Mottoni:
Vasksin musiikki vie alitajunnan ikuisuuteen, sieltä
lähdetään ja sinne palataan. Väliin mahtuu elämä.
Kuusankosken keskusta: Rauhanvirta
Johdannoksi
Olin hiljattain konsertissa, jossa soitettiin latvialaisen
Peteris Vasksin musiikkia. Sieltä kotiin palattuani kirjoitin tuon yllä olevan
kiteytyksen. Kerron lisää konsertista.
Paikkana oli Kuusankoskitalo ja orkesterina Kotkan ja
Kouvolan yhteinen Kymi Sinfonietta.
Kapellimestariksi oli saatu Vasksin musiikin ja myös säveltäjän
henkilökohtaisesti hyvin tunteva Juha Kangas, jonka suomalainen klassisen
musiikin harrastaja yhdistää välittömästi ainakin kansallisella tasolla
mainetta niittäneeseen Keskipohjanmaan kamariorkesteriin. Konsertin päänumerona
oli Vasksin toinen sellokonsertto vuodelta 2012, alaotsikoltaan Klātbūtne
(”Läsnäolo”). Siinä solistina hääri Marko Ylönen. Mistään verbin assosioimasta
epämääräisestä liikehdinnästä ei kuitenkaan ollut suinkaan kyse, sillä Ylönen
lienee paras mahdollinen suomalainen, joka kyseisen konserton pystyy
esittämään. Solisti oli sisäistänyt tulkinnassaan musiikin voimallisen
intensiteetin ja orkesterin onnistuneesti myötäillessä ja mukana eläen
tuloksena oli syvää luotaava ja pohdiskeleva kiinteästi yleisön tajunnan
herkistävä mielikuvamatka. Näin ollen Kangas ja Ylönen järjestivät upean
konsertti-illan eikä orkesteriakaan sovi väheksyä. Kapellimestari kykeni
loihtimaan siihen hengen ja otteen, jollaisen Vasksin salaperäinen
musiikillinen maailma tarvitsee. Niin minä tuota kokonaisuutta tulkitsen,
vaikka en musiikin teknisiä elementtejä kykenekään erittelemään. Kuljin vain
omien tajunnan tuomien tuntemusteni virrassa.
Sellokonserton lisäksi orkesteri soitti Vasksilta lyhyehkön
orkesterisävellyksen Musica Serena
vuodelta 2015. Se on jousiorkesteriteos, jonka säveltäjä on omistanut
nimenomaan Juha Kankaalle tämän 70-vuotispäivän kunniaksi. Sävellys on
Kankaalle läheinen siinäkin mielessä, että hän on johtanut teoksen
kantaesityksen. Nyt Kangas kykeni kyllä psyykkaamaan kymenlaaksolaissoittajat
loisteliaaseen intensiteetiltään vahvaan tulkintaan. Orkesteri antoi siinäkin
ikimuistoisen musiikillisen elämysmatkan.
Tuo orkesteri täytyy erikseen mainita, sillä sen ongelmat
ovat tiedossa. Se ei johdu soittajien ammattitaidosta vaan siitä, että budjetin
supistuessa soittajien määrää on jouduttu rajoittamaan. Ja koska puhaltajista
ei voi tinkiä, niin jousisto kärsii. Nyt se ei häirinnyt, mutta esimerkiksi
tammikuussa Mendelssohnin viulukonserttoa kuunnellessani jouset tahtoivat jäädä
puhaltajien jalkoihin. Vasksin musiikkiin tarvittiin vain jousiorkesteri mutta
nyt ohessa kuultu Mozartin sinfonia nro 38 oli Juha Kankaan käsissä
tasapainoinen nautittava kokonaisuus, joka ansiokkaasti täydensi illan antia. Palaan
siihen vielä lopussa.
Konsertin otsikko oli Mozart&Vasks.
Eräs tuttavani kertoi konsertin väliajalla, että hän oli tullut kuuntelemaan
Mozartia ja oli luullut tuon otsikon perusteella, että konsertin pääosassa ovat
orkesterin vaskisoittajat. Peteris Vasksin säveltäjänimi oli siis hänelle
täysin tuntematon. Luulenpa, että aika moni hieman harvalukuisesta yleisöstä ei
tainnut tietää Vasksista saati hänen musiikistaan konserttiin tullessaan yhtään
mitään. Itse sen sijaan tulin paikalle nimenomaan Vasksin vuoksi. Mainitsen
kuitenkin vielä Mozartista, että konsertissa soitettu sinfonia kuuluu
suosikkeihini, mikä oivasti täydensi omaa musiikki-iltaani.
Palaan juttuni lopussa vielä omiin mielikuviini
sellokonsertosta. Totean tähän yhteyteen sellokonsertosta sellaisen
erikoisuuden, että sen loppuun sisältyy lauluosuus. Radiotoimittaja Kare
Eskolan jutusta
luin, että eräässä levytyksessä sellosolisti laulaa sen itse samalla itseään
säestäen. Nyt kuitenkin sellisti herkistyy kuuntelemaan taustalta kuuluvaa
naisääntä. Se on mielenkiintoinen rauhoittava lopetus konsertolle.
Peteris Vasks ja hänen musiikkinsa
En muista, millä lailla olen Vasksin musiikkiin tutustunut.
Jonkinlaisen herätyksen koin, kun ensi kertaa kuulin. Halusin tietää
säveltäjästä enemmän. Kuoromusiikki veti puoleensa ja löysin kirjastosta
Latvian radion kuoron levytyksen Plainscapes.
Tuota kuoroa olin oppinut arvostamaan jo aiemmin, ja Vasks-levytyksen myötä
arvostus vain lisääntyi. Vahva aavistus minulla onkin, että kuulin Vasksin
musiikkia nimenomaan kuorokonsertissa Vilnassa, jossa asuin 2010-luvun
alkupuoliskolla. Siellä hienossa kirkkoakustiikassa hänen musiikkinsa sai
taivaallisen soinnun, vaikkei musiikissa itsessään tarvinnut ollakaan mitään
uskonnollista.
Itse rinnastan Vasksin hänen aikalaisistaan sellaisiin
säveltäjänimiin kuin virolainen Arvo Pärt, Venäjän saksalainen Alfred
Schnittke, georgialainen (gruusialainen) Giya Kancheli ja ehkä myös venäläinen
Rodion Shchedrin. He ovat kaikki erilaisia, mutta heidän musiikkinsa vievät
kuin mystisesti mukanaan mielikuvien maailmaan. Jostain mieleni sopukoista
löytyy polku, jonka sisäisessä harmoniassa pääsen kulkemaan. Heidän maailmansa on kuitenkin erilainen.
Kancheli on toistaiseksi jäänyt etäiseksi, mutta uteliaisuuteni on herännyt.
Schnittke on moninaisuudessaan haastava, häneltä löytyy erilaisia
ulottuvuuksia, aina elokuvamusiikkia myöten. Hänessä koskettavaa on myös hänen sitkeä
kamppailunsa neuvostoliittolaisessa todellisuudessa. Hän jatkoi omaa
kutsumustaan byrokratiasta ja terveysongelmista huolimatta.
Pärtin ja Vasksin musiikista löytyy kuitenkin erityinen
yhteinen sidos. Se on kai juuri heidän baltialainen perintönsä ja sieltä
ammentuva harmoninen voima.
…
Esittelen hieman Vasksin elämänkaarta ja kehitystä
säveltäjänä mukaillen englanninkielistä johdantotekstiä levyltä, jossa soi Vasksin
Sinfonia nro 2 ja viulukonsertto ”Distant Light” (”Kaukainen valo”). Sen
jälkeen käsittelen hieman hänen musiikkiaan, mm. yllä mainittua Latvian
radiokuoron levytystä.
Peteris Vasks syntyi vuonna 1946 Aizputessa, joka sijaitsee Länsi-Latviassa
tebrajoen kupeessa. Muinoin se on ollut hansakaupan jokisatama. Nykyisin se on
pienehkö paikka Kuurinmaan alueella isomman Liepajan kaupungin sijaitessa
lähistöllä.
Isä oli luterilainen pappi ja perheessä harrastettiin paljon
musiikkia. Jo pienenä hänet ohjattiin viulunsoiton pariin. Tekstissä lainataan
Vasksia:
”Se oli todellisuutta, jossa
vieläkin elän. Meillä ei ollut televisiota, ei levysoitinta. Mutta meillä eli
kotona kuin myös kirkossa elävän musiikin perinne.”
Peteris Vasks aloitti viuluopinnot Emils Darzinšin
musiikkikoulussa Riikassa. Kehitys johti siihen, että jo varhaisessa 16 vuoden
iässä hän alkoi jo soittaa Latvian oopperaorkesterissa kontrabassoa. Papin
poikana hänelle ei ollut pääsyä Latvian musiikkiakatemiaan. Naapurimaassa
Liettuassa Vilnan musiikkiakatemiassa rajoituksia ei kuitenkaan ollut ja Vasks
opiskeli siellä kontrabasson soittoa Vitautas Sereikan johdolla.
Saatuaan opintonsa vuonna 1970 päätökseen hän palasi Riikaan
ja hän pääsi mukaan kahden johtavan orkesterin soittajistoon. Ensimmäiset
sävellystyöt ovat peräisin jo 60-luvun lopulta ja vuosien kuluessa hän alkoi
keskittyä yhä enemmän säveltämiseen. Hän suoritti neuvostoarmeijassa kahden
vuoden asepalveluksen, minkä jälkeen
hänet lopultakin hyväksyttiin Latvian musiikkiakatemiaan ja siellä hän opiskeli
Valentin Utkinin sävellysluokassa vuodesta 1973 vuoteen 1978.
Valmistumisen jälkeen hän aloitti uransa säveltäjänä ja
opettajana. Hänen alkuvaiheen sävellyksensä pantiin merkille niiden
epäsovinnaisuutensa vuoksi. Liettuassa opiskellessaan hän oli päässyt
perehtymään puolalaiseen avandgarde-musiikkiin ja hänen henkilökohtainen
suosikkinsa oli Witold Roman Lutosławski. Hyödyntäen uutta aleatorista
lähestymistapaa Vasks seurasi mentoriensa esimerkkiä.
Hänen mentoreitaan olivat olleet Lutosławskin ohella
Gorecki, Penderecki ja myös amerikkalainen George Crumb. Hän seurasi heidän
ohjeitaan kehittäen sävellystyyliään.
Hänen myöhemmissä sävellyksissään yhdistyvät sekä perinteiset
tyylit ja myöhäisemmät tekniikat hänen käyttäessään usein vanhan latvialaisen
kansanmusiikin elementtejä. Luonnon ja ihmiskunnan keskisessä suhteessa häntä
koskettaa myös ekologisen ja moraalisen tuhon uhat.
”Minun tajunnassani jokainen rehellinen säveltäjä etsii
ulospääsytietä oman aikansa kriiseistä samalla uskoa vahvistaen ja osoittaen,
kuinka ihmiskunta voi voittaa itsetuhoisen intohimonsa.”
Vasks jatkaa tuota
kommenttiaan todeten, että jos hän voi löytää tien kohti toivoa, niin hän
haluaa sen myös näyttää.
Vasksin musiikki tunnetaan kansainvälisesti siitä, että se
tuo esille ainutlaatuisesti latvialaisen kulttuurin ja hengen voimaa. Aivan
samalla tavalla kuin Puolan kulttuurin henkeä voidaan ymmärtää Goreckin kautta,
Viron kulttuuria Arvo Pärtin kautta ja georgialaista (gruusialaista) kulttuuria
Giya Kanchelin musiikin kautta. Kaikkia heitä Vasks pitää henkisessä mielessä
(”in spirit”) aikalaisinaan.
Kun Latvia itsenäistyi, myös Vasksin musiikki koki tietyn
muodonmuutoksen. Hänen oma ”uudelleensyntymänsä” säveltäjänä näkyi siinä ,että
sävellykseen tuli laajempi skaala. Alkuna tälle oli ensimmäinen sinfonia, jonka
syntymä sijoittuu juuri vuoteen 1990, kun Latviassa kansa nousi kaduille
vaatimaan itsenäisyyttä. Toinen uuden ilmeen työ oli ensimmäinen sellokonsertto
(1993-4).
Sitä seurasivat saman vuosikymmenen lopulla viulukonsertto ”Distant Light” ja toinen sinfonia. Niiden
levytyksiä olen kuunnellut Tampereen filharmonisen orkesterin. Viulusolistina
John Storgårds ja kapellimestarina yllä jo tutuksi tullut Juha Kangas.
Levytyksiä
Yleisradion toimittaja Kare
Eskola on esitellyt ohjelmissaan Uudet
levyt Vasksin musiikkia, Hän esittelee Tallinnan kamariorkesterin
uutuuslevyn(Alba, ABCD 463) , jossa soi Vasksin alttoviulukonsertto ja nyt
esittelyssä oleva sellokonsertto nro 2. Levyllä orkesteria johtaa myös Kymi
Sinfoniettaa johtanut Juha Kangas ja sellosolistinakin on Marko Ylönen.
Kiinnostava levy on siis kyseessä. Valitettavasti vain en ole sitä toistaiseksi
saanut käsiini. Näin Eskola kirjoittaa:
Alban uutuuslevyllä Vasks-tarjontaa lisää säveltäjän ystävä,
kapellimestari Juha Kangas, joka Tallinnan kamariorkesterin kanssa on
taltioinut kaksi Vasksin suosittua konserttoa. Solisteina sellisti Marko Ylönen
ja alttoviulisti Lilli Maijala joutuvat kovaan kansainväliseen vertailuun -
mutta pärjäävät hyvin, päätellen siitä, että oma sieluni liikahtaa, ja vieläpä
Vasksin tarkoittamaan suuntaan.
Sellokonserttoa
Eskola vertaa toiseen levytykseen, jossa solistina on hänen kansainväliseksi
tähdeksi luonnehtima Sol Gabetta. Eskolan tulkinnan mukaan Ylösellä ei ole
hänen rinnallaan mitään hävettävää, paremminkin päinvastoin:
”Ylönen ei ehkä soita yhtä
kevyesti ja elastisesti, mutta sopivaa melankolista painoa on enemmän,
sankarisellismin hehkutuskliseet pysyvät paremmin kurissa ja olen aistivinani
jonkinlaista kokemusasiantuntijan auktoriteettia - tai ehkä se on vain pidempää
kokemusta Vasksin esittämisestä.”
Juha Kankaasta Eskola ensiksikin toteaa Vasksin ja hänen
ystävyyden ja kiteyttää hienosti orkesterin sointia tavalla, joka on Kankaan
kannalta suotuisaa:
Molempia solisteja lienee levyllä
siivittänyt Juha Kankaan syvä Vasks-ymmärrys. Tallinnan kamariorkesteri
kuulostaa aavistuksen karheammalta kuin kilpailevien levytysten
jousiorkesterit, mutta vankka suunnan tuntu tekee kokemuksesta miellyttävän,
silloinkin kun suunta pysyy ennalta-arvattavana ja samana minuuttitolkulla, kuten
Vasksissa usein.
Hyvin kiintoisa on vuonna 2021 julkaistu oboekonserton
levytys. Konsertto on vuodelta 2018 ja sen ohessa Latvian kansallinen
sinfoniaorkesteri soittaa Vasksin 80-luvun varhaisteokset Message (Vestijums)
kahdelle pianolle, jousille ja lyömäsoittimelle vuodelta 1982 ja
orkesteriteoksen Lauda sinfoniaorkesterille vuodelta 1985. Varhaisteoksissa soi
jännittävä musiikillinen maailma. Siihen jään ainakin itse kiinni.
Oboekonsertossa eletään jo rauhaisempaa seestyneemmän tuntoista maailmaa.
Latvian radion kuoron levytys Plainscapes
Kuorolevy koostuu 11 raidasta ja kussakin niistä on toki oma
sävelmaailmansa, vaikka toisaalta kaikista löytyy samaa, mikä sitoo
kokonaisuuden yhteen. Usein viitataan Latvian luontoon, mutta en pitäisi
säveltäjää minään ekologisena äänenä. Sen sijaan kyllä jonkinlaisissa
kosmisissa sfääreissä liikutaan. Uskonnollistakin henkeä tunnistan mutten niin
selvästi kuin esimerkiksi Arvo Pärtillä.
Erityisesti nimikkoteos Plainscapes (yli 16 min) on
innostava kokonaisuus, mutta se on haastavaa musiikkia. Vaatii ehdotonta
syventymistä, ajatuksen mukautumista sävelmaailmaan, mielikuvien irrottamista
kaikista arjen huolista ja pintailmiöistä sekä luonnollisesti syvemmistäkin
paineista. Avointa avaraa mieltä – kiteyttääkseni.
Our Mother’s names
– yli 12-minuuttinen moninainen moderni kokonaisuus. Kun se soi taustalla, niin
se vaikuttaa, kuin lihaan ja vereen imeytyisi. Yksityiskohdat kyllä menevät
ohi, en tee mitään lähianalyysia, annan vain musiikin viedä. Ihailen kaikkia
äänikuvia ja -maailmoita. Itkua ja selvää huutoa mahtuu mukaan. Yhtäkkiä kuin
pamahtaen yllättää täysi hiljaisuus ja alkaa vieno ääni luomaan uutta
avaruutta. Kuoro on haasteiden edessä ja
selviää. Kyllä latvialaiset kuorot kykenevät hallitsemaan monenlaisia sävelkuvia.
The Sad Mother on
vain kolme ja puoliminuuttinen - kaunis sointuisa kappale. Kuuntelin sitä
äitienpäivän aamuna ja siihen hetkeen tuo A cappella -kappale sopi hienosti.
Birth (”Syntymä”)
on levyn 12-minuuttinen päätösraita. Nimestään huolimatta se sopii hienosti
päätökseksi. Loppuhan merkitsee myös uuden alkua. Odotan jotain erikoista ja
siltä vaikuttaa alkutahdeista lähtien. Siinä hoetaan jonkinlaista loitsua. Se
toistuu, ja taustalla kuoroäänet luovat mystistä kuvaa. Ollaan syvällä
perinteessä. Tulee mieleen meidän ugrilainen perintömme. Loitsua säestää
välillä rummut. Se tuo mieleen paremmin tuntemani liettualaisen
kansanperinteen. Noitarumpu tuo loitsuun entistä syvemmän värin. Uusi elämä
alkaa, vanha on taustalla. Se löytyy perinteestä. Rytmitys on mielenkiintoista,
noustaan taivaisiin. Noitarumpu takoo mystistä maailmaansa, elämän ehdotonta
menoa. Ja – kuten tavallista – Vasksin musiikissa vaietaan ja hiljaisuudesta
nousee uusi ääni, syntyy tyhjyydestä uusi harmonia, nousee uusi väri, nousee
kotilosta lentoon rauhan perhonen. Sellainen mielikuva alitajunnastani päähäni
nousi. Kuoron äänitaso nousee ja toistaa levollista melodiakulkuaan. Loitsu
muokkautuu kuin hartaaksi virreksi – tai ei sentään – ehkä vaan lauluksi, mutta
hartautta siinä on. Kunnes yhtäkkiä loitsumainen henki palaa. Ollaan jo
korkeuksissa, taivaita päin. Voimakas crescendo – ja siihen laulu loppuu.
Hiljaisuus kohtaa kuulijan tajunnan.
Yleensä kappaleet ovat sekakuorolle mutta on myös naiskuoron
esittämiä raitoja.
Mielikuvamatkalla
Palaan alkuun ja konsertissa esitettyihin sävellyksiin. Yllä
jo kiteytin hieman omaa käsitystäni Vasksin musiikista rinnastaen häntä mm.
Arvo Pärtiin. Totean vielä kokoavasti. Vasksin voima muihin modernisteihin
säveltäjiin verrattaessa minun tajunnassani on siinä, että löydän hänen
musiikistaan jonkinlaisen tarinan, sisäisen kehityksen, jota kykenen tai
ainakin vain pyrin tavalla tai toisella seuraamaan. Ei se aina yksioikoisesti mene mutta hanakasti
mieli kuulostelee mahdollisia kehitysvaiheita ja sielunliikkeitä. Vertailukohdaksi
totean, että Vasksin esikuvaksikin mainittu puolalainen Penderecki on luonut selkeästi
vaikeammin seurattavaa musiikkia.
Kumma kyllä, aito konserttitilanne kirvoittaa mielen, huolimatta
siitä, että ympärillä kuhisee tuntemattomia ihmisiä kaikkine mahdollisine hetkittäisine
häiriöineen. Näköyhteys solistiin on minulle tärkeä seikka. Siksi istun
mielelläni salin etuosassa, vaikka nyt kyseessä olevan salin takaosaa kai pidetään
akustisesti parempana paikkana. Siitä olen hieman eri mieltä, mutta ei paikalla
käsittääkseni tässä konsertissa ollut merkitystä.
Kirjoitin seuraavan tekstini muististani kotona kaikessa
rauhassa seuraavana päivänä konsertin jälkeen. Tarkat muistikuvat olivat jo
hälvenneet. Mutta annoin mielen ja sormien tuottaa tekstiä niine taustoineen,
jotka tuona hetkellä olivat pinnalla. Joku muu kuvailisi tuon äänimatkan
toisin.
Pēteris Vasks: Sellokonsertto nro 2
-
Cadenza 1
-
I osa
-
II osa
-
Cadenza 2
- III osa
Matka alkaa. Tunnelma on ensisoinnusta lähtien herkistävä. Mieli janoaa lisää.
Sellon ääni konserton kokonaisuudessa on kuin syntymästä
maailmaamme eksynyt osanen elämän ihmettä, ei pienen lapsen rääkäisyä
muistuttava mutta mielen hapuilun ja ihmettelevän ilon ja tyyneydenkin
sekainen, alkuvoimaisuudessaan moninainen itsellisyytensä oivalluksestaan
innostunut kokonaisuudesta omaa tietään raivaava ja siihen sopeutuva itsellinen
äänivoima.
Sali tuo hiljentymisen tilaan omat sävynsä. Tajunta
herää. Olemme ilmavassa hengittävässä
avaruudessa tai sitten synkässä umpioituneessa nurkassa tai kenties kolkon
metsän uumenissa, johon yhtäkkiä kuin pelastaen avautuu ikuisuuden ihme. Arastellen
lähdetään taivallukselle yksinäisen sellon hapuilevassa seurassa, sen tukeen
kuitenkin luottaen. Kuulijana en löydä mielikuvia vaan tarraudun musiikin
vietäväksi. Se on avartava seikkailu. Välillä sellon äänelliset sävyt
yllättävät. Herkkyys värähtelee arkana, ihmetellen. Sitten muutamassa hetkessä
ollaan jo toisissa sfääreissä. On syväluotaava tunnelma. Avartuva olotila luo
vapautuksen. Olen jossakin mukana. Yhteys kokonaisuuteen avartuu. Aika ja tila
hengittävät.
Mukaan tulevat orkesterin jouset. Kuin tukevana pilvenä
leijaillen etsitään yhteistä harmoniaa. Uudessa tilassa sello saa allensa uuden
voiman. Siemenestä on kasvanut pauhaava koski tai ehkä avaruudessa kaikuva
kaiho pyrkii kohti uusia ulottuvuuksia. Olkoon se vaikka alkuvoimaisen vimman
kaltaista. (Tai: olkoon se vaikka alkuvoimaista vimmaa).
Osa II. – Maailma muuttuu. Itse asiassa olin kuulevinani
jopa kolme osaa ennen uutta kadenssia, mutta se oli vain teeman eri sävytystä.
Toinen osa tuo uuden maailman. Elämän mittainen retki
jatkuu. Toinen kadenssi tuo huojentavan olon. Sellon matkassa mieli hengähtää,
saa voimaa. Voimaannuttavassa tilassa edetään enkä haluaisi siitä irrota.
Jatketaan vielä mutta alan ehkä peläten aavistella, että matkan päätös on
lähempänä.
Kolmas osa – seestyvää tilaa. Avaruudesta palataan
alkutilaan. Sello aloittaa kuin kuulostelisi jousien kulkua, oman rauhansa
löytäneenä.
Lopussa alkaa taustalta hymnimäinen laulu. Sello hiljenee ja
kuulostelee. Myöhemmin luin, että toisessa esitysversiossa soittaja laulaa sellon
soidessa. Kuin uinuen vajotaan seesteiseen olotilaan. Matka on päätöksessään.
Pēteris Vasks: Musica
Serena
Väliajan jälkeen olen valmiina uuteen matkaan. Musica Serena vie mukanaan ikuisuutta
kohti hamuavaan avaruuteen. Jouset etenevät tyyninä, levollisina. Elän kuin
itämaisen musiikin kaikkeudessa, miettien ilmatilaamme ja tajuntamme
ikuisuuteen sulautuvaa perussointua. Olen kosketuksessa syvyyksien avaruuteen,
ajautunut sen vietäväksi ja viimeisen soinnun hiljentyessä havahdun
todellisuuteen. En pettyneenä ja ahdistuneena vaan voimallisena. Olen läsnä siinä
hetkessä ja tilassa. Matka jatkuu, elämän osasena minulla on levollinen
varmuus, mihin voin turvata. Sen kosketuksesta pystyn kohtaamaan niin lähimmäiseni
kuin kaikki todellisuuden pinnassa kaikkeuden silmää rikkovat säröt.
Tuota elämystä seurasi Mozartin sinfonia nro 38. Se on
vanhastaan suosikkejani ja valppaani koin sen vaiheita. Juha Kankaan johtamana
Kymi sinfonietta luo innostavan tulkinnan. Epäilyni osoittautuivat vääriksi, orkesterin
kokonaissoinnun puutteita en huomaa enkä haluakaan niitä esiin kaivaa. Mistäköhän
se johtuu? Kapellimestarilla ja lienee myös Vasks ovat luoneet orkesteriin
keskittyneen yhteishengen.
Lopuksi
Kun konsertti päättyi ja yleisö alkoi aplodiensa jälkeen
viimein poistua salista, näin mieltä nostattavan näyn. Orkesterin soittajat kättelivät
toinen toisiaan, useat jopa halasivat. Se on merkki yhteishengestä, ja
yhteisestä kokemuksesta. Oltiin luomassa jotain poikkeuksellista. Jokainen
konsertti on juhlahetki, johon totta kai kaipaisin lisää yleisöä.
Ainoa pettynyt parivaljakko löytyi narikan takaa. Kesäiseen
iltaan tultiin ilman päällysvaatteita. Nuoret keräsivät varoja
urheilutoimintaan. Varoja kertyi muutaman kolikon verran. Saa sillä melkein
yhden pesäpallon, toinen heistä totesi, kun joku otti asian puheeksi.
 |
| Iltainen näkymä Kyminkadulta Taideruukkiin |
…
Mainittakoon, että jutun oheen liitetyillä kuvilla ei ole
yhteyttä Vasksin musiikkiin. Otin ne matkalla konserttipaikalle, hämärämpi kuva
on paluumatkalta.
