Polkupyöräriksa - hieman muistelmia Tiibetistä

Katukuvaa Lhasasta vuonna 2007

Joudun aluksi kertomaan hieman taustaa jutulleni. Olen valmistamassa laajempaa juttua venäläisestä kirjailijasta Anton Pavlovitš Tšehovista ja tällä jutullani on yhteys siihen, mikä tuntuu varmasti kummalta, sillä kerron nyt Tiibetiin tekemästäni matkasta ja sillä seudulla ei ole tšehovilaisen maailman kanssa mitään tekemistä. Tiibetin muistoni sattui vaan tulemaan Tšehovia lukiessa mieleen. Mielikuvitus toimii joskus yllättävästi. Palaan tuohon assosiaatioketjuun myöhemmässä kirjoituksessani.  

Huomioni keskiössä oli alun pitäen vain yksi riksakyyti, josta tämä kirjoitukseni on saanut nimensä. Kerron siitä juttuni loppupuolella. Kuitenkin kerron matkastani hieman muutakin, koska muisti tuntuu pikkuhiljaa palautuvan.   Tapahtumat sijoittuvat siis Tiibetiin ja lähinnä sen pääkaupunkiin Lhasaan.  Kävin siellä noin kymmenen vuotta sitten erään hyvin kansainvälisen ryhmän kanssa. Jutussa käväistään hetki myös mm. Pekingissä. Kuvat ovat matkalla itse ottamiani.

Matka kesti noin viikon ja mieleen on jäänyt sellainen vaikutelma, että matka oli hienosti järjestetty, ohjelma oli mielenkiintoinen ja matkaseurakin oli upea.  Kiinnostavimpia kohteita olivat ilman muuta eräät temppelit ja erityisesti Lhasan keskustassa sijaitseva Potala-palatsi, jossa joskus muinoin Dalai Lama asui.

Potalaan tutustuessani eräs elämäni suuri unelma täyttyi. Pikkupoikana 1960-luvulla ahmin oikeastaan kotimme kirjahyllystäni kaikki kirjat läpikotaisin. Totta kai sieltä löytyi myös kahdeksanosainen tietokirjasarja, niin kuin tuohon aikaan lähes jokaisessa kodissa oli tapana. Siellä näin kuvan Potala-palatsista. Se näytti upealta, kun se pimeähkössä huoneessa hohti salaperäisenä edessäni. Tuolloin olisin halunnut astua sen uumeniin.  Kun se unelma yli 40 vuoden kuluttua toteutui, en ollut uskoa tilannetta todeksi.

Potala 

Myös bussiretket vuoristoseudulle sävähdyttivät. Muistan erityisen hyvin hetken, kun astelin reilusti yli neljän kilometrin korkeudessa järven rannalla. Maiseman karu kauneus hiljensi mielen. Sitten oli myös inhottavia kokemuksia. Pysähdyimme kerran lounaalle erään kylän keskellä sijaitsevaan ravintolaan. Se oli kaikin puolin siisti paikka ja ruoka oli maittavaa. Onneksi kuitenkin käytimme WC-palveluja vasta ruokailun jälkeen. Sinne piti kävellä niityn yli. Niityllä oli jakkihärkiä mutta suhteellisen kaukana meistä, joten niistä ei ollut pelkoa. Käymälä kuitenkin herätti sen verran oksettavaa inhoa, että paikalleen jähmettynyt elämä niityllä unohtui. Viemäröintiä ei ollut eikä käymälää ollut kai pesty muutamaan kymmeneen vuoteen. Hajua tuskin voitte edes kuvitella. Monet varsinkin naisväestä jättivät tarpeensa tekemättä. Olen aika monenlaisissa paikoissa liikuskellut, mutta kyllä se on WC-kokemuksistani kamalin.

Lhasa

Hotellista muistan, että se oli uusi ja moderni. Sen omisti kiinalainen uusrikas, joka vietti ravintolassa myös aikaansa. Hän oli toiminut rajanvartijana (tai mahdollisesti rajanvartioston päällikkönä) jossain Vietnamin rajalla. Siten hän oli ostanut Lhasasta hotellin ja aloitti uuden elämän. Epämääräisiä tunteita nousi mieleen siitä, millä tavalla mies oli pystynyt noin vain rikastumaan. Panen ne pohdinnat nyt kuitenkin syrjään, koska minulla ei ole esitettäväni tarkempia faktoja miehen tulojen muodostumisesta.

Tulimme kaupunkiin illan suussa ja ensimmäisenä ohjelmanumerona oli illallinen hotellin ravintolassa. Tarjolla oli runsaasti ruokaa, mikä houkutteli myös eksoottisuudellaan. Totta kai erityisen paljon tarjoiltiin liharuokaa. Tein suuren tyhmyyden, minkä tajusin vasta jälkeenpäin. Söin hyvin reippaasti, vatsa tuli täyteen.  Osa ryhmästämme lähti iltaa viettämään haluten tutustua myös yöelämään. Itse olin väsynyt ja lyhyen ulkoilun jälkeen halusin mennä nukkumaan, sillä seuraavana päivänä edessä oli runsaasti ohjelmaa. En saanut heti unta. Sitten kun sammutin valot ja tuli pilkkopimeää, sain paniikkikohtauksen. Olin elämäni ensimmäisen kerran niin korkeassa ilmanalassa. En saanut tarpeeksi happea. Jouduin haukkoman henkeä. Huonetoverini oli lähtenyt yökerhoon. Menin ikkunan ääreen, yritin työntää päätäni ikkunasta ulos ja haukkoa henkeä. Olin yltä päältä hiessä.  Yö oli viileä, mikä hieman auttoi, mutta hapen saantiin siitä ei ollut apua. Huonetoverini viipyi ja viipyi. Olisin toivonut häneltä apua, sillä minulle oli matkanjärjestäjän antama happipullo, jota en siinä kuolemanpaniikissani osannut käyttää. En oikeastaan tajunnut, mistä voisin saada apua. Aika kului ja jossain vaiheessa minä vain menin vuoteeseeni ja nukahdin. Olotilani tasaantui. Heräsin huonetoverini saapuessa ja valvoin pitkään. Heräilin sitten pitkin yötä ja aamulla olin varhain ylhäällä. Suihku virkisti

Myöhemmin kuulin, että kun yhtäkkiä siirtyy korkeaan ilmanalaan, pitäisi aluksi syödä hyvin kevyesti. Raskaasta liharuoasta on pelkkää haittaa, hapensaanti vaarantuu. Minä en tiennyt siitä yhtään mitään. Söin illalla nälissäni kuin viimeistä päivää, ja yöllä tulivat nuo kauhuntunnit.

Seuraava päivä meni kuitenkin hyvin. Söin hyvin niukasti. Vointi koheni iltapäivään mennessä eikä ensimmäisen yön kaltaisia ongelmia enää ollut, vaikka matkustimme huomattavasti ylemmäs. Happipulloa käytin ehkä kerran, mutta se oli hätävarjelun liioittelua. Halusin itse asiassa vain kokeilla, miten se toimii. Ryhmässämme oli kyllä ihmisiä, jotka joutuivat käyttämään sitä lähes koko matkan ajan. Eräässä tapauksessa sen käyttö tuntui fobialta. Kiinalaiset matkanjärjestäjät ottivat hänen ongelmansa kuitenkin tosissaan.

Myös Lhasan Ilta- ja yöelämästä on jäänyt hieman mieleen. Meitä oli muutaman hengen ryhmä. Eräs ryhmässämme sujuvasti kiinaa puhunut keskieurooppalainen henkilö oli tutustunut johonkin nepalilaiseen mieheen, joka halusi opastaa meitä ja vei meidät johonkin tuttavansa omistamaan nepalilaiseen kahvilaan.  Emme kuitenkaan syöneet mitään, mistä syystä ravintolanpitäjä oli ehkä pettynyt. Nepalilaiset ovat kuitenkin näin länsimaalaisittain katsoen ilmeettömiä ja ykstotisen näköistä väkeä, joten saatoin tulkita heidän tunteensa väärin. Itse asiassa epäluuloni olivat hyvin pinnalla. Suoraan sanoen pelkäsin, että jotain ikävää tapahtuu. Olin laittanut rahojanikin eri taskuihin. Kaikki pelko oli turhaa. Nepalilainen mies korosti heikohkolla englannillaan ystävyyttä ja ne sanat pitivät. Poikkesimme vielä sen jälkeen johonkin nuorisodiscoon, jossa valoefektejä riitti, tekno jyräsi ja melu huumasi. Sielläkin meidät jätettiin rauhaan. Satuimme kuitenkin olemaan niin uupuneita päivän ohjelmasta, että häivyimme pian yöpuulle. 

Seuraavana iltana olimme taas liikkeellä keskenämme, ilman nepalilaista opasta. Nyt seurasimme sujuvasti kiinaa puhunutta matkakaveriamme. Tällä kertaa kaikki ei mennytkään hienosti. Erääseen discoon tai yökerhoon pyrkiessämme tuli ongelmia. Ovella oli hieman ruuhkaa ja kaverimme kyseli jotain kiinaksi. Luultavasti paikan omistajiin kuulunut nuorehko mies alkoi sättiä häntä englanniksi. Hän kävi miltei hänen kimppuunsa ja lähestyi uhkaavasti myös meitä. Syy oli hänen käyttämänsä kieli. Kädet nyrkissä vihaa uhkuen hän ajoi meidät tiehensä kieltäen käyttämästä kiinaa. Kaverimme oli herkästi reagoiva mies. Hän aluksi luonnollisesti häkeltyi, sitten alkoi pelätä. Siitä illasta jäi ikävä muisto. Tuo välikohtaus oli merkkinä siitä, kuinka kansallistunteet ovat kaupungissa vahvasti pinnalla. Noista kansallistunteista ja poliittisista jännitteistä saimme tuta myös toisen kerran. Se tapahtui keskellä päivää matkamme loppuvaiheessa Potala-palatsin edustavalla sijaitsevalla aukiolla, jossa koko ryhmämme halusi kokoontua yhteiskuvaan. Meillä oli valmiina englanninkielinen banderolli, jonka levitimme eteemme. Siinä oli meitä yhdistävän organisaation nimi. Ei kulunut kuin hetki, niin poliisit ryntäsivät paikalle ja kielsivät meitä käyttämästä mitään julisteita. Saimme ankarat moitteet mutta yhteiskuvan muistaakseni otimme ilman banderollia. Saatan kyllä muistaa myös väärin, sillä en löydä kuvaa enää mistään.  

Matkailijana haluan antaa Lhasan kaupunkikuvasta kokonaisuudessaan myönteisen kuvan. Kaupungissa on paljon pieniä kahviloita, jotka ovat sisustukseltaan kuin kodikkaita olohuoneita. Niissä oli todella kiva viettää yhdessä aikaa, juoda teetä tai ottaa drinkin ja jopa vähän lauleskella.

Nyt pääsen varsinaiseen otsikon viittaamaan asiaani. Ryhmässämme oli mukana eräs minua muutaman vuoden vanhempi, Prahasta kotoisin oleva sinkkunainen nimeltään Eva. Tulimme hyvin toimeen ja kuljeskelimme tuona päivänä kaupungilla kahdestaan. Tutustuimme keskustaan, kiertelimme kauppoja ja toreja ostaen pientä rihkamaa. Seurasimme uteliaina kaupungin elämää. Aika kului ja oli aika suunnata kohti hotellia. Olimme kuitenkin uupuneet. Korkea ilmanala teki tehtävänsä ja jalkojakin särki. Meille oli suositeltu polkupyöräriksaa. Niitä olikin tarjolla runsaasti. Päätimme vinkata itsellemme sellaisen.

Näissä tapauksissa oman ongelmansa tuo hintataso. Matkamme paikallinen kiinalainen opas kertoi, että riksa on halpa keino matkustaa. Hänen mukaansa hintataso Tiibetissä oli alempi kuin esimerkiksi Pekingissä ja maksuksi riitti viisi yuania, mikä tuntui todella halvalta. Istuimme riksaan ja nuori poika ryhtyi polkemaan. Olimme hänelle haastava kuorma, lisäksi edessä oli ylämäkeä. Hiki virtasi, voimat tuntuivat ehtyvän.  Matka eteni hitaasti.  Iltapäivän aurinko porotti. Viimein nuorukainen sai meidät tuotua hotellin luo. Oli edessä maksu.

Uskoimme sinisilmäisesti opasta ja annoimme tuon yllä mainitun setelirahan. Varmuuden vuoksi tarkennan, että summa saattoi olla myös kymmenen yuania, muisti voi hieman heittää. Riksapoika katsoi meitä kummana aivan hiljaa. Näimme hänen kasvonsa. Hän painoi päänsä uupuneena alas ja näytti kuin olisi mielessään sihissyt pettymystä, tai oikeastaan suoranaista vihaa. Hän ei vilkaissutkaan jälkeemme, istui pää alas painuneena jonkin hetken ja lähti hiljalleen kohti keskustaa.

Katselimme Evan kanssa toisiamme, mutta emme kyenneet tekemään yhtään mitään. Itse olin lamaantunut, sillä meillä oli epäsuorasti varoitettu, ettei saa maksaa liian paljon. Eva oli sen laatuinen sinkku, että hän säästi ihan kaikessa. Hänelle kaikki tuntui olevan kallista. Hänet tuntien en minäkään saanut itseeni rohkeutta sen vertaa, että olisin antanut tuolle nuorukaiselle lisää maksua. Lisäksi hän kiukustui joskus niin yllättäen.  

Nuorukaisen oma käytös sai meidät tietysti hölmistymään. Hän ei tehnyt mitään, että olisi pyytänyt lisää. Pienikin ele olisi riittänyt. Olimme joutuneet kosketukseen tiibetiläisen mentaliteetin kanssa. Se sai meidät hölmistymään. Se oli kuin kulttuurishokki. Emme osanneet lukea nuorukaisen käytöstä.

Kun siten Evan kanssa avasimme jonkin hetken kuluttua suumme. Kävi ilmi, että me molemmat olimme yhtä hämmentyneitä. Asia jäi meitä painamaan. Omatunto soimasi. Olimme rikkaita länsimaalaisia ja käytimme raa’asti hyväksi tuon nuoren miehen työtä. Polkupyöräriksoja kaupungissa oli liian kanssa ja pahimmassa tapauksessa tuo keikka saattoi olla pojan ainoa. Meitä molempia alkoi vaivata tuo ajatus. Palasimme vatvomaan tilannetta vielä matkamme aikana.

Matka loppui aikanaan. Menimme omille tahoillemme. Tapasimme vielä Evan kanssa senkin jälkeen Kiinassa. Sitten tiemme erosivat. Kuitenkin muutama vuosi sitten tein matkan Pekingiin. Eva asui tuolloin Pekingissä ja meillä oli mahdollisuus tavata. Sovimme, että menemme yhdessä jonnekin syömään. Eva ehdotti erästä tšekkiläistä ravintolaa. Sinne suuntasimme eräänä iltapäivänä. Söimme kania, jonka pitäisi olla tyypillistä tšekkien ruokaa ja sen kanssa joimme maittavaa tšekkiolutta. Puhumista riitti. Lörpöttelimme kaikesta mahdollisesta, yksityisistä ja yhteisistä asioistamme.

Eräs muisto toi mielen surulliseksi. Eva sen aloitti. Häntä vaivasi edelleen se riksapoika. Aloimme toisillemme selitellä. ”Mutta kun opas neuvoi, paljonko pitää maksaa...” ”Ja miksi se poika ei pyytänyt lisää…” Se ei kuitenkaan lieventänyt ahdistustamme. Ja minulla se on edelleen pienenä kivenä sydämessäni. Asumme nyt molemmat omissa kotimaissamme, elämme omaa elämäämme. Uskon, että hänelläkin joskus muistoissa palaa mieleen tuo vähemmän romanttinen riksamatka.  

Ai niin. Unohdin. Siitä Pekingin tšekkiravintolasta haluan todeta pari sanaa. En suosittele. Se oli kallis ja ruoka oli korkeintaan keskinkertaista. Valitkaa mieluummin jokin kiinalainen ravintola.

Haluan vielä todeta erään seikan Tiibetistä. Vuoristolla liikkuessamme turistibussien ympärillä parveili paikallista väestöä kerjäämässä. He olivat aika röyhkeitä. Heistä oli vaikeaa päästä eroon. Tässä on yksi surullinen piirre. Nuo poloiset eivät tee elääkseen muuta. He päivät pitkät norkoilevat turistien ympärillä joko kerjäten tai sitten yrittäen välillä röyhkeästikin myydä suhteellisen kalliilla jotain surkeaa rihkamaa. Siinä voi yksin liikkuja kokea olonsa turvattomaksi. Luvallisia myyntipisteitäkin riittää ihan tarpeeksi. Matkanjärjestäjät kyllä varoittelivat meitä näistä kerjäläisistä, mutta he olivat kuitenkin voimattomia.

Kun köyhien seutujen kansa joutuu kosketuksiin varakkailta seuduilta tulevien matkailijoiden kanssa, sillä on ikäviä seuraamuksia. Ihmiset huomaavat ansaitsevansa ehkä enemmän kerjäämällä ja turisteja huijaamalla kuin rehdillä työnteolla. Alueen perinteiset elinkeinot näivettyvät edelleen. Nämä ovat näitä massamatkailun haittoja. Köyhä kansanosa kohtaa hyvinvoivan länsimaisen ihmisen ja turhautuu.

Mitenköhän se riksapoika nyt jaksaa? Parhaassa tapauksessa hän on löytänyt jonkin vakaan ammatin ja on joko jo perustanut perheen tai on parhaillaan sitä perustamassa, tai ehkä hän vasta haaveilee elämänkumppanistaan. Tai ehkä hän on matkustanut johonkin siirtotyöläiseksi eläen jossakin yhteismajoituksessa. Tai jospa hän on vuokrannut itselleen taksin ja ajelee autolla pitkin Lhasan katuja yrittäen epätoivoisesti ansaita päivittäin sen verran, että jää edes hiukan voiton puolelle. Uskon kuitenkin, että ei hän enää polkupyöräriksaa aja. Jossain vaiheessa mitta täyttyy itse kullakin.

ALEKSIS KIVEN PÄIVÄNÄ: eräs näkökulma Seitsemän veljeksen maailmaan

Lokakuun kymmenentenä päivänä vietämme kansalliskirjailijamme Aleksis Kiven päivää. Aleksis Kivi syntyi 183 vuotta sitten eli vuonna 1834. Hän on kirjoittanut ensimmäisen suomenkielisen romaanin Seitsemän veljestä. Sen ilmestymisvuodeksi on merkitty 1870.

Olen liittänyt kirjoitukseni tueksi Erkki Tantun kuvitusta. Ne olen lainannut Otavan julkaisemasta Seitsemän veljeksen laitoksesta vuodelta 1975. Tämän kuun kolmantena päivänä hänen syntymästään tuli kuluneeksi 110 vuotta. Kuvat olkoot kunnianosoituksena myös hänen elämäntyölleen.

Asuinpaikkakunnallani Kouvolassa saa kosketuksen Seitsemän veljeksen maailmaan Viitakummun kaupunginosassa. Se johtuu arvatenkin siellä sijaitsevien teiden nimistä: Jukolantie, Impivaarantie, Viertolantie, Tammistontie, Kekkurintie, Kiiskintie, Killintie, Valkontie, Venlanraitti. Näillä kaikilla on jokin yhteys tuon meidän romaaneistamme upeimman maailmaan.

Jukola on poikien syntymäkoti. Puhutaan Jukolan tilasta. Impivaara sijaitsee Jukolan takamailla. Sinne pojat joutuivat pakenemaan, kun lukkarin koulussa eivät pärjänneet ja sen vuoksi he kokivat olonsa uhatuksi. Seuraavassa lainauksessa tulee romaanissa Impivaara ensimmäisen kerran puheenaiheeksi. Kyseessä on Laurin ehdotus, jolle aluksi naureskellaan, mutta pikkuhiljaa pohdittuaan veljekset ottavat ideasta vaarin. Lainaukset olen poiminut Gutenberg-sivustolta, osoite http://www.gutenberg.org/cache/epub/11940/pg11940-images.html.

LAURI. Mutta toisin tehty vielä järkevämmin tehty. Muuttakaamme metsien kohtuun ja myykäämme viheliäinen Jukola, tai pankaamme se vuokralle Rajaportin nahkapeitturille. Hän on meille ilmoittanut halunsa siihen kauppaan; mutta vähintäkin kymmeneksi vuodeksi tahtoo hän haltuunsa talon. Tehkäämme niinkuin sanon ja muuttakaamme hevosinemme, koirinemme ja pyssyinemme juurelle jyrkän Impivaaran vuoren. Sinne rakentakaamme itsellemme iloinen pirtti iloiselle päivänkaltevalle aholle, ja siellä, pyydellen salojen otuksia, elämme rauhassa kaukana maailman menosta ja kiukkuisista ihmisistä.—Näinpä olen itsekseni tuumiskellut yöt ja päivät vuosien kuluessa.

JUHANI. Onko peeveli riivannut sun aivos, poika?

EERO. Ellei peeveli, niin metsäneito.

LAURI. Niin tuumailen ja kerran teen. Siellä eläisimme vasta herroina, pyydellen lintuja, oravia, jäniksiä, kettuja, susia, mäyriä ja pöyrykarvaisia karhuja.

JUHANI. No peijakas! annapas mennä koko Noakin arkki aina hiirestä hirveen asti.

EERO. Siinä vasta neuvo: sanoa jäähyväiset suolalle ja leivälle ja imeä verta, hilloa lihaa kuin hyttyset ja Lapin noidat. Ja söisimmekö vielä kettua ja suttakin Impivaaran komeroissa kuin karvaiset vuoripeikot?

LAURI. Ketuista ja susista saamme nahkoja, nahoista rahaa, rahalla suolaa ja leipää.

Jukolan talo, lapsuuden muisto (Erkki Tantun kuvitusta)

Impivaara sijaitsee ”synkeän salon” takana. Siellä he ryhtyvät uudisviljelijöiksi ”komeroisen vuoren alla”. Elämä ei ole helppoa. Jo ensimmäisen vuoden päätteeksi veljesten rakentama pirtti palaa, kun he intoutuvat saunomaan turhan riehakkaasti.

Impivaaraan on liitetty myös käsitys suomalaisesta mielenmaisemasta. Aivan kuin impivaaralaisuus olisi jonkinlaista henkistä eristäytymistä. Tähän liittyen Tiera Laitinen on kirjoittanut oivan blogitekstin. Se löytyy täältä. Hän pitää absurdina ajatusta, että Impivaara olisi merkinnyt veljeksille jotain vanhaan takertumista, uudistuskyvyttömyyttä tai näköalattomuutta. Asia on täysin päinvastoin. Kyse on rohkeasta tulevaisuudenuskosta. Veljesten yhteenkuuluvuuden tunne kasvoi ja se osoittautui myöhemmin heidän voimavaraksi.

Impivaaran uudessa tuvassa (Erkki Tanttu)

Viertolan kartano on suuri kartano laajoine metsineen. Sen sivuitse veljekset kulkevat Impivaaraan matkatessaan. Viertolan isäntä ja emäntä ovat arvostettua väkeä. Veljeksetkin heitä kunnioittavat, vaikka nimittelevätkin Viertolan voutia välillä ”mätimahaiseksi patruunaksi” ja talon emäntä on puolestaan ”punaposkinen Lyytia-röökina”.

Viertolan kartanon isäntä (Erkki Tanttu)

Kerran metsästysretkellä ollessaan veljekset joutuvat poikkeamaan Viertolan kartanoon, mutta se matka keskeytyy pakokauhuun. Viertolan härkäjoukko syöksyy veljesten kimppuun ja pojat joutuvat pakenemaan henkensä edestä. Heillä on yksi turvasatama, valtava hiidenkivi, johon kiivettyään he pelastuvat varmalta kuolemalta mutta jäävät samalla 33-päisen härkäjoukon panttivangiksi. Siellä he sitten huutelevat vuorokausitolkulla apua, mutta kun ketään ei kuulu, he joutuvat ampumaan koko härkäjoukon. Tästä tapahtumasta seuraakin eräs romaanin käännekohta (lähde). Veljekset joutuvat ensiksikin ilmoittamaan Viertolan isännälle teostaan ja sen lisäksi vielä sovittelemaan Viertolan isännän kanssa, miten korvaisivat aiheuttamansa vahingon. Veljekset joutuivat aloittamaan uudisraivauksen, mistä tulikin heille sittemmin uuden elämän alku.

Hiidenkivellä (Erkki Tanttu)

Viertolan sonni (Erkki Tantun kuvitusta)

Viertolantiestä minulle tulee (sattuneesta syystä) lähinnä mieleen Viertolan sonnit. Niitä tuskin Viitakummusta tapaa muuta kuin ehkä paikallisen pubin ympäriltä ovien sulkeuduttua.

Tammiston sekoitan itse helposti Männistöön. Männistö on naapuritorppa, jossa asuu veljesten himoitsema Männistön Venla. Romaanin alkuvaiheessa veljesten kosioretki päättyy nolosti, mutta lopulta Juhani Venlansa kuitenkin saa. Viitakummussa ei voi olla Männistöntietä, koska sen niminen tie on Kouvolassa muualla. Tämän takia täytyy tyytyä Venlanraittiin. Se on kevyen liikenteen kulkutie, joka johtaa kulkijansa Lehtomäen suuntaan.

Tässä on kuvaus Juhanin ja Venlan perhe-elämästä romaanin loppuluvusta:

Venla, vaikka laatuunkäypä emäntä, oli hieman suulas ja riitaisa nainen. Useinpa hän hetket pitkät mekasteli ja metelöitsi miehensä päälle, tuon »köntin», tuon »ukulin» ja »tarhapöllön» päälle, niinkuin oli tapa hänellä lausua. Mutta taisipa Juhanikin närkästyä, ja silloin remusi hän rajusti: käski »ämmän, jolle Jumala on antanut heikomman järjen kuin miehelle», vaijeta paikalla. Niin hän menosi, löi nyrkkinsä pöytään, pauhasi kuin ukkonen. Olipa Venla viimein niinkuin vähän peljästyvinänsä, vaikeni, naureskellen salaa piika-veitikkansa kanssa. Salaa he naureskelivat tulisijan vaiheilla, koska Juhani pöydän päässä pitkätuolilla järmäili, ja useinpa, kyyneleet silmissä, nupisi Jumalan päälle, joka oli »antanut ja kiinteästi määrännyt» hänelle niin turskin ja trumantin aviopuolison.

Tammistontie Viitakummussa kuitenkin on.  Tammiston talossa asuu Kyösti, naimattomaksi jäänyt raskasmielinen, muista eristäytynyt mies. Kyösti on romaanin yksi monista sivuhahmoista, joka suhtautuu veljeksiin lämmöllä. Tämä katkelma on romaanin kolmannen luvun lopusta:

Mutta kului öinen tie ja läheni Tammiston talo, johon veljekset astuivat vakaasti sisään, ja Kyösti rakensi heille oivalliset sijat. Tämä Kyösti, mies jykevä kuin hirsi, oli talon ainoa poika, mutta ei mielinyt koskaan astua isännyytensä valtaan, vaan tahtoipa hän aina oleskella oloillansa, itseksensä. Oli hän myös kerran käyskellyt kuin riiviössä pitkin kyliä, saarnaten ja huutain; ja tähän tilaan, niinkuin kerrotaan, saattoi hänen tuumaukset uskon asioissa. Ja koska hän viimein tuosta selkeni, oli hän taasen muutoin sama kuin ennenkin, mutta ei nauranut hän milloinkaan enään. Ja se kummallinen kohta myös tapahtui, että hän piti tästälähin parhaina ystävinänsä Jukolan veljeksiä, joita hän tuskin oli tuntenutkaan ennen. Tämänpä miehen luoksi nyt astuivat veljekset ottamaan kortteeriansa yöksi.

Kerran veljekset lähtevät Impivaarasta kirkkoon jumalanpalvelukseen. He kuitenkin sekoavat päivissä ja perille tultuaan huomaavat, että onkin tavallinen arkimaanantai. He saapuvat Tammiston talolle ja ihmettelevät, kun siellä pidetään sunnuntaina huutokauppaa. Pian selviää, että onkin maanantai. Kyseessä on Kyöstille kohtalokas talon huutokauppa, jota Kyösti ei ole itse seuraamassa, vaan käyskentelee yksikseen kaukana pellolla. Toukolan pojat siellä kuitenkin ovat ja heidän kanssaan kehkeytyy keskellä Tammiston pihaa raju tappelu. Seuraava lainaus on romaanin kymmenennen luvun lopusta.

Mutta lähestyi silloin tappelukenttää mies, joka heti saattoi vaa'an painumaan Jukolaisten puolelle. Lähestyi pellolta, juosten, karaten ja pahasti mölisten, Tammiston juureva Kyösti. Jykevä seiväs kourassa, hän kirmasi esiin kauhistuksen harmaankalveana haamuna, tukka pyrstönä pystyssä kuin peikon; ja iski hän kuin leimaus Toukolaisten selkään, saattaen häiriön heidän joukkoonsa, mutta veljesten into kiihtyi. Mölisten ja pyöritellen silmiänsä löi hän peloittavasti, löi kuin mieletön, hullu mies; pieksivät taasen veljekset toiselta puolelta, pieksivät kahdenkertaisesti ja hurjasti pakenivat viholliset viimein, ne, joita ei vielä seiväs ollut maahan kaatanut.

Pois nyt riensivät veljeksetkin, läksivät juoksemaan kohden kotoansa, huutain Kyöstiä seuraansa. Mutta Kyösti ei kuullut heidän käskyänsä, vaan pihalla raivosi hän lakkaamatta, kirkkui, ärhenteli, ja kamoittava oli hänen muotonsa. Mutta veljekset kiitivät jo kujan kuivalla, savuavalla tiellä; ja koska he ehtivät pienelle sillalle peltojen välissä, kuulivat he jäljessään Kyöstin äänen. He seisahtuivat, katsoen taakseen, ja näkivät hurjan miehen, seiväs olalla, heitä lähestyvän juosten, mölisten ja heilutellen kättänsä ilmassa; ja pian seisoi heidän edessään hirmuinen Kyösti. Hän hikoili, puuskutti ja uhosta ja vimmasta tuijottelivat ristiin hänen harreat silmänsä. Et ymmärtänyt hänen sekamelskaista puhettansa, jossa usein kuului korkea ja kestävä huuto: »älämölöö, ai älämölöö!» Veljekset rukoilivat häntä käymään heidän kanssansa Impivaaraan eikä lähtemään takaisin tuonne susien kitaan, mutta hän seisoi yhä vaan paikallansa, jupisten itsekseen ja tuijoitellen. Äkistipä katsahti hän kiivaasti veljeksiin ja lausui: »menkäät kotia nyt!» niin lausui hän ja kääntyi heistä pois. Ympäri kääntyivät myös veljekset ja siirtyivät vastapäiseen suuntaan. Mutta hetken päästä kaikui kerran vielä Kyöstin sakea ääni, ja veljekset, katsoen taakseen, näkivät miehen seisovan kujalla, ravistellen kättänsä ja päätänsä, ja kuulivat hänen taasen huutavan korkealla äänellä: »menkää kotia nyt!» Siitä riensi hän pois samaa tietä, jota oli tullut, ja pois metsäpirttiinsä riensivät myös veljekset, monella heistä päässä korkea kuhmo ja käsivarressa vertatihuva haava. Katsoen kankeasti eteensä astelivat he tuimalla vauhdilla, aatoksissaan kuoleman jäädyttävä synkeys.—Niin loppui tappelus Tammiston kartanolla, josta moni kannettiin pyörtyneenä pois, ja moni oli saanut haavan, joka ainiaaksi hänen merkitsi.

Killi tai Kiiski odottaa omaa annostaan (Erkki Tanttu)

Impivaaran tuvassa joulun alla ennen kohtalokasta tulipaloa. Taustalla yksisilmä-Valko seuraa tapahtumia. (E.Tanttu)

Killi ja Kiiski ovat veljesten koiria, jotka olivat suurena apuna metsästyksessä. Ne ovat suuria ja äkeitä. Ne selviytyvät hengissä romaanin loppuun asti, tosin loppuvaiheessa arvokkaasti harmaantuen. Valko on veljesten hevonen, josta tiedetään, että se oli valkoinen ja yksisilmäinen. Valko on veljeksille korvaamaton apuri, joka loppuvaiheessa menehtyy ja haudataan sitten Luhtaniityn aidan taakse kunniapaikalle.

Viidennessä luvussa on hauska juttu kummituksesta, jonka veljekset luulivat näkevänsä. Simeoni tuli tupaan pelosta sekaisin, tukka pystyssä ja silmät selällään. Ulkona oli jokin kummallinen näky. Tumma oli kiilto ja palava oli silmä. Veljekset seisoivat mykkinä patsaina. Virrenvärssyä Timo ehdottaa, muttei tule yhtään mieleen. Hirmuiselta näytti. Ottivat kekäleet aseekseen ja Juhani etunenässä lähestyivät silmää...

”Niin seisoivat veljekset säkenöitsevissä aseissa öisellä aholla; ja hyypiö huuteli vuoren kuusilta, kolkko korpi heidän allansa hohisi raskaasti, ja pimeät pilvet peittivät taivaan kannen.”

Juhani ohjeisti: ”Kun minä sanon: nyt, pojat! niin silloin lentäkööt kekäleet kouristamme perkeleen niskaan.” Simeoni ehdotti manausta. He manasivat ja turvautuivat jopa ”Herra Zebaothin” voimaan. Ei tapahtunut mitään. He viskasivat kekäleensä ja niinpä lähti kummitus juoksemaan neljällä jalallaan. Jytinä oli kova ja…  ”kauan vilahtivat hohtavat hiilet hänen seljässänsä halki öisen pimeyden”. Loppujen lopuksi se ”kammottava körri” eli aave oli heidän yksisilmäinen Valkonsa, joka oli vajonnut suon mutaan tai ehkä siinä vain piehtaroinut ja kadottanut rytäkässä värinsä. Erehdys nolotti veljeksiä sen verran paljon, että pian uni maittoi erityisen makoisana.

...

Myös Kekkurintie viittaa Seitsemään veljekseen. Kekkuri on Jukolan tilaan kuuluva torppa.  Torppia on itse asiassa kaksi, toinen on nimeltään Vuohenkalma.  Veljesten avioiduttua Timo asettui Kekkurin torppaan asumaan. Vuohenkalma päätyi Eeron perheelle.

Nurmijärven Palojoella sijaitsee Aleksis Kiven kotimuseo. Sen pihapiirissä on nykyisin Kekkuri-niminen rakennus, jossa sijaitsee museokauppa ja kahvikioski. Rakennus on valmistunut 1940-luvulla. Itse kotimuseo on avattu vasta vuonna 1951.

Vuohenkalma on nimenä kiinnostava. Heikki Hurtan kirjoituksen mukaan nimi ei viittaa kuolemaan, vaan tarkoittaa kaalimaata. Kyseessä on siis vuohen kaalimaa. Sana on peräisin Siuntion seudulta, jossa Aleksis Kivi aikoinaan asusteli. Lähde löytyy täältä.

 

Eero Vuohenkalman isäntänä ja pitäjän jahtivoutina. (E.Tanttu)

Mennään Viitakummun maailmaan. Viitakumpu on minusta kaupunginosan nimenä hempeä ja kiva. Jos minun pitäisi valita Kouvolasta asuinpaikka pelkän nimen perusteella, valitsisin Viitakummun. Kyse on kuitenkin makuasiasta.

Ehkä esteettiseltä soinniltaan ja herättämiensä mielikuvien pohjalta paikka tuntuu kauniilta, mutta se kuuluu kuitenkin epäsuotuisiin 70-luvun lähiöihin, jossa näkyy jo ajan kulumaa. Siellä on kerrostaloasutusta sekä reunamilla rivi- ja omakotitaloja, jotka ainakin minun silmiini näyttävät nyt epämuodikkailta. Siellä asuu paljon lapsiperheitä, koska siellä on oma päiväkoti. Ja toki siellä on aivan oma lähiöpubi.

En kuitenkaan halua vähätellä alueen viehkeyttä. Viitakumpu poikkeaa tavanomaisista kaupunginosista.  Se on eräänlainen pikkuteistä ja vähän isommista koostuva sykerö. Viitakummun tiet kiertävät sykerömäisesti kehää. Välissä on sidosmaisia pikkuteitä. Siinä ei siis ole perinteistä neliömäistä laatikon muotoa, mikä yleensä liitetään kaupunkiasutukseen. Karttaa tarkastellen ja hieman mielikuvitusta luoden Viitakumpu on kuin nuttura kiinnitettynä kaupungin keskustaan.

Viitakumpu itsessään sopii oikein hienosti Aleksis Kiven esteettiseen maailmaan. Nykysuomen sanakirjan mukaan viita tarkoittaa tiheää nuorta lehtipuumetsää. Alue on kyllä juron mäntymetsän keskellä, mutta nyt tarkoitan sana-assosiaatioita.

Viita on lehtevää maisemaa, joka Kiven maailmassa tuo valoa. On toisaalta synkkä ja pimeä havumetsä, mutta viitaan tultaessa olo muuttuu suloisemmaksi ja valoisemmaksi. Se johtuu myös siitä, että lähistöllä on yleensä asutusta.

Viita-sana kohdataan koskettavimmillaan Aleksis Kiven runossa Sydämeni laulu, joka sisältyy Seitsemään veljekseen. Runo on kokonaisuudessaan luettavissa täällä.

Romaanin viimeisessä luvussa kerrotaan Eeron tasapainoisesta perhe-elämästä. Hän on saanut vaimokseen Annan. Hän oli ”Seunalan nuori ja hoikka, kainosti katsahteleva tytär, jonka silmät loistivat kuin kaksi tähteä”. Hän on joskus nähnyt kummallisia näkyjä, ”joiden vallitessa hänen henkensä käyskeli sekä autuaitten kirkkaissa tienoissa että tuomittuin pimeässä alhossa”.  Hänen kerrotaan ennustaneen myös nälkävuosia ja sotia.

Viita saa suloisen sävyn , kun Anna kertoo lapsilleen tarinoita:

”Sanoppas, lapseni, mun suven-ihanaiseni, sano: etkö tahtoisi täältä purjehtia rauhan ikisatamaan pois, koska vielä puhtaana väikkyy lapsuutesi valkea viiri? Rannalla sumean, tyynen järven seisoo Tuonelan kartano tumma, siellä himmeän lehdistön helmassa, kasteisen viidan kohdussa on lapselle valmiina kehto ja valkeat liinat ja vaipat. Sen tähden kuule mun lauluni; se johtaa sun Tuonelan ruhtinaan maahan. Oi kuule mun sydämeni laulu!”

Me kauhistelemme sen kuoleman kaipuuta ja lähes himoa, mutta laulu on kuitenkaan nimeltään Sydämeni laulu ja se luo kuvan rauhasta. Sydän etsii rauhaa ja löytää rauhan viidan. Tässä on runon viimeiset säkeet:

       Onpa kullan lysti olla,
                             Kultakehdoss' kellahdella,
                             Kuullella kehräjälintuu.

                            

       Tuonen viita, rauhan viita!
                             Kaukana on vaino, riita,
                             Kaukana kavala maailma.

Tässä seuraavaksi on nykyrunoilijan näkemys Aleksis Kiven Sydämeni laulusta. Risto Ahti toteaa, että ”sydämen laulu” on runoilijan omakuva. Jokaisella ihmisellä on oma sydämen laulu. Sitä ei voi saada muualta. Kun Aleksis Kivi kirjoitti runonsa, elettiin aikaa, jolloin lapset kuolivat usein varhain. Ahti toteaa kuitenkin, että ”taudit ja nälänhätä eivät kuulu tähän runoon”:

”Kiven päähuomio on maailman kavaluudessa, vainoissa, riidoissa. Hän laulaa itsensä ulos tästä kaikesta.”  (Risto Ahti kirjassaan RunoAapinen)

Runon alussa mainittu ”hietakehto” luo painajaismaisen kuvan, joka kuitenkin laajenee eläväksi, toiminnalliseksi. Siinä on samaa kuin Kiven runossa Kaukametsä, jossa taivaasta piirtyy sydämen omakuva. Sydämeni laulu on unenkaltainen kuva. Se on suomalaisen runouden helmi. Risto Ahdin sanoin ”se viihdyttää, soi, sykkii kuin sydän”.

Voin itse alleviivata runoilija Risto Ahdin sanoman. Suosittelen kuuntelemaan Jean Sibeliuksen Aleksis Kiven runoon säveltämän Sydämeni laulun Ylioppilaskunnan laulajien esityksenä. Se ei itse asiassa ole laulu, vaan huokaus.

…

Suomessa on varmasti useita kaupunkeja, joissa kokonaisia alueita on nimetty Aleksis kiven teosten pohjalta. Minulle tuli tätä valmistellessani vastaan Lahti, Kerava ja Lohja. Esimerkiksi Turussa sijaitsee Impivaaran uimahalli, jonka kaikki tilat on nimetty Seitsemässä veljeksessä esiintyvien henkilöiden ja paikkojen mukaan.  Ehkä tasa-arvon nimessä suurin viidenkymmenen metrin uima-allas on nimetty Venlan mukaan. Veljeksille on jaettu pienemmät altaat. Kuntosalit, liikuntasali, kokoustila ja tilaissaunaosasto ovat saaneet nimensä Kiven romaanista. Se on oiva ratkaisu.