Sotien tuhovimmasta vanhan puutalomiljöön rauhaan – tekstiä erään keskikesän sunnuntai-iltapäivän jäljiltä

 Oikeastaan alkuun halusin nimetä juttuni ”Tuokiokuviksi”. Tuona iltapäivänä ajatukseni lipuivat kuin katkeamaton kuvien virta, jota seurasin väliin tiiviimmin, väliin löysemmin. Kun sitten yritin luoda tekstiä, huomasin, että aloin väistämättä lisätä siihen laajempaa kontekstia. Siksi jutustani lopulta tuli mikä tuli.

Kaunisnurmea

Kerron sunnuntai-iltapäivästä juhannuksen jälkeen. Oli niitä, jotka elivät vielä keskikesän juhlan huumassa, minulla ei sellaisia tuntemuksia ollut tänä vuonna lainkaan. Lähinnä olin tuskastunut edeltävien päivien porottavaan helteeseen. Nyt sunnuntaina olin helpottunut sateen tulosta.

Jotkut olivat rientäneet viikonlopuksi mökeilleen. Nyt he olivat valmistautumassa ruuhkaisalle paluumatkalle. Minä olin kotosalla. Pienehkön aamuliikehdinnän jälkeen söin tuhdin lounaan, sen kohokohtana oli makoisa jälkiruoka. Iltapäivällä oli aikaa levollisille päiväunille.

Herättyäni oli sen verran pirteä, että halusin tehdä jotain älyllisesti haastavampaa. Pirteys johtui kai siitä, että edellisten päivien helleaalto oli väliin käynyt voinnin päälle. Nyt ilma oli toki viilenemään päin, mutta edelleen tuntui raskautta ja painostavaa ukkosen uhkaa. Oloni pelasti keskipäivän sade, joka ropisi ulkosalla pelastavana tuulahduksena. Hengitys vapautui ja olo keveni.

Taisin nukkua melkein pari tuntia. Olo oli kuin hyvin nukutun yön jälkeen. Tuli tarve pieneen lukutuokioon, josta saisi edes hiukan älyllistä haastetta. Nappasin käteeni kirjastosta lainaamani Timo Hännikäisen esseekokoelman Pyhä yksinkertaisuus (Kiuas kustannus, 2019), josta oli vielä muutama juttu lukematta. Etenin tekstissä poikkeuksellisen sujuvasti. Mieli oli vapautuneen kevyt. En pysähdellyt liikoja yksityiskohtiin, ajatukseni seurasivat tekstin mukana sen verran kuin kykenivät.

Lukutuokiossani kävin lävitse kolme esseetä. Tässä kirjoituksessani annan niistä tilaa kahdelle: Ilmari Kiannon vapaussota ja Dresden vuonna nolla.

Ilmari Kiannon elämästä en tiedä paljoakaan. Hänen kaksi pääteostaan ovat minulle toki hyvin tuttuja, muu tuotanto on jäänyt vieraaksi. Tiedän, että hän oli opiskellut Venäjällä, suomentanut jonkin verran myös venäläistä kirjallisuutta ja hänen nuoruuden esikuvia oli Leo Tolstoi, jonka kanssa hän kävi jopa kirjeenvaihtoa.

Lapsuudesta 60-luvulta minulle on jäänyt mielikuvia kirjailijavanhuksesta, joka oli mieltynyt nuoriin naisiin. Muistissa on Hymy-lehden kirjoitus ja muutama valokuva, jossa Kianto istuu saunan lauteilla uhkeapovisen neitokaisen kanssa. Olin tuolloin toisella kymmenellä, seksiasiat olivat alkaneet kiinnostaa ja siksi Hymy täytti osaltaan kiihtyvää tirkistelyn tarvettani.

Hännikäinen käsittelee minulle jokseenkin tuntematonta kautta Kiannon elämästä - sisällissodan vuosia. Lukiessani ihmettelin kirjoittajan mukana sitä, miten innokkaasta Venäjän harrastajasta ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen pyrkivästä tolstoilaisuuden harrastajasta tulikin yllättäen armoton ryssävihaaja. Hän julisti avoimesti teloituksia. Kirjailija oli Punaisessa viivassa asettautunut köyhän kansanosan puolelle, mutta nyt hän yhtäkkiä oli valkeaakin valkoisempi kommunistien vihaaja.

Tekstistä jäi mieleen kirjailijan ailahtelu maailmankatsomuksensa kiemuroissa.  Mentiin äärimmäisyyksiin ja sitten vastaan tuli pettymys ja kriisi. Mies selvisi siitä, mutta se jäi varmasti painostavana kivilastina tulevaisuuteen. Tai ehkä kokemukset myös vapauttivat kirjailijan, toki hän ei luovuudessaan enää yltänyt nuoruusvuosiensa tasolle.  Yhtä kaikki, Kianto eli kuitenkin pitkän elämän. Siihenkin tarvitaan voimaa ja henkistä tasapainoa, jota hän on ilmeisesti menneisyydestä ammentanut. Ymmärrän, että taiteilija tarvitsee muusansa, kai vanhemmiten vielä enemmän. Sihteerinaisten työsarka joutui taipumaan muuhunkin kuin pelkkään kirjoittamiseen. Taisi se kirjoituskoneen käyttö jäädä lopulta aika olemattomaksi.

Hännikäisen sisällissodan kuvaus avasi minulle Kiannosta yllättävän puolen. Ryssäviha tuntuu oudolta, kun ottaa huomioon hänen sympatiansa Venäjän kulttuuriin ja Leo Tolstoihin. Jostain kummasta syystä Tolstoin ajattelu ei antanut hänen toimintaansa kuitenkaan rauhanomaisia aineksia.

Rinnasteisesti Hännikäinen nostaa esille Juhani Ahon, joka aluksi sympatisoi Kiannon tavoin punaisia, mutta käänsi sittemmin heille selkänsä. Hänen näkemänsä väkivalta järkytti kirjailijaa. Dramatiikkaa toi se, että vanhin poika ja vaimo olivat punaisten puolella. Aho ei sortunut Kiannon kaltaiseen kiihkoon.

…

Dresden vuonna nolla on kirjoitus Dresdenin pommitusten ympäriltä. Pommituksethan tapahtuivat sodan loppuvaiheissa 13.-14. helmikuuta 1945. Hännikäinen aloittaa kirjoituksensa pommitusten teknisestä kuvauksesta. Ensimmäinen pommitussarja kesti kymmenisen minuuttia ja alkoi illalla kymmenen jälkeen. Sitä ennen kaupungin keskustan yläpuolelle oli pudotettu laskuvarjoilla magnesiumsoihtuja, joiden punaisen hehkun kautta pommikoneet ottivat suunnan. Kolmen tunnin kuluttua tuli toinen hyökkäys. Siinä vaiheessa lukuisat tulipalot auttoivat lentäjiä suunnistamaan oikeaan suuntaan. Toisessa pommituksessa suunnattiin paikkoihin, jonne oli ensimmäisten pommitusten jäljiltä paennut tuhansittain kotinsa menettäneitä. 1800 tonnia pommeja levitti palon ympäriinsä. Tuho oli hirveä.

Keskiaikainen vanhakaupunki oli paloarka. Syntyi tulimyrskyilmiö, yhtenäinen liekkipinta, lämpötila nousi, kuuma ilma virtasi ylös, ulkoa tuli kylmää ilmaa tilalle. Tuli levisi rajumyrskyn tavoin. Hapen puutteen vuoksi liekeistä selvinneet tukehtuivat.

Nykyetäisyydeltä katsottaessa kyseessä oli siis tavallaan järkyttävä spektaakkeli.

Muutakin dramatiikkaa on ollut pommitusten suunnittelussa sekä myöhemmin kaupungin jälleenrakentamisessa ja historiankirjoituksessa. Siitä avautuu tietoja, kun tutustuu netin kautta komentaja Arthur ”Butcher” Harrisin, kuin myös pommituksia tutkineen David Irvingin elämäkertoihin. Jälkimmäinen julkaisi vuonna 1964 teoksen pommituksista, jossa hän arvioi kuolonuhrien määräksi 200 000. Myöhemmin on arvioitu, että luku on selkeästi liioiteltu. Varsinainen draama tulee siitä, että tutkija sai myöhemmin tuomion holokaustin kieltämisestä, vaikka hän itse kiistää rikoksen. 

Hännikäinen pohtii kirjoituksessaan kysymystä, täyttikö pommitus sotarikoksen tunnusmerkit. Se olisi ehkä ollut kyseenalaista, koska noihin aikoihin ei lentopommituksista ollut erillistä sotarikospykälää. Lisäksi kyseessä oli kuitenkin vastavuoroinen kostotoimi. Arthur Harris oli itse todistamassa natsien Lontoon pommituksia, joissa myös tehtiin julmaa jälkeä.

Hännikäinen toteaa: ”Kymmenet tuhannet Dresdenin asukkaat jäivät jalkoihin sotilaallisessa ja poliittisessa pelissä, jonka säännöt olivat jo ajat sitten irtaantuneet kaikesta arkilogiikasta.” Hän pitää dramaattisimpana sodasta muistoksi jääneenä kuvana sitä, kun kaupungin teknillinen yliopisto palaa yötaivasta vasten. Rakennuksen juurella näkyy ihmishahmoja. Kun pian tuon kuvan jälkeen tuli toinen pommitus, niin hänen mukaansa luultavasti nuo kaikki ihmishahmot – todennäköisesti palomiehet - kuolivat sen koittaessa.

Hännikäinen arvelee, että pommituksilla ei loppujen lopuksi ollut vaikutusta sodan lopputulokseen. Se oli siis turha. Vaikea on järkeillä sitä velanmaksuksi holokaustista. Ajatus kollektiivisesta syyllisyydestä on ontto. Lisäksi pommitusten kuolonuhrien joukossa oli paljon idästä tulleita pakolaisia, natsien vastustajia, juutalaisten auttajia, leirikuljetuksilta säästyneitä juutalaisia ja lapsia. Mutta ”pyhä sota pyhittää keinot”, toteaa Hännikäinen toisaalla surumielisen ironisesti.

Pysyvimmän jäljen Dresdenin pommitus jätti historialliseen kaupunkimaisemaan. 1700-luvulla rakennettu luterilainen Frauenkirche romahti maan lähes maan tasalle. Rauniot jäivät odottamaan aikaa, kun Saksojen yhdistymisen jälkeen kirkkoa alettiin rakentaa uudelleen alkuperäiseen asuunsa. Aiemmin oli kyllä DDR:ssä rakennettu uudelleen muutama historiallinen rakennus, kuten oopperatalo. Periteistä entisöintiä ei kuitenkaan välttämättä tehty, koska Dresdenin ikivanha menneisyys haluttiin lakaista unohduksiin.

Saksan ja saksalaisten historia kytkeytyy Hännikäisen mukaan monella tapaa Dresdenin menneisyyteen. Siksi se oli monella tapaa taakka, josta oli päästävä eroon. Tätä mieltä oli esimerkiksi Joseph Goebbels. Kaupungin tuho oli hänen kaltaisilleen vapauttava.

Esseen otsikko (”Dresden vuonna nolla”) kertoo jotain 1900-luvusta. Oli pyrkimystä aloittaa kaikki nollasta. ”Jos historiassa oli virhe, se yritettiin korjata pyyhkimällä historia pois.” Itse asiassa tuo ajatus jäi minun mieltäni kaivamaan, kun noiden lukutuokioiden jälkeen lähdin raikkaaseen ilmaan noin tunnin kestoiselle happikävelylle.

…

Sää oli todellakin sateen jäljiltä raikas. Tuli vilpoisa olo. Huomasin, että luonto oli aivan kuin piristynyt. Niityllä havaitsin runsaasti nokkosperhosia. Ne siivet läpättäen leijuivat ilmassa ja pyörivät äkkiliikkein ympärilläni. Niiden riemu tarttui auringon paisteessa minuunkin. Matkan edessä sinitaivaalle kertyi pilviä, mutta ei sateeksi asti.

Askeleeni veivät minut vanhaan puutalo-Kouvolaan. Se sijaitsee Kaunisnurmella, mikä on upea nimi. jos nimen mukaan pitäisi valita asuinpaikka, valintani olisi selvä.  Monet siellä asuvatkin, mutta siinä on yksi keskeinen nurkkaus, jossa on erityisen hiljaista. Se on tämä historiallinen puutaloalue. Se on museoaluetta. Joskus muinoin olen käynyt siellä apteekkimuseossa ja myös museoidussa vanhassa rautatieläisen asunnossa.

Nautin kävelystä. Puutaloasutuksen henki tarttuu mielen syövereihin. Aivan kuin sielu kirkastuisi, kun näkee lisäksi ympärillä vanhoja pihamiljöitä. Aika lähellä aluetta sijaitsee Kouvola-talo ja musiikkiopisto, mutta ei se mielestäni ole haitaksi. Puu hengittää, virvoittaa, rauhoittaa, siitä tulee levollinen mieli. Talojen edustalle on kiinnitetty metallilevy, jossa kerrotaan entisistä asukkaista. Se on mielenkiintoista luettavaa. Kotiin palatessa on kuin uudesti syntynyt.

Ahosen kartano

Ahosen kartanon piha

Surullista, että tuo vanha asutus on ajettu kaupungissa nurkkaan, unohduksiin. Kyllä sieltä kahvila löytyy, mutta enpä ole siellä koskaan nähnyt kenenkään käyvän. Joinain erityisinä päivinä, kuten Taiteiden yö -tapahtumien yhteydessä tai perinteisillä markkinoilla tuo alue herää hetkeksi henkiin.

Tuolla kävellessä mieleeni nousee eräs Leena Krohnin novelli (kokoelmasta Mitä puut tekevät elokuussa, WSOY 2000). Kertomus on nimeltään Päivien museot. Siinä eräs perhe lähtee tutustumaan äidin syntymäkaupunkiin, jota kutsutaan Nyhjäläksi. Se on täysin hiljennyt paikka, kaupungista on tullut museo, jossa ei ole edes museovirkailijoita. Asuntoihin pääsee tutustumaan, kun maksaa automaattiin sisäänpääsymaksun. Yksi ihminen sieltä löytyy. Hän on entinen upporikas liikemies, nyttemmin vanha ukko, joka oli rikastuttuaan tehnyt syntymäkaupungistaan museon. Ei sitä voi suoraan verrata tähän kaupunginosaan, mutta kertomus muistuttaa, siitä, kuinka elämässämme arvokkaana kokemamme elämän lanka kuihtuu ja jättää jälkeensä vain raunioita ja jälkipolville taakkaa. 

Kertomuksen lopussa perhe seuraa, kuinka ukko tuudittaa kehtoa, omaa menneisyyttään. Novellin kertoja on jotain kuulevinaan kehdon sopukasta. Hän jää ihmettelemään, onko se menneisyyden vai tulevaisuuden itkua. Tuo lopun kysymys on jäänyt mieleeni. Kun vanha perintö katoaa ympäriltämme, menettääkö jälkipolvemme asuinympäristöstään jotain korvaamatonta.

Hylätty kaivo

Kaunisnurmelta askeleeni veivät vielä vanhalle varuskunta-alueelle. Tunnen kaupungin elämää nykyisin aika huonosti, enkä itse asiassa tiedä, vieläkö siellä jokin varuskunnan yksikkö toimii. Alueella on kuitenkin elämää. Nyt ollaan pois puutaloalueelta, mutta punatiiliset rakennukset muistuttavat hieman toisenlaisen puolen paikkakunnan historiasta. Kukaan ei tullut vastaani. Olotila oli liikkumaton. Rauhan henki täytti puiston ja sen sivustaan asettuneet punatiilirakennukset. Se oli kuin vastapaino Dresdenin tuhopommituksille. 

Palasin kotiin, avasin telkan. Mitäs muuta siellä kuin jalkapalloa. Aikuiset miehet juoksivat raivopäisinä kilpaa pallon perässä, fanit ympärillä ilveilivät. Vain hetken sitä jaksoin. Pimeästä kuvaruudusta olo helpottui.

