtajilta puuttui asiantunteva näkemys teollisuuden kehittämiseen.

Mitättömän koulutuksen omaavalla vallankumousjohtajalla ei ollut kykyä tehdä päätöksiä esimerkiksi jonkin massatuotantoon pyrkivän metallurgisen kombinaatin toiminnasta. Tarvitaan asiantuntijatietoa.

Tilannetta haluttiin korjata. Mutta ongelma oli siinä, miten. Kukaan ei tietenkään halua lähteä paikaltaan, jonka hän katsoo ansainneensa omalla uhrautuvalla työllään uuden yhteiskunnan hyväksi.

Ja siihen löydettiin yksi ratkaisu – salaiset vaalit, joissa kansa valitsee mieleisensä johtajan eri ehdokkaista. Näin siis Stalin näki Zhukovin mukaan sosialistisen kansanvallan perinteen. Suosion nostamiseksi hän halusi, että vaalissa ehdokkaiksi voitaisiin nostaa myös puolueen ulkopuolisia henkilöitä. 

Kaikkien epäonnistumisten jälkeen väestö ei lainkaan pitänyt alueiden johdossa olevista puolueen ensimmäisistä sihteereistä. Tällöin vapaissa vaaleissa aluejohtajia ei valittaisi jatkamaan uudestaan tehtävissään. Zhukov päättelee arkistojen ja jonkin ihmeellisen logiikan pohjalta, että tuolloin ei olisi kehittynyt laajoja poliittisia vainoja.  Zhukovin mukaan juuri alueiden ensimmäiset sihteerit loivat alun terroriaallolle. He pelkäsivät oman asemansa puolesta ja ryhtyivät siksi alueellaan vaatimaan puhdistuksia.

Suunnitelma uudesta vaalilaista nosti luonnollisesti alueiden johtohenkilöiden keskuudessa hälytyskellot soimaan. He pelästyivät, koska tajusivat että heidän asemansa oli uhattuna. Ja nousivat vastahyökkäykseen. Ensimmäisenä Stalinin luokse riensi Robert Eihe (1890 – 1940), Siperiassa toimiva puoluejohtaja ja aluepomo. Hän varotti Stalinia, että alueilla on paljon valtionvastaista ja puolueenvastaista toimintaa ja vapaissa vaaleissa tällaiset kansakuntaa hajottavat voimat voivat päästä valtaan.

Ja hänen jälkeensä muutkin johtajat liittyivät samaan kuoroon vaatimaan oman alueensa puhdistamisesta neuvostovastaisista sosialistisen järjestelmän vihollisista. Jos nuo voimat pääsevät valtaan, niin siihen kaatuu koko sosialismi, he totesivat.

”Miten voidaan puhua vaihtoehtoja käsittävistä vapaista vaaleista, jos puolueen elimet kohtaavat jatkuvasti salaliittoja ja luokkavihollisia, jotka tässä vaiheessa jo odottavat noita uusia vaaleja, joiden myötä he pääsevät valtaan ja voivat sitten kaataa neuvostovallan.”

Zhukovin mukaan toimissaan olevat aluejohtajat esittivät, että ensin pitää eliminoida nuo kansanviholliset ja sen jälkeen sitten voidaan alkaa puhua vapaista vaaleista.

Jonkin aikaa Stalin pyrki panemaan vastaan. Oli jopa yksi juoni, jonka perusteella valta voitaisiin saada vaihtumaan.  Tehtiin asetus, jonka perusteella yli miljoona talonpoikaa vapautettiin vankeudesta. Heidät oli aikanaan tuomittu vankeuteen ns. lain kolmesta tähkylästä perusteella. Kyseessä oli surullisen kuuluisa kolhoosien omaisuutta suojeleva laki. Lain perusteella voitiin tuomita kohtuuttoman pitkään vankeuteen jokainen, joka oli joka oli nälissään poiminut virallisesti kerätyn ja kirjatun elonkorjuusadon jälkeen muutaman porkkanan tai kaalinkerän tai vaikka vain kourallisen poimimatta jäänyttä viljaa. Laki oli säädetty vuonna 1932.

Andrei Vyšinskin kerrotaan olevan henkilö, joka tuota amnistiaa ehdotti. Se toteutettiin vuonna 1935. Näin Vyšinski vapautti nuo noin miljoona talonpoikaa, minkä tuli toimia aikapommin tavoin seuraavissa vaaleissa.  Tuskin oli odotettavissa, että nuo vangitut talonpojat äänestävät puolueen ensimmäisiä sihteerejä jatkamaan toimessaan.

