POLIITTINEN HARJAAMINEN - vilkaisuja neuvostokulttuurin kylmään sotaan

I.                    Aluksi

Tuo otsikkoni sana saattaa kai olla hieman raflaava, mutta puhdistuksista on kyse ja kirjoitukseni esimerkit liittyvät Neuvostoliiton sodanjälkeisiin vuosiin, jolloin uusi sota alkoi kalvaa jälleenrakennuksesta innoittuneen neuvostokansan arkea. Kuitenkin kun ottaa huomioon mitä Suomessa ja maan poliittisessa elämässä nyt tapahtuu, niin päädyin suomentamaan venäjänkielisen sanan otsikossa näkyvänä käännöksenä. Kirjoitan Neuvostoliitosta mutta samalla toivon, että teksti herättäisi pohtimaan myös meidän todellisuuttamme.   

Kyse on poliittisesta kokouksesta tai istunnosta, jota kutsutaan venäjäksi nimellä prorabotka (проработка). Sanan perusmerkitys on työskentely, perehtyminen, kehittäminen, esimerkiksi lihaskunnon kehittäminen. Tarkemmin katsoen rabota merkitsee ’työtä’ ja etuliite pro tuo siihen lisämerkityksen tiettyyn tulokseen johtava toiminta. Mutta kun on kyse noista kokouksista, niin sanakirjan vastineiksi tarjotaan ”läksytystä” ja ”löylytystä”. No, kyllähän läksytys on toimintaa, jonka tarkoitus on saada toisessa jokin lopputulos.

Näitä kokouksia pidettiin lähinnä 30-, 40- ja 50-luvulla työpaikoilla, oppilaitoksissa tai eri instituutioissa. Oli syytettyjä, joita painostettiin myöntämään virheensä ja luopumaan vääristä näkemyksistä. Vaikea niitä oli myöntää, kun usein oli epäselvää, mitä ne näkemykset olivat. Jos joku uskalsi puolustaa syytettyä, hänelle suotiin se mahdollisuus. Ja toki syytetylle itselleenkin annettiin jonkinlainen vastausmahdollisuus. Puolustajat olivat harvassa ja arvaatte varmaan miksi.

Perustelen vielä, miksi päädyin ”harjaamiseen”. En tykännyt ilmaisuista ”läksytyskokous” tai ”löylytys”, koska ne luovat huvittavia assosiaatioita. Huvittavaltahan se voi nyt tuntua ja toki nuo kokoukset olivat syytetyille aikamoisia löylytyksiä, mutta kuitenkin silloin oli kyse vakavista asioista -  käytännössä jopa  elämästä ja kuolemasta.

Ensimmäinen valintani oli ojennuskokous, minkä perustelin itselleni sillä, että kokouksessa ojennetaan henkilöä mukaan valtavirtaan. Mutta sitten kävelylenkillä päähäni pälkähti sana harjaaminen, joka on nyttemmin ainakin meillä Suomessa levinnyt myös poliittiseen kontekstiin. Ja päätös oli tehty: olkoon harjaamiskokous, niin tuodaan samalla jännä uudissana myös historialliseen kontekstiin.

Päälähteenäni on akateemikko Dmitri Lihatšovin omaelämäkertateos, jossa kirjoittaja muistelee noita kokouksia työpaikallaan Puškin-talossa ja Leningradin yliopistossa. Tuo Puškin-talo on varsinaisesti Venäjän kirjallisuuden tutkimuslaitos, tuolloin se oli Neuvostoliiton tiedeakatemian alainen. Pääasiassa esimerkkini ovat siis Leningradista. Lisäksi käytän kirjailija Valeri Popovin Lihatšovista kirjoittamaa elämäkertaa. Ja mainitsen vielä kolmannenkin teoksen, joka on niin ikään Popovin kirjoittama. Se on kirja satiirikko Mihail Zoštšenkosta, jota tuolloin ”harjattiin” välillä aika armottomasti.

Olen käsitellyt Dmitri Lihatšovin elämää ja ajatuksia aiemminkin (https://perttueemeli.blogspot.fi/2015/08/patriotismi-vastaan-nationalismi.html ). Tuon jutun aihe menee etäälle nyt käsittelemästäni aiheesta, mutta tuossa tekstissäni on myös katsaus miehen elämään (luku III). Hän käsittelee aihetta yksityiskohtaisesti omaelämäkerrassaan.

Valeri Popovin Lihatshov-kirjan kansi, jossa näkyy myös Pushkin-talo

Nyt liikutaan lähinnä filologisen tieteen ja osittain myös kirjallisuuden maailmassa.  Mutta ennen kuin siirrytään 40-luvun lopun Neuvostoliittoon, tarkastelen hieman laajempaa kontekstia.

Jos jätämme tuon jyrkän poliittisen ulottuvuuden pois, niin tämänkaltaiset kokoukset olivat Neuvostoliitossa tyypillisiä. Ne kuuluivat arkitodellisuuteen aivan 80-luvulle saakka. Esimerkiksi olen itse ollut seuraamassa 80-luvulla kurinpidollista palaveria. Varsinaisesti sitä kutsuttiin pedagogiseksi kokoukseksi. Opiskelija kutsuttiin opettajakunnan eteen vastaamaan huonosta käytöksestään, kehnoista opiskelutuloksistaan ja myös motivaation puutteesta. Kysymyksissä mentiin myös henkilökohtaiselle tasolle, mutta ei mielestäni häiritsevästi.  Noilla kokouksille oli opiskelua ohjaava tavoite, eikä niillä ollut mitään poliittista luonnetta. Saman vakiintuneen perinteen jatketta ne kuitenkin olivat. Ja olihan Neuvostoliitossa olemassa myös ns. toverioikeus. Se oli kuitenkin juridiikkaan liittyvä instituutio, oikeusistuntojen alin taso, jossa käsiteltävät asiat oli laissa määritelty. Samaan ohjaavaan perinteeseen sekin ilmeisesti liittyy.

Ja vilkaistaan hieman Suomeakin.  Onhan meillä eräissä uskonnollisissa yhteisöissä ns. hoitokokouksia. Paitsi että niiden myötä pyrittiin ”hoitamaan” ihmistä, niin toisena tavoitteena oli sitoa hänet tiukemmin yhteisön sääntöihin.

Muistelen vielä omaa yliopistoelämääni 70-luvun alun Jyväskylässä.  Aina Neuvostoliiton historiaa käsitellessäni palautuu jossain vaiheessa mieleeni vähemmistökommunistien poliittinen agitaatio. Tuolloin arvosteltiin ja leimattiin tiettyjä ”taantumuksellisia” opettajia. Ei ollut harjauskokouksia 40-luvun tapaan, mutta muistan kerran Jyväskylässä, kun muutama taistolaisnuori valtasi filosofian luentomme ja alkoi julistaa omaa oikeaoppiseksi katsomaansa sanomaansa ja arvostelemaan porvarillista yliopistojärjestelmää. En muista julistuksen sanomaa tarkemmin, mutta todetaan se, että teko oli tarkoin suunniteltu, kyse oli varmaankin noin parin sadan opiskelijan massaluennosta eli otollinen tilaisuus poliittiselle julistukselle.  Tuolloin suurin osa opiskelijoista kuunteli hiljaa, hieman uteliaana mutta hiukkasen saattoi olla myös pelonsekaisia tunteita.  Kuitenkin salissa oli yksi suulas erilaista poliittista kantaa edustava opiskelija. Hän uskalsi nousta äänekkäästi vastustamaan noita ”sinipaitoja” – taistolaisnuoria, jotka olivat tuon ajan opiskelijaliikkeen vasemmistohegemonian pönkittämänä ottaneet julkisen tilan haltuunsa.  Hänkin jaksoi varttitunnin olla hiljaa, mutta kun kärsivällisyys loppui, niin lopulta oli vain kyse siitä, miten nuo poliittisissa istunnoissaan kouluttautuneet ”vasemmistointellektuellit” onnistuvat kunnialla itseään täysin nolaamatta selviämään salista ulos. Tuo nuori mies on myös nykypäivän vaikuttajia. En viitsi kuitenkaan hänen  nimeään paljastaa.

Tuo kokemus on ollut nytkin eräänlaisena vertailukohtana mielessä, kun olen lukenut näistä neuvostovaltion ”läksytyksistä” ja mielipiteen ohjailusta. Neuvostoliitossa ei kylläkään kukaan rohjennut ruveta näkyvästi provosoimaan kokouksen kulkua, mutta peitellysti sitä kyllä tehtiin. Ehkä hieman kärjistetysti sanoen siitä kehittyi maassa suoranainen taide.

Tuolloin 40-luvulla puoluetta tukemassa oli kommunistisen puolueen nuorisojärjestö Komsomol, joka osallistui agitaatioon omalla tavallaan. Ja taistolaiset sinipaidathan olivat sen liikkeen aatteellisia seuraajia. Sinipaitojen ideologia on tullut minulle tutuksi ensimmäiseltä opiskeluvuodeltani, kun sain 20 neliön opiskelijakämppääni kaverikseni ihan oikean aatteellensa vannoutuneen taistolaisen sinipaidan.  Poliittiset väittelymme menivät välillä suoranaiseksi huuteluksi.

Mielestäni näillä 40-luvun lopun ”harjauskokouksille” on jonkin langan kautta yhteys myös meidän elämänpiiriimme, vaikkei toki ajassamme ja kulttuurissamme tuomitakaan kuolemaan eikä ainakaan pitkiin vankeusrangaistuksiin. Neuvostoliitossa yleensä annettiin potkut, tämä olisi mahdollista Suomessakin. Perine jatkuu mutta etsii uusia muotoja.

Meillä Suomessa mielipidevaikuttaminen on mennyt selkeästi kiusaamisen puolelle. Eräitä panetellaan, toiset nauttivat erityissuojelua. En ihmettele, miksi koulukiusaaminen ei Suomessa vähene, vaikka sitä kuinka yritetään suitsia. Kyllä mallit tulevat aikuisten omaksumista käytännöistä.

II.                  Neuvostoliitto 40-luvulla sodan päättymisen jälkeen

Toukokuussa 1945 juhlittiin Voiton päivää sodan päättymisen kunniaksi. Kansa tuli riemujuhlaan punaiselle torille toivoen vapaampien aikojen koittavan. Tosiasiassa 40-luvun loppu oli Neuvostoliitossa jälleenrakennuksen optimistisesta hengestä huolimatta hyvin painostavaa ja henkisesti ahdistavaa aikaa.

Vuonna 1946 puhkesi maailmalla ns. kylmän sodan aika, millä oli välittömiä seurauksia Neuvostoliiton sisäisessä turvallisuudessa. Alkoi erilaisia poliittisia ajojahteja ja maassa noussut Stalinin henkilökultti toi oman ikävän värinsä jokapäiväiseen elämään.

Tuolloin Moskovassa opiskellut Angelina Kazmina-Björkbacka kertoo omista kokemuksistaan Moskovan yliopiston opiskelijana:

Yliopiston tiedekunnissa ja yleisissä kokouksissa oli esitettävä tervehdyksiä Stalinin kunniaksi. Niissä käytettiin ilmaisuja ”kaikkien aikojen ja kansojen suuri johtaja”, ”nerokas strategi”, ”kunnia suurelle johtajalle ja opettajalle!” Kokouksen puhemiehistö nousi ylös , samoin salin yleisö, ja aloitettiin kättentaputukset, jotka jatkuivat loputtoman pitkään, kuului huutoja ”eläköön suuri johtaja ja opettaja!”. Vaikutti siltä, ettei tälle tule loppua… Muistan miten ystävättäreni kanssa seisoimme ja taputimme…, hän kuiskasi minulle: ”Milloin tämä loppuu? Tämä on naurettavaa.”

Kazmina-Björckbacka toteaa, että tuo Stalinin ylistäminen jumalolentona levisi elämän kaikille tasoille. Lastentarhoissa laulettiin lauluja ”rakkaasta johtajasta” (tyyliin ”Kiitos toveri Stalinille meidän onnemme päivistä”), oppilaitoksissa luettiin ”nerokkaan johtajan” teoksia. Jopa työpaikoilla oli opiskeltava Stalinin elämäkertaa.  Kansan kärsivällisyys oli koetuksella.

Kulttuurin ja tieteen alueilla kylmän sodan seurausta oli kosmopolitismin vastainen taistelu. Kaikkinainen yhteys länteen oli tuomittavaa. Länsimaisen vieraan tapaaminen, kirjan hallussapito tai henkilön omat sukujuuret saattoivat johtaa ilmiantoon, mistä seurasi pidätys ja tuomio. Siihen liittyi peiteltyä juutalaisvastaisuutta, koska nimenomaan juutalaistaustaisilla henkilöillä oli kansainvälisiä yhteyksiä. Esimerkiksi suuri osa Dmitri Lihatšovin mainitsemista vainotuista oli juutalaistaustaisia.

Kirjailijoista tulilinjalle joutuivat satiirikko Mihail Zoštšenko ja runoilija Anna Ahmatova. Elokuun puolivälissä 1946 pidettiin kommunistisen puolueen keskuskomitean kokous, jossa Leningradin puoluejohtaja Andrei Zhdanov piti laajan puheen. Hän parjasi avoimesti Ahmatovaa ja Zoštšenkoa käyttäen lähes alatyylisiä ilmauksia. Heidät erotettiin Neuvostoliiton kirjailijaliitosta, mikä oli molempien kirjailijoiden toimeentuloon rankka isku. Käytännössä he jäivät ystäviensä hyväsydämisyyden varaan. Onneksi tukea tuli sitä kautta. Henkinen isku se oli molemmille. Ja Ahmatova oli musertunut senkin takia, koska hänen poikansa oli vangittuna.

Tästä seurasi kampanjoita myös muualla kulttuurielämässä. Muun muassa säveltäjiä arvosteltiin formalismista. Pelottelu ja uhkailu oli käypä menetelmä. Sergei Prokofjevin entinen, ulkomaalaissyntyinen vaimo vangittiin. Prokofjev sulkeutui työhuoneeseensa, poltti lempikirjailijansa Vladimir Nabokovin teokset ja America-lehden vuosikerrat. Dmitri Shostakovitš voitti pelkonsa keskittymällä sävellystyöhön unohtaen ulkoisen hälyn. Oikeastaan se oli sama menetelmä kuin Dmitri Lihatšovilla, joka paneutui tutkimuksiinsa.

III.                Poliittisen harjaamisen käytäntöä

Dmitri Lihatšov luonnehtii muistelmissaan noita 40-luvun tapahtumia sarkastisen kyynisesti. Hän toteaa yleisellä tasolla, että niissä sodanjälkeisissä kokouksissa oli paljon järjettömyyksiä, joiden kautta puolue-elimet pyrkivät osoittamaan valtansa ja järkkymättömyytensä ja ilmaisivat valmiutensa puuttua asioihin, joista he todellisuudessa eivät ymmärtäneet mitään. 

Aluksi hän kertoo noiden kokousten ”teknisestä kulusta”, niiden psykologisesta vaikutuksesta kirjavaan kuulijajoukkoon. ”Harjauskokoukset” olivat suullista ilmiantoa. Ne antoivat vapauden kaunalle ja kateudelle. Niissä sai olla ilkeä ja pahansuopa. Niissä oli noitavainojen henkeä, kaikenlaiset iljettävyydet saivat tilaa. Oli niitä, jotka jopa nauttivat tilanteesta ja hurmioituivat luomaan kokousväkeen kauhua. Suggestion avulla haluttiin vaikuttaa ihmisten tajuntaan ja mielipiteisiin.

Se oli joukkohysteriaa, joka vähitellen valtasi koko maan (ja toki laantuikin sitten nopeasti). Ihmiset menettivät oman häpeän tuntonsa tehdessään ilmiantoja ja vasikoidessaan työtovereitaan, opettajiaan ja opiskelukavereita. Eräät jopa kehuskelivat valtansa voimaa.

Nuo kokoukset olivat samaa ”hyvän tuhoamisjärjestelmää” kuin 30-luvun lopun näytösoikeudenkäynnit. Sieltä otettiin mallia. Kohteena olivat tutkijat, kirjailijat, taitelijat, entisöijät, teatteri-ihmiset, siis kaikki henkisen alan toimijat. Hinnalla millä hyvänsä oli saatava ongittua ”harjattavalta” uhrilta tunnustus syyllisyydestä. Osittainenkin myönnytys riitti. Kun tunnustus oli tehty, mitään todisteita ei enää vaadittu. Tämä seurasi sama käytäntöä kuin 30-luvun näytösoikeudenkäynneissä.  Eikä sillä, miten tunnustus saatiin, ollut mitään väliä. Se oli akateemikko Andrei Vyšinskin kehittämä ”juridinen” periaate.

Vyšinski muotoili lainkäytön teoreettiset perusteet teoksessaan Teoria juridisista todisteista (Теория судебных доказательств), josta hän sai Stalin-palkinnon 1947. Vyšinskin mukaan rikoslaki on luokkataistelun väline. Toinen hänen teoriansa kulmakivi oli, että syyllisyys oli ehdoton sen jälkeen kun tunnustus oli tehty, riippumatta toimenpiteistä, joita oli tehty sen saamiseksi. Vyšinski toimi pääsyyttäjänä useissa 1930-luvun näytösoikeudenkäynneissä. Hänestä saa lisätietoa venäjän kielellä mm. täältä.

”Harjauksen” kohteena oleva henkilö oli demoralisoitava, saattaa hänet tilaan, jolloin hänelle oli kaikki samantekevää ja jolloin hän vain halusi mahdollisimman pian päästä pois yleisön edestä, ”syytettyjen penkiltä”. Silloin tunnustus tuli kuin itsestään.

Suuren yleisön läsnäolo salissa oli kädenojennus pyöveleille.  Kuulijakunta saattoi olla kiusatun puolella, ei ollut mahdollisesti samaa mieltä syytöksistä ja he ehkä kokivat inhon tai sympatian tunteita.  Yhtä kaikki syytetylle oli erityisen raskasta olla tuossa ”näytöksessä” pääosan esittäjänä. Jos joku puhujista pyrki lieventämään syytöksiä tai tyytyi vain toistelemaan jo sanottua, sillä ei ollut merkitystä eikä niiden puheiden sävy painanut vaa’assa mitenkään. Olennaista oli vain se, että syytetty oli ajettu nöyryytettyyn tilaan. Ihmismielissä hänestä tuli tällä tapaa jotenkin arveluttava henkilö.

Nuo tilaisuudet keräsivät satoja opiskelijoita. Pelkästä uteliaisuudesta he niihin usein tulivat, koska oltiinhan syyttämässä tunnettuja henkilöitä, monien merkittävien tutkimusten tai muiden teosten luojia, jotka olivat tottuneet kuulijoiden ja lukijoiden osoittamaan kiitollisuuteen. Nyt he saivat nähdä heidät päinvastaisessa tilanteessa. Heille oli kiinnostavaa nähdä, että ihminen johon he itse ovat suhtautuneet pelon sekaisella kunnioituksella, onkin nyt nöyryytyksen tilassa, samantapaisessa, mutta toki paljon pahemmassa, mistä kenties noilla nuorilla itsellään oli ollut kokemuksia omilta koulu- ja opiskeluajoiltaan.

Lihatšov kertoo esimerkin eräästä Puškin-talossa pidetystä kokouksesta, jolloin ”harjattavana” oli tunnettu venäläisen folkloristiikan ja etnografian tutkija Mark Azadovski (palaan häneen myös alempana). Hänen vieressään istui nainen – tutkijakollega – joka ilmaisi Lihatšoville inhoaan sitä, millaista valhetta ihmiset suoltavat. Tuolloin eräs yliopiston dosentti luki Azadovskin henkilökohtaista kirjettä, jonka Azadovskin oppilas P.Shirjajeva oli onnistunut kaappaamaan. ”Mikä roisto!”, tuo nainen haukkui oppilasta raivoa uhkuen. Sitten tuli tuon naisen itsensä vuoro. Hän astui reippaasti päättäväisenä yleisön eteen kateederille ja aloitti puheenvuoronsa. Lihatshovin yllätykseksi nainen jatkoi samalla linjalla, arvosteli Azadovskia, luetteli hänen ”virheitään” ja palasi sitten omalle paikalleen. Hän kysäisi heti Lihatšovilta posket vielä hehkuen: ”No, miten meni?” Lihatšov kuiskasi naiselle: ”Luulin, että sinä puolustat Azadovskia.” Nainen vastasi, että mitä järkeä siinä olisi ollut, hänethän on jo käytännössä tuomittu. Hän lisäsi vielä kuin ylpeillen: ”Minähän vain toistin sen, minkä muut ovat sanoneet, en tuonut esille mitään uutta.”

Tämähän oli juuri tuon ”harjauksen” pyrkimys. Puhujat voivat sanoa mitä hyvänsä. Riittää, että he edes jollakin tapaa tukevat syytöstä. Se oli ”kansan ääntä”. Tässä yhteydessä Lihatšov vertaa esiintyjiä kreikkalaisen tragedian kuoroon, jolla on näytelmässä oma kommentoiva osansa.

Tämänkaltaiset joukkokokoukset olivat kuin taitavan psykologista silmää omaavan mestarin suunnittelemia.  Salin enemmistö saattoi koostua vastustajista, mutta kuitenkin täyden salin todellinen vaikutus oli päinvastainen kuin se, mitä kukin todella ajatteli. Vaikenemalla tuetaan syyttäjiä, pelko ohjaa olemaan hiljaa ja jos joku syytöksiä vastustava haluaa puolustaa syytettyä, hän tekee sen pehmentäen sanomaansa, ettei itse joutuisi syytösten kohteeksi. Hän luulee olevansa ovela taktikko myöntäessään syytetyn kirjoituksissa olevan erinäisiä virheitä ja ajatellen näin, että tällä tapaa hän voi tämän jollain lailla pelastaa syytetyn tai edes auttaa häntä. Itse asiassa hän tulee tuossa kontekstissaan vain lisäämään vettä myllyyn. Julkisuudessa joukkokokouksen laaja osanottojoukko tulkitaan tueksi syyttäjille, huolimatta yksittäisten ihmisten inhon tunteista tai protestimielialasta.

Usein toki syytetty itsekin sortui myönnytystaktiikkaan haluten sillä tapaa pelastaa paitsi itsensä ja ennen kaikkea myös perheensä. Itse asiassa puoluetoimistossa oli ennakolta usein syytetyn kanssa keskusteltu ja kehotettu tätä ”itsekriittisyyteen”. Ei näillä hätääntyneillä myöntyvyyspuheenvuoroilla ollut toivottua vaikutusta. Joskus ne tuntuivat niin keinotekoisilta ja absurdeilta, että tilaisuuden järjestäjät eivät pystyneet peittämään ylimielisyyttään. Ja jos joku puolestaan pyrki asenteellaan nöyryyttämään tuomitsijoitaan, ei siitäkään hyvää seurannut. Toden totta, oli vaikea valita oma toimintastrategia.

Myös Lihatšoville itselleen oltiin valmistamassa ”harjaamista”. Hänet pelasti sattuma. Juuri kokouksen alla tuli nimittäin päätös hänelle myönnetystä Stalinin palkinnosta  liittyen erääseen tutkimukseen. Eihän sellaista henkilöä voinut nöyryyttää. Tosiasiassa Lihatšov itse oli hyvin varovainen. Hän halusi pitää itsensä mahdollisuuksiensa mukaan erillään noista touhuista. Hän oli kunnian ihminen, ei suostunut parjaamaan kollegoitaan. Eikä hän ollut puolueen jäsen, joten ei häntä käsittääkseni liiemmälti painostettukaan osallistumaan. Hän keskittyi mahdollisuuksiensa mukaan lähinnä tutkimustyöhön, ja tulosta syntyi. Toki yksityisellä tasolla hän tuki syytettyjä. Sillä miksi Lihatšov halusi pitää etäisyyttä tämänkaltaiseen poliittiseen toimintaan, on selvä syy. Hänet oli 20-luvun lopulla tuomittu viideksi vuodeksi vankileirille neuvostovastaisesta toiminnasta. Uudet syytökset olisivat merkinneet uran loppua ja jopa kuolemantuomiota.

Tuon tähän vahvistukseksi katkelman Valeri Popovin kirjoittamasta Lihatšovin elämäkerrasta.  Popov oli kuullut sen tuttavaltaan ja pitää tietolähdettä luotettavana.

Katkelmassa mainitaan Lihatšovin äiti, joka oli hyvin vireä ja aikaansa seuraava nainen. Hänellä oli luonnollisesti painavat syyt olla pitämättä neuvostovallasta ja alkoi hänen luona kyläilemässä olevalle tuttavalleen arvostella järjestelmää. Dmitri Lihatšov sattui olemaan kotosalla ja kimpaantui välittömästi äidilleen ja suutuksissaan totesi: ”Äiti, älä puhu tuollaisia! Olen jo kerran vankileirin kokenut enkä halua sinne uudestaan!”

Monet ovat myöhemmin hyökänneet Lihatšovia vastaan, tajuamatta millaisessa tilanteessa puun ja kuoren välissä mies oli. Jälkeenpäin on hyvä syyttää, mutta Popov itse toteaa, että nuo irvailijatkin olisivat vastaavassa paikassa varmasti toimineet hyvin lainkuuliaisesti. Lihatšov ei ymmärrettävästi allekirjoittanut Stalinin elinaikana minkäänlaisia protestijulistuksia. Se olisi merkinnyt entiselle poliittiselle vangille suoraa kuolemantuomiota. Ja käytännössä se olisi merkinnyt samaa kenelle tahansa.

Kokousten järjestävät pyrkivät vaikuttamaan aktiivisesti siihen, että istunnoissa esiintyisi nimenomaan syytetylle läheisiä ihmisiä. Oli ystäviä, oppilaita, jatko-opiskelijoita (eli ns.aspirantteja) ja normaaleja opiskelijoita. Heidän arvostelunsa iski kipeimmin. Läsnäolijat kuiskuttelivat: ”Kuinka hänkin voi sanoa noin?” Yhtenä näiden julkisen kokousten tehtävänä oli taittaa siihen asti tottelemattomiksi leimautuneiden moraalinen selkäranka. ”Tottelemattomia” olivat siis ne, jotka vielä jaksoivat protestoida syytöksiä vastaan.

Harva kesti painostuksen. Jotta istunto olisi päättynyt syyttäjien tappioon ja syytösten romahdukseen, niin silloin ”harjattavan” syytetyn ei olisi pitänyt antaa missään vaiheessa periksi. Syytöksiä olisi pitänyt vähätellä päättäväisesti ja saattaa sen myötä syyttäjät häpeään. Ettei sellainen olisi toteutunut, istunnon järjestäjät olivat jo ennakolta ”valmistaneet” syytettyä kehottaen häntä itsekritiikkiin. Samalla asetettiin syytetyn oma organisaatio uhan alle, ei siis pelkästään syytetyn oma työpaikka vaan koko laitos tai osasto. Ja tietysti saattoivat myös perhe ja ystävät joutua kärsimään. Nämä olivat senkaltaisia pelotteita, että  syytetty mietti pari kertaa, kannattiko sittenkin antaa periksi. Ja se joka halusi istunnossa puolustaa vainottua ystäväänsä, saattoi kokea saman kohtalon.

Dmitri Lihatšov kertoo tunteneensa 20-luvulla omissa nahoissaan sen, mitä merkitsee ”oman syyllisyyden tunnustaminen”.  Hänen mukaansa yllä mainitussa Vyšinskin teoriassa ei ole mitään uutta, siinä on vain todettu se, mikä oli käytännössä olemassa. Tunnustus saatiin tuolloin lyömällä, pusertamalla ja lypsämällä. Ne olivat tshekan ja  NKVD:n (sisäasiainkomissariaatti) menetelmiä, joita tietystikään ei käytetty julkisissa kokouksissa.

Jos ”harjauksen” uhri kieltäytyi tunnustamasta itseään kosmopoliitiksi, antipatriootiksi, formalistiksi tai porvarillisten tieteellisten menetelmien käyttäjiksi, häntä alettiin pitää ”puolueen linjan häikäilemättömänä vastustajana”.  Jos hän myönsi syyllisyytensä osittain, niin syytetyn kannalta parhaissa tapauksissa hänelle jäi vain syytös ”itsekriittisyyden puutteesta ”.  Tämä oli onnekasta, koska syytös ei ollut niin suuri, että henkilö olisi voitu karkottaa kaikista laitoksista, joihin hän on ammatissaan sitoutunut. Myös julkaisemisoikeus omille tutkimuksilleen ja muille kirjoituksilleen hänellä saattoi säilyä. Ja jos oikein saivarrellaan, niin täydellinen tunnustaminen olisi ollut mahdotonta, sillä se olisi merkinnyt tuomioista pahinta – isänmaan petturuutta.

Esimerkiksi ylläkin mainittu kirjallisuustieteilijä ja folkloristi Mark Azadovski (1888 – 1954) erotettiin kosmopolitismisyytösten myötä Leningradin yliopistosta, jossa hän johti kansatieteen (folklore) oppituolia. Hänet erotettiin myös Puškin-talosta, jossa myös Dmitri Lihatšov työskenteli. Hänen sallittiin kuitenkin julkaista omia kirjoituksiaan sillä ehdolla, ettei hän kirjoita oman alansa aiheesta, ts. folkloristiikasta, koska hänen venäläistä kansanperinnettä koskevat työnsä olivat joutuneet rankan kritiikin kohteeksi. Azadovski oli hengeltään tutkija eikä hän jäänyt karun tuomion myötä toimettomaksi. Hän alkoi perehtyä dekabristien historiaan, miltä alalta hän sai aikaan arvokasta tutkimustietoa. 

Tällaiset erottamiset ja sen myötä työpaikan menettämiset olivat rankkoja rangaistuksia ihmisille, jotka olivat kuitenkin tottuneet jonkinmoisiin säännöllisiin tuloihin ja vakiintuneeseen elämäntapaan. Ei ollut varoja edes ruokaan. Samassa kokouksessa kuin Azadovski tuomion sai Boris Eihenbaum. Hän joutui elämään ystäviensä hyväntahtoisten avustusten turvin. Ystävät vierailivat hänen luoneen tuoden mukanaan ruokaa, näin hän pysyi hengissä.

Palaan vielä harjausistunnon käytäntöön.  Kokouksissa oli tuttu käsikirjoitus lauserakenteita ja sanavalintoja myöten. Tutuilla ilmaisuilla osoitettiin syytetyn ”epätieteellisyys”. Niihin yritettiin valita sopivia sisältöjä syytetyn tutkimuksista ja saada tämä epäilyttävään valoon. Kaiken tämän jälkeen tehtiin lopulta päätelmä syytettynä olleen tutkijan kosmopolitismista tai tarvittaessa indoeuropeismista tai marrismista. Väitteillä ei tietenkään pystytty todistamaan yhtään mitään. Ei ollut mitään ”syitä”, joiden pohjalta olisi voinut tehdä sellaisia päätelmiä. Harvoin kukaan edes pyysi esittämään mitään laajempia taustoja täysin kontekstistaan irti reväistyille lainauksille. Ne saattoivat jopa olla väitteitä, joita vastaan kirjoittaja itse oli perustellusti argumentoinut. Ne pantiin kuitenkin syytetyn tiliin. ”Tarkkuudeksi” riitti vain ohessa pikaisesti mainittu kirjan tai artikkelin sivunumero.

Salin kireässä ilmapiirissä syytetyn oli vaikea muistaa kaikkea eikä tietojen tarkistukseen ollut mahdollisuutta. Yleensä hänelle annettiin puheenvuoro viimeisenä, kun kaikki muut olivat jo puhuneet. Hänellä ei ollut oikeutta vastata erikseen kuhunkin puheenvuoroon. Syytettyä pyrittiin hänen esiintyessään häiritsemään välihuudoin ja erilaisin vihan ilmaisuin. Puheenjohtaja keskeytti vain syytetyn puhuessa, vastapuoli sai julistaa vapaasti. Ja kun sitten syytetty lopulta pyöveleitään hillitäkseen jotain tunnusti, niin osittainen myöntyminen tulkittiin täydeksi tunnustukseksi. Lopuksi istunnon puheenjohtaja toisti vielä kaiken, mitä muut olivat syytetystä todenneet liittäen mukaan myös mahdollisesti eri soluissa ja kokouksissa mainitut syytökset. Ja jottei niitä unohdettaisi, julkaistiin erityisiä seinälehtiä, joita sitten levitettiin näkyvillä paikoilla tutkimus- tai oppilaitoksessa. Niiden sisältöä valvoivat puolueosastot, kuka tahansa ei voinut mennä seinälehtiin omia kommenttejaan lisäämään.  Niissä tyyli oli usein vapaampaa kuin valtalehdistössä. Uhrit saattoivat joutua pilkan kohteiksi. Karikatyyrit ja lennokkaat iskulauseet oli niissä normaali käytäntö. Niitä viljelemällä pyrittiin vaikuttamaan oppilaisiin, ystäviin, rehellisiin tutkijoihin, jotka olivat yrittäneet puolustaa syytettyjä.

Dmitri Lihatšov kertoo:

Kerran kuljimme Boris Tomaševskin kanssa instituuttimme seinälehden luo, johon oli suurin kirjaimin kirjoitettu: ”Formalismi on kitkettävä juurineen”. Boris Viktorovitš vilkaisi iskulauseita likinäköisillä silmillään todeten äänekkäästi: ”Aikaisemmin oli sanottu selvemmin: Lyö jutskua, pelastat Venäjän!” Heti poistuttuamme seinälehden luo tulla pyrähti vasikoita, jotka seurasivat lukijoiden reaktioita. Boris Viktorovitš sen luonnollisesti tiesi.

Pushkin-talon edustalla oleva Aleksandr Sergejevitsh Pushkinin patsas

IV.                Syytettyinä neljä tutkijaa

Kerron tässä vaiheessa Valeri Popovin elämäkerran pohjalta huhtikuussa 1949 pidetystä harjaamiskokouksesta, jossa syytettyinä olivat Mark Azadovski (1888-1954), Grigori Gukovski  (1902-1950), Viktor Zhirmunski (1891–1971) ja Boris Eihenbaum (1986-1959). Heistä Azadovskia ja Eihenbaumia syytettiin poissaolevina, toki lääkärintodistukset olivat vakuuksina sairastumisesta. Kokous herätti huomattavaa kiinnostusta, sillä Gukovski ja Zhirmunski olivat opiskelijoiden keskuudessa suosituimpia luennoitsijoita.  Azadovskista ja Eihenbaumista olen jo yllä kertonut.

Kyseessä oli tieteellisen neuvoston istunto, jonne oli poikkeuksellisesti kutsuttu myös opiskelijat, mistä syystä kaikki opinnot oli peruttu. Istunnon aiheena oli taistelu kosmopolitismia vastaan. Popov valaisee omalla ironiallaan yleistä ilmapiiriä. Kampanjan järjestäjät olivat vakuuttuneet, että kaikki arvokas ihmiskunnan historiassa on luotu tai keksitty Venäjällä. Pilkkaajat irvailivat, että ”Venäjä on elefanttien kotimaa”. Ja Popovin mukaan irvailijoita riitti, ironinen sävy sai suosiota, vaikka aika ei niitä suosinut.

Kommunistinen nuorisoliitto Komsomolilla oli tuolloin käytävällä valtavan leveän paperinen seinätaulu. Se oli sijoitettu tyhjälle seinälle miesten ja naisten käymälöiden väliin. Oli kirpeää huumoria herskyvä  lausahdus: ”Komsomol-lehti – klosetista klosettiin” . Mutta se huumori ja satiiri kuuluivat näiden lehtien luonteeseen.  Tuon mainitun kokouksen alkajaisiksi tuomittiin jo edesmennyt (vuonna 1906 kuollut) akateemikko Aleksandr Veselovski, joka kuului Puškin-talon tutkimuslaitoksen perustajiin. Kun sitten myöhemmin yliopistossa kunniapaikalle sijoitettu Veselovskin pysti piti poistaa, niin komsomolin ilopillerit loivat siitä hauskan karikatyyrin. Ei taistelu kosmopolitismia vastaan siis ollut aina ihan tiukkapipoista. 

Kokous alussa oli siis historian lehtien havinaa mutta Veselovskin saaman tuomion jälkeen päästiin nykyaikaan.  Ja tässä vaiheessa istunnon järjestäjät kokivat kovan kolauksen. Tunnelma salissa oli kaikkea muuta kuin sopiva millekään ”harjaamiselle”. Oppitunnit oli peruutettu, jotta opiskelijat pääsivät paikalle. Oli luotettu heidän ”poliittiseen tietoisuuteen”. Mutta paikalle olikin tultu toivoen saada kuulla suosittujen opettajien luentoja. Heidät siis toi paikalle tiedon nälkä eikä mikään lynkkausmentaliteetti. Eivät he parhaita opettajiaan halunneet erotettavan.

Filologisen tiedekunnan dekaani G.P.Berdnikov johti kokousta. Käsittelyn aluksi puhui eräs jatko-opiskelija, joka haukkui professoreita ”pokkuroinnista lännen edessä”. Popov tulkitsee, mitä vastapuolella on mielessä liikkunut. Opiskelijoiden suosikkiluennoitsija Grigori Gukovski oli perehtynyt 1700- ja 1800-luvun Venäjän kirjallisuuteen sekä Aleksandr Puškiniin. Hän oli luennoillaan kertonut arvostavansa länsimaista kirjallisuutta, mikä ei suinkaan merkinnyt pokkuroimista.  Myös germanisti Zhirmunskin työt saivat väitteet kuulostamaan naurettavilta. Kokouksessa Gukovski pystyi helposti torjumaan syytökset Lännen ihailusta. Hän totesi, että jos piti länsimaisesta kirjallisuudesta, ei merkinnyt ”palvomista” tai ”pyyteetöntä ihailua”. Myös professori Zhirmunski pystyi omien tutkimustensa kantamana puolustautumaan ja suhtautui arvostelijoihinsa ivallisesti.

Esiintymisvuoroon tuli Georgi Makogonenko, Gukovskin oppilas, josta myöhemmin tuli tunnettu professori. Kokousyleisö odotti, että tapahtuu se, mikä oli noihin aikoihin niin tavanomaista: oppilas kavaltaa opettajansa haukkuen vanhakantaisen professorin riittämättömästä marxismin tuntemuksesta, ja sen myötä vakavista poliittisista virheistä, joita puolue-elimet oli pantava selvittämään. Makogonenko ei kuitenkaan sanonut yhtään mitään sellaista, jota hänen odotettiin sanovan. Hän ei edes maininnut syytettyjen nimiä. Sen sijaan hän pohti pitkään Rousseaun kosmopolitismia poistuen lopulta yleisön edestä runsaiden aplodien saattelemana. Noihin aikoihin sekin, että ei sano omassa puheenvuorossaan yhtään mitään, vaati suurta rohkeutta.

Tuon puheenvuoron jälkeen kokouksessa tapahtui käänne. Yleisön eteen nousi Nikolai Mordovtšenko, rintamamies, joka oli jo väitellyt ja odotti väitöstyönsä vahvistusta Moskovasta.  Hän esitti jyrkästi Gukovskia puolustavan kannanoton. ”Voitte vaikka lyödä minua, mutta olen aivan varma, että Grigori Gukovski tekee vielä paljon neuvostotieteen eteen!”

Salissa kuului taputuksia. Myös eräät kommunistit taputtivat. Monet olettivat, että Mordovtšenko pidätetään. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Nähtävästi listaa ei haluttu enää laajentaa. Tosin hänen väitöstyönsä hyväksymistä viivyteltiin. Odottelu aiheutti koko elämänsä tieteelle uhranneelle miehelle sen kaltaisen stressin, että hän sairastui pian syöpään ja kuoli ennenaikaisesti.

Popov lainaa erästä kokouksessa läsnä ollutta, joka oli kertonut vaikutelmistaan. Tämä oli arvellut, että nähtävästi Zhirmunski vangitaan ja Gukovski vapautetaan. Syy oli se, että Zhirmunski oli käyttäytynyt ylimielisesti ja ivallisesti, kun taas Gukovski oli ollut kiihdyksissä ja tämän perusteella hän uskoi, että tyydytään pelkkään ”harjaamiseen” eli löylytetään uppiniskaista.  Kävi kuitenkin päinvastoin. Gukovski vangittiin ja sangen nöyryyttävänä hetkenä noin vuosi tuon istunnon jälkeen.

Virallisesti mies kuoli vankilassa sydänkohtaukseen mutta Lihatšov arvelee, että hänet murhattiin.

Kerron tuon pidättämisenkin. Siihenkin liittyi nöyryyttämistä. Se tapahtui Riikan lähettyvillä uimarannalla. Gukovski oli rannalla uimahousuissa. Hänen luoksensa tuli mies ja sanoi: ”Olette pidätetty? Onko teillä mitään kysyttävää?” Gukovski sanoi: ”Voinko mennä hotellihuoneeseeni hakemaan vaatteeni?” Mies vastasi: ”Ette!”. ”Voinko pyytää erästä tuttavaani hakemaan ne?” Gukovski kysyi. ”Kyllä”, oli tšekistin ”jalomielisyyttä osoittava” vastaus.  Gukovski meni pikaisesti erään tuttavansa luo kuiskaten tälle: ”Hotellihuoneeni pöydällä on Gogolia käsittelevän kirjani käsikirjoitus. Ottakaa se ja kätkekää.”

Gukovski ajatteli päällimmäiseksi omaa tutkijan uraansa. Hän vielä uskoi palaavansa tutkimustensa pariin. Se oli Popovin mukaan tuon ajan tyypillinen piirre. Elämässä katsottiin eteenpäin toiveikkaana. Mutta hän ei saanut elää enää kauaa. Vielä samana vuonna hän menehtyi ja, kuten yllä totesin, mahdollisesti epäselvissä oloissa.

Gukovskin elämään liittyy kuitenkin koskettava jälkitarina, joka todistaa poliittisen ”harjaamisen” seurauksista. 

Gukovski ja tytär

Aleksandr Gukovskilla oli parikymppinen tytär nimeltään Nataša (1928 – 1980). Tämä oli ylpeä isästään, joka sittemmin kuoli 47 vuoden iässä. Kun Gukovski ja myös hänen veljensä Matvei vangittiin, tytär sai paljon tukea hänelle läheisiltä ihmisiltä ja niiltäkin, jotka eivät olleet häntä aikaisemmin tunteneet. Monet keräsivät rohkeutensa ja tulivat juttelemaan tyttären kanssa. Mutta toki oli niitäkin vanhoja tuttavia, jotka tyystin unohtivat reitin Gukovskin kotiin.

Nataša Gukovskaja, niin kuin ylipäänsä kaikki vangittujen lapset, olivat uhan alla. Pelastus tuli toisen professorin perheestä. Professorin poika Nikolai Dolinin, itsekin myöhemmin professori, kosi Natašaa. Nuoripari meni naimisiin. Nikolai uskoi, että kuuluisaan Dolininin perheeseen ei kajota. Luotettiin siihen, että pahantekijöilläkin on omat rajansa. Vähin mikä häntä olisi voinut uhata, oli karkotus kaupungista. Nyt Nataša saattoi jäädä Dolininien perheeseen, mikä oli tyttärelle pelastava turvaverkko. Tuota tapausta ennen Nikolai ja Nataša olivat olleet pelkkiä ystäviä.  Romanssin poikastakaan ei heidän välillään ollut. Parisuhteesta tuli kuitenkin kestävä. Nataša arvosti Nikolain jaloa elettä. Perheeseen syntyi kaksoset Juri ja Tanja. Ukki ei ehtinyt tyttärenlapsiaan nähdä.

Natašasta tuli myöhemmin tunnettu kirjallisuuden tutkija ja lastenkirjailija, sukunimi oli nyt Dolinina. Valeri Popov kertoo tunteneensa hänet ja ihailleensa häntä. Hän oli lahjakas, hyväntahtoinen järkevä ihminen. Hän kertoo käyneensä perheen kotona ja tavanneensa siellä tunnettuja henkilöitä, kuten mm. kielentutkija Juri Lotmanin.

Nataša Dolinina katsoi elämässään tärkeäksi puolustaa vainottuja henkilöitä. Esimerkiksi vuonna 1974 hän toimi Jefim Etkindin hyväksi ja hänen tukenaan. Etkind kuitenkin karkotettiin, mutta ystävyys jatkui edelleen. Etkind oli Aleksandr Solženitsynin, Andrei Saharovin ja Iosif Brodskin tukija ja samizdat-julkaisujen taustavoima. Vuonna 1974 hänet erotettiin kirjailijaliitosta, häneltä otettiin pois professorin arvo ja jopa Neuvostoliiton kansalaisuus sekä karkotettiin maasta.  Pääasiassa häntä syytettiin siitä, että hänellä oli ollut hallussaan Aleksandr Solženitsynin käsikirjoituksia. Sittemmin hän toimi yli kymmenen vuotta Pariisin yliopistossa professorina. Hänen ansiokseen luetaan mm. Vasili Grossmanin romaanin Elämä ja kohtalo julkaisu.

Etkindiä itseään syytettiin 40-luvun lopulla kosmopolitismista.  Hän sai vuonna 1949 potkut Leningradin pedagogisesta instituutista ja joutui muuttamaan Tulaan, jossa hän tosin pystyi toimimaan opettajana paikallisessa pedagogisessa instituutissa.

…

Palaan vielä tuon ”harjausistunnon syytettyjen kohtaloihin.  Heitä kaikkia siis syytettiin ”porvarillis-liberaalien näkemysten propagoimisesta”. Viktor Zhirmunski karkotettiin Leningradin yliopistosta. Hän palasi vanhaan työpaikkaansa vasta vuonna 1956. Boris Eihenbaum erotettiin. Saman vuoden syksyllä hän joutui hyökkäysten kohteeksi, yhtenä kitkeränä arvostelijana oli kirjailijaliiton puheenjohtaja A. Fadejev.  Kun Eihenbaum erotettiin myös Puškin-talon tutkimuslaitoksesta, hän menetti kaikki mahdollisuutensa saada töitään julkaistua. Hänen täytyi odottaa Stalinin kuolemaa, ennen kuin työskentelymahdollisuudet palasivat. Hän kuoli vuonna 1959 traagisesti kesken erään tilaisuuden.

Mark Azadovskista kerroi jo edellisessä luvussa. Hän siis joutui paneutumaan uuteen tutkimusalaan. dekabristien historiaan. Hänen pojastaan haluan sanoa muutaman sanan. Vuonna 1941 syntynyt Konstantin on merkittävä kirjallisuuden tutkija ja tehnyt työtä myös ihmisoikeuksien eteen. Vuonna 1980 hänet pidätettiin tekaistujen johtolankojen perusteella. KGB teki kotietsinnän hänen asuntoonsa ja muka löysi sieltä huumeita. Tosiasiassa huumausaineet oli KGB:n itsensä sinne asettamia. Hän sai kahden vuoden vankileirituomion, josta hänet rehabilitoitiin vuona 1989.

…

Popov haluaa puolustaa Neuvostoliiton älymystöä, jonka käytöstä on syytetty pelkurimaiseksi.  Hänen mukaansa on väärin leimata heidät vasikoiksi. Tiedemiehet toimivat toisiaan tukien ja suojellen niissä rajoissa kuin pystyivät. Myös Dmitri Lihatšov toteaa elämäkerrassaan, että nuo ”harjaamiskokoukset” menettivät ennen pitkää voimansa, kun ihmisten keskinäinen kunnioitus pääsi voitolle.

Sivistys auttoi kestämään. Se antoi moraalista vahvuutta ja älyllistä tilanteenhallintaa. Sivistys antoi voimaa selvitä hankalasta tilanteesta. Lihatšov lisää, että monet lahjattomat ihmiset yrittivät puolueen tukea hyväksi käyttäen edetä urallaan ja saada itselleen nimeä tieteen saralla, mikä aiheutti hämmennystä ja sekaannusta.  Se mursi työyhteisön keskinäisiä suhteita. Kyräily häiritsi normaalien ihmissuhteiden ylläpitoa.

Dmitri Lihatšov

Kosmopolitismin vastaista taistelua on kirjailija Juri Trifonov käsitellyt romaanissaan Talo rantakadulla. Suosittelen, mutta on hyvä muistaa, että teos on kirjoitettu 70-luvulla ja se kertoo myös siitä, miten salaillen ja vihjaillen asiaa piti tuona Brežnevin pysähtyneisyyden kautena käsitellä.

...

Laitan tämän osan loppuun vielä yhden esimerkin Popovin kirjasta.  Tarkkaa vuotta en tiedä, saattaa olla jopa 30-luvun lopulta.

Daniil Granin on kertonut seuraavan jutun, kun tultiin pidättämään professori Berkovia.

-          Kun kerran olette kirjallisuusihmisiä, niin kirjoittakaa itse!

-          Mitä minun pitää kirjoittaa?

-          No se, että olette ruotsalainen vakooja ja että aioitte … räjäyttää Kronstadtin!

Berkov ymmärsi, että ei hän selviä tilanteesta mutta päätti kirjoittaa niin, että edes myöhemmin hänen todistuksista kävisi ilmi, että kaikki oli vain hölynpölyä. Ja hän kirjoitti näin:

”Ruotsalainen agentti oli värvännyt minut, me tapasimme Kazanin tuomiokirkon luona, jossa hän tarkensi minulle tehtäväni ja luovutti räjähteen. Hänen nimensä oli Michael Andreas Barclay de Tolly.”

Berkov vangittiin, oli siellä vuoden päivät ja vapautui.  Eli sen jälkeen vielä pitkän elämän.

V.                  Mihail Zoštšenko puolusti kunniaansa

Kerroin alussa satiirikko Zoštšenkosta, joka joutui Anna Ahmatovan kanssa vuonna 1946 tulilinjalle ja molemmat erotettiin kirjailijaliitosta. Kerron vielä satiirikon elämänvaiheista vuodesta 1953, jolloin Iosif Stalin kuoli. Siihen eivät nimittäin ”harjauskokoukset” päättyneet, vaikka suurin polte oli jo laantumassa. Zoštšenko joutui kuitenkin vielä kova kovaa vasten. Ajat olivat kuitenkin jo muuttumassa, entisen kaltaista nöyryytystä ei ollut enää niin helppoa toteuttaa.

Kokouksessa tapahtui hyvin mielenkiintoisia seikkoja.  Mukana ollut Daniil Granin teki siitä tarkat muistiinpanot (pikakirjoituksella). Niiden pohjalta Valeri Popov kertoo kokouksen kulusta omassa Zoštšenko-elämäkerrassaan.  Tarina on pitkä enkä nyt voi kaikkia käänteitä kertoa. Laitan vain lyhyen yhteenvedon.

Kerron kuitenkin hieman hänestä ja lähinnä siitä, mitä hänelle tapahtui vuoden 1946 tapahtumien jälkeen.

Hänhän oli 20-luvulla noussut suureen suosioon eikä häntä voinut jättää aivan heitteille. Satiirikon suurena vaarana on joutua väärinymmärretyksi. Niin kävi Zoštšenkollekin. Ennen erottamistaan hän oli kirjoittanut kertomuksen lastenlehteen tarinan apinan seikkailuista, jossa leikiteltiin hieman ruoan kanssa. Ei osannut mies arvata, että kertomus julkaistiin tilanteessa, jolloin maassa oli nälänhätä. Ei auttanut selitykset, että kertomus oli kirjoitettu jo aiemmin. Mies syyllistettiin, ajateltiin hänen irvailevan valtiota. Olen tarinan itse lukenut ja minusta se tuntuu varsin harmittomalta.

Erottamisensa jälkeen hänellä oli tiukkaa. Vähitellen hän sai kirjailijatovereiltaankin sympatioita ja häntä hieman julkaistiinkin. Suuri apu hänelle tuli Karjalan tasavallasta. Hän venäjänsi Antti Timosen teoksen. Ja jonkinmoinen menestys oli Maiju Lassilan tutun klassikon Tulitikkuja lainaamassa venäjännös. Se julkaistiin vuonna 1949. Painos oli 30 000. Sen veran tabu kirjailijan nimi kuitenkin oli, että suurimmassa osassa painoksesta ei ole mainittu lainkaan kääntäjää. Ei Zoštšenko osannut suomea. Venäjännös on tehty raakakäännöksestä, joten meidän kriteerein kyse olisi stilisoinnista. Hän venäjänsi vielä toisenkin Lassilan teoksen.

Vierailin jokin aika sitten Mihail Zoštšenkon kotimuseossa Pietarissa. Sen työntekijä totesi, että Tulitikkuja lainaamassa on aivan upea venäjännös. Hän lisäsi, että ”parempi kuin alkuperäinen” mutta se on vain venäläinen sanonta, ei hän voi alkuperäistä tuntea.

Joka tapauksessa nuo työtehtävät auttoivat satiirikkoa selviämään vaikeasta ajasta. Tähän on lisättävä ”jotenkuten”. Erottaminen oli miehelle kuitenkin kova isku, millä oli vaikutuksensa hänen mielenterveyteensä.

Iosif Stalin kuoli 5. maaliskuuta 1953. Kesäkuussa samana vuonna Zoštšenko hyväksyttiin kirjailijaliiton jäseneksi. On kuvaavaa, että hänet hyväksyttiin, eikä jäsenyyttä palautettu.  Se on periaatteellinen ratkaisu. Sillä haluttiin välittää ainakin se, että vuoden 1946 syytöksistä ei ollut luovuttu.

Seuraavana vuonna toukokuun 5. päivänä Mihail Zoštšenko ja Anna Ahmatova kutsuttiin vieraiksi tilaisuuteen, jossa englantilaiset opiskelijat saattoivat esittää heille kysymyksiä. Popov arvelee, että tilaisuus oli järjestetty nimenomaan, jotta testattaisiin heidän näkemyksiään puolueen asetuksesta vuodelta 1946. Popov panee merkille, että opiskelijat lukivat kysymyksiä suoraan paperista eivätkä he mitenkään reagoineet esitettyihin vastauksiin. Kaiken lisäksi hän on tutkinut opiskelijoiden nimilistaa eikä ole havainnut, että heistä kukaan olisi myöhemmin esiintynyt tutkijana.

Keskustelun aikana opiskelijat kysyivät, hyväksyivätkö Ahmatova ja Zoštšenko vuoden 1946 keskuskomitean päätöksen. Zoštšenko kieltäytyi hyväksymästä Andrei Zhdanovin esittämiä syytöksiä. Hän ei myöntänyt tehneensä mitään virhettä. Ahmatova hyväksyi. Siinä katsottiin olevan taustalla se, että hänen poikansa oli edelleen vankilassa eikä hän halunnut itselleen lisää vaikeuksia.

Pian tämän jälkeen (28.5.1954) kirjailijaliiton raportissa arvosteltiin Zoštšenkoa. Leningradissa järjestettiin kesäkuun puolivälissä uusi kokous, jonka puheenjohtajaksi saapui Moskovasta itse Konstantin Simonov. Häntä pidettiin rakentavana ja kompromissihakuisena miehenä, joka oli jo aikaisemmin edistänyt Zoštšenkon teosten julkaisemista.

Kokous katsottiin sovittelevaksi eleeksi, jonka myötä Zoštšenko olisi saanut asemansa  ja hänen virheensä olisi unohdettu. Kuitenkin se voidaan katsoa ”harjaukseksi”, jossa Zoštšenkon oli määrä katua virheitään ja myöntää puolueen olleen oikeassa vuoden 1946 päätöksestään.  Samalla hänen oli peruttava puheet, jotka hän oli lausunut englantilaisten opiskelijoiden tapaamisessa reilu kuukausi aiemmin. Hänen oli siis hyväksyttävä Zhdanovin häneen esittämä kritiikki.

Ahmatovan asiaa ei käsitelty, koska tämä oli myöntänyt Zhdanovin olleen oikeassa ja toimineensa itse väärin.

Kokous oli juhlava, sen puheenjohtajistossa istui Simonovin ohella muitakin arvovaltaisia henkilöitä. Yleisöäkin oli paikalla. Oli selkeä tavoite pitää yllä puolueen arvovaltaa. Sitä ei edelleenkään saanut kritisoida. Simonov ja kaikki muutkin odottivat, että kyseessä oli vain muodollisuus. Ja tästä oli kai jo epävirallisesti sovittu. Zoštšenkon odotettiin peruvan sanansa, ja rauha olisi ollut maassa. Kirjailija olisi saanut takaisin menettämänsä etuisuudet. Kuitenkin mies piti pitkän puheenvuoron, jossa torjui edelleen kaikki syytökset. Myös kokouksen puheenjohtajistossa istuneet saivat kuulla kunniansa. Zoštšenko puhui katkeraan sävyyn ja sanoi vähät välittävänsä, mitä joku virkamies häneltä vaati.

Zoštšenko käsitteli puheessaan hieman myös Anna Ahmatovan ratkaisua. Hän ymmärsi tätä ja totesi, että tämän tilanteessa olisi ehkä toiminut samoin. Ahmatova ei halunnut pojallensa ikävyyksiä ja toivoi, että tämä joskus pääsisi vapauteen. On muistettava, että suojasään aika ei ollut vielä alkanut. Elettiin epämääräistä kautta. Tosin L. Berijan pidättäminen ja teloittaminen oli jo merkkinä mullistuksista puoluejohdossa.

Tilanne hämmensi täysin sekä puhemiehistön että yleisön. Se oli eräänlainen sensaatio. Kun vielä itse Simonov uskoi kuulevansa aivan toisensävyisen puheen. Nähtävästi Zoštšenko oli muuttanut viime hetkellä mieltään ja päättänyt puolustaa kunniaansa. Hän oli entinen sotilas ja sen myötä sotilaan veri oli tuonut kunnian tunnon.

Kokouksen jälkeen lehdistössä ja radiossa levisi hyvin kielteistä aineistoa Zoštšenkosta. Hän joutui julkisen ryöpytyksen kohteeksi, mikä heikensi hänen jo ennestään heikkoa terveyttään.

Samana vuonna 7. syyskuuta Izvestija-lehdessä julkaistiin artikkeli ”Faktat paljastavat panettelun”. Se oli tavallaan ryöpytyksen huipentuma. Miehen nimi katsoi julkisuudesta joksikin aikaa.

Zoštšenkon mielenterveys ja taloudellinen tilanne oli edelleen heikko. Hän mm. joutui muuttamaan pienempään asuntoon. Tosin vanha asunto olikin turhan suureellinen.

Seuraavana vuonna ilmapiiri vapautui, elettiin jo suojasään aikaa. Häneltä alkoi ilmestyä jälleen kertomuksia.  Vuonna 1956 ryhmä kirjailijoita Kornei Tšukovskin johdolla alkoi myötävaikuttaa ja vedota siihen, että Zoštšenkon maine palautettaisiin. Terveys kuitenkin heikkenee koko ajan  ja kirjailija kuoli vuonna 1958.

 

Mihail Zoshtshenkon kotimuseo Pietarissa

Lähteitä:

Лихачев, Дмитрий                   Мысли о жизни. Воспоминания. Санкт-Петербург 2015.

Попов, Валерий                        Дмитрий Лихачев. Москва «Молодая гвардия» 2014.

Попов, Валерий                        Зощенко. Москва «Молодая гвардия» 2015.

Kazmina-Björkbacka, Angelina                          Venäläinen onni. Stalinin kauden perhekronikka. Suom. Oiva ja Sergei Björkbacka. Books on Demand, 2010.

Beethovenia, Mozartia, sykäyttävä tujaus nykymusaa ja yllättävä soolo

Orfeus

Torstai-illan sinfoniakonserttiin oli saatu kovan tason suomalainen solisti: Paavali Jumppanen. Ohjelmassa oli Ludwig van Beethovenin pianokonsertto nro 4 (G-duuri, opus 58). Kyseessä on väliin erityisen lyyrinen ja sensitiivinen kokonaisuus, joka vaatii solistilta paneutumista ja eläytymistä.  Kolmiosaisen teoksen keskellä on muita lyhyempi hidas osa Andante con moto, jossa piano käy orkesterin kanssa dramaattista ja jännitteistä vuoropuhelua. Kyseessä Orfeus on manalassa ja piano pyrkii soitollaan kesyttämään villipetoja eli orkesteria. Olin valmistautunut ennakolta tuohon kohtaan ja oikeastaan odottanut sitä koko päivän. Nyt kuitenkin koettiin yllätys. Olin juuri herkistynyt pianon säveliin ja vajoamassa syvimpään transsiin, kun kesken kaiken alkoi soolo, jota ei herra Beethoven, ei illan solisti eikä liioin Kymi sinfoniettan kapellimestari Erkki Lasonpalo olleet kehitelleet. Salin etuosassa istui ”multi-instrumentalisti”, itse asiassa lipuntarkastaja, jonka älylaite alkoi soida villiä melodiaansa. Ja kesti minun mielestäni lähes iäisyyden, kun mies kaivoi puhelimensa taskustaan ja sai sen hiljenemään. Minun keskittyminen oli tuon osan suhteen pilalla, onneksi pääsin jotenkuten mukaan kolmanteen osaan.

No, konserteissa sattuu ja tapahtuu. Se on luonnollista, kun suuri joukko ihmisiä kokoontuu samaan tilaan, ja yritän sen hyväksyä. Tähän minua on kouluttanut John Cage’n kipale 4’33’’, jonka olen kerran Vilnassa konserttitilanteessa kuullut. Tuolloin hämmennys huokui läpi salin ja yksi henkilö lähti salista ovea mielenosoituksellisesti paukauttaen. Olen valitettavan herkkä häiriöille, mutta lauhdun kuitenkin pian. Tähän torstai-illan sooloon liittyen hyvää siinä oli kai se, että konsertti jää minulle tavallista paremmin mieleen.

Noihin Beethovenin pianokonserton Orfeus-yhteyksiin saattaa tutustua vaikka Beethoveniin aidosti perehtyneen Paavali Jumppasen kotisivuilla: http://www.paavalijumppanen.com/orpheus/. Samasta asiasta luin myös englanninkielisestä wikipediasta ja konsertin ohjelman teosesittelyistä.  Orfeuksen matkasta Manalaan voi lukea täältä.

Traakialainen neito kantaa Orfeuksen päätä

Yhtä kaikki Paavali Jumppasen esitys on loistokkaimpia, mitä minä olen konserteissa kuullut. Mm. kadenssit olivat upeaa soitantaa. Kyseessä on huippuluokan pianisti, jolle toivon menestystä. Olen kuunnellut hänen levytyksiään Beethovenin pianosonaateista ja nauttinut niistä.

Jumppasen esitys ei luonnollisestikaan päättynyt Beethovenin konserttoon. Sokerina pohjalla oli hänen ylimääräisenä soittamansa kappale, Jean Sibeliuksen Kuusi -  Granen (The Spruce). Se on suosikkejani ja sai silmäni kostumaan ja mielen herkäksi. Tuota kappaletta kuunnellessani matkaan suomalaiseen metsään, sulaudun osaksi luontoa, tunnen myrskytuulen ja toisaalta tyynen illan. Kuusi seisoo vakaana kantaen kaiken kokemansa vaiti sisässään. Saattaa olla, että Jumppanen soittaa saman kappaleen myös ulkomailla konsertoidessaan. Näin hän haluaa ilmaista suomalaisuuttaan ja on siksi hieno ele.

Paavali Jumppanen

Palaan vielä illan konserttiin. Paikkana oli Kuusankoskitalo, orkesterina Kymi sinfonietta. Edellisenä iltana sama kokonaisuus oli esitetty Kotkassa.

Konsertin aloituskappaleena soitettiin nykymusiikkia. Sen suhteen olin ennen konserttia erityisen kyyninen, mutta konsertin aikana mieleni muuttui. Kyseessä oli viisiosainen Federico Zatteran The man who could move the clouds- In the memory of Pier Luigi Ighina ( Mies, joka pystyi siirtämään pilviä – Pier Luigi Ighinan muistolle). Se oli kantaesitys ja myös säveltäjä itse oli paikalla. Sävellys on III kansainvälisen Uuno Klami -sävellyskilpailun satoa. Mitalikolmikkoon se ei päässyt mutta kuuluu kilpailun tuomariston asettamalle suosituslistalle. Tässä uutisointia esityksestä italiaksi: http://www.ilgiornaledivicenza.it/home/spettacoli/concerti/prima-finlandeseper-un-brano-di-federico-zattera-1.5147402.

Sävellyksen osat ovat seuraavat:

Skies that are waiting for changes (Taivaat jotka odottavat muutoksia).

The machine to move the clouds and other strange contraptions (Pilviä liikuttava kone ja muita outoja laiteita).

The machine functioning (Kone toimii).

Clouds (Pilviä).

Trafffic jam under the rain (Liikenneruuhka sateessa).

Konserttiohjelmassa Zattera kertoo kustakin osasta erikseen. En sitä nyt toista kokonaan, mutta valaisen hieman. Osien nimet ovat syntyneet myöhemmin. Itse sävellys on kirjoitettu leikittelemään erilaisilla tavoilla järjestellä sävellystekniikoita. Pier Luigi Ighina oli italialainen radiomekaanikko, jonka kehittämää fysiikan teoriaa tieteellinen yhteisö ei hyväksynyt. Hän väitti kehittäneensä koneen, jonka avulla voisi liikutella pilviä.  Tässä alla on muutama lainaus osien kuvauksesta. Suoraan sanoen ne eivät taida paljoa innostaa kuunteluun, mutta todellisuudessa sävellys ei ollut pelkkää rytmillä ja intervalleilla leikittelyä.

”…alleviivaa odotusaikaa musiikillisten fraasien laajentuvilla ja supistuvilla rytmisillä arvoilla.”

”…hyödyntää päällekkäisiä ja hiukan keskinäisestä synkronista irronneita rytmejä, jotka luovat uusia takapotkuja niin kuin outojen laitteidenmekanismit.”

”Clouds on rakennettu yksinkertaisten intervallien laajentumisista ja supistumisista, jolloin syntyy silloin tällöin, tahattomasti mutta väistämättä, molli- tai duuriharmonioita – juuri niin kuin katsoessamme pilvien muotoutumista näemme tutun asian.”

”…[Traffic jam uner the rain] on rakennettu pidentämällä ja lyhentämällä epäsäännöllisesti yksittäisiä musiikillisen ilmaisun jaksoja.”

Käännöstä tehtäessä on saattanut olla kiire, mutta tämähän loi vain kontrastia ja osaltaan valmisti yleisöä yllätykseen. Kyseessä oli kiintoisa seikkailu äänimaailmaan. Orkesteri loihti värikkään mielikuvamatkan, hetket toivat yllätyksiä ja tajuntani odotti jännittyneenä mitä kaikesta seuraa. Se vain on omalta kannaltani ikävää, että olen turhan herkkä kaikkiin ulkopuolisiin häiriötekijöihin. Tällä kertaa keskittymistäni häiritsi vieressä istunut minulle tuntematon henkilö, joka räpläsi koko ajan konsertin ohjelmalehteä.

Sen jälkeen kun konsertissa läsnä ollut säveltäjä Federico Zattera oli saanut kukkasensa ja oikein reilut aplodit, orkesteri soitti Wolfgang Amadeus Mozartin Sinfonian nro 29 A-duuri (KV 201). Ah, se kuulosti nyt niin tavanomaiselta, mutta toki kauniilta.  Minulle se oli lähinnä palautumismusiikkia edellisestä kappaleesta ja samalla valmistautumista väliajan jälkeiseen Beethoven-konserttoon. Mutta en halua olla kyyninen. Mozart soi konsertissa raikkaana ja oikeastaan soi sisälläni edelleen. Kapellimestari Erkki Lasonpalo ansaitsee siitäkin osaltaan kiitokset.

Kapellimestari Erkki Lasonpalo kumartaa yleisölle Mozartin sinfonian esityksen jälkeen

PAAVO VÄYRYNEN

Paikallisesta ilmaislehdestä poimimani ilmoitus.

Europarlamentaarikko Paavo Väyrynen käväisi lauantai-iltapäivänä Kouvolassa. Hän piti kaupungintalon juhlasalissa luennon ja näytti sitä ennen pari filminpätkää näytelmästään Urho ja hänen kisällinsä. Sen lisäksi oli yleisökysymyksiä ja muutakin jutustelua. Aikaa meni puolitoista tuntia. Niin oli varmaan laskettukin, sillä Paavo lopetti tilaisuuden kellontarkasti. Itse ajattelin mennä mukaan vain kolmeksi vartiksi mutta kun tilaisuus eteni niin sujuvasti ja kiinnostavasti, niin olin loppuun asti.

Yleisöä oli vain kourallinen, kolmisenkymmentä henkeä.  En oikeastaan paljoa enempää odottanutkaan. Ei kansa tällaisissa tilaisuuksissa suurin joukoin kulje, lisäksi sateinen sääkin lie verottanut.  Mutta yhtä kaikki, yleisökysymykset olivat hyviä ja osoittivat, että tässäkin kävi toteen vanha viisaus: mitä vähemmän väkeä, sitä suurempi asiantuntemus.

Todettakoon sivuhuomiona, että tämän vuoden maaliskuussa suosio oli paljon suurempi. Kouvolan sanomien jutussa kerrotaan, että paljon pienempään saliin oli ahtautunut 80 kuulijaa. Nyt oli sali paljon isompi, mutta yleisöä ei tilaisuus kiinnostanut. Itse en ollut tuolloin paikalla.

Kaiken muun ohessa Väyrynen muisti myös markkinoida omaa Pohjanrantaansa. Täytyi ihan tarkistaa netistä, jotta voisin paikkaa lyhyesti kuvata. Ainakin siellä on kylpylähotelli, viihde- ja tapahtumakeskus, viinitila, kesäteatteri ja leirintäalue. Ja on alueelle rakennettu oma kirkkokin, jonka itse piispa on käynyt vihkimässä. Kekkos-näytelmä jatkuu taas ensi kesänä ja Väyrynen ehdotti Kaakkois-Suomen väelle tutustumismatkaa lomakeskukseensa, minkä myötä avautuisi mahdollisuus nähdä koko näytelmä.

Tilaisuuden aluksi Väyrynen totesi, että hänen perustamastaan kansalaispuolueesta ei tilaisuudessa puhuta. Se johtui siitä, että tilaisuuden virallinen järjestäjä ja rahoittaja oli Euroopan liberaalidemokraattien liiton ryhmä. Hänellä oli käydä aiemmin huonosti, kun oli samanlaisessa tilaisuudessa käsitellyt uutta puoluettaan ja joku oli asiasta tehnyt ilmiannon (tarkoittikohan hän tuota yllä linkittämääni maaliskuussa pidettyä tilaisuutta?).  Kaikesta muusta saattoi puhua.

Näytelmästä kerron sen verran, että sen tapahtumat sijoittuvat 1970-luvulle ja siinä käsitellään tuokiokuvin Urho Kekkosen viimeistä vuosikymmentä presidenttinä.  Väyrynen näyttelee siinä Kekkosta, joka on näytelmän alkukohtauksessa yhtä vanha kuin Väyrynen nyt (70 v.). Tuolloin vuonna 1970 Paavo Väyrynen oli juuri noussut eduskuntaan ja hänestä tuli pääministerin sihteeri. Muita päähahmoja ovat ministeri Martti Miettunen ja itse Väyrynen, jota esittää kemijärveläinen harrastajanäyttelijä Janne Kaisanlahti. Väyrynen ei ole Kekkosen roolissaan leikannut tukkaansa kaljuksi, vaan hänellä on esityksessä peruukki.  Tilaisuudessa Väyrynen kertoi, että näytelmää esitettiin piharakennukseen ylisillä, jonne oli rakennettu jopa 400 henkeä vetävä katsomo. Kun tuota videon kuvausta tehtiin, oli kuuma päivä. Yllä oleva katto kuumeni siihen pisteeseen, että varsinkin Väyryselle itselleen näytteleminen Kekkosen peruukissa oli varsin tukalaa.

Tilaisuudessa siis näytettiin näytelmästä kaksi kohtausta: alkukohtaus, jossa Martti Miettunen kävi tapaamassa Kekkosta Tamminiemessä, ja toisessa kohtauksessa vierailijana oli nuori kansanedustaja Paavo Väyrynen.  Oikein hyvin Väyrynen omasta roolistaan selvisi. Ei tankkaillut sanoissaan ja roolihahmosta huokui kekkosmainen olemus.  Myös Väyrysen roolin esittäjä selvisi mielestäni osastaan tämän lyhyen katkelman perusteella mallikkaasti. Näytelmän aloitti uutispätkä, jossa kerrottiin Urho Kekkosen kuolemasta ja käytiin lyhyesti läpi hänen elämäänsä.

Elokuvaesityksen oheen Väyrynen sanoi muutaman sanan Kekkosen puolesta ja myös puolustukseksi. Hän mm. totesi, että ei hän viimeisinä vuosina ollut niin sekaisin eikä niin huonossa kunnossa kuin yleensä luullaan. Viimeisinä vuosina presidenttinä hänen elämäänsä ja julkista toimintaansa häiritsi kovasti heikentynyt näkö.  Puheiden lukeminen oli vaikeaa ja liikkuminen vaikeutui.  Sillä selittyy myös tunnetuksi tullut kompurointi, kun hän laskeutui lentokoneesta Helsingin lentokentällä Neuvostoliiton matkan jälkeen.  

Paavo Väyrynen Urho Kekkosen roolihahmossa

…

Ennen kuin käsittelen luentoa ja käytyä yleisökeskustelua, kerron omista vaikutelmistani liittyen Väyryseen ja hänen esiintymiseensä.

Hän on syntynyt vuonna 1946 ja on kuulemani mukaan läpikäynyt kaksi pallolaajennusta. Tuon huomioon ottaen hän vaikutti tilaisuudessa paljon nuoremmalta. Olemus oli reipas. Mitään vanhenemisen oireita ei ollut näkyvissä, päinvastoin. Hän pystyi reagoimaan nopeasti, oli sanavalmis ja muistikatkoksia ei ilmennyt, vaikka joutui esityksensä aikana käsittelemään erilaisia asioita.

Hän on hyvä puhuja. Ei häneen pitkästy. Hän pystyy ilmaisemaan ajatuksensa selkeästi. Hän kykenee luomaan pitkiä linjoja, ei takerru yksityiskohtiin mutta kaikesta näkyy, että hän hallitsee asiansa.

Kolmanneksi tuon havaitsemani kielteisen piirteen, jota hän ei näköjään pysty välttämään. Se on hänen aika ajoin liiallinen itsekorostuksensa, mikä voi jotakuta ärsyttää. Oli luentoa kuunnellessani ainakin yksi hetki, jolloin aloin empiä, että olikohan Väyrynen niin tärkeä aloitteen tekijä kuin antoi itsestään ymmärtää. Ei häntä siis voi vaatimattomuudesta kehua.

Neljäs havainto koskee hänen Suomi-kuvaansa. Hän on aidosti huolissaan Suomen taloudesta ja ylipäänsä tulevaisuudesta. Suomen nykyinen kehitys näyttää häntä huolestuttavan. Hän ei lainkaan vähättele valtion velanottoa, mikä tuntuu olevan monille nykypoliitikoillemme normaalia. Tämä tuli ilmi oikeastaan kaikissa luennolla esitetyissä aiheissa.

…

Nyt kerron luennon ja yleisökeskustelun sisällöstä.  Se ei toki ole kattava, koska muistini on rajallinen enkä koko aikaa malttanut kirjoittaa asioita ylös. Kaiken lisäksi en politiikkaa käsitellessäni koe olevani omalla alueellani. Monet Väyrysen käsittelemät asiat tunnen turhan pinnallisesti.  Mitään uutta hän ei varmaankaan sanonut. Kaikki asiat löytynevät hänen blogistaan ja lukuisista haastatteluista, jotka ovat netissä luettavissa ja kuunneltavissa. Kirjoitan alla vain siitä, mitä tilaisuudessa kuulin. Tämän vuoksi varoittelen, että paikoin tietoni ovat vajaat ja jonkin yksittäisen asian olen saattanut ymmärtää rajallisesti. Välttämättä ei voi syyttää  Väyrystä.

…

Ensimmäiseksi (I) Väyrynen käsitteli Euroopan Unionia ja nimenomaisesti yhteisvaluutta euroa. Hänen mukaansa euro on osoittautunut virheeksi. Väyrynen lainasi saksalaista poliitikkoa ja ministeriä – muistaakseni kyseessä oli Wolfgang Schäuble – joka alun perin oli ehdottanut, että euro otettaisiin käyttöön vain Saksassa ja Ranskassa ja Benelux-maissa. Muissa maissa euro olisi ollut vain rinnakkaisvaluuttana. Kuitenkin päädyttiin laajaan euroalueeseen, missä nyt elämme. Suomessa euron valintaa ajoivat keskeisimmin Paavo Lipponen ja Sauli Niinistö.

Euron takia Suomen kansantalous on suurissa ongelmissa. Väyrynen valaisi näkemystään vertaamalla Suomen naapurimaahan Ruotsiin. Ruotsin kansantalous on kasvanut yli 10 %, kun Suomessa se samanaikaisesti pienentynyt 5-6 %. Vertailuajankohta meni minulta ohitse. Väyrynen vielä lisäsi, että Ruotsi ei ole ollut mukana Kreikkaan, Portugaliin ja Irlantiin suunnatuissa tukipaketeissa, mikä sekin on helpottanut sen taloutta.

Suomen nykyistä poliittista linjaa Väyrynen kuvasi lausahduksella, että meneillään on yhteinen julkinen itsepetos. Kaikki vakuuttelevat, että suunta on hyvä, vaikka tosiasiat puhuvat aivan muusta. KiKy-sopimuksen kautta uskotaan syntyvät uusia työpaikkoja. Väyrynen kritisoi hallituksen lupaamia lukuja uusista työpaikoista, joissa aluksi niitä syntyisi 35 000 ja lopulta päädyttäisiin yli sataan tuhanteen. Niillä luvuilla ei ole kuitenkaan syvempiä perusteita, ne pohjautuvat vain hyväuskoisuuteen. Väyrysen mukaan Suomen vienti on tosiasiassa edelleen supistunut.  Suomen teollisuus ei ole eurovaluutan vuoksi kansainvälisesti kilpailukykyinen, se ei synnytä uusia työpaikkoja. Nollakasvu, suuri työttömyys ja valtion raju velkaantuminen jatkuu.

Nämä seikat huomioon ottaen Väyrynen kertoi tehneensä kansalaisaloitteen Suomen eroamiseksi euroalueesta. Häntä on vaivannut se, kun näin tärkeästä asiasta eduskunnassa vaietaan. Tähän mennessä ei yksikään eduskuntapuolue ole nostanut asiaa esille. Vain kansalaisaloitteen kautta saadaan eduskunta keskustelemaan Suomen suhteesta euroon. Tavoitteena on, että eduskuntakäsittelyn myötä Suomessa tehtäisiin kansanäänestys. Suomalaisille taattaisiin näin viimeinkin mahdollisuus ilmaista mielipiteensä eurosta, minkä Paavo Lipposen hallitus aikoinaan torppasi tekemällä eurovaluutan käyttöönotosta vain ilmoitusasian.

Väyrynen jatkoi puheessaan eurovaluutan kritiikkiä. Euron piti lisätä Euroopassa yhtenäisyyttä, mutta se onkin vain lisännyt eroja ja erimielisyyksiä. Väyrysen mukaan eurosta voi erota. Tässä hän viittasi tunnettuihin talousasiantuntijoihin, kuten Kanniainen, Tanskanen, Koskenkylä ja Nyberg. Ja lopultahan euro kaatuu omaan mahdottomuuteensa.

Väyrynen nosti esille myös EU:ssa vallitsevan liittovaltiokehityksen. Kun alun perin puhuttiin itsenäisten valtioiden välisestä liitosta, nyt suunta on kohti liittovaltiota, jossa olisi yhteinen finanssipolitiikka, yhteinen budjetti, valtiovarainministeri ja muuta vastaavaa kehitystä. Se vie valtioilta lopulta taloudellisen ja valtiollisen itsenäisyyden. Tarkoitus olisi siis rakentaa Yhdysvaltojen mallinen liittovaltio mutta Väyrysen mukaan todellisuudessa olisi kyse vielä sitäkin tiiviimmästä liitosta. Väyrynen lisäsi eräässä vaiheessa, että nimenomaan poliitikot ovat yhteisen liittovaltioajatuksen takana, eivät talousasiantuntijat.

Toinen (II) luennon teema oli maahanmuutto. Lyhyessä ajassa Eurooppaan on tullut yli miljoona turvapaikanhakijaa, joista Suomeen yli 30 000. Tässä yhteydessä Väyrynen selvitti erilaisia ratkaisumalleja, joiden käyttöönottoa EU on pohtinut ja joita se on itse käyttänyt. Viimeisimpänä keinona on ollut EU:n oman laivaston valvontatoimet kansainvälisellä vesistöllä Libyan rajan tuntumassa. Erilaisilla risaisilla laivoilla ja kumiveneillä purjehtineita turvapaikanhakijoita EU:n alukset ovat poimineet talteen ja vieneet heidät Euroopan unionin alueelle.  Tämä keino kuin myös muut Väyrysen toteamat keinot ovat vain lisänneet turvapaikanhakua ja maahanmuuttoa eri teitä käyttäen.

Järkevin keino olisi Väyrysen mukaan koota ihmiset pakolaisleireille, joista sitten apua tarvitsevat olisi jaettu eri maihin kiintiöpakolaisina. Näin myös niiltä, jotka eivät turvaa tarvitse, olisi estää pääsy Euroopan alueelle. Tässä yhteydessä Väyrynen käytti ilmausta ”minä esitin, että…”. Se on käsittääkseni Väyryselle tyypillistä itsekorostusta, hän on saattanut vain tukea tai kannattaa esitystä. Ja jos onkin esittänyt, niin tuskin hän mikään alullepanija tuossa ratkaisuehdotuksessa on ollut. Joka tapauksessa tilanteen kehittyessä nykyiseen suuntaansa on käynyt Väyrysen mukaan, niin, että pakolaisleirit ovat jääneet olosuhteiltaan sen verran huonoon kuntoon, että monet ovat paenneet sieltä muilla keinoin Eurooppaan.

Väyrynen kertoi ehdottaneensa Suomen ja Ruotsin rajalle rajatarkastuksien palauttamista mutta se on kaikunut kuuroille korville.

Euroopan unionissa jyrkkää liittovaltiota ajavat tahot ovat vaatineet rajatarkastusten poistoa.  Noiden tahojen mukaan rajat eivät kuulu Eurooppaan. Tätä kantaa mukaillen sisäiset rajat Schengenin myötä poistettiin, mistä syystä myös Suomeen pääsi suuri määrä laittomasti siirtolaisia. Sisäisten rajatarkastusten poistamisella on Väyrysen mukaan ollut suora heijastusvaikutus Kreikkaan, jonka tehtävän on valvoa EU:n ulkorajaa. Yhtäkkiä Kreikalla ei ollutkaan intressiä valvoa ulkorajaa ja sen myötä Eurooppaan pääsi tunkeutumaan huomattava määrä laittomia siirtolaisia.  Nyt rajatarkastukset on kyllä osin palautettu mutta Väyrynen totesi, että Schengen-yhteistyö ja rajojen poisto on yksi syy maahanmuuttokriisin kärjistymiselle.

Kolmantena asiana (III) Väyrynen nosti esille Brexitin eli Britanniassa tehdyn neuvoa antavan kansanäänestyksen kuulumisesta Euroopan unioniin.  Britannian kansa päätyi kannattamaan eroamista, mikä on aiheuttanut muualla Euroopan unionissa monenlaista kuohuntaa ja reaktioita. Väyrysen mielestä suomalaisten pitäisi pitää pää kylmänä eikä uskoa kaikkea valtamediassa uutisoitua mielipiteen muokkausta. Brexit-äänestyksen jälkeen osakekurssit hieman notkahtivat mutta ovat lähteneet nousuun. Itse asiassa punnan kurssin laskemisen myötä Britannia on vain hyötynyt tilanteesta.  Mahdollisena negatiivisena ilmiönä Väyrynen näkee sen, että jotkut pääkonttorit voivat lähteä sieltä muualle, mutta ei hän sitä halua nähdä suurena uhkana ja ongelmana.

Ennen äänestystä federalistit tarjosivat Britannialle uusia porkkanoita toivoen sitä kautta, että kansa olisi äänestänyt toisin. Ne porkkanat eivät kuitenkaan kelvanneet Britannian äänestäjille. Kansa teki valintansa ja sen mukaan Britannian suunta olisi pois EU:sta. Väyrynen kuitenkin korosti, että ei se vielä ole varmaa. Voihan kosiskelu jatkua ja mieli kääntyä.

Olennainen Brexitiin liittyvä ja liittovaltiokehityksen mukanaan tuoma kysymys on työvoiman vapaa liikkuvuus. Britit ovat sitä vastustaneet ja halunneet tällä tapaa suojata työmarkkinoitaan. Se on ongelmallinen mm. myös siksi, että ulkomaalainen voi näin päästä helposti toiseen maahan paremman työttömyysturvan piiriin.

Työvoiman vapaa liikkuvuus on myös Suomen ongelma. Onhan niin, että monet virolaiset käyvät Suomessa töissä. Suomeen urakoimaan tulevat ulkomaalaiset yritykset voivat maksaa työntekijöilleen pienempää palkkaa vaikka yrittävätkin vakuutella noudattavansa Suomen työehtosopimusten mukaisia käytäntöjä.  Väyrysen mukaan Suomen kaltainen korkeamman palkkatason maa tässä häviää. Suomalaiset yritykset eivät pärjää tarjouskilpailuissa, koska joutuvat uskollisemmin noudattamaan suomalaisia työehtosopimuksia.  Väyrynen toi esimerkin Suomesta: yhtäältä elinkeinoelämän keskusliiton toimitusjohtaja Jyri Häkämies toivoo, että Suomessakin pitäisi kyetä rajoittamaan vapaata liikkuvuutta, toisaalta tähän reagoi ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Kai Mykkänen, että siihen ei missään tapauksessa saa kajota.

Väyrynen lainasi yleisradion Brysselin koneessa esiintynyttä hallitusneuvos Olli Soraista työ- ja elinkeinoministeriöstä. Hän suositteli itse radio-ohjelmaa ja nimenomaan tuota ohjelmaa, jossa aiheena on työvoiman vapaa liikkuvuus. Löysin yleisradion sivuilta pari linkkiä. Luultavasti hän tarkoitti reilu kuukausi sitten lähetettyä ohjelmaa, joka löytyy täältä: http://areena.yle.fi/1-3504121; toinen löytämäni ohjelma on vuodelta 2014: http://areena.yle.fi/1-2104189 .

Väyrynen käsitteli hieman myös maatalous- ja aluepolitiikkaa ja sen tuomia ongelmia. Sen sanoma meni minulta valitettavasti ohitse. Muistan Väyrysen valitelleen sitä, kun Suomi joutuu nettomaksajana tukemaan muiden maiden maataloutta.

Neljäs (IV) suuri kysymys oli ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Aluksi käsiteltiin kysymystä Suomen maaperällä, ilmatilassa ja vesialueilla suoritetuista yhteisistä sotaharjoituksista Naton kanssa.  Väyrynen näki sen kansainvälistä epävakautta lisäävänä eleenä.  Suomi ei saisi sitoutua siihen, vaan sen pitäisi aktiivisesti pysyä liittoutumattomana. Väyrynen on hyvin huolissaan Suomen suhteista Venäjään. Ne ovat ohentuneet.  Samanaikaisesti varsinkin sotilaallisella puolella lähenemme Yhdysvaltoja ja Natoa.

Tässä yhteydessä Väyrynen arvosteli perussuomalaisia ministereitä Timo Soinia ja Jussi Niinistöä, joiden käsiin ovat keskittyneet hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittiset asiat. Molemmat vakuuttelevat, että puolue ei kannata Suomen liittymistä Natoon mutta he itse kannattavat.  Väyrysen mukaan varsinkin Jussi Niinistö on ”ihastunut läntiseen yhteistyöhön”. Väyrysen mielestä pitäisi harjoittaa sellaista politiikkaa, joka herättää luottamusta. Nyt tämä Paasikiven periaate on unohdettu.

Tässä yhteydessä Väyrynen viittasi myös lähihistoriaan, kuten Honka-liittoon. Suomi ei saa lähteä seikkailupolitiikan tielle. Meidän on järkevää hoitaa asiamme niin, ettemme joudu Venäjän kanssa ristiriitaan. EU:sta ei saa tehdä sotilasliittoa, jossa EU-maat velvoitettaisiin antamaan sotilaallista apua keskenään.

…

Oli yleisökysymysten vuoro. Väyrynen vielä korosti, että Britannia ei kärsi Brexitistä mutta siitä kuitenkin julkisesti pelotellaan. Se kuuluu Euroopan Unionin liittovaltiokehitystä ajavien taktiikkaan. Siksi Väyrynen kehottaa valppauteen.

Geopolitiikka nousi kuitenkin kysymysten kautta tärkeimmäksi aiheeksi, yhtenä esimerkkinä Naton rooli ja Euroopan Unionin suhde Venäjään. Väyrysen mukaan Itä-Euroopan maiden tulo EU:hun on pilannut sen Venäjä-suhteita, Väyrynen käytti voimallista verbiä ”myrkyttää”, mikä kertoo paljon hänen asenteestaan. Monilla Itä-Euroopan maalilla, kuten Puolalla, on hyvin traumaattinen suhde Venäjään, millä on taustansa vanhoissa Neuvostoliiton ajoissa. Väyrynen korosti jälleen, että Suomelle on järkevää pysyä liittoutumattomana ja sen mukaisesti mahdollisten konfliktien ulkopuolella.

Viimeisenä suurena kysymyksenä nousi kysymyksen myötä esiin Ukraina ja Krimin niemimaa. Siitä Väyrynen tuntui aivan innostuvan. Vastauksesta tulikin pitkä ja seikkaperäinen. Historiassakin mentiin vuosisatoja taaksepäin. Olin aistivinani, että tässä asiassa kannat Väyrysen ja yleisön välillä poikkesivat eniten.

Väyrynen tosiaan kaipaa asian ymmärtämiseen ja käsittelyyn edes hieman historiallista perspektiiviä. Ei tapahtumat lähde liikkeelle siitä, kun Venäjä päätti miehittää Krimin.

Kuka rikkoi ensin ETYK:n päätösasiakirjan? Tämän kysymyksen kautta Väyrynen viittasi Kosovon itsenäistymiseen. Siinä prosessissa Serbiaa nöyryytettiin. Ja päätös loukkasi samalla myös Venäjää, jolla on ollut Serbian kanssa ollut hyvät suhteet.

Väyrynen väitti, että EU ja Nato olivat olleet synnyttämässä omilla toimillaan Ukrainan kriisiä. Ukraina on ollut sisäisesti hyvin hajanainen valtio. Toisaalta siinä on alueita, jotka kuuluivat aikoinaan Itävalta-Unkarille, toisaalta taas itärajalla on Donbassin alue (https://fi.wikipedia.org/wiki/Donetsin_allas ), jossa on vuosisatoja ollut vahva venäläisasutus. On siis venäläistyneitä alueita ja toisaalla on vallalla vahva Venäjän vastainen ilmapiiri. On vahva katolisuutta korostava alue ja on venäläisiä ortodokseja. Itse lisäisin tähän vielä runsaslukuiset seka-avioliitot, jotka ovat lähentäneet Venäjää ja Ukrainaa, mutta tästä ei Väyrynen puhunut.

Seuraavaksi Väyrynen viittasi vuonna 2008 EU:ssa hyväksyttyyn Itäisen kumppanuuden ohjelmaan. Oikeastaan Väyrynen puhui aivan saman, jonka hän on kirjoittanut blogiinsa elokuussa vuonna 2014: https://www.paavovayrynen.fi/2014/08/11/sita-niittaa-mita-kylvaa/ (muitakin samaa aihetta käsitteleviä kirjoituksia hänen sivuiltaan saattaa löytyä). Alun perin ohjelmaan otettiin entiset neuvostotasavallat. Ohjelma syntyi Puolan, Baltian maiden ja Ruotsin aloitteesta ja Suomen tuolloinen ulkoministeri Alexander Stubb antoi sille tukensa. Väyrynen katsoi kuitenkin huonoksi se, että Venäjä jätettiin tuosta yhteistyöstä ulos. Väyrynen ehdotti tuolloin ministerivaliokunnassa, että Venäjä olisi otettava mukaan ainakin tarkkailijaksi, mistä sitten tulikin ministerivaliokunnan päätös, jonka Stubb Väyrysen mukaan laiminlöi. Väyrynen halusi ehdotuksellaan välttää jyrkän kahtiajaon Venäjän ja muiden Itä-Euroopan maiden välillä.  Nyt tuota kahtiajakoa on alettu vahvistaa.

Ukrainan kriisin taustalla oli EU:n assosiaatiosopimus. Väyrynen kävi esityksessään lyhyesti läpi Maidanin tapahtumia ja Ukrainan presidentin Viktor Janukovitšin toimia. Hän viittasi helmikuun 21. päivänä 2014 opposition kanssa allekirjoitettuun sopimukseen, joka olisi ollut kompromissi, jonka varassa olisi voitu edetä rauhanomaisesti. Toisin kuitenkin kävi. Seuraavana päivänä Janukovitš syöstiin vallasta ja hän joutui pakenemaan maasta. Tuon vallankeikauksen takana olivat Väyrysen mukaan ääriainekset, jotka loivat Maidanilla traagisiin seurauksiin johtaneen aseellisen väliintulon.  

Euroopan Unioni sekä Nato ja USA olivat omilla toimillaan syventämässä kriisiä ja kahtiajakoa.

Kun presidentti oli paennut maasta, tehtiin pikaisia päätöksiä, mm. se, että Ukrainan kielestä tehtiin maan ainoa virallinen kieli. Se tietysti oli myrkkyä Donbassin alueen venäläisväestölle ja välirikko syveni entisestään.

Mitä siten tulee Krimin niemimaahan, niin Venäjä otti sen geopoliittisista ja sotilaallisista syistä haltuun.

Krimiin on liittynyt jo pitkään monenlaisia jännitteitä. Se oli liitetty Venäjään Katariina Suuren aikana 1700-luvun lopulla. Sitten 1950-luvulla Nikita Hruštšev lahjoitti sen omavaltaisesti Ukrainan neuvostotasavallalle. Ukrainan itsenäistyttyä Venäjä perusti Krimille sotilastukikohdan, maiden kesken tehdyn sopimuksen mukaisesti. Väyrysen mukaan Venäjä oli varoittanut jo aikaisemmin Yhdysvaltoja, että se puuttuu asiaan, mikäli tämä luo esteitä sen toimille. Ukrainan kriisin syvetessä sitten kävi kuin kävi. Väyrynen ymmärsi Venäjän geopoliittisia ja sotilaallisia tarpeita. Toisaalta hän myönsi sen selkeästi, että Venäjän toimet olivat kansainvälisen oikeuden vastaisia. Taustamallina sille oli ollut Kosovon ratkaisu.

Väyrynen toi Krimiin liittyen myös suomalaisia yhtymäkohtia. Kun vuonna 1809 Suomi liitettiin autonomisena suuriruhtinaskuntana keisarilliseen Venäjään, raja kulki Kymijokea pitkin. Se kuitenkin siirrettiin historialliselle paikalleen Pietarin lähelle. Sitten myöhemmin Neuvostoliiton aikana rajan läheisyys koettiin uhaksi ja lopulta vuonna 1940 siihen tehtiin muutoksia.

Lopussa Väyrynen kiteytti: ”Ei se niin ole, että Venäjä on kaikessa syyllinen”. Hänen mukaansa on tärkeää löytää asioihin historiallista perspektiiviä. Eivät tapahtumat suinkaan lähteneet liikkeelle Krimin tapahtumista.

Ymmärtääkseni Väyrynen haluaa olla sillanrakentaja Venäjään päin. Tällaisessa roolissa hän on luonnollisesti saanut paljon vihamiehiä, mutta ei hän ole siinä yrittänyt ketään kosiskella tai mielistellä hän pitää oman kekkoslaisen linjansa ja on vakuuttunut sen oikeellisuudesta. Suomen turvallisuuden ja talouskehityksen kannalta on edelleen tärkeää pitää luottamuksen suhteita Venäjään päin. Tätä ei Väyrynen sanonut, mutta näin hänen asenteitaan tulkitsen.