Vadim Kozin on minulle tuore tuttavuus. Ehkä olin häntä ja hänestä
kuullut mutta se tieto oli mennyt toisesta korvasta ulos. Vasta tänä syksynä kiinnostus heräsi, kun
avasin uteliaana YouTubessa hänestä kertovan dokumenttifilmin.
Sen alussa hyvin vanha mies kertoo elämästään. Aluksi hän toteaa, että syntyi
kauppiasperheeseen vuonna 1903. Isä oli venäläinen ja äiti täysverinen
mustalainen. Eipä tarvittu enempää. Halusin tutustua hänen musiikkiinsa. Sen
myötä löysin paitsi loistavan muusikon myös koskettavan elämänkohtalon.
Kozin osoittautui monipuoliseksi ja tunnevoimaiseksi laulajaksi.
Mustalaisveri toi musiikkiin tulkinnallista herkkyyttä, romanimusiikille ominaista
intohimoa ja temperamenttia. Se tosin vain sävytti tulkintaa. Sukujuuriensa
ansiosta miehelle oli muotoutunut persoonallinen laulutyyli. Hänen ohjelmistoonsa kuuluu kevyttä iskelmää,
tangoja ja valsseja, venäläisiä romansseja ja laulelmia, joissa esittäjä
tulkitsee musiikin sanomaa. Usein taustalta löytyy koskettava runo. Mukana on sopivassa mitassa myös aitoa mustalaismusiikkia.
Kun nuoruuden tulkinnoissa tanssin rytmi vei mukanaan, niin myöhemmällä iällään
hän vaikuttaisi keskittyneen enemmän laulujen sisältöön. Eikä saa unohtaa, että
hän sävelsi myös itse.
Nimeän otsikossa häntä estradilaulajaksi. Hän lienee ollut
suurissa saleissa kuin kala vedessä mutta varmaankin elämänsä aikana hän sai
esiintyä runsaasti nimenomaan pienelle yleisölle. Voisin kuvitella, että niissä
hänen tulkintansa olivat koskettavimmillaan.
Vadim Kozinin urasta on kirjoitettu paljon, hänestä löytyy kiinnostavia
dokumentteja ja myös luentoja. Yritän jutussani avata hänen pitkän elämänsä
vaiheita. Totean kuitenkin, että hänestä kerrotuista materiaaleista löytyy
ristiriitaisuuksia, syntymävuotta myöten. Lisäksi on olemassa suoranaisia
aukkoja. Jossain vaiheessa Kozinia on luonnehdittu tarinankertojaksi, joka
saattoi värittää myös oman elämänsä faktoja. Olen muiden armoilla mutta yritän
säilyttää kriittisyyteni. Hänen eräisiin elämänvaiheisiin olisin halunnut
perehtyä tarkemmin, mutta aika ei nyt sitä salli.
Vadim Aleksejevitš Kozin syntyi 21. maaliskuuta vuonna
1903 Pietarissa. Hän kuoli valtakunnan toisella laidalla Magadanissa 19. joulukuuta
vuonna 1994. Hän eli siis 91-vuotiaaksi ja yli puolet elämästään hän asui
Kauko-idässä. Uran huippuvuodet
ajoittuvat kuitenkin Moskovaan 30-luvun lopulle ja 40-luvun alkuun. Hänen
syntymänsä ja kuolemansa ajoittuvat Venäjälle, mutta hän oli kuitenkin
selkeästi neuvostoliittolainen laulajatähti. Ja musiikki kuului olennaisena
osana hänen elämäänsä. Vaikka hän lauloi venäjäksi, hänelle on kertynyt myös
kansainvälistä mainetta. Hänen musiikkiaan on levytetty ainakin Yhdysvalloissa
(vuonna 1984). Mielenkiintoa herättänee sekin, että lähinnä rokkariksi
luokiteltu brittilaulaja Marc Almond on noin kymmenen vuotta sitten levyttänyt
LP-levyllisen Vadim Kozinin tunnetuksi tekemiä lauluja. Almond tutustui miehen
elämänkohtaloon Venäjän matkallaan. Siitä syntyi radiodokumentti
In Search of Vadim Kozin ja BBC:n julkaisema kirjoitus (venäjäksi täällä).
Kozinin voi todeta laulaneen koko ikänsä. Ura alkoi 20-luvun
puolivälissä ja vielä 90-vuotiaana hän esiintyi lähes hampaattomana ukkona
muutamassa TV-dokumentissa joko itseään pianolla säestäen tai ilman sitä. Se on
elävää, vahvan omakohtaisesti koettua musiikkia. Siinä on jo aivan toinen sävy
kuin uran alkupuolen tanssimusiikissa ja herkissä romansseissa. Tyylikkäästi
karkeaääninen vanhus luo yhden miehen musiikkiteatteria.
Magadan ja Kauko-itä antavat valveutuneelle lukijalle
viitettä miehen menneisyydestä. Hänet vangittiin vuonna 1944 ja seuraavan
vuoden helmikuussa hän sai 8 vuoden pakkotyörangaistuksen ja joutui Siperian
junaan. Mies oli tuolloin suuri tähti ja sen mukaisesti häntä kohdeltiin. Matkasta
tuli tavallista pitempi, kun suuremmissa pysähdyspisteissä haluttiin kuulla
hänen esiintymistään. Niin hyödynnettiin ainutkertaista mahdollisuutta. Perille
Kolymaan tultiin vuoden loppupuolella.
Pakkotyövankina Kozin pääsi suhteellisen helpolla. Koviin
uuvuttaviin ruumiillisiin töihin hän ei joutunut. Hänen taustansa otettiin toki
huomioon. Hänet värvättiin vankileirin musiikkiteatteriin (Matlag). Sitä johti
Vankileirin johtajan puoliso Aleksandra Gridasova. Hänestä kerron alempana
lisää. Rangaistuksensa hän kärsi siinä määrin esimerkillisesti, että viiden
vuoden kuluttua hän pääsi ehdonalaiseen vapauteen. Moskovaan tai Leningradiin
ei ollut kuitenkaan tuolloin paluuta ja mies jäi Magadaniin. Myöhemmin
eläkeiässä, kun asumislupakin olisi heltynyt, hän ei enää halunnut palata.
Mennään laulajan sukutaustaan ja elämänvaiheisiin.
Äidin puolelta suvussa oli musikaalisuutta. Hänen isoisänsä
sisko oli kuuluisa, jopa tsaari Nikolai II:n ihailema tummaääninen
mustalaislaulajatar Varvara (Varja) Panina (1872-1911).
Vadimin äiti lauloi ennen naimisiin menoaan kuorossa. Perheessä vieraili usein
laulajia ja sen myötä myös Vadim kasvoi kiinni musiikkiin.
Myöhemmin aloittaessaan laulajanuraansa hän käytti
taiteilijanimiä. Yhdessä vaiheessa hän kutsui itseään Varja Paninan
lapsenlapseksi, mikä ei siis pitänyt paikkaansa. Hän ei kuitenkaan pannut
kynttiläänsä vakan alle vaan yritti hyödyntää äitinsä sukujuuret. Myöhemmin
80-luvulla, kun USA:ssa julkaistiin Kozinin levy, miestä luonnehditaan edelleen
tuon maineikkaan mustalaislaulajattaren lapsenlapseksi. Se oli oiva
mainoskikka.
Kozin oli suhteellisen varakkaasta kauppiasperheestä. Voisi
kai puhua ylellisyydestä, sillä kerrotaan, että perheessä oli Benz-merkkinen
auto. Vallankumouksen jälkeen perheen elintaso romahti. Ja isän terveys meni
mukana. Hän kuoli pian 20-luvun alussa. Vadimilla oli neljä sisarta ja myös hän
joutui kantamaan osaltaan vastuuta elatuksesta. Vadim oli alkuaan pianistina
mykkäelokuvaesityksissä. Niiden alussa oli tapana pitää konsertteja. Sitten
kävi se ”tavallinen tarina”. Vadim joutui sattumoisin sijaistamaan
laulusolistia ja siitä avautui uusi ura. 20-luvun villimmästä ilmapiiristä
siirryttiin 30-luvulle. Yhteiskunta ”eheytyi”. Vuonna 1931 mies pääsi valtion
viralliseen solistikaartiin. Palkka oli vakaa ja säännölliset mutta tulot
niukat. 30-luvun puolivälin jälkeen hän rohkeni pyytää kollegansa kanssa
organisaatioltaan palkankorotusta. Kollega sai haluamansa, Kozinille sitä ei
herunut. Se kai otti miestä kunnian päälle ja hän päätti lähteä kokeilemaan
onneaan pääkaupunkiin Moskovaan.
Moskovassa hän sai pian osakseen huomiota ja pian hän pääsi
jo levyttämään. Kozin on itse kertonut, että hän oli alkuvaiheessa täysin
varaton, ravintona oli pelkkää leipää ja kuumaa vettä. Uralle tuli levytysten
myötä äkkinousu.
Vauhti kiihtyi - ja yleisö hurmaantui. Levytyksiä tehtiin
hurjaa vauhtia. Levyjä jonotettiin siinä määrin, että ainakin tämän artikkelin mukaan
tarvittiin jopa miliisijoukkoja valvomaan järjestystä. Osaltaan miehen
suosiosta kertoo sekin, että kun sodan alettua äänilevyjä jouduttiin
sulattamaan sotatarviketuotantoa varten, Kozinin levyt olivat poikkeus, niihin
ei kajottu.
Sotavuosina Kozin oli viihdytysjoukoissa. Hänen yhtyeellään
oli käytössä oma junanvaunu ja matkakilometrejä kertyi. Hän esiintyi sotilaiden parissa ja mm. sairaaloissa
siten taisteluhenkeä osaltaan kohottaen.
…
Jäädään vielä sotavuosiin. Koziniin liittyen on olemassa
eräs uskomaton tarina, jota esitetään toteutuneena faktana, mutta jonka
todenperäisyyttä sopinee epäillä.
Kyseessä on Teheranin
konferenssi marraskuun ja joulukuun vaihteessa 1943 (28.11-1.12.).
Siihenhän osallistuivat Neuvostoliiton , Ison-Britannian ja Yhdysvaltain
päämiehet. Winston Churchillilla vietti siellä syntymäpäiviään marraskuun
viimeisenä päivänä (69 vuotta). Paikan päällä järjestettiin luonnollisesti
syntymäpäiväjuhla. Kerrotaan, että Churchill esitti Stalinille toiveen saada
kuulla siellä venäläistä suosikkilaulajaansa Vadim Kozinia. Stalin tietysti
kutsui Kozinin pikakomennuksella Teheraniin. Myös muita kansainvälisiä tähtiä
hankittiin paikalle: Marlene Dietrich, Maurice Chevalier ja Argentiinassa asuva
venäläistaustainen mustalaislaulajatar Isa Kremer. Tarinan mukaan Isa Kremer
kehotti Kozinia pakenemaan Neuvostoliitosta. Hänen kerrotaan laulaneen juhlassa
laulun, jonka sanomaan kätkeytyi jonkinlainen ”täky” eli vastenmielisyyden
ilmaus Stalinille. Kozin palasi kuitenkin kiltisti kotimaahansa.
Tuo tapaus olisi luonnollisesti Kozinin uran kannalta kovin mairitteleva. Kyseenalaiseksi sen tekee kuitenkin se seikka. että mikään muu taho ei ole vahvistanut noita synttäreitä. Marlene Dietrich ja Maurice Chevalier eivät ole siitä maininneet missään yhteydessä. Ja kaiken lisäksi tiedetään, että tuolloin ei liioin Dietrich eikä Chevalier olisi päässyt matkustamaan Teheraniin. Dietrich oli tuolloin Yhdysvalloissa, ja Chevalier oli miehitetyllä alueella Ranskassa, josta poispääsy oli mahdotonta.
Kaiken lisäksi ei edes Churchill ole maininnut noista syntymäpäivistä
koskaan halaistua sanaa, ei edes omissa muistelmissaan. Luulisi, että
tuollainen kanainvälinen tilaisuus olisi kertomisen ja muistelemisen arvoinen. Oudolta
kuulostaa myös ajatus, että Churchill olisi tuntenut Kozinin musiikkia. Tuon
tiedon kuulin eräästä dokumentista. Itse en toki ole koskaan lukenut
Churchillin muistelmia.
Miten ylipäänsä tuollainen tarina on saanut alkunsa. Sitä on
levitetty ihan vakavasti otetuissa julkaisuissa kritiikittömänä faktana.
Toisaalta Kozinin tiedetään olleen lahjakas tarinan kertoja, eikä häntä aina
voinut ottaa vakavasti. Kuitenkin tuollaisen tarinan keksiminen vaatii jo suurta
lahjakkuutta.
Palaan vielä alempana erääseen Kozinin muisteloon, jolla on
selkeä yhteys Teheranin ”synttärikutsuihin”.
….
Vuosi 1944 toi kuitenkin miehen elämään käänteen. Hänet
vangittiin ja tuli tuomio. Vangitsemisen syitä onkin sitten spekuloitu kovin
eri tavalla. Siitä saisi laajankin jutun, mutta yritän pysyä kohtuudessa.
Totuus jää edelleen epäselväksi mutta kyllä menneestä jotain avautuu.
Yleisin versio ja eräänlainen puolivirallinen totuus on
sanaharkka tuolloisen sisäministerin Lavrenti Berijan kanssa. Berija oli
pyytänyt laulamaan Stalinista. Kozin oli kieltäytynyt vedoten siihen, että
sellaiset laulut eivät sovi hänen ohjelmistoonsa. Berija oli todennut, että onhan hän laulanut myös
Leninistä. Toden totta, hänen tuotannossaan on 20-luvulta peräisin oleva vallankumousrunoilija
Saša
Tšornyin
runoon sävelletty laulu, jonka lopussa mainitaan Lenin. Kozin ei kuitenkaan
taipunut. Ristiriitaisuutta asiaan tuo sekin tieto, että Kozinin on kerrottu
ihailleen Stalinia.
Toinen versio on hänen huumorinsa. Jonkun kerrotaan
ilmiantaneen hänet poliittisesti arveluttavista vitseistä. Hän piti päiväkirjaa
ja kerrotaan, että hän oli kirjoittanut siihen jotain arveluttavaa (hänellä
kerrotaan olleen tapana kirjoittaa kuulemansa tarinat ylös) ja hänen
hotellihuoneessaan käytiin vallinneen tavan mukaan urkkimassa.
Sitten on yksi syy, josta eräissä dokumenteissa ja
kirjoituksissa vältellään kertomasta eikä toki Kozin itsekään sitä mitenkään
kommentoi. Huhut kuitenkin kiersivät aikoinaan vahvoina. Se oli hänen
homoseksuaalisuutensa. Eri lähteissä on kerrottu, että Leningradissa häntä
pidettiin julkihomona. Viitataan jopa alaikäisiin kohdistuneeseen seksuaaliseen
häirintään. Toisaalta on niitä, jotka haluavat ylläpitää oman idolinsa
julkisuuskuvan siloisena eivätkä tällaisesta edes vihjaa. Erään viitteen voisi
kai antaa myös se tosiseikka, että Kozin ei elämässään koskaan avioitunut. Hän
vietti eläkevuosiaan suhteellisessa yksinäisyydessä kissojensa kanssa. Aivan
80-luvun lopussa hänestä kiinnostuttiin uudelleen, oma rauha taisi mennä sen
mukana mutta mies oli vain hyvillään, kun hänen musiikkinsa sai huomiota.
Tuo homoseksuaalisuus tarvitsee hiukan lisäystä. 20-luku
varsinkin kulttuurielämässä oli Leningradin kaltaisessa metropolissa villiä
aikaa. Vapaamielinen ilmapiiri oli
levinnyt myös Neuvostoliiton keskuksiin. Homoseksuaalisuus kiellettiin siellä
virallisesti vasta 30-luvulla. Tästä hyvänä vertailukohtana on elokuvaohjaaja
Sergei Eisenstein. Hän pohti avoimesti omaa seksuaalisuuttaan ja kokeili mm
freudilaista terapiaa siitä johtuvaan masennukseen. 30-luvulla maailma muuttui
ja myös Eisenstein sai kokea ongelmia. Hän meni ”kaappiin” ja loi platonisen
parisuhteen naisen kanssa.
Hauskan seikan voi kuulla tässä
TV-dokumentissa musiikin keräilijä Nikolai Markovitšin suusta. Hän on erittäin
pätevä ja selkeäsanainen asiantuntija. Ohjelman lopussa hän kuitenkin pitää
lyhyen puheenvuoron, jossa hän hienovaraisesti ”irtisanoutuu” laulajan
yksityiselämästä. Ei hän suoraan sitä sano, vaan tosiaankin yrittää selvitä
tilanteesta diplomaattisesti. Hän kertoi arvostavansa ja ihailevansa Kozinin
musiikkia, mutta yksityiselämään hän ei kajoa. Tuo asenne herätti kieltämättä
ristiriitaisia tunteita.
…
Kozinin omista sanoista ei kertoman mukaan saa täyttä
selvyyttä. Eräässä aivan loppuvaiheessa tehdyssä haastattelussa
Kozinilta kysyttiin, mikä toi miehen Magadaniin. Kozin vastasi kutakuinkin
seuraavaan tyyliin: ”Berija kutsui minut luokseen ja tarjosi matkaa Magadanin
lomakeskukseen.” Huumori oli tuolloin jo
lähes ysikymppisellä miehellä vielä tallella. Mainitaan vielä sekin, että
samassa yhteydessä haastattelija kysyi, miksei hän ole palannut Moskovaan.
Vastaus oli selkeä: ei ole halunnut, vaikka hänelle oli tarjottu jopa asuntoa.
Tämä luonnollisesti tarkoittaa eläkevuosia. Vankileirituomion päättyessä ei
asumisoikeutta Moskovaan tai Leningradiin ollut mahdollisuutta saada.
Virallisesti syynä
tuomioon oli valtiollisen salaisuuden paljastaminen. Viitataan siis sisäpoliittisiin
asioihin, mikä merkitsee sitä, että Kozin oli poliittinen vanki. Siihen viittaa
myös kanssakäyminen sisäministeri Berijan kanssa. Tosin esimerkiksi hänestä
tehdyssä elämäkerrassa viitataan homosuhteet kieltävään lakiin, joka oli tullut
Neuvostoliitossa voimaan vuonna 1933. Kun Kozin pääsi vuonna 1950 ehdolliseen
vapauteen, asiapaperissa oli rangaistuksen perusteena pelkkä viiva.
….
Oikeastaan minun
intuitiivinen käsitykseni tavallaan kirkastui, kun katsoin Kozia käsittelevän
pätkän Theo Uittenbogaardin vuonna 1993
ilmestyneestä TV dokumentista Gold –
Lost in Siberia (löytyy täältä). Siihen viitataan myös englanninkielisessä
Kozinin Wikipedia-artikkelissa. Aluksi on todettava se, että tuon artikkelin
mukaan Kozinia olisi pyydetty esiintymään Winston Churchillille helmikuussa
1945 pidettyyn Jaltan konferenssiin. Kozin kertoo haastattelussaan aivan muuta.
Hän toteaa laulaneensa suurille johtajille ja mainitsee muiden ohessa myös
Charles de Gaullen. Ja lisäksi hän puhuu tällä kertaa Moskovasta. Toden totta, historian
kirjat kertovat, että de Gaulle kävi vuoden 1944 lopussa Moskovassa
neuvottelemassa. Vierailun tavoitteena oli valmistella tulevaa Jaltan
konferenssia, jonne de Gaullea ei kutsuttu.
Haastattelusta jää
kyllä sekava kuva. Ensiksikin mies on jo täyttänyt 90 vuotta ja oli lopullisen
sairastumisensa kynnyksellä. Hän ilmiselvästi hermostuu haastattelijaan, joka
käy päälle ristikuulustelunomaisesti eikä annan Kozinin selvittää asiaansa
rauhassa. Kozinin tunteet kuumenevat, kun nainen mm. tiuskii keskeyttäen miehen
käsitystä Stalinista.
Kozin kertoo
tavanneensa Stalinin ja esittää esimerkkinä tšastuškan (kansan suussa elävä humoristinen
pilalaulu), jonka Stalin oli Kozinin mukaan laulanut. Haastattelija-nainen
kuuntelee kai ilmeisen kärsimättömänä. Häntä ei laulu taida kiinnostaa. Hänen tehtävänsä on muu. Kozin kertoo
arvostaneensa Stalinia. Hänen myönteisyyttä tukee myös muualta lukemani tieto,
jonka mukaan Kozinilla oli kirjahyllyssään Stalinin elämäkerta. Sitten Kozin kertoo laulaneensa suurille
johtajille Moskovassa, mm. Charles de Gaullelle.
Nainen yrittää tiuskia Kozinilta, miksi hänet vangittiin. Siinä
yhteydessä hän mainitsee Berijan, joka ”lähetti hänet Kolyman lomakeskukseen”.
Hän lisäksi kertoo jo yllä todetun asian. Berija oli vaatinut miestä laulamaan
Stalinista ja vetosi siihen, että onhan hän laulanut Leninistäkin. Sitä
kertoessa vanhan miehen ajatuksen juoksu hieman menee sekaisin. Hän alkaa
laulaa tuota Saša Tšornyin runoon sävellettyä laulua, jonka
lopussa mainitaan Lenin. Nyt tuo muisto
saa hiukan sekavan sävyn. Nainen saa lopulta selvää vastausta siihen, miksi
mies vangittiin. Minusta
Kozin koki kysymyksen tungettelevaksi. Siksi hän reagoi tuohon tapaan.
Tuo haastattelu avasi
minulle jotain Kozinista. Hän näytti elävän täysin musiikille. Laulamista eivät
muistiongelmat kiusanneet. Menneiden tapahtumien muisteluun hän ei kuitenkaan
syttynyt. Hän oli jo vanha eikä kulunut kauaakaan, kun hän jo sairastui
viimeisen kerran. Kun muistelu ei kiinnostanut, hän herkesi luontevasti kesken
kerronnan laulun maailmaan. Mies oli joutunut elämänsä lopulla aikamoiseen myllerrykseen.
Siinä tilassa vangitsemisen syistä tiuskiminen on jo liikaa. Ne asiat hän oli
aktiivisesti unohtanut. Berijasta kertominen oli aivan kuin peitteeksi
esitetty, vaikka oli varmasti totta. Muuhun ei ajatus taipunut.
Charles de
Gaullesta Kozin kyllä kertoo niin vakuuttavasti, että taipuisin uskomaan, että
hän toden todella esiintyi hänen kunniakseen. Tuolloin hän kuitenkin oli jo
vangittuna ja näin ollen hänet oli täytynyt kuljettaa juhlaan kahleissa. Haastattelija
olisi voinut kysyä siitä, mutta se ei kuulunut agendaan.
Yksi vainon ja tuomion syy saattoi ainakin osaltaan olla
myös tähteys. Ollessaan suosionsa huipulla Kozinin suosio oli hämmästyttävä
(ainakin tämän artikkelin
mukaan). Konsertit olivat loppuunmyytyjä, hänen levyjään jonotettiin.
Artikkelin mukaan tarvittiin jopa miliisivoimia valvomaan järjestystä. Osaltaan
suosiosta kertoo sekin, että kun sodan alettua äänilevyjä jouduttiin
sulattamaan sotatarviketuotantoa varten, Kozinin levyt olivat poikkeus, niihin
ei kajottu.
Tuo suosio ei luonnollisestikaan voinut olla vaikuttamatta
laulajan mentaliteettiin.
Totalitaristinen byrokratiakoneisto ei seurannut kovin suopeana, jos
siinä tilanteessa kansan suosikissa alkoi ilmetä ylimielisyyttä. Sotavuosina
Kozin palkittiin valtakunnallisesti arvostetulla kunniamerkillä, kun hän kävi oman
yhtyeensä kanssa esiintymässä taisteluihin valmistautuvien tai niistä toipuvien
sotilaiden luona rintaman liepeillä. Tuolloin häneltä edellytettiin tuon
kunnianosoituksen mukaista arvokasta käytöstä. Ylimielisyydeksi saatettiin
kokea se, kun hän alkoi vaatia omien sukulaistensa (äidin ja sisarten)
vapauttamista piiritetystä Leningradista. Kun sitten asia ei edistynyt, niin
Kozin reagoi siihen voimakkaasti. Se koettiin maan sotavoimien halventamisena
eikä sitä siedetty.
Neuvostoliiton historiassa on kyllä tapauksia, joissa suuret
tähdet on vaiennettu. Olen aiemmin kirjoittanut hyvin nuorena huipulle
nousseesta jalkapalloilija Eduard Streltsovista (täällä).
Tapaus on tosin 50-luvulta. Hän oli mukana jopa
olympiakultaa voittaneessa Venäjän maajoukkueessa Melbournessa 1956.
Tekaistun rikoksen perusteella hän sai kuitenkin raiskaustuomion. Hän kuitenkin
vielä palasi huipulle Venäjän maajoukkueeseen. Kozinin ohella estraditähdistä
on vaiennettu mm. Georgi
Vinogradov. Sekin tapahtui 50-luvun
alussa. Kozinin tapaus tosin poikkeaa siinä, että vangitseminen ja tuomio tulivat
sota-aikana. Yhtä kaikki, auktoriteettiaan herkkähipiäisesti suojeleva
hallintokoneisto saattoi reagoida äärimmäisen voimallisesti. Sen me tiedämme
historiasta. Kansan huulilla ollut nimi
katosi yhtäkkiä julkisuudesta. Hän unohtui, mutta siihen aukkoon tuli nopeasti
muita tilalle.
…
Kozin pääsi vankileirivuosistaan verrattain helpolla. Noita
vuosia ei voi rinnastaa niihin lukuisiin kauhukuvauksiin pakkotyöstä, nälästä,
keripukista ja muista sairauksista. Mihinkään voimia raastaviin kaivostöihin
tai vastaavaan häntä ei pakotettu. Nöyryytykset olivat henkistä laatua, sillä
aina sopivin välein joku pomo hoksasi muistuttaa hänen homoudestaan. Sen mies
kesti. Mies kärsi tuomionsa pääosin vankileirien musiikkiteatterissa
laulusolistina.
Hän pääsi ehdonalaiseen vapauteen ennen määräaikaa vuonna
1950. Asumislupaa Moskovaan ei miehelle myönnetty, eikä hän kai olisi sinne
halunnutkaan lähteä. Vapauduttuaan mies jäi Magadaniin. Sieltä löytyi
vaatimaton asunto. Hänellä oli aluksi myös tavallinen työpaikka, mutta varsin
pian hänestä tuli paikallisen filharmonian solisti. Aluksi mies oli
matkustuskiellossa mutta vähitellen esiintymismatkojen myötä luvat laajenivat.
Hänen konserttinsa vetivät sen veran runsaasti yleisöä, että lipunmyyntitulojen
ansiosta hän piti Magadanin filharmoniaa taloudellisesti pystyssä.
Konserttimatkat ulottuivat yhä kauemmas Siperiaan ja
Kaukasukselle. Kerrotaan, että hän
käväisi myös Moskovassa esiintymässä. Se oli kuitenkin pikavisiitti ja
esiintymistilaisuus oli täysin tavalliselta yleisöltä suljettu.
Sitten vuonna 1959 taas tapahtui. Kozin pidätettiin hänen
ollessaan Habarovskissa esiintymismatkalla. Hän sai uuden tuomion.
Nyt hän selvisi kahdella vuodella. Vuonna 1961 mies pääsi
ehdonalaiseen vapauteen. Tuolloin hänellä ei ollut mahdollisuutta kärsiä
rangaistusta laulamalla. Hän tosin pääsi toimistotöihin ollen puunjalostustehtaalla
jonkinlaatuisena laskijana. Tehtävänsä hän täytti nähtävästi mallikkaasti. Tuon
tuomion taustat viittaavat vielä vahvemmin homoseksuaalisuuteen. Häneen
liittyen myös alaikäiseen kohdistunut seksuaalinen häirintä on joissain
yhteyksissä mainittu. Mutta todettakoon, että siitäkään en voi esittää selkeää
faktaa.
…
Tästä tuomiosta ainakin eräissä julkaisuissa mielellään
vaietaan. Se ei sovi hänestä luotuun kuvaan Stalinin ajan mielivallan uhrina.
Sen taustalla on lakipykälä nro 121, joka koskee homosuhteita. Wikipedian
mukaan rikos miesten keskisestä sukupuolisuhteesta perustuu juridisesti
epämääräisenä pidettyyn lainsäädäntöön. Kun 50-luvulla stalinismi kaatui, se ei
suinkaan lopettanut homovainoja vaan jopa kärjisti niitä. Pelättiin, että
joukkoarmahdusten myötä erilaiset rikollisten suosimat alakulttuurit saavat
sijaa. Yhteiskunnassa vahvistettiin valvontaa sen ”ilmenemismuotoja kohtaan”.
Kozinin tuomio vuonna 1959 on vielä alkusoittoa. 1960- ja 70-luvuilla todetaan
homovastaisten tuomioiden lisääntyneen 40 %. Lisäksi yhteiskunnassa pyrittiin
irti Stalinin ajan mielivallasta, se toi yhteiskunnassa omat vaatimuksensa myös
lainsäädännön ja tuomioiden perusteisiin. ”Homolakien” suhteen tämä merkitsi
sitä, että alettiin kehitellä niihin lääketieteellisiä perusteita. Vertailun
vuoksi totean, että 60-luvulla alkoi vahvistua myös pyrkimys etsiä
toisinajattelijoiden tuomioiden taustalle psykiatrisia syitä, mikä siis
merkitsi heidän sulkemista mielisairaaloihin.
Samaisessa venäjänkielisessä Wikipedia-artikkelissa Vadim
Kozinin tuomio mainitaan yhtenä esimerkkinä Hruštšovin ajan oikeuden
päätöksistä. Muutamat taiteilijat kokivat uuden tilanteen sen verran
uhkaavaksi, että pyrkivät pois maasta. Siitä esimerkkinä on balettitanssija
Rudolf Nurejev, joka jäi vuonna 1961 palaamatta esiintymismatkaltaan.
….
Tuon vielä tuohon tuomioon erään seikan pakkaa sekoittamaan
– nimittäin Kozinin päiväkirjat. Hän teki vankileiriltäkin päiväkirjaa ja
sieltä löytyy ainakin yksi homokuvaus. (Siitä kuvaus täällä). En
viitsi sitä tähän nyt suomentaa, mutta totean, että Kozin itse on siinä kyllä
osallinen mutta varsin passiivinen seurailija. Päiväkirjan arvo on lähinnä olla
yhtenä autenttisena dokumenttina vankileirin arjesta. On epäselvää,
tuomittiinko Kozin toisen kerran tuosta päiväkirjamerkinnästä vai onko käynyt
ilmi jotain omakohtaisempaa. Epävarmuutta ja epätietoisuutta siis leijuu
ilmassa, mielivallasta puhumattakaan. Jo ensimmäisen pidätyksen ja tuomion
yhteydessä kerroin Kozinin tavasta tehdä muistiinpanoja ja siitä, että hän
kirjoitti muistiin myös poliittisesti arveluttavia seikkoja. Tämä
artikkeli toteaa, että Kozinin päiväkirja oli todellinen löytö, joka avasi
ulkopuolisille vankileirien elämää, myös homoseksuaalisuutta. Minulla ei ole
nyt aikaa eikä mahdollisuutta mennä asiassa pintaa syvemmälle.
Myös eräs toinen seikka tuo epäilyihin epäselvyyden verhoa.
Nimittäin aina homoseksuaalisuudesta tuomittu mies ei välttämättä ollut
harjoittanut haureutta toisen miehen kanssa. Tästä esimerkkinä elokuvaohjaaja
Sergei Paražanovin
tapaus 1970-luvulta.
Läpikäymissäni materiaaleissa kerrotaan Kozinin
luonteenpiirteestä eräs olennainen, paljon selittävä seikka. Hän oli lähinnä
boheemi taiteilija, joka ei aina ajatellut asioita nenäänsä pitemmälle. Se
näkyy paitsi tavassa luoda päiväkirjaa myös ylipäänsä huolettoman rennoissa
elämäntavoissa. En epäile, että Leningradin vuosina 20- ja 30-luvuilla hänestä
on saattanut muotoutua erilaisia mielikuvia. Hänhän käytti muun muassa
itsestään taiteilijanimiä, ensimmäisestä (näyttelijätär Vera Holodnajaa
mukailevasta) hän joutui poliittisten seikkojen vuoksi luopumaan. Harmittomalla
kaverilla ei jäänyt sormi suuhun vaan hän keksi uuden väittäen olevansa
laulajatar Varvara Paninan lapsenlapsi. Luonteeseen kuuluu myös suorasukaisuus
ja suoranainen nenäkkyys. Siitä kertoo paitsi monet mahdollisesti keksityt
tarinat myös tapa vaatia hieman ennen pidätystään hallitukselta toimia omien
lähisukulaisten pelastamiseksi piiritetystä Leningradista.
En voi siis tietää, mitä Habarovskissa aikoinaan on
tapahtunut, mutta tässäkin nousee väkisin mieleen ajatus pelotevaikutuksesta.
Tuntuu, että samalla tapaa kuin yllä jo mainitsemani jalkapalloilija Eduard
Streltsovin saama raiskaustuomio, myös Vadim Kozinin tuomion haluttiin osaltaan
olevan tuon ajan yhteiskunnassa pelotteena, pelkistetysti todeten osoittamassa
väestölle, miten ei kannata käyttäytyä. Varovaisuus oli siis viisautta. Molemmathan
pääsivät kaiken lisäksi ehdonalaiseen vapauteen.
Vapauduttuaan vuonna 1961 hän joutui kuitenkin
ponnistelemaan päästäkseen uudelleen kiinni normaaliin elämään. Häneen oli
lyöty leima ja työnantajat karttoivat sellaisen tuomion saaneen palkkaamista. Hänellä
oli kuitenkin tukijoita, joilla riitti kärsivällisyyttä ja kansalaisrohkeutta.
Hänen musiikkinsa ihailijat eivät halunneet jättää vaatimatonta miestä
heitteille. Erään tukijansa ansiosta hän pääsi töihin Magadanin kirjastoon.
Ilmiantokulttuuri oli kuitenkin yhteiskunnassa vallalla. Hänestä kanneltiin.
Kerrotaan, että hänet jouduttiin erottamaan mutta kärsivällinen henkilö
palkkasi hänet uudelleen. Vuonna 1965 Kozin eläköityi.
Henkisen paineen alla musiikki pelasti miehen. Koko ajan hän
jatkoi musiikintekoa. Uskollisimmat ihailijat eivät häntä hylänneet. Hän pystyi
jatkamaan esiintymisiään ja luomaan myös uutta musiikkia, mm. tunnettujen
runoilijoiden teksteihin. Ohjelmistoon tuli jopa tuolloin ajankohtaisen Jevgeni
Jevtušenkon
runoon luotu sävellys (Идут белые снеги, 1965). Tuo runo on muuten Pentti
Saaritsan suomentamana saanut nimen Leijuu
valkeaa lunta. Itse pidän siitä kovasti ja myös suomennoksessa on kyetty
välittämään sen ydinsanoma. Se löytyy kokoelmasta Runoni (Kirjayhtymä 1984, s. 179).
Vaikka valtakunnallisesti Kozin eli pimennossa, niin
paikallisessa Magadanin televisiossa näytettiin 70-luvulla Kozinin
musiikillisia tapaamisia. Netistä löytyy niiltä ajoilta filmikatkelmia, joissa nähtävästi
hänen asuntoonsa on kokoontunut ystäviä musisoimaan. Brežneviläinen pysähtyneisyyden
aika ei kuitenkaan suonut Kozinin kaltaiselle valtakunnallista ”come
backia”. 80-luvun alkupuolella mies jäi
hiljaiseloon käpertyen yksiöönsä lähinnä kissat seuranaan. Erään muistelijan
mukaan hän seurusteli niiden kanssa siinä määrin tiiviisti, että nämäkin
taisivat pitää isäntäänsä kissana. Se oli äärimmäisen vaatimatonta ja niukkaa
elämää. Oma siisteys ja hyvinvointikin unohtuivat. Sitten vuosikymmenen lopussa
herättiin, kun myös Moskovaan kiiri tieto, että Kozin on elossa. Dokumenttielokuva
Viimeinen romanssi (täällä)
kertoo eräästä Kozinin entisestä ihailijattaresta, joka matkustaa Magadaniin
tavatakseen vielä idolinsa. Nainen huomaa miehen tilan, hän jää kaupunkiin huolehtimaan
vanhuksesta. ”Asfaltinharmaaksi kauhtunut ukko” saa kasvoihinsa vielä uuden
hehkun. Nainen saa ihmeitä aikaan. Miehen 90-vuotispäivän kynnyksellä laulajan
asunnon viereiseen huoneistoon rakennetaan erityinen, sädehtivän punaiseksi
koristeltu musiikkikabinetti. Myöhemmin Kozinin kuoleman jälkeen siihen ja
Kozinin asuntoon luodaan kotimuseo. Nainen on kaiken takana. Hän jää kaupunkiin
museon hoitajaksi.
Eräät Neuvostoliitossa ja Venäjällä vaikuttaneet
kuuluisuudet, kuten Iosif Kobson, käyvät häntä tapaamassa ja saapuvat myös
miehen 90-vuotisjuhliin vuonna 1993. Mies itse kuitenkin kieltäytyy viime
hetkellä lähtemässä hänen kunniaksi järjestettyyn juhlaan. Siihen hänellä oli
oma syynsä, jota on vaikea sanoiksi muovata. Ulkopuoliset voivat sen vain
aavistaa. TV-dokumentissa naisystävä kertoo miehen todenneen, että ”muistettiin
kyllä 90-vuotispäivillä, ei muulloin.”
Samana vuonna, kun juhlittiin Kozinin 90-vuotispäiviä,
Venäjän parlamentti lakkautti pahamaineisen homolain. Se oli ollut voimassa
vuodesta 1933 lähtien 60 vuotta. Jotain symboliikkaa kai siinäkin on.
Myöhemmin asuintalon lähistölle pystytetään muistomerkki.
Siinä Kozin istuu penkillä talvitamineissa huopikkaat jalassa, kissa sylissä.
Minusta se on sympaattinen muisto laulajasta. Kaikki eivät siitä kuitenkaan
pidä, osa on jopa närkästynyt. Heidän mielestään Kozin olisi ansainnut
arvokkaamman luomuksen. Sen luonut
taiteilija on kuitenkin luomuksensa takana. Hän oli asunut Magadanissa, nähnyt
Kozinin juuri sellaisena, kuin muistomerkki esittää. Kuva siitä ja monista
muistakin laulajaan liittyvistä asioista löytyy googlen hausta, kun syöttää
sinne miehen nimen (”Вадим Козин”).
…
Kirjoitukseni voisi kai lopettaakin mutta kun kerran asiaa
tuli tutkailtua hieman perusteellisemmin, niin jatkan vielä. Palataan vuoteen
1945, jolloin Kozin sai helmikuussa tuomion, mies pääsi Ljubjankan vankilasta Siperian
matkalleen ja saapui viimein määränpäähän.
Miehen otti suojelukseen vankileirin musiikkiteatterin
”Maglagin” johtaja Aleksandra Gridasova – tai kuten sanottiin: ”Madame
Gridasova”. Hän oli alueen vankileirien johtajan vaimo. Tämä oli hylännyt
perheensä ja ottanut rinnalleen puolisoksi nuoren innokkaan Komsomolin tytön.
Gridasovasta on monta tarinaa. Hän sai toimia tehtävässään
omien mielihalujensa mukaan. Kerrotaan, että hänellä oli koreita pukuja, koruja
ja turkiksia kuin tsaarittarella. Eri yhteyksissä hänet on kuvattu milloin
pedoksi, milloin enkeliksi. Kozinin suhteen hän oli jälkimmäinen.
Tunnettu vankileirin kokenut kirjailija Varlam Šalamov
on kuvannut Kolyman kertomuksissaan
Gridasovan lähinnä mielivaltaiseksi hirviöksi. Kyllä hänen parista
kertomuksesta löytyy myös Kozin. Hän puolestaan on Šalamovin näkemänä hieman liero
tyyppi - ilmiantaja. Tuo kuvaus sai aikoinaan Kozinin raivoihinsa. Hän ei
myöntänyt ilmiantaneensa koskaan ketään. Toisessa tarinassa Kozin esiintyi
pakkotyövangeille järjestetyssä konsertissa. Hänen kerrotaan pyytäneen
vartijoita tiehensä ja esiintyneen sitten keskenään vankien kanssa. Se ei
Kozinin itsensä mukaan pitänyt paikkaansa, sillä hän ei esiintynyt koskaan
vangeille, vain päällystölle.
Gridasova sai Maglag-teatterin toimimaan. Hän puki
esittäjänsä hienosti. Hänellä oli varoja rajattomasti käytössään. Hän itse asui
miehensä kanssa eristetyssä, ylellisyyttä säkenöivässä ”linnassa”. Kozin oli
tuonut Moskovasta mukanaan oman esiintymisasunsa ja muut tamineet. Hän sai
pitää yllään omaa komeaa turkkiaan ja hattuaan. Gridasova itse asiassa ihastui
niihin siinä määrin, että tilasi Moskovasta omalle puolisolleen täsmälleen
samanlaisen turkin ja turkishatun.
Jevgenija Ginzburg on kirjoittanut kolmiosaisen
muistelmateoksen omista vankileirivuosistaan (Крутой маршрут,
ensimmäinen osa on suomennettu nimellä Rajumyrskyn
halki). Ginzburg vangittiin jo 30-luvun puolivälissä. Hän muistelee
Gridasovaa ainakin yhdessä mielessä hyvällä. Tämän ansiosta hän sai luokseen
Siperiaan poikansa, josta hän oli joutunut erilleen tämän ollessa nelivuotias.
Tuo poika oli sittemmin maailmanmaineeseen noussut kirjailija Vasili
Aksjonov.
Kozinin konsertointi ei ollut aina kuitenkaan pelkkää
riemukulkuetta. Kun yllä jo vihjailin nöyryyttämisestä, niin kerron esimerkin.
Kozin oli esiintymässä paikalliselle valikoidulle yleisölle. Kun sitten yleisö
villiintyi rajuihin suosionosoituksiin, niin eräs vankileirin johtajista
hiljensi salin karjaisemalla isosti kutakuinkin tyyliin ”mitä te tuolle
hintille hurraatte”.
Noita ylläkin kuvattuja tarinoita ja huhuja kyllä Kozinista
riittää. Kaikkien paikkansapitävyydestä ei voi olla varma. Yhtä kaikki, mies suoritti vankileirivuotensa
niin hyvin ja tunnollisesti, että hänet vapautettiin ennen määräaikaa.
Lopuksi yritän vielä koota yhteenvetoa. Kozin lauloi ja
musisoi koko ikänsä. Myös miehen elämän tueksi 80-luvun lopussa ilmestynyt
naisystävä kertoo dokumentissa, että vielä elämänsä viimeisinä vuosina hän lauloi
päivittäin. Kun tarkastelee hänen koko uraansa, niin hänen ohjelmistonsa oli
huomattavan laaja. Eräässä yhteydessä laulumääräksi kerrotaan 3000. Se on
tietysti raaka arvio. Omaa sävellystuotantoakin hänellä oli huomattavasti. En
muista tarkkaa lukua. Erään arvion mukaan niitä olisi ollut 300. Se tuntuu
kyllä isolta määrältä. Toisesta yhteydestä muistiini on jäänyt luku 150.
Iän myötä pianosta tuli pienen yksiön nurkassa kissojen
ohella miehelle läheinen seuralainen. Vaikka ikä toi ääneen muutoksia, niin laatu
säilyi. Hän vielä 90-kymppisenä hampaattomana ukkona hän kykenee esiintymään
voimallisesti. Tietystikään ei äänensävyssä ja -värissä ole sitä samaa
nuoruuden samettia, jolla hän nuorempana särki sydämiä. Hempeät rakkausromanssit
– jos hän niihin enää kajosi – saivat toisen soinnin. Siihenkin löytyi
tarvittavaa voimaa ja tulkinnallista energiaa. Elämä jätti mieheen jälkensä,
kokemukset toivat tulkintaan kypsyyttä. Loppuvuosien TV-dokumenteissa mies
näyttää elävän yhdessä pianonsa kanssa. Sanat soljuvat syvältä mielen
sopukoista. Minua koskettaa erityisesti kotikaupungille Magadanille omistettu
rakkaudentunnustus, kuin myös eräs nimeämätön musiikkiteatterimainen tulkinta,
jossa vahvana mukana on laulajan oman pianosäestyksen osuus. Ja mainio on myös
se yllä mainittuun hollantilaisdokumenttiin sisältyvä ”rekilaulu” eli tšastuška,
jonka Stalin Kozinin kertoman mukaan hänelle esitti. Siihen ysikymppiseltä
löytyy vielä aidon vahvaa eläytymistä.
Kozinin suurin hitti lienee 30-luvun huippuvuosina levytetty
Осень ”Syksy”. Siinä on tunnevoimaa. Mutta
kun panen joskus hiljaisessa illassa Kozinin levykokoelman soimaan, niin itse vaikutun
eniten hänen mustalaissävelistään. Niissä on liioittelemattoman aito tunnelma.
Kaiken kaikkiaan, kun tarkastelee Vadim Koxinin elämää
kokonaisuutena, niin hän vaikuttaa olleen sangen huoleton veikko. Siten on päästy
elämässä seuraavaan päivään - musiikki edellä.
…
Tässä on muutama linkki.
Täällä kerrotaan Vadim Kozinin kotimuseosta Magadanissa.
Tältä
sivulta avautuu mm. valokuvia.