Kamppailua elintilasta (Markku Salomaan kirjan Sivilisaatioiden sota pohjalta)

 

Salomaa, Markku: Sivilisaatioiden sota. Lector kustannus Oy, 2020.

 

Euroopan sotahistorian dosentti Markku Salomaa on kirjansa esipuheeseen tuonut käsitteen ”Kaikkien Sotien Äiti”. Se on aalkuaan Saddam Husseinin islamilaisessa hengessä heitetty lausahdus Persianlahden sodan aikoihin. Satomaa tarkoittaa sillä sivilisaatioiden sotaa. Sen mukana ”anarkia ja kaaos eri uskonnollisten uskomusjärjestelmien välillä leviää”. Salomaan mukaan ainakin tulee sellainen vaikutelma. Hän pitää paradoksina, että merkittävä osa ihmiskunnasta on maallistumassa ja suhtautuu oman sivilisaation perusteisiin välinpitämättömästi, mutta silti fundamentalismi jatkaa elämäänsä. Sivilisaation puolustamista on käytetty tekosyynä milloin millekin operaatiolle.

Tässä lainaus kirjan takakannesta:

”Nykypäivän kriisit ja konfliktit ovat osoitus siitä, miten uusi maailmanjärjestys syrjäyttää vanhaa maailmanjärjestystä. Sodat aloitetaan ilman sodanjulistusta ja ne lopetetaan ilman rauhansopimusta.”

”Kehitystä ei näytä hallitsevan kukaan tai mikään, koska uskomuksia, elintapoja, kulttuureja tai etnisiä riitoja ei voi sovitella. Sivilisaatioiden uskonnolliseen perustaan kuuluu pyrkimys globaaliin hegemoniaan. Se selittää myös ääri-islamilaista terrorismia.”

Esipuheessa Salomaa toteaa, että mikään valtio, kulttuuri tai johtaja ei voi ohjata sivilisaatioiden sisäistä kehitystä. Hänen mukaansa kirjan tehtävänä on saada lukija ajattelemaan oman aikamme ihmisten sielunmaisemaa ja sen yhteisöllisiä taustoja. Se on koko yhteisön kokemus ja näkemys omasta sivilisaatiostaan. 

…..

Kirjoitukseni ei liity täysin Salomaan kirjaan. Oma tekstini on lähinnä siitä(kin) kimmonnut purkaus. Sen teen, koska olen huolissani ja osin järkyttynytkin kotimaassani tapahtuvasta muutoksesta. Isänmaa ja oma sinänsä mitätön vaikutusvaltani tuntuu globaalissa myllerryksessä menetetyltä. Loppuosaan olen poiminut kirjasta muutamia yksittäisiä asioita. Ne ovat lähinnä lainauksia. En kykene kirjan sisältöä tarkemmin analysoimaan.

Salomaan perusajatus on, että sodat ovat siirtyneet valtioiden sisälle. Minun ymmärrykselläni kansallisen yhtenäisyyden menetyksen myötä turvattomuus lisääntyy. Ruotsi oli joskus meille esikuva, nyt sen luoma malli autogrilleineen ja ammuskelevine jengeineen luo kauhun väreitä. Toivottavasti olen pessimisti.

Olisi väärin sanoa, että elämme kummia aikoja. On muodostumassa jotain perustavampaa. Koko maailmanjärjestyksemme on muuttumassa.

Jotain samaa on toki, mutta tilalla ovat uudet nimet ja uudet otsikot. Vuosikymmeniä sitten Rauhanliike yhdisti yli rajojen, nyt sen tilalla on Ilmastonmuutos.

Muutos synnyttää monenmoista ihmeteltävää. Jotkut jäävät ihmettelyssään pinnalliseen nauruntyrskeeseen, saattavat pitää sillä psyykensä koossa.

Sivilisaatiot elävät kansallisvaltioiden sisuksissa, elämänympäristömme segregoituu. Arvoperustamme jakautuu, globaalissa maailmassa oikeusperusta hajoaa. Kun meille sitten ilmestyy noita raijatoiviaisia, jotkut heräävät, mutta juna on jo mennyt.

Uusi järjestys vaikuttaa kaikkeen. Vieraat agendat repivät oikeustajua. Mutta kansalaisten oma ajattelu on jo ehkä ulkoistettu.

Suurissa lähiöissä turvallinen ympäristö on mennyttä. Jengit riehuvat ja virkavalta piiloutuu virastoihinsa. Turvallisuus on vain sanahelinää. Lapsia hakataan ja kansalaiset on mykistetty. ”Vihapuhe” ja sen torjunta on nyt kasvanut puhdetyöstä keskiöön. Olkiukkoja ei enää erota todellisista. Haamut leijailevat hybridisotien ja salaliittojen virrassa. Kansalaisten hyminä hukkuu suurempaan paukkeeseen ja hyvesignalointiin.

Taustalla tukena häärivät omaan suomalaiseen sivilisaatioomme muotoutuneet muualta pesiytyneet – siihen kaaosta luovat voimat. Kansallinen ylpeytemme murentuu uuden sukupolven kasvun myötä. Oikeastaan se ohjautuu vain pinnalliseksi fanittamiseksi – hyvänä esimerkkinä globaali urheilu ja jalkapallojoukkueet, joista monet yrittävät vielä etsimällä etsiä kansallista henkeä. Kansallislaulun hehkuttaminen niissä yhteyksissä tuntuu yhä enemmän väkinäiseltä menneisyyden huudolta.

Vanhan kulttuuriperintömme jäljet eivät ole kadonneet, mutta ne joko pölyttyvät lähes unohduksiin tai jäävät romantiikan kaipuisten tunnesiteeksi. Sibeliuksen Finlandia on jäänyt niiden ylle soimaan kuin kaikuna jostain menetetystä kansallisvaltiosta. Joel Lehtosen Putkinotkon kaltaiset kirjallisuutemme merkkipaalut jäävät pelkäksi sanataiteeksi elämään niille harvoille, jotka ylipäänsä kykenevät mitenkään syvemmin ajattelemaan.

Euroopan Unioni on monelle turva. He eivät ymmärrä, että se on vain suuri korporatiivinen byrokratia. Ei se anna turvaa kuin virkoja metsästäville. He siirtyvät uraputkessaan osastoista osastoihin kuin jalkapalloilijat seurasta seuraan – rahan perässä, ei ole heillä omaa kansaa.

Olemme palanneet johonkin alkuvoimaiseen – ”yhteisövoimien” turvaan. On sellainen tunne, että sielumme on eksyksissä.

…

Markku Salomaa on kirjassaan nostanut esille huomattavan paljon esimerkkejä kansainvälisistä konflikteista ympäri maailman ja myös menneestä. Kirjassa on kiinnostava taustatietoa esimerkiksi Kiinasta ja Venäjästä. Salomaa joutuu toteamaan, että mitään universaalia sivilisaatiota ei voi saavuttaa. Olemme siis sodassa.

Globaalissa valossa meidän oma kansallinen kärvistelymme saa uudenlaista realismia. Ongelmiamme se ei ehkä lievennä mutta pitkämielisyyttä se voi antaa, ellemme sitten me itse tai meidän läheisemme joudu muutoksen ja mullistusten uhriksi.

Tuon eteemme kirjasta erinäisiä kohtia. Aloitan vähän kauempaa ja päädyn Eurooppaan. Tämä on vain hento raapaisu kirjan kokonaisuudesta.

…

Rohingat on yksi merkittävä väliinputoajakansa, jolle ei tunnu vainojen keskellä löytyvät uutta kotimaata. Rohingojen myötä huomaamme, että tämän uuden sodan keskellä myös se rauhanomaisimpana pidetyn uskontokunnan buddhalaisuuden edustajat voivat olla sotaisia.  

”Burma (Myanmar) on karkottanut bangladeshilaisperäisen 1,3 miljoonaan siirtolaiseen nousevan islamilaisen rohinga-vähemmistönsä, jota ei oteta vastaan pakolaisiksi mihinkään ASEANin maihin. Valtiottomille rohingoille ei suoda edes muukalaispassia. Nobel-palkitun Aung San Suu Kyin nousu pääministeriksi on johtanut vain buddhalaisen nationalistisen Ma Ba Tha -munkkiyhteisön toiminnan kieltämiseen. Munkkiyhteisö on lietsonut vihaa islamia kohtaan ja johtanut rohingojen karkottamista. Yhteisö ei ole noudattanut toimintakieltoa.” (s. 326)

Rohingot ovat sunnilaisia. ”Heidän kokonaismääräkseen arvioidaan 2 5888 000 henkeä. He ovat maailman suurin ja huonoimmin kohdeltu muukalaisryhmä. Heidän pakolaistulvansa pelossa Intia ei ole yhtynyt YK:n vuoden 1951 pakolaissopimukseen. Burma on karkottanut 25. elokuuta 2017 lukien rohingoja sotilasoperaatiolla, jota kutsutaan terrorismin vastaiseksi operaatioksi…” (s. 326-327)

Buddhalainen väkivallattomuus on tämänkin perusteella vain myytti.

Afrikasta on tulossa ongelma. Merkittävänä syynä on korkea syntyvyys.

”Perinteisissä esiteollisissa, feodaalisissa ja patriarkaalisissa yhteiskunnissa naisen arvostus yhteiskunnassa on sitä korkeampi, mitä enemmän hän on synnyttänyt lapsia.” (s. 354)

”Afrikan väestöennusteet viittaavat siihen, että 50 vuodessa sieltä pyrkisi pakolaisuuteen jopa 300 miljoonaa ihmistä, jotka ovat omilla kotialueilleen ns. liikaväestöä. Missään nykyisissä valtioissa, talousyhteisöissä tai sivilisaatioissa ei voi syntyä niin suurta työvoimapulaa, että se pystyisi kotiuttamaan ja sopeuttamaan näin suuren siirtolaismäärän, joka on sisäisesti hyvin heterogeeninen ja riitainen. He eivät edusta yhtä ja yhtäläistä moraalifilosofiaa […] tai sivilisaatiota, mikä olisi sekä totaliteetti, että realiteetti, vaan se on mosaiikki, missä kristinusko ja islam kilpailevat kannatuksesta perinteisten luonnonuskontojen kanssa. Luonnonuskonnoista taas ei ole syntynyt sellaista valistus- ja oikeusfilosofiaa kuin kristinuskosta tai islamista, vaan luonnonuskontojen luonnollinen lähtökohta on klassinen luonnonoikeus.” (s. 355 – 356)

 

Maapallon kiistanalainen kantokyky:

”Sivilisaatioiden suhtautuminen maapallon ekosysteemiin näyttäisi olevan sivilisaatiosidonnaista. Kaikkein eniten sitä on huolissaan perinteinen länsimainen sivilisaatio.” (s. 357)

”Kiinan johtaja Xi Jinping suhtautuu asiaan ymmärryksellä, mutta ei tee Kiinasta ilmastonsuojelun mallimaata. Hän perustelee vähin askelin tapahtuvaa etenemistä Kiinan suurella koolla ja sillä, että länsimaiden, jotka ovat ongelmien ydin, on korjattava vanhat virheensä.” (s. 358)

”YK:n järjestöt arvioivat, että nykyisellä ympäristönmuutoksen ja väestönkasvun vauhdilla Afrikan manner kykenisi ruokkimaan vain 25 % sen ennustetusta väestöstä vuonna 2025.”

”Aliravitsemus ja nälkä tappaisivat kuusi miljoonaa lasta vuodessa. Vaikein tilanne olisi Saharan eteläpuolisella alueella.”

”Aasian ennusteet ovat niin ristiriitaisia, että niistä ei voi päätellä juuri mitään. Aliravitsemus on ongelmana monissa maissa, mitta niin on myös liikalihavuus.” (s. 358)

”Nyt näyttää, että ruoantuotannon kasvaessa myös väestö kasvaa. Havainnon syy- ja seuraussuhteet ovat väärin päin. Väestönkasvu on johtanut laajempaan ruoantuotantoon eikä päinvastoin.”

”Vaikeimmin ratkaistava ongelma on puhtaan veden saanti.” (s. 359)

…

Vuonna 2011 tapahtui Egyptissä Hosni Mubarakin hallinnon romahdus. Siitä käynnistyneissä tapahtumissa kristitty koptivähemmistö on joutunut uhriksi.

”Kaaoksen keskellä Egyptin johto on yrittänyt esittää koptien erityistä suojelua, joka näkyy esimerkiksi vuoden 2019 alkupäivien käyttöönsä vihityn suuren koptikirkon juhlavieraissa. Käytäntö kuitenkin osoittaa, miten vaikea asia kristittyjen suojeleminen on Egyptin valtiolle. Iskujen tutkinta ei useimmiten johda mihinkään. Oikeudenkäyntejä ei ole ollut. Valtion johto ilmaisee järkytyksensä iskuista, lupaa saattaa tekijät vastuuseen ja ilmaisee osanottonsa uhrien omaisille, mutta koptien kirkot eivät saa mitään erityistä suojelua. Se osoittaa myös, että kahden sivilisaation sisäkkäinen elämä ei ole turvattua. Koptit ovat olleet vuosittain toistuvien rajujen hyökkäysten kohteena. Julkisuuteen ovat yltäneet lähinnä ne iskut, joiden suorittajia ovat olleet ISIS-terrorijärjestön solut.” (s. 64-66)

On todettava, että koptit ovat uskontokuntana paljon vanhempia kuin islaminusko. Salomaa valaisee sen historiallista taustaa (s. 66).

Kristittyjen vainot islamilaisissa maissa ovat tehdyn selvityksen mukaan saavuttamassa kansanmurhan luonteen.

”Iso-Britanniassa tehtiin selvitys kristittyjen vainoista tammikuun ja heinäkuun 2019 välisenä aikana. Selvityksessä päädyttiin siihen, että kristityt ovat maailman vainotuin uskonnollinen ryhmä. Raportti käy läpi Irakin, Nigerian, Indonesian, Kiinan, Sri Lankan, Pakistanin ja Syyrian tilanteet. Myös islamin fundamentalistiset herätysliikkeet pyrkivät kristittyjen suoraan hävittämiseen, mikä tekee niistä YK:n määritelmällä liikkeitä, jotka tähtäävät kansanmurhaan.” (s. 68)

…

Satomaa tuo esille divergenssin ja konvergenssin käsitteet. Ne ovat vastakkaisia voimia. Divergenssi on eri sivilisaatioiden sisäisiä kehitystrendejä, joita ei voi valtioiden toimin hallita. Sivilisaatioita ei voi luoda keinotekoisesti eikä ylläpitää suunnitelmallisesti. Divergenssi on valtioiden sisäistä ja niiden välistä hajoamista. Divergenssistä seuraa sivilisaatioiden yhteentörmäys. Järjestelmän perusolomuoto on anarkia ja kaaos. Valtiot tuovat siihen järjestystä. Käsitteet ovat Salomaan mukaan muutoksessa, mutta erottavana tekijänä hän pitää suhtautumista ihmisyyteen.

Tähän yhteyteen voisin mainita Daron Acemoglun ja James A. Robinsonin kirjan Kapea käytävä (Terra Cognita 2020), jota olen itsekin käsitellyt noin puoli vuotta sitten. Se käsittelee laajemmin samoja asioita kuin Salomaa. ”Kapea käytävä” viittaa demokraattiseen järjestelmään, joka tasapainottelee anarkian ja despotismin välillä. Molemmista ääripäistä löytyy maailmanhistoriasta esimerkkejä.

Acemoglun kirjassa tuodaan demokratiaa tuovana esimerkkinä pohjoismainen hyvinvointivaltio ja siihen liittyvä sääntely. Nykyvalossa en kovin herkästi sen puolesta hehkuttaisi.

”Turkin sisäinen kehitys heinäkuun 2016 jälkeen on malliesimerkki ja sellaisenaan jo riittävä todiste konvergenssin kääntymisestä divergenssiksi.” (s. 26)

”Euroopassa vaikuttavat tällä hetkellä uudenlaiset ulkoa tulleet ja sisällä syntyneet voimat, jotka hajottavat sivilisaatioita sisältä ja niiden ulkoisia suhteita.” (s 33)

Venäjän (mukaan lukien keisarikunta ja nykyinen federaatio) ja Neuvostoliiton historia ovat Salomaan mukaan hyvä esimerkki divergenteistä pyrkimyksistä suhteessa muuhun Eurooppaan. Syynä on venäläisen sivilisaation omalakisuus, joka on eriyttänyt Venäjän ja Neuvostoliiton sisäistä ja ulkoista kehitystä muusta Euroopasta. (s. 110)

…

”Turkki on irtautunut eurooppalaisista vapausihanteista ja kehitys tukee oletusta, että islamilaisen valtion modernisointi ei ole mahdollista.” (s. 101)

”Afganistanin ja Syyrian edelleen jatkuvat sodat osoittavat jo nyt, että sotilaallista ratkaisua ääri-islamismin olemassaoloon ei ole.” (s. 99)

 

Islamilaista sivilisaatiota ei voi muuttaa voimatoimin länsimaisen kristillisen sivilisaation mukaiseksi. Sen ovat Afganistanin sodat vuosina 1979-1989 ja 2001-2018 osoittaneet. ”Afganistanin sota jatkuu edelleen lähinnä paikallisten osapuolten välisenä.” (s. 133)

Maailmanhistoriasta on kadonnut monia sivilisaatioita mutta niillä on myös ihmeellinen voima elpyä. ”Edes Pol Potin hirmuvalta ei sammuttanut buddhalaisuutta Kambodžassa vuosina 1975-1979.” (s. 133)

…

”Italiassa pakolaisbisnes on kehittynyt ja keskittynyt ammattirikollisten (mafian) hallitsemaksi keinoksi saada rahaa Italian valtiolta. He välittävät salakuljetusta ja ylläpitävät vastaanottokeskuksia, joihin tulijat sijoitetaan. Muut EU-maat ovat joko osittain tai täysin haluttomia ottamaan vastaan siirtolaisia. Baltian maat, Puola, Tšekki, Slovakia, Slovenia ja Unkari ovat tehneet selväksi, että eivät ota afrikkalaisia ja arabimaiden siirtolaisia, koska he eivät näiden maiden käsityksen mukaan sopeutuisi kristilliseen sivilisaatioon.”

”Suurimmassa hädässä lähtömaissa ovat kuitenkin ne, jotka eivät pysty lähtemään ja joita Punainen Risti tai Punainen Puolikuu eivät kykene auttamaan. YK:n tilaston mukaan maailmassa on 65,6 miljoonaa pakolaiseksi luokiteltavaa ihmistä.” (s. 156)

”Ihmissalakuljetuksesta oli tullut ammattimaisten rikollisliigojen pyörittämää kauppaa, joka oli osoittautunut vaikeaksi estää loukkaamatta pakolaisstatusta hakemaan pyrkivien oikeuksia, joita EU haluaa samalla kuitenkin noudattaa.” (s. 163)

”…vaikka turvapaikan hakijoiden virta Afganistanista, Irakista ja Syyriasta loppuisi, jos sisällissodat siellä loppuisivat, jatkuisi turvapaikanhakijoiden virta Afrikasta…” (s. 158)

”Kaikki kotimaastaan poistuneet eivät ole pakolaisia.” (s. 157)

…

Euroopan Unionia on yritetty agitaatiolla ja propagandalla sorvata yhtenäisvaltioksi tai peräti liittovaltioksi, jolla olisi keskitetty johto, yksi kansalaisuus, yhdet markkinat.

EU ei ole demokratia eikä parlamentarismi, vaan puhdas byrokraattinen luomus, jossa erilaiset korporatiiviset kokoonpanot valmistelevat ja toimeenpanevat päätöksiä. Komission valintatapa tosin muistuttaa Malesian liittovaltion perustuslaillisen monarkin valintaa.

Iso-Britanniassa EU-komission kasvava valta koettiin itsenäisyyden, riippumattomuuden, demokratian ja parlamentarismin suurimaksi uhaksi. (s. 249-250.)

 

Maolaisia ja taistolaisia – Kiinan ja Suomen opiskelijaliikehdintää kiikaroimassa

 

Lauri Hokkanen: Kenen joukoissa seisoin. Taistolaiset ja valtioterrorin perintö. 498 s. Docendo 2021

 

Alberto Moravia: Maon Kiina eli Kivinen kutsuvieras. Suomentanut Liisa Ryömä. 158 s. Tammi 1968.

(alkuperäisteos: La rivoluzione culturale in Cina. 1967.)

 

Nuo molemmat kirjat liittyvät tavalla tai toisella minun nuoruuteeni, toisessa tosin vain aihe. Italialaisen kirjailijan Alberto Moravian matkakirjan luin aikoinaan käydessäni vielä oppikoulua tai lukiota. En lukenut sitä tuon Kiinan vuoksi. Satuin vain olemaan tuolloin kiintynyt Moravian teoksiin, mikä johtui lähinnä siitä, että hän kirjoitti hyvin seksuaalisväritteistä proosaa ja se veti omaa seksuaalisuuttaan etsivää nuorukaista puoleensa. Ahmin kaikki hänen suomennetut teoksensa ja yksi sattui olemaan tuo matkakirja. Sen sanomaan en tuolloin saanut syvempää otetta, mutta kirjan maailma jäi alitajuntaani. Nyt kun kulttuurivallankumous on alkanut syvemmin kiinnostaa, palasi tuo pienehkö teos mieleeni. Tarkempi sisältö ei ollut enää muistissani mutta kirjaston varastosta teos löytyi ja nytpä sitten tunsin sitä lukevani kuin ensi kertaa. Omana vertailukohtanaan on Yang Jishengin massiivinen 700-sivuinen historiateos The world turned upside down (A History of the Chinese Cultural Revolution), jota olen niin ikään viime aikoina lueskellut. Sitähän käytetään yleensä lähteenä kulttuurivallankumousta käsittelevissä tutkimuksissa.

Maailman mitassa tarkasteltuna kaikki sai alkunsa Kiinassa. Mao Zedong kiihotti maansa nuorison kapinaan, jatkuvaan vallankumoukseen. Liike levisi Eurooppaan. Lännessä maolaisuus oli muotia. Suomessa käännyttiin Tšekkoslovakian valtauksen jälkeen (1968) yllättäen Leninin puoleen ja purkauksen lailla alettiin luoda ”omaa vallankumousta” itäistä naapurimaatamme myötäillen. Kommunistisen puolueen varapuheenjohtajasta Taisto Sinisalosta ei ollut lopulta esikuvaksi, vaikka saikin antaa liikkeelle kuvaavan etunimensä. Rintama laajeni, ei jääty pelkälle hiekkalaatikolle.  

Minulle taistolaisuus tuli aikoinaan tutuksi aloittaessani 70-luvulla Jyväskylässä yliopisto-opintojani. Sain nimittäin 20 neliön opiskelijaboxiini kämppäkaverikseni marxismi-leninismiin hurahtaneen sinipaita-aktivistin. Olin kasvanut uskonnollisessa kodissa ja halusin asuinpaikkaa muuttamalla vapautua kotini ahdasmielisestä hengestä. Hapuilin omassa elämässäni, arkana epävarmoin tuntein halusin päästä elämässäni jonkinlaiseen alkuun. Halusin karistaa kodistani mukanani saaneen ahdistuksen ja tutustua elämään laajemmin ja itsenäisemmin. Kaipasin vapaampaa ilmapiiriä. Siinä tilanteessa törmäsin intomieliseen taistolaiseen. No, ei se aivan uutta minulle ollut. Olinhan opiskellut lukiossa venäjää ja opettajanikin tuli sen verran läheiseksi, että olin venäläisestä kulttuurista innostunut ja Neuvostoliitto maana kiinnosti kovastikin. Taistolaiseen fanatismiin kyllä halusin etäisyyttä.

Tuo ”kumppanuus” kesti yhden vuoden. Sinä aikana tulikin sitten kiisteltyä asioista enemmän kuin tarpeeksi. Hassua oli se, että suhtauduin ylipäänsä Neuvostoliittoon uteliaan kiinnostuneena. En ollut monissakaan asioissa vastakkaista mieltä. Se kuitenkin tuntui ärsyttävän kämppäkaveriani, kun tulinkin puolittain vastaan mutten ollut hänen luokkataisteluasenteessa selkeästi vastakkaisella puolella. Mutta hän oli hän, hän luuli tietävänsä totuuden ja kaikessa piti olla vastaan. 

Hän oli siis sinipaita, vähemmistöläinen. Ne muut kommunistit olivat punapaitoja, enemmistöläisiä. Taistolaiset olivat yliopistopolitiikassa niskan päällä. Kämppikseni kanssa ei toki aina riidelty ja itse asiassa oltiin aika vähän tekemisissä. Sen verran huomasin asenteissani hänen vaikutustaan, että aloin kuin huomaamattani halveksia noita punapaitoja. He olivat ”myötäileviä revisionisteja”. Olin kuitenkin hyvin kaukana taistolaisista. Halusin itse vapautua ahdistavan uskonnollisuuden vaikutuspiiristä. Ja tajusin heti, että taistolaisuus oli poliittista uskonnollisuutta. Selkeästi minua huvitti sen dogmaattisuus ja sinisilmäisyys, toisaalta ehdottomuus.

Taistolaisilla oli omat viikoittaiset illanvietot – punaperjantait. Niiden sisällöstä en tarkemmin tiennyt. Sen huomasin – ja siitä kyllä kovasti sitten kärsinkin – että siellä juotiin paljon ja naisseura kämppikselleni kyllä kelpasi. Minua se vähintäänkin häiritsi, kun hän toi naisia vuoteeseensa ja siinä parin metrin päässä he sitten keskenään ähelsivät.  Opin pidättelemään raivoani. Tuo elämäntapa oli kyllä tullut omassa uskonnollisessa yhteisössänikin tutuksi. Ikäiseni nuoret olivat hyvinkin hartaina uskonnollisissa kokouksissa mutta kun ilta tuli, niin mielessä välkkyivät vain tytöt ja siinä vaiheessa moraalille ummistettiin silmät. Itse olin jo kasvamassa ulos noista ympyröistä. Odotin vain tilaisuutta, että pääsen siitä irtautumaan.

Kerran sattui niin, että kämppikseni entinen tyttöystävä (ne vaihtuivat melko tiheään) soitti minulle ja pyysi kahville. En tajua hänen perimmäistä tarkoitustaan. En usko, että hän yritti minua iskeä. Siinä keskustellessani hänen fanaattisuutensa tuli yhä selvemmin irti. Yksi lausahdus kertoi kaiken: ”Nyt kun vielä elämme kapitalistisessa yhteiskunnassa, niin kyllä voi vapain mielin ottaa yliopiston vessasta itselleen vessapaperirullan mukaansa.” En alkanut väitellä mutta nauroin tytölle lähes päin naamaa. Tuo kahvittelu jäi yhteen kertaan, mutta kyllä hän sitten kampuksella osui sinipaidassaan monesti kohdalleni ja moikkasimme tuttavallisesti.

…

Hokkasen kirja olikin minulle hieno lukukokemus. Hän ei keskity omaan henkilöhistoriaansa. Se kyllä tulee selvästi, kun hän menee 60-luvun lopulla liikkeeseen mukaan. Mutta kirjoittaja keskittyy liikkeen syntymisen taustoihin ja olemassa oleviin ristiriitoihin.  Neuvostoliiton historiassa mennään aika kauaskin menneisyyteen. Kuten yllä jo mainitsin, käänteentekevä tapahtuma oli vuonna 1968 tapahtunut Tšekkoslovakian miehitys. Sen vaikutukset käydään lävitse hyvin perusteellisesti. 70-luvun aatteelliset kiemurat ja raju valtapolitiikka ovatkin sitten karua luettavaa. Eikä noita ryyppyjuhliakaan unohdeta.  Kirja vilisee tunnettuja nimiä, heidän aatteellista taivaltaan kuvataan, samoin yllättäviä muutoksia näkemyksissä. Yksi mieleen jäänyt esimerkki on runoilija Matti Rossi.

Lukija jää ihmettelemään, miten sellaiset fanaattiset kommunistijohtajat kuin Urho Jokinen ja Ville Pessi saattoivat jatkaa tiukkaa linjaansa, vaikka nuoruudessa heidän lähipiirissään olleet ihmiset joutuivat Stalinin vainojen uhreiksi. Mutta taistolaisuuden kaltaisessa poliittisessa fanatismissa todelliset kokemukset jäävät taustalle. Ne pyyhkiytyvät aatteellisen pintakuoren alle.   

Menemättä kovin tarkkoihin kuvauksiin siirryn kohtaan, joka minulle oli kirjassa kaikkein koskettavin. ”Hokkanen nimittäin koki 80-luvun alussa hetken, kun mieli alkoi pikkuhiljaa kääntyä. Hän koki hetken, ”kun piti ruveta ajattelemaan ihan itse.”  Siinä yhteydessä hän mainitsee runoilija Pentti Saarikosken runokokoelman Hämärän tanssit. Sen voi osaltaan tulkita Saarikosken omaksi tilitykseksi. Olihan hänelläkin 60-luvulla oma kommunistinen harharetkensä. Saarikoski oli siis Hokkaselle yksi suunnannäyttäjä.

Tuo poliittinen liike alkoi maolaisuuden noususta Kiinassa. Euroopan älymystön piirissä tuo maolainen liike valtasi suosiota. Niin oli aluksi Suomessakin. Esimerkiksi Jaakko Laakso oli innokas maolainen mutta otti sitten aatteelliseksi esikuvakseen Vladimir Leninin.  Suomi oli tavallaan poikkeus muista läntisistä maista. Meillä alkoi taistolaisuus saada nuorisoa valtaansa. Käänteiskohdaksi tuli yllä mainittu Tšekkoslovakian miehitys. Monet tekivät tuolloin pesäeroa Neuvostoliittoon rinnastaen sen imperialismiin. Suomessa kuitenkin alun myllerryksen jälkeen käännyttiinkin takaisin Leninin puoleen. Suomen kommunistinen puolue pysyi koossa, mutta se jakaantui. Vähemmistö jäi varapuheenjohtaja Taisto Sinisalon taakse. Opiskelijaliike alkoi kasvunsa ja monet vasemmistoälymystön edustajat alkoivat suitsuttaa neuvostoliittomyönteistä innostustaan. Mao ja kulttuurivallankumous jäi sen poliittisen myllerryksen taakse. Urho Kekkosella oli merkittävä yhdistävä rooli. Hän oli taistolaisille eräänlainen isähahmo. Ja mikä siinä oli ollessa. Tuo miehitys merkitsi Suomelle hyvää Suomen taloudelle ainakin siinä mielessä, että Neuvostoliiton kauppa alkoi kehittyä. Hyviä naapurisuhteita kannatti ylistää.

Hokkasen kuvauksesta löytyy monia seikkoja, jotka osoittavat, mitä tuon kaltainen hullaantuminen saa aikaan. Esimerkiksi käy holtiton varojen käyttö. Valtio ei tuolloin jakanut poliittisille liikkeille samassa määrin varojaan kuin nykyisin, mutta kaikki käytettiin mitä onnistuttiin saamaan. Vallankumouksen katsottiin olevan lähellä eikä muusta ollut väliä. Poliittisilta untuvikoilta saattoi mennä todellisuuden taju. Nuorisojärjestöt saivat valtionapua jäsenmääränsä perusteella ja sitä lukua oli helppo paisuttaa. Teiniliiton taksvärkkikeräyksellä saatuja varoja saatettiin ”lainata” muuhun tarkoitukseen. Onneksi demokratia jotenkuten toimi, kun muiden puolueiden nuorisojärjestöt vaativat tarkastusta.

…

Moravian matkakirja vaikutti nyt uudelleen luettuna varsin maukkaalta lukukokemukselta. Se on aikalaiskuvaus eikä siinä nosteta pintaan Suuren harppauksen aiheuttamaa nälänhätää eikä lukemattomia kuolonuhreja. Päinvastoin, suuresta harppauksesta kirjoitetaan siinä mielessä, että se avasi Maon silmiä, ja kulttuurivallankumouksen rauhanomaisuutta jopa korostetaan. Se on Moravian sen hetkinen näkemys. Kulttuurivallankumous on kiihkeimmässä vaiheessaan. Raakuudet paljastuvat myöhemmin. Moravia näkee muutoksen tuulet Kiinassa paljolti positiivisena liikehdintänä mutta toisaalta kyllä tietty sarkasmi on hänellä koko ajan pinnassa, ja lopulta kirjailija tuo näyttämölle Don Juanista (Don Giovanni) ”kivisen vieraan”, mikä tuo tapahtumiin parodista näkökulmaa.

On muistettava myös samanaikaiset Euroopan tapahtuvat. Hullu vuosi 1968 oli vielä edessä.

Moravia saapuu maahan Hong Kongista vaimonsa kanssa. jo alkuvaiheessa hän saa rautatieasemalla seurata kiinalaisnuorten laulu- ja tanssiesitystä, sama toistuu lentokoneessa. Maon punainen kirja tulee heti tutuksi.  Toiseksi hänen silmäänsä pistää lukuiset seinälehdet ja se kovin harras henki, kun noiden julistavien tekstien sisältöön näytetään tutustuvan. Myöhemmin tulevat myös lukuisat punakaartilaisten kulkueet ja kadunvarsikokoukset hyvin tutuiksi.

Moravia tajuaa aivan heti, että kyseessä on pohjimmiltaan uskonnollinen prosessi. Nuoriso seuraa vanhaa talonpoikaista perinnettä. Aivan kuin huomaamatta Mao on tuonut mukanaan ”jatkuvaan vallankumoukseensa” vanhan kungfutselaisen perinteen, aivan kuin vastapainona stalinistiselle aatemaailmalle. Tämä on yhtäältä Moravialta ristiriitaisia ajatuksia synnyttävä havainto, sillä Maoa pidetään ennen muuta kungfutselaisen perinteen kriitikkona. Maohan pyrki nimenomaan torjumaan konfutselaisen ajattelun, joka oli jähmettänyt koko Kiinan yhteiskunnallisen kehityksen. Kiinan kansantasavallan katsotaan antaneen kehitykselle uuden suunnan. Moravialla on kuitenkin terävät hoksottimet. Kiinan nuorison liikehdintä ei voi vyöryä sillä voimalla pelkästä johtajan käskystä, ei edes Kiinassa. Kyllä opiskelijanuoriso otti tuon jatkuvan vallankumouksen idean omakseen, koska se löysi sen ideasta omaa kulttuuriperintöään.   

Yksi vertailukohta Kiinan tapahtumille onkin 1490-luvun Firenze. Tuolloin dominikaanimunkki ja parannussaarnaaja Savonarola sai kaupungissa aikaan laajan kansanliikkeen, jonka myötä valtaa pitänyt Medicien suku häädettiin kaupungista. Savonarolan ympärille kasvoi laaja herätysliike. Hänen profetiansa saivat kansanjoukoissa tulta alleen. Hän perusti kaupunkiin teokratian, jossa kuninkaaksi julistettiin Kristus. Kun sitten Paavi ei saanutkaan toivomaansa tukea, Hän alkoi syyttää tätä harhaoppisuudesta. Lopulta omat kannattajatkin käänsivät hänelle selkänsä ja mies hirtettiin ja poltettiin roviolla kerettiläisyydestä syytettynä.

Maon käynnistämä liike on suoraa toimintaa, nuorison omaehtoista julistusta. Mikään puoluebyrokratia ei ole sitä käynnistänyt. Nuoret tuntuvat olevan sinä mukana sydämellään, omasta tahdostaan. Se on poikkeavaa käytöstä kuin vertaa puoluebyrokratian käynnistämiin poliittisiin kulkueisiin.

Moravian mukaan Mao on kääntänyt suuntaa, irti Neuvostoliiton mallin mukaisesta virkavaltaisesta ohjauksesta. Mao on hänen mukaansa huomannut maan tehneen suuren virheen 50-luvun Suuren Harppauksen pyrkimyksissä. Oli tehty väärin, kun lähdetty Neuvostoliittoa jäljittäen kilpajuoksuun maailman talousherruudesta Yhdysvaltoja vastaan. Mao ei jäänyt sitä märehtimään vaan ohittaen oman maansa jähmettyneen byrokraattisen koneiston halusi muuttaa suuntaa jatkuvan vallankumouksen tielle. Opiskelijanuoriso vastasi kehotukseen.  

Nykynäkökulmasta laajasti katsoen kulttuurivallankumouksen mullistukset olivat vuosien jälkeen yhtenä sysäyksenä myöhempiin uudistuksiin. Niitä varten piti luoda mieletön kaaos. Nyt voimme nähdä kehityksen hedelmiä. En ota kantaa sen hyvyyteen tai pahuuteen. Mutta omaan pikkuporvarilliseen uomaansa rypemään jäänyttä Neuvostoliittoa ei enää ole olemassakaan. Kiinan on löytänyt pikkuhiljaa oman aasialaisen suuntansa.

…

Moravia löytää kiinalaisesta mentaliteetista kahdet kasvot. Ne ovat vastakkaisia ilmiöitä, jotka ilmenevät, kun Moravia seuraa tiiviisti kansanjoukkojen käyttäytymistä. Toista niistä hän kutsuu väkivaltaisuudeksi, vaikka itse asiassa hän ei tarkoita mitään ulkopuolisiin kohdistuvaa vahingontekoa. Kyse on jonkinlaisesta järjestäytyneestä uhosta, voiman osoittamisesta. Se on yhtenäistä joukkokäyttäytymistä, johon kaikki (kuten punakaartilaiset) helposti sopeutuvat ja mukautuvat.  Suut avautuvat sotaisaan ja uhkaavaan lauluun, sitten huudetaan ”Eläköön!”, kaikilla on käsissään liput tai Maon kuvia, joita heilutetaan samaan tahtiin. Mielenosoittajat kohottavat nyrkkinsä, viittovat Maon punaiset kirjat käsissään uhkaavasti. Moravia kiinnittää huomionsa myös kasvoihin, löytää niistä vihan juonteita, silmät ovat värähtämättä, suu ammollaan, kaulajänteet kireinä. Vaikka käytös huokuu aggressiota, hän ei kuitenkaan tunne lainkaan levottomuutta eikä väkivallan pelkoa.

Hieman yllättäen Moravia löytää tuosta joukkovoimasta sivistyksen siemeniä, vanhan kulttuurin luomia rajanvetoja. Hänen mukaansa tuo yhtenäisyys viittaisi maan kungfutselaiseen perintöön.

Toinen elämys, jonka Moravia havaitsee kiinalaisen väkijoukon käytöksestä, on liikkumattomuus.  Kun punakaarti ryntää kaduille mielenosoitukseen, Moravia kääntää katseensa kulkueesta ja hän havaitsee miten liikkumattomina he reagoivat esimerkiksi seinäjulisteisiin. Kiinalaisten liikkumattomuus on toisenlaista, kuin me kuvittelemme. Se ei ole vastenmielisyyden purkausta, vaan se on oikeaa ulkopuolisuutta, täydellistä tunteettomuutta, kuin apatiaa. He tavallaan lakkaavat olemasta, aivan kuin olisivat siirtyneet muualle. He eivät ole vihamielisiä kulkueille tai mielenosoittajille. Syvältä heidän sisimmästään pääsee näkyviin toinen luonto, ikivanha kulttuuriperäinen ominaisuus. Se on Kiinan vanhimman tradition toiset kasvot kungfutselaisuuden vastapainoksi. Kyse on taolaisesta perinnöstä.

Moravia lainaa Laotsen teosta Tao te ching.

”Tao on tyhjä mutta kuitenkin tao on tyhjentymätön.”