Zhukov luonnehtii, että alueiden ensimmäiset sihteerit saivat tuossa kädenväännössä Stalinista erävoiton. Stalin joutui tekemään valinnan. Joko hän antaa periksi aluejohtajille sallien heidän teloituttaa keksityt kansanviholliset tai sitten hän jatkaa peliä omaksutuilla säännöillä.

Niinpä sitten Stalin teki ratkaisunsa. Kansanvihollisiksi joutuivatkin nuo alueiden ensimmäiset sihteerit. Siitä alkoivat puhdistukset. Kuolemanpyörä pääsi vauhtiin. Vaalilain uudistus ei kokonaisuudessaan toteutunut. Kansalaiset eivät saaneet vaihtoehtoja.

Suuret oikeudenkäynnit alkoivat virallisesti elokuussa vuonna 1936. Ensimmäisenä oli vuorossa trotskilaisuudesta syytetyt Zinovjev ja Kamenev.  Siitä seurasi muita. Niistä rakentui vyyhti, jossa perheen jäseniäkään ei armahdettu.

V.                  Andrei Vyšinskin myöhempiä elämänvaiheita

Andrei Vyšinski toimi korkeimpana oikeudenvalvojana ja valtionsyyttäjänä vuoteen 1939. Samana vuonna hänet valittiin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomiteaan.

Vuonna 1939 hän nousi NKP:n keskuskomiteaan. Ja siinä samassa hänellä oli muitakin tehtäviä. Hän oli vuodesta 1937 toiminut NL:n tiedeakatemian oikeusalan tutkimuskeskuksen johtajana, missä tehtävässä hän toimi vuoteen 1941.

Vuonna 1940 siirtyi NL:n ulkoministeriöön toimien ensin ulkoasiain kansankomissaarin (eli ulkoministerin) ensimmäisenä sijaisena. Vuonna 1946 kansankomissaarin nimitys siirtyi historiaan ja maassa siirryttiin länsimaiseen käytäntöön, eli alettiin puhua hallituksesta ja ministereistä. Näin Vyšinskin virka-asema muuttui varaulkoministeriksi.  Toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen Vyšinski osallistui Neuvostoliiton edustajan moniin kansainvälisiin kokouksiin ja neuvotteluihin. Hän esiintyi Pariisin rauhankonferenssissa vuonna 1946. Ja hän oli myös Lontoossa neuvottelemassa ja tekemässä sopimusta Nürnbergin oikeudenkäynnin toimintaohjelmasta. Siellä hän innostui eräiden illallisten alkudrinkkipuheessa vaatimaan kuolemantuomiota syytetyille, mikä häkellytti länsimaisia kollegoja, sillä heidän oikeustajunsa mukaan siitä päättää tuomioistuin.

Vuonna 1946 hänen asemansa varaulkoministerinä laajeni ja sitten vuodesta 1949 Stalinin kuolemaan asti (5.3. 1953)hän toimi varsinaisena ulkoasiainministerinä. Se oli Vyšinskin uran huipennus.

Hän jatkoi tuon jälkeen vielä ensimmäisenä varaulkoministerinä mutta hänen varsinaiseksi toimeksi elämän loppuun saakka oli toimia Yhdistyneiden Kansakuntien erikoissuurlähettiläänä eli Neuvostoliiton YK- edustuston johtajana. Siellä hän sai mainetta erinomaisena puhujana ja taitavana sanankäyttäjänä, jota kuunneltiin kiinnostuneena. Tätä taitoa hänessä osattiin arvostaa yli blokkirajojen.

Ulkoministerin vuosista ja ajasta YK:ssa hänen kanssaan työskennelleillä on paljon mielenkiintoisia muistoja. Voisi ehkä kaiken positiivisen rinnalle tuoda esiin myös hänen luonteensa raadollinen puoli. Hän oli aika ”inhottava” esimies. Hän vaati alaisiltaan täyttä uskollisuutta ja hän saattoi kohdella näitä joskus jopa halpamaisesti. Tarvittaessa oli suoritettava työtehtävät vaikka vapaa-ajan kustannuksella. Toisaalta ylempänä olevia kohtaan hän oli aivan erilainen. Eräs muistelee hänen puhuneen Stalinin kanssa puhelimessa aina seisaaltaan.

…

Stalinin kuolema nosti hänen uransa ensimmäisenkerran vaakalaudalle. Kun sitten pian tämän jälkeen Lavrenti Berija vangittiin ja sitten teloitettiin, niin tietojen mukaan arveltiin seuraavana olevan Vyšinskin vuoro. Tästä on olemassa vieläkin elossa olevien henkilöiden silminnäkijähavaintoja, jotka todistavat Vyšinskin olleen tilanteen kehityksestä huolissaan.  Eräs silminnäkijä kertoo vaikuttavan kuvan, kun Vyšinski sai virallisen tiedon Berijan vangitsemisesta. Hän painoi päänsä alas ja istui pitkän tovin liikkumatta nojaten päätään kyynärvarteensa. Tuo on ollut hieman kaksijakoinen asia, sillä Berija ja Vyšinski eivät olleet lainkaan hyvissä väleissä.

Yhtä kaikki Vyšinski tiedettiin silloinkin tiukaksi Stalinin mieheksi. Stalinin kuoleman jälkeen hän aavisti asemansa olevan uhattuna. Kun hänet sitten siirrettiin YK:n päämajaan New Yorkiin, se tuntui hänestä jopa pelastukselta. Hän pysyi tiiviisti uudessa asemapaikassaan eikä tainnut juurikaan viettää aikaa kotimaassaan.

Tuon painostava ajan on täytynyt rasittaa 70 vuoden nurkilla elävän miehen sydäntä. Ja sydänkohtauksen hän sitten kuoli kesken työpäivän. Ehkä se oli hänelle onnellinen loppu. Hän kuoli suoraan työnsä ääreen. Vaimon tiedetään siitä kuullessaan huutaneen, että se oli murha, mutta todistajien mukaan hän kuoli luonnollisen kuoleman.

Vuosi 1956 sulkeutuu ehkä viimeinen sivu Vyšinskin elämässä.  Hänen toimintansa tuomittiin maassa virallisesti.

…

Tarina huvilasta

Tähän voisi lopettaa mutta yhden tarinan vielä kerron. Se palautuu vuoteen 1937, mutta sen tarina sai vuonna 1956 jatkoa. Kyse on Vyšinskin itselleen hankkimasta huvilasta vuonna .

Samoihin aikoihin elettiin suuren terrorin aikaa, jolloin järjestettiin massiivisia näytösoikeudenkäyntejä puolueen johtohenkilöitä vastaan.  Massiivisten näytösoikeudenkäyntien aikaan tammikuussa 1937 oli syytettyinä Karl Radekin ja Georgi Pjatakovin ohessa  myös 15 muuta puoluevirkailijaa. Yksi heistä oli Leonid Serebrjakov. Hänet tuomittiin kahdentoista muun syytetyn kanssa kuolemaan. Vyšinskin ja Serebrjakovin kesken tapahtui tuota ennen eli kesällä 1936 varsin ikävä tapaus. Vyšinski ihastui Serebrjakovin huvilaan siinä määrin, että hän halusi sen itselleen. Ja sen hän teki järjestämällä puoluetoverilleen pidätysmääräyksen. Ja tuossa tammikuun oikeusistunnossa saatiin tuomio aikaiseksi. Tuomion saivat myös miehen perheen jäsenet. 

Esimerkiksi tytär joutui pakkotyöhön. Vyšinski sai hamuamansa huvilan haltuunsa.

Eräässä dokumenttielokuvassa Nikolajevin tytär kertoo tapauksesta ja myös vuodesta 1956, kun hänet vapautettiin pakkotyöstä ja hän pääsi palaamaan Moskovaan. Hän lähti kyläilemään samalle seudulle, missä huvila sijaitsi. Hän päätti poiketa kävelyretkellään katsomaan perheen rakasta huvilaa. Päästyään portille hän jostain syystä tuli soittaneeksi kelloa. Hetken kuluttua paikalle tuli ”joku nainen”, joka alkoi raivostuneena huutaa ja vaatia naista poistumaan. Keskustelua ei syntynyt. Tuo epäkohteliaasti käyttäytynyt nainen oli joko Vyšinskin vaimo tai tytär. Serebrjakovin tytär ei sanonut tuolloin kokeneensa mitään kaunaa vaan hän poistui hyväntahtoisesti paikalta. Tilanne kuitenkin kehittyi pian siihen suuntaan, että tuo laittomasti ja kieroilemalla hankittu huvila palautui Serebrjakovin sukulaisille ja tytär pääsi muuttamaan takaisin hänelle niin rakkaaseen paikkaan.

Tuo tv-dokumentissa kerrottu episodi toi vielä julkisuuteen Vyšinskin perheen. He tosiaan elivät eristäytynyttä elämää. Ystäviä ei ollut ja vuoden 1956 tapahtumat heidän on täytynyt kokea raskaina.  Andrei Vyšinski sai tuomionsa vasta kuolemansa jälkeen. Kärsijöiksi siitä joutuivat hänen vaimonsa ja tyttärensä. He saivat isän ja aviomiehen muistosta loppuiäkseen riippakiven kaulaansa.