Kuolema ja elämä - kohtaamisia

 

Lähipiirissäni on sattunut juhannuksen korvilla kaksi kuolemantapausta. Kyse ei ole sukulaisista eivätkä vainajat kuuluneet varsinaiseen ystäväpiiriini. Tutuiksi he olivat kuitenkin tulleet ja oman paikkansa elämääni jättäneet.

Toinen elää edelleen arjessani kirjallisen tuotantonsa kautta. Viimeisen kerran tapasimme useita vuosia sitten. Meillä oli eräs laajempi yhteinen projekti. Toinen taas noussee mieleeni usein pelkästään siitä syystä, että keskustassa liikkuessani en häntä enää kohtaa. Emme voi voi jäädä kirjastossa vaihtamaan ajatuksia viimeisistä lukukokemuksistamme, tai jäädä kadun varrella tai kahvilassa jutustelemaan jostakin Suomi-iskelmästä, tai ehkä myös lentopallosta, joka sattui olemaan hänen suosikkiurheilulajinsa. Nuo kohtaamiset olivat palanen sitä elämässä välttämätöntä arjen rikkautta. Ja vaikka tämä toinen ei pystynyt kirjoittamaan edes puhelimeen kunnollista tekstiviestiä, juttu hänellä kuitenkin luisti. Eräs hänen anekdoottinsa oli niin erikoinen, että useita päiviä sen varsinaista jujua mietittyäni jouduin nöyränä kysymään sen sisään kätkeytyneen arvoituksen ratkaisun.

Nuo tapaukset saivat minut hiljaiseksi jo siitäkin syystä, että ne tapahtuivat lähes peräkkäisinä päivinä.   Muutakin yhteistä löytyy. He kuolivat kotonaan yksiksensä. Molemmat olivat miehiä ja elivät elämäänsä ilman parisuhdetta. Toinen oli jo yli kahdeksankymppinen, toinen vielä mukana työelämässä. Hän ehti juuri ja juuri viettää 60-vuotispäiviään. Hänet löydettiin istumassa kotoisassa nojatuolissaan. Lienee istahtanut väsyttävän matkan jälkeen levähtämään. En tiedä yksityiskohdista, mutta on mielikuva kauniista kuolemasta.

Vanhemman miehen tapaus on raaempi. Eräs kaveri rupesi ihmettelemään, kun miestä ei näy eikä kuulu. Ei vastannut puhelimeenkaan, mikä oli ratkaiseva vinkki, sillä hän soitti aina itse takaisin, jos ei jostain syystä voinut soittoon vastata. Tuolla kaverilla sattui olemaan hänen kotinsa avain, mikä ei johtunut tämän kaltaisten tapausten ennakoimisesta vaan aivan muusta syystä. Hän meni epäröivin mielin miehen asunnolle, kohtasi ensin oven suussa pari noutamatonta sanomalehteä ja sitten - sisäoven avattuaan – olohuoneesta leviävän pistävän kalman lemun. Vainaja makasi sohvalla pöhöttynein kasvoin. Sairaskohtaus oli yllättänyt. Sen kertoi lattialle valunut verilammikko. Reissumies kun oli, niin syksyksi suunnittelemansa lomamatkan sijaan hän lähtikin jo ennen juhannusta. Siitä tulikin pitempi reissu.  

Nyt alan yhä enemmän tajuta, kuinka tärkeä juttukaveri hän oli. Meillä oli ihan omat juttumme. Kovin erilaisen elämän hän oli elänyt, mutta innostavaa oli huomata, kuinka paljon samaa toisistamme kuitenkin löysimme. Jutustelun lomassa saattoi minunkin mieleeni kirvota jo ikivanhoja unohtuneita asioita. Ne olivat riemukkaita oivalluksia – kuin pitkälle vuosien taa yltäneitä elämän säikeitä, joiden avulla jaksamme arjessamme jatkaa.

Kun juhannuspäivänä kuulin tuosta jälkimmäisestä tapauksesta, menin torille juomaan kupin kahvia. Tuttuja ei näkynyt, istuskelin yksikseni ja ajatukseni harhailivat. Silmieni edessä istui pariskunta pöydän vieressä lastenvaunut. Puolipilvinen viileähkö aamu oli lämpenemässä, taivas oli kirkastumassa, tuulenvire poistumassa ja aurinko pääsi levittämään lämpöään. Äiti nosti vaunuista vastasyntyneen vauvan. Se näytti rääpäleeltä. En osaa arvioida ikää, mutta syntymästä lienee vain viikkoja, tuskin kuukautta enempää. Vauva retkotti voimattomana painautuen äitinsä rintoja vasten. Hän imi kosketuksesta kiintymystä ja elämää. Taival oli aivan alussa. Äidin levollisessa suojeluksessa, hänen turvallisessa syleilyssään pieni elämän ihme hengitti ahnaasti auringon voimaa kykenemättä vielä reagoimaan ulkoisen maailman näkymiin, kuulumisiin, tuoksuihin. Hymystä ei ollut merkkejä. Onneksi oli kosketus äitiin, hänen sydämen sykkeeseensä, ulos- ja sisäänhengityksen rytmiin. 

