Tšaikovski ja Onegin – Andri Žoldakin näkemys

Kävin vastikään Pietarin matkallani katsomassa Mihailovin teatterissa Pjotr Tšaikovskin oopperan Jevgeni Onegin, joka perustuu Aleksandr Puškinin kirjoittamaan runoromaaniin. Sen olen nähnyt ja sitä kuunnellut ennenkin. Nelisen vuotta sitten näin siitä Vilnassa hieman modernimman version, jossa tapahtumat oli siirretty Amerikan Yhdysvaltoihin, osin nykyaikaan. Minun ja monen muun mielestä se ei toiminut esityksen kokonaisuuden kannalta ollenkaan ja jäikin lähinnä pelkäksi markkinointikikaksi. Mutta lavastuksen ja puvustuksen kautta luotu uusi ympäristö ei siinäkään itse Tšaikovskin musiikin koskettavuutta hälventänyt. Teos on ajaton kestäen kaikki kokeilut ja kolhut. Monet sen aariat ovat oopperataiteen helmiä, laulajien vakio-ohjelmistoa. Suuri ansio kuuluu myös Puškinille.

Mihailovin teatterin versiossa oli yllätystä ilmassa ja räväkkyyttä odotettavissa, sillä esityksen ohjaaja on ukrainalaissyntyinen Andri Žoldak. Totean kuitenkin, että lippua ostaessani en sitä vielä tiennyt. Olin aikonut mennä teatteriin katsoman erästä Dostojevski-dramatisointia, mutta näytös oli loppuunmyyty. Siksi valitsin iltaohjelmaksi tuon ihailemani oopperan.  Huomatessani Žoldakin taisi sydän pompata paikaltaan: tiesin hänen tuovan näyttämölle odottamatonta dramatiikkaa. Miten hän onnistuisi tuomaan ylimääräistä värinää yleensä lähinnä sovinnaisuutta kaipaavalle oopperayleisölle?

Andri Žoldak on minulle tullut ohjaajana jo tutuksi.  Hänen ohjauksensa Anton Tšehovin Kolmesta sisaresta olen kokenut viime vuonna Aleksandrinskin teatterissa. Siitä teatterikäynnistä kirjoittamani blogiteksti löytyy täältä. Žoldak on eräänlainen näyttämötaiteen kauhukakara, joka murtaa tietoisesti perinteitä ja kyseenalaistaa sovinnaisuuksia. Villin maineensa hän on luonut nimenoman puheteatterin parissa. Suomessakin hän on tullut tutuksi.  Hän mm. ohjasi vajaat kymmenen vuotta sitten Turussa Anna Kareninan. Ja Anna Kareninan hahmoon Žoldak palaa myös tässä nyt näkemässäni Mihailovin teatterin Oneginissa, tosin pelkkänä vertailukohtana.

Itse teatteri tunnetaan Suomessa myös ”Mihailovski-teatterina”. Siihen voi tutustua englanniksi täällä. Suomeksi sen historiasta kerrotaan täällä. Myös wikipediassa siitä on perusteellinen artikkeli.

Andri Zholdak

Žoldakin ohjaama Onegin valmistui syksyllä vuonna 2012 ja se oli ohjaajan ensimmäinen työ oopperataiteen parissa. Sen jälkeen hän on ohjannut mm. Madame Bovaryn. Ja kyllä kyse on varsin erikoisesta versiosta, vaikka odotinkin näkemäni näytelmän ja muiden tietojen perusteella vieläkin villimpää dramatiikkaa ja näyttämötyöskentelyä. Tällä kertaa Žoldak kertoo ohjelmalehtisessä ottaneensa tietoisesti lusikan kauniiseen käteen eikä halua olla minään varsinaisena vastarannan kiiskenä. Hän on luopunut eräistä häneen kohdistuneista odotuksista.  Nuo ohjaajan sanat olivat kuin varoituksen sanoja minun kaltaiselle katsojalle, joka tulee etsimään Žoldakin esityksestä järistäviä kokemuksia tai perinteen murskajaisia. Yhtä kaikki ohjaajan tyynnyttelyistä huolimatta aivan tarpeeksi villi tämäkin versio on. Näyttämöllä on toimintaa ja ajattelun virikkeitä paljon runsaammin kuin tavanomaisessa oopperaesityksessä ja lisäksi tällä kertaa orkesteri saa näkyvämmän roolin.

Kapellimestari Mihail Tatarnikov

Ohjelmalehtisessä saatoin perehtyä tarkemmin ohjaajan lähtökohtiin ja havaintoihin oopperan taustoista ja syntyvaiheista, joiden pohjalta hän lähti luomaan produktiota. Tšaikovskin luomus tarvitsee oman lähestymistapansa, jossa on otettava huomioon säveltäjän persoonallisuus ja elämäntilanne. Luulen, että produktion luomistyötä on hillinnyt siihen myös yleisön ja ylipäänsä kulttuuriympäristön luomat odotukset ja Jevgeni Oneginin asema Venäjän oopperataiteen eräänlaisena lippulaivana. Pahimmassa tapauksessa olisi voitu mennä pyhäinhäväistyksen suuntaan. Parempi oli tässä vaiheessa olla liikoja halveksumatta yleisön odotuksia. Itse asiassa tämäkin versio on saanut avantgardismissaan ja surrealismissaan aivan tarpeeksi satikutia.

Ohjaus kyllä sai ilmestyessään paljon kiitosta, peräti valtakunnallisen huomionosoituksen. Sille myönnettiin ns. Kultainen naamio -palkinto (Золотая маска) peräti kolmessa kategoriassa. Kyseessä on Venäjän teatteritaiteen korkein huomionosoitus ja palkinnonjakogaala esitetään hyvin juhlavasti televisiossa suorana lähetyksenä. Onegin sai palkinnon parhaasta oopperaesityksestä, parhaasta oopperan ohjaustyöstä ja kolmas kategoria oli musiikkiteatteriesityksen valaistustyön palkinto. Palkinnon koskevat näytäntökautta 2012/2013.

Kokeilusta huolimatta siis sovinnaisuuden puolella liikutaan. Esityksestä on tehty psykologisia solmuja avaava, hienovaraisuutta kunnioittava mutta toisaalta näyttämöllisesti rikas räväkästi symboliikkaa viljelevä salaperäinen kokonaisuus, joka ei jätä katsojaa helpolla välinpitämättömäksi. Oopperailta jää varmasti mieleen ja johtaa pohdiskeluihin, jos ei muulloin niin iltojen yksinäisinä hetkinä. Esitystä onkin kiitetty mm. siitä syystä, että se panee oopperayleisön ajattelemaan, mikä tuntuu olevan pelkkiin musiikillisiin ja visuaalisiin kauneuselämyksiin sekä tähtikulttiin keskittyneessä nykyoopperassa harvinaista.

Mennään tarkemmin Žoldagin lähtökohtiin. Hän toteaa yrittäneensä paneutua alkuperäisen lähteen psykologisiin motiiveihin. Realismista on haluttu pysyä etäämpänä. Näin Žoldak kirjoittaa syyskuussa 2012 ennen ensi-iltaa:

”Yritämme yhdistää todellisen maailman, Larinin kartanon ja libreton juonikäänteet Tshaikovskin sisäiseen maailmaan ja hänen musiikkinsa pohjavirtoihin.”

Tuo tarkoittaa käytännössä, että railakkaan näyttämötyön ohella myös orkesterille annetaan paljon tilaa. Monin paikoin solistien ääni jää osin orkesterin pauhun alle. Samalla draamatyöskentely saa enemmän painoa. Se ei sinällään haittaa, onhan teos katsojille ennestään tuttu, mutta tulee siitä jonkinlaista säröä odotuksiin.

”Haluan tehdä syvän psykologisen esityksen, josta hohtaisi myös van Goghin ja Rabelaisin metafyysistä henkeä.”  

Tuo pyrkimys kyllä esitystä katsoessa näkyy. Sen sijaan eräät kriitikot eivät ihan kaikkiin symboliikkaa pursuaviin kohtauksiin lämpene.

Pjotr Tshaikovski

Žoldak erottaa ohjauksestaan kolme kaiken läpitunkemaa teemaa. Ensimmäisenä hän mainitsee Kohtalon teeman, joka ohjaa viime kädessä henkilöhahmojen elämän suuntaa ja valintoja.  Toiseksi hän on halunnut liittää tapahtumain pohjamotiiveihin myös Tšaikovskin oman elämäntilanteen ja persoonallisuuden. Kolmantena seikkana hän korostaa oopperan musiikin äärimmäistä tunnevoimaa. Tšaikovskin luonteen intohimoisuutta ei pidä himmentää, mitä Žoldak toteaa valitettavasti havainneensa monissa näkemissään versioissa. Onegin on täynnä - ohjaajan omia sanoja käyttäen - räjähdysalttiita ”intohimon elektroneja”. Žoldakille oopperan musiikki on seksuaalisviritteistä. Monilta osin se palautuu Tšaikovskin yksityiselämän salaisuuksiin, jotka hän jätti paljastamatta ulkomaailmalle. Tuotannossa nuo syvimmät tunnot kuitenkin antavat merkkejä olemassaolostaan. Säveltäjä ei ole voinut paeta itseään. Žoldak kirjoittaa:

”Oneginin partituuri on kuin hämärä metsä, johon on juuri satanut ja vesipisaroita on jäänyt lehtien pintaan. Jokainen Tshaikovskin musiikin tahti saa ravintonsa tuosta kosteudesta, eroottisuudesta ja hellyydestä. minä yritän esityksessä välittää tuon tunteikkuuden.”

Palaan vielä myös noihin kahteen ensiksi mainittuun teemaan. Kohtalon läsnäolon huomasin itse, kun luin oopperaesityksen jälkeen Puškinin alkuperäisteosta. Sinä henkilöt näyttävät ajautuvan elämässä kohtalon vieminä. Žoldak nostaa tuon kohtalon voiman paitsi henkilöhahmoista myös musiikista. Tatjanan, Oneginin ja Lenskin elämänpolku tuntui ylhäältä ohjatulta ja palautumattomalta.  Žoldak kysyy, miksi Tatjana pysyi uskollisena miehelleen, jota hän ei tosiasiassa rakastanut. ”Miksi hän ei esimerkiksi toimi kuin Leo Tolstoin Anna Karenina ja polta  kaikki taakse jääneet menneisyyden sillat?” Žoldak toteaa, että oopperan loppukohtauksessa Tatjanan tunteet eivät määräydy järkisyistä eivätkä toiveesta seurata yhteisön käyttäytymisnormeja. Hän tulkitsee, että tuon päätöksen perimmäisenä esteenä oli Kohtalo. Tatjanan ratkaisun dramaattisuutta korostaen hän löytää vertailukohdan Uuden testamentin Jeesuksesta, jonka  täytyi kulkea tie Golgatalle.

Tšaikovskin elämäntilanteesta avautuu yhtenevyyksiä Puškinin alkuperäisteokseen ja oopperan juonelliseen sisältöön. Oopperan luomistyön keskellä hänen elämässään tapahtui merkittävä muutos ja kehittyi uusi ihmissuhde. Ohjelmalehtisessä on katkelmia Tshaikovskin elämäkerrasta ja päiväkirjasta vuodelta 1877, sävellystyön kiihkeän luomisen ajoilta. Huhtikuussa häntä lähestyi kirjeitse nainen nimeltään Antonina Miljukova. Hän ilmaisi säveltäjälle rakkautensa eli käytännössä kosi miestä. Nainen itse oli musiikin opiskelija, joka oli syvästi ihastunut säveltäjämestariin. He olivat vuosia aiemmin tavanneet ja nyt päätyi ottamaan yhteyttä. Tšaikovski oli tuolloin 37-vuotias ja nainen kahdeksan vuotta nuorempi. Kirjeeseen säveltäjä ei reagoinut, koska hän oli uppoutunut töihinsä. Itse asiassa se katosi. Miljukova ei kuitenkaan antanut periksi vaan hän kirjoitti pian uudelleen. Tällä kertaa mies vastasi. Pari sopi tapaamisesta ja lyhyt seurustelu johti avioitumiseen. Pari vihittiin heinäkuun alussa, koruttomasti pienessä piirissä. Lähes välittömästi avioliiton solmimisen jälkeen säveltäjä huomasi tehneensä karkean virheen. Mies joutui pakenemaan kotoaan ulkomaille, jotta olisi voinut saattaa oopperansa päätökseen. On heti todettava, että perimmäisenä syynä oli naisen psykopaattinen luonne, ei säveltäjän oletettu homoseksuaalisuus, niin kuin nykyisin mielellään hehkutetaan. Yhteiselosta ei vain tullut mitään. Siinä tilanteessa ei säveltäjällä ollut luovalle työlle edellytyksiä. Paniikissa hän pakeni suurimman intohimonsa pariin.

Parisuhde koki lyhyen syttymisen ja äkillisen loppunsa. Virallista avioeroa ei kuitenkaan koskaan tapahtunut. Kiinnostavaa on se, miksi Tšaikovski ylipäänsä vastasi naisen kirjeeseen. Totta kai hänen omasta lähipiiristään luotiin paineita avioliitolle, mikä saattoi osaltaan vaikuttaa äkilliseen ratkaisuun. Mutta olennaisena vaikuttimena oli Puškinin runoromaanissa esiintyvän Tatjanan rakkaus Jevgeni Oneginiin. Tšaikovski oli tunnevoimainen, syvästi eläytyvä ihminen, ja hän eli syvällä oopperan synopsiksen tunnekuohuissa. Hän oli itse ihastunut Tatjanaan ja inhosi yli kaiken Oneginia. Miljukovan kirje sattui olemaan samaan aikaan pöydällä. Herkässä tilanteessa se osui hänen silmiensä eteen ja hän vastasi naiselle.

Žoldak panee merkille, että Tšaikovski rinnasti oman elämäntilanteensa ja Tatjanan rakkauden Oneginiin. Aivan ilmeisesti Tatjanan hahmosta projisoitui piirteitä Miljukovaan, joka tuolloin siis eli säveltäjälle pelkissä kirjeen luomissa mielikuvissa. Tšaikovskin oopperassa läpikäydään tavallaan samanaikaisesti säveltäjän ja Antonina Miljukovan rakkaussuhdetta.

 

P. Tshaikovski ja A. Miljukova

Säveltäjän päiväkirjoja lukiessa tajuaa, kuinka syvästi hän saattoi rakastaa ja tuntea rakkautta. Žoldak kuitenkin löytää niistä myös muuta. Hän huomaa säveltäjän luonteen kaksinaisuuden:

”Illalla tulivat houkutukset, kiusaukset ja tunnepurkaukset, mutta aamulla oli katumuksen katkeruutta, pyrkimystä puhdistautumiseen.”

Yhdessä ja samassa henkilössä tuntui elävän kaksi eri persoonaa. Tuo kaksijakoisuuden teema on Žoldakin mukaan nähtävissä myös Joutsenlammessa ja voi todeta sen kiusanneen häntä läpi elämän. Žoldakin ohjauksessa Tatjana Larinan ja Tšaikovskin kohtalot menevät ristikkäin. Säveltäjän luonteen kaksinaisuus löytyy myös Tatjanasta.

…

Olga ja Tatjana Larina valkoisissaan

Menen tässä vaiheessa esitykseen. Kuten yllä totesin, esitys pursuaa monenmoista symboliikkaa. jos niitä yrittää tulkita, joutuu helposti umpikujaan. Parempi on vain antaa musiikin ja tapahtumain virran edetä, olla vastaanottavainen. Kokonaisvaikutelma saa sitten puhua puolestaan.

Näyttämöllä on keskeisenä mustan ja valkoisen vaihtelu. Niiden ohessa on toki myös erisävyistä harmaata ja kerman väristä valkeaa. Avan ensimmäisessä kohtauksessa tuodaan näyttämöllä nähtäväksi kuva Tatjanan lapsuudesta. Kaikki on valkeaa, tosin ei aivan siloteltua, sillä rikkinäisiä ja repaleisia yksityiskohtia on siellä täällä. Tatjana leikkii ja leikin lomassa näyttämölle vierii täysin mustia kuulapalloja. Se luo näyttämön tilaan ensimmäisen kontrastin ja luo samalla Tatjanan persoonan oman mustan kohtalon juovansa. Myös aivan esityksen lopussa on myös kuulapalloepisodi. Näin 3 tuntia 45 minuuttia kestävän esityksen prologissa ja epilogissa ympyrä tavallaan sulkeutuu ja kokoaa sisäänsä koko esityksen käänteet. Tuossa lopun epilogissa kuulat ovat tosin valkoisia ja leikkijänä on tällä kertaa Tatjanan oma tytär, jonka hän on hankkinut miehensä Greminin kanssa. Gremin on se alkuperäisteoksen vanha mies, jonka kanssa Tatjana on päätynyt tai joutunut naimisiin. Tässä esityksessä hän ei kuitenkaan näytä vanhalta. Hän on isokokoinen, mustapartainen ja ryhdikäs, monen mielestä varmaan komea.  Palaan loppukohtaukseen vielä kirjoitukseni lopussa.

Alun lapsuuden kuvan jälkeen varsinaiset tapahtumat alkavat vyöryä eteenpäin. Musta ja valkoinen väri vaihtelevat, valkoisen kuitenkin ollessa pääosassa. Pian ilmestyy myös itse Jevgeni Onegin näyttämölle. Hän muista poiketen pukeutunut täysmustaan. Samalla hän yhdistyy prologin mustien kuulien kautta Tatjanan kohtaloon. Koko ajan näyttämökuva on hyvin eläväinen ja toiminnallinen. Monenlaisia yksityiskohtia tulee samanaikaisesti katsojien silmien eteen. Se on selkeä poikkeus verrattaessa tavanomaisen perinteisen oopperan usein niin kovin staattiseen näyttämökuvaan.

Erilaisten symbolien määrä saa pään pyörälle. Yhdessä kohdassa näyttämölle nostetaan kaksi isoa vinttikoiran patsasta, musta ja valkoinen. Ne kiiltävät kuin posliini.  Välillä jääpalat lentelevät näyttämöllä, välillä sataa vettä. Eräässä vaiheessa myös puukko heitetään lattiaan. Ilmapallojakin siellä rikotaan ja ammutaan pyssyllä. Jääkaappi ja pesukonekin ilmestyvät yhtäkkiä Larinien kartanon juhlasaliin. Ja ikkunasta työntyy kuin väkisin omenapuun oksia. Huiskuttavatko ne tulevasta onnesta? Ja näyttämön taustalla vaeltelee välillä myös salaperäinen huilua soitava sarvipäinen mies. Lautaset pyörivät illallispöydässä ja eräässä kohdassa myös lattialla kuin hyrrät. Se lienee illan huikein ”tanssiesitys”. Ruoka liittyi monella tapaa myös aikaisempaan näkemääni Žoldakin ohjaukseen. Tässäkin se oli mukana muutenkin kuin vain noiden lautasten kautta.  Kaksintaisteluun mennessä taistelijat pannaan syömään lusikalla valkoista puuroa lusikalla. Se vierii pitkin leukaperiä kuin sperma. 

Esityksen alkupuolella yhtenä keskeisenä kohtauksena on Larinin kartanossa pidettävät juhlat ja siellä   kansanmusiikin perinteestä nouseva talonpoikaisväen kuoroesitys. Siinä maaseudun väki ei ole kansanpuvuissa vaan niitä mukailevassa mustavalkoisessa yhdistelmäasussa, mikä siis myös osaltaan tuo mieleen sekä Oneginin että nuo mustat kuulat. Asuissa on kuitenkin selviä jälkiä 1800-luvun talonpoikaisasuista.

Kuoron johtajana esiintyy itsetietoisena erikoinen kääpiömies. Sitten tuosta eteenpäin hänet kohdataan läpi esityksen näyttämöllä eri asuisena ja eri oloisena, yllättävissäkin tilanteissa. Myös hiusten pituus ja väri välillä muuttuu, parta saa erilaisia muotoja. Välillähän on selkeä pirullinen häirikkö ja ilkimys. Hänet saatetaan yllättää jääkaapista, josta hän hypähtää näyttämölle sähisten kuin äkäinen kissa. Eräässä kohtauksessa minulla tulee mieleen lapsuuden mielikuvien lempeä taivaalla oleileva valkopartainen Jumala-ukko. Loppupuolella hän vetäytyy muista erilleen kirjoittamaan muistiinpanojaan. Siinä hän näyttää ilmiselvästi vanhalta Leo Tolstoilta. Yhteys Anna Kareninan kolmiodraamaan nousee esiin.

Kuorokohtauksessa kääpiömies on pukeutunut erikoiseen sotilaallisen mustavalkoiseen asuun. Hän toimii siinä hyvin määrätietoisesti, kädessään sauva tapahtumia ohjailemassa. Kun kuorolaiset laulavat selkä yleisöön päin, hän kulkee ympäriinsä suoristaen naiskuorolaisten pukujen ryppyjä takamusten kohdalta. Laulu soi komeasti mutta kääpiö on näyttämön keskiössä. Jalat ovat miehellä hyvin lyhyet ja lyllertävä askeltaminen näyttää vaivalloiselta. Se ei määrätietoista kääpiötä hiljennä.

Kääpiö on esityksen salaperäisimpiä hahmoja, jonka monimuotoista osuutta pohdiskelen edelleen. Näyttämöllä vilahtaa myös muita arvoituksellisia tyyppejä. On tuo yllä mainittu sarvipäinen huilumies, on nuhjaantuneen oloinen palvelija, joka joissakin kohtauksissa tuo mieleen Tšehovin Kirsikkapuiston Firs-vanhuksen.

…

Menin teatteriin yksin. Ja sain viereeni toisen yksinäisen. Hän oli ehkä lähes ikäiseni naishenkilö, jonka kansa kehkeytyi väliajoilla muutama hauska keskustelun poikanen. Kerroin hänelle Aleksandrinski-teatterissa näkemästäni Žoldakin Kolmesta sisaresta ja vertasin esityksiä. Nainen ei tiennyt hänestä yhtään mitään eikä hän osannut sitä edes arvioida. Kerroin, kuinka näytelmässä tunnuttiin syövän koko ajan, välillä mentiin jopa ahmimisen puolelle. Tässä oopperaesityksessä ei aivan samalla tavalla hotkittu, mutta oli siellä vastaavaan viittaavaa. Yllä jo kerroin tilanteesta, kun Lenski ja Onegin valmistautuivat kaksintaisteluun. Heille molemmille tarjottiin lautaselta löysää puuroa, joita he sitten pari lusikallista sisäänsä ryystivät.

Erkanen nyt hieman oopperan tapahtumista. Oma kiinnostuksensa on siinä, kun odottelee esityksen alkua ja vieressä on joku yksinäinen, josta et tiedä mitään. Miten avata lukko, kun kaksi toisillensa täysin vierasta ihmistä joutuu olemaan muutamia minuutteja aivan lähekkäin? Aistin jo paikalleni ahtautuessani hänen myötämielisyytensä. Aloin ottaa oopperasalista valokuvia ja tuttuun tapaani käteni taipui vielä eteenpäin selfie-kuvaa varten. Siinä vaiheessa nainen teki rohkean aloitteen ja kysyi, voiko hän auttaa kuvan otossa. Se synnytti meissä molemmissa herskyvät naurut. Otin kuvani itse mutta ehkä pienestä häkeltymisestä johtuen se epäonnistui. Yhtä kaikki yhteys oli luotu. Kysyin naiselta, tunteeko hän solisteja, voisiko hän kertoa, onko joukossa nimekkäitä tähtiä. Hän ei tuntenut ketään mutta sainpahan syyn kertoa samalla omista odotuksistani esityksen suhteen.

Viimeisellä väliajalla hän kysyi minulta mielipidettä laulajista. He eivät minuun mitenkään erikoista vaikutelmaa luoneet, mutta naiselle kehuin heitä diplomaattisen kohteliaasti. Kuten totesin, laulajien äänet hukkuivat monin paikoin orkesterin dominoivaan rooliin. Näyttelijän työ oli kuitenkin vahvaa. Olihan esityksessä kuitenkin tilanteita, joissa jouduttiin laulamaan varsin haastavissa kohtauksissa, mm. läpimärkinä veden ryöpsähtäessä näyttämölle.

Yksi aaria oli meidän kummankin mielestä ylitse muiden. Se oli se kuuluisa Lenskin aaria tilanteessa, jossa hän on lähdössä kaksintaisteluun. Se on jo dramaattisuutensa vuoksi koskettava. Lisäksi Žoldakin ohjauksessa kohtaus saa lisää voimaa, tunteiden valta korostuu. Ollaan järkyttävissä jäähyväistunnelmissa, jossa rakkaus jää mutta ero tuntuu väistämättömältä. Vieruskumppanini oli aivan tunteittensa vallassa, samat kylmät väreet taisivat siinä hetkessä lävistää meidät molemmat.

Kielteisenkin havainnon Lenskin ja Olgan aariakohtauksesta tein. Mielestäni se meni Olgan häärimisen ja ylinäyttelemisen takia jo parodian rajamaille. Mutta tunnevoima kuitenkin jäi.

Symbolien moninaisuutta ihmettelimme molemmat.  Yritin varovasti kysellä, miten hän niihin suhtautuu. Ei hän niitä avaamaan pystynyt. Molemmat jäimme vain ihmettelemään odottaen uusia vastaan tulevia yllätyksiä. Kääpiöhahmosta hän ei siis tiennyt mitään. Minä onnistuin avaamaan sen taustat myöhemmin kotona.

…

Yksi kuvallinen tulkinta Pushkinin satuhahmosta Tshernomorista

Luin myöhemmin kotona esitykseen liittyviä kirjoituksia ja sen kautta avautui kääpiöhahmon salaisuus. Kyseessä on Puškinin kahdessa teoksessa esiintyvä satuhahmo Tšernomor.  Toinen oli minulle tuttu teos, mutta assosiaatiolangat eivät tietenkään teatterisalissa toimineet. Ihmettelen nyt hieman, miten tuo venäläinen rouva ei yhteyttä löytänyt. Puškin ei sittenkään taida olla Venäjällä edes vanhemmalle ikäpolvelle niin tuttu kuin olen luullut.  Žoldak on aika ovelasti nostanut esitykseensä hahmon Puškinin muista teoksista. Se tuo kokonaisuuteen aivan uuden jännitteen. Yhtäkkiä alkaakin tuntua, että oopperan näyttämöllä hyörii kuin näkymättömänä venäläisen kansanperinteen satuhahmoja luomassa maagista voimaansa.

Tšernomor esiintyy Puškinilla ensimmäisen kerran kansanomaisessa runoelmassa Ruslan ja Ljudmila, joka on oikeastaan kirjailijan läpimurtoteos. Siitä on tehty myöhemmin satunäytelmiä, filmejä sekä myös ooppera ja baletti. Lisäksi se on innoittanut taiteilijoita. Se pohjautuu muinaisvenäläisiin bylinoihin, myyttisiin sankaritarinoihin. Mutta runoelman suomentaja Aarno Saleva lisää, että se on myös taikasatu, jossa on mukana leikillisyyttä. 

Tšernomorin hahmossa yhdistyy pelottava uhmakkuus ja leikillisyys. Hän on kauhea noita, joka ryöstää kaunottaria, asuu jossain pohjoisilla vuorilla vaikeapääsyisellä seudulla.  Hän on pienikokoinen kääpiö, jonka pitkässä valkoisessa parrassa on hänen voimansa. Hän muistuttaa siis Raamatun Simsonia, jonka voima hupeni, kun hiukset leikattiin. Hänellä on yliluonnollisia kykyjä, hän osaa lentää ja kykenee poimimaan taivaanrannasta tähtiä. Hän kykenee muuttumaan toiseksi hahmoksi. En malta olla toteamatta, että hänessä on samoja piirteitä buddhalaisen myyttisen hahmon apina Sun Wukongin kanssa, josta olen kirjoittanut täällä. Aivan kuin venäläisessä kansanperinteessä ja kiinalaisessa perinteessä olisi yhtenevyyksiä. Mutta se olisi ihan toinen aihe enkä sitä nyt enempää pohdi.

Sadun juonikulussa Tšernomor ryöstää Ljudmila-neidon ja tämän sulhanen Ruslan onnistuu lopussa taltuttamaan ja pelastamaan morsiamensa. Vaikka Tšernomor herättää pelkoa, hänessä on myös huvittavat piirteensä ja heikkoutensa, mistä syystä Ljudmila ei häntä pelkää. Ruslan ryhtyy taisteluun Tšernomoria vastaan vapauttaakseen rakkaansa.

Löysin Youtubesta vuodelta 1972 olevan Ruslaniin ja Ljudmilaan pohjautuvan satuelokuvan. Sitä katsellessa huomaa, että samankaltaisuus Žoldakin kääpiöön on ilmeinen. Selvimmin se näkyy tämän pitkässä parrassa, jota mies ylpeänä näyttämöllä sivelee.

Syntyy vahva mielikuva. että Andri Žoldak on löytänyt yhtenevyyksiä Ljudmilan ja Tatjanan hahmoissa. Lisäksi hän on varmaan saanut Puškinin runoelman sisällöstä erinäisiä ideoita. Samanlaisia juttuja niissä molemmissa tulee vastaan. Näyttää, että jääpalasten murskaamisen idean Žoldak on saanut Puškinin sadusta. On siellä muitakin samanlaisia viitteitä. Sadussa kääpiö pitää vankeina urhoollisia sotilaita. Larinien kartanossa Tšernomor tuntuu ainakin leikkivän todellista isäntää, joka hallitsee omalla tavallaan kartanon elämää. Syntyy mielikuva, että hän aivan kuin pitäisi vankinaan talon kahta kaunotarta – Olgaa ja Tatjanaa. Samalla tavalla kuin Ljudmilan luo tulee Ruslan vapauttajana, niin myös Larinien neitosten pelastajiksi ilmestyvät urheat Lenski ja Onegin. Vapautusyrityksessä menee tällä kertaa kaikki pieleen, mutta ei Tšernomoriakaan voi pitää voittajana.

Toinen satu on Tsaari Saltanin tarina. Siinä Tšernomor johtaa merestä 33 sotaurhoa rantaan. Satu on valmistunut vuonna 1831, noin kymmenen vuotta Ruslania ja Ljudmilaa myöhemmin. Oopperassa tuosta kohtauksesta muistuttaa  se tilanne, kun Larinien talon kääpiöpalvelija ohjaa näyttämölle talonpoikaiskuoron, joka laulaa talon neitosten ylistykseksi.

Tsaari Saltanin kuvitusta, taiteilija Kurdjumov.

Olen joskus tutustunut noihin molempiin teoksiin mutta paljon jo unohtanut.  Kaivoin sadut esille kirjahyllystäni ja aloin verestää muistiani. Kirjastosta löytyy myös loistavat suomennokset. Yllä jo mainitsin niiden tekijän, hän on Aarno Saleva. Kirja on nimeltään Kertovia runoelmia, tekijä on Aleksandr Pushkin (näin kirjoitettuna). Teoksen ilmestymisvuosi on 1999.

…

Teen seuraavaksi huomioita, mitä muut ovat ohjauksesta kirjoittaneet. Ohjelmalehtisen ja eräiden wikipedia-aineistojen ohella olen tutustunut muutamiin teksteihin. Täältä löytyvät linkit: 1, 2, 3, 4, 5, 6. Nostan sieltä esille muutamia irrallisia näkemyksiä. Jätän tarkemmat linkit ja nimet mainitsematta.

Eräs kriitikko panee merkille Žoldakin luomaan draamaan sisältyvän ironian. Se sopii tähän yhteyteen, koska myös itse Aleksandr Puškin nauroi ja osoitti ivaa sankariaan kohtaan. Se luo kriitikon mukaan mutkikkaan suhteen musiikin ja näyttämöllä esiintyvän draaman välille.

Toinen kriitikko myös korostaa esityksen mutkikkuutta.  Žoldak on tuonut näyttämölle myös ”kerrostuman sisäisiä alitajuntaisia liikkeitä”. Kriitikon mukaan esitys paljastaa uuden draamaohjauksen ja luutuneen oopperataiteen väliset keskinäiset ristiriidat.

Epätavallinen esitys synnyttää tuoreita assosiaatioita, paljastaa uusia yhteyksiä. Rienaus ja herja saattavat kyllä suututtaa yleisöä, mutta suuttumuskin voi olla luovaa.

Erästä kriitikkoa miellytti Žoldakin kaltaisen ohjaajan kiinnostus klassista muotoa kohtaan. Žoldakin kerrotaan toisessa yhteydessä todenneen, että ohjaus on klassinen ja sitä tehdessä piti pidätellä itseään. Jotain jäi siis sanomatta. Jos hän voisi tehdä vielä uuden Oneginin, hän tekisi sen ilman sisäistä sensuuria. Hänen mielestä oopperaan jäi paljon avaamattomia solmuja. 

Keskeisten roolien esittäjille ooppera oli aivan uudenlainen haaste. Lenskin roolia esittänyt Jevgeni Ahmedov toteaa, että sellaista Lenskiä hän ei ollut ennen laulanut. Tässä hänen roolihahmonsa on hysteerinen ja aggressiivinen. Hän potki, näykki ja sen kaiken ohessa myös suuteli Olgaa osoittaen hänelle rakkauttaan. Laulaja joutui kyselemään itseltään, oliko hän todella Lenski, koskaan ennen hänen hahmonsa ei ole ollut sellainen. Ahmedovin Lenski on hermostunut ihminen. Hän menee sekaisin eikä häntä saa enää mikään pysähtymään.

Myös Tatjanan luonne on yllättävä. Hän rikkoo vaaseja, hyppii ikkunalaudalla, antaa intohimon viedä, hän kyhää kiihkeänä Oneginille kirjettä vesisateessa. Vielä vuotta aiemmin Tatjanaa esittävä Tatjana Rjaguzova ei voinut kuvitella laulavansa joskus märkänä kumisaappaat jalassa Tatjanan roolia. Nyt hän on jopa mieltynyt rooliinsa.

 Žoldakin luomasta Larinien talosta eräälle kriitikolla nousee mieleen epäsiisteys ja sekasotku. Hänen mukaansa sellaisessa talossa voivat asua vain neurootikot. Kirjoittaja nostaa vertailukohdaksi toisen ohjauksen, jossa Tatjana saa laulaa Oneginille osoittamansa rakkauskirjeen rauhassa aivan yksin. Žoldakilla tuo oopperan keskeisiin kohtauksiin kuuluva harras aaria, kaikkien maailman sopraanojen kruununjalokivi, esitetään rauhattomassa ympäristössä. Sankaritar elää kuin kuumeessa, joko vetää saappaita jalkaansa, jotta voisi yön hämärässä juosta rakkaansa luokse, kaiken keskellä  hän rojahtaa voimattomana vuoteeseen. Ja tässä samassa kohtauksessa on kyllä myös syytäkin vaipua epätoivoon. Sananmukaisesti pirut tuntuvat hyppelevän seinille. Talon väkeä viilettelee ympäriinsä.

Oopperan maailmassa elämä kulkee kiertokulkuaan. Se näkyy myös näyttämön valaistuksessa. Vaaleansävyisestä alkuosasta näyttämö muuttuu loppua kohden tummansävyiseksi. Valoisuudesta huolimatta alkuosassa ei kattokruunu ole jostain syystä paikallaan. Kaksi viimeistä kohtausta tapahtuvat hämärässä. Epilogissa tuovat Tatjanan tyttären valkeat kuulat siihen tummuuteen ja synkkyyteen oman valonsa.

Lainaan myös kohtaa Tšernomorista, mitä kautta pystyin löytämään kääpiöhahmon taustat.

”Ikään kuin  sattumalta taloon toisesta Puškinin teoksesta eksynyt Tšernomor ryhtyy rikkomaan jääkaapin jäätä! Aivan kuin sitä varten ei olisi löytynyt toista aikaa ja paikkaa. Jään sirpaleita lentää Tatjana-raukan kasvoille.”

Kirjoittaja toteaa ironisesti, että vielä pahempaa on Tatjanalla edessä. hän viittaa Oneginin rukkasiin ja siihen, kun ”katto alkaa vuotaa ja sankaritar joutuu vesisuihkun kastelemaksi”. Kun tanssiaisissa sitten Lenskin ja Oneginin välille kehkeytyy riita, Olga ja Tatjana ottavat pullon ja poistuvat näyttämöltä. Tuota draamaa seuraa sitten itse kaksintaistelu, joka tapahtuu samassa huoneessa, jossa syödään. Tämänkin kriitikon mielestä symboleja on esitys aivan turhan paljon tulvillaan.   

Sama kriitikko nostaa kokonaisuudesta kuitenkin yhden kohtauksen, jonka ansiosta ohjaaja saa paljon anteeksi ja se hänen mielestään pelastaa esityksen.  Se on esityksen koskettava loppukuva. Se avautuu hetkenä, kun sitä ei enää odota, kun kiireisimmät alkavat jo poistua salista. Näyttämö saa yhtäkkiä valoa, yleisö näkee saman huoneen tumman sävyisenä, siinä juoksentelee pikkutyttö leikkien. Kyseessä on Tatjanan tytär. Taustalla onnettomaan avioliittoon ajautunut Tatjana istuu yhdessä miehensä kanssa. Se on onnellisen näköinen pari, tunnelma on romanttinen. Tytöltä putoaa lattialle kuulia, ne ovat täällä kertaa valkoisia. Elämä on kuin shakkia ja ehkä uudella sukupolvella käy rakkauden kanssa parempi onni.

Loppukohtauksessa tuodaan vielä esille kohtalon teema. Tatjanan tyttären osalle toivotaan parempaa. Ne valkoiset kuulat luovat elämään optimismia, ilo jää ilmaan Se huojentaa syvän ja kipeän draaman kurjia, raskaita tuntoja. Sen myötä yleisö voi poistua esityksestä hymyillen.

Minulla nousee tässä omat assosiaationi, jossa saatetaan mennä aiheesta turhan etäälle. Puškinin runoilija-minä etsi omassa elämässään onnea ja joutui pettymään. Tuo yllä mainittu loppukuva tuo mieleen Dostojevskin ja edelleen 1900-luvun eräät runoilijat. Tärkeää ei ole enää oma onni vaan kuolemattomuus. En tarkoita tällä mitään kuoleman jälkeistä taivasta. Elämä ei ole pelkkää oman onnen etsimistä, vaan se jatkuu yli oman kuoleman. Kuolemattomuutta on olla mukana tuossa virrassa.

…

Haluan palata vielä yhteen asiaan, jota jo sivusin mutta se jäi hieman ilmaan. Tšaikovskista puhuttaessa otetaan esille hänen homoseksuaalisuutensa. Žoldak painottaa oopperan musiikin tunnevoimaa ja säveltäjän hyvin emotionaalista persoonallisuutta, johon vielä liittyy voimakas kaksijakoisuus. Tuon homouden muotiteeman hän jättää taustalle. Sillä ei ole tämän draaman kehityksen suhteen olennaista merkitystä. Ja aika ohkainen teema se oopperalle tai draamalle olisikin. Säveltäjän tuotannosta on kyllä pyritty etsimään vihjeitä tukahtuneista tunteista ja niiden myötä homoseksuaalisuudesta. Ne tuntuvat hyvin paljolti keinotekoisilta ja väkinäisiltä. Todennäköisesti hän on kuitenkin käynyt sisällään jonkinlaista identiteettikamppailua, mutta se ei ole tässä yhteydessä olennaista. Tiedetään, että hänellä oli nuorena suhteita naisiin, joihin hänellä oli rakkauden kokemuksia. Aivan kylmä hän ei naisia kohtaan ollut. Muistetaan, että ensimmäisenä ajatuksen säveltäjän homoseksuaalisuudesta nosti esiin henkilö, joka halusi sensaatiohakuisesti itselleen kipeästi julkisuuden huomiota.

Lopuksi

Kirjoitukseni lopuksi teen huomio Larinin perheen kartanosta. Puškinin alkuteoksessahan perhettä kuvataan sopusointuiseksi. Se eli rauhallista elämää, noudatti uskollisesti perinteisiä tapoja. Larinien perhe ja käsittääkseni myös palvelusväki olivat kiinni venäläisessä perinteessä. Juuret olivat lujasti venäläisessä maaperässä. Tatjana ja Olga olivat luonteeltaan toistensa kääntöpuolia. Olga oli vilkas luonnonlapsi, Tatjana syrjään vetäytyvä ja haaveileva ja surumielinen, joka vietti paljon aikaansa ikkunasta ulos tuijottaen.

Žoldak on tuonut tuohon kuvaan säröjä. Tatjana ei suinkaan ole niin rauhallinen ja ulospäin tasapainoisen näköinen, ei edes surumielinen. Hänen sisällään myrskyää eikä se ole pelkästään mitään romanttista onnen kaipuuta. Hänellä on patoutumia, alitajuntaan on jäänyt jotain, joka ei ole päässyt vapaasti purkautumaan. Žoldak tuo sen puolen esiin. Neito raivoaa välillä rikkoen mm. arvokkaalla paikalla olevan maljakon. Rauhallisuus on tipotiessään, kun hän äkkinäisesti hyörii ympäri kartanoa. Hän tuo esiin sen neuroottisen ilmapiirin, joka paljastuu kaikista.

Kartanohan on kuvattu aika risaiseksi, talossa on rapistumisen merkkejä. Toisaalta siinä on selkeitä jäänteitä Puškinin ajan aateliston elämästä, ja samalla siinä kuvastuu aateliston rappio, joka taas johtaa Tšaikovskin aikaan.  Mutta kartanossa on hyvin vahvoja viitteitä myös nykyaikaan. Onhan siellä jääkaappi ja pesukone. Ja molemmat on vielä tuossa kartanon juhlasalissa, joka on oopperan näyttämöllä nähtävillä. Tuntuu todella erästä kriitikkoa mukaillen ihmeelliseltä, että pyykinpesijä on sotkemassa kuvioita samassa huoneessa, jossa on tapahtumassa dramaattisen kehityksen kannalta tärkeää. Mutta sehän on vain elämää. Yhtä kaikki tuo lavastus tekee Larinien kartanosta ajattoman. Nykyaika ja historia elävät yhdessä.

Kun Puškin on kuvannut Larinien perheen ja palvelusväen elämää sopusointuisaksi perivenäläiseksi, niin Žoldak on tuonut sinne mukaan nykypäivän maailman. Tuo sopusointu on joutunut ironiseen valoon. Kodissa tuntuu hallitsevan neuroottinen mielivalta. Elämä on sekasotkuisessa tilassa. Palveluväki pyörii ympäriinsä kuin joukko Puškinin saduissaan kuvaamia kotitonttuja ja menninkäisiä, jotka ovat kuin pahan tartuttamia. Korean pinnan alla muhii jotain uhkaavaa. Dystopiaa Žoldak ei kuitenkaan luo. Sen hälventää esityksen loppukuvasta nouseva toivon henki. Kiitoksen saa Tatjanan uhrautuminen. Hän kieltäytyy Oneginin rakkaudesta ja siitä intohimosta, jonka tämän seksuaalinen vetovoima herätti. Hän valitsee toisen tien. Oma tytär näyttää kasvavan tasapainoisemmassa ympäristössä.

Žoldakin maailman taustalta paljastuu jotain nykypäivän Venäjän alitajunnasta. Se on rikki.

Itse Oneginin hahmo on muihin näkemiini versioihin verrattuna mielestäni Žoldakilla eniten poikkeava. Hänhän on jo alussa pukeutunut mustiin, mikä tuo häneen oman leimansa. Oneginista huokuu läpi esityksen tunnekylmyys ja suoranainen aggressiivisuus. Solisti Janis Apeinis on osannut yhdistää nuo piirteet omaan lauluääneensä. Vaikka Apeinis osaa toki laulaa loistavasti, hänen vahvin puolensa on nimenomaan draamanäytteleminen.

Esityksen lopussa Oneginin hahmo häipyy kuin savuna ilmaan. Hänen kaltaisensa ihmiset elävät keskuudessamme. Mitään hyvää he eivät ympäristöönsä kylvä. Kyyninen hahmo voi viedä toisen sydämen, mutta mitään pysyvää se ei pysty luomaan. Onegin jää lopulta yksin keskellemme kuin Lermontovin demoni.

Žoldak on noudattanut yhtä periaatetta, jota jo Puškin oli korostanut. Jevgeni Oneginin sankarit ovat nuoria. Myös Gremin on kuvattu nuoreksi. Hän ei ole vanha raihnainen ukko, joka on suurella rahalla saanut huijattua nuoren neidon itselleen. Hän on elämän voimaa huokuva lihaksikas terveen oloinen mies. Samaa intohimoa hän ei Tatjanassa herätä, mutta elämän todellisuudessa Onegin muuttuu hänen rinnallaan varjoksi.

Loppuun muutama kuva Mihailovin teatterisalista ja näyttämöstä:

Verikirkon karussa kaiussa – voimallista kuorolaulua kesäisessä Pietarissa

Elämää Verikirkon edustalla keskiviikkona 14. kesäkuuta ennen illan konserttia

Kävin Pietarin matkani yhteydessä keskiviikkona kuorokonsertissa. Valintani kohdistui Verikirkkona tunnettuun Kristuksen ylösnousemuksen katedraaliin ja siellä esitettävään ortodoksiseen kirkkomusiikkiin. Itse asiassa olisin halunnut mennä Aleksandrinski-teatteriin katsomaan näytelmäversiota Fjodor Dostojevskin myöhäisvuosien kertomuksesta Naurettavan ihmisen uni. Esitys oli kuitenkin loppuunmyyty ja iltaohjelma piti miettiä uudestaan. Valitsin tuon konsertin, vaikka tarjolla olisi ollut myös muuta teatteria. Tuo Dostojevskin kertomus on minulle erityisen kiinnostava ja toivon näkeväni esityksen myöhemmin. Muihin tarjolla oleviin näytelmiin minulla ei olisi ollut samaa tunnesidettä.  Musiikki sen sijaan sopii aina. Ja kun siihen liitetään ikonien täyttämä kirkko, tunnen luterilaisuudestani huolimatta olevani pyhyyden äärellä. Ortodoksista musiikkia kuunnellessa sielu lepää. Se on minun voimanlähteitäni ja sopii loistavasti myös kesäiltaan.

Paikkana oli Kristuksen ylösnousemuksen katedraali, ”kirkko veren päällä”. Se sijaitsee Pietarin keskustassa Gribojedovin kanavan varrella paikassa, jossa vuonna 1881 tsaari Aleksanteri II joutui terroristiryhmän hyökkäyksen kohteeksi ja haavoittui salamurhaajan pommi-iskusta kuolettavasti. Kanava oli tuolloin nimeltään Katariinan kanava. Kirkko rakennettiin vuosina 1887 – 1907 murhattua isäänsä valtaistuimelle seuranneen tsaari Aleksanteri III:n aloitteesta.  Esikuvana kirkolle oli Moskovan punaisella torilla sijaitseva Pyhän Vasilin katedraali. Neuvostoliiton vuosina kirkko joutui huonoon kuntoon. Toisen maailmansodan aikaisen Leningradin piirityksen vuosina sitä mm. käytettiin ruumishuoneena. Kirkon entisöinti aloitettiin 1970-luvulla ja työt saatiin päätökseen vuonna 1997.

Nykyisin kirkko on pääasiassa museokäytössä. Kesällä siellä järjestetään konsertteja. Minä olin kuuntelemassa Pietarin konserttikuoroa, joka esiintyy kirkossa kesäisin muutaman kerran. Joka toinen keskiviikko on kuorolla esiintyminen. Käsittääkseni paikkana vuorottelee Iisakin kirkko.

Pietarin konserttikuoro on saanut nykyisen nimensä toukokuussa 2016. Entinen nimi on Smolnan katedraalin kamarikuoro. Kyseessä on siis sama kuoro, josta olen kirjoittanut jo muutaman kerran. Vuoden 2014 heinäkuussa olin Iisakin kirkossa katsomassa kuoron esitystä Rahmaninovin Vigiliasta. Siitä konsertista on juttu täällä. Seuraavan kerran näin kuoron esiintyvän Mariinski-teatterin konserttisalissa vuonna 2015. Siitä esityksestä on maininta täällä.  Myös Verikirkossa olen nähnyt kuoron kerran aikaisemmin. Siitä konsertista olen kirjoittanut täällä. Lisäksi viime vuonna kävin Iisakin kirkossa kuuntelemassa kuoron versiota Sergei Rahmaninovin Pyhän Johannes Khrysostomoksen liturgiasta. Siitäkin olen kirjoittanut blogitekstin.

Tuo aikaisempi Verikirkon konsertti olisi kai hyvä vertailukohta tähän viime viikon konserttiin. Mielestäni tämä tuorein esitys oli tasapainoisempi.  Aikaisemmassa konsertissa muutama yksittäisen laulajan ääni kuului läpi, osin häiriten. Nyt kokonaisuus oli eheämpi. Nyt suurimmat puutteet olivat laulujen aloituksissa. Lähdettiin liikkeelle hieman eri aikaan. Sen kyllä kuulee, oli kyse vaikka sekunnin murto-osasta. Mutta se ei kokonaisuutta haitannut, ei tällaiselta kesäillan lauluhetkeltä voi liikoja vaatia. En vertaile enempää. Kirjoitan juttuni nyt mieleen jääneiden vaikutelmieni pohjalta. Silloin kirjoitin sävellyksistä erikseen, nyt tyydyn pelkkään kokonaisvaikutelmaan.

Kuoro on tullut minulle jo tutuksi. Sen johtajana toimii edelleen Vladimir Begletsov. Laulajien joukossa on paljon tuttuja kasvoja. En heitä toki henkilökohtaisesti tunne. Perusryhmä on säilynyt samana, mutta joukossa näkyi olevan uusia kasvoja. Kokoonpanossa siis on jonkin verran liikkuvuutta. Ylipäänsä kyseessä on nuorekas ryhmä. Edellisellä kerralla kuunnellessani kuoroa samassa paikassa panin merkille erikoisen ryhmittymistavan. Naiset seisoivat alttarin edessä olevassa portaikossa ylimpänä ja miehet alhaalla eturiveissä. Silloin sen vain totesin. Nyt mietin sijoittumisen syitä hieman tarkemmin. Kuoro oli tosiaan ryhmittynyt selkeästi niin, että alimmat äänet eli bassot lauloivat eturivissä ja ylhäällä takarivissä olivat sopraanot. Tenorit ja altot olivat siinä välissä.  Se oli varmasti tarkoin punnittu ratkaisu, joka oli havaittu toimivaksi. Sopraanoiden korkea sointi leijui kirkkosalin yläilmoissa, aivan kuin olisi levinnyt kaikkialle avaruuteen. Alimmat bassot seisoivat alhaalla jykevänä kivimuurina, Se toi vahvan pohjan kaikille lauluille. Basson voima pääsi oikeuksiinsa. Vahvoja bassolaulajia on kuorossa niukalti mutta kuitenkin tarpeeksi. Sopraanot eivät nyt päässeet dominoimaan tilaa.

…

Ennen konserttia

Kyseessä oli kesän ohjelmaan kuuluva rutiinikonsertti. Kuten yllä mainitsin,  kuoro esiintyy kesäisin säännöllisesti joko Verikirkossa tai Iisakin kirkossa. Molemmat sijaitsevat Pietarin keskustassa turistivirtojen ulottuvissa.  Ortodoksinen kirkkomusiikki ei kyllä suuria matkailijajoukkoja puoleensa vedä. Esiintymispaikat kuuluvat kyllä matkailijoiden keskeisiin nähtävyyksiin ja siksi kuulijoiden joukossa on runsaasti väkeä, jotka saattavat Pietarin matkallaan kuulla ensimmäistä kertaa elämässään karun soinnikasta ortodoksista kirkkolaulua sen luonnollisessa ympäristössä. On olemassa pelko, että tilanteessa voi syntyä hieman levotonta ilmapiiriä, koska kaikki eivät osaa hiljentyä musiikkiin niin kuin laulujen sanoma edellyttäisi. Mutta kyllä nyt musiikki hiljensi yleisönsä. Muistan edellisiltä kerroilta, että väliaplodit ovat häirinneet kokonaisuutta, nyt käyttäydyttiin kunnioittavasti hiljentyen. Muutamia yksittäisiä valokuvaajia aina löytyy, mutta pysyttiin kuitenkin selkeästi kohtuudessa. Muutaman kerran alkoi kännykkä soida. Yhdellä kerralla puhelimen haltija ei sitä itse tainnut huomata ja katseet alkoivat kääntyä. Se oli hyvä merkki. Yleisö eli musiikissa, sen sanomassa, joka kyllä välittyi voimallisuudessaan myös kielitaidottomille. Kaiku oli karua, mutta kuoro julisti juuri sen avustamana ortodoksisen kirkkolaulun perustavaa voimaa välittäen taiteellisesti tasokkaasti musiikin kristillistä sisältöä.

 

Pietarin konserttikuoro johtajanaan Vladmir Begletsov

Konsertin ohjelma venäjäksi ja englanniksi (suurenee klikkaamalla)

Laulujen valinnassa on toteutettu jännittävää kahtiajakoa.  Säveltäjänimet olivat Pavel Tšesnokov (1877-1944) ja Sergei Rahmaninov (1873-1943), joiden elämänkaari osuu kutakuinkin samoihin vuosiin. Molemmat illan säveltäjät ovat luoneet 1900-luvun alkuvuosina oman Vigiliansa (Vespers, Всенощное бдение) ja konsertin laulut oli valittu niistä. Valinta oli lisäksi tehnyt eheyttä korostaen siten, että alussa kuultiin Tšesnokovin Vigilian alkuosan ja lopussa kuultiin Rahmaninovin Vigilian loppuosa laulujen järjestystä muuttamatta. Lopuksi kuoro esitti vielä yhden ylimääräisen. En osaa sitä tunnistaa. Kuuleman pohjalta veikkaan Rahmaninovia, ainakin se kuulosti istuvan hienosti edeltäviin Rahmaninovin ohjelmanumeroihin.  Se kuului kuitenkin mielestäni koko konsertin keskeisiin numeroihin.

Mielenkiintoinen sidos noiden kahden Vigilian välille syntyi. Kun välissä ei ollut mitään suurempaa taukoa eikä suosionosoituksia välillä jaeltu, ei siirtymistä Tšesnokovista Rahmaninoviin kaikki välttämättä edes huomanneet.  Minä seurasin kyllä ohjelmasta konsertin etenemistä ja huomasin siirtymisen. Rahmaninovin Vigilia on tullut jo melko tutuksi ja sitä kuunnellessa tuli hieman kotoisampi olo. Tšesnokovin musiikki tuntuu olevan vähäeleisempää.

Pavel Tšesnokovia on rinnastettu Bachiin. Niin kuin Bach käytti perustanaan saksalaista musiikkia, niin Tšesnokov rakensi ortodoksisesta perinteestä pala palalta suurenmoisen kokonaisuuden, joka on säilyttänyt tuoreutensa. Hän innoitti, hänen musiikissaan paloi sisäinen liekki. Hän vältti tuomasta musiikkiin mitään ulkoisia tehosteita. Musiikki soi koruttomana, kiinni olennaisessa, venäläisen kirkkomusiikin monivuosisataisessa perinteessä. Hän loi siivet rukoukselle ja ylistykselle yksinkertaisin melodioin, jotka lähtivät syvältä puhtaasta, kaiken täyttävästä harmoniasta. Maallisille intohimoille ei hänen musiikissaan ole tilaa. Vallankumous hiljensi miehen kristillisen. Hän kuitenkin jatkoi kuorolaulun teorian parissa luoden syvällisen teoksen kuorotaiteen perusteista. (Lähde: http://horist.ru/biblioteka/o_chesnokove.shtml)

Tarvittiin vuosikymmeniä ja tarvittiin monien ihmisten pyyteettömiä ponnisteluja, jotta Bachin musiikkia opittiin arvostamaan.  Samanlaista tietä on läpikäymässä myös Tšesnokovin musiikki.  

Kirkkosalin kattomaalauksia

Kuoro keskittyi olennaiseen, laulettiin rehdisti perinteen voimalla ja konstailematta. Oltiin juurilla, musiikki sai tilaa. Kuoro välitti energisyydellään laulujen sisällön. Annettiin äänen tulla ja kaiun viedä sanomaa eteenpäin. Lämpöisestä kesäillasta pyhäinkuvien keskeen saapunut yleisö sai kuulla musiikin voimallista viestiä.

Laulun voima sai intensiivisyydellään yleisön hiljentymään mutta kokonaisuudessaan mitään erityistä kontemplatiivista pyhyyttä se ei saliin tuonut. Ei herkistytty ristinmerkkeihin. Oltiin ennen muuta korkeatasoisen kulttuurin äärellä. Se loi kyllä eräänlaisen vastavoiman sille ulkona kumuavalle suurkaupungin hälylle ja kaupallisuudelle, jonka yleisö oli konserttiin tullessaan ulkona kokenut. Paitsi voimaa laulussa oli myös harmoniaa. Oli malttia hillitä äänen liiallista avautumista. Suuressa linjassa edettiin, keskityttiin kokonaisuuteen. Crescendot olivat eteenpäin pyrkiviä ja sulavia. Kirkon kaiussa kuulijat kokivat hetkittäin olevansa syvän, lähes kipunoivan pauhinan keskellä. Päästettiin täysillä, mutta laulajat eivät kuitenkaan sortuneet sanomaansa huutamaan. Maltettiin julistaa välillä myös hiljaisuuden kautta. Silloinkaan ei jämähdetty paikalleen vaan kerronta eteni luontevana. Voiman ja energisyyden avain oli kuoron tasapainoisuudessa, johon se on kypsynyt yhdessä sitkeän harjoittelun kautta.  Laulajat kykenivät hallitsemaan ääntänsä ja tiesivät, missä kohden ja miten voimansa purkaa.

Konsertissa oli kaksi solistiosuutta. Niistä ensimmäinen oli konsertin toisessa numerossa. Kyseessä oli Tšesnokovin laulu ”Autuas mies” (Блажен муж), jossa solistilla on hyvin keskeinen osuus. Konsertin ohjelmassa on mainittu myös soolon esittäjän nimi. Hän on bassobaritoni Anton Avdejev, yksi kuorolainen muiden joukossa.

Konsertin alkunumero oli ollut eräänlainen johdantolaulu, alkurukous. Toisessa laulussa lähdettiin varsinaisesti asiaan. Siinä solisti osoitti voimansa, sai ainakin minut lähes häkeltymään energisellä ja kaikkinensa vahvalla laulutyylillään. Kuoron tehtävänä oli aktiivisella laulullaan säestää solistia. Sen ei tarvinnut hillitä voimaansa, koska solistin kantava ja komea ääni kyllä nousi sanomaansa julistavan kuoron yläpuolelle. Tuloksena oli hienosti yhteen sointuva kokonaisuus. Laulussa oli hyvin voimallisia kohtauksia. Suoraan sanoen eräässä kohdassa minulla nousivat kylmät väreet ihon pintaan. Niin vaikuttavasti solisti laulun sisältöön eläytyi.

Yritin kuunnella Youtubessa samaa laulua.  Löysin kyllä erilaisia versioita. Ne eivät ole yhtään mitään verrattuna tuohon Verikirkon live-esitykseen, jossa kirkon karu kaiku toi sisältöön oman erityisen panoksensa.  Kirkkotila antoi esitykselle sen syvän pohjan, jonka päälle esitys rakentui. Äänitykset eivät kykene välittämään aidon akustiikan luomaa kokonaisvaikutelmaa.  Videota katsoessa basson voima ei päässyt oikeuksiinsa eikä sopraanojen enkelimäiset äänet päässeet leijumaan kirkon korkeaan avaruuteen.

Konsertti tuntui seuraavan nimenoman ortodoksista esitysperinnettä. On tärkeää, ettei vain laulaa hoiloteta kuin oopperassa tai konserttisalissa. Kirkkotila ympäristönä tuo oman visuaalisen ja auditiivisen perustan, jota ei sähköisin keinoin ainakaan kuoron ollessa kyseessä kyetä välittämään. Täytyy olla henkilökohtaisesti tilassa läsnä.

Konsertin toinen soolo oli lyhyempi. Sen esitti hienoääninen tenori konsertin loppupuolella eli Rahmaninovin osiossa. Hieman äänessä oli kireyttä, mutta kyseessä on alkava ja kehittyvä laulaja. Kokonaisuudessa äänestä huokui herkkyyttä ja ilmaisullisuutta. Olen nähnyt tuon saman laulajan aikaisemmin sekä tämän kirjoituksen alussa mainitsemissani konserteissa, että myös Mariinsky.tv:n suorissa nettilähetyksissä. Kyseessä on hyvin nuorennäköinen kaveri. Laulaja on jäänyt mieleeni hillityn rauhallisella olemuksellaan. Lisäksi muita hieman pienikokoisempana hän jotenkin osuu silmiin.  Edellisissä konserteissa hän esiintyi hillitysti, välillä tuntui, avasiko hän suutaan ollenkaan.  Pohdin tuolloin, oliko kyseessä basso, jolle oli annettu oma tehtävänsä tukea kuoroa vain tietyissä kohdin. Nyt hän osoittautuikin teknisesti lahjakkaaksi ja ääniväriltään hienoksi tenoriksi, joka siis laulaa ja on laulanut kuin kuorossa pitää eli puskematta omaa ääntään väkisin esille.  Nyt hän sitten näyttäessään solistin taitojaan paljasti äänivarojensa voiman. Se oli vaikuttava soolo.  

Konsertin ylimääräinen kappale ansaitsee oman luonnehdintansa. Siinä hiljaisuus pääsi tasapainoisimmin esille. Laulu lähti liikkeelle täydestä hiljaisuudesta. Sen edessä kirkkosali hiljeni runsaiden aplodien jälkeen. Tunnelma oli rauhaisa, laulajien olemuksesta oli konsertin tuoma jännitys kutakuinkin hävinnyt. Senkin ansiosta kuoron ilmaisu tuntui saaneen kuin lisää sisäistä voimaa. Voima voi välittyä myös hiljaisuuden kautta.

Ääni voimistui vähitellen, levollisena. Kuulin nyt varmaan koko konsertin herkimmän pianissimon ja sitten tasaisesti nousevan koskettavan crescendon, jossa kirkkotilan kaiku pääsi parhaiten oikeuksiinsa. Sitten kuoro antoi vyöryä saundiaan eteenpäin tempoaan kiihdyttäen. Konsertti päättyi vapautumiseen. Hyvillä mielin poistuttiin kirkkotilasta.

Kristuksen ylösnousemuksen katedraali. Konsertti on ohitse, pilvet väistyvät taivaalta.

…

Konserttiin liittyy vielä jälkinäytös, joka voi tuntua turhalta ja typerältä, mutta kerron kuitenkin.

Konsertin loputtua käveleskelin vielä tyhjenevässä kirkkosalissa. Annoin sielun levätä, katselin erityylisiä ikoneita, otin muutaman kuvan, vaikka olin aiemmilla käynneilläni kuvannut kirkon jo moneen kertaan. Pysähdyin alttaritaulun eteen. Tutkin tarkasti sn keskellä olevaa kullattua porttia. Tuo kierrokseni kesti muutaman minuutin. Poistuin ulkosalle, jossa minua odotti puolipilvinen hieman kylmenevä, mutta silti lämpöinen heikon viileähkön tuulen saattelema kirkas kesäilta.  Ulko-oven luona oli kaksi nuorta naista, joita ohi kulkiessani tervehti suttuisiin farkkuihin pukeutunut mies. Hän osoittautui yllättäen kuorolaiseksi, olisikohan ollut peräti kuoron johtaja. Kova oli kontrasti, kun juuri äsken sama mies oli seisonut komeassa smokissa musta siisti rusetti kaulassa. Naiset tervehtivät miestä iloisesti ja kehuivat konserttia: ”Здóрово получилось!” (eli ”Hienosti meni”). Samaan aikaan kirkon toisesta päästä saapui lisää ”epämääräisesti” pukeutunutta nuorisoa. Kyllä, kyseessä oli kuoron mieslaulajia, nuoremmasta päästä. Naisia ei vielä näkynyt, ehkä heillä vaatteiden vaihto sujuu hitaammin. Nuorukaisista joku kantoi pukupussia, muutama oli työntänyt silitetyn smokkinsa pieneen selkäreppuun. Eräällä se oli pistetty pelkkään muovikassiin. Siitä silotellusta, smokkipukuisesta hyvin kuororivistöön ryhmittyneestä laulajakaartista ei ollut enää jälkeäkään. Oli resuisissa farkuissa ja mauttomissa pusakoissa tai paidoissa kulkeva porukka, kuin lauma mopopoikia. Muutamalla lenkkaritkin olivat tyystin kuluneet, aivan kuin olisi napattu jostain surkeimman kirpputorin poistolaatikosta. Pojat juttelivat niitä näitä ja näyttivät kiirehtivän koteihinsa. Se tenorisoolon esittänyt oli pukeutunut siististi ja kulki käsi kädessä teinityttönsä kanssa. He kulkivat herkkinä muista erillään toinen toisiinsa herkkinä liki, sydän lämpöä täynnä. Rempseästi jutellen muu joukko näytti etenevän lähinnä metroaseman suuntaan. Tuo naiskaksikko oli tullut poikien mukaan. Juttua riitti. He varmaankin olivat opiskelleet yhdessä.  Naiset tiesivät kyllä kuorolaulusta paljonkin. He yrittivät kai jotain kysellä konsertista ja poikien laulu-urasta, mutta sellaiseen ei nyt ollut kiinnostusta. Siirryttiin hyvin pian muihin juttuihin.

Kuoro koostui paljolti nuorista laulajista. Nimenomaan miehissä näytti olevan paljon nuorta laulajakaartia. Naisissa oli hieman enemmän keski-ikäisiä mutta toisaalta miesten joukossa olivat kuitenkin ne vanhimmat. Yksi mies näytti kasvoiltaan vanhalta, mutta olemukseltaan ja pukeutumiseltaan käveli tuossa ryhmässä kuin nuori skeittikourujen tai mopojengien sankari.

Myönnän liioittelevani, mutta oli tuo näkemäni kuitenkin aikamoinen kontrasti verrattaessa siihen kuororooliin. Ego nätti olevan nuorilla miehillä vahva ja olemus sen mukaisesti vapautunut. Kyse oli kuitenkin nimekkään ammattikuoron jäsenistä. Mutta suunnataan katse hieman venäläiseen todellisuuteen ja historiaan. Venäjällä on paljon ammattikuoroja. Kulttuurin on kuitenkin yhä kipeämmin kamppailtava rahoituksestaan.  Kuorolaulajat ovat aina olleet pienipalkkaisia puurtajia, joista osa ehkä saattaa haaveilla jostain miljonääri-Hvorostovskin tulevaisuudesta. Ammattitaitoa heillä on riittänyt esittämään moninaisia ja monimuotoisia teoksia, mutta pahnan pohjimmaisia kun ollaan, niin toistaiseksi joudutaan ehkä hankkimaan lisätienestejäkin eri keinoin.  Jos mennään tsaarin ajan Venäjälle, niin kuorolaulajat saattoivat olla pelkkiä maaorjia tai muuten alamaisia, ehkä jopa vankeja. Eikä läntisessä Euroopassa tilanne ole ollut paljoa auvoisempi. Suuret säveltäjät ja taiteilijat saattoivat olla rikkaiden maaomistajien ja aateliston nöyriä palkkalaisia. He tekivät uskollisesti rahakkaille mesenaateilleen tilaustöitä. Kun tilaukset loppuivat tai kun välit menivät rahoittajiin poikki, oltiin elämän ikuisuuskysymysten äärellä. Suuri nero Beethoven käy esimerkistä.

Kun politiikka loppui, tulivat etniset puhdistukset (Neuvosto-Karjalan historiasta osa I)

Kirjoitukseni liittyy Neuvosto-Karjalan historiaan ja keskiössä on suuren terrorin aikaiset pidätykset ja teloitukset. On heti todettava, vaikka otsikossani kirjoitan etnisistä puhdistuksista, niin pääosa Stalinin ajan vainojen uhreista oli slaaveja, venäläisiä ja ukrainalaisia. Nyt huomioni keskittyy suomalaisväestöön, joista enemmistö asui Karjalassa. Sen johtohenkilöstä Edvard Gyllingistä olen aiemmin kirjoittanut henkilökuvan, joka löytyy täältä. Nyt palaan aiheeseen mutta päähuomioni on yleisessä kehityksessä sekä erinäisissä ihmiskohtaloissa. Gylling oli toimessaan alkanut kehittää Karjalaa kuin kansallisvaltiota kansalliseen itsemääräämisoikeuteen tukeutuen. Siihen hän oli saanut Leninin vakuudet. Päämääränä hänellä häämötti maailmanlaajuinen sosialistinen vallankumous. Tuo haave jäi kuitenkin toteutumatta, kun liittovaltion keskushallinnolla oli muut suunnitelmat. Kävi niin kuin Mayme (Meimi) Sevander toteaa Karjalaan muuttaneista amerikansuomalaisista kertovassa kirjassaan Vaeltajat (s. 37):”Aina kun lähdetään perustamaan paratiisia, ajaudutaan helvettiin.”  Kirjoitukselle tulee jatkoa.

Neuvostoliitossa ja Karjalassa oli monenlaista suomalaisväestöä. Oli kansalaissodan aikaan paenneita, sinne myöhemmin loikanneita, muilutettuja ja Amerikasta saapuneita siirtolaisia. Lisäksi Leningradin lähistöllä Hatsinassa (Гатчина) asui suomalainen kovia kokenut kansa - inkeriläisväestö. Loikkareista ja inkeriläisistä kerron toisessa osassa.

Karjalan kasvatusopillisen korkeakoulun suomen kielen ja kirjallisuuden osastolta valmistuneet vuonna 1937. Heti pian suomen kielen opetus kiellettiin. 

   

Vihaista puhetta

Aloitan tämän osion lainauksella. Se on esimerkki poliittisesta tekstistä käänteentekevän muutoksen aikoihin. Löysin sen Neuvosto-Karjalassa elämäntyönsä tehneen toimittaja Veikko Airolan muistelmista vuodelta 1991. Airola itse toteaa tekstin kirjoittajaksi ”nähtävästi” Nikolai Jaakkolan. Jos se on hän, on se ainakin minulle yllätys. Jaakkola on kuitenkin Karjalan suomenkielisistä kirjailijoista laadukkain.

”Toimettomuus taistelussa paikallista natsionalismia vastaan, natsionalististen ainesten ja mielialojen sietäminen ja narkomin entisen johdon entistä enemmän porvarillisen Suomen puoleen kallistuvien natsionalististen ainesten talutusnuoraan ja sen kautta teki vielä enemmän mahdolliseksi Suomen fasismin ja Karjalan kulakkijätteiden asiaa ajavan vastavallankumouksellisen natsionalismin kasvamisen Karjalassa vakavaksi vaaraksi…” (Airola, s. 152)

Tästä eteenpäin Jaakkola jatkaa kirjoittaen proletariaatin diktatuurin hävittämisestä ja pyrkimyksestä liittää Karjala Suomeen. Ja kaikkihan johtuu kirjoittajan mukaan suomalais-karjalaisesta ”natsionalistisesta aineksesta”. Ja Karjalan syrjäytetty johto oli muka joutunut muka nationalistien talutusnuoraan.

No, tarkemmin ajatellen tämä on normaali tilanne. Onhan historian saatossa tullut havaituksi, että kaikkeen sitä kirjailijakin sortuu joutuessaan syystä tai toisesta myötäilemään oman aikansa vallanpitäjiä. Pelosta kumpuaa epätoivo. Löytyy näistä Karjalan aineistoista muitakin tapauksia. Jaakkola saattoi kyllä olla ihan tosissaan. Ei tullut mieleenkään epäillä puolueen toimia.

Teksti on lainattu aikakauslehti Kommunistista, jossa artikkeli on julkaistu neljässä osassa vuosina 1936 ja 1937. Artikkelin alussa kirjoittaja ylistää uutta puolueen aluekomiteaa, joka toveri Irklisin johdolla paljasti entisen johdon, eli Gyllingin ja Kustaa Rovion poikkeamiset leniniläis-stalinilaisen kansallisuuspolitiikan linjalta ja ”antoi kuolettavan iskun kaikille natsionalistisille taipumuksille Karjalassa”. Latvialaistaustainen Peter Irklis seurasi Karjalan puoluesihteerinä suomalaista Kustaa Roviota, joka toimi Edvard Gyllingin aisaparina koko 30-luvun alkupuoliskon. Hänkin koki pari vuotta puoluesihteerinä toimittuaan edeltäjänsä kohtalon.  

Vuonna 1937 Karjalassa siirryttiin kyrillisellä kirjaimistolla kehitettyyn karjalan kieleen. Siitä löytyy saman henkinen esimerkki. Se on julkaistu vuonna 1938  Karelija-lehdessä ja on luettavissa oheisessa kuvassa. Siinä jo riemuitaan, kun ”rahvahan vragat” eli kansanviholliset on paljastettu (Airola, s. 154).

Turhan aikaisin kirjoittaja riemuitsee, sillä aivan pian samanlaisen vainon kohteeksi joutui myös itse karjalaisväestö. Kansanvihollisesta tuli se yleisin haukkumasana. Sillä leimattiin kaikkien poliittisista syistä tuomittujen puoliso, lapset ja muut lähisukulaiset ja vaikeutettiin samalla elämisen mahdollisuuksia. Oli tosiaan ”natsionalistista ainesta, Karjalan kulakkijätteitä, tuholaisia, bandiittikoplia, vakoilujärjestöjen agentteja ja inhottavia spioneja”. Kun näitä sanoja toisteltiin luotettavaksi katsotussa joukkotiedotuksessa, alkoivat myös syytettyjen lapset uskoa vanhempiensa syyllisyyteen. Ja innokkaimpia puolueen politiikan toteuttajia olivat nimenomaan nuoret, kommunistisen nuorisliiton Komsomolin suurelle johtajalle Stalinille uskolliset puolueen soturit. He marssivat punaliput hulmuten kaduilla vaatien syyllisille ankaraa rangaistusta. En voi olla lisäämättä - vaikkei tämä liitykään mitenkään Karjalaan – että aikoinaan näitä iskulauseita julistamassa oli itse Aleksandr Solženitsyn, Vankileirien saariston kirjoittaja. Nuorisosta tuli Stalinin politiikan uskollista avustajakarjaa. Nuorisoliittolaiset saatiin helposti johdateltua ilmiantajiksi, vasikoimaan. He saattoivat suorittaa pidätyksiä ja kotietsintöjä.

Kiintiöitä vangitsemisiin ja teloituksiin

Neuvostoliiton Suuren terrorin lähtölaukauksena on pidetty Venäjän kommunistisen puolueen politbyroon heinäkuun kolmantena päivänä vuonna 1937 hyväksymää päätöstä ”neuvostovastaisista elementeistä”. Niihin määriteltiin kuuluvaksi vapautuneet kulakit ja rikolliset. Tuosta päätöksestä käynnistyivät laajamittaiset vangitsemiset ja teloitukset. Listaa täydennettiin saman kuun 30. päivänä. Kohteeksi otettiin edellisten lisäksi myös aikaisemmin tuomitut kirkonmiehet ja lahkolaiset, valkokaartilaiset, muiden puolueiden entiset jäsenet ja nationalistit.  Sisäasiain kansankomissaari Ježov antoi alueille kiintiöt teloitettavien ja vangittavien määristä. Leningradin alueen eli Luoteis-Venäjän kiintiö oli 4 000 teloitettavaa ja 10 000 vangittavaa. Siihen sisältyi siis myös Karjala.  Yhteensä koko maassa määrättiin vangittavaksi 259 450 ja teloitettavaksi 72 950 ihmistä. Operaatio aloitettiin elokuun alkupuoliskolla, aloituspäivä vaihteli eri alueilla. Karjalassa  ”neuvostovastaisiksi elementeiksi” valittiin erityisesti suomalaiset.

Pahin myrsky alkoi Pärttylin yönä 25. heinäkuuta 1937. Se oli luonnollisesti monien tapahtumien kärjistymä, tarkoin suunniteltu toimi. Yllä jo mainittu Peter Irklis oli raportoinut kuun alussa Stalinille suomalaisista ”vastavallankumouksellisista ryhmistä”, jotka paikallisen salaisen poliisin eli NKVD:n joukot olivat paljastaneet. Suomesta saapuneet loikkarit olivatkin olleet katalia vakoojia ja heidät leimattiin pääsyyllisiksi. Kyseessä oli siis ollut suomalaisten kehittelemä salaliitto. Moskovaan vuonna 1935 lähetetyt Kustaa Rovio ja Edvard Gylling pidätettiin välittömästi. Useita Karjalan hallinnossa toimineita suomalaisia vangittiin.

Itse asiassa myös Irklis itse vangittiin kaksi päivää ennen Pärttylin yötä, kahden viikon kuluttua siitä, kun hän oli raportoinut Stalinia. Oli aika vaihtaa miehistöä. Irklisin paikalle nostettiin karjalaissyntyinen Mihail Nikolski. Hänellä oli ansioita suomalaisvastaisessa toiminnassa, mutta se ei auttanut, kun etninen tausta oli väärä. Nikolski ehti hoitaa tehtäviään vajaat kaksi kuukautta. Syyskuussa hänen tilalleen nostettiin Nikolai Ivanov, joka toimi tehtävässä kesäkuuhun 1938 asti ollen edeltäjiensä tapaa aktiivisesti mukana järjestämässä pidätyksiä. Tuolloin hänet kutsuttiin Moskovaan. Sittemmin myös hän sai toiminnastaan syytteen, mutta hänen kuolinvuodestaan ei ole tietoa. Noihin aikoihin neuvostopatriotismi oli saanut yhä jyrkemmän venäläisnationalistisen painotuksen. Sen rinnalla Gyllingin ja kumppaneiden ylläpitämä suomalaistamisprosessi oli ollut lasten leikkiä.

Tuolloin Pärttylin yönä suuri määrä suomalaisia ja myös muita rajapiirien asukkaita vangittiin, karkotettiin ja teloitettiin.  Vangitsemiskiintiöiden mukaiset vangitsemiset alkoivat Karjalassa elokuun 5. päivänä. Aluksi lukumäärä vangittavista oli 1000 henkeä, joista 300 piti teloittaa.  Moskovan NKVD:n tilasto-osastolle tiedotettiin saavutuksista. Niiden mukaan ensimmäisen kuukauden aikana vangittuja oli 728. Uusi puoluepomo pyysi samassa kuussa lisäkiintiötä: teloitettavien määrä tuli nostaa 550:een. Karjalan NKVD:n päällikkö (sisäasiainkomissaari) Karl Tennison (Tenison) pyysi myöhemmin lokakuussa teloitettavien nostamista 1000:nteen, mihin luonnollisesti suostuttiin lakonisen virkamiesmäisellä vastauksella ”Päätetty”. Koneisto oli saatu pyörimään. Luku 1000 oli alun perin vangittavaksi suunniteltu kokonaismäärä. Mutta mikään ei riittänyt.  Marraskuun lopussa teloitettuja oli jo 1690, mikä oli 72 prosenttia kaikista vangituista. Omaksutun neuvostomallin mukaan normit piti pyrkiä ylittämään. Ja taustapeikkona oli joutua itse leimatuksi ja jonkun toisen ilmiantamaksi.

Karl Tennison toimi tehtävässään NKVD:n pomona tarmoa uhkuen, pyrkien täyttämään hänelle asetetut kiintiöt korkojen kera. Hän oli Peter Irklisin tapaan latvialaistaustainen. Hänen ”innovaationsa” oli pidätyttää Kontupohjan paperitehtaan johtaja Hannes Järvimäki. Tämä paljastuikin yllättäen  ”vakoilijoiden vastavallankumouksellisen tuholaisryhmän” johtajaksi, jolla oli ollut yhteyksiä Suomen tiedustelupalveluun. Meimi Sevander esittelee teoksessaan pari Tennisonin kirjettä joulukuulta 1937 (s. 144).  Tämä toteaa, että lähes 500 suomalaista oli siihen mennessä pidätetty. Tennisonilla itsellään oli vielä 150 käsittelyn alla ja hän valitteli, miksei ole ehditty tehdä enempää. Hän uhosi tuhoavansa ”neuvostovastaiset pesäkkeet”.  Toisessa kirjeessä hän kehuskelee, että monissa eri paikoissa oli jo ehditty tuhota useita tuhopolttoja valmistelleita ryhmiä. Samalla hän valitteli, että vankiloiden tilanne oli pidätysten takia sietämätön. Käsittelyä pitäisi kiirehtiä.

Karl Tennison vaati vangitsemisten ulottamista yhä laajemmalle, missä vain Rovion organisoima suomalaistaminen oli edennyt. Riitti kun työpaikassa oi paljon suomalaisväestöä töissä (mm. maineikas Petroskoin suksitehdas). Kyse oli yhteiskuntaa saastuttavasta salaliitosta, jonka leviäminen oli saatava pysähtymään. Suomalaiset olivat kansanvihollisia. Puhdistukset etenivät seuraavana vuonna yhä laajemmin myös karjalaisväestöön.

Tennison toimi tehtävässään heinäkuusta 1937 tammikuuhun 1938. Huhtikuussa hänet pidätettiin Latvian hyväksi tehdystä vakoilusta ja vastavallankumouksellisesta toiminnasta syytettynä. Hän kuoli Butyrkan vankilassa saman vuoden syyskuussa. Raaka ilmiantokulttuuri teki siis hänellekin tepposet.  Ja ylipäänsä on todettava, että NKVD oli aika tuulinen työpaikka. Asuinpaikka vaihtui tiuhaan.

Tennisonia seurasi ukrainalaistaustainen Stepan Matuzenko. Hän toimi tehtävässään käytännössä vuoden loppuun. Hänen toimensa Petroskoissa päättyi pidätykseen. Vuonna 1940 hänet teloitettiin. Syyn varmaan jo arvaatte.

Meimi Sevander käsittelee muistelmissaan myös Matuzenkoa. Tämä oli hänen mukaansa muuttanut neljätoista jo määrättyä vankilatuomiota teloitukseksi. Tuomio oli vain pyyhitty yli ja päälle oli kirjoitettu ”ammuttava”. Matuzenkon mainetta Sevander kuvaa kolkoksi. Hän kertoo tämän syyttäneen eräässä puheessaan Amerikasta tulleita siirtolaisia siitä, että nämä pukeutuvat kuin ulkomaalaiset pikkuporvarit. Matuzenkon aikana myös Sevanderin isä Oscar Corgan joutui teloitetuksi (Sandarmohissa Karhumäen kupeella, helmikuussa 1938).

Ei tuo NKVD:n pidättäminen ja vangitseminen aina kovin loogista toimintaa ollut. Jotkut saattoivat pelastua, kun eivät esimerkiksi sattuneet olemaan kotona. Salaisen poliisin kirjanpidossa näytti olevan aukkoja, mikä on vain osoituksena täydestä lähes kaoottisesta mielivallasta. Taidettiin kai joku pidättää, kun sattui olemaan väärässä paikassa väärään aikaan.

Tässä on eräs tarina miehestä, joka onnistui välttää pidätyksen (Sevander , s. 122). Joku varoitti, että liikkeellä on ollut NKVD:n miehiä eikä kannata mennä käymään metsätyömaan konttorissa. Mies pakeni sen sileän tien metsän kätköihin ottaen mukaansa ulottuvilla olevaa lämmintä vaatetta ja ruokaa. Sieltä hän palasi 10 päivän kuluttua. Kasvot paleltuivat, mutta henki säilyi. Mies elää sinnitteli 82-vuotiaaksi, punainen nenä jäi muistoksi noista kymmenestä päivästä.

Karjalan suomalaisen teatterin taiteellinen johtaja Ragnar Nyström (taiteilijanimi Ragnar Rusko) pidätettiin. Hän menehtyi vankeudessa nälkään. NKVD halusi pidättää myös teatterin toisen johtohenkilön – taiteilija Kuuno Sevanderin (1898 – 1989). Hän sattui kuitenkin tuolloin olemaan lomailemassa jollakin saarella. Hän unohtui maan päälle ja eli pitkän elämän toimien vielä  90 vuoden ikäisenä Petroskoin teatterin puheen ja laulun opettajana. Sevanderin elämänura niin USA:ssa kuin Neuvosto-Karjalassa on vertaansa vailla. Hänen laulujaan voi ihastella Youtubessa, mutta hän itse olisi ihmisenä monen laulun ja monen kirjoituksen arvoinen.

Syksyllä 1938 tuli vielä uusi joukkoteloitusten aalto. Neuvostoliitossa perustettiin ns. troikkia ja kaksikkoja (kolmen tai kahden hengen tuomioistuimia) tarkastamaan aiemmin vangittujen vähemmistökansojen edustajien tuomioita.  Ne päätökset tehtiin etätyöskentelynä näkemättä vangittuja. Karjalassa troikat määräsivät teloitettavaksi vielä 1708 henkeä, joista suurin osa oli suomalaisia. Troikat lisäsivät tuomittujen määrää ja suomalaisten osuus oli jo 40 % (karjalaisia 27 %, venäläisiä 25 %). Tilastojen valossa suomalaisia tuomittiin lähes kymmenen kertaa enemmän ja karjalaisia puolitoista kertaa enemmän kuin heidän osuutensa oli väestöstä. Jos Ivanovin raportoima 7000 on totta, niin koska vuonna 1934 suomalaisväestöä oli laskettu olevan 20 000 henkeä, tuomittujen määrä oli noin kolmannes tuosta lukemasta.  Syksyllä 1938 oli edessä vielä suomalaisväestön pakkosiirrot.  

Kangaspuro toteaa, että Karjalassa voidaan puhua etnisestä puhdistuksesta. Kokonaisuudessaan kaksi kolmannesta suomalaisista joutui vainojen kohteiksi. Tilastoja on erilaisia ja kaikki ovat arvioita.  Suomalaisten osuus väheni ainakin puoleen ellei kolmasosaan. Pätevimpien tietojen mukaan vuonna 1939 suomalaisia olisi ollut Karjalassa 8 000. Myös luku 4000 on tullut jossakin yhteydessä vastaan.

Luon vielä jonkinlaista tilastoihin perustuvaa viitteellistä kokonaiskuvaa. Seuraa liuta numeroita. 30-luvun alkupuoliskolla Karjalaan suorastaan tulvi väkeä. Väkiluku kasvoi vuodesta 1926 vuoteen 1933 80 000 hengellä. Vuonna 1933 kokonaisväestömäärä oli noin 340 000. Suomalaisten määrä oli huipussaan 30-luvun puolivälissä (noin 15 000 henkeä). Saman tilaston mukaan vuonna 1939 suomalaisten määrä olisi ollut noin 8 000. Venäläisiä oli tuolloin 296 000 ja karjalaisia 108 000. Loikkareita on arvioitu tulleen noin 7 000, joista kaikki eivät sisälly väestölaskennan tuloksiin. Venäläisten määrä kasvoi vuodesta1933 vuoteen 1939 noin 100 000 hengellä. Vuoden 1939 luku oli 296 000.  Tilastot perustuvat Irina Takalan ja Seppo Lallukan tietoihin (ks. alla Timo Vihavaisen ja Irina Takalan toimittama teos).

Kerron vielä hieman Ljaguškinan esittämästä yhteenvedosta. Hänen mukaansa vainot Karjalassa olivat laajamittaisia alueen rajan läheisyydessä olevan sijainnin vuoksi. Yhtenä syynä oli myös se, että alueella oli suhteellisen suuri suomalaisväestö. Ljaguškinan esittämien tilastojen mukaan 85 % pidätetyistä teloitettiin, vertailun vuoksi koko Neuvostoliiton alueella luku oli 43 %.  Suomalaisväestöön kohdistuivat suurimmat vainot vuonna 1938. Miehiä uhreista oli noin 95 %. Uhreista 33% oli kolmekymppisiä, 26 % nelikymppisiä. 

Vuoden 1936 tilastojen mukaan Karjalan asukkaista 63 % oli venäläisiä, 22 % karjalaisia ja 3 % suomalaisia. Mutta vainoissa pidätetyistä venäläisiä oli 34 %, karjalaisia 27 % ja suomalaisia 22 %. Suomalaista väestöä tuomittiin kuolemaan useammin kuin venäläistä, suomalaisista 87 %, venäläisistä 78 %.

Samaan aikaan vuosien 1937 ja 1939 aikana tasavallassa tapahtui jyrkkiä muutoksia. Suomen kielen opetus kouluissa lakkautettiin. Syksyllä 1937 aloitettiin karjalan kielen opetus käyttäen kyrillistä kirjaimistoa. Se kokeilu meni metsään ja lopetettiin seuraavana vuonna. Gylling oli ajanut suomalaistamisen politiikkaa. Ja vastustanut karjalan kirjakielen luomista, vaikka hänen vielä ollessaan vallassa karjalan kieli nostettiinkin tasavertaiseksi suomen rinnalle.

TALOUS

Useissa muistelmateoksissa tuota aikaa kuvataan epätoivoisen vaikeana. Ennen kuin kerron ihmiskohtaloista käsittelen hieman Gyllingin ajaman talouspolitiikan kehityssuuntaa. Aletaan tarkastelu 20-luvun puolivälistä ja hieman myös aikaisemmilta ajoilta. Pääasiallisena lähteenäni on Markku Kangaspuron väitöskirja.

Gylling teki 20-luvun alkuvuosina alueen eteen pyyteettä töitä, liikkui ahkeraan eri alueilla ja kartoitti ongelmia yrittäen auttaa, minkä voi. Yksi ongelma oli tieolot. Kelirikot saattoivat sulkea yhteydet kuukausiksi. Oli anottava määrärahoja uusien teiden rakentamiseksi.

Vuonna 1921 Karjalalle myönnettiin omat budjettioikeudet. Se oli Kangaspuron mukaan sekä talouden kivijalka että jatkuvien kiistojen kohde (Kangaspuro, s.133). Neuvotteluja keskushallinnon edustajien kanssa käytiin jatkuvasti.

Veikko Airola toteaa saman kuin Kangaspuro: Karjalalla oli valta käyttää oman alueensa tuloja oman alueensa kehittämiseen. Eli alueilta saadut tulot ja verot jäivät omaan budjettiin ja käytettiin Karjalan omiin tarpeisiin.  Karjala sai mahdollisuuden tehdä omaa tuotantoaan tunnetuksi jopa ulkomailla. Karjala (tuolloin vielä Karjalan työkommuuni) osallistui vuonna 1922 jopa Leipzigin messuille. Näytteillä oli turkiksia, taljoja ja pienteollisuuden tuotteita. Vuoteen 1924 saakka Karjalan ei tarvinnut osallistua valtakunnallisiin menoihin.  Siitä lähtien Karjala siirsi pienen osan tuloista valtakunnan käyttöön. Tasavalta sai käyttää suurimman osan myös viennistä saaduista tuloista oman harkintansa mukaan (Airola, s. 78-79).

Kangaspuro toteaa Karjalan talousautonomiaan kuuluneen kaksi merkittävää piirrettä. Karjalan budjetti ei rakentunut avustuksiin, vaan sen omalla taloudellisella toiminnallaan hankkimiinsa tuloihin.  Näin ollen Karjala kykeni lisäämään budjettinsa tulorahoitusta omalla taloudellisella toiminnallaan. Toinen Karjalan kannalta myönteinen seikka oli se, että talouden rakenne ei ollut sidottu Venäjän federaation budjetin rakenteeseen. Sillä oli oikeus päättää siitä, mihin se menonsa kohdistaa.

Karjalan budjetin tulorahoitus perustui lähes yksinomaan metsätalouteen. Sillä oli oma metsätrusti Karelles. Ja sen maksamiin veroihin perustuikin budjetin tulorahoitus. Vuonna 1924 sen osuus Karjalan tulorahoituksesta oli 80 prosenttia.

Komentotalous alkoi kuitenkin korottaa ääntään. Vuonna 1926 Neuvostoliitto tarvitsi kipeästi valuuttaa, jolla se voisi hankkia ulkomailta koneita ja laitteita. Karelles määrättiin tuottamaan puutavaraa lähes yksinomaan Neuvostoliiton vientiä varten, mikä supisti käytettävissä olevia varoja oman taloutensa kehittämiseen. Gylling protestoi keskusvallan päätöstä ja onnistui vaatimuksissaan. Kesällä 1927 Karjalalle ryhdyttin maksamaan tulonmenetyksistä johtuvia vientipalkkioita. Taloudelliset menetykset siis korvattiin mutta samalla tasavalta tuli yhä riippuvaisemmaksi keskusvallan poliittisista päätöksistä. Ja niinhän siinä kävi, että Karjalan talous sidottiin osaksi yleisliittolaista suunnitelmataloutta. Se tapahtui vuotta ennen ensimmäisen viisivuotiskauden alkua.

Budjettioikeus arvioitiin uudelleen. Sitä tosin jatkettiin vuosi kerrallaan mutta protestien jälkeen. Keskitetyssä suunnitelmataloudessa Gylling saattoi todeta vain hävinneensä.

…

Gyllingin tavoitteena oli värvätä ammattitaitoista työvoimaa alueelleen. Työvoiman tarve oli polttava, muttei minkä tahansa. Gylling halusi luoda kansallisvaltion idean pohjalta Karjalasta kielellisesti eheän tasavallan. Sen vuoksi hän halusi kehittää suomen kielen opiskelua ja käyttöä tasavallassa. Sitä varten mm. neuvoteltiin amerikansuomalaisen ammattitaitoisen työväestön saamisesta tasavaltaan. Toisaalta Gyllingin suomalainen hallinto alkoi olla yhä enemmän vaikeuksissa kaikkialta työntyvän venäjänkielisen ammattitