Ahti Pekkala muistelee Kekkosta

Lähetin jo yhden jutun Kekkosesta. Tässä on toinen, vähän hauskempi, vastikään edesmenneen pitkäaikaisen valtiovarainministerin ja Oulun läänin maaherran Ahti Pekkalan kunniaksi.

Juttu on julkaistu Kalevassa 1.9.1986. Siinä hän muistelee edellisenä päivänä edesmennyttä Urho Kaleva Kekkosta.

Luonnollisesti Pekkalalla oli paljon henkilökohtaisia muistoja Kekkosesta. Jutun lopussa on se tuorein ja hauskin. Autan hieman lukijoita ja kopioin sen tähän:

”Silloin puhuttiin jo julkisuudessakin Kekkosen heikentyneestä terveydestä. Meillä oli valtioneuvoston linnassa presidentin esittely. Oli hyväksyttävänä asetus UKK:n 80-vuotispäivän juhlarahasta. Pääministeri Koivisto esitteli asian ja pyysi, että herra tasavallan presidentti päättäisi antaa tämän asetuksen.”

”Tavallisesti näissä presidentin esittelyissä Kekkonen napautti nuijansa hyvin nopeasti pöytään. Mutta nyt ei nuija kolahtanutkaan. Kekkonen kääntyi oikeuskanslerin puoleen ja kysäisi, ’kuinka se onkaan herra oikeuskansleri, voinko minä antaa tämän asetuksen, kun tässä on minun nimeni’. Johon oikeuskansleri Korte vastasi, että ’voin vakuuttaa herra presidentti, että te ette ole jäävi antamaan tätä asetusta’.

Johon Kekkonen: ’Olipa hyvä tietää tämä näitä tulevia vuosikymmeniä ajatellen.’ – Äly pelasi siinäkin tilanteessa”, toteaa Pekkala.

Kaleva 1.9.1986.

Mainittakoon vielä, että tämäkin on isäni jäämistöstä. Hän oli kerännyt Urkista lehtileikkeitä, joita olen viime päivinä näpräillyt.

Kirjailija Paavo Rintalan muistokirjoitus Urho Kekkosesta

Sunnuntaina 31.8. tulee kuluneeksi 28 vuotta Urkin kuolemasta.  Muutama vuosi sitten edesmennyt isäni jätti jälkeensä paksun kirjekuoren lehtileikkeitä pitkäaikaisesta presidentistämme. Laitan tähän Kaleva-lehdessä 1.9. 1986 olleen kirjailija Paavo Rintalan kirjoittaman muistokirjoituksen. Mukana on samasta lehden numerosta myös muutama valokuva Kekkosen elämän varrelta.

Kyllä, olen sitä mieltä, että Urho Kekkosen muistoa on pidettävä yllä myönteisessä hengessä. Meillä on hänestä paljon opittavaa.

”Хай живе вильна Украина вид Киева до Берлина!” - "Eläköön vapaa Ukraina Kiovasta Berliiniin!"

Juttuni otsikko on lainaus Mihail Bulgakovin romaanista Valkokaarti (Белая гвардия, 1923-24). Olen viime aikoina ollut kiinnostunut Bulgakovin elämästä ja urasta ja pohdiskellut mm. hänen suhdettaan Aleksandr Puškiniin. Toivottavasti saan siitä jotain kirjoitetuksi. Tämä juttuni on kuitenkin eräänlainen ”välihuokaus”, jossa käsittelen romaanin erästä kohtausta. Mennään ajassa noin 100 vuotta taaksepäin, ja palataan sitten tähän päivään. 

Mihail Bulgakov(1891- 1940) syntyi ja vietti nuoruutensa Kiovassa Ukrainassa.  Sittemmin 1920-luvulla hän muutti Moskovaan. Esikoisromaani Valkokaarti käsittelee Kiovan tapahtumia vuosina 1918-19. Päähenkilönä ovat Turbinin sisarukset, joiden esikuvana on ollut Bulgakovin oma perhe.  Vanhin heistä, lääkärinä toimiva Aleksei kuvaa Mihailia itseään. Tuolloin kaupunki eli kauheaa sotaa ja romaani kertoo sen ihmisten kokemuksen suodattamana. Pelko, epäluottamus, viha ja painajaiset nivoutuvat yhteen ihmisten yrittäessä pitää kiinni elämän ohuesta langasta. Valta vaihtuu tiuhaan. Turbinit ovat monarkisteja ja yrittävät taistella keisarin vallan puolesta. Teos on varsin erilainen sotaromaani, jossa myös mysteerisellä voimalla pilkahtaa välillä ilmestyskirjan symboliikka esiin. Lukija elää Kiovan tapahtumia kaikkine aisteineen. Niistä kalman hajun kokeminen taisi minulle olla kauheinta.

Hetmanni Pavlo Skoropadski

Ilman pitempiä johdantoja siirryn otsikossa olevan lainauksen taustoihin. Keväällä 1918  perustetun Ukrainan valtakunnan (Ukrajins’ka Deržava) johtoon oli noussut Saksan ja muiden I maailmansodan keskusvaltojen tukema Pavlo Skoropadski, joka otti käyttöön ukrainalaisperäisen arvonimen hetmanni. Maassa oli keskusvaltojen joukkoja. Ukrainan valtakunnan historia kesti vain saman vuoden joulukuuhun asti. Tällöin Skoropadski pakeni Kiovasta ja asettui syntymämaahansa Saksaan. Ukrainan kansantasavallan joukot valtasivat maan ennen kuin bolševikit liittivät Ukrainan Venäjään.

Otsikon lainaus on romaanin alkuosasta, kun Skoropadski on hetmannina ja maassa on jonkin asteinen ukrainalaistamissuuntaus. Aleksei on ystävineen palannut taisteluista Kiovaan ja ystävykset ovat kokoontuneet Turbinien asunnolle viettämään iltaa juominkien merkeissä. Otsikko on suora lainaus eräästä Aleksein repliikistä. Se on hieman venäjän kielelle väännettyä ukrainaa.  Oikein pitäisi kai olla ”Хай живе вільна Україна Від Києва до Берліна!”, suomeksi ”Eläköön vapaa Ukraina Kiovasta Berliiniin!” (minkä olen myöhemmin otsikkoonkin lisännyt). Tällä lausahduksella Aleksei pilkkaa lähinnä saksalaisten tuella valtaa pitäviä joukkoja.

Kiinnitin aluksi huomiota repliikkiin, koska huomasin Esa Adrianin vuodelta 1972 peräisin olevan suomennoksen vajaaksi. Laitan tähän alkuperäisen tekstin ja heti sen perään Adrianin suomennoksen. Suomentamatta jätetyt kohdat laitan kursiivilla.

Я б вашего гетмана, — кричал старший Турбин, — за устройство этой миленькой Украины повесил бы первым! Хай живе вильна Украина вид Киева до Берлина! Полгода он издевался над русскими офицерами, издевался над всеми нами. Кто запретил формирование русской армии? Гетман. Кто терроризировал русское население этим гнусным языком, которого и на свете не существует? Гетман. Кто развел всю эту мразь с хвостами на головах? Гетман. А теперь, когда ухватило кота поперек живота, так начали формировать русскую армию? В двух шагах враг, а они дружины, штабы? Смотрите, ой, смотрите!

Tässä on Esa Adrianin suomennos:

-          Teidän hetmanninne minä hirttäisin ensimmäisenä! Vanhempi Turbin huusi. – Puoli vuotta hän on pitänyt meitä kaikkia pilkkanaan. Kuka kielsi kokoamasta venäläistä armeijaa? Hetmanni. Mutta nyt kun ollaan kusessa, ruvetaan kokoamaan venäläistä armeijaa vai mitä? Vihollinen on kahden askeleen päässä, nämä puuhaavat suojajoukkoja ja esikuntia. Aiai, varokaa vain! (Valkokaarti 1972, s. 55)

Tässä yritän täydentää suomennosta ottaen mukaan poisjätettyjä kohtia::

Teidän hetmanninne minä hirttäisin tämän suloisen Ukrainan rakentamisesta ensimmäisenä! Eläköön vapaa Ukraina Kiovasta Berliiniin! Puoli vuotta hän piti pilkkanaan venäläisiä upseereita, piti pilkkanaan meitä kaikkia. Kuka kielsi kokoamasta venäläistä armeijaa? Hetmanni. Kuka terrorisoi venäläistä väestöä tällä kaamealla kielellä, jota maailmassa ei ole olemassakaan? Hetmanni…

Lopun kolme pistettä kertovat sen, että Adrian on kyllä supistanut myös seuraavia virkkeitä, mutta pystynyt kuitenkin välittämään alkutekstin olennaisen sisällön.

Laitan vielä jatkoa, jotta saatte hieman laajemman kuvan keskustelusta:

                     

                     -Kylvät paniikkia, Karas sanoi kylmäverisesti.

Turbin kimpaantui

-Minäkö? Paniikkia? Te vain ette halua ymmärtää minua. Minä en suinkaan halua kylvää paniikkia, haluan vain vuodattaa ulos kaiken, mitä sieluuni on kerääntynyt. Huomenna – minä olen jo päättänyt – minä menen tuohon samaan patteristoon, ja ellei se teidän Malyšev ota minua lääkäriksi, minä lähden tavallisena rivimiehenä. Minä olen saanut kurkkua myöten tarpeekseni! En minä paniikkia… - kurkunpala tarttui hänen kurkkuunsa, hän yski rajusti ja oli vähällä tukehtua… (Valkokaarti, s.56)

Otsikon lausahduksella on tässä Aleksein repliikissä ironinen merkitys. Aleksei piruilee hetmanni Skoropadskin teennäistä ukrainalaismielisyyttä. Tässä yllättävää on Aleksein hyvin halventava käsitys ukrainan kielestä. Ja koska Aleksei on Mihail Bulgakovin omakuva, Aleksein suusta tulee kirjailijan oma käsitys. Tästä eteenpäin tilanne vielä jatkuu. Aleksei alkaa myrkyllisen vihoissaan vinoilla hetmannin ukrainan kielen käyttöä valaisten sitä esimerkein, mikä herättää naurut.

Lainaan tähän yhteyteen suomentaja Esa Adriania hänen suomenkielistä laitosta varten tekemästään esipuheesta:

”Bulgakovin Turbinit edustavat puhtaasti venäläistä kulttuuria Ukrainan monikymmenmiljoonaisen kansan keskellä. Varsin oireellista on ukrainan kielen käyttely, joka valitettavasti ei näy käännöksestä. Niukat ukrainankieliset sanat ja repliikit on sijoitettu etupäässä petljuralaisten ja muiden hämärien ainesten suuhun…”

”Petljuralaisilla” tarkoitetaan Symon Petljuran kokoamia joukkoja, jotka ottivat vallan Skoropadskin paettua maasta.

Bulgakovin perhe edusti Kiovassa venäläistä kulttuuria ja ajattelutapaa. He olivat kaupungin sivistyneistöä. Isä oli ollut tärkeässä virassa Kiovan hengellisen akatemian professorina. Valkokaarti kuvaa kaiken muun ohella myös tuota sivistyneistön maailman romahtamista tuona Ukrainan kohtaloa kovasti muokanneena aikana.

Aloin tutkia Bulgakovin suhdetta ukrainalaisuuteen hieman lähemmin ja huomasin, että erittäin monet muutkin ovat sen huomanneet. Verkosta löytyi keskustelupalstoja, joissa on lainattu yllä olevaa kohtaa Bulgakovin teoksesta. Ukrainassa Mihail Bulgakovin perintöä on kuitenkin pidetty hyvin uskollisesti kunniassa. Kiovassa perheen entisessä asuintalossa sijaitsee Mihail Bulgakovin kotimuseo. En ole siellä koskaan käynyt, mutta saamieni tietojen mukaan sen pitäisi olla Kiovan suosituimpia museoita. Kotisivut ovat ainakin oikein hyvät: http://bulgakov.org.ua/museum_news.php.

Mihail Bulgakovin kotimuseo Kiovassa.

Oman värinsä tähän aiheeseen toi kuitenkin löytämäni tuore uutinen heinäkuun lopulta: http://www.km.ru/kino/2014/07/28/otnosheniya-rossii-i-ukrainy/746132-na-ukraine-zapretili-prokat-filmov-belaya-gvardi. Sen mukaan Valkokaartiin pohjautuva venäläinen tv-elokuva on pantu Ukrainassa levityskieltoon. Kyseessä lienee vuonna 2012 valmistunut tv-sarja, joka on nähtävissä myös youtubessa: https://www.youtube.com/watch?v=_Na9WS4N8wc .

Suppeahko lehtijuttu viittaa nimettömiin ukrainalaisiin virkamieslähteisiin, joiden mukaan elokuva ”osoittaa halveksuntaa ukrainan kieltä, kansaa ja valtiollisuutta kohtaan”. Lisäksi he toteavat, että elokuvassa on yksittäisiä faktoja, joita on vääristelty ja muunneltu Venäjän eduksi.

En ole nähnyt elokuvaa, koska en edes tiennyt sen olemassaolosta ennen tätä päivää. Siksi en pysty siitä sanomaan mitään. Keskustelupalstoilla oltiin sitä mieltä, että elokuva olisi kielletty juuri Bulgakovin ukrainan kieltä koskevan käsityksen vuoksi ja että ratkaisu olisi poliittinen. Mutta tuli sieltä esiin myös asian toinen puoli, jonka mukaan elokuvassa todellakin olisi venäläisittäin vääristeltyjä kohtia. Tämän kannan kyllä ymmärrän oikein hyvin, koska minulla on samantapainen kokemus vuonna 2010 valmistuneesta Nikolai Gogolin Taras Bulbaan pohjautuvasta elokuvasta (https://www.youtube.com/watch?v=IeeVIsvkItY ). Tässä venäläisen elokuvateollisuuden näyttävässä spektaakkelissa liitetään vanhan kasakkapäällikön tarina osaksi isovenäläistä historiaa.

Muualta löysin tietoa maan kulttuuriministeriön alaiset viranomaiset tekivät päätöksen puolustaakseen maan kansallisia intressejä. Venäläisten tuotteiden osuus esimerkiksi kirjamarkkinoilla on 80 %, suuri osa niistä on laadullisesti kehnoja ja maa haluaa asettaa kiintiöitä tuonnille Venäjältä.

Erään mielipiteen mukaan elokuva Valkokaarti kiellettiin yksinkertaisesti siitä syystä, että sen tapahtumat muistuttavat kovasti Ukrainan nykypäivän tapahtumia. Bulgakovia ei voi kieltää, mutta elokuva voitiin.

Minä allekirjoitan kyllä täysin sen kannan, että Bulgakovin romaania lukiessa Ukrainan nykytapahtumat tulevat mieleen. Samankaltaisuutta löytyy. 

Joka tapauksessa tuntuu oudolta, että nykypäivänä elokuvia vielä kielletään. Se omalta osaltaan vain täydentää sitä käsitystä, kuinka kuuma poliittinen kysymys Ukrainan ja Venäjän suhteet tällä hetkellä ovat.

Korjattu ja täydennetty 22.08.2014.

Mirjam Helin –laulukilpailu: upea finaali, voittajat valittu

Ukrainalainen Kateryna Kasper ja korealainen Beomjin Kim voittivat lopulta Mirjan Helin –laulukilpailun. Olen jo kirjoittanut alku- ja välikilpailuista ja nimet ovat sitä kautta jo tulleet tutuiksi. Finaali oli upeaa kuultavaa. Orkesterin kanssa laulaessaan finalistit pystyivät avaamaan itsestään uusia puolia, ja parhaat voittivat. Suuri yleisö olisi varmaan halunnut nähdä voittajana kroatialaisen Matija Meićin, jonka jykevä-ääninen esitys hurmasi, mutta tuomaristo osoitti, että kyseessä on nimenomaan laulukilpailu.

Mainitsin jo välierän jälkeen Kateryna Kasperin mahdolliseksi voittajaksi. Tosin muitakin tasavertaisia ehdokkaita oli, mutta finaalissa esitetty Thérèsen aaria Francis Poulencin oopperasta Les Mamelles de Tirésias, oli niin häikäisevä kokonaisuus, että muut jäivät vaille mahdollisuuksia. En tuntenut sitä etukäteen. TV-lähetyksessä kommentaattorina ollut Arttu Kataja kertoi oopperan taustoja ja sisältöä. Sen jälkeen Kasperin suorituksen arvo minun silmissä vain nousi. Kyseessähän on koominen ja surrealistinen oopperailoittelu, jossa feminismiäkin on mukana. Päähenkilö Thérèse muuttuu siinä mieheksi ja kahden ilmapallon räjäyttäminen esityksen aikana liittyy juuri tuohon muuttumisprosessiin. Ne nimittäin symboloivat Thérèsen rintoja. Kasper oli täysin sisäistänyt roolinsa, mitään päälle liimattua ylinäyttelemistä tai teeskentelyä ei ollut.  

Kasperin finaaliesityksen voi katsoa YLE:n areenalla osoitteessa http://areena.yle.fi/tv/2356682. Thérèsen aaria alkaa kohdassa 4:30. YLE:n areenalla voi katsoa myös muiden finalistien esitykset. Sieltä löyty itse asiassa kaikkien osallistujien esitykset alkukilpailusta lähtien. Hienoa on myös se, että ne on katsottavissa ulkomailla.  

Kateryna Kasper on jo kiinnitetty Frankfurtin oopperaan. Hän on siis saanut jo kansainvälisen uransa loistavaan alkuun. Voi tietysti kysyä, miksi hän ylipäänsä osallistui tähän kilpailuun. Ilmiselvästi hän tähtää vielä pitemmälle. Voitollaan hän saa kansainvälistä tunnettuutta. Laulajan on täytynyt luottaa menestykseensä, sillä putoamisella alku- tai välierässä olisi saattanut aiheuttaa särön urakehitykselleen.

Ennen finaalia minun silmissä täysin tasavertaisia voittajaehdokkaita olivat venäläiset Elena Guseva ja Ekaterina Morozova. Guseva jäi finaalin neljänneksi. Hänen kappalevalintansa saattoi epäonnistua. Richard Straussin September  sarjasta Vier Letzte Lieder  teki vaisun vaikutelman laulajan äänen jääädessä orkesterin jalkoihin. Tulkintana se toki oli kiinnostavampi ja sävykkäämpi kuin toisen finalistin Sunyoung Seon välierässä esittämä sama laulu. Stravinskin The Rake’s Progress oli minulle uusi tuttavuus. Minusta se oli tosi vaikea kappale. Laulaja osoitti kykynsä vivahteikkaaseen esitykseen. Nautin kovasti. Kokonaisvaikutelma jäi kuitenkin vaisuksi, säteilyvoima esityksestä puuttui. Laulaja tuntui esittämäänsä rooliin ulkokohtaiselta. Toisaalta jos rooli oli vieras, niin hyvä, ettei laulaja pyrkinyt sitä teennäisesti vääristämään. Hän antoi laulun puhua. Gusevan ääntämystä on koko ajan moitittu, mikä minusta on tuntunut epäolennaiselta. Tällä kertaa minäkin huomasin sen hieman häiritsevän.

Morozova oli ykkössuosikkini ennen finaalia, koska hänen tumma sopraanonsa kuulostaa upealta ja osuu suoraan minun sydämeeni. Tälläkin kertaa hän oli myös ulkoisesti näyttävä ilmestys tyylikkäässä sinisessä iltapuvussaan. Pidin esityksestä valtavasti, ja täytyy tunnustaa, että Yleisradion katsojaäänestyksessä laitoin hänet naisten sarjan voittajaksi. Ymmärsin, että Kasper meni finaalisuorituksensa ansiosta edelle, mutta Morozova sai YLE:n Areenan chatissa mielestäni aivan aiheetonta kritiikkiä ja jopa halveksuntaa, että päätin fanittaa häntä. Helsingin Sanomien jutussa (http://www.hs.fi/kulttuuri/Kasper+ja+Kim+Mirjam+Helin+-laulukilpailun+yll%C3%A4tysvoittoon/a1407928509830) tulee Morozovan suoritus esiin minulle miellyttävässä valossa. Siinä nimittäin tuomariston jäsen Deboragh Voigt toteaa: ” Etukäteen pelkäsin, että kaunein ja parhaiten laulava sopraano ei voita naisten sarjaa, koska joku valittaa hänen saksan ääntämyksestään.” Toimittajan mielestä hän tarkoittaa Morozovaa. Oli mukava lukea, että hän oli myös Voigtin  suosikki. En ymmärrä, että ääntämisestä tehdään niin suuri numero. Shoutboxissa joku valitti, että ”venäläisyys kuuluu saksan ääntämyksessä”. Jää sellainen kuva, että juuri ”venäläisyyden kuuluminen” on pahasta. No, tuo kommentoija on tuskin mikään musiikin ammattilainen.  

Mielestäni Morozovan laulu oli upeaa, ylä-äänet soivat mahtavan voimallisesti ja samalla kauniisti. Mitään ”kiekumista” se ei ollut. Hän ei kuitenkaan voinut paremmalleen mitään. Toinen sija ei ole häpeä.

Sunyoung Seolle olin välierän jälkeen ehdottanut pelimiehen taktiikalla toista sijaa. Hän jäi lopulta kolmanneksi. Yleisö palkitsi hänet todella raikuvilla aplodeitta. Nähtävästi salissa hänen äänensä kuulosti paremmalta kuin telkkarista seurattuna.  Minä petyin häneen jo välierässä eikä finaali tuonut mitään uutta. Iso vibrato häiritsi minua ja eräitä asiantuntijoitakin. Enkä pitänyt hänen kimakasta äänestäkään (ehkä siinä on jotain aasialaisen perinteen vaikutusta). Koko esitys tuntui tulevan samasta muotista, vivahteet ja sävyt puuttuivat. Teknisesti se oli toki vahvaa, ja äänivaroja riitti. Televisiossa myös Arttu Kataja kiitti hänen äänen käyttöään. Vaikeimmissa kohdissa se on hänen mukaansa parhaimmillaan. Se on vaivatonta. En tarkkaan muista Katajan sananvalintaa, mutta kutakuinkin hän totesi, että ”hän vain avaa suunsa ja sieltä se ääni tulee”. Tätä tarkoitin itsekin, kun hieman ironisuutta hakien kirjoitin aikaisemmin hänen olemuksestaan alkukilpailuesityksessä.

Hehkutin jo välierän jälkeen 24-vuotiasta Beomjin Kimiä niin runsaasti. Finaalissa hän vain vahvisti monipuolisuuttaan. Rodolfon aariassa Puccinin oopperasta La Boheme Kimin ääni pääsi todella oikeuksiinsa. On käsittämätöntä, että hän on vasta neljä vuotta opiskellut laulua. Kun YLE:n chatissa monet kirjoittivat häntä kuunnellessa ihon olevan kananlihalla, niin kyllä minussakin hänen upeat nousunsa ja ylä-äänensä saivat aikaan voimallista värinää.

Mielestäni Kimin lied-tulkinnat välierässä olivat tasaisen kilpailun voiton avain. Olen vieläkin haltioissani mm. hänen Rahmaninov-tulkinnastaan. Suuren yleisön ilmiselvä suosikki Matija Meić oli kokonaisuutta katsoessa paljon tasapaksumpi. Meićin finaaliesitykset orkesterin kanssa räjäyttivät musiikkitalon salin. Esitys sai minutkin valtoihinsa. Kirjoitin kaksi minuuttia häntä kuunneltuani, että hän voittaa. Niin vahvasti hän minutkin hurmasi. Siinä vaiheessa unohdin, että kokonaisuus ratkaisee. Onneksi tuomarit eivät unohtaneet.

Äänestin siis YLE:n äänestyksessä Meićiä voittajaksi. Kuuntelin Kimin finaaliesitystä jälkeenpäin ja voin vain ihmetellä, miten moiseen sorruin. Huomasin esityksessä hieman jännitystä ja epävarmuutta. Hän mm. suoristi välillä rusettiaan. Meićin vapautunut ja itsevarma esitys oli aivan toista maata. Hän hehkutti välillä kuin tenori. Hän osasi ottaa yleisönsä. Esityksessä oli ammattilaisen kypsyyttä. Tuomaristo osasi kuitenkin löytää olennaisimman, jätti esityksen ansiot toissijaisiksi ja valitsi voittajaksi parhaimman laulajan.

Arttu Kataja kertoi jälkeenpäin pitäneensä peukkuja Kimin puolesta. Hän pelkäsi, että käy niin kuin usein käy tällaisissa kilpailuissa: valitaan voittajaksi joko nuorin kilpailija tai se, jolla on suurin ääni. Nyt valittiin laulaja, jolla on kypsin ääni ja joka laulaa puhtaalla tekniikalla. Kataja löysi Meićin keskiäänistä teknisiä puutteita. Minä en tällaista luonnollisestikaan huomannut.

Leon Kosavic osoitti viimeistään finaalissa taitavansa koomiset roolit

Toisen kroatialaisfinalistin Leon Kosavicin esitys oli minulle positiivinen yllätys. Ooppera-aariassaan hän näytti taitonsa. Hän oli sisäistänyt upeasti roolihahmonsa. Vyötäröruusu rekvisiittana puri yleisön lisäksi myös minuun. Hänestä tullee aikanaan suuri tähti.

Kerron tähän väliin vähän negatiivistakin, jotta loppuun voin laittaa myönteisen nousun. Seuratessani televisiosta laulajien haastatteluja ihmettelin kahta asiaa. Ensiksikin olin hämmästynyt monen laulajan kielitaidosta. Miksi he tarvitsivat tulkkia? Luulisi, että kansainvälistä uraa suunnittelevat laulajat pystyvät pikkuhaastattelun laulajille tosi läheisistä asioista viemään englanniksi. Toiseksi moitin tulkin valintaa. Korean tulkin työskentelyä en osaa arvostella, mutta venäjän kielen tulkki ei ollut tilanteen tasalla. Hän käänsi laulajien kommentit epätarkasti jättäen monia olennaisia seikkoja kertomatta. Eikä tulkkaus toiseenkaan suuntaan mennyt ihan nappiin. Tämä oli kuitenkin sivuseikka muuten hienosti toteutetussa ohjelmakokonaisuudessa.

Yleisradio selvisi Mirjam Helin –laulukilpailun toteutuksesta hienosti.  Ohjelmaan oli saatu mukaan alan parhaimpia asiantuntijoita ja rahvaskin saattoi purkaa tuntojaan Areenan lähetysikkunan chatissa. Tällä lailla klassinen musiikki saa varmasti uusia kannattajia. Klassisen musiikin ohjelmat ovat mielestäni urheiluohjelmien ja eräiden Yle ykkösen puheohjelmien lisäksi parasta yleisradion toiminnassa.

  

Finalistit kuvattuna välikilpailun jälkeen. Tässä vaiheessa voitto oli kullekin heistä vielä unelma.

Mirjam Helin –laulukilpailu: ennen finaalia.

Oli ilo ja ylipäänsä jännittävä seurata välierää YLEn Areenalta. Oli myös upeaa saada kuulla ja lukea monien asiantuntijoiden kommentteja ja analyysejä laulajien äänistä, tulkinnoista ja esityksistä. Omissa arvioinneissani en asiantuntijoita kuitenkaan ainakaan liikaa kuuntele. Minulle tärkeintä on nauttia laulajan äänestä ja tulkinnasta. Kokonaisvaikutelma ratkaisee. Kun esittäjä on lauluissaan sisällä koko persoonallaan, monia pikkupuutteita ei huomaakaan.

Välierässä keskityttiin liediin. Sen lähes kaikki totesivat, että uuden musiikkitalon iso sali oli liedille sopimaton. Monet alkoivat tahtomattaan puskea ääntään, jolloin se kaikui luonnottoman kovalta. Herkkä tunnelma tarvitsi herkkyyttä ja hiljaisuutta vierelleen. Isossa salissa laulaja ei luottanut ääneensä hiljaisen sävyn voimaan ja alkoi liika yritys. Minähän en tätä välttämättä huomannut, kun kuuntelin lauluja tällä kertaa tv:n ääressä (alkukilpailussa tietokoneen), mutta tuon kirjoitin vain muiden mielipiteistä. Areenan shoutboxia seurasin ja heitin muutaman kommentinkin. Sen keskustelu alkoi kuitenkin tympiä, kun ”huutajat” keskittyivät muuhun kuin olennaiseen, ja halusin keskittyä enemmän itse esityksiin.

Olen enemmän liedin kuin oopperan ystävä. Siksi tämä välikilpailu oli minulle tärkeä. Eräät laulut ovat minulle jo ennestään hyvin tuttuja. Siksi niiden tulkinnat kiinnostivat. Jotkut ihastuttivat, jotkut ärsyttivät suunnattomasti. Tuttuja olivat lähinnä eräät Schubertin, Rahmaninovin ja Richard Straussin laulut. Ja toki myös Sibeliusta ja muita suomalaisia olen kuullut paljon.

Heti välikilpailun päätyttyä tein oman suosituimmuuslistani laulajista, joiden kuuluisi päästä finaaliin. Halusin tehdä sen tietämättä tuomariston valinnoista. Kahdeksan parhaan joukossa on viisi naislaulajaa ja kolme miestä. Ehkä olisi pitänyt tehdä tasajako, mutta sitä en ajatellut, kun kerran sääntöjen mukaan finaaliin pääsee kahdeksan laulajaa. Laitoin laulajat ”paremmuusjärjestykseen”, mikä tietystikään ei onnistunut ilman väkivaltaa. En välttämättä osaa perustella, miksi joku on toista ylempänä, sillä joskus liikutaan niin syvällä tunnetasolla. Ehkä nuo kahdeksan omaa finaalisuosikkiani olivat minulle selviä, mutta heti tuon kahdeksikon takana oli muutama laulaja, joiden välille en osaa tehdä eroa. Toki finaalin ulkopuolelle jäi laulajia, joista pidin ja joiden putoamista omalta listaltanikin surkuttelin.

Tässä oli oma listani:

1.                   Beomjin Kim, tenori (KOR)

2.                   Hagar Sharvit, mezzosopraano (ISR/GER)

3.                   Hansung Yoo, baritoni (KOR)

4.                   Ekaterina Morozova, sopraano (RUS)

5.                   Matija Meić, baritoni (CRO)

6.                   Elena Guseva, sopraano (RUS)                

7.                   Kateryna Kasper, sopraano (UKR)

8.                   Sunyoung Seo, sopraano (KOR)

Alkuerien jälkeen hehkutin korealaista sopraanoa Sunyoun Seoa. Välierä oli hänellä kyllä huikea, mutta minulle se oli suuri pettymys. Odotin esitystä hyvin uteliaana, koska ohjelmistossa oli Richard  Straussin Vier Letzte Lieder . Se on nimittäin minun suosikkilaulusarjani, jota olen kuunnellut kymmeniä kertoja. En yleensä perehdy sanojen sisältöihin, mutta tässä tapauksessa niitäkin olen tutkinut. En pitänyt Sunin tulkinnasta. Laulusarja esitettiin nyt pianon säestyksellä ja mielestäni tämä olisi pitänyt ottaa tulkinnassa huomioon. Sun kuitenkin antoi hehkuttaa kuin viimeistä päivää, ei jälkeäkään herkkyydestä. Lisäksi Sunin laulu kuulosti lähinnä kiekumiselta. En tiedä, miten saliyleisö pystyi siitä nauttimaan, mutta minulle se muuttui piinaksi. Toki Seo on kovan luokan tähti, joka muissa tulkinnoissaan näyttää monipuolisuutensa. Alkukilpailussa hän oli loistelias, enkä toki voinut jättää häntä omassa listassani finaalin ulkopuolelle.

Seuraavina listallani olivat Florie Valiquette, sopraano (CAN), Jonathan Winell, tenori (USA), Iulia Maria Dan, sopraano (ROM), Leon Kosavic, baritoni (CRO), Rihab Chaieb, mezzosopraano (CAN) ja  Waltteri Torikka, baritoni (FIN). He saattoivat jäädä oman listani ulkopuolella mm. siksi, että en pitänyt heidän laulutyylistään. Tällainen oli romanialainen Dan. Torikkaa arvostelin alkukilpailun jälkeen, mutta nyt hänen kokonaisesityksensä oli parempi ja ohjelmistossa oli mahtavia yksittäissuorituksia, vaikka kokonaisuus jättikin kylmäksi ja hänen laulunsa alkoi loppua kohden jo raastaa korvia. Kanadalaisen Valiquetten lauluun ihastuin jo alkukilpailussa ja miltei laitoin hänet yhdeksi suosikeistani. Nyt harmitti jättää hänet listani ulkopuolelle. Mukavampi häntä olisi kuunnella kuin Seoa, mutta toisaalta olen hyvin utelias seuraamaan Seon finaalitulkintoja.

Huippuaplodit saaneen kroatialaisen Kosavicin Schubert-tulkinnoista en pitänyt ja minusta aariakin oli ylinäytelty ja esityksenä hieman teennäinen. Hänellä oli myös liediä laulaessaan kummallinen mäkihyppääjän asento, olisikohan se johtunut suuren salin vaatimuksista saada ääntä kuuluville. Toki hän on hyvä-ääninen laulaja. Se tuli aarioissa esiin ja sai yleisön niin kuin nähtävästi myös tuomariston haltioitumaan.

Kun sitten näin tuomariston valinnat, niin ensiksi ensireaktiona oli omahyväinen tyytyväisyyden tunne. Siellä oli vain kaksi poikkeamaa. Tosin nuo kaksi nimeä olivat oman listani kärkikolmikossa, joten kiukkuakin tuomareita kohtaan oli. Tässä ovat tuomariston valinnat finalisteiksi aakkosjärjestyksessä:

1)                   Elena Guseva

2)                   Dmytro Kalmuchyn

3)                   Kateryna Kasper

4)                   Beomjin Kim

5)                   Leon Kosavic

6)                   Matija Meić

7)                   Ekaterina Morozova

8)                   Sunyoung Seo

Olen merkinnyt poikkeamat paksummalla. Tuomaristo valitsi Kalmuchynin ja Kosavicin, mitä pelkäsinkin. Joku radiossa sanoi, että finaaliin valittiin laulajat myös sen perusteella, miten laulajien ajateltiin selviytyvän orkesterin kanssa ooppera-aarioista. Noilla kahdella nimenomaan oopperatulkinnat olivat vahvinta aluetta. Kalmuchyn ei kuitenkaan olisi ansainnut tulla valituksi.  Hänet valittiin nuoruutensa perusteella ja pudotettiin mm. paljon kypsempi ja parempi laulaja Yoo pois. Toki Kalmuchynilla oli alkuerässä loistava Mozart-tulkinta, ja välierän Bellini niin ikään sävähdytti. Sitten Richard Straussin laulut olivatkin tasoltaan aivan muuta. Hyvää tulkinnassa oli vain se, että rima oli asetettu korkealle. Monet asiantuntijat totesivat plussana, että haluavat kuulla hänen laulunsa kymmenen vuoden kuluttua, kun ääni ja tulkinta on kypsempää. Minusta olisi pitänyt jäädä odottamaan ja jättää kuuleminen myöhemmäksi. Taisi olla Seppo Ruohonen, joka totesi valintojen selvittyä, että ”nuoruutta ihannoitiin ja pulinat pois”. Siihen pitää nyt tyytyä.

Seuraavaksi haluan vuodattaa kiukkuani oman listani kaksikon Hagar Sharvitin ja Hansung Yoon karsiutumisen johdosta.

Käsittääkseni tuomariston nuorukaisihannoinnin suurin kärsijä oli loistava korealainen baritoni Hansung Yoo. Siinä mielessä hänen putoamiseen on johdonmukainen syy, sillä lied oli hänen vahvempi puolensa. Kalmuchynin Strauss-tulkinnat eivät yltäneet lähellekään Yoon tulkintoja. Tosin Yoota voi syyttää hieman sekavasta ohjelmistosta, mutta mielestäni monipuolisuutta riitti. Hänen laulussaan oli vakaa pohjavire. Se imi mukaansa. Varmasti aion kuunnella häntä myöhemmin ja ehkä myös seurata hänen uraansa (http://www.hansungyoo.com/en/home).

Yoo voi nyt keskittyä muuhunkin kuin lauluun

Hagar Sharvit oli ihastukseni jo alkukilpailussa (upea Hugo Wolfin Mignon). Myös välierissä ihailin hänen ääntään ja vaativan ohjelmiston rohkeita tulkintoja. Hän tavallaan oli minulle kritiikin ulkopuolella, sillä elin hänen musiikissaan kuin rakastunut. Shoutboxissa todettiin, että livenä ääni ei isossa salissa ollut riittänyt ja esitys ei siis ollut toiminut. Harmi! Olisi edes valittu toinen ihastukseni, kanadalainen koloratuurilurittelija Florie Valiquette, jonka aaria oli upea. 

Sitten kommentoin myös valittuja. Aloitan korealaisesta tenorista Beomjin Kimistä, joka oli omalla listallani ensimmäisenä. Hän uskalsi laulaa hiljaa. Aistin, kuinka saliyleisö herkisti korviaan häntä kuunnellessaan. Oikeastaan yksi tulkinta riitti laittamaan hänet listani ensimmäiseksi. Se oli Sergei Rahmaninovin romanssi Ne poi krasavitsa pri mne (Не пой красавица при мне). Tunnen Rahmaninovin lauluja melko hyvin ja nimenomaan tätä laulua olen kuunnellut usein mm. Dmitri Hvorostovskin tulkitsemana. Nyt kyllä Kim esitti niin herkän tulkinnan, että menin täysin sanattomaksi. Se soi vieläkin päässäni. Toivottavasti Kim onnistuu finaalissa. Hänelle toivon menestystä urallaan ja myös muussa elämässä.

Beomjin Kim oli latautunut hyvin esitykseensä

Ekaterina Morozova  esitti upean Prokofievin laulusarjan Anna Ahmatovan runoihin. Minuun se upposi, mutta ainakin suomalaisen yleisön jätti kylmäksi. Morozovalla on upea sopraano. Hänellä oli välikilpailussa ainakin Bellinin aariassa ongelmia ylä-ääniensä kanssa. Luin sitten YLEn shoutboxista, että hän oli esiintynyt sairaana (kuumetta). Mikäli hän saa äänensä keskiviikoksi kuntoon, hän on voittajasuosikkini jo siitäkin syystä, että hän on omalla listallani ensimmäinen naislaulaja.

En kuitenkaan halua erityisesti hehkuttaa Morozovan puolesta. Guseva, Kasper ja Morozova ovat hyvin tasainen kolmikko. Gusevan esityksestä jäi mieleen levollisuus, sielukkuus ja upean täyteläinen ääni. Hän ei käyttänyt vibratoa turhan paljon. Laulussa ei ollut mitään päälle liimattua. Hän loi äänellään upeaa draamaa. Tunsi, että jokaisessa soinnussa on sisältöä. Tätä ihastellessa tyrmistyin shoutboxin kommentteihin, kun siellä lähes ainoastaan moitittiin hänen vieraan kielen ääntämystä. Tuntui, että häntä arvosteltiin vain hänen venäläisyytensä vuoksi. Minulle miinusta esityksessä oli ehkä lähinnä laulujen samankaltaisuus. Katerina Kasperin esityksestä pidin lähes yhtä paljon kuin Gusevan. Hänellä oli upea kantava ääni ja hienoja tulkintoja. Tosin loppua kohden aloin väsyä hänen äänen sävyynsä, enkä pitänyt hänen Sibelius-tulkinnastakaan. Mutta söpö ilmestys hän kokonaisuudessaan oli.

Katerina Kasper

Suomalainen Katariina Heikkilä oli upea ilmestys kauniin värisessä iltapuvussaan. Äänikin miellytti paljon. Varmasti aion kuunnella häntä myös vastedes, mutta vain radiossa. Käsillä elehtiminen ja vispaaminen sai minut välillä raivon partaalle. Muuten hän olisi kyllä noussut rankingissani korkeammalle.

Suomenkielisistä tulkinnoista haluan nostaa esiin pari tulkintaa. Amerikkalaisella Jonathan Winellillä oli loistava upealla suomen kielellä esitetty tulkinta Oskar Merikannon laulusta Ma elän!  Radiossa laulaja Arttu Kataja kertoi tuntevansa Winellin ja auttaneensa sopivan laulun etsimisessä. Myöhemmin Winell oli kertonut ihastuneensa lauluun siinä määrin, että haluaa opetella lisää Merikannon lauluja. Toivottavasti tämän pettymyksen takia tuo tavoite ei jää toteutumatta. Joka tapauksessa Takalo ansaitsee kulttuuriteostaan kiitoksen.

Winelliä ennen päiväesityksissä yleisön sai haltioihinsa kroatialaisen Meicin loistavan selvällä suomen kielellä esittämä Tauno Pylkkäsen Pastoraali. Se oli yksi syy, miksi Meic on omalla listallani niin korkealla, sillä upeaäänisen laulajan ohjelmisto ei kokonaisuudessaan ollut kovin haastava. Katsotaan, kumpi näistä tulkinnoista palkitaan parhaasta suomalaisen laulun esityksestä.

 

Ekaterina Morozova ei ole Tuhkimo-tyyppiä

Haluan vielä arvuutella keskiviikkona pidettävän finaalin voittajia. Naisista ensimmäisenä tulee mieleen korealainen Sunyoung Seo. Hän on rutinoitunut laulaja, takana jo kolmen laulukilpailun voitot. Hänellä on varmaan tuomaristossakin omat vakaat kannattajansa. Minulla on kuitenkin tunne, että hän jää toiseksi. Tämä on sellaista pelimiehen tunnetta. Jos nyt olisi kyse ravikilpailuista, niin pelaisin kaksaria Seon kautta. Tässä tapauksessa voittajaksi voi nousta kuka tahansa kolmikosta Morozova, Guseva, Kasper.

Kaksarit likoon Sunyoungin puolesta

Anna palaa, Beomjin!

Miehistä toistan sen, mikä tuli ehkä jo selväksi. Minulla on vain yksi suosikki – Beomjin Kim.

Odotellaan keskiviikon finaaleja.

Mirjam Helin –laulukilpailu: pohdiskelua alkukilpailun jälkeen

Kirjoitukseni koskee laulukilpailua. Aivan ensiksi kannattaisi lukaista seuraava pianisti Matti Raekallion artikkeli: http://www.fmq.fi/2012/06/music-competitions-why/ . Se antaa jonkin verran perspektiiviä tämänlaatuiseen kilpailemiseen. Raekallio lainaa alkuun Bela Bartokin lausahdusta ”Competitions are for horses, not for artists”. Näinhän se on ja tämä on hyvä pitää mielessä.

…

Olen tällä viikolla seurannut neljänä päivänä Mirjam Helin –laulukilpailuja. Torstai-iltana selvisi 19 jatkoon päässyttä. Lauantaina kello 11 alkaa välikilpailu ja finaali on keskiviikkona.  Kommentoin tässä alkukilpailua. Nyt viimeistellessäni tätä kirjoitusta välikilpailun alkuun on reilut pari tuntia.

Elina Garanča

Varoitan, että olen amatööri ja kommenttini voivat laulamisesta enemmän tietävissä herättää lähinnä ylimielistä hymähtelyä. Olen kuitenkin elämäni aikana usean kerran seurannut Mirjam Helin –laulukilpailun finaalia. Minusta on upeaa ollut saada Suomeen tulevaisuuden tähtiä. Menneiltä vuosilta parhaiten mieleen jäänyt on vuoden 1999 voittaja latvialainen Elina Garanča.  Nyt seurasin ensimmäisen kerran myös alkueriä, kun kerran YLEn Areena antoi siihen niin hyvän mahdollisuuden ja ajankohta sopi. Pidän laulumusiikista. Näin voi kuunnella merkittäviä aarioita merkittävistä oopperoista. Kokonaisten oopperoiden katsomiseen ja kuuntelemiseen minulla ei tahdo löytyä kärsivällisyyttä.

Alkukilpailuja näytettiin YLEn Areenalla maanantaista torstaihin, päivällä ja illalla. Laulajia oli 46, 11-12 esittäjää kullekin päivälle. He olivat lähes pelkästään sopraanoja ja baritoneja. Laulajia on arvioimassa joukko nimekkäitä tuomareita. Tuomariston puheenjohtajana on oopperalaulaja Jorma Silvasti.  Alkukilpailu käytiin pianon säestyksellä. Ohjelmistossa oli yksi laulu 1600- tai 1700-luvun passioista, oratorioista, messuista tai kantaateista, kaksi yksinlaulua ja yksi ooppera- tai konserttiaaria. Kunkin kilpailija esitys kesti vajaat 20 minuuttia. Sali oli helteiden takia hiostava pätsi. Varsinkin monella mieskilpailijalla oli tilaan ja olosuhteisiin selkeästi sopimaton asuvalinta. Olosuhteet eivät voineet olla vaikuttamatta esityksiin: ääni ei kulkenut niin kuin piti, puhti saattoi tärkeällä hetkellä lopahtaa ja mentiin helposti yliyrittämisen puolelle.

YLE näytti siis alkukilpailun suorana Areenalla. Katsojilla oli mahdollisuus kommentoida esityksiä ja kysyä asiantuntijoilta asioista esitysten aikana shoutboxissa eli lähetysikkunassa. Tämä on tekniikan suoma mahdollisuus, mikä teki kilpailun seuraamisen paljon mielenkiintoisemmaksi.

Totean heti, että en nähnyt aivan kaikkia esityksiä suorana. Esimerkiksi avajaispäivän esitykset jäivät kokonaan katsomatta. Muutaman niistä olen katsonut jälkeenpäin YLEn sivuilla, en kuitenkaan kaikkia.

Yhden kommentin minä YLEn lähetysikkunaan lähetin. Se oli tietysti positiivinen. Itse asiassa minua välillä ärsytti joidenkin kommentoijien into morkata laulajan olemusta ja etsiä suurennuslasilla heidät esityksestään virheitä, vaikka niinhän tällaisissa kilpailuissa kuuluukin tehdä.  Minun kommenttini oli pelkästään ylistävä ja kohdistui venäläiseen sopraanoon Ekaterina Morozovaan. Laulajan ääni ja olemus minua yksinkertaisesti vain miellytti. Lähetin kommenttini senkin vuoksi, että minua ärsytti eräät muut kommentit. Nimittäin hänen mekkonsa takia ikkunaan tuli ikäviä ja jopa seksistisen ilkeitä huomautuksia aina rintaliivejä myöten. Minusta hänen iltapukunsa oli tyylikäs, niin kuin laulajalla pitääkin. Ei se minua erityisemmin säväyttänyt, saati ihmetyttänyt. Venäläisten laulajien yllä sellaisia olen tottunut näkemään. Odotan joka tapauksessa hänen asuvalintaansa tästä eteenpäin.

Nyt siirrytään sitten siihen hetkeen, kun torstai-illan suorassa lähetyksessä julistettiin jatkoon päässeet. Ensiksikin tuomariraati myöhästyi tulosten julkistamisesta puoli tuntia, mikä kertoo sitä, että raadissa on läpikäyty tiukkoja äänestyksiä. Sitten kun 19 jatkoon menijää ilmoitettiin, shoutboxissa alettiin joko kiitellä läpi menneitä tai surkutella rannalle jääneitä. Tietysti aina nostetaan esille tuomariston karsimia nimiä ja aletaan valittaa oikeusmurhasta. Tällaisia selkeitä tapauksia tuntui olevan kaksi. Ensimmäinen oli amerikkalainen baritoni John Brancy, jota yleisesti pidettiin varmana jatkoon menijänä ja joidenkin mielestä hän oli jopa koko kilpailun mahdollinen voittaja.  Toinen oli israelilainen koloratuurisopraano Hila Fahima. Heitä kumpaakaan en ollut kuullut suorassa lähetyksessä, mutta korjasin pikaisesti tilanteen katsomalla heidän esityksensä YLEn Areenassa.

Epäonnen soturi John Brancy

Brancyn karsiutumista käsiteltiin ohjelmassa jonkin verran. Asiantuntijat varoivat selkeästi arvostelemasta suoraan tuomariston valintoja. Sittemmin kritiikkiäkin tuli. Ja kyllä tuntui, että kaikki olivat hämmennyksissään tuomariston päätöksestä.  Myös YLEn kokoama nuorten taiteilijoiden varjoraati oli Brancyn jatkoon pääsyn puolella.

Kuten kerroin, katsoin itse jälkeenpäin Brancyn esityksen. Ymmärsin, että jokin hänessä voi jotakuta rassata, mutta kypsältä esitys kuitenkin kuulosti. Joitakin pikkupuutteita kuulin minäkin lopussa, mutta muuten se oli minun maallikon korvaan äänenmuodostukseltaan kypsää laulantaa. Hänen Bachinsa oli selkeästi parempi kuin jatkoon menneellä ukrainalaisella Dmytro Kalmuchunilla, jota kuuntelin Brancyn jälkeen vertailunkin vuoksi.

Schubert oli mielestäni upea. Sellaista voisi kuunnella enemmän. Rahmaninovissa häiritsi ääntäminen, mutta muuten pidin, en kuitenkaan niin paljon kuin Schubertista. Kuunnellessa aloin taipua siihen, että oli tapahtunut oikeusmurha.  Brancy otti yleisönsä myös viimeisessä ohjelmanumerossa ja sai kokonaisesityksestään raikuvat aplodit bravo-huutojen kera.

Israelilaisen Hila Fahiman suhteen puolustelijoita tuli keskusteluikkunassa pääasiassa maallikoilta, niin ymmärsin, vaikken toki tiedäkään heistä muuta kuin nimimerkin. Asiantuntijoiden en huomannut häntä kehuvan.  Runsaasti ihmettelyä hänen putoamisensa kuitenkin aiheutti.

Hänellä on kirkkaan hempeästi soiva, hieman hento koloratuurisopraanon kaunis ääni, mukava kuunnella. Häneen on helppo ihastua. Esityksessään hän oli säteilevä, suloisesti luritteleva upea laulajatar. Ääni tuli vaivatta, se oli kuin lepoa korville. Toisaalta Mozart ei tuntunut niin kypsältä, olisikohan sillä ollut jotain tekemistä karsimisen suhteen. Tosin minun korviani sekin siveli. Hänenkin suhteen päädyin samaan päätelmään kuin monet muut, eli oikeusmurha oli tapahtunut.

Hila - hylätty kaunotar

YLEn shoutboxin kommentteja lukiessani sain selityksen putoamisille. Selitys osoittaa tuomariston raadollisuuden, mutta niinhän se aina on tuomaroinnissa mukana, alalla kuin alalla. Tässä kilpailussa nimittäin kukin tuomariston jäsen antaa laulajille pisteensä itsenäisesti. Sitten ne lasketaan ja jatkoon pääsevät eniten pisteitä saaneet. Jos käy niin, että eroja ei ole, äänestetään uudelleen. Näin saadaan selville jatkoon menijät. Tähän tulee helposti mukaan taktikointi ja henkilökohtaiset laulajaan tai laulajan opettajaan liittyvät antipatiat tai sympatiat. Pisteitä voidaan antaa alakanttiin tai/ja yläkanttiin oman suosikin nostamiseksi tai inhokin pudottamiseksi. Tällä lailla Brancy ja Fahima nähtävästi pudotettiin. Jotkut asiantuntijat yrittivät eri keinoin (ammattinsa pakottamana) puolustella tuomareita. Mielestäni siinä ei ole mitään puolustettavaa. Kilpailuun liittyy aina tällainen raadollinen puoli. Eivät taidemusiikin asiantuntijat ole sen jalompia, vaikka niin antavatkin itsestään ymmärtää.

Kilpailu siis alalla kuin alalla on aina leikkiä ja peliä. Voi kärjistetysti kysyä, pitääkö tämänkin laulukilpailun tuomaripeli laittaa samalla viivalle tosi-tv:n BB-äänestysten kanssa. Rajatapauksissa lähellä ainakin ollaan.  

Naurettavalta tuntui sellainen mielipide, että pitkä ja komea Brancy saa kyllä helposti sopimuksia suuriin oopperataloihin, pienikokoisilla korealaisilla se voi olla vaikeampaa. Myös ”Aina roiskuu kun rapataan” on huonoa puolustelua.

Oopperalaulaja Seppo Ruohonen moitti tuomareita siitä, että he ovat menneet antamaan anteeksi teknisiä puutteita, tämäntasoisissa kilpailuissa ei pitäisi sortua senkaltaisiin manöövereihin. Niin, minustakin se on peruskoulunopettajan mentaliteettia, kun aletaan antaa laulajien virheitä ja puutteita anteeksi uskoen, että kyseessä oli vain jännittävästä tilanteesta johtunut moka, ja toivoen, että niin ei enää vastedes tapahdu.

Mielestäni tuomariäänestys pitäisi olla avoin, jolloin kaikki kotiinpäin vedätykset tai antipatiat tulisivat ilmi.

Uskallanpa nyt ottaa esiin pari nimeä, joiden suhteen olin huomaavinani tuomaripeliä. Tosin taidanpa liikkua aika hauraalla pinnalla.

Meille suomalaisille on tosi tärkeää saada jatkoon myös kotomaamme kansalaisia. Pari heistä pääsikin. Toinen  oli baritoni Waltteri Torikka. Hän elehti käsillään aivan liikaa pyrkien niiden avulla antamaan äänelleen lisävoimaa. Eikä tuolla ollut tekemistä laulun sisällön kanssa. Väliin tuntui, että yleisön edessä on liikennepoliisi tai Pelle Hermanni. Kyllä tällä tasolla laulajan pitäisi luottaa omaan ääneensä.  Liika on liikaa. Voi käydä niin, että muuten hyvä-äänistä laulajaa ei olekaan niin miellyttävä kuunnella. Seuraava kerta jätetäänkin väliin.

Luin jostakin tuomariston puheenjohtajan Jorma Silvastin kertoneen esitysten seuraamisesta, että hän katsoo laulajan tulon yleisön eteen, mutta sen jälkeen hän sulkee silmänsä ja keskittyy kuuntelemiseen. Ehkä pitäisi myös katsoa.

Lienee meidän suomalaisten perisynti vähätellä suomalaisten kykyjä. Nousi kuitenkin ajatus, että ovatko laululliset taidot ainoa kriteeri suomalaisten jatkoon pääsyyn. Eihän isäntää voi sysätä nurkkaan.

Sitten toinen tapaus on ukrainalainen baritoni Dmytro Kalmuchyn, kai kilpailun nuorin osanottaja. Hän tuntui shoutboxinkin pohjalta olevan kaikkien naisten oma pieni söpönassu, joka sai varmaan omat sympatiahenkäyksensä myös kansalaisuutensa pohjalta.  Jonkinlainen epävarmuus häiritsi minun ensivaikutelmaani. Hän näytti pikkupojalta isojen joukossa. Kun huomasin hänen päässeen jatkoon, katsoin hänen esityksensä uudestaan. Viimeisestä ohjelmanumerosta (Mozartin Giovannista) innostuin minäkin. Se taisi mennä aivan nappiin, joten kyllä tätien tunteet kohosivat aiheestakin. Tosin se alun Bach ei ollut yhtä kypsää kuultavaa. Yllä vertasinkin häntä jo Brancyyn.  Teki mieleni käyttää sanaa ”surkea”, mutta se taitaa olla liian voimakas ilmaus tälle tasolle. Uskotellaan nyt, että  nuorukainen pääsi jatkoon Mozart-tulkintansa ansiosta.

Nostan tähän loppuun vielä omat suosikkini. Uskon ja toivon voittajien löytyvän heistä. Naislaulajista pidin enemmän. Siksi nimiäkin on enemmän.

Sunyoung Seo - mahdollisesti paras

Hagar Sharvit - tiukka haastaja

Venäläisen sopraanon Ekaterina Morozovan jo mainitsin. Muita suosikkejani on korealainen sopraano Sunyoung Seo, israelilais-saksalainen mezzosopraano  Hagar Sharvit ja ehkä myös ukrainalainen sopraano Katerina Kasper. Morozovassa oli hieman diivan elkeitä. Sunyoung Seo oli olemukseltaan niin hyväntahtoisen vaatimaton (kuin suoraan aamulypsyltä tulossa) ja rauhallisen tasapainoinen, että se vaikutti. Ehkä hän käytti liikaakin uhkeita äänivarojaan. Myös Kasper antoi itsestään tasapainoisen ja luonnollisen vaikutelman.

Tässä vaiheessa uskon, että naisista paras on Seo tai Sharvit. Jos yksi pitää valita, niin olkoon jälkimmäinen. Mieslaulajien joukossa oli tasaisempaa. Nostan ensimmäisenä esiin korealaisen baritonin Hansung Yoon. Hänenkin esityksensä kuuntelin vasta jälkeenpäin ja hyvältä kuulosti, jokainen ohjelmanumero oli tasaisen varmaa työtä. Mainitsen vielä tenori Beomjin Kimin, joka on niin ikään korealainen. Hän tuntui olleen jonkin asiantuntijan suosikkeja.  

Vuoden 2014 Mirjam Helin –laulukilpailu voi kääntyä korealaisten laulajien juhlaksi. Jäädään seuraamaan välikilpailua ja sitten finaalia. 

BULGAKOV

Juttuni sai alkunsa siitä, kun huomasin, että pietarilaisessa teatterissa Teatr na Litejnom (Театр на Литейном, ”Litejnyj-kadulla sijaitseva teatteri”) esitettiin Mihail Bulgakovin teokseen Teatteriromaani perustuvaa näytelmää ja päätin hankkia sinne lipun. Valmistauduin esitykseen lukemalla tuon romaanin, jonka olin toki lukenut joskus nuorempana kauan sitten. Samassa myös Bulgakovin elämä ja hänen kohtalonsa alkoi kiinnostaa. Toki kirjailija oli minulle tuttu ennestään, mutta huomasin tiedoissani paljon aukkoja.  Tästä alkoi hieman pitempi prosessi, kuin pelkkä teatterimatka. Suurena apuna oli kirjastosta löytämäni J. A. E. Curtisin laatima kokoelma Mihail Bulgakovin kirjeitä ja hänen viimeisen vaimonsa päiväkirjamerkintöjä  (J.A.E. Curtis. Käsikirjoitukset eivät pala. Mihail Bulgakovin elämä kirjeiden ja päiväkirjojen valossa. WSOY, Juva 1994). Sitä kautta avautui kirjailijan persoonallisuus hyvin elävänä eteeni, mikä auttoi ymmärtämään myös lukemaani romaaniin sisältyviä käänteitä.

Mainitaan heti eräs seikka, joka tekee Bulgakovista nyt ajankohtaisen ja joka myös osaltaan vaikutti omaan kiinnostukseeni. Hän sattuu nimittäin syntyneen Kiovassa. Ja hänen eräs romaaninsa käsittelee hyvin merkittävää aikaa Kiovan ja samalla koko Ukrainan historiassa. Siitä kerron hieman edempänä. Totean kuitenkin jo alkuun, että Bulgakovin perhe oli Kiovan venäläisiä ja mitään kansallismielistä Ukraina-paatosta ei hänen teoksistaan löydä.

Mihail Bulgakovin muistopatsas Kiovassa

Tuoreesta näytelmäkokemuksestani kirjoitan juttuni lopussa. Alkuosassa käsittelen kirjailijan elämää ja tuotantoa siltä osin kuin se minua tässä yhteydessä kiinnostaa.

I.                    Aikaisempia kosketuksiani Bulgakovin tuotantoon

Mihail Afanasevitš Bulgakov (1891- 1940) tunnetaan ennen muuta romaanistaan Master i Margarita (Мастер и Маргарита ’Mestari ja Margarita’). Suomenkieliseen versioon julkaisija halusi kaupallisista syistä antaa vetävämmän nimen: Saatana saapuu Moskovaan. Bulgakov kirjoitti sitä 1930-luvulla öisin ja muina joutohetkinään muun työn ohessa tajuten, ettei sitä hänen elämänsä aikanaan tulla julkaisemaan. Kova polte kirjailijan sisimmässä on ollut sen valmiiksi saattamiseksi.

Tätä maagisen realismin ”kafkamaista” merkkityötä en tässä kirjoituksessa kuitenkaan aio käsitellä. Parissa yhteydessä se tulee kuitenkin mainittua.  Tuolloin käytän siitä nimitystä Mestari ja Margarita, koska suomenkielisen version nimitys  tuntuu niin teennäiseltä. Neuvostoliitossa se julkaistiin vasta vuonna 1966, silloinkin lyhennettynä versiona. Täydellinen versio näki päivänvalon vuonna 1973 yhdessä kahden muun pitkään julkaisukiellossa olleen teoksen Valkokaartin (Белая гвардия) ja Teatteriromaanin (Театральный роман) kanssa. Vapaampien aikojen koittaessa siitä on tehty Neuvostoliitossa ja sittemmin Venäjällä huomattavan paljon dramatisointeja ja filmatisointeja. Tälläkin hetkellä ympäri Pietaria on näkyvillä mainoksia moskovalaisen Mark Zaharovin teatterin vierailunäytännöstä elokuussa. Purevasta yhteiskunnallisesta satiirista on tullut maailmanluokan viihdettä.

Monille Mestari ja Margarita on ensimmäinen ja ehkä ainoa kosketus Bulgakovin tuotantoon. Myös minä tutustuin sen kautta kirjailijaan ja suoraan sanottuna huumaannuin romaanin arvoituksellisesta maailmasta. Sen jälkeen olen nähnyt siitä useita dramatisointeja ja aina ainakin jossain määrin pitänyt niistä. Nyt tuntuu kyllä nousseen jo kyllästymistäkin pintaan.

Toinen suosikkini on vuonna 1925 valmistunut pienoisromaani Koiran sydän (Собачье сердце). Olen nähnyt siitä Moskovassa noin 15 vuotta sitten todella hienon dramatisoinnin. Pidän myös siitä tehdystä elokuvasta (http://en.wikipedia.org/wiki/Heart_of_a_Dog_(film) ).

Olen toki saattanut lukaista Bulgakovin teoksia, mutta mieleen ne eivät ole jääneet. Esimerkiksi Teatteriromaania, jota tämän kirjoitukseni loppupuolella lähemmin tarkastelen, muistan joskus lukeneeni, mutta minkäänlaista kosketusta en siihen tuolloin saanut. Omia muistiinpanojani selatessani huomasin, että vuonna 2001 olen nähnyt Moskovan Taganka-teatterissa tuon samaisen Teatteriromaanin dramatisoinnin. Kommenttini on ollut tyly: ”Esitys jätti kylmäksi.” Ja kun muistelen tarkemmin, niin se tuntui pinnalliselta komediahömpältä. Pettymys oli ollut suuri, koska olin odottanut esitykseltä paljon. Nyt ymmärrän, että suurin syy pettymykseeni oli se, että tuolloin minulta jäi taustatyöt tekemättä. Ryntäsin teatteriin raskaan työpäivän päätteeksi valmistautumatta.

Toinen negatiivinen kokemus on erään pienen moskovalaisen teatterin dramatisointi kertomuksesta Morfiini (1926), samoilta ajoilta kuin edellinen.  ”Näytelmä on mielestäni huono”, purin tuolloin pettymystäni. Lisäsin, että monet teatterit esittävät tunnettujen kirjailijoiden vähemmän tunnettua tuotantoa ja tuntuvat epäonnistuvan.

Aivan vastikään kirjoitin tähän blogiini Aleksandr Puškinista. Valmistellessani tekstiä huomasin myös Mihail Bulgakovin kirjoittaneen Puškin-aiheisen näytelmän. Oli mielenkiintoista nähdä, että Bulgakov halusi jo tuolloin tuoda tuoretta näkökulmaa tuohon myyttinä elävään kansalliskirjailijaan. Näytelmä oli nimeltään Viimeiset päivät (Последние дни) ja valmistumisvuodeksi on merkitty 1935. Sille kävi niin kuin Bulgakovin monille muillekin teoksille: se ei nähnyt päivänvaloa kirjailijan elinaikana. Eikä se nykyäänkään ole tehnyt mitään läpimurtoa (mikä minun silmissä tekee siitä entistä kiinnostavamman). Minulle tämä työ vaikutti ainakin siten, että aloin kaivaa omaa Bulgakoviani elämäni naftaliinista. Sittemmin olen huomannut kirjailijalla olleen monipuolinen suhde Puškiniin.  Mm. romaanissaan Valkokaarti  hän on käyttänyt mottona lainausta Puškinin Kapteenin tyttärestä.   Romaani on minulla vielä kesken. Uusia löytöjä on varmaan odotettavissa.

II.                  Mihail Bulgakovin elämästä

Mihail Bulgakov syntyi Kiovassa vuonna 1891. Hän oli seitsenlapsisen perheen esikoinen. Hänellä oli neljä siskoa ja kaksi veljeä. Isä Afanasij Ivanovitš oli Kiovan hengellisen akatemian professori. Koti oli lämminhenkinen ja ilmapiiri sivistynyt. Opiskelualaa valitessaan Mihail päätti lukea lääkäriksi, koska lääkärin ura turvasi toimeentulon ja mm. hänen Moskovassa asunut enonsa oli menestyvä lääkäri.

Isä kuoli vuonna 1907 munuaissairauteen, samaan johon myös Mihail oli aikanaan menehtyvä. Isän kuoltua Mihail vanhimpana lapsena joutui ottamaan vastuuta perheen toimeentulosta. Lokakuun vallankumouksen jälkeen perheen nuoret joutuivat tekemään vaikeita ratkaisuja. Perheessä oltiin valkoisten puolella, puna-armeijaa ja bolševikkeja ei hyväksytty. Tästä syystä veljet Nikolai ja Ivan päättivät paeta länteen. He onnistuivat emigroitumaan Pariisiin. Veljeksillä oli hyvin erilainen kohtalo. Nikolaista tuli maailmankuulu bakteriologi. Pikkuveli Ivan oli taiteilijatyyppi, joka elätti itsensä mandoliininsoittajana ja välillä myös taksikuskina.

Perheen jälkeläisistä voisin vielä mainita yhden nimen, joka on omassa elämässäni tullut vastaan. Nimittäin merkittävä lingvisti Jelena Zemskaja oli Mihailin sisaren Nadeždan tytär. Zemskajan tuotantoon olen tutustunut opiskeluvuosinani. Hän on myös kirjoittanut enostaan kirjan.

Mihail valmistui lääkäriksi, mutta alusta alkaen häntä kiinnosti enemmän kirjoittaminen. Hänkin pohti kovasti emigroitumista. Toisin kuitenkin kävi. Sisällissodan aikaan hän joutui rintamalääkäriksi. Erinäisten vaiheiden jälkeen hän joutui viettämään jonkin aikaa Vladikavkazissa lavantaudin kourissa. Vuonna 1921 Mihail hakeutui Moskovaan. Hänen lääkäri-enonsa (N.M.Pokrovski) lienee myös auttanut kotiutumisessa. Mihail sai alkuun töitä parista aikakauslehdestä. Lääkärin uran hän oli hylännyt jo aikaisemmin.  Näin unohtuivat haaveet emigroitumisesta, eikä Mihail koskaan elämässään päässyt käymään ulkomailla, vaikka siitä kovasti haaveilikin.

Nykypäivän valossa Bulgakovin mielenkiintoisin teos on hänen ensiromaaninsa Valkokaarti (Белая гвардия) vuodelta 1924. Tämän romaanin mielenkiinnon on huomannut myös Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja (http://www.hs.fi/kulttuuri/a1394189777359), joka hehkuttaa sen kiovalaista tapahtumaympäristöä ja historiallista arvoa. Romaani käsittelee vuosien 1918-1919 tapahtumia Bulgakovin kotikaupungissa Kiovassa. Tuolloin kaupunki on kaoottisessa tilassa. Tapahtumat ovat tosiperäisiä, taustalla ovat Bulgakovin oman perheen kokemukset noilta vuosilta. Romaanin päähenkilö on nuori 28-vuotias lääkäri Aleksei Vasiljevitš Turbin, Mihailin omakuva.  Niin ikään muille teoksen henkilöhahmoille löytyy esikuvat todellisesta elämästä.

 Romaanin perheen muodostaa kolme aikuistuvaa nuorta, vastikään äitinsä menettäneet sisar ja kaksi veljeä. Tarina keskittyy heidän kotitaloonsa. Perheen elämää kuvataan ensimmäisen maailmansodan ja Kiovan vallankaappauksen taustaa vasten.

”Kermankeltaiset kierrekaihtimet erottavat tämän lämminhenkisen kodin, joka on kuin turvallinen satama ulkopuolella riehuvasta ja alituisten poliittisten kaappausten synnyttämästä epävarmuudesta, kun tsaarinvaltaa kannattavat valkoiset, Saksan miehitysjoukot, Petljuran johtamat Ukrainan kansalliset talonpoikaisjoukot ja puna-armeijan joukot taistelevat Kiovan herruudesta.” (J. A. E. Curtis, Käsikirjoitukset eivät pala. Mihail Bulgakovin elämä kirjeiden ja päiväkirjojen valossa. 1994, s. 17; original: Manuscrips don’t burn, Mihail Bulgakov – A Life in Letters and Diaries 1991.)

”Bulgakovin fiktiivinen perhe, Turbinit (sukunimi on äidin puolelta) ja perheen ystävät kestävät nämä kaikki mullistukset, koska he uskovat yhteiskuntaluokalleen ja poliittisille mieltymyksilleen ominaisiin arvoihin.” (mts.)

Bulgakov on itse kertonut, että valta vaihtui kaupungissa 14 kertaa ja kymmenestä niistä hänellä on omakohtaisia kokemuksia.

Kääntäjä Esa Adrianin esipuhe romaanin suomenkieliseen versioon (Valkokaarti, WSOY 1972) on mielestäni edelleen nykynäkökulmastakin oiva. Se antaa aineksia romaanin syvempään käsittelyyn. Adrian mainitsee esimerkiksi viittaukset Ilmestyskirjaan, kuten sen, että Kiovasta käytetään romaanissa sanaa Kaupunki isolla K-kirjaimella. Adrian mukaan  ’kaupunki’ on Ilmestyskirjan keskeistä käsitteistöä. Niin ikään teoksessa esiintyy ilmestyskirjan pedon luku 666 yhteyksissä, joka omalla tavallaan lyö leimaa kansallismielisten johtajaan Simon Petljuraan.

Adrianin mukaan Simon Petljura (http://fi.wikipedia.org/wiki/Symon_Petljura ) oli tuon ajan kansallismielinen ukrainalainen separatisti , joka haki kansan tukea jyrkällä antisemitismillä. Tätä tarvittiin vastapainoksi vahvalle venäläiselle nationalismille. Tämä tuntuu nykypäivän valossa hyvin mielenkiintoiselta. Romaani on minulla vielä kesken, joten en halua sen antamaa Petljura-kuvaa nyt käsitellä. Teos vaikuttaa monikerroksiselta, mikä koskee myös yllä II luvussa mainitsemaani Puškin-viitettä.

Romaanin ja myös Bulgakovin suvun yhteydessä nousee esiin kysymys ukrainan kielestä. Adrian toteaa, että Bulgakovin Turbinit edustavat puhtaasti venäläistä kulttuuria. Ukrainankieliset kommentit on sijoitettu ”etupäässä petljuralaisten ja muiden hämärien ainesten suuhun”. Käsittääkseni tuon ajan suhtautumista ei pitäisi sekoittaa nykypäivän tilanteeseen. Totean kuitenkin Adrianin tulkinnan. Hän rinnastaa Turbinien kannan ukrainalaisen 1600-luvun kasakkapäällikön Bogdan Hmelnitskin kantaan: tämän joutuessa valitsemaan Puolan ja Venäjän väliltä, hän valitsi Venäjän. Turbinien mielestä Ukrainan oli siis oltava Venäjän yhteydessä.

Liitän tähän vielä suorana lainauksena Adrianin esipuheen lopun, jonka viimeiset sanat voi varmasti yhdistää kaikkiin kirjailijan teoksiin:

”Luonnollisestikin Valkokaarti toimii parhaiten ensimmäiseksi havaittavassa pintakerroksessaan, kansalaissodan kuvauksena. Mihail Bulgakov oli kuitenkin siksi erikoislaatuinen kirjailijapersoonallisuus, että yllättäviinkin löytöihin ja havaintoihin sietää Valkokaartinkin kohdalla varautua.”

Romaani sai ilmestyessään paljon huomiota, koska se käsitteli vastapuolta myönteisemmässä valossa kuin tuohon aikaan oli totuttu. Bulgakov valmisti teoksesta näytelmän Turbinien päivät (Дни Турбиных, 1925), josta tuli tunnetumpi kuin itse romaanista. Mm. Stalinin kerrotaan nähneen sen useita kertoja. Näytelmää esitettiin Moskovan taiteellisessa teatterissa täysille saleille yli 800 kertaa. Myös näytelmä sai osakseen polemiikkia, juuri valkokaartisympatioittensa vuoksi. Vuonna 1929 se poistettiin teatterin ohjelmistosta, mutta palautettiin Iosif Stalinin vaikutuksesta.

Iosif Stalin toisaalta piti näytelmästä, vaikka toki tuomitsi sen. Hänen mielestään siitä aiheutui lopulta enemmän hyötyä kuin haittaa. Lainaan Stalinin sanoja Esa Adrianin tekstistä:

”…tästä näytelmästä katsojalle jäävä perusvaikutelma on bolševikeille suotuisa: jos kerran Turbinienkin kaltaisten ihmisten on pakko laskea aseensa ja alistua kansan tahtoon ja myöntää asiansa lopullinen tappio, silloin bolševikit ovat voittamattomia…” (Esa Adrian, Esipuhe romaanin Valkokaarti suomenkieliseen laitokseen, 1972).

Yllä viittasin jo Stalinin vaikutukseen näytelmän palauttamisessa teatterin ohjelmistoon. Tällöin Bulgakov kävi myös henkilökohtaisen puhelun Stalinin kanssa. Stalin soitti hänelle sen jälkeen, kun Turbinien päivät oli poistettu Taiteellisen teatterin ohjelmistosta. Bulgakov eli vaikeita aikoja. Hän kärsi masennuksesta, kun sitkeistä yrityksistä huolimatta tuotannon julkaisemiseen Neuvostoliitossa ei tuntunut olevan mahdollisuuksia. Tästä syystä hän oli päätynyt anomaan muuttoa ulkomaille. Tällöin yllättäen tuli soitto. Stalin kysyi, haluaako hän todella muuttaa lopullisesti maasta pois. Nähtävästi Bulgakovin pelasti vastaus, jossa hän totesi, ettei hän ulkomailla pystyisi luovaan toimintaan.  Stalinin myötävaikutuksella Bulgakov pääsi apulaisohjaajaksi teatteriin ja sitten Turbinien päivätkin palasi ohjelmistoon.

Stalinin suhde Bulgakoviin (ja myös muihin taiteilijoihin) oli eräänlaista kissa-hiiri –leikkiä.  Kuvaavaa, että  Mestarissa ja Margaritassa  esiintyy kissa (Begemot) ja samoin Teatteriromaanissa päähenkilö Maksudovin vieraillessa Stanislavskin alter egon teatterinjohtaja Ivan Vasiljevitshin kotona huoneeseen ryntää yhtäkkiä kissa nousten ikkunaverhoja pitkin ylös ja repien sen lopulta riekaleiksi.

Tähän väliin voi lisätä, että Stalinin kanssa sattui myös toinen dramaattinen konflikti, jossa Bulgakov pelkäsi henkensä edestä. Hän oli vuonna 1939 kirjoittanut näytelmän Batumi , joka käsitteli Iosif Stalinin nuoruusvuosia. Näytelmän valmistelut keskeytti Stalinin viesti kesken Batumin matkan. Näytelmälle ei tullut esityslupaa. Mitään vakavampaa ei kuitenkaan tapahtunut.

Vuonna 1932 Bulgakov solmi kolmannen avioliittonsa, mikä toi valoa kirjailijan elämään. Hänen uusi vaimonsa Jelena Sergejevna (1893-1970) oli hänelle tärkeänä tukena aina kuolemaan saakka. Hänen päiväkirjoista on ollut apua tutkijoille ja kirjailijan kuoleman jälkeenkin hän huolehti tämän jäämistöstä.  Varmaan Jelena-vaimon ansiota on myös pääteoksen Mestari ja Margarita valmistuminen.

Romaani Valkokaarti ja sen pohjalta tehty näytelmäversio ovat teoksen Teatteriromaani tapahtumien taustana.  Päähenkilö Sergei Leontjevitš Maksudov on Mihail Bulgakovin oma kuva. Teos kuvaa Maksudovin romaanin Musta lumi syntyvaiheita sekä sittemmin sen dramatisointiprosessia ja erinäisiä vaiheita, kun teosta yritetään saada näyttämölle. Byrokratia on valtava, kokouksia seuraa yksi toisensa jälkeen ja absurdi valtapeli uuvuttaa kirjailijan tehden hänet lopulta aseettomaksi järjestelmän absurdissa viivytystaistelussa.

Teatteriromaani kirjoitettiin kutakuinkin vuonna 1937, aikana jolloin suuret oikeudenkäynnit ja puhdistukset olivat alkaneet. Samanaikaisesti työn alla oli pääteos Mestari ja Margarita. Teos ei toki ole mikään faktoissa pitäytyvä dokumentti. Se heijastaa Bulgakovin syvää pettymystä Moskovan teatterielämään. Vuosikymmenen aikana oli luonnollisesti tapahtunut kaikenlaista. Teosta kirjoittaessaan Bulgakov eli yhä syvempää turhaumaa, johon romaani toi purkautumistien.

Teatteriromaani on mielestäni raju satiiri moskovalaisesta teatterimaailmasta, ja vain tiettyyn rajaan saakka omaelämäkerrallinen. Romaanin henkilöiden takaa löytyy aivan oikeat, tuonaikaisessa todellisuudessa eläneet henkilöt. Pahimman pilkan ja vinoilun kohteeksi joutuu kuuluisa teatteriteoreetikko ja ohjaaja, aikansa teatterin suuri uudistaja ja vaikuttaja Konstantin Stanislavski(1863-1938), toinen taiteellisen teatterin johtajista.  Ivan Vasiljevitšin hahmo on hänestä tehty herskyvä pilakuva. Bulgakov työskenteli Konstantin Stanislavskin alaisena ja pääsi hyvin läheltä tutustumaan Moskovan taiteellisen teatterin sisäiseen maailmaan ja ilmapiiriin. Tämän hän onnistui purkamaan teoksessaan satiiriksi.

Bulgakov ei voinut sietää Stanislavskia, ei hänen autoritääristä johtamistapaansa  eikä liioin hänen menetelmiään. Curtisin kirjasta voi löytää Bulgakovin vaimon Stanislavskiin liittyviä päiväkirjamerkintöjä:

5.maaliskuuta 1935: Stanislavskin kotona pidetty Moliére-harjoitus oli ollut raskas. Miša (=Mihail) palasi kotiin masentuneena ja raivoissaan.

7.huhtikuuta 1935: Moliéren harjoitukset pidetään Stanislavskin kotona …, ja Miša on raivoissaan. Sen sijaan, että näyttelijät keskittyisivät näytelmään, Stanislavski teettää heillä pedagogisia harjoituksia ja puhuu joutavia, mikä ei millään tavalla edistä näytelmän valmistumista. Miša todistelee minulle, etteivät mitkään metodit eikä mikään mahti maailmassa tee huonosta näyttelijästä hyvää.

6. syyskuuta 1935: Turbinit esitettiin tänään 600. kerran. Teatteri ei onnitellut Mišaa, ei lähettänyt pienintäkään viestiä.

11. syyskuuta 1935: Stanislavski on ihmisenä hirveä. Nyt teatterilaiset tajuavat sen.

20. tammikuuta 1938: Taas tuota iänikuista valitusta, miten taitavasti monet ihmiset, lähinnä Stanislavski ja Nemirovitsh, ovat tuhonneet hänen näytelmäkirjailijanuransa.

9. elokuuta 1938 Mihail Bulgakovin kirjeestä poikapuolelle Sergeille: Ymmärrät varmaan, että Konstantinin [Stanislavskin] kuolema on vaikuttanut minuun. Mietin asioita yhä uudelleen ja uudelleen… […] ajatukseni ovat raskaat ja pakkomielteiset, mietin omaa kirjailijankohtaloani ja sitä, mitä MTT [Moskovan taiteellinen teatteri] teki minulle…

5. marraskuuta 1938: Että Stanislavskin Näyttelijän työ osaa olla vastenmielinen. Ja tarpeeton. Sen avulla ei tulla näyttelijäksi, ei edes ulkoa opettelemalla. Ja sitä paitsi se on kuolettavan ikävä.

Koko 30-luku oli Bulgakoville hiljaista riutumista. Syyt olivat selvät: jatkuva julkaisujen epääminen. Näytelmiä ei esitetty tai jos esitettiin, niin muutaman esityskerran jälkeen yleisömenestyksestä huolimatta (tai ehkä juuri siksi) näytelmät poistettiin näyttämöiltä.

Yhtäältä sisua ja yrityshalua riitti. Paljon tähän auttoi vuonna 32 solmittu avioliitto ja uusi vaimo. Ilman häntä ei Mestaria ja Margaritaa olisi varmaankaan syntynyt. Myös ystäväsuhteet auttoivat kestämään, ikäviä kokemuksia ja varsinkin vuoden 37 järkytyksiä oli lohdullista jakaa. Bulgakovin koti oli turvasatama mm. kovia kokeneelle runoilija Anna Ahmatovalle.

Toisaalta syitä masennukseen ja työn ilon hiipumiseen oli runsaasti.

Kun näytelmät eivät saaneet esityslupaa, niin perheen tulot vähenivät. Kirjailija joutui maksamaan takaisin saatuja ennakkomaksuja sittemmin kielletyistä tai muuten mönkään menneistä hankkeista. Näin velat kasvoivat. Toimeentulo-ongelmista tuli selviämistaistelua.

Kirjailijan töitä julkaistiin ja esitettiin myös ulkomailla. Tekijänoikeuspalkkioista Bulgakov ei kuitenkaan päässyt nauttimaan. Syitä oli se, että kotiuttaminen oli vaikeaa ja toiseksi huijaritkin veivät suuren osan eikä länsimaiden ja Neuvostoliiton välillä ollut päteviä sopimuksia rojaltien maksamisesta. Jatkuva taistelu myös tämänkin tulokanavan hyödyntämiseksi vei voimia muusta toiminnasta.

Ranskassa asunut veli Nikolai auttoi, minkä voi. Hänenkään ei kannattanut lähetellä paketteja, koska tullimaksut olivat korkeat ja perilletulo epävarmaa. Muistan yhden kirjaan, jossa Mihail pyysi veljeä lähettämään sukat, ei kuitenkaan silkkisiä.

Lisäksi kirjailija uuvutettiin torjunnan kautta. Kirjailijaa tapettiin vaikenemalla. Julkisia huomionosoituksia menestyksistä ei tullut. Kun Moskovan taiteellisen teatterin näyttämöllä esitettiin vuodesta toiseen Turbinien päiviä täysille saleille, ei Bulgakovia edes mainittu teatterin toiminnasta kertovissa juhla-artikkeleissa. Bulgakov oli kuin muukalainen vieraalla maalla. Kirjailijaa tapettiin hitaasti vaikenemalla.

Kirjailija ei saanut mahdollisuutta matkustaa ulkomaille yrityksistä huolimatta. Hän lopulta tyytyi kohtaloonsa, mutta jäljet tämäkin jätti kirjailijan mieleen. Maan sisällä hän toki pystyi matkustamaan, mikäli talous ja työkiireet antoivat myöten.

Bulgakovia ja hänen näytelmiään riepoteltiin lehdistössä sekä sisäisissä ja julkisissa käsittelyissä. Yleensä hänen nimensä nousi esiin vain negatiivisessa valossa. Monet ”ystävät” saattoivat yllättäen yhtyä pilkkaajien kuoroon, kuten esimerkiksi merkittävä teatteriohjaaja Meyerhold.

Silti sisäinen palo pakotti toimimaan ja ryhtymään uusiin haasteisiin mahdottomissakin tilanteissa.

Kun sitten alkoivat vuoden 37 teloitukset ja oikeudenkäynnit, päiväkirjamerkinnöissään vaimo toteaa ne hyvin lakonisesti. Mihinkään riemunkiljahduksiin ei ryhdytä, vaikka entiset viholliset ja vastustajat – proletaarikirjallisuutta puolustavat byrokraatit - joutuvatkin yhtäkkiä vangituiksi ja teloitetuiksi tai vain katoavat.

Vielä ennen kuolemaansa Bulgakov kirjoittaa Iosif Stalinille pyytäen tätä armahtamaan ystävänsä Nikolai Erdmanin. Nähtävästi se tuotti tulosta, koska Erdman kuoli vasta vuonna 1970.

Kaiken tämän jälkeen isänsä perintönä saatu munuaissairaus iski Bulgakoviin kuin salama. Se alkoi siitä, että hän huomasi sokeutuvansa. Bulgakov tajusi heti, mistä on kyse. Vaimo oli jo ennen naimisiinmenoa luvannut olla miehensä rinnalla tämän kuolinhetkellä ja luvannut toteuttaa miehensä tahdon myös siinä, että tämä saisi viettää elämänsä viimeiset hetket kotonaan. Tämä toteutui. Mihail Bulgakov kuoli kotonaan 10. maaliskuuta 1940 kello 16.39 vaimonsa kädestä puristaen. Vielä tammikuussa hän oli tehnyt korjauksia Mestariin ja Margaritaan. Tämän jälkeen päiväkirjamerkintöjä ei ole kuin yksi tammikuun 16.päivältä, jossa todetaan ulkona olevat 42 astetta pakkasta. Tyhjistä sivuista voi aistia, miten viimeiset viikot ovat sujuneet.

Viimeisistä hetkistä vaimo on kirjoittanut Mihailin veljelle Nikolaille tammikuussa 1961. Jelena Sergejevna sai kokea vielä ennen kuolemaansa sen ilon, että vuonna 1966 Mestari ja Margarita näki Neuvostoliitossa päivänvalon.

”Toivon, että sinä ja perheesi paranette pian… Itselleni en toivo mitään, koska olen huomannut, ettei mikään ole koskaan mennyt niin kuin olisin toivonut.” Mihail Bulgakovin kirjeestä Jelena-sisarelle 31.12.1939.

Hautakivi moskovalaisella hautausmaalla

III.                Bulgakovia pietarilaisessa teatterissa

Näytelmän esite

Nyt on sitten aika käsitellä näytelmää Litejnyi-teatterissa. Kutsuttakoon sitä tässä yhteydessä vaikka näin. Tarkempia tietoja löytyy täältä: http://www.naliteinom.ru/ .

Venäläisessä teatterissa käynti on aina kiva seikkailu. Tykkään pelkästään katsella ja ihailla yleisöä. On kauniita naisia koreina, upeissa puvuissa, hiukset laitettuna. Joukossa on aina joku nuori kaunotar, mutta myös vanhemmissa löytyy niitä, jotka panostavat teatterin eleganssiin.  Näkyy, että teatteri on elämän juhlahetkiä.

Tälläkin kertaa nautin teatteriyleisöä katsellessani. Se oli selkeästi vanhempaa, mutta aina mukaan mahtuu myös muutama nuori. Tulkitsin, että Litejnyj-teatterin kohdeyleisö on vanhempaa. Mikään nuorison suosikkiteatteri ei liene kyseessä. Teatterisali on perinteisen nuhjaantunut. Katsomosta näkyvyys näyttämölle on erinomainen. Istuin takaosassa, kuuluvuus ei aina ollut paras mahdollinen.

Esityksessä oli iso miehitys. Näyttämöllä oli ainakin 22 näyttelijää. Vilskettä riitti. Ryhmäkohtaukset tuntuivat todella liikkuvilta ja jätti vaikutelman kypsästä, ammattitaidoltaan korkeatasoisesta teatterista. Esityksen ohjaaja Igor Larin esitti myös pääosaa kirjailija Maksudovin roolissa (siis Bulgakovia itseään). Lisäksi Larin on teatterin pääohjaaja, joten näytelmä on teatterin keskeistä ohjelmistoa, johtajalleen tärkeä.

Esitys koostui päähenkilö Maksudovin matkasta teatterin maailmaan. Monet kohtaukset olivat romaanista tuttuja. Huomasin kuitenkin, että jos musiikkitermiä käyttäisi, niin kyseessä voisi olla ”Fantasia Bulgakovin teemaan Teatteriromaani”. Välillä oli vaikea tunnistaa romaanin tapahtumia.

Maksudovin matka kuitenkin keskeytyi useasti. Päähenkilö jäi sivusta seuraamaan teatterin tapahtumia. Hän oli fyysisesti näyttämöllä, mutta henkisesti näkymättömissä. Teatterin näyttelijät ottivat pääroolin. Näyttelijät esittivät erilaisia kohtauksia eri klassikoista: oli Desdemona, Othello, Ofelia, Hamlet, Romeo ja Julia sekä Boris Godunov. Näyttelijät saivat hehkutella rooliaan. Yleisö tuntui pitävän luultavasti jo senkin vuoksi, että saivat nähdä suosikkinäyttelijänsä esiintymässä. Minä en näistä ”sooloista” nauttinut lainkaan.

Ymmärrän idean. Maksudov tutustui teatteriin ja yritti samalla tuoda sinne omia ideoitaan siinä onnistumatta. Sovinnaisuudessaan teatteri ei ollut siihen valmis.

Yllä kirjoitin, että Bulgakovin alkuteos on raju satiiri. Nyt tässä teatteriversiossa tämä satiiri ei purrut. Siinä oli liian näkyvällä paikalla yksilöiden (teatterin tähtinäyttelijöiden) bravuureita. Ne saattoivat olla loistavasti näyteltyjä kohtauksia, mutta edustivat juuri sitä, mitä Maksudov vastusti ja mihin Bulgakov kohdisti satiirinsa.

Bulgakovin satiiri kohdistuu juuri siihen venäläiseen teatteriperinteeseen, jota tämäkin teatteri edusti. Oli mahdotonta tehdä itsestään satiiria.Tulkitsin niin, että tämä näytelmä oli parodiaa, satiiriin se ei yltänyt.

Odotin kuumeisesti Ivan Vasiljevitšin eli ”Konstantin Stanislavskin” ilmestymistä lavalle. Arvonimestä päätellen häntä esitti ansiokas näyttelijä. Ensivaikutelma oli hyvin positiivinen. Kohtaus oli hienosti toteutettu. Hän saikin yleisöltä ylimääräisiä aplodeja. Näytelmän edetessä hänen hahmonsa mielestäni vesittyi. En tunnistanut häntä samaksi alkuteoksen hahmoksi. Näin kävi kyllä monen muunkin hahmon osalta.

Minua häiritsi eräät nuorehkot miesroolit ja niiden esittäjien maneerit. En löytänyt näyttämöltä bulgakovilaisia ihmisiä, vaan sovinnaistettuja stereotypioita. Ehkä tämä on pahasti sanottu, mutta jäi kuva, että hahmot on luotu muulta kuin Bulgakovin teoksen pohjalta. Ei tämä pelkästään nuoria miehiä koskenut, mutta satuin noihin miesnäyttelijöihin kiinnittämään enemmän huomiota.

Harrastan kuorolaulua, ja kuoronjohtajani totesi kerran, että jos yksittäisessä laulussa viimeinen sointi onnistuu, niin koko laulu on pelastettu. Hyvään loppusointuun unohtuu alun virheet. Tämä lausahdus tuli nyt mieleen näytelmää katsoessani. Esitys ei innostanut hyvistä yksittäisistä kohtauksista huolimatta, mutta sen loppu oli makoisa. Näyttelijät pohtivat, miten Maksudovin näytelmän saisi vielä paremmaksi. Suurimmaksi esteeksi havaittiin Maksudov itse. Hän sai lähteä. Hieno loppukohtaus pelasti muuten kovin sovinnaisen esityksen.

…

Hyppään lopuksi aivan toiseen tilanteeseen, joka palautui esitystä pohtiessani mieleeni. Asuessani Moskovassa 2000-luvun alkuvuosina olin yhteydessä juuri tuohon samaiseen teatteriin, josta Bulgakov kirjoitti satiirinsa. Teatterissa oli tuolloin tuoreena johtajana Oleg Tabakov. Olin tekemisissä johtajan sihteerin kanssa (en tiedä, olko hän viralliselta nimikkeeltään sihteeri) ja kyse oli jonkinlaisesta käännöksestä. En muista enää tarkkaan. Kun työni vähän viivästyi, olin huomaavinani tuossa naisessa samankaltaista pateettista ja kauhunsekaista johtajan pelkoa, kuin Bulgakovin henkilöissä. Ajattelin tuolloin, että teatterin johtajan pitää olla kauhea despootti ja diktaattori, kun nainen alkoi lähes täristä ja vapista niistä seuraamuksista, joita myöhästyminen saattaisi aiheuttaa. Eihän myöhästyminen hänestä johtunut, mutta teatterin hierarkiassa hän oli kai vastuussa toimeksiannoistaan.

No lopulta tehtävä valmistui ajoissa. Minulle luvattua pikkupalkkiota en kyllä saanut koskaan. Siinäkin kävi samanlailla kuin Bulgakovilla. Ajattelen vain, että jos sama perinne elää vielä 2000-luvullakin, niin vaikea siitä on satiiria tehdä.