”Vihkiytymällä taolle pienenee päivä päivältä. Eikä pieneminen lakkaa ennen kuin toimimattomuus on saavutettu.”

…

Kyllähän Moravia nostaa esille myös punakaartilaisten pimeän puolen. Pahin oli edessä mutta siitä oli tuolloin jo näkyviä merkkejä. Esimerkiksi se kuinka Tšinghuan yliopiston edustalla järjestettiin julkisia ”itsekritiikkinäytöksiä”. Hän nostaa esille Kiinan johtajan Liu Shaoqin vaimon Wang Guangmein. Liu oli Kiinan kansantasavallan presidentti ja hän auttoi aikoinaan maata selviytymään Suuren harppauksen katastrofista. Vuonna 1966 häntä alettiin kuitenkin pitää ”revisionistina” ja hän oli kulttuurivallankumouksen näkyvimpiä uhreja. Hänet sittemmin vangittiin ja hän kuoli vuonna 1969 vankilassa.

Wang Guangmei onnistuttiin kieroin menetelmin saamaan kansanjoukon eteen yliopistolle, jossa hänen molemmat tyttärensä opiskelivat.  Tapausta seurasi 20 000 opiskelijaa, opettajakuntaa ja muuta yleisöä. ”Käärme oli kiskottu kolostaan”, todettiin julkisesti. Siinä naista häpäistiin ja hänet pakotettiin harjoittamaan itsekritiikkiä.

Moravia on luonnollisesti järkyttynyt, vaikkakin yllättävän kyynisesti hän asiaa käsittelee. Hän näkee toki punakaarteissa myös uhan. Se ilmenee monissa paikoin. Pelkkään humoristiseen ihailuun hän ei sorru. Hän kyllä yhtäältä ihailee Kiinan poliittista taistelua – sen ”harvinaislaatuista vitaalisuutta, sen hedelmällisyyttä, kekseliäisyyttä, monipuolisuutta”. Mutta tuollaista julkista häväistystä, mihin Wang Guagmei esimerkiksi joutui, hän pitää keskiaikaan kuuluvana. Nuoret käyttäytyvät kuin ristiretkeläiset aikoinaan. Se on siis uskonnollista oikeauskoisuustaistelua.

Toisaalla Moravia kysyy, miksi Mao ei vangituta vastustajiaan, järjestä oikeudenkäyntejä heitä vastaan ja ammuta heitä, kuten Stalin olisi tehnyt. Moravian mukaan ”Mao ei tahdo henkilökohtaista valtaa väkivallan avulla kuten Stalin. Mao haluaa ideologista valtaa ohjeuksen ja kasvatuksen avulla. […] Niinpä hän ei tahdo, että Liu Shaoqi tapetaan vaan että hän muuttaisi mieltään, toisin sanoen tunnustaisi kerettiläisyytensä ja luopuisi siitä.”

No niin, sittemmin Liu Shaoqita kidutettiin vankilassa siinä määrin, että hän koki vähintään yhtä kivuliaan kuoleman kuin Stalinin uhrit.

En tämän takia tuomitse Moravian kirjaa. Se on hyvin avartava ja vilpitön. Avaa tuohon kiihkeään aikaan uusia näkökulmia. hän toisaalta myös tajusi punakaartin kaltaisen kansanliikkeen vaarat, mutta nähtävästi halusi nähdä tuon liikehdinnän mielellään myönteisessä valossa. Hän tavallaan innostui näkemästään.

Moravia tapaa muutamia mielenkiintoisia henkilöitä. Paikallisen kirjailijan kanssa hän käy dialogia, jossa molemmat etsivät välillä vuorosanansa Maon punaisesta kirjasta. Keskustelu Kiinan muurin merkityksestä on kiintoisa. Myös siitä puhutaan, kuinka Kiina hylkää kokonaan pikkuporvarillisen vaiheen historiallisessa kehityksessään ja etenee valtakuntana kehityksen maailmanvallaksi. Kansa ei pääse välivaiheessa vaatteilla koreilemaan. Hän vierailee vanhan työläisen kotona, joka eläköidyttyään on alkanut lukea Marxin ja Engelsin teoksia. Mies vastaa Moravian kysymyksiin poissaolevana. Kun siten on jäähyväisten vuoro, hänellä on jotain erityistä näytettävää. hän ohjaa vieraansa keittiöön ja avaa silmät loistaen kaasuhellan esitellen liekkiä kuin ihmettä. Moravia tajuaa asian ytimen.

Kirjan lopussa Moravia on vaimonsa kanssa syömässä Pekingin ankkaa typötyhjässä ravintolassa. Kiinalaiset itse ovat sen hylänneet, kun sitä pidettiin tuolloin porvarillisena. Pariskunta nauttii ruoasta, mutta kyllä siellä tulee orpo olo, kun kansa on kaduilla vallankumousta tekemässä. Sitten Moravia näkee näyn, mistä hän saa aiheen Don Juanin draamasta. Sama teema on myös Mozartin oopperassa Don Giovanni. Hotellin edustalla oleva Maon patsas tulee pariskunnan vieraaksi ja saattaa heidät matkalle. He ovat tuomittuja lähtemään kapitalistiseen ahdinkoonsa Eurooppaan. Karsea kohtaus jättää minut hieman hämilleen mutta toisaalla kuvastanee ristiriitaisia tuntoja. Don Juan yhdistettynä Maoon herättää kyllä tiettyjä assosiaatioita. Pekingistä Moravian matka suuntautui vielä Hong Kongiin ja Koreaan. Niistä hän ei montaa sivua kirjoittele.

Jälkilause:

Mitäkö noista 70-luvun ajoista olen oppinut? Kun tarkastelen työuraani, niin ainakin sen voi todeta, että olen elämässäni joutunut tekemisiin hyvin monenlaisten ihmisten kanssa. Toimeen on tultu. Jos mahdollista tai tarpeen, olen tutustunut lähemmin. Kokemuksista karaistui.

Sensuuria kulttuurin saralla

 En ole mikään äänikirjojen harrastaja mutta tämä esimerkki tuli tänään sattumoisin vastaan. Yleisradion ykköskanavalla kuunnellaan arkipäivisin kello 18.20 kymmenen minuuttia kerrallaan feministikirjailija Virginia Woolfin (1882-1941) erästä keskeistä romaania Orlando (valmistumisvuosi 1928), suomentanut Kirsti Simonsuuri (1984). Näin todetaan ohjelman esitteessä:

Fiktiivinen elämäkerta kuvaa nuoren aristokraatin Orlandon elämää 1500-luvun lopusta kirjan ilmestymisvuoteen asti. Orlando elää läpi eri aikakausien, mutta säilyy 36-vuotiaana ja muuttuu miehestä naiseksi.

Tuota kymmenminuuttista ei lähetetä uusintana mutta kirja on kokonaisuudessaan kuunneltavissa enää Areenassa äänikirjana täällä.

Itse havahduin kuuluttajan sanoihin tämän iltaisen kuuntelun lopussa. Hän totesi suurin piirtein näin: Teksti sisälsi rasistisia ilmaisuja ja luettaessa ne kohdat oli sensuroitu.

En tiedä, mistä ilmaisuista oli kyse enkä voi vahvistaa, löytyvätkö ne äänikirjasta, jonka siis pitäisi olla kokonaan kuultavissa Areenassa. Areenassa on vain todettu, että ”ohjelma sisältää yksittäisiä rasistisia ilmauksia luvuissa 2, 3, 5 ja 6”.

Tätä voin vain ihmetellä. Yleisradio on mennyt omavaltaisesti muuttamaan historiallista taideteosta. Enää ei voi luottaa teosten aitouteen. Aikoinaan historian tutkija Teemu Keskisarja jätti hommansa Yleisradion kolumnistina, kun hänen käyttämänsä ryssä-sana haluttiin kieltää. Hän oli kuitenkin käyttänyt sanaa omassa historiallisessa kontekstissaan. On jo alettu mukauttaa kaunokirjallisuuden klassikoita. Kuinka kauan kestää, että elokuvia aletaan leikata uudestaan?

Todetaan loppuun yksi positiivinen seikka: poistoista on sentään kerrottu.