 |
| Sofia Perovskaja (Nikolai Troitskin kirjan kansilehdessä) |
Edellisessä
kirjoituksessa esittelin Ivan Turgenevin pienen kertomuksen nimeltään ”Kynnys”.
Siihen on linkki tässä. Totesin, että Turgenevin on kerrottu
kirjoittaneen kertomuksen Sofia Perovskajan saaman tuomion jälkeenJatkan nyt
aihetta. Keskityn pääasiassa Sofia
Perovskajan elämään ja hänen jättämäänsä perintöön. Välissä pohdin myös
käsitettä ”turgenevilainen nainen”.
Turgenevin
kertomuksen nimi on Kynnys. Se on vajaan sivun mittainen mystinen
pikkutarina, joka virallisten tietojen mukaan se on kirjoitettu vuonna 1878.
Sain tietää kertomuksesta lukiessani tutkija Nikolai Troitskin (1931-2014) laajaa,
yli 500-sivuista Sofia Perovskajan elämänkertatutkielmaa. Se on julkaistu
vuonna 2018, mutta kyseessä on kirjoittajan pitkän elämäntyön huipennus. Hän
toimi noin 50 vuotta Saratovin yliopiston historian professorina. 1960-luvun
alussa hän alkoi hahmotella romaania Perovskajasta. Se jäi kuitenkin kesken
muiden työkiireiden takia. Tuo keskeneräinen romaani on kuitenkin nyt julkaistun
kirjan liitteenä.
Troitski toteaa
aikalaislähteisiin viitaten, että Turgenevin kertomus on kirjoitettu vuoden
1881 keväällä ja että se on syntynyt reaktiona Perovskajan huhtikuussa tsaari
Aleksanteri II:n murhasta saamaan hirttotuomioon. Troitskin kanta tuntuu
perustellulta. Näin ulkopuolisena tarkastellen voisin kuvitella, että Turgenev olisi
kirjoittanut kertomuksensa vaikka reaktiona siihen, kun Vera Zasulitš meni keväällä 1878
kaupungin poliisijohtaja Fjodor Trepovin vastaanotolle tavoitteena murha.
Poliisijohtaja loukkaantui vakavasti, mutta jäi henkiin. Oikeusistunnossa
valamiehistö liberaalihegemoniassaan vapautti Zasulitšin syytteistä. Luotan
kuitenkin Troitskin pätevyyteen ja siihen että Turgenevin teksti on syntynyt
nimenomaan tsaarin murhan jäljiltä.
”Kynnys” on
julkaistu ensi kerran laittomassa Narodnaja
voljan kirjapainossa päiväyksellä 25. syyskuuta 1883, mikä osaltaan
vahvistaa Troitskin kantaa. Narodnaja volja eli suomeksi ”Kansan tahto” oli se
poliittista terrorismia harjoittanut liike, jossa myös Perovskaja toimi ja
jonka piirissä kehiteltiin hankkeita keisarin murhaamiseksi. Siitä voi lukea tarkemmin täältä. Perovskaja oli aktiivisesti mukana
muutamassa epäonnistuneessa hankkeessa ennen viimeistä onnistumistaan.
Troitski nostaa
kertomuksen lopusta esille yhden kohdan kuvaamaan Turgenevin kantaa. Kun nuori nainen astuu rakennuksen kolkkoon
pimeyteen ja esirippu hänen takanaan laskeutuu. Silloin jostakin kantautunut
huudahdus (”Pyhimys”) osoittaa hänen mukaansa Turgenevin myönteistä asennetta,
jonka hän toivoi välittyvän myös lukijoilleen.
Venäjällä ja
Neuvostoliitossa Perovskajaan on suhtauduttu kaksinaisesti. Yhtäältä hän on
attentaatteihin aktiivisesti osallistunut terroristi ja rikollinen. Toisaalta
häneen on luotu sankarin viitekehystä. Troitski kuuluu jälkimmäisiin. Hän on
elämäkerrassaan selkeästi ihastunut tutkimuksensa kohteeseen. Niinhän
tutkijoilla usein sattuu käymään. Se ei ole kuitenkaan Neuvostoliitossa kasvaneelle
ja toimineelle tutkijalle poikkeuksellista, sillä Perovskajasta on tehty
ainakin kaksi ylistävää elokuvaa ja hänen nimeään on kantanut mm. Leningradin
keskustassa sijainnut katu. Elokuvista tunnetuin on vuonna 1967 ilmestynyt
mustavalkoinen ”Sofia
Perovskaja”.
Perovskajasta on
hänen kuolemastaan lähtien luotu sankarin kehää. Vallankumouksen jälkeen
sankarikultti pääsi valtion suojeluun. Siihen tuli kuitenkin eräässä vaiheessa
stoppi. Kun Leningradin puoluejohtaja murhattiin joulukuussa 1934, Stalin
katsoi parhaimmaksi lopettaa ylistyspuheet Perovskajasta, sillä ne olisivat
saattaneet motivoida uusia salamurhia.