Ei liene harvinaista, että kuolonuutisen kuultuamme - järkytyksen hetkellä - näemme kuin yllättäen ympärillämme uuden elämän merkkejä. Ne tulevat eteemme kuin viestinä muistuttamassa elämän kiertokulusta.

…

Matkaan noista hetkistä ja kokemuksista muualle, kirjallisuuden maailmaan.

Olen viime aikoina kiintynyt virolaisen Jaan Kaplinskin noin kolmenkymmenen vuoden takaiseen teokseen Titanic. En sitä nyt tarkemmin käsittele. Totean vain, että siinä käsitellään paljoa muutakin kuin vuonna 1912 jäävuoreen törmännyttä ja sen myötä merenpohjaan uponnutta neitsytmatkallaan ollutta modernia matkustajalaivaa, joka vei mukanaan 3800 metrin syvyyteen puolitoista tuhatta matkustajaa. He olivat olleet matkalla unelmaansa toteuttamaan mutta kohtalo päätti toisin. Kyseessä on esseeteos, jonkinlaiseksi ajatuspäiväkirjaksi tässä artikkelissa luonnehdittu.

Teoksessaan Kaplinski pohtii elämää ja kuolemaa monesta eri näkökulmasta. Hän palaa usein luontoon, omaan puutarhaansa ja myös luonnon ilmiöihin, joskus miljoonien vuosienkin taakse.  Hämähäkki luo elääksensä ja ravintoa pyydystääkseen seittiä. Se on sen elinehto. Parisataa miljoonaa vuotta sitten ne elivät maan pinnalla ja ravintoa pyydystääkseen loivat ympäristöönsä seittilankaa. Onneksi seitti on luonnossa hajoava tuotos. Jos seitti ei hajoaisikaan, niin ei meille olisi tullut elämän mahdollisuutta. Koko maapallo olisi nykyisin pelkkä valtava seittikerä.

Se on elämän kiertokulkua. Ja onneksi myös me ihmiset hajoamme luontoon, luomme maaperää uuteen kasvuun. Toisaalta ihmiselämään kuuluu mammonan kirous. Me jätämme elämämme mukana ympäristöön suunnattoman määrän hajoamatonta roinaa. Siitä voi poislähdettyämme tulla lähisukulaisillemme kauhea taakka. Hyvin paljon on turhaa, mutta omainen kokee monessa esineessä myös rakkaan muiston, josta hän ei halua luopua. On edessä ristiriita, joka vaatii sydämeltämme taipumista ja katkeriakin ratkaisuja. Omaisuuden hävittämisprosessi tuo surun ja kaipauksen oheen kirosanoja ja vihan purkausta. Sopusointu löytynee monen vaiheen jälkeen, mutta samalla menetämme osan myös läheisemme maailmasta. Nykyajan hektisessä informaatiotarjonnassa unohdus on yhä ilmeisempää.

…

Siirryn novellistiikkaan. Juha Seppälä kirjoitti kokoelmansa Super Market samalla vuosikymmenellä kuin Kaplinski Titanicinsa. Siitä on otettu useampi painos, viimeisin on melko tuote. Minulla on käsissäni kolmas painos vuodelta 1999. Nyt luin sen uudestaan. Täytyy todeta, että koin sen aivan uusin silmin. Pidin tuolloin Seppälää suomalaisen nykynovellistiikan kärkinimenä, yhtenä monista. Nyt tuo näkemys vain vahvistui.

Novellien sisältö tuntuisi olevan vähemmän sovinnaista, oikeastaan villiä. Niin minullekin, vaikka en suinkaan ole herkkähipiäinen. On rivouksia, alapäähuumoria, eläimellistä pornoa, inhorealistista keskenkasvuisten nuorten ulosteella leikittelyä ja vielä viimeistä edellisessä novellissa kaukopartiomiesten mässäilyä, mikä aiheuttaa tuhoa luovan vahingonlaukausten ketjun. Kaiken takana leijuu tunteeton kylmäpäinen havainnoitsija.

Mutta sitten tulee kokoelman viimeinen novelli, puolen sivun mittainen Kuolema. Se poikkeaa muista – aivan kuin päätteeksi siirryttäisiin toiseen todellisuuteen. Itse asiassa nyt sen koin hieman toisin kuin tuolloin vuosikymmeniä sitten. Se liittyy kokonaisuuteen paljon tiiviimmin. Kun elämä pyörii pornon, väkivallan ja kulutushysterian ympärillä, niin ihminen kuitenkin hiljentyy edelleen kuoleman edessä, nöyränä.

Jo ensimmäisessä virkkeessä aivan kuin siirryttäisiin etäämmäksi kokoelman muiden novellien maailmasta. Kaiken hälinän ja neuroottisen levottomuuden keskeltä se tuo ensimmäisistä sanoista lähtien eteemme hiljaisuuden: ”Ei kuolema niin merkillinen asia ole.” Niin se alkaa. Sitten kerrotaan, kuinka isoisä sen kohtasi. Tarkemmin hänen sukuaan ei avata. Eikä novellissa ole isoisän lisäksi kuin yksi ihminen – lapsi, joka kirkuu jossakin kaupan mäellä vaunuihin yksin jätettynä. Hänen äänensä jää taustalle. On siellä myös varpunen, joka on keskittynyt talinpalan nokkimiseen.

Kaiken keskelle ilmestyy kuolema. Se tuo tarinaan mystisen ulottuvuuden, ainakin minulle. Kuolema on kuin isoisän pihamaalle keskelle keväistä luontoa ilmestyvä yllätysvieras. Kuolema otti isoisää kädestä ja vei mennessään. Karvalakki putosi maahan ja hänen kantamansa puusylys levisi pitkin pihaa. Isoisän otsa oli hiestä kostunut.

Kyseessä on hyvin arkinen tapahtuma, ei siinä ole mitään merkillistä. Vieras tuli ja isoisä lähti hänen mukaansa. Tuon minä vain kuvittelen. Ehkä kuolema jäi keskellemme.

”Kuolemalla oli selvästi tuoksu: se tuoksui tuoreilta koivuklapeilta, havupuilta, lumesta vapautuvalta maalta ja kevätauringolta isoisän virttyneessä takissa.”

Se on novellin – ja samalla koko kokoelman päätösvirke. Kalman löyhkä on siitä kaukana. Aivan kuin kuolema ansaitsisi kunnian, jonka edessä me hiljennymme. Ja ehkä se kääntää katseemme myös taaksepäin – elämään, joka meidän on elettävä.

…

Seppälä julkaisi vuonna 2000 novellikokoelman Suuret kertomukset. Arvostan sitä itse enemmän kuin tuota edellä mainittua kokoelmaa, jossa oli tarkoituksena saada lukijat järkyttymään. Tämä on perinteisempää novellitaidetta. Yksi sen novelli on aikoinaan venäjännetty ja julkaistu merkittävässä kirjallisuuslehdessä. Sen julkaisemisessa on minullakin ollut ansioni. Nyt kuitenkin pysyn kuoleman teemassa. Sitäkin novelleissa käsitellään.

Kokoelman lopussa on novelli nimeltään Miehen kuolema. Se kuvaa vakavasti sairastunutta yksin elänyttä kovapäistä miestä (”naimaton reservin ylikersantti”), joka on joutunut sairaalaan. Hän kutsuu veljenpoikansa – kai ainoan lähestyttävän sukulaisensa – luokseen kertoakseen miten tämän on kuoleman tultua toimittava. Veljenpoika inhoaa sukulaistaan mutta täyttää tämän toiveet. Kaikki lämminhenkinen tunteilu on poissa. Ne ainoat tunteet voi luokitella vastenmielisiksi. Mutta ei veljenpoika velvollisuutta pakene. Kuoleman tultua edetään nopeasti päätökseen. Pappikin saa pitää siunauskappelissa rutiininomaisen muistopuheensa. Sen jälkeen ei kahvitella. Kuolemasta jää jäljelle vain unohdus.

Sen sijaan novellissa Kirsikankukkia on aivan toisenlainen henki. Siinä päähenkilö kulkee Tampereen katuja muistellen reilut neljä kuukautta sitten kuollutta äitiänsä.  Liitän lyhyen lainauksen. Päähenkilö on Kalevankankaan hautausmaalla:

”Kävelin käytävää. Orava juoksi vastaan, pysähtyi, tuijotti vaativasti, nosti etukäpälänsä. mitäpä sinulle sanoisin, ei ole mitään, levittelin käsiäni. Se tuli lähemmäs, tuijotti itsepintaisesti ja kiipesi housunlahjetta ylös, kuin olisi kysynyt, miksi olet täällä.

Siksi että tämä oli äitini kaupunki.”

 Poika etsii vanhaa valokuvaa. Se on lämmin muisto äidistä. ”Hymyilit kuvassa, hymysi ja tummat hiuksesi sinistä taivasta ja valkeita kirsikankukkia vasten…”

…

Loppuun yritän vääntää jotakin yleisluontoista, vaikka väkisin. Kuolema tulee aikanaan. Se vie meidät mukanaan, aivan kuin se vei Seppälän novellin isoisän. Sillä mitä meistä mahdollisesti jää jäljelle, ei elämämme arvoa mitata. Se on arvokasta itsessään. Sitä pitää suojella, niin kuin kaikkea elämää.  Me luomme ympärillämme elämää – kukin omalla tavallaan. Sen arvon me kannamme sisällämme. Ja toivottavasti me luomme myös jatkumoa elämän kiertokululle, ettemme ainakaan päätyisi tuhon voimia palvelemaan. 

…

Viitatut teokset:

Jaan Kaplinski: Titanic. Suomentanut Anja Salokannel. Keuruu 1995, 142 sivua.

Juha Seppälä: Super Market, kolmas painos. WSOY 1999, 123 sivua.

Juha Seppälä: Suuret kertomukset. WS Bookwell OY, 2000, 164 sivua.