Sinfoniaorkesterin konsertti Kuusankoskitalossa

Kävin torstaina pitkästä aikaa sinfoniaorkesterin konsertissa. Kuuntelen paljon klassista musiikkia ja herkimmän kosketuksen siihen saa livenä. Orkesteri oli Kouvolan ja Kotkan yhteinen orkesteri Kymi Sinfonietta. Kaupungit järjestävät konserttinsa tandemina: tämäkin konsertti soi perjantai-iltana Kotkassa. Nyt paikkana oli Kuusankoskitalo. En muista käyneeni siellä aikaisemmin sinfonista musiikkia kuuntelemassa. Luulin sen olevan akustiikaltaan Kouvolan kaupungintalon salia parempi, mutta petyin pahemman kerran. Todennäköisesti myös istumapaikallani oli vaikutusta. 

Menin pyörällä. Matka Kouvolasta Kuusaalle kesti parikymmentä minuuttia. Oli mitä kaunein syysilta. Kevyt hiki nousi pintaan, mutta rauhoitin Kuusaan sillalla menoa sen verran, että perillä olin kuin kuka tahansa konserttivieras. Ostin lipun ja etsin itselleni mieluisan paikan. Oli ilo olla osana uteliasta, odotusta täynnä olevaa konserttiyleisöä.  Aloin tutustua ohjelmatekstiin ja valmistautua konsertin seuraamiseen.

Illan kapellimestarina oli ruotsalainen sellistinäkin tunnettu Daniel Blendulf. Ohjelmistossa oli kaksi kiinnostavaa sävellystä: Carl Nielsenin Viulukonsertto, op. 33 vuodelta 1911 ja Robert Schumannin Sinfonia nro 1 B-duuri, lisänimeltään ”Kevätsinfonia”, vuodelta 1941. Viimeksi mainittua en tuntenut ennestään.  Robert Schumanniin suhteeni on hieman kaksijakoinen, mutta monet hänen orkesteriteoksistaan ovat minulle sen verran tuttuja, että nytkin odotukset olivat korkealla. Nielsenin viulukonserttoon asetin suuremmat odotukset. Tärkein syy oli tietysti solisti ja hänen instrumenttinsa. Olen nimittäin joskus muinoin soittanut viulua ja edelleen se kiinnostaa. Tolkullista ääntä en siitä varmaankaan enää saisi, mutta innostuneena viulumusiikkia kuitenkin edelleen kuuntelen ja seurailen mahdollisuuksien mukaan viulistien liikkeitä.

Minulla on kotona Nielsenin viulukonsertto cd:llä. Solisti on Jonathan Carney ja orkesterina Bournemouth Symphony Orchestra kapellimestarinaan Kees Bakels. Sen kuuntelu on jäänyt vähälle. Konserton alku on komea ja herättää odotuksia, mutta loppua kohden kiinnostus laantuu ja konsertto jättää kokonaisuudessaan hieman vaisun vaikutelman. Toki vähäiseen kuunteluun syynä on myös se, että samalla levyllä ovat Nielsenin klarinettikonsertto ja huilukonsertto, joihin en ole viitsinyt kiinnostustani tuhlata.

Kun Nielsenin konsertto aikoinaan ilmestyi, sen tärkein esittäjä oli säveltäjän vävypoika unkarilainen Emil Telmanyi. Konserto jäi aluksi hienon, samassa konsertissa kantaesitetyn kolmannen sinfonian Sinfonia espansivan varjoon. Se alkoi saada laajempaa huomiota vasta myöhemmin. Ohjelmateksti kertoo, miksi konsertto on jäänyt viime vuosiin asti vähemmälle huomiolle: ”Syynä voi olla se, että siinä ei ole suuren tyylin dramatiikkaa eikä myöskään sen virtuoosisuus ole yhtä loisteliasta kuin esimerkiksi Sibeliuksen konsertossa.” Kyllä siitä virtuositeettiakin löytyi (niin kuin toisaalla tekstissä mainitaan), mutta se ei todellakaan ole verrattavissa Sibeliukseen.

Illan solistina oli Cecilia Zilliacus, vuonna 1972 syntynyt tukholmalainen suomenruotsalaista alkuperää oleva viulisti, joka esitteen tietojen perusteella tuntuu perehtyneen ohjelmanumeroonsa aina levytystä myöten. Häneen voi tutustua lähemmin vaikka täällä: http://www.zilliacus.se/ . Illan konserttiin ja sen orkesteriin Kymi sinfoniettaan voi tutustua tätä kautta: http://www.kymisinfonietta.fi/en/Concerts/Concerts/Autumn%202014/41 .   

Käsittelen seuraavaksi konserttia vähän yksityiskohtaisemmin. Olen jakanut sen kolmeen osaan: alkuosa, väliaika, loppuosa.

Alku: ”Fagotistit ja käyrätorvet olisin ajanut tuulikaappiin”.

Ensimmäisenä numerona oli Nielsenin viulukonsertto. Kerron heti, että se oli pettymys. En sitä toki täysin lyttää, kyllä tämän tason esityksistä aina löytyy hyviäkin puolia.

Alussa puhaltimet tuntuivat jyräävän viulusolistin alleen. En täysin seurannut, mistä instrumenteista tarkasti ottaen oli kyse, mutta pienellä riskillä sanon, että kyseessä olivat fagotit ja käyrätorvet. Solistin viulu hukkui fagotistin läpitunkevaan riitasointuun, eikä se kuulostanut hyvältä.  Jotain oli balanssissa pielessä.

Solistin viulu ei tahtonut millään päästä orkesterin soiton päälle. Solisti kyllä yritti kaikkensa, mutta alakynteen jäätiin. Eikä tällä kertaa ollut kyse mistään sävellyksen sisäisestä ”kaksintaistelusta”. Empä olisi pannut pahakseni, jos fagotistit ja käyrätorvet olisi pistetty tuulikaappiin.

Konsertossa oli muutama virtuoosimainen kadenssi. Loppuosassa oli niistä vaikuttavin. Se vaati solistilta virtuositeettia, ja hän onnistui mainiosti. Alun lyhyessä kadenssissa oli vielä jonkinmoisia käynnistymisvaikeuksia.

Konserton ensimmäisen osan toinen puoli on nimeltään Allegro cavalleresco ’vilkkaasti ja ritarillisesti’. Siltä se ei kyllä vaikuttanut. Orkesterin soitto oli lähinnä flegmaattista, ei se mitään ritarillisuutta huokunut.

Ennen toista osaa solisti tarkisti viulun viritykset, mikä puhdistikin sointia.  Osa oli nimeltään Poco adagio, ja se toi alun levottomuuden jälkeen rauhan. Esitteen mukaan se edustaa konserton syvähenkisyyttä.  Säveltäjä on siihen pyrkinyt, mutta tässä konsertissa ei säveltäjän tavoitteeseen ylletty, vaikka solisti toki yritti. Ainakaan mihinkään filosofisiin sfääreihin ei noustu. Rauhallinen tunnelma pystyttiin luomaan ja adagio soi välillä upeana, mutta odotin hieman voimakkaampaa tulkintaa. Rehellisyyden nimissä on todettava, että näissä hitaissa kohdissa saatan vaatia liikoja.

Kolmannessa osassa Allegretto scherzando (melko nopeasti, tyyliltään keveähkösti) puhaltimet soittivat hiljempää. Sama kevyt vire olisi oikein hyvin sopinut myös alkuun. Nyt solistikin sai tilaa, mutta keveys teki kokonaisuudesta hieman vaisua ja väritöntä. Sen voisi kai laittaa kapellimestarin piikkiin. Loppukadenssi oli herkullista kuultavaa, ja tavallaan pelasti koko esityksen. Solisti sai siinä näyttää kykynsä ja hyvin onnistui, vaikka muutama irrallinen sivuääni taisikin kuulua. Olisiko sormi liipaissut vahingossa kieltä?

Säteilevä Cecilia Zilliacus 

Loppuaplodit tulivat pelkästään solistille. Ja laitetaan orkesterin latteus kapellimestarin kontolle, niin kotikaupungin helmi ei saa kolhua maineelleen. Tämä esitys taisi käydä harjoituksesta seuraavan illan Kotkan keikkaa varten. Olisi voitu vähän enemmän panostaa yhteisharjoitukseen, mutta näin kai saadaan säästettyä menoissa.

Olisi ollut kiva tietää, miten solisti Cecilia Zilliacus koki illan esityksensä.

Väliajalla

Väliaika sujui hyvin mukavasti. Juttuseuraa ei ollut, koska olin yksin eikä tutuillani ole tapana juosta sinfoniakonserteissa. Kuusankoskitalossa on kuitenkin näyttelytila, jossa nyt syyskuussa on kouvolalaisten taiteilijoiden töitä, pienimuotoista mutta kaunista. Panin merkille yhden nimen: Tarja Hurtta. Hänen akvarelleissaan oli raikasta, sulavaa ja unenomaista värienkäyttöä. Halusin lipua mukaan maisemaan taikaan. Ajattelin, että tämä on kuin esimakua edessä olevasta Robert Schumannin elämäniloa huokuvasta Kevätsinfoniasta. Näin tulkitsin Hurtan töitä. Näyttely oli upea. Oli hienoa, että konserttiyleisöllä oli mahdollisuus tutustua väliajalla myös kuvataiteeseen. Musiikkikin saa siitä osansa. Ei aina tarvita suurta ja kuuluisaa. Paikallisen tason pieni ja kauniskin voi tuoda taidenautinnon.

Tarja Hurtta: Valo

Robert Schumannin sinfonia nro I: Kohti kevään kukoistusta

Jos omien käsieni desibelejä mittaisi, niin voittajaksi konsertissa tuli Schumannin sinfonia.  Pieni alkuosasta jäänyt pettymys unohtui ja konserttiretkeni pelastui. Ennestään oudon sinfonian havaitsin hyväksi siinä määrin, että palaan mielellään myöhemminkin sen pariin.

Olen kertonut aiemminkin, että pidän paljon klassikkosäveltäjien ensimmäisistä sinfonioista.  Niistä huokuu elämän ja nuoruuden voimaa. Esimerkiksi Pjotr Tshaikovskin ensimmäinen sinfonia on ehdoton suosikkini. Sen lisänimenä on ”Talvisia unelmia”.  Tshaikovski sai inspiraationsa talvesta, Schumann keväästä. Kehuin tässä blogissani helmikuussa Beethovenin ensimmäistä sinfoniaa, joka myös on täynnä elämän iloa.  Näiden hyvien ensisinfonioiden joukkoon voi lisätä myös Carl Nielsenin työn.

Rinnastaminen Tshaikovskin ensimmäiseen on siinä mielessä ihan aiheellista, että molemmissa sinfonioissa ainakin minun mieleeni piirtyy selkeitä kuvia. Tshaikovski tuo kuulijan eteen talven, Schumann kevään.

Schumannin sinfoniasta huokuu iloa ja kevään huumaa. Schumannilla oli sinfoniaa säveltäessään iloonsa ja luomisvoimaansa erityinen syy. Hän oli vastikään saanut rakkaan Claransa vihille ja oli siksi onnensa kukkuloilla. Sinfonian innoittajana oli Adolf Böttgerin kevätaiheinen runo, jota en valitettavasti tunne. Säveltäjä oli alun perin antanut sen neljälle osalla myös nimet, joista hän myöhemmin luopui: ”Kevään saapuminen”, ”Ilta”, ”Iloiset leikkitoverit” ja ”Kevään kukoistus”.

Toinen Larghetto-osa oli hyvin kaunis. Siihen kuului sellojen soolo. Jälleen ilmeni orkesterissa pieni ongelma. Sellistejä oli vain kolme, ja sointi jäi kovin heikoksi. Sellojen olisi pitänyt saada lisää voimaa.

Mielestäni sinfonian osat tukivat hienosti toisiaan. Schumannin romanttinen musiikki suurine tunteineen toi voimakkaita elämyksiä. Kuulija oli joka hetkessä läsnä. Loppukin tuli niin yllättäen, että yleisö jäi hiljaa odottamaan jatkoa. Kevään ilo olisi voinut vielä jatkua.

…

Polkiessani kotiin päin ilta oli jo pimennyt ja vilukin painoi sisuksiin. Oli kuitenkin tyyni ja rauhaisa mieli. Musiikki oli tuonut kevään iloa syksyn hämärään. Kyllä konserttitilanne omine säröineen tuo aina sen aidoimman musiikkielämyksen. Jokin meitä saliin kokoontuneita yhdistää. Hienoa, että muusikot laittavat meidän vuoksemme itsensä likoon.  Minun musiikkielämystäni ryyditti myös liikunnallinen puoli. Annoin pyörien rullata eteenpäin, yritin väistellä asfaltin epätasaisuuksia.

Blue Velvet 1986

Kirjoittelin hiljattain David Lynchin elokuvasta Elefanttimies (1980) ja tulin maininneeksi, että olen ”ehkä nähnyt” hänen elokuvistaan Blue Velvetin. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Katsoin sen eikä löytynyt mitään tuttua. Olin vain sekoittanut sen erääseen toiseen kuvaan. Käsittelen nyt hieman tuota niin ikään ohjaajan 80-luvun tuotantoon kuuluvaa elokuvaa. Kovin kauas on jo menty Elefanttimiehen sovinnaisesta maailmasta, mitä toki osasin odottaa

Elokuvan suomalainen versio on saanut nimeensä aivan idioottimaisen jatkeen: ”Blue Velvet – ja sinisempi oli yö”. Ehkä markkinoinnista vastaavat ovat ajatelleet sen myyvän paremmin. Alkuperäinen nimi tulee tunnetusta 50-luvun iskelmästä Blue Velvet, jonka ovat tehneet tunnetuksi mm. Tony Bennett ja Bobby Vinton. Se on elokuvan nimimelodia ja soi siis siinä tiuhaan. Samalla se yrittää viedä katsojan 1950-luvun miljööseen.

Alussa tuntuu, että yhteys sillä on jonkinlainen yhteys Elefanttimieheen. Onhan elokuvien valmistumien väliäkin vain 6 vuotta. Totean heti että elokuvan edetessä tällaiset ajatukset karisee.

Tässä katsoja joutuu tai pääsee seuraamaan seksuaalisen vietin hulluutta hipovaa riippuvuutta, perverssiä sadistista erotiikkaa ja nautintoa. Minulle niissä on paikoin ylilyöntejä, eivätkä ne minua siksi innosta. Se vaikuttaa lähinnä herkuttelulta ja uusia kokemuksia janoavien katsojien kosiskelulta. Toki myöhempinä vuosina elokuvan ystävät ovat saaneet seurata paljon rajumpia sadismipläjäyksiä. Todetaan kuitenkin rehellisyyden nimissä, että kaiken välillä rajuntuntuisen ulkokuoren sisällä on positiivistakin viritettä. Sensuellia erotiikan kaipuuta siellä etsitään.

Jos vielä vertailen näitä Lynchin elokuvia, niin yhteistä niissä on moraalin teema. Blue Velvetin tapahtumat on sijoitettu 50-luvulle. Ne voi rinnastaa Elefanttimiehen kaiken julkiseksuaalisuuden kieltävään 1800-luvun viktoriaaniseen moraaliin.  Myös kuvallisessa ilmaisussa on yhteyttä. Synkkyyttä ja salaperäisyyttä on ilmassa. Pimeys ja valo ovat vastakkain. Sama kauhufilmien perintö näkyy.

Yhtä kaikki elokuvan edetessä mennään kuitenkin edeltäjästä niin kauas, että alan ihmetellä päätelmiäni samankaltaisuuksista. Viimein ollaan rikosten karussa maailmassa. Lajityyppien kirjo vain laajenee. 1800-lukua käsittelevää melodraamaan kyynelvirtoineen on entistä hankalampi vetää linkkiä.

Kohtaukset tulevat rajummiksi. Se ei vielä riitä, että läpsitään poskille ja hehkutaan nautinnossa. Ymmärrettävästi tämä kaikki on shokeerannut 80-luvun elokuvayleisöä.

Elefanttimiehen ihmisen ulkoisen rujouden kuvauksesta on Blue Velvetissä menty viettimaailman rujouteen. Vastapainona on kuitenkin myös tällä kertaa normaalin arjen sovinnainen porvarillinen elämänpiiri. Vieteille ja sadismille löytyy sijansa pimeistä huoneista ja konkreettisesti maan syövereistä ilmestyvistä energiavoimista.

Tarina alkaa mielestäni hieman kömpelösti. Nuori mies Jeffrey on palannut kotikaupunkiinsa, koska hänen isänsä on saanut vakavan sydänkohtauksen. Sairaalasta palatessaan hän löytää maasta irtirevityn ihmiskorvan. Tuttu poliisipäällikkö alkaa tutkia asiaa, ja pian myös hänen lukiota käyvä tyttärensä Sandy on tapahtumissa mukana. Sandy on eräänlainen viattomuuden symboli, joka Jeffreyn kanssa joutuu kohtaamaan salaperäisiä voimia. Yhteinen matka alkaa heitä yhdistää.

Sandy puhuu unessaan rakkauden roihuista, ollaan melodraamassa, romantiikan ihanteet elävät. Unen ihanissa kuvissa elävät voimakkaat kielikuvat. Tämä ihanuus rinnastuu nuorten kauheisiin kokemuksiin. ”Maailma on kummallinen”, toistuu elokuvassa viattomien nuorten vilpittömyydellä. Sama lausahdus on laitettu myös videon kantaan (”It’s a strange world”).

Rakkaus ei nuorten kesken pääse heti valloilleen. Sandya pidättelee suhde toiseen poikaan. Luonnollisesti ennen pitkää tämä saa tietää Sandyn ja Jeffreyn tapaamisista.

Sandy

Elokuvan tunnusmelodia Blue velvet on hieno valinta. Se soi kiehtovana ja välillä kiihottavanakin. Ainakin yhdessä kohtauksessa tulee mieleen Aki Kaurismäen elokuvien maailma. Niitä muistuttavat myös eräät jäykänlaisesti toteutetut dialogit. Pitemmälle ei vertailussa kannattane mennä.  Yhteistä kaarta ohjaajiin ei kuitenkaan tule. Eikä minun elokuvatietämykseni riitä arvioimaan, mistä Kaurismäki ja Lynch ovat vaikutteensa saaneet.

Elokuvan läpi Jeffrey selvittää mysteeriä, jonka ydin jää minulle lopulta epäselväksi. Katsojaa siinä kuitenkin viedään yllätyksestä toiseen. Elokuvan suosiosta päätellen, se on kiinnostanut. Turpiin vetämistä, nöyryytystä, riehumista ja muuta väkivaltaa -  ja päälle räkäistä naurua niin teennäisesti, että vain harva katsoja nauraa mukana. Ja onhan toki mukana myös huumeita ja isoa bisnestä dollarinippuineen.  Monenlainen rehvastelu ja kaljanjuonti herkän musiikin lomassa kuuluu asiaan.

Jeffreyn ja Dorothyn rakkauskohtauksessa noustaan nopeasti kiihkeisiin sfääreihin. Suudelman kosketuksesta lihan vietti tulee lähelle. Dorothyn repliikki kertoo mihin suuntaan ollaan menossa: ”Oletko paha poika? Haluatko tehdä tuhmia…? – Mitä haluat? –Että vahingoitat minua…”

Kiihkossa mennään jo verisiin homosuudelmiin. Inhoa pursuavaan perverssiin vihaan. Unimotiivi toistuu irvokkaassa yhteydessä. Siihen liitetään hakkaamista ja naisen epätoivoista kirkuntaa… Tulee pimeys ja Jeffrey herää jossain rähjäisessä paikassa. Taas tulee mieleen Kaurismäki.

Kotisängyssä Jeffrey muistelee. Dorothyyn kohdistetut iskut tuntuvat nyt itsessä ja saavat nuoren miehen kyyneliin. Matka kuitenkin jatkuu ”kasvon kohotuksista” ja muista mustelmista huolimatta.

Tilanteet etenevät. Ohjaaja vie katsojansa yllätyksestä toiseen. Sandyn ja Jeffreyn arkojen, herkkiin rakkaudentunnustuksiin johtavien suudelmien vastapainoksi lukija asettaa tietysti tahtomattaan Dorothyn ja Jeffreyn villin kiihkon, josta on vain lyhyt matka masokismiin. Kun kosketus syvenee, odotetaan viettien laukeamista. Odotuksen täyttää henkeä uhkaava raju takaa-ajo. Mutta se ei ole vielä mitään. Taas ohjaaja yllättää: eteen ilmestyykin ilkialaston Dorothy. Tilanne muuttuu Jeffreyn kannalta häkellyttäväksi ja noloksi.

Loppu onkin mitä on. Vauhti tihenee, veri roiskuu. Katsojakin on tiukilla. Pahan voimat saadaan kuitenkin lannistettua ja rakkaus voittaa.

Elokuvan näyttelijäsuorituksista minulla on vain yksi kommentti. Isabella Rossellini ei Dorothy

Vallensin roolissa erityisemmin miellyttänyt.  Hän on jäykkä ja epäluonteva, vaisuus varsinkin elokuvan alussa häiritsee. Luonnollisesti tämä on makuasia. Häneen on haluttu luoda salaperäisyyden ja traagisuuden verhoa ja ehkä monen mielestä tässä on onnistuttu loistavasti. Lopun alastonkohtauksessa hän on toki vakuuttava.

Elokuvan monenlaiset tulkinnat tekevät Blue Velvetistä elokuvataiteen symboliikan näyttötuotteen. Sitä voi käydä vilkaisemassa vaikka Wikipediassa.

Vaikka seurasinkin Blue Velvetin tarinaa kiinnostuneena eikä tullut mieleenikään sitä keskeyttää, niin taitaa David Lynchin elokuvien katsominen jäädä minulta tähän. No, perun hieman sanojani: tahtoisin kuitenkin vielä nähdä hänen esikoisohjauksensa Eraserheadin.

Isabella Rossellini ja David Lynch

Eräs näkemys journalismin kriisiin

Vladimir Poznerista (s. 1934) olen kirjoittanut ennenkin. Hän on Ranskassa syntynyt venäläinen pitkän linjan journalisti. Länsimaalaisittain hänen nimensä kirjoitetaan ”Posner”: http://en.wikipedia.org/wiki/Vladimir_Posner . Itse olen laittanut blogiini käännöksiä hänen tv-ohjelmistaan. Nytkin on kyseessä käännös, mutta ei tällä kertaa television talk-showsta (http://pozneronline.ru/ ). Kyseessä on lyhyt kirjoitus, joka perustuu Moskovan kirjamessuilla pidettyyn esitykseen tämän vuoden syyskuussa. Sitä säestää oma kommenttini.

…

Kirjoituksessaan Pozner pohtii journalismin kriisiä. Kohteena on siis nimenomaan venäläinen journalismi, mutta minä haluaisin kuitenkin, että katse suuntautuisi suomalaiseen mediaan.

Tärkein esimerkki otetaan vuoden 1996 presidentin vaaleista, jolloin Boris Jeltsin valittiin toiselle kaudelle. Älkää nyt kuitenkaan alkako rinnastaa Jeltsiniä ja Vladimir Putinia. Heillä ei ole tässä yhteydessä mitään samaa. Toiseksi asiassa mennään tietoisesti harhaan, jos taas yhdytään Putinia demonisoivaan koko maailman kattavaan on-line-kuoroon.

Tämä puheenvuoro koskee median asemaa ja journalismia yleensä. Suomalaisella medialla ei ole yhtään varaa ylemmyyteen. Samanlaisessa jamassa on koko maailman journalistinen kenttä. Ja Suomessa liikutaan niin pienissä ympyröissä, että journalismin vapaus ja riippumattomuus näkyy yhä räikeämpänä irvikuvana. Ei kannattane tuoda esimerkkejä.

Pozner toteaa, että epäsuotuisa kehitys Venäjällä alkoi 1990-luvulla. Liekö sattumaa, että myös Suomessa juuri samoihin aikoihin media alkoi yhä häikäilemättömämmin ottaa itselleen uusia tehtäviä. Olisi itsepetosta kuvitella, että suomalainen journalistiikka olisi pyyteettömyydessään puhtaampaa. Niin ikään olisi tekopyhyyttä jäädä yläpuolelta osoittelemaan venäläistä demokratiavajetta. Aivan samaa tapahtuu Suomessa. On aika tutkia omaa pesäämme.

Miksi sitten lainaan juuri Pozneria? Hän on Venäjällä melko ristiriitainen hahmo. Olen lähinnä 2000-luvun alkuvuosina seurannut hänen televisio-ohjelmiaan ja todennut ne mielenkiintoisiksi. Nyt hän on jo ikämies, mutta edelleen havainnoissaan terävä. Häneltä löytyy huomionarvoisia näkökohtia poleemisuuttakaan unohtamatta.  Olen hänet kerran nähnyt luonnossa eräässä tilaisuudessa. Silloin elettiin vielä Neuvostoliitossa ja hän jätti itsestään kunnioitusta herättävän mutta myös hieman ristiriitaisen kuvan. Hänellä on laaja kokemus. Hän sietäisi tulla tutuksi myös Suomessa.

Puuttuisin noihin presidentin vaaleihin vuonna 1996. Satuin tuolloin oleilemaan Venäjällä ja seurasin tiedotusvälineiden ”kampanjaa” niin paljon kuin töistäni ehdin. Jeltsin oli muuttunut ulkoisesti huonompaan suuntaan. Alkoholin käyttö taisi jo ottaneen vallan, eikä hänen sekopäisyyttään enää pystytty peittämään. Itse hämmästyin, kun julkkis toisensa perään ilmestyi kuvaruutuun kehumaan Jeltsiniä ja vähättelemään Zjuganovia. Vieläkin muistissa ovat laulaja Alla Pugatšovan suoraan tv-ruudun läpi olohuoneeseen tuijottavat suuret silmät. Ja venäläisethän ovat perinteisesti uskoneet kuvaruutua enemmän kuin kirjoitettua sanaa.

Vaaleissa oli ehdolla myös kenraali Aleksandr Lebed (http://fi.wikipedia.org/wiki/Aleksandr_Lebed). Hänen kannatuksensa nousi ryminällä ja aloin jo uskoa, että hän nousee ohi kommunistijohtaja Zjuganovin.  Hänen ei kuitenkaan sallittu pääsevän valtaan. Hänet lopulta lienee ”ostettiin” Jeltsinin mieheksi.

Suomenkin vallanpitäjät pitivät Boris Jeltsiniä turvallisimpana vaihtoehtona. Ehkä juuri siksi hänen kampanjaansa liittyviä kierouksia ei Suomenkaan mediassa haluttu nähdä.

Toimittajan on nykyisin varmasti hankala olla pyyteetön. Eikä se ole enää muodissa. Mediassa räiskitään lähes avoimesti poliittisia vastustajia alas, ja toisaalta omia suosikkeja käsitellään silkkihansikkain. Tässä prosessissa on sama suunta kaikkialla.  Kun kerran antaa periksi, niin seuraavalla se on jo paljon helpompaa. ”Vanhan koulun mies” Pozner on itse pettynyt journalistiikkaan eikä hän tätä nykyä suosittele sitä alaa kenellekään.  Uskon, että nykyisin harva tahtoo journalistiksi perinteisten tiedonvälityksen ihanteiden vuoksi. Kyllä todellisuus lienee paljon raadollisempaa.

Mutta mennään nyt itse juttuun. Olen sitä jonkin verran lyhentänyt ja muokannut, koska kyse on alun perin suullisesta esityksestä. Se löytyy sivulta http://pozneronline.ru/2014/09/9110/.

Vladimir Pozner:

Mikä on syynä journalismin kriisiin?

Olen hiljattain puhunut ja valmis puhumaan edelleen, että meillä ei ole journalismia, meillä on yksittäisiä journalisteja. Mutta mitä se journalistiikka loppujen lopuksi on? Journalistiikka on ammatti, jonka tehtävänä on kertoa lukijoille, kuuntelijoille ja katsojille maksimaalisen objektiivista tietoa, ei siis ”minun näkökulmaani”, vaan informoida mahdollisimman objektiivisesti ja oikeudenmukaisesti. Se on ensimmäinen pointti.

Toiseksi journalistiikan tehtävänä on olla vahtikoirana, joka haukkuu valtaa pitäville, ja tarvittaessa tiuskii epäkohdista. Journalisti ei voi ratkaista ongelmia, mutta hän voi kiinnittää asioihin vallanpitäjien ja yhteiskunnan huomion. Nykypäivän journalistiikka ei tätä tee. Meillä ei ole journalistiikkaa, vaan propagandaa. Toimittaja kirjoittaa tai tuo esiin sen näkökulman, jota häneltä odotetaan, eli vallanpitäjien näkökulman.

Tämä on tilanne meidän maassamme. Toistan, että on yksittäisiä journalisteja, mutta heitä on hyvin vähän. Neljättä valtiomahtia ei yksinkertaisesti ole. Ylipäänsä ei voi olla neljättä, jos ei ole kolmatta eikä toista, vaan on pelkästään ensimmäinen. Ylipäänsä se on verrattain outoa.

En näe tästä kriisistä ulospääsyn mahdollisuutta. Nuorille jopa sanon, etten suosittele heille journalistin ammattia, sillä nykyilmapiiri ei ole siihen suotuisa.

Minä puhun mitä puhun. Kuten tiedätte, olen jo vanha mies ja siksi voin olla oma itseni. No, jos minut erotettaisiin eli oman tv-ohjelmani esittäminen lopetettaisiin, en jäisi anomaan armoa. Minullakin on käsittääkseni sananvapaus ja lisäksi puhun vastuullisesti siitä, mistä puhun.

Kaikki alkoi verrattain kauan sitten - vuonna 1995.

Vuonna 1996 oli presidentin vaalit. Boris Nikolajevitš Jeltsin oli ehdolla toiselle kaudelle. Hänellä oli 5 %:n kannatus, ja vastaavasti kommunistien ehdokkaan Gennadi Zjuganovin kannatus oli 30 %. Oli ilmeisen selvää, että seuraava presidentti tulisi olemaan Gennadi Andrejevitš Zjuganov. Silloin Davosissa Sveitsissä kokoontui ihmisiä, joiden hallussa oli tiedotusvälineet. He totesivat: ”Ei, niin ei tapahdu. On tehtävä kaikki mahdollinen Jeltsinin kannatuksen nostamiseksi ja vastavuoroisesti Zjuganovin kannatusta on painettava alas.” Ja niin tapahtui. Yhden kannatus nousi, toisen kannatus alkoi jyrkästi laskea, koska häntä ei päästetty kuvaruutuun ja hänestä uutisoitiin koko ajan negatiivisessa sävyssä.

Kysynkin, ketkä tätä suoranaisesti tekivät? He olivat journalisteja! Tuona hetkenä he lakkasivat olemasta journalisteja. Monet vastaavat: ”Hyvä on, mutta mehän emme halunneet, että kommunistit olisivat palanneet valtaan.” Ymmärrän. Mutta ei voi olla vain hiukkasen raskaana. Tuosta ensimmäisestä kumarruksesta seurasi, että alettiin taipua yhä syvempään.

Nykyisin journalistisissa ammateissa olevia taipumattomia on… - no sanotaan, että heidän määrä on helppo laskea.

(Juttu on katkelma Vladimir Poznerin esityksestä Moskovan kansainvälisillä kirjamessuilla syyskuussa 2014)

David Lynch: Elefanttimies (The Elephant Man, 1980) – vilkaisu viktoriaanisen moraliteetin kasvoihin

I.                     

Ohjaaja David Lynch ei ollut minulle ensi tuntumalta tuttu, mutta katsottuani, minkä nimisiä elokuvia hänen tuotantonsa käsittää, alkoi kosketuspintaakin löytyä. Kyseessä on tunnetun kulttiohjaajan varhaiskauden työ. Olen luultavasti nähnyt hänen elokuvistaan vain Blue Velvetin, mutta muistikuvat siitä ovat hatarat. En aikoinaan katsellut edes tv-sarjaa Twin peaks, vaikka kuuntelinkin tuolloin opettajanhuoneessa kollegoitteni jutustelua ja väliin melko mielenkiintoistakin analyysia elokuvasta. Tuolla opettajanhuoneella tarkoitan erästä lukiota ja peruskoulun yläastetta, jossa satuin tuolloin olemaan hommissa.

DVD:n kannessa luki ”A true story of courage and dignity”, mikä ei minulle paljoa luvannut. Eikä siihen tarvinnut tukeutua. Tiesin, mitä elokuva käsitteli, vaikken ollut sitä nähnytkään.  Sen verran olen elokuvien suhteen ollut ajan hermolla. Taisin kerran muutaman minuutin tv:n ääressä sitä katsoakin, mutta kun se tuntui niin tylsältä, rupesin tekemään jotain mielenkiintoisempaa.

Elokuvassa ollaan 1880-luvun Lontoossa.  Se kertoo siis samasta viktoriaanisen ajan Englannista, joka on tullut meille tutuksi Charles Dickensin kirjoista. Elokuva on mustavalkoinen. Siinä on pyritty luomaan autenttinen 1880-luvun tunnelma.  Tulee mieleen 1940- ja 50-lukujen amerikkalaiset film noir –elokuvat. On paljon tummanpuhuvaa kuvaa, valon ja varjon kontrastia.

Halusin laittaa otsikkoon heti oleellisimman oivallukseni elokuvasta. Elokuva näyttää päällisin puolin valtavirtamelodraamalta, jossa kurja, sorrettu ja hyväksikäytetty päähenkilö – rujo, epämuodostunut ”elefanttimies” - John Merrick pelastetaan sivistyksen pariin.  Pelkkä romantisoivan kaunisteleva luonnehdinta ei kuitenkaan tee ohjaajankaan tuntien elokuvalle oikeutta. Kyllä siinä avataan ihmismieltä hieman syvempää.

Elokuvan katsottuani luin Aleksi Salosen ansiokkaan arvion (http://www.filmgoer.fi/new/dvd-blu-ray/elefanttimies ), josta päällimmäisenä jäi mieleen kehut elokuvan leikkauksesta ja kuvauksesta. Otokset on tarkasti rakennettu. Kuvasta toiseen siirrytään sulavasti. Ei synny tyhjiä hetkiä ja sitä kautta elokuvassa vältellään turhaa emotionaalisuutta ja tunteiden höttöä.  Nyyhkytyksiin ei jää aikaa, tilanteet ovat ohjaajan tiukassa otteessa.

Kuvauksen eräänlainen jämäkkyys tiiviine otoksineen teki minuunkin vaikutuksen.  Niissä ei todellakaan jääty huokailemaan niin kuin nykyisissä pitkäpiimäisissä saippuasarjoissa on totuttu.

II.                   

Kerron vähän elokuvan juonesta. Elefanttimies John Merrickin lisäksi toinen päähenkilö on tohtori (kirurgi) Frederick Treves, joka huomaa, että tivolissa on nähtävänä kummallinen elefanttimieheksi kutsuttu ”otus”. Elefanttimiestä hoitaa herra Bytes joka käyttää rujoa miestä raa’asti hyväkseen väittäen lisäksi hänen olevan mielenvikainen. Treves hakeutuu näytökseen ja kiinnostuu. Hän onnistuu saamaan Merrickin sairaalaan tutkimuksiin. Hän esittelee tämän kollegoilleen pitäen häntä fysiologisesti kiehtovana tapauksena. Merrickillä on hengenvaarallisesti ylisuuri kallo. Siksi tämän on nukuttava istualleen pää polvia vasten, muuten hän tukehtuisi kallon painon vuoksi. Lisäksi hänellä on krooninen keuhkoputkentulehdus.

John Merrick palaa sairaalasta Bytesin luo. Tämä hakkaa ehkä mustasukkaisuudessaan Merrickin heti niin huonoon kuntoon, että Bytesin oppipoika rientää kauhistuneena Trevesin luo pyytämään apua. Treves noutaa Merrickin sairaalaan. Bytes arvostelee Trevesiä, että myös tämä haluaa käyttää Merrickiä hyväkseen, eikä halua aluksi luovuttaa tätä pois.  Merrick pääsee asumaan sairaalan eristyshuoneeseen, jossa sitten alkaa tämän uusi elämä.

Merrick kehittyy nopeasti ja hänestä paljastuu paljon positiivista. Hän osaa jo ennestään lukea ja osaa mm. lausua ulkoa raamatun psalmin 23 (”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu… ”). Hän oppii pian puhumaan ja ilmaisemaan ajatuksiaan. Hän omaksuu esimerkillisen hienosti yläluokkaiset käyttäytymistavat. Lisäksi hän osoittautuu lahjakkaaksi: hän rakentaa pienoismallia ikkunasta näkyvästä kirkosta. Huone, joka alussa oli lähinnä karunnäköinen selli, alkaa vähitellen näyttää yhä inhimillisemmältä. Minulle se alkaa tuoda mielikuvia nukkekodista.

Treves vie Merrickin kotiinsa vierailulle. Hyväkäytöksisestä Merrickistä alkaa paljastua myös vahva sensitiivinen puoli. Äidistä kertoessaan hän saa Trevesin vaimon herkistymään siinä määrin, että tämä purskahtaa katkeraan itkuun. Itkukohtaus on elokuvan herkimpiä kohtauksia, näyttelijän taidonnäyte.

Merrick tuntuu jäävän pysyvästi sairaalaan. Hän saa myös julkista huomiota ja hänestä tulee yläluokan ihailun kohde.  Hänen luonaan vierailee kuuluisa näyttelijätär Madge Kendal , joka lahjoittaa hänelle mm. Shakespearen Romeon ja Julian.   Vierailut lisääntyvät, samoin lahjat.

Merrickin asema nostattaa kuitenkin vastareaktioita. Sairaalan ylihoitajatar alkaa arvostella Trevesiä , että Merrickistä on tehty olio, jota tullaan katsomaan kuin sirkukseen. Hänen mielestään sairaalan tilat eivät ole häntä varten ja ne käyvät muutenkin ahtaiksi.

Tilanteeseen liittyy lisäksi raadollinen puoli. Sairaalan talonmies tajuaa mahdollisuutensa taloudelliseen hyötyyn. Hän alkaa ansaita Merrickillä tuoden lähipubin ihmisiä tätä iltaisin katsomaan.

Protestit lisääntyvät myös sairaalan johtokunnassa. Merrick leimataan klaustrofobisesti epäihmiseksi ja enemmistö tuntuisi olevan valmis poistamaan hänet sairaalasta. Sitten tulee kokoukseen yllätysvieras - Walesin prinsessa. Hän tuo mukanaan kuningatar Viktorialta viesti, jossa luvataan tukea Merrickin ylläpitoa. Näin Merrick saa pysyvän paikan sairaalan eristyshuoneessa. Elämä nukkekodissa saa jatkua.

III.                 

Elokuva perustuu tositapahtumiin. Viktoriaanisen ajan Englannissa on todellakin elänyt epämuodostunut henkilö nimeltä Joseph Carey Merrick 

(1862 – 1890; http://fi.wikipedia.org/wiki/Joseph_Merrick ). Toki elokuva on fiktiota, mutta siitä löytyy paljon yhtenevyyksiä todellisen henkilön kanssa. 1880-luvulla Merrickin uskottiin sairastavan elefanttitautia. Nykyisen diagnoosin mukaan hänellä oli Proteus-oireyhtymä, joka on perinnöllinen epämuodostumia aiheuttava sairaus.

Oikea Joseph Merrick 27-vuotiaana 1889

Vertasin jo yllä Elefanttimiestä film noir –kuviin. Elokuvassa näkyy paljon savua, höyryä ja sumua erilaisissa yhteyksissä sekä myös pimeän ja valon kontrastia. On savupiippuja, tummanharmaita tiiliseiniä, kosteutta,  sairaalan kaasulamppuja, lähikuvia niiden liekeistä, hiilikasoja ja muita hämäriä paikkoja. Tämä luo siihen jonkinlaisen yhteyden Lynchin edelliseen ja itse asiassa ensimmäiseen pitkään elokuvaan Eraserhead (1977). Näin kertoo Joshua Klein analyysissään teoksessa 1001 Movies You must see before you die (ed. by  Steven Jay Schneider, London 2003). En valitettavasti ole tuota Lynchin esikoisfilmiä vielä nähnyt.

Tuo savu ja höyry luo minun mielikuvissani yhteyden John Merrickin epämuodostumiin. Olisiko juuri saaste, lika ja äkisti kehittynyt teollisuus niihin syynä, sekä konkreettisesti että myös symbolisesti?  Merrick kantaa mukanaan sydämelleen piilotettuna kuvaa kauniskasvoisesta naisesta äidistään, joka hänet oli aikoinaan hylännyt tämän rujouden takia. Voisi leikkiä ajatuksella, että Merrickissä personoituisi kauneutta ja ulkoista täydellisyyttä ihannoivan yhteiskunnan varjopuoli, ihmisen henkinen rujous, jonka tämä haluaa itsestään piilottaa. Elokuva olisi siis tavallaan kaksinaismoraalin kritiikkiä. Tätä tulkintaa mukaileva ajatus tulee mieleen myös katsoessani yhtä elokuvaa esittelevää valokuvaa, jossa päähenkilö Treves seisoo taustalla huppuun peitetty John Merrick. Kuva tuo mielikuvan samasta henkilöstä. Eli kyseessä olisi eräänlainen ”Dr. Jekyll and Mr. Hyde” -tapaus. Olisiko John Merrick tulkittavissa Trevesin itsensä ”alter egoksi”, hänen persoonansa varjopuoleksi, jota tämä yrittää muokata yhteiskunnan normeihin? Tulkintaa tukisi oma elokuvan edetessä selkeytyvä havaintoni, että Merrickin yksinäinen huone sairaalassa alkaa näyttää yhä enemmän nukkekodilta, romanttisten mielikuvien täyttymykseltä.  Tämänkaltainen pohdinta on helppo tulkita hölynpölyksi, mutta joskus kannattaa antaa ajatuksen vain viedä eteenpäin, kun se on mahdollista.

 

Tohtori Frederick Treves 

IV.                 

Kerronnan edetessä tarinasta kehittyy romanttissävyinen melodramaattinen John Merrickin selviämistarina. Pysyvä asuinpaikka sairaalan tiloissa varmistuu kuningattaren ojennettua auttavan kätensä. Vastustus sairaalan johtokunnassa ja myös henkilökunnan keskuudessa vaimenee. Tarinassa avautuu kuin uusi sivu.

Katsotaan eteenpäin.

Kuva siirtyy filmissä Merrickin ”satulinnaan”, jossa tämä itsetyytyväisyydessään kokeilee lahjaksi saamiaan kauneudenhoitovälineitä.

Katson elokuvaa tietokoneeltani iltamyöhällä.  Hehkun itsekin iloisena Merrickin elämässä tapahtuneista onnellisista käänteistä.  Kaikki näyttää kuitenkin sujuvan niin ihanan hempeästi, että alan aavistella jotain ikävää olevan tulossa.  Sitten kuva siirtyykin yhtäkkiä pubiin, jossa talonmies kerää kolikoita niiltä halukkailta, jotka lähtevät katsomaan epämuodostunutta elefanttimiestä. Ryhmä on jo kasvanut ylisuureksi, kun mukaan vielä ilmaantuu herra Bytes. Alan pelätä, että nyt ei käy hyvin. Hempeään tunnelmaan alkaa tulla tummia sävyjä. Merrick vielä ehostaa itsetyytyväisen näköisenä kasvojaan, kun hänen mitään tietämättä villiintynyt juopposeurue on lähestymässä sairaalaa. Mukana taustalla kävelee salaperäinen Bytes, joka ei ole unohtanut kokemaansa vääryyttä. Sitten en kestä. Jos pahin mahdollinen tapahtuu, se vie yöuneni. Lopetan katselun, suljen tietokoneeni ja päätän jatkaa katseluani sopivampana aikana.

V.                   

Päivän tai parin päästä jatkan katsomista. Kohtaus, jossa juopposeurue ryntää Merrickin luo, on yksi elokuvan käännekohdista. Siirrytään kuin uuteen maailmaan. Tyyli muuttuu, uudet kuvakulmat avaavat Merrickin kodista uusia puolia. Yhtäkkiä se on kolkko tummanharmaiden tiiliskivien ympäröimä lähinnä vankiselliä muistuttava tila. Kameran käyttö muuttuu liikkuvammaksi. Väkeä tuntuu ryntäävän ovista ja ikkunoista. Musiikki luo kauhunväritteistä karnevaalihenkeä vieden tilanteen lähes hulluuden rajoille. On siirrytty realismia jäljittelevästä melodraamasta kauhun maailmaan. Talonmies kiusaa Merrickiä panemalla inhosta kirkuvat huorat häntä suutelemaan. Hänelle juotetaan väkisin alkoholia.  Lopussa painetaan selälleen vuoteeseen. Hengitys tuntuu salpautuvan. Talonmies huomaa sen ja nostaa hänet pystyyn heittäen lähtiäisiksi palkkioksi kolikon kehottaen ostamaan karamellin.

Muiden poistuttua yksi on kuitenkin jäänyt. Ovelle ilmestyy silinterihattuinen Bytes , verkkaana kuin pelastaja: ”My treasure!” hän sanoo ja kädessä oleva keppi kohoaa iskuun kuin merkiksi voimasta. Hän astelee Merrickin luo ja silittää herkästi hänen hiushaituviaan.

Bytes

Ja äkkiä jälleen tilanne vaihtuu. Ollaan jossakin kaukana manner-Euroopan tivolissa.  On savuisen hämärää epäselvää kuvaa. Kuvassa on kääpiöitä ja muita tivolin ihmeitä aina siamilaiskaksosia myöten. Bytes yrittää muiden joukossa tienata Merrickin avulla pakottaen tämän näyttämölle. Merrick ei kuitenkaan jaksa, hän lyyhistyy harvalukuisen yleisön edessä voimattomana maahan. Väki poistuu halveksien. Pettynyt Bytes hakkaa juopuneena Merrickin ja raahaa hänet paviaanien häkkiin. Epätoivoiseen tilanteeseen tulee apu kääpiöiltä. He tuntevat sielujen sympatiaa kiusattua Merrickiä kohtaan, auttavat hänet pois häkistä ja ohjaavat laivaan, takaisin kotimaahan. Erinäisten dramaattisten tapahtumien jälkeen Merrick on jälleen nukkekodissaan.  Matka on kuitenkin jättänyt jälkensä hänen terveyteen.

Lopussa Merrick viedään teatteriin. Sitä ennen hoitajattaret puhuvat, että Merrickin keuhkoputkentulehdus on pahentunut, hän ei elä enää kauan. Sen tietävät kaikki. ”Myös Mrs. Kendal”, joku toteaa.

Merrick on pukeutunut hyvän tyylin mukaisesti frakkiin. Seurueella on oma aitio. Mukana on myös Treves. Aluksi ihmettelen, miksei muu teatteriyleisö ala tuijottaa.

Kyseessä on jonkinlainen satubaletti. Tanssijat ovat pukeutuneet erilaisiksi eläinhahmoiksi. Esityksen aikana näytetään Merrickistä lähikuvaa, hänen elämyksiään ja tuntemuksiaan.

Esityksen jälkeen näyttelijät saavat ansaitsemansa suosionosoitukset. Sitten sattuu sellaista, mikä saa minutkin hämilleen. Mrs. Kendal, joka oli järjestänyt Merrickin vierailun, tulee näyttämölle ja esittelee yleisölle John Merrickin kertoen haluavansa omistaa esityksen hänelle. Merrick nousee aitiossaan seisomaan.  Hän saa koko yleisöltä raikuvat aplodit riemunhuutojen säestäminä. Merrickin ilmeettömistä kasvoista on mahdoton sanoa hänen tuntemuksiaan. Nähtävästi hän kuitenkin kokee tilanteen positiivisena.

Minä rinnastan tuossa kohtauksessa Merrickin samanlaiseksi roolihahmoksi baletin eläinhahmojen kanssa. Merrick on vain naamioitu hahmo, näyttelyesine, joka on tuotu yleisön eteen ennen kuolemaansa.

Teatteriseurue

Teatterin jälkeen Treves ja Merrick keskustelevat.  Merrick tuntuu olevan esityksestä innostunut ja eläytyneen sen tapahtumiin. Treves nyökkäilee hajamielisesti ja toivottaa hyvää yötä. Merrick jää yksin, tyynenä kuten aina. Alkaa soida Samuel Barberin Adagio for Strings. Voi kuinka melodramaattista, ajattelen. Aavistan, että kuolema lähestyy.  Edessä on hänen pahvista rakentama kirkko. Hän katsoo sitä kuin ajatellen, että sen sisälle ei hänellä ole pääsyä. Saan tosiaan vaikutelman, että hän on lukuisien ”ystävien” keskuudessa ulkopuolinen. Heidän maailmaansa hänellä ei ole pääsyä.

Kohtaus nousee uskonnollisiin sfääreihin. Kirkko on kuitenkin vain arvomaailman symboli.  Minkäänlaista uskonnollisuutta ei elokuvassa ole näkynyt, ellei sellaisena voi pitää uskonnollisista arvoista nousevaa lähimmäisenrakkautta, josta hän on päässyt osalliseksi. Mielestäni loppukohtaus on vaikuttava, mutta melodramaattisuudessaan niin yliampuva, että muuttuu minun silmissäni tyylilajinsa irvikuvaksi.

”Se on valmis”, sanoo Merrick kirjoittaen nimensä kirkon alle. Hän poistaa vuoteestaan tyynyt ja asettuu selälleen makaamaan. Hän haluaa näin täyttää viimeisen toiveensa: nukkua kuin normaalit ihmiset. Samuel Barberin sulosoinnit säestävät. Musiikki on varsin yllättävä valinta elokuvan muuhun musiikkiin verrattuna, mutta valintana se on kuitenkin hyvin tarkkaan suunniteltu. Alkaa John Merrickin viimeinen yö. Samalla se on hänen ensimmäinen yönsä normaalina ihmisenä.

Elokuvan lopussa kamera alkaa elää: kahden naisen - oman äidin ja Mrs. Kendalin  - valokuvat, raamattu, kirkko, risti… Kummasti tuo kristillisyys nousee keskiöön. Minulle se on melkein ironiaa. Pitsiverho huojuu kevyesti tuulessa, siirrytään ikkunasta ulos – avaruuteen. Pimeälle taivaalle ilmestyy valkoisen kehän ympäröimä mustanharmaa aurinko. Se keskellä Merrickin äidin kasvot alkavat lausua katkelmaa Alfred Tennysonin runosta Nothing will die:

”… Joki virrata jaksaa, tuuli aina puhaltaa. Pilvet taivaalla kiirehtivät, sydämet lyövät. Mikään ei kuole.”

 Näihin sanoihin elokuva loppuu.

…

Elokuvan loppu on minulle tuon teatteriesityksen luonteva jatke. Teatteri paljasti todellisuuden kasvot.  Siihen aikaan draamassa jonkun piti kuolla.  Baletti kuvattiin tyhjänpäiväiseksi. Siellä yleisön joukossa hienossa frakissaan toisen kerroksen aitiossa istui kuitenkin esityksen sankari, jolle oli suotu se raskain osa.

    VI.

Jokunen sana pitää uhrata myös tuon ajan yläluokan elämäntapaan ja viktoriaanisuuteen. Onhan juttuni otsakkeessa mainittu viktoriaaninen moraliteetti.

Viktoriaaniseen aikaan liitetään yleensä seksuaalisuuden kieltäminen. Naiset on puettu kiireestä kantapäähän, paljaita pohkeitakaan ei vilahtele. Ensi muistelemalta elokuvassa ei ole suoranaisia viittauksia seksiin, ellei suudelmia tai sivelyä voi sellaisena pitää. Nekin tulevat tilanteissa, jotka voi tulkita pilanpäiten tehdyiksi. Talonmiehen tuomat naiset pannaan väkisin suutelemaan Merrickiä. Ja saman kohtauksen lopussa Bytes hivelee entistä suojattiaan eroottissävyisellä eleellä.

Bytes kohtelee Merrickiä sadistisesti, mutta katson hänen sadismissaan olevan ainakin jonkin verran myös kieroutunutta seksuaaliviettiä. Merrickin ensimmäinen käynti sairaalassa herättää hänessä myös rajun mustasukkaisuuspurkauksen.

Seksuaalisuuteen viitataan elokuvan alkupuolella, kun Treves tuo luennollaan Merrickin kollegoittensa keskelle esitellen hänet ja hänen epämuodostuneen vartalonsa. Kaiken epämuodostumista kertomisen jälkeen hän toteaa, että Merrickin sukuelimet ovat ”täysin normaalit”. Tämä todetaan tieteen nimissä. Olisin odottanut, että edes jossain elokuvan vaiheessa Merrick olisi tuonut aktiivisesti seksuaalisuuttaan esille, mutta sitä en huomannut.

John Merrick näyttää olevan täysi aseksuaalinen. Hän ei tunnu reagoivan nuoriin naisiin. Päinvastoin vanhemmat rouvat – niin kuin kasvonsa pakkeloinut näyttelijätär mrs. Kendal – saavat hänen ihailunsa. Hänen ainoa rakkauden kohteensa on vain hänen oma äitinsä, jota hän kaipaa yli kaiken. Hän kantaa jatkuvasti sydämensä kohdalla mukanaan äitinsä valokuvaa, vaikka äiti on hänet hylännyt. Äidin ja lapsen suhde on romanttista perheyhteyden kaipuuta. Tuo kaipuu tulee aina esiin Merrickin tavatessa yläluokan ihmisiä.

Perhe nousee aina keskiöön Merrickin seurustellessa yläluokan ihmisten kanssa. Näin käy myös Trevesin kotona.  Hän näkee romanttissävyisiä kuvia perheestä ja sukulaisista. Myös lapset ovat tärkeällä sijalla.

Toisaalta Trevesin luona paljastuu myös kaksinaismoralismi. He katsovat takan päällä esillä olevia valokuvia perheestä ja sukulaisesta. Lasten kuvia katsellessaan Merrick ihmettelee, missä he ovat. Vastaus ”ystävien luona” selittää toisen puolen heidän suhtautumisestaan vieraaseen.

Toki elokuvassa on yksinäisiä ihmisiä, joilla ei ole perhettä. Alaluokan osalta ensimmäinen on herra Bytes. Sitten siellä tapaa muutamia lapsia, nähtävästi vanhempien hylkäämiä irtolaisia. He ovat kuitenkin vain eräänlaista rekvisiittaa, mikä viittaa yhteiskunnan jyrkkään kahtiajakoon.

Arvokonservatiiviseen yhteiskuntaan liittyy myös hyvin perinteinen kuva sairaanhoitajista. Heistä luodaan tietoisesti hyvin perinteinen kuva. Ei ole minkäänlaista viitettä perheestä, eivätkä he osoita seksuaalista kiinnostusta.

Varsinkin elokuvan alkuosissa luodaan kuvaa jonkinlaisesta kyttäysmentaliteetista. Jos joku toimii jotenkin salaperäisesti – niin kuin Treves John Merrickin suhteen – hänen toimiaan seurataan salaa. Tälläkin ohjaaja luo kuvaa tuon ajan yhteiskunnan luonteesta. Uteliaisuus herää. Poikkeavaan käytökseen havahdutaan herkästi.

Merrickissä ihmiset näkevät jotain vierasta ja pelottavaa. Liikutaan joka tapauksessa alitajunnan hämärissä voimissa. Myös hoitajat kokevat hänet nähdessään kauhun tunteita, vaikka ovat monenlaista kauheutta joutuneet työssään näkemään. Tästä on esimerkkinä elokuvan alussa näytetty otos leikkaussalista. Kun tärkeässä roolissa oleva nuori hoitajanainen näkee ensi kerran Merrickin ilman suojahuppua, hän pelästyy nyt hysteerisesti, vaikka tosiaankin on edellisenä päivänä ollut hoitamassa pahoin ruhjoutunutta miestä.

 Sairaanhoitajat käyttäytyvät Merrickin kanssa kyllä kohteliaasti, mutta selän takana ajatellaan ja puhutaankin muuta. Toisaalta hoitajatytöt ovat innoissaan Merrickin ja sitä myötä myös sairaalan saamasta positiivisesta huomiosta lehdistössä.

Sairaalassa vieraileva kuuluisa näyttelijätär Mrs Kendal on jo vanhahko nainen, jonka kasvot on elokuvassa näyttävän selvästi pakkeloitu. Hän lahjoittaa ensiksikin kuvan itsestään, mikä on luonnollisesti hieman ironinen kuva näyttelijättären narsismista. Sitten hän lahjoittaa kirjan Romeo ja Julia. He lukevat yhdessä pätkän, jossa puhutaan suudelmasta. Lopuksi Kendal suutelee Merrickiä hennosti poskelle. Se on yläluokkaisen Kendalin yksipuolinen ele. Merrickillä itsellään ei selvästikään näytä olevan mitään kokemusmaailmaa tämänkaltaisista tunteista.

Merrickistä tulee vain yläluokan omaatuntoa kirkastava hyvänteon kohde.  Tämä käy ilmi, kun hänen luona alkaa käydä pelokasta väkeä vain tehdäkseen vierailullaan vaikutuksen omiin ystäviinsä. Valokuvien määrä Merrickin huoneessa lisääntyy, mutta sillä on kääntöpuolensa. Sen tajuaa ensimmäisenä sairaalan ylihoitajatar arvostellessaan yläluokan ihmisten asennetta Merrickiä kohtaan. Treves torjuu tämän kritiikin, todellisuudessa hän on vain torjuvinaan. Treves huomaa ajautuneensa Merrickin suhteen umpikujaan ja hankkineensa sillä vain henkilökohtaista mainetta.

    VII.

Haluan nostaa esiin elokuvassa hyvin näkyvästi esiin tulevan ksenofobian, jolla tarkoitan muukalaisuuden tai erilaisuuden pelkoa.  Se on inhon ja vihan tunteita, jotka ihmiset kokevat Merrickin erilaisuuden tähden. Tarkoitan tässä myös muita tunteita, jotka Merrickin poikkeavuus ihmisissä herättää. Käsittelen siis muutakin kuin puhdasta ksenofobiaa.

Teen ehkä rajuja rinnastuksia, mutten sillä kuitenkaan halua leimata mitään ihmisryhmää.  Rinnastan elokuvan esille tuomia asenteita oman yhteiskuntamme ihmisten asenteisiin ulkomaalaisia ja maahanmuuttajia kohtaan.  

Siinä vaiheessa kun John Merrick sai oikeuden jäädä pysyvästi sairaalaan asumaan, hänen voi ajatella ”kokeneen” positiivista syrjintää. Hän sai kuningatar Viktorian tuella nauttia eduista, joihin muilla kansalaisilla ei ollut mahdollisuuksia. Toki hänen olisi käynyt huonosti, mikäli hän olisi joutunut sairaalasta lähtemään. 

Millaisia ksenofobisia tunteita Merrick sai kokea? Tivolissa se oli selvää pahoinvoivaa inhoa. Sairaalan johtokunnassa hän sai osakseen epäinhimillistä nimittelyä ja suoranaista vihaa. Tämä syrjintä on äärimmillään verrattavissa rasismiin. Ne puheet sai kuningattaren raha hiljenemään.

Toisaalta lasten nimittely lopussa rautatieasemalla tapahtuneessa kohtauksessa johtuu myös uteliaisuudesta. He ihmettelevät, miksi Merrickillä on niin iso pää ja miksi hän käyttää huppua. Samantapainen ilmiö taisi olla, kun Suomeen tulivat ensimmäiset pakolaiset (taisivat olla vietnamilaisia venepakolaisia), ihmiset riensivät heitä katsomaan tuijottaen kuin eläintarhan asukkeja.  Merrickin tapausta ei voi kuitenkaan tällaiseen vaarattomaan tuijotukseen rinnastaa. Siinä tilanne uhkasi kehittyä vaaralliseksi väkijoukon vihanpurkaukseksi, minkä pelasti poliisin paikalle tulo.

Yläluokan keskuudessa Merrick ei kuitenkaan saanut osakseen suoranaista inhoa, tai ainakin sellaiset tunteet tietoisesti peitettiin. Tilanne oli hieman komplisempi. Häntä toki saatettiin pitää rumana, mutta hän kuitenkin kiehtoi. Hän oli eksoottinen, mielenkiintoinen puheenaihe, ja hänelle voitiin kohdistaa omaatuntoa kohottavaa hyväntekeväisyyttä. Viime aikoina Suomessa on käytetty sanaa ”elävöittäjä”. Maahanmuuttajat voidaan Suomessa nähdä asuinalueen elävöittäjinä, jotka piristävät silmää. Samoin John Merrick oli viktoriaanisen ajan yläluokan elävöittäjä.

Haluan tähän loppuun tuoda erään elokuvassa havaitsemani myönteisen puolen. Aina kun John Merrick joutui väkivallan uhriksi, ihmisten keskuudessa oli joku joka tajusi sen olevan väärin. Hän halusi auttaa tai etsiä hänelle apua. Hän oli yleensä nuori ihminen – joko pieni poika tai nuori mies. Tällä lailla ohjaaja osoittaa optimisminsa. Nuori on vapaampi huomaamaan vääryyden.

    VIII.

Elefanttimies on USA:n ja Iso-Britannian yhteistuotantoa. Se liittyy tavallaan kahteen eri elokuvaperinteeseen. Ohjaaja David Lynchin kautta se on osa amerikkalaista elokuvaa. Se on mielenkiintoinen sovinnaisuuteen pyrkivä erikoisuus hänen varhaistuotannostaan. Myöhäistuotannossaan Lynch irtautui Elefanttimiehen kaltaisista melodraamoista kohti yhä rohkeampia surrealistisia tulkintoja. Hän ei yritäkään tulkita omia elokuviaan vaan jättää tulkinnan katsojan vastuulle. Kuitenkin tarkemmin perehdyttäessä Elefanttimiehestä voi löytää muitakin ulottuvuuksia kuin pelkkä suuren yleisön suosiota kalasteleva valtavirtamelodraama. En toki halua nimetä sitä miksikään elämää suuremmaksi elokuvaksi, mutta kyllä se ansaitsee arvostuksen.

Freddie Francis

Elokuvan kuvauksesta vastaa britti Freddie Francis(1917 – 2007).  Hän on elinaikanaan kaksi Oscaria saanut kauhufilmeihin erikoistunut mestarikuvaaja ja ohjaaja. Kauhuelokuvat liittyvät juuri brittiläisen elokuvan perinteeseen. Eräissä Elefanttimiehen kohtauksissa näkyy kauhuspesialistin mainio jälki.  Peter von Bagh Elokuvan historiassaan (Keuruu 2001, s. 359) mainitsee brittielokuvaa käsitellessään yhtenä nimenä juuri Francisin. Hän loi omalta osaltaan kuvauksissaan peribrittiläiseen elokuvaan kuuluvaa ”viktoriaanisen moraalin julmaa materialismia ja kätkettyä sensualismia”.

BULGAKOV JA PUSHKIN: Pugatshovin kapinasta talvi-illan apeuteen.

Käsittelen jälleen Mihail Bulgakovia, mutta Saatana saa nytkin jäädä Moskovaan. En aio käsitellä hänen pääteostaan. Esikoisromaani Valkokaartiin ensi kertaa tutustuessani panin merkille, että teoksen mottona on lainaus Aleksandr Pushkinin romaanituotannon helmestä Kapteenin tyttärestä. Kun sitten huomasin teoksissa olevan jonkinasteinen yhteys, tuli mieleeni tutkiskella lähemmin Bulgakovin suhdetta maansa kansallisrunoilijaan. Taustalla painoi myös se, että olen viime aikoina tullut ikään kuin avarammaksi tuota Venäjän kirjallisuuden ikonia kohtaan. Rakennettujen mielikuvien alta olen alkanut etsiä ihmistä.  Lisäksi hoksasin vasta tänä vuonna Pushkin-juttuani (http://www.perttueemeli.blogspot.fi/2014/06/pushkin.html) valmistellessani, että Bulgakov on kirjoittanut näytelmän Pushkinin elämän viimeisistä päivistä. Tuli hyvä syy etsiä tätä kautta uusia näkökulmia molempiin kirjailijoihin ja heidän tuotantoonsa.

Kävi pian ilmi, että Pushkin oli Bulgakoville tavallista tärkeämpi kirjailija. Käsitykseni on, että hän olisi suunnitellut Pushkin-aiheista teosta jo Vladikavkazissa eläessään 10- ja 20-lukujen vaihteessa. Hake toteutui sitten 30-luvulla, kun päähän pälkähti tehdä näytelmä kansalliskirjailijan kuoleman 100-vuotisjuhlavuodeksi 1937. Näytelmä valmistui ajoissa, vaikkei sitten päässytkään näyttämölle asti kuin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen. Kirjailijalle hankkeen kariutuminen oli toki valtava pettymys. Minulle näytelmä on ikään kuin sokerina pohjalla Bulgakovin tuotannossa. Tuo on kyllä todella huono vertaus näytelmän sisällön traagisuuden vuoksi.

Pushkin Bulgakovin kirjeiden ja päiväkirjamerkintöjen valossa

 J.A.E. Curtisin teoksessa Käsikirjoitukset eivät pala (Juva 1994) voi tutustua Bulgakovin kirjeisiin sekä hänen kolmannen vaimonsa ja jossain määrin myös hänen itsensä päiväkirjamerkintöihin. Huhtikuussa 1932 Bulgakov toteaa, ettei ole ”koskaan voinut sietää runoja, ei edes lapsena” (s. 161). Samalla hän kuitenkin jatkaa, ettei tarkoita Puškinia, joka on Bulgakovin mukaan ”eri asia”. Tuollainen kommentti lupaa odottaa häneltä jotain syvempää kuin pelkkää runojen nautiskelua.

Kun nyt ajattelee kokonaisuutena Bulgakovin elämää hänen omien kirjeittensä ja elämäntuntojensa valossa, niin pakostakin tulee mieleen, että hän on sortunut jonkinlaiseen uhriutumiseen ja saanut siihen tukea myös Pushkinista. Kärjistystähän tämä on, mutta hän oli eteenpäin urallaan katsova kirjailija, joka ainakin hiukkasen halusi samastua alansa ykkösnimeen, tai ainakin pyrkiä hänen perintönsä jatkajaksi.

Lähestyn teemaani niin, että poimin aluksi hänen elämästään vaiheita, joissa tämä kiintymys ja läheisyys Pushkiniin tulee ilmi. Ja miten se samalla kehkeytyy näytelmäksi. Sitten paneudun lähemmin näytelmään ja vasta lopuksi Valkokaarti-romaanin Pushkin-yhteyksiin. Pushkinin teoksista vastaan tulee muutaman yksittäisen runon lisäksi katkelma Jevgeni Oneginista, Kapteenin tytär ja Patarouva. Pitäydytään nyt näissä, ei tartuta kerralla liian isoon palaan.

Aloitetaan 30-luvulta. Vuosina 1930 - 1932 Bulgakov oli lähes itsemurhan partaalla. Tilanteen pelasti sittemmin uusi avioliitto. Bulgakov tuskastui omaan tilanteeseensa, kun teosten julkaiseminen ei onnistunut eikä lupaa ulkomaille matkustamiseenkaan tullut.  Hän kirjoitti puolueen keskuskomitealle katkeran kirjeen ja koki yllätyksen saadessaan yllättäen puhelinsoiton Josif Stalinilta.  Soitto paransi tilannetta sen verran, että hän pääsi töihin MHAT-teatteriin (Moskovan taiteellinen teatteri). Lisäksi kaikesta huolimatta sillä toki ollut myönteinen vaikutus, kun yhteys maan korkeimpaan johtajaan oli avautunut. Vaikka tästä eteenpäin suhde oli pelkkää kissa-hiiri –leikkiä, Bulgakovilla oli kuitenkin Stalinia kohtaan kunnioittava asenne. Hädän hetkellä vuonna 1931, jolloin hän oli ollut masennuksen vuoksi puolitoista vuotta kirjoittamatta kaunokirjallisuutta, hän kirjoitti Stalinille henkilökohtaisen kirjeen. Curtisin kirjassa on katkelma kirjeen luonnoksesta (jota hän ei siis lähettänyt), jossa hän pyytää Stalinia tuotantonsa esilukijaksi samalla tapaa kuin Nikolai I oli Aleksandr Pushkinin henkilökohtaisena sensorina. Tämä osoittaa paitsi tuon yllä mainitsemani luottamuksen olemassa olon, myös Bulgakovin itsensä ainakin alitajuista tarvetta samaistua kansalliskirjailijaan.

Bulgakovin kirje ei tuottanut tulosta. Stalin ei vastannut. Näin kissa-hiiri –leikki jatkui. Onneksi kolmas vaimo Jelena Sergejevna astui kirjailijan elämään ja elämän halu tuli takaisin. Sittemmin uudesta vaimosta tuli Margaritan hahmon esikuva Bulgakovin pääteoksessa.

Monen neuvostoliittolaisen taiteilijan suhdetta Staliniin Curtis kutsuu ”taikapiiriksi”, joka sai ihmisen ihmeellisesti pauloihinsa. Stalinin yllättävä soitto jätti lähtemättömän jäljen ja herätti mm. sellaisissa taiteilijoissa kuin Shostakovitsh, Prokofjev, Pasternak ja Ahmatova Curtisin sanoin ”outoa kunnioitusta” Stalinia kohtaan (s.131).

Kirjeessään ystävälleen Pavel Popoville maaliskuussa 1931 Bulgakov vertaa itseään katkeralla purkauksellaan Pushkiniin. Ainakin hiukkasen mukana on myös masennuksesta johtuvaa mielen synkistymistä. Kyse on runoilijan kuolemasta. Sata vuotta aikaisemmin luoti oli repinyt haavan Pushkinin sisuksiin, nyt sata vuotta myöhemmin hänen seuraajaansa valmistetaan viimeiselle matkalle iskemällä puukoniskuja selkään.  ”Aseet muuttuvat”, toteaa Bulgakov sarkastisesti.

Elokuussa 1934 hanke Puškin-aiheisesta näytelmästä lähti käyntiin. Bulgakov pyysi yhteistyökumppanikseen aikansa merkittävimpiin kuuluvan Pushkin-tutkijan, pitkäaikaisen ystävänsä Vikenti Veresajevin. Vaimo Jelena Sergejevna ei omissa päiväkirjamerkinnöissään katsonut tällaista yhteistyötä hyvällä silmällä. ”Keittiöön ei mahdu kahta kokkia” hän toteaa (s. 203). Eikä siitä hyvää seurannutkaan. Se sai aikaan suorasukaisen sananvaihdon, jossa kauan kestänyt ystävyys joutui kovalle koetukselle. Jos se ei aivan kokonaan rikkoutunutkaan, niin rajuja kolhuja siitä kuitenkin tuli.

Kuitenkin, kun näytelmää Vahtangovin teatterissa ensi kerran toukokuussa 1935 luettiin, koki ainakin Jelena-vaimo sen hyvin myönteisenä elämyksenä: ”Vahtangovin väki kuunteli kiinnostuneena, … he aistivat erittäin herkästi huumorin ja liikuttuivat kovasti” (s. 225). Yhteistyökumppanille kokemus oli kuitenkin masentava, ja hän sitten jonkin ajan kuluttua omalta osaltaan luopuikin hankkeesta

Veresajev ei ensinnäkään ollut alkuunkaan tyytyväinen Pushkinia kuolettavasti kaksintaistelussa haavoittaneen D’Anhthesin hahmoon. Ehkä siinä olisi pitänyt näkyä hänen moraalinen kehnoutensa ja pahuutensa. Bulgakov kuitenkin liikkui reaalisissa mitoissa. Niin ikään Veresajev toisteli runoilijan uran yhteiskunnallisen merkityksen puuttumista.  Näytelmästä olisi pitänyt näkyä hänen vaikutuksensa yhteiskunnan kerroksiin. No, jotain tällaista on näytelmän loppupuolella valtavan väkijoukon kokoontuessa ulkona Moika-kanavan varrella. Tätä Veresajev ei kuitenkaan arvostanut. Hän myös tyrmistyi sitä, miten kaksintaistelukohtausta ja runoilijan kuolemaa oli käsitelty. Loppujen lopuksi hän päättikin kirjoittaa näytelmästä oman versionsa, mikä oli Bulgakovin osalta sinetti yhteistyön loppumiselle (mm. sivu 233.).

Alkuun Veresajev oli arvostellut myös sitä Bulgakovin peruslähtökohtaa, että itse Puškin esiintyy vain näytelmän taustalla, ei varsinaisesti näyttämöllä. Hän kuitenkin nopeasti tyytyi ratkaisuun (Curtis, s. 206).  Curtisin mukaan (s. 171) Bulgakov perusteli ratkaisuaan sillä, että hän ”pelkäsi runoilijan kuvan vulgarisoitumista” ja että hän joutuisi tämän kautta kriitikkojen hampaisiin.

Veresajevin kommenteissa näkyy kirjallisuuden tutkijan ote. Tutkinnan kohde halutaan mystifioida, jopa todellisuuden kustannuksella. Näytelmän suuriin ansioihin kuuluu nimenomaan se, että Bulgakov on tehnyt arkistoissa vahvan pohjatyön ja pysyy näin ollen todellisissa mitoissa ja faktoissa. Ainakaan turhaa dramaattista ”värinöintiä” ei näytelmään ole haluttu antaa. Kokonaisuus vaikuttaa suhteellisen lakoniselta.

Loppujen lopuksi näytelmästä tuli pienimuotoinen ”kamarinäytelmä”, johon Bulgakov ei nähtävästi halunnut luoda keinotekoisesti mitään erityistä ”yhteiskunnallista tasoa”.  Myöhemmin on laajalti todettu, että näytelmän nimi olisi pitänyt olla ”Pushkinin tuho”, koska siitä siinä kaikkinensa on kyse.

Kokonaisuudessaan näytelmäprojektista tuli Bulgakovin elämässä pitkä ja rasittava vyyhti, joka olisi todella kuluttanut miestä, ellei hän olisi näytelmäkäsikirjoituksiensa ympärillä tapahtuvaan vehkeilyyn jo tottunut ja ehkä korviaan myöten kyllästynytkin. Tässä on lainaus eräästä Bulgakovin kirjeestä maaliskuun 24. päivältä 1937. Sitä ennen suunnitelmat näytelmän esittämisestä Moskovan taiteellisessa teatterissa (MHAT) ja Vahtangov-teatterissa olivat jo ehtineet kariutua.

”Monien muiden ongelmien lisäksi menen 2 päivänä oikeuteen : Harkovin teatterin hämärämiehet aikovat tehdä kustannuksellani rahaa esittämällä Pushkinin. En voi enää värähtämättä kuulla sanaa Puškin – kiroan alinomaa itseäni, että päähäni pitikin pälkähtää ajatus näytelmästä. Jotkut hyväntekijäni ovat valinneet oudon tavan lohduttaa. Olen useamman kerran kuullut epäilyttävän imeliä ääniä: ”Mitä siitä, kuolemanne jälkeen se julkaistaan joka tapauksessa!” Kaipa niistäkin pitää olla kiitollinen.”                                                       Kirjeestä Pavel Popoville (J.A.E. Curtis Käsikirjoitukset eivät pala 1994, s. 276 - 277).

Kun sitten Harkovin draamateatterin kanne hylättiin ja asia raukesi, Bulgakov kirjoitti Veresajeville:

”… Tuoreimmat yritykseni kirjoittaa draamateattereille ovat olleet Don Quijoten taistelua tuulimyllyjä vastaan. En palaa siihen… En jatka enää teatteririntamalla. Kokemuksia on liikaa…” (s. 278)

Näytelmäsuunnitelmalla oli vielä yksi sivujuonne, mikä on vain osoituksena laajasta kiinnostuksesta. Niin Prokofjev kuin Shostakovitshkin innostuivat näytelmähankkeesta ja olivat kumpikin valmiita säveltämään näytelmän pohjalta oopperan. Jelena Sergejevna  - uskoessaan vielä kaiken käyvän parhain päin – asetti etusijalle Shostakovitshin. Tämäkään hanke ei kuitenkaan toteutunut. Yhtenä syynä kariutumiselle lienee se, että molemmat säveltäjät joutuivat tuona aikana rankan ideologisen hyökkäyksen kohteeksi.

Bulgakov oli tehnyt näytelmäänsä varten perusteellisen pohjatyön, jossa lienee myös Veresajevilla oma osuutensa. Itse katson näytelmän ansioksi sen, että se purkaa Pushkinin hahmon ympärille muotoutuneen kaunistelevan kuvan ja pyrkii samalla avaamaan Pushkinin lähipiirin ja muiden henkilöiden todellista persoonaa.  

Itselleni näytelmä tuo ainakin Puškinin vaimoon Natalia Nikolajevnaan uudenlaisen näkökulman. Häntähän on tulkittu hyvin eri lailla. Kesällä vierailin Pietarissa runoilijan kotimuseossa. Siellä opas kertoi ääni väristen runoilijan rakastavasta ja uskollisesta puolisosta. Toisaalta eräät pitävät häntä lähes osasyyllisenä kaksintaisteluun. Bulgakovin tulkinta on realistinen. Hänellä oli toki heikkouksia, mutta myös tilanteen tajua. Bulgakov tuntuu korostavan luonteen pinnallisuutta.

Myös näytelmässä esiintyvä keisari Nikolai I:n hahmo panee miettimään. Olisikohan Bulgakov ajatellut

Nikolai I

Stalinia häntä luodessaan? Bulgakovin luoma Nikolai suhtautuu Puškiniin kyllä ilkeästi mutta hän kuitenkin pyrkii hillitsemään tunteitaan.

Vaikka näytelmää ei esitettykään Bulgakovin elinaikana, niin vuonna 1943 se kuitenkin pääsi Bulgakovin ”oman” MHAT-teatterin (Moskovan taiteellisen teatterin) näyttämölle ja pysyi siellä yhtäjaksoisesti 15 vuotta. Minä pidän sitä pienenä ihmeenä.

Näytelmästä

Viimeiset päivät (Puškin) on nelinäytöksinen draama. Ensimmäisen näytöksen tapahtumat sijoittuvat tammikuiseen iltaan runoilijan asunnossa. Näytelmä alkaa tilanteella, jossa tuolloin talossa asunut Puškinin vaimon sisko Aleksandra Sergejevna istuu pianon ääressä ja hyräilee Puškinin runoa Talvi-ilta. Toisessa huoneessa kellonkorjaaja Nikita Bitkov tekee työtään. Runoilija itse ei ole kotona. Paikalle saapuu koronkiskuri vaatimaan velkoja. Näin heti alussa päästään lähelle runoilijan tuon ajan kipeimpään ongelmaan: kauheisiin velkoihin, jotka tosiasiassa olivat viemässä häntä umpikujaan.

Pushkinin koti Moika-kanavan varrella

Toinen keskeinen asia liittyy tuohon kelloseppään. Tämä Bitkov on nimittäin keisarin kätyri, jonka tehtävänä on vakoilla asuntoa ja kertoa Nikolai I:lle kaikki näkemänsä. Hän pyrkii jopa painamaan runot mieleen.

Lainaan välillä Jelena Sergejevnan päiväkirjaa. Nimittäin sieltä on luettavissa tähän Bitkoviin liittyvä kiinnostava viite:

Griša [Konski] soitti ikävissään ja pyysi saada tull käymään. Hän tulikin, mutta käyttäytyi hyvin omituisesti. Miša [tarkoittaa Mihail Bulgakovia] oli työhuoneessaan. Griša uppoutui kirjahyllyn kirjoihin eikä häntä tahtonut saada niistä irti. Kun M.A. [Mihail Afanasjevitš] puhui puhelimessa, hän meni työhuoneen lipastolle, otti sieltä albumin, kävi sen läpi, tutki koko lipaston ja aikoi avata lipaston päällä lojuvan kirjekuorenkin, jossa M.A. säilytti kortteja. Aivan kuin Bitkov! Ikävää, koska hän on paitsi lahjakas myös älykäs ja viisas.(15.11.1937, s.292.)

Tätä lukiessa vain vahvistuu käsitys, että Viimeiset päivät(Pushkin) kertoo jotain myös Bulgakovin omasta ajasta.

Sitten tapahtumissa päästään suoraan asioiden ytimeen. Palvelija Nikita tuo kuuluisan, kaksintaisteluun johtaneen häväistyskirjeen. Sen jälkeen saapuu myös vaimo Natalia Nikolajevna ja jopa D’Anthes poikkeaa tekosyyn varjolla tämän luona ja ilmaisee rakkauttaan.

Toisessa näytöksessä ollaan aluksi tanssiaisissa ja myöhemmin myös valtionkansliassa. Keisari Nikolai on molemmissa paikoissa keskiössä.

Pushkinin kotimuseossa kuvaamani maalaus kaksintaistelusta

Kolmannen näytöksen keskiössä ovat D’Anthes ja hänen suojelijansa, hollantilainen diplomaatti paroni Jacob van Heeckeren  (Gekkeren), joka oli adoptoinut tämän aikuisella iällä pojakseen. D’Anthes poistuu, kuuluu laukauksia.  Sitten hän palaa ottoisänsä luo. Tätä näytöstä Veresajev eniten arvosteli.

Neljännessä näytöksessä seurataan aluksi tapahtumia Pushkinin asunnossa ja kadulla talon ulkopuolella. Väkeä sanotaan kokoontuneen 47 000 henkeä. Aivan lopussa ollaankin sitten jo viemässä runoilijan ruumista hautaan. Ollaan 55 kilometriä Pietarista majatalon luona. Kuljetuksesta vastaa ”kellomies” Bitkov. Hyytävässä pakkasessa hän tapailee runoa Talvi-ilta. Näytelmä loppuu tavallaan siihen, mistä alkoikin. Nyt on vain toinen henkilö ”välittämässä” runoilijan perintöä.

Kuollut Pushkin, A.Kozlovin työ 1837

Näytelmässä esiintyviä runoja

Siirryn nyt näytelmässä esiintyviin runoihin. Vaikka Pushkinin hahmoa ei näytelmässä esiinnykään, hänen ”äänensä” kuitenkin kuuluu siinä esiintyvissä runoissa.  Tälläkin lienee oma sanomansa näytelmän kokonaisuudessa. Se että näytelmän tärkein henkilö on mukana siinä vain runojensa kautta, korostaa omalta osaltaan runoilijan henkistä yksinäisyyttä.  

Yllä jo mainitsin runon Talvi-ilta (Зимний вечер). Venäjäksi sen vuo lukea vaikka täältä: http://rvb.ru/pushkin/01text/01versus/0423_36/1825/0389.htm . Suomenkielisenä versiona esittelen V.K.Trastin version  vuodelta 1936. Hieman vanhahtavalta se voi kuulostaa, mutta ainakin se on riimillinen kauniisti sointuva kokonaisuus.

TALVI-ILTA (Suom. V.K. Trast. Maailmankirjallisuuden kultainen kirja V: Slaavilaiset kirjallisuudet.Toimittanut V.K.Trast.Porvoo 1936.

 

                    

                      
Näytelmässä esiintyy nimenomaan runon alku- ja loppusäkeistöt. Jouduin teknisistä syistä liittämään tekstiin käännöksestä valokuvan.

Runon syntyyn liittyy tarina. Runo syntyi vuonna 1925. Pushkin oli joutunut karkotetuksi omalle kotitilalleen Mihailovskojeen (toimii nykyisin museona: http://pushkin.ellink.ru/english/1.asp). Runossa hänen seuranaan on vain hänen vanha hoitajatätinsä Arina, joka oli runoilijan lapsuudessa kertonut tälle paljon satuja ja tarinoita. Hiukan aiemmin hänellä oli ollut raju riita isänsä kanssa, mistä syystä koko muu perhe oli lähtenyt Pietariin. Pushkin oli masentunut, häneltä oli vastikään kariutunut suunnitelma ulkomaanmatkasta eikä karkotukselle tuntunut olevan loppua. Näissä apeissa tunnelmissa syntyi runo valaisten runoilijan sieluntilaa. (Jälkeenpäin voi kuitenkin todeta karkotuksen olleen Puškinin onneksi. Nimittäin häntä olisi saattanut uhata pitempi karkotus. Pietarissa tapahtui tuolloin dekabristikapina, johon monet runoilijan ystävät osallistuivat ja joutuivat siitä hyvästä vuosikausiksi Siperiaan.)

Toinen runo on Maallinen valta (Мирская власть). Senkin löytää netistä helposti alkukielellä (http://rvb.ru/pushkin/01text/01versus/0423_36/1836/0612.htm). Suomennosta ei ole. Olen itse tehnyt siitä raakakäännöksen. Toivottavasti se antaa jonkin käsityksen sisällöstä.

Kun suuri juhla oli päättymässä ja jumaluus kärsi ristillä. Silloin elämänpuun juurella syntinen Maria ja pyhistä pyhin neitsyt seisoivat kalpeina, kaksi heikkoa naista vajonneina mittaamattomaan suruun. Mutta nyt kunnioitetun ristin jalustan luona, ikään kuin  kaupungin hallitsijan kuistilla me näemme pyhien naisten paikalla pyssy olalla ja sotilaslakki päässä kaksi julmaa vartijaa. Miksi, sanokaa minulle, suojeluvartio? –  Vai onko ristiinnaulitun kuva valtion taakka, vai pelkäättekö varkaita tai hiiriä? – Vai haluatteko vahvistaa kuningasten kuningasta? Vaiko muhkealla suojeluksellanneko pelastatte orjantappurakruunulla seppelöidyn Valtiaan, Kristuksen, joka luovutti kuuliaisena kehonsa kiduttajien ruoskille, nauloille ja… . Vai pelkäättekö, että rahvas halventaa häntä, jonka teloitus lunasti koko Adamien suvun, ja häiritsee paikalle osuvaa herrasväkeä. Eikö sinne tavallisella kansalla ole pääsyä?...

Haluan hieman käsitellä tämän runon sisältöä. Maallinen valta on Pushkinin syksyllä 1936 kirjoittama runo, jonka on väitetty viittaavan Pietarissa Kazanin tuomiokirkossa kiirastorstaista pääsiäiseen esillä olevan Kristuksen käärinliinan sotilasvartioon. Näytelmässä Pushkinin toimia vakoileva Bitkov keskustelee runosta Nikolai I:n kanssa. Keisari tulkitsee sen valtion vastaiseksi panetteluksi, yhdeksi naulaksi lisää kirjailijan arkkuun.

Myös K. Brjullovin maalaus on joskus virheellisesti liitetty Maallinen valta -runoon.

Tuoreessa tutkielmassaan tältä vuodelta Galina Naumenko tuo runoon uuden semanttisen tason, jota ei Bulgakovin näytelmän tsaari Nikolai eikä runsaslukuiset Pushkin-tutkijat ole havainneet. Runo on kommentti puolalaisen runoilijan ja kansalaisaktivistin Adam Mickiewiczin kirjoituksiin, joissa messianistisilla käsityksillä halutaan tukea maallista valtaa. Puškin oli tuntenut hänet jo usean vuoden ajan. (Artikkeli löytyy täältä: https://docs.google.com/viewer?url=http://7universum.com/pdf/philology/4(6)/Naumenko.pdf.).

Kolmas lainaus on runoromaanista Jevgeni Onegin, osasta 6 runo 33:

On epigrammit paikallansa,/ kun vihamiestä suututtaa./ On hauska nähdä kiukkuansa,/ kun otsaansa hän sarvet saa,/ ja nähdä hänen punastuvan, / kun näköisyyttä irvikuvan/ hän häpee, käypi kieltämään,/ vaikk’ omaksui jo tyhmyyttään./ On sorjempaa, kun viime majan/ hänelle vaiti valmistaa,/ päin tähtää otsaa kalpeaa/ vain säädyllisen takaa rajan./ Mut tokko mielihyvää tuo/ lähettää hänet isäin luo! (Suom. Lauri Kemiläinen, 1936)

Alkukielinen versio on tässä:

Приятно дерзкой эпиграммой/ Взбесить оплошного врага;/Приятно зреть, как он,   упрямо/ Склонив бодливые рога,/Невольно в зеркало глядится/И узнавать себя стыдится;/Приятней, если он, друзья,/Завоет сдуру: это я!/Еще приятнее в молчанье/Ему готовить честный гроб/И тихо целить в бледный лоб/На благородном расстоянье;/Но отослать его к отцам/Едва ль приятно будет вам. (http://www.livelib.ru/quote/107468)

Runo sopii hyvin näytelmän aiheeseen ja iskee mielestäni mojovasti pariin tilanteeseen, jossa se tulee esille. Runoa voi kuulla parissa tilanteessa ja minuun vaikutti varsinkin se toinen, kun runoilijan vaimo Natalia Nikolajevna yritti sitä toistaa, muttei pystynyt paljoa muistamaan. Olen jo yllä todennut, että minulle näytelmässä selventyi juuri Natalia Nikolajevnan hahmo ja persoona. Hänen toistellessaan Oneginia jotenkin tuntui, kuin olisin näitä Natalia Nikolajevnoja elämäni aikana joskus tavannut.

Mutta täydellisyyden vuoksi on lisättävä vielä kaksi muiden runoilijoiden sepittämää, niin ikään näytelmässä esiintyvää runoa. Ne ovat Mihail Lermontovin Runoilijan kuolema (Смерть поэта) ja Vasili Zhukovskin runo A.S. Pushkin (А.С. Пушкин), jotka molemmat ovat syntyneet runoilijan kuolinvuonna.

Lermontovin runon esittää kansanjoukon keskellä nuori opiskelija tiedon kuolemasta levittyä ulkona värjöttelevän kansan keskuuteen. Todellisuudessahan Mihail Lermontov sepitti runon kuultuaan Pushkinin kuolemasta. Sen jälkeen tämä kiihkeäsävyinen runo kierteli Pietarissa käsikirjoituksena kädestä käteen. Hieman myöhemmin tekijä lisäsi runon loppuun vielä säkeitä, joiden vuoksi hänet karkotettiin Kaukasiaan. Todellisuudessa runo tuskin oli vielä tuossa vaiheessa valmis, mutta Bulgakov oli ottanut näytelmäänsä taiteellisia vapauksia, ja valinta tuntuu toimivan erinomaisesti. 

Alkukieliseen versioon voi tutustua täällä: http://mikhaillermontov.ru/1837-01.htm. Runon on suomentanut Lauri Kemiläinen. Tässä on katkelma sen alusta:

Puškinin kuoleman johdosta

Jo kaatui runoilija, eikä/ hän voinut kostaa puolestaan:/ on rinnassansa kuulan reikä,/ pää ylväs painui kumaraan./ Ei voinut kestää runoilija/ enempää virttä häpeän:/ kuin ennen, yksin parjaajia/ ja valtaa vastaan nousi hän./ Niin surman sai… Mit’ itku kurja/ nyt auttaa, mitä ylistys,/ laist’ oikeasta puhe nurja – /kun kohtalon on täyttymys?/ Vaan ettekö te nakertajat/ kalunneet hänen henkeään/ ja ettekö te kaiket ajat/ vain tulta koonneet päälle pään?/ Nyt iloitkaa, kun sammui soihtu!/ On mennyt laulun hurma, loihtu,/ pois juhlaseppel putoaa./ Aseensa kylmäverisesti/ päin rintaa nosti murhamies:/ mikäpä häntä siitä esti,/ mitäpä tyhjä sydän ties?/ Ei ihme! Onnenonkijoita/ vilisee tänne, virraten,/ vuoks arvojen ja rikkauden:/ hän muukalainen yks on noita,/ siks julkeasti nauraen/ väheksyi kieltä meidän maamme/ ja tapojamme; kunniaamme/ ei säästänyt, vaan kalleimpaamme/ hän suuntas iskun verisen./ … 

Teoksesta Venäjän runotar. Toim. V.Kiparski ja Lauri Viljanen. Helsinki 1946, s. 65-66.

Zhukovski on itse asiassa Bulgakovin näytelmän keskeisiä hahmoja. Hän on Puškinin ystäviä ja läsnä tämän vierellä kuoleman hetkellä. Näytelmässä hän kirjoittaa runoa juuri runoilijan kuoleman jälkeen. Kyseessä on hänen runonsa ystävänsä muistolle:

В. А. Жуковский: A.C. Пушкин

              Он лежал без движенья, как будто по тяжкой работе

              Руки свои опустив. Голову тихо склоня,

              Долго стоял я над ним, один, смотря со вниманьем

              Мертвому прямо в глаза; были закрыты глаза,

              Было лицо его мне так знакомо, и было заметно,

              Что выражалось на нем, — в жизни такого

              Мы не видали на этом лице. Не горел вдохновенья

              Пламень на нем; не сиял острый ум;

              Нет! Но какою-то мыслью, глубокой, высокою мыслью

              Было объято оно: мнилося мне, что ему

              В этот миг предстояло как будто какое виденье,

              Что-то сбывалось над ним, и спросить мне хотелось:

                                       что видишь?

                                    (http://www.goldpoetry.ru/jukovsky/index.php?p=45)

Runoa ei ole suomennettu. Tässä on minun raakakäännökseni:

Hän makasi liikkumatta, ikään kuin olisi raskaan työn jälkeen laskenut kätensä alas.  Pää oli hieman vinossa. Kauan seisoin hänen luonaan, yksin, katsoen tarkkaavaisesti Kuollutta suoraan silmiin: silmät olivat kiinni. Hänen kasvonsa olivat minulle niin tutut, ja oli huomattavissa, mitä ne ilmaisivat – hänen elämänsä aikana emme näissä kasvoissa tällaista nähneet. Ei palanut hänessä innoituksen liekkiä; ei loistanut terävä äly; Ei! Mutta jonkinlaisen ajatuksen, syvän, korkean ajatuksen ympäröimät ne kasvot olivat: uskoin, että tuona hetkenä hänen edessään oli kuin jokin näky. Jotain kävi hänessä toteen ja olisin halunnut kysyä, mitä näet?

Zhukovskin hahmosta panin näytelmässä merkille sen, kuinka hillitysti ja varovaisesti hän puolustaa tai yrittää puolustaa ystäväänsä. Valtion virkamiehelle ei ole kuitenkaan vastaan sanomista, kun tämä vetoaa tsaarin määräyksiin. Siinä on varmasti samaa käytöstä kuin Bulgakovilla ja hänen aikalaisillaan 30-luvun Moskovassa. Olisikohan hänen hahmossaan jotakin Bulgakovista itsestään?

Todellisessa elämässä Pushkinin kuolema oli Zhukovskille rankka kokemus. Hän muuttikin pian sen jälkeen ulkomaille. Siihen liittyy vielä sellainenkin seikka, että kuolinpäivä sattui olemaan Zhukovskin syntymäpäivä.

…..

Kapteenin tyttären romanttinen sankaripari

Valkokaarti (1923) – Kapteenin tytär (1836)

Lukiessani näitä romaaneja suurin piirtein yhtä aikaa huomasin, että niitähän pitääkin lukea rinnan. Ne ovat tavallaan kuin veljeksiä. Identtisiksi niitä ei voi luonnehtia millään ilveellä. Kapteenin tytär on romantiikan maailmassa asemaansa vahvistavan realistisen kerronnan ensiaskeleita. Valkokaarti on puolestaan 1900-luvun raakaa ja paljastavaa naturalismia - vai pitäisikö sanoa ekspressionismia -  jossa välittömät kokemukset syöpyvän lukijan tajuntaan kuin myrkky.

Teokset kertovat traagisista tapahtumista Venäjän historiassa. Valkokaarti käsittelee sisällissotaa Kiovassa vuosina 1918-1919, Kapteenin tytär Pugatshovin kapinaa Katariina II:n valtakaudella 1770-luvulla. Molemmissa romaaneissa valtaa pitää kauhua ja tuhoa ympärillään herättävä myyttinen ”kansan mies”: Jemeljan Pugatshov (1740-1775) ja Symon Petljura (1879-1926). Viimeksi mainittu kunnostautui erityisesti laajojen juutalaisvainojen järjestämisessä.

Avaan Kapteenin tytärtä parilla lainauksella. Merkittävä suomalainen Pushkin-tutkija  ja yliopistoaikainen opettajani Erkki Peuranen on todennut:

Erkki Peuranen

”Ei tarvita paljoakaan mielikuvitusta kun voi jo lukea hänen romaanejaan Kapteenin tytärtä, Dubrovskia ja Pietari Suuren murjaania kuin saippuaoopperan synopsista, niin paljon niissä on seikkailuja, yllätyksellisiä juonenkäänteitä ja rakkautta.”

Itse Fjodor Dostojevski on puolestaan lausunut:

Koko Kapteenin tyttären tarina on taiteen ihmeteos. Jos sen alla ei olisi Puškinin nimeä, voisi todella luulla, että tosiasiassa sen on pannut muistiin joku ikivanha silminnäkijänä ja tapahtumien osallisena ollut henkilö. Kertomus on siinä määrin yksinkertaisesti ja koruttomasti kerrottu, että tuosta taiteen ihmeestä on itse taide ikään kuin kadonnut, muuttunut luonnoksi.

Kun Pushkinin henkilöt kulkevat määrätietoisesti eteenpäin tietäen mihin menevät, Bulgakovin sankarit harhailevat, joutuvat tilanteisiin uteliaisuuden pakottamina joutuvat hankaliin tilanteisiin ja kuolemanvaaraan. Tässä on 1900-luvun maailmankuvan ero. Maailma, elämä vie ihmistä, tahto ei ole aina ensisijainen.

Kerroin jo alussa, että romaanin yhtenä mottona on lainaus Kapteenin tyttärestä. Näiden kahden teoksen yhteiskäsittely onkin luontevaa aloittaa juuri siitä:

Hieno lumisade vaihtui äkkiä isoiksi hiutaleiksi. Tuuli ulvoi, puhkesi lumipyry. Tumma taivas sekoittui hetkessä lumimereen. Kaikki katosi. No niin, herra, ajomies huusi, - pulassa ollaan: lumimyrsky! (Aleksandr Puškin Romaanit ja kertomukset, suom. J.A.Hollo. Porvoo 1962.)

Tuo ”herra” on nuori 17-vuotias aatelispoika Pjotr Andrejevitsh Grinjov, jonka isä on lähettänyt Pietarista kaukaiseen linnoitukseen suorittamaan asepalvelustaan, jottei tämä vain juoksentelisi tyttöjen perässä. Matkan aikana nousee lumimyrsky ja häntä kuljettava valjakko eksyy. Vastaan tulee kuitenkin mies, joka opastaa valjakon ihmisten ilmoille. Opas tulee valjakon mukana ja kiitollinen aatelismies lahjoittaa oppaalle jäniksennahkaturkkinsa huolimatta hänen palvelijansa jyrkistä protesteista. Pjotrin isä oli laittanut palvelijan poikansa mukaan pitämään yllä järjestystä. Myöhemmin ilmenee, että oppaana oli ollut itse Jemeljan Pugatshov, tuleva tsaariksi julistautuva talonpoikaiskapinan päällikkö.

Pjotr Andrejevitšin sotapalvelureissusta tulee aikamoinen kokemus. Aivan heti hänet lähetetään Orenburgista Kirgisian aroille Belogorskajan linnoitukseen. Siellä hän saa kuulla, että tuo entinen pakkotyövanki Pugatshov on kerännyt kapinajoukkonsa ja julistautunut tsaariksi. He hyökkäävät linnoitukseen. Lukija kokee varmasti yllätyksen, kun nopeassa tapahtumien kulussa romaanin keskeisiin henkilöihin kuuluvat linnoituksen kapteeni Mironov ja tämän vaimo roikkuvatkin yhtäkkiä hirressä, viimeksi mainittu vielä alastomaksi riisuttuna.

Myöhemmin tuo jäniksennahkaturkki ja sitä kautta syntynyt ystävyys pelastaa Pjotr Grinjovin hengen. Samoin romaanin nimihahmo ”kapteenin tytär” Maria Mironova pelastuu hänen vaimokseen.

Tapahtumia soljuu toisensa perään. Kirjan sankari joutuu mielitiettynsä Marian pelastaakseen ystävyyden sidettä hyödyntäen pyytämään Pugatshovilta apua pysyen toki uskollisena tsaaritar Katariinan armeijalle. Pugatshov luonnollisesti kokee tappion ja hirttotuomion, mutta myös Pjotr Grinjov vangitaan, koska oli veljeillyt hänen kanssaan.

Pushkin on perehtynyt arkistoissa aitoihin historian tapahtumiin.  Hän vie tarinaa suoraviivaisesti eteenpäin. Mitään paatoksellista sankaritarinaa hän ei lukijan eteen tarjoa. Realistisen tyylin sivujuonteena lukijan pelastuksena on romantiikan aikaan sopiva rakkaustarina. Se on loppujen lopuksi se voima, joka vie päähenkilöä eteenpäin, se on motiivi, joka pakottaa kapteenin tyttären Maria Mironovan toimimaan, hakeutumaan Tsarskoje seloon ja sieltä keisarinnan juttusille, jota kautta sulhanen, piakkoin vapautuu vankilasta.

Vankilasta vapauduttuaan Grinjov ehtii näkemään Pugatshovin teloituksen. Vielä hirttopuuhun mennessään tämä vinkkaa hänelle kädellään. Ystävyys ei katso kuolemaa.

Jemeljan Pugatshov, 

Mihail Bulgakovin Valkokaarti on järkyttävä kokemus. Lukija kokee olevansa sodan keskellä. Turbinin sisarusten tunnot siirtyvät sisään syövereihimme. Otat vastaan jokaisen iskun, jokaisen kuolettavan laukauksen, koet jokaisen pelon hetken, hengenhädän, tunnet auliutta auttajaasi kohtaan. Myös hajut leviävät romaanista. Ruumiiden löyhkä täyttää tilasi, ammoniakki tai mahorkka tuo siihen väkinäisen helpotuksen. Ja äänet, laukaukset, pamaukset, ihmisjoukkojen huudot ja rää’yntä, pelon herättämät reaktiot. Kaikki välittyy.

Petljura on kuin aavemainen harhakuva. Hänet nähdään kaikkialla, mutta häntä ei ole missään. Kuitenkin hän on läsnä. Hänen hirmuvaltansa tuo myös Turbinien kotiin kuolemanpelon. Yöt valvotaan ja odotetaan kauhun vallassa vihollisten kotietsintöjä. Mihail Bulgakovin omakuva Aleksei on kuolemaisillaan, pappikin käy jo siunaamassa, mutta hän selviää.

Painajaiset ovat mukana elämän joka hetkessä. Unissa ne elävät raaimmillaan, rauhaa ei tule mistään. Luottamustakin on vaikea löytää. Epäluulot syövät ihmisten voimia. Kun löytyy pyyteetön auttaja, on häneen vaikea luottaa.

Teosta lukiessa Bulgakovin ympärillä arvoituksellisuuden kehä vain kasvaa. Teoksesta löytyy uutta tulkintaa vaativia merkityskerrostumia.

Pushkinin romaanista lainattu motto kertoo edessä olevasta myrskystä. Molemmissa romaaneissa joudutaan tuon myrskyn vietäviksi. Ihmisten on jatkettava matkaa, jaksettava. Pjotr Grinjovia vie eteenpäin hänen vilpitön pyrkimys oikeudenmukaisuuteen ja rehellisyyteen. Turbinien perheessä on vaivuttu jo epätoivoon.

Molemmissa romaaneissa taistellaan vallasta. Kapteenin tyttäressä on kyse aateliston ja talonpoikaiston ristiriidoista, heidän etujensa täydestä vastakkaisuudesta. Pushkin tajusi, että sopu ei ollut mahdollinen, toiveet talonpoikien ja aateliston liitosta haihtuivat (Urtmintseva Arina Slovar russkoi literatury, Nizhni Novgorod 1997). Romaani näytti kansan syvän vihan voiman. Kirjailija halusi varottaa, että tilanne voi uhata yhteiskuntarauhaa. Bulgakov koki samankaltaisen ristiriidan älymystön ja kansan välillä. Ei hänkään uskonut sopuun. Siinä yhteiskuntarauha oli jo mennyt.

Bulgakov haluaa rinnastaa motollaan Katariina Suuren 1770-luvun Venäjän ja hänen itsensä kokeman 1900-luvun alun maailman. Yhteiskunnan syvissä vesissä pakahtunut väkivalta on noussut pinnalle. Ollaan hallitsemattomassa tilanteessa. Pugatshovin kapina kaatui kapinallisjoukon sisäisiin erimielisyyksiin. Rauha palasi ainakin väliaikaisesti. Bulgakovin romaanissa ollaan vielä keskellä Symon Petljuran hirmuvaltaa. Aleksei Turbin edustaa valkoisia – sivistyneistöä. Heillä ei riitä voima väkevämpiä vastaan. Romaanin lopussa kaikki on rikki, vain unissa ja mielikuvissa voidaan nähdä parempi tulevaisuus, jos niissäkään.

…

Patarouva (Пиковая дама)1834

Turbinin perheessä Aleksein ja Nikolain sisar, punatukkainen Jelena on kuin talon hengetär. Hän ahertaa ja kantaa kaikista huolta, mutta saa tylyn kohtalon jo romaanin alkuosassa, kun hänen aviomiehensä Sergei Talberg pakenee sotatilanteen vuoksi Saksaan ja jättää vaimonsa puille paljaille, aivan yksin. Veljet ja ystävät kiroavat miehen, Jelena kätkee katkeran pettymyksen sisäänsä.

Vaikealla hetkellä Bulgakov tuo romaaniinsa Pushkinin kertomuksesta Patarouva Lizan hahmon ja rinnastaa hänet Jelenaan. Lizahan on vanhan rikkaan kreivittären kasvattitytär, joka pääsee kyllä rikkaan ja kunnioitetun vanhan rouvan seurassa tanssiaisiin, mutta joka jää muilta täysin vailla huomiota. Kun hän sitten kerran luulee saksalaisen Hermannin olevan hänestä kiinnostunut, niin hän huomaakin olevansa pelkkä välikappale Hermannin pyrkimyksissä vanhan kreivittären luo.

Patarouva on opettavainen kertomus uhkapelien maailmasta, taitavasti kirjoitettu jännitystarina, jolla on traaginen loppu. Tähän uhkapeliteemaan ei Valkokaartissa kuitenkaan kajota.

Ksenia Rappoport Jelenan roolissa vuonna 2012 valmistuneessa tv-sarjassa Valkokaartista

Itse Liza-rinnastus on Valkokaartissa lyhyt, mutta se antaa kuvaavaa sisältöä jatkotilanteeseen, jossa Jelena ”seurustelee” ison punaisen, turhaksi käyneen seurapiirihattunsa kanssa, purkaen kaiken sisäänsä pakkaantuneen vihan ja katkeruuden (Bulgakov Valkokaarti. Suom. Esa Adrian. Porvoo 1972, s. 63-65). Minä itse koin tätä lukiessani Patarouvan Lizan tunnot. Bulgakov oli löytänyt vertauskohdan Jelenan tunnoille Puškinilta. Sitten kuin taikavoimasta romaanissa siirrytään Jelenan tajunnasta Aleksein tajuntaan. Tämä pohtii samaa asiaa yksin: kiroten niin itsensä kuin Talberginkin. Hän pohtii miehen kunnian tajua. Taas ollaan Puškinin ja Patarouvan teemoissa.

Eikä siinä vielä kaikki. Asioiden painaessa mieltä Aleksei nukahtaa vasta aamuyöstä. Hän näkee unen - niin kuin Herman näki unen, jonka tiedoilla tämä luuli pääsevänsä onneen. Aleksein hahmo ei tuo toivettakaan onnesta. Valkokaartissa pääteemana on epäonni ja luottamuksen puute. Isoruutuiset housut jalassa pienikokoinen painajainen rienasi:

”Paljaalla profiililla ei siilin päälle istuta… Pyhä Venäjä on puiseva maa, köyhä ja … vaarallinen, ja kunnia on venäläiselle miehelle vain turha taakka.”

Aleksei raivostuu, hakee pöytälaatikosta pistoolinsa, aikomuksenaan ampua painajaista. Minun mielessäni vilahtaa Patarouvan Herman pistoolinsa kera.

Kunniasta puheen ollen Kapteenin tyttären mottona on venäläinen sananparsi: ”Varjele kunniaasi nuoruudesta alkaen” (Береги честь смолоду). Sekin vielä!