Stalinin kuoleman
jälkeen Perovskaja-myytti kuitenkin heräsi uudelleen henkiin. Troitski
esittelee vuodelta 1970 peräisin olevan Dostojevski-tutkija Igor Volginin
runon, jossa natsien vuonna 1941 teloittama moskovalainen koululainen ja
partisaani Zoja Kosmodemjanskaja rinnastetaan Perovskajaan. Tässä on runon
loppusäkeitä:
”Vaikka olisit mennyt täysin muuta tietä./ Et olisi välttänyt rajua
kohtaloasi./ Mutta jotain keskeistä juuri se sukupolvi on tuonut lähellemme./… Muistan
valokuvan: on vuosi 41./Petrištševossa moskovalaisella koululaisella,/ joka
hetken päästä astuu mestauslavalle,/on silmät kuin Perovskajalla.”
Täältä voi lukea Kosmodemjanskajasta. Alla on hänen
kuvansa.
 |
| Zoja Kosmodemjanskaja |
Perovskajaa kyllä
ihailtiin mutta se ei ole yksin myytin peruste. Ennen muuta inhottiin uutta
tsaaria Aleksanteri III:ta ja hänen hallintoaan, koska se järjesti
oikeudenkäynnin jälkeen julkiset hirttäjäiset. Niitä ei tämän jälkeen ole Euroopassa
kai ollut.
Julkisuudessa ja sen
takana on reagoitu asiaan monella tavalla. Käsittelen sitä hiukkasen.
Taiteilija Ilja
Repin oli tsaarin vallan vastustaja, vaikka elämänsä loppuvaiheessa suostuikin
tekemään hänelle tilaustöitä. Jo vuonna 1866 hän oli seuraamassa murhayrityksen
tehneen Dmitri Karakozovin tuomiota ja on kertonut siitä tarkasti. Repinin
muistelmistakin käy ilmi, kuinka laajaa huomiota kuolemantuomio sai ja varmasti
sen on Troitskin mukaan täytynyt vaikuttaa myös Sofia Perovskajan persoonaan. 1980-luvulla hän kuitenkin reagoi omalla
tavalla tapahtumiin. Maalaus nimeltä ”Kokous” (Сходка 1983,
katso kuva täältä) kuvaa vallankumouksellisten narodnikkien
maanalaista kokousta. Taiteilijan koskettavimpiin kuuluva työ ”Iivana Julma ja
hänen poikansa Ivan 16. marraskuuta 1581” (Иван
Грозный и сын его Иван 16 ноября 1581 года) kuvaa tilannetta, kun isä on
juuri lyönyt poikansa kuoliaaksi. Se kuvaa isän kauheaa tuskaa poikansa ruumiin
äärellä, ks. täältä. Maalaus on vuodelta 1885 ja sen
syntymähistoriaan kerrotaan olennaisesti liittyneen Sofia Perovskajan ja hänen
aatetovereittensa kuolemantuomiot. Maalaus on ollut tulenarka, sillä se joutui
vuonna 1913 Tretjakovin galleriassa vandalismin kohteeksi.
Vasili Surikov
(1848-1916) tunnetaan suurikokoisista historia-aiheisista maalauksistaan. Hänen
maalauksensa ”Pajari Morosovin vaimo” (Боя́рыня Моро́зова) vuodelta 1887 liittyy varsinaisesti
1600-luvulla tapahtuneeseen kirkolliseen hajaannukseen (ks. täältä venäjänkielinen
esittelyvideo). Surikovin kerrotaan kuitenkin olleen vuoden 1881 teloitusten
silminnäkijä ja tuo maalaus on saanut siitä alkusysäyksensä. Morozovin vaimon
persoonassa on Troitskin mukaan jotain Perovskajasta.
Kirjailijoista on Ivan Turgenevin lisäksi ensiksi mainittava Leo Tolstoi. Hänen inhonsa tsaarin valtaa vastaan vain syveni. Fjodor Dostojevski oli kuollut hieman ennen murhaa, tammikuussa 1881. On kirjoitettu, että ”onneksi” hän ei ollut enää elossa. On arveltu, että murha olisi ollut kirjailijalle arvaamaton järkytys.
Runoilija Aleksandr
Blok oli osaltaan rakentamassa Perovskajasta myyttiä. Hän kirjoitti
runoelmassaan ”Kosto” (Возмездие 1910-1921): ”Ja suloinen herkkä katse/ palaa urheutta ja surua…” Toinen
tilanne kuvaa illanviettoa: ”Kuin häät tai tupaantuliaiset,/ kuin ukkosmyrsky
ei odottaisikaan/ sellainen lapsenomainen ilo/ sytytti julmat silmät…”
Lainaukset olen ottanut Troitskin teoksesta.
Myös ulkomailla on
reagoitu Perovskajaan. Monissa Euroopan maissa on löytynyt häneen sympatiaa. Mm.
Englannissa ja Romaniassa on kirjoitettu hänestä ylistysrunoja eikä saa unohtaa
Puolaakaan. Norjalainen Henrik Ibsen totesi Aleksanteri II:n murhan jälkeen,
että ”maan päällä on yksi tyranni vähemmän”. Bernard Shaw ilmaisi Perovskajaa
kohtaan ihailuaan.
Huomio suuntautui
maailmanlaajuisesti. Japanilainen Isikava on omistanut Perovskajalle yhden
runonsa. Myös Kiinan merkittävimpiin kirjailijoihin ja esseisteihin kuulunut Lu
Xun on vuonna 1932 todennut, että Kiina ei ole unohtanut Perovskajaa.
Maailmalla
seurattiin tiiviisti Venäjän tapahtumia. Pietaria ja Venäjää pidettiin
1880-luvulla Euroopan terrorismin keskuksena.
”Kynnyksen” viimeisten rivien pohjalta Troitski päättelee,
että Perovskaja herätti Turgenevissa itsessään ja myöhemmin myös lukijoissa
enemmän ihailun kuin säälin tunteita.
Tässä Troitski on omien tunteittensa vietävänä. Ylipäänsä hän arvostelee monia Neuvostoliiton
hajoamisen jälkeen 90-luvulla ilmestyneitä liberaaleja (kuten teatteriohjaaja
Mark Zaharovia), jotka halusivat leimata Perovskajan kaltaiset tsaarin vallan
vastustajat terroristeiksi ja rikollisiksi.
Myötäilen kyllä mieluummin Zaharovin kantaa kuin Troitskia.
Olen kirjoittanut Perovskajasta ja hänen ajastaan
aikaisemminkin. Kirjoitukseeni ”Tilaa terrorismille” on luettavissa täällä: https://perttueemeli.blogspot.fi/2016/01/tilaa-terrorismille-katse-keisari.html.
Troitski ei mainitse sanallakaan Juri Trifonovin romaania Neterpenije (”Kärsimättömyys”), jossa käsitellään Aleksanteri II:n
kuolemaan johtaneita tapahtumia ja myös Sofia Perovskajan persoonaa. Olen pitäytynyt kirjoituksessani mm. Trifonovin romaaniin ja muutamaan muuhun
lähteeseen, joissa ei Troitskin kaltaista myötämielisyyttä näy. Troitski esimerkiksi väheksyy Andrei
Levandovskin teosta, jota minä olen käyttänyt lähteenäni ja jossa
Perovskajan ja hänen ryhmänsä toimintaa
pidetään kaikkea muuta kuin ihailtavana. Hänhän kuitenkin toiminnallaan
aiheutti monien syyttömien kuoleman. Toki Trifonov kuvaa kaunokirjallisin
keinoin myös Perovskajan inhimillistä ja hieman jopa romanttista puolta.
Kirjoitukseni on luettavissa.
Perovskajan toiminta vaatisi oman laajan käsittelynsä.
Samoin omassa aikaisemmassa kirjoituksessa olen ohittanut eräitä tärkeitä
seikkoja, joita Troitski on tuonut esille omassa kirjassaan. Käsittelen alla vielä laajemmin Perovskajan
elämää, jota Troitskin teos valaisee loistavasti. Tyydyn kuitenkin tiivistettyyn
kokonaiskuvaan.
Turgenevin teosten
naiskuvasta
Koska kirjoitukseni
lähtökohtana on ollut Ivan Turgenevin kertomus, käsittelen ennen Perovskajaa myös
Turgenevin teosten naiskuvaa, vaikken koekaan sitä käsitellessäni olevani
mikään asiantuntija.
Turgenevin naishahmojen pohjalta on luotu aivan oma
käsitteensä. Puhutaan ”turgenevilaisista naisista”. Kyseessä on siis aivan
erityinen naistyyppi, joka tietyistä syistä liitetään Turgenevin teoksiin,
vaikka hänenkään teosten naishahmoja ei voi laittaa aivan yhteen muottiin. Ei
ole olemassa käsitettä ”tšehovilainen nainen”, ei ole liioin dostojevskilaista,
leotolstoilaista, puškinilaista tai gorkilaista naistyyppiä. Turgenevilainen
kuitenkin on. Kirjailija oli itse ikivanhasta aatelissuvusta ja varakkaasta
perheestä, joten hän tunsi kyllä aateliston elämäntavan. Isä kuoli varhain ja
perheen päänä toimi äiti. Tämä oli lapsiaan dominoiva despootti, mikä näkyi
suhtautumisessa paitsi poikiinsa myös maaorjiin. Naisesikuvaksi hänestä ei
ollut ja lieköhän siksi Ivan jäikin elämässään poikamieheksi. Hänellä oli
kuitenkin monenlaisia naisystäviä, mm. lähes läpi elämän jatkunut suhde
erääseen espanjalais-ranskalaiseen laulajattareen on saanut maailmanlaajuisen
huomion. Turgenev eli kolmantena lenkkinä aivan tiiviissä yhteydessä naisen
perhepiiriin ja oli kenties jopa perheen yhden lapsen biologinen isä. Lisäksi
Ivanilla oli nuorena suhteita oman sukutilan maaorjanaisiin. Mm. perheen
ompelijatar sai hänelle aviottoman lapsen, mitä tosin poika harmitteli enemmän
kuin äitinsä. Elämässään Turgenevilla oli naissankarin piirteitä. Hänen teoksiensa
pohjalta voi löytää kuitenkin syvää arvostusta naisia kohtaan, vaikka toki
teoksista löytyy myös selvästi kirjailijan äitiä jäljitteleviä hahmoja.
Yritän hieman luonnehtia ”turgenevilaisen naisen” käsitettä,
vaikken ole siihen koskaan kovin perehtynyt. Olen käyttänyt apuna
venäjänkielistä wikipediaa ja paria muuta artikkelia.
Turgenevilaista naista hahmottaessa voisi lähteä liikkeelle
1800-luvun aatelisnaisiin liittyvistä stereotypioista. On kuva romanttisesta
aatelisneidosta, joka on herkkä ja heikko, hauras, punasteleva ja häkeltyvä
helposti rakastuva nuori nainen. Hän on sielukas idealisti, elämän
realiteetteihin sopeutumaton. Turgenevin teoksia lukiessa ja niiden
naishahmoihin tutustuessa voi nousta tällaisia mielikuvia, mutta ne vievät
lopulta lukijan harhaan.
Turgenevin naishahmo on sisäänpäin kääntynyt, hyvin vahvasti
tunteillaan elävä nuori nainen. Hän on
vaatimaton luonteeltaan, mieleltään puhdas ja sivistynyt. Luonto merkitsee hänelle
paljon. Hänellä on yleensä vahva sisäinen maailma. Hän rakastuu päähenkilöön
arvostaen tämän todellista minää, ei välttämättä sitä, miltä hän näyttää.
Hän on rakkaudessaan vilpitön ja aito. Hän ei anna ulkoisten
seikkojen – kuten esimerkiksi vanhempien tahdon - häiritä tunteitaan. Hänellä
on vahva luonne ja voimakas tahtotila, mikä ei tosin käy romaanissa heti ilmi. Hän
pystyy voittamaan esteet, toisin kuin monet miehet, jotka saattavat olla vain
tyhjänpäiväisiä jaarittelijoita.
Turgenevin naisista on toki löytynyt keskenään
ristiriitaisia piirteitä, mutta salaperäisen ulkoisen kuvan sisältä löytyy
tarvittaessa päättäväisyyttä. Hän on näkemyksissään usein ehdoton ja valmis uhrautumaan,
panemaan itsensä likoon. Sovinnaisuuttakin löytyy, mutta silloinkin hän
säilyttää sisällään omat ajatuksensa.
Kun luin Troitskin kirjan Perovskajasta, niin aloin
rinnastaa Sofia Perovskajaa ylläolevaan kuvaukseen. Toki Troitski itse minua
siihen johdatti ja naisen todellinen minä on sumuverhon takana. Hän on kuin
todellisesti elämästä esiin nostettu ”turgenevilainen nainen”. Yksi seikka ei
kuitenkaan tuohon luonnehdintaan sovi. Se on rakastuminen. Perovskaja oli
toiminnassaan määrätietoinen. Sivistys, opinnot, vahva tahtotila ja käytännön
toiminta olivat etusijalla. Rakastumiselle ja kiintymykselle oli sielussa oma
lokeronsa. Häneen kyllä ihastuttiin, mutta hän ei käsittääkseni langennut.
Olihan hänellä toki avopuoliso, Narodnaja volja -liikkeen johtohahmo ja
Perovskajan lähin työtoveri Andrei Željabov, mutta lukemastani päätellen
siinäkin suhteessa edettiin työ edellä.
Perovskaja
Sofia Perovskaja syntyi syyskuussa 1853. Hän oli nelilapsisen
perheen kuopus. Yhden veljen kirjoittamista muistelmista on ollut suuri apu
luotaessa Sofiasta henkilökuvaa.
Sofian Isä Lev Nikolajevitš oli merkittävä valtion
virkamies, jonka uran huippu sijoittui vuoden 1865 alkuun, kun hän nousi
Pietarin kuvernööriksi. Se pesti loppui kuitenkin pian, kun hän joutui eroamaan
jo seuraavana vuonna ollen toimessaan vain puolitoista vuotta. Taustalla oli
heinäkuussa tsaari Aleksanteri toiseen kohdistunut murhayritys Kesäpuutarhan
(Letni sad) portilla. En tiedä tarkemmin eron syitä, mutta tuon murhayrityksen
jälkeen kuvernööriä kuitenkin vaihdettiin. Tämän jälkeen miehen virkaura
sisäministeriössä jatkui kuolemaan eli 1890-luvun alkuun asti.
Isä on kuvattu despoottiseksi ja äiti puolestaan hänen täydelliseksi vastakohdakseen, lempeäksi ja hyväntahtoiseksi. Avioliitto ei siis ollut kovin sopusuhtainen, vanhempien keskinäiset suhteet eivät olleet läheiset. Isän luonteesta kertoo mm. se, kun Sofia halusi aikuistumisen kynnyksellä itsenäistyä, hän joutui isän dominoivan käytöksen vuoksi pelon vallassa muuttamaan pois kotoa. Kun isä sitten ei suostunut tapaamaan tytärtään ja kielsi tätä tulemasta kotiinsa, niin tämä kävi tapaamassa äitiään isältä salaa. Toisaalta toisenlainenkin puoli isästä löytyy. Kun Sofia jo aikuisiässä vangittiin ja kun hänet sitten myöhemmin kai isän myötävaikutuksella vapautettiin vankilasta vuonna 1874, niin vapautumisen hetkellä isän kerrotaan vuodattaneen vuolaita ilon kyyneleitä tyttärensä tavatessaan. Joten mikään puhdas despootti ei isä ollut, kun tuollaisia sentimentaalisiakin vanhemman tunteita ilmeni.
Sofian kasvaessa perhe joutui muutaman kerran muuttamaan
isän töiden takia. Monta vuotta kului Krimillä. Siellä perheellä oli oma tila
ja siellä perheen äiti vietti vanhuudenpäivänsä tyttären kuoleman jälkeen
erossa miehestään. Siellä sijaitsee vieläkin Perovskajalle omistettu museo.
Suurimmaksi osaksi perhe kuitenkin asui Pietarissa.
Eräs yksityiskohta Sofian lapsuudesta on mainittava. Hänen
varhaislapsuutensa leikkikaveri oli myöhemmin tuon kohtalokkaan murhaoikeudenkäynnin
syyttäjänä. Niin, tässähän elämä rullaa kuin Boris Pasternakin Tohtori Živagossa:
ympäri käydään ja yhteen tullaan.
12-vuotiaana Sofialla oli mahdollisuus matkustaa äitinsä
kanssa Sveitsiin (vuonna 1865). Äidin sukulainen – vuoden 1825 dekabristikapinaan
osallistunut mies oli sairastunut ja äiti joutui matkustamaan hänen luokseen.
Tämä oli juuri aikoja kun isä toimi kuvernöörinä. Tuo matka saattoi laajentaa
tytön maailmankuvaa. Hän pääsi herkässä kasvuvaiheessa tutustumaan venäläisten
emigranttien liberaaliin arvomaailmaan. On mahdollista, että Sofia on jopa
tavannut Venäjän liberaalina maanpaossa elänyttä kirjailijaa ja journalistia Aleksandr
Herzeniä. Vaikkei nähnytkään häntä, niin joka tapauksessa se ilmapiiri oli aivan
erilaista kuin isän valtapiirissä kotona Venäjällä.
Vuonna 1868 Pietarissa oli rajuja opiskelijamielenosoituksia. Ne eivät voineet olla vaikuttamatta aikuistuvaan 15-vuotiaaseen Sofia-tyttöön. Vallankumouksellinen liike alkoi rakentaa perustaa. Yleinen demokraattinen ajattelu oli leviämässä nuoren sukupolven tietoisuuteen. Kehityksen imussa isän edustama vanhoillinen, Nikolai I:n perintöön rakentuva maailmankatsomus oli kokemassa vastarintaa.
Tytön ollessa 14-vuotias isäkin suhtautui vielä myötämielisesti
tytön kouluttautumisintoon. Sopua ei haluttu rikkoa. Myöhemmin tyttären
poliittiset harrastukset eivät kuitenkaan olleet isän mieleen. Perhepiirissä
nousi suhteisiin tummia pilviä.
Lähestyessään 17 vuoden ikää Sofia loi suhteita ikäisiinsä
nuoriin naisiin ja kiinnostui heidän kanssaan opiskelusta. Sofia alkoi
opiskella nuorille naisille tarkoitetuilla yliopisto-opintoihin valmistavilla
kursseilla. Noiden kurssien myötä
Sofialla alkoivat vakavat opinnot. Tytöt halusivat syventää tietojaan
demokratiasta ja naisten emansipaatiosta sekä opiskelivat myös poliittista
taloustiedettä. Tämänkin isä vielä sieti. Hänellä oli tuolloin paljon muita
huolia.
Sitten kotona tapahtui konflikti, jonka myötä isän ja perheen
kuopuksen välit rikkoutuivat. Perhe oli muuttanut uuteen asuntoon ja kerran kun
isä tuli kotiin, hän tapasi siellä Sofian tyttöystäviä, jotka äiti oli kutsunut
päivälliselle. Isää ei seura miellyttänyt lainkaan. Iloinen keskusteluilmapiiri
ja varsinkin nuorten naisten vaatetustyyli ärsytti isää siinä määrin, että hän
vierailijoiden lähdettyä kielsi tytärtään tuomasta enää ystäviään kotiinsa. Isä
ei tajunnut tyttärensä aikuistumista ja tällainen määräily sai nuoren
itsetietoisen neidon reagoimaan hyvin voimallisesti. Niinpä tytär päätti lähteä
isänsä kodista ja alkoi ystäviensä tukemana etsiä itselleen asuntoa. Eräästä
yhteisasunnosta löytyi tyttärelle ”piilopirtti”, joka tuli pitää isältä
salassa. Muut asukkaat ottivat Sofian vastaan mielihyvin eikä Sofia enää
palannut kotiinsa, mikä oli äidille tietysti raskas isku. Isä jopa yritti
kaupungin poliisijohdon avulla järjestää etsinnän, minkä vuoksi Sofia joutui
pakenemaan joksikin aikaa Kieviin. Isä järkyttyi kovasti, kun hän ei pystynyt
edes poliisin tuella palauttamaan tytärtään kotiin. Se heikensi miehen jo
muutenkin heikkoa terveyttä. Lääkärikin suositteli, että isän olisi parasta
antaa periksi, järjestää tyttärelle oma passi ja virallinen asumislupa. Näin
tapahtui. Sofia pystyi vapaasti itsenäistymään.
Tuosta päätöksestä isän sydämeen jäi kuitenkin kauna. Hän
kielsi tytärtä enää ilmestymästä hänen kotiinsa. Tuota kieltoa ja eroa kestikin
kolme vuotta. Sinä aikana hän ei maininnut tytön nimeä kertaakaan. Äitiä tytär
toki kävi tapaamassa, mutta isältään
salaa. Vaitiolo loppui siihen, kun isä viimein otti tyttärensä syleilyynsä
vankilasta vapautumisen jälkeen, mistä jo yllä mainitsin.
Sofia oli luonteeltaan hyvin sinnikäs ja itsepäinen. Siitä
todisteena pieni hauska tapaus. Sofia oli isoveljiensä ja ystävättärensä kanssa
pikku-Nevalla soutelemassa. Tytöt ja pojat järjestivät leikkimielisen
soutukilpailun. Niinhän siinä lopulta kävi, että Sofia ja hänen ystävänsä
ottivat loppukirin ja soutivat vanhempien veljiensä ohitse. Sillalla kisailua
seurasi paljon ohikulkijoita ja tytöt saivat heiltä aplodit.
Vuonna 1869 Perovskaja perusti nuorten naisten opintoryhmän,
joka toimi itseopiskeluperiaatteella. Seuraavana vuonna Perovskaja alkoi luoda
suhteita opiskelija Mark Natansoniin ja hänen vallankumoukselliseen opintopiiriin.
Natansonin kerho oli suosittu ja sen luoja yritti laajentaa verkostoaan yliopistoihin
ympäri Venäjää. Natanson oli perustanut ryhmänsä vastapainona ylioppilas Netšajevin
toiminnalle. Netšajevin vallankumouksellinen ryhmä oli taustana Fjodor
Dostojevskin Riivaajat-romaanissa.
Natanson
pyrki vetämään myös Perovskajaa ja hänen itseopiskeluryhmäänsä mukaan
toimintaansa. Yhtenä esteenä lähentymiselle oli se, että Perovskajan ryhmä
koostui nuorista naisista. Perovskajalla
oli oma käsityksensä. Hän ei halunnut mennä ryhmänsä kanssa mukaan miesten
vallassa olevaan ryhmään, koska hän pelkäsi, että miesten dominoiva läsnäolo
voisi hidastaa naisten itsenäistä ja omaehtoista kehitystä. Naiset voisivat
kokea tilanteen painostavaksi. Kun sitten Perovskaja vakuuttui, että
yhdistymisestä ei ole haittaa, niin ryhmät lähenivät toisiaan. Näin
Perovskajasta tuli natansovilainen.
Ylipäänsä 1870-luvulla narodnikkeihin ja
vallankumoukselliseen liikkeeseen tuli mukaan huomattavan paljon
naisaktivisteja. Monet heistä nousivat merkittäviin rooleihin. Sofia oli siinä
virrassa mukana.
Kurssien myötä Sofialla alkoi uusi elämä. Hän tutustui vallankumouksellisiin ja
anarkisteihin ja meni mukaan heidän toimintaansa. Hän oli aktiivisesti mukana
ns. Kansan pariin -liikkeessä, jossa opiskelijat ja muut yliopistoihmiset
menivät maaseudulle talonpoikien keskuuteen, alkoivat opettaa heitä tuoden
maaseudulle perusopetusta ja sivistystä. Pyrittiin siihen, että talonpojat
saavat omat palstat ja voivat näin itsenäistyä maanviljelijöinä. Tietysti
kaiken sivistystyön ohessa oli myös poliittisia tavoitteita tsaarin vallan
kukistamiseksi, mutta propagandaa pyrittiin tekemään julkisuudelta salassa.
Narodnikeille tuli suurena yllätyksenä ja monella tapaa nolonakin asiana
talonpoikien kielteinen reagointi heidän pyrkimyksiin. Eihän siinä nyt
ajatellen mitään ihmeellistä ole. Talonpojat olivat oppineet kunnioittamaan ja
lähes palvomaan tsaaria ja ulkoapäin ujutettu propaganda sai ainakin osittain
tylyn vastaanoton.
Alkuvaiheessa vuonna 1872 Sofia kiersi kylissä suorittamassa rokotuksia. Hän oli tuolloin vasta 18-vuotias eikä hänellä ollut tuolloin vielä koulutusta, mutta hän oli apulaisena pätevän henkilön seurassa ja menestyi tehtävässään hyvin. Hän kykeni herättämään luottamusta. Myöhemmin 1870-luvun puolivälissä hän kouluttautui välskäriksi ja pystyi sen jälkeen toimimaan itsenäisesti terveydenhoitajana.
Rokotuksia Sofia
teki kuitenkin vain vähän aikaa, sillä jo saman vuoden syksyllä matkusti
Samaran alueelle, jossa hän alkoi toimia talonpoikien opettajana. Todellinen
tehtävä oli kuitenkin poliittinen propaganda. Tästä parin vuoden kuluttua 1874
Perovskaja pidätettiin.
Vuona 1878 tapahtui
Perovskajan elämässä suuri askel, kun hänet hyväksyttiin Zemlja i volja -liikkeen jäseneksi. Poliittiseen organisaatioon liittyminen
avasi Perovskajalle tien suoraan toimintaan. Hän toimi maanalaisessa
julkaisutyössä ja sitten myös ryhtyi suunnittelemaan ja toteuttamaan
terrori-iskuja.
Zemlja i Volja
-järjestö oli perustettu vuonna 1876. Siinä pääasiana oli vielä valistustyö
mutta viimeistään vuonna 1879 ruvettiin jo virallisesti tukeutumaan terrorismiin.
Tuolloin liike hajosi. Rauhanomaisiin keinoihin tukeutuneet voimat jättivät
liikkeen ja muut perustivat Narodnaja
volja -liikkeen (”Kansan tahto”). Troitskin mukaan sielläkin oli monenlaisia
suuntauksia. Terrorismi oli enemmistölle
hänen mukaansa vain väline, ei tavoite. Mutta periaate ”tarkoitus pyhittää
keinot” salli myös terrorismin käytön.
1870-luvun loppuun mentäessä maassa ilmapiiri kehittyi yhä
epävakaammaksi. Kaupungin poliisimestariin Trepoviin kohdistunut murhayritys
oli yksi käännekohta, joka päättyi liberaalin puolen voittoon. Se tapahtui
vuonna 1878. Valamiehistö vapautti yllättäen
murhaa yrittäneen henkilön Vera Zasulitšin syytteistä. Kun sitten naista
yritettiin uudelleen vangita, tämä oli jo paennut ulkomaille. Vallanpitäjille
tuomio oli hälytysmerkki. Enää ei sallittu tehtävän vastaavaa virhettä.
Täytyy lisätä, että Zasulitšin tekemää murhayritystä vuonna 1877 oli päättynyt laaja narodnikkeihin kohdistunut oikeusprosessi, jossa syytettynä oli 193 narodnikkia. Myös Perovskaja ja hänen miesystävänsä Andrei Željabov olivat mukana, mutta heidät vapautettiin syytteistä. Kaikki tuo lisäsi maassa jännitettä, mikä sitten kärjistyi Zasulitšin oikeudenkäyntiin. Liberaalin hegemonian imussa valamiehistö teki odottamattoman ratkaisun. Taustalla oli toki ollut Trepovin mieliä järkyttänyt käytös, joka määräsi eräälle niskuroineelle vangille raipparangaistuksen. Nikolai I:n ajan miehelle se oli vielä ymmärrettävä ratkaisu, mutta ajat olivat muuttuneet eikä tuonkaltaista väkivaltaa liberaali ajattelu enää 1970-luvulla suvainnut. Tässä onkin Zasulitšin saaman vapauttavan tuomion logiikka. Jos nainen olisi tuomittu, niin samalla olisi annettu oikeutus Trepovin käyttämälle fyysistä rangaistusta suosivalle menettelylle.
Vuonna 1879 alettiin vakavasti suunnitella tsaarin murhaa. Tehtiin useita epäonnistuneita yrityksiä, joista olen kirjoittanut jo aikaisemmin (linkki on kirjoitukseni alussa). Viimein maaliskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1881 murha onnistui. Oikeudenkäynnin jälkeen tuomittiin huhtikuun alussa viisi henkilöä kuolemaan. Tähän liittyy paljon seikkoja, joita en nyt lähde käsittelemään. Sofia Peroskaja oli aktiivisena mukana murhan suunnittelussa. Hän ei kuitenkaan osallistunut varsinaiseen tekoon. Hän näytti kauempaa huivillaan varsinaisille teon suorittajille merkin tsaarin valjakon saapumisesta, jotta nämä pystyivät valmistautumaan tekoon. Hänen katsottiin olevan vain avustaja, minkä vuoksi kuolemantuomio tuli jonkinlaisena yllätyksenä.
Peroskaja oli koko 70-luvun yhä aktiivisemmin mukana vallankumouksellisessa liikkeessä. Liike oli tietysti toimintaperiaatteiltaan kollektiivinen, mutta toki sillä johtaja oli. Murhan aikoihin johtajana ja varsinaisena strategina toiminut Andrei Željabov istui vankilassa. Siksi Perovskajan rooli oli murhan suunnittelussa ja toteutuksessa keskeisempi. Hän oli kai kuitenkin Troitskin ja muidenkin lähteiden perusteella liikkeen koossa pitävä voima, jonkinlainen yhteishenkeä luova persoonallisuus.
Narodnaja volja -liikkeen toiminta oli hyvin organisoitua. Esimerkiksi yliopistoissa toimi ympäri maata opintopiirejä. Hallinnossa pyrittiin kollektiivisin päätöksiin. Narodnaja volja -liikkeen hallntorakennetta pidettiin pohjana luotaessa kommunistipuolueen hallintoa vallankumouksen jälkeen. Kuten yllä jo kirjoitin, Perovskaja oli Neuvostoliitossa pitkään ihailtu sankarihahmo.
Äiti
Sofian äidille Varvara Perovskajalle tyttären pidätys ja murhaoikeudenkäynti oli hirveä isku. Hän ei kuitenkaan koskaan hylännyt tytärtään, kun puolestaan isä oli katkaissut suhteensa tyttäreensä eikä pitänyt häneen mitään yhteyttä. Äiti kävi tapaamassa tytärtään vankilassa. Sofia kirjoitti maaliskuun 22. päivänä äidilleen vankilasta kirjeen. Se on Troitskin kirjan liitteenä. Kirje todistaa, kuinka herkkä ja lämmin suhde Sofialla oli äitiinsä. Hän yrittää parhaansa mukaan rauhoitella äitiään. Hän vakuuttaa, kuinka paljon hänen rakkautensa on merkinnyt aivan pikkulapsesta alkaen. Sofia pyytää äidiltään anteeksi tälle aiheuttamastaan surusta. Hän haluaa vielä ajatuksissaan suudella lämpimästi äitiään. Lopussa hän pyytää vielä lähettämään kangasta, jotta hän voisi hieman korjata mekkoaan oikeudenkäyntiään varten.
Tyttären tuomion jälkeen äiti eli kokonaan tarkkailun alla. Hän muutti asumaan maaseudulle perheen tilalle Krimille, Sevastopolin lähistölle. Hän asui täysin miehestään erillään. Tämä suoritti virkaansa Pietarissa kuolemaansa 13. helmikuuta 1890 asti. Sen sijaan ”Tsaarinmurhaajan” äiti oli kuolemantuomiosta lähtien jatkuvan silmälläpidon alla. Ja tammikuussa 1890 säädettiin lisäksi salainen poliisivalvonta, mihin kuului mukaan raportointi. Krimin santarmit kirjoittivat kaksi kertaa vuodessa poliisin virastoon salaisen raportin, jossa kerta kerran jälkeen todettiin, ettei mitään epäilyttävää ollut todettu. Tätä kesti 12 vuotta, kunnes vihdoin tajuttiin, ettei raportoinnissa ollut enää mieltä. Varvara oli tuolloin jo yli 80-vuotias kuuro ja lähes sokea. Valvonta lopetettiin vuonna 1903, mutta päätöstä pohdittiin pari kuukautta. Varvara Perovskaja eli vielä noin vuoden. Hänen kuolinaikansa on 27 maaliskuuta 1904.
Vuonna 1927 alueelle perustettu sovhoosi alkoi kantaa Sofia Perovskajan nimeä. Vuonna 1970 perustettiin sovhoosin museo ja sen yhteyteen päätettiin kartanoon ryhtyä suunnittelemaan ja keräämään aineistoa Sofia Perovskajan museon perustamiseksi. Tuo hanke toteutui vuonna 1978. Se on Perovskajan museon perustamisvuosi. Museo toimii edelleen, ainakin jotenkuten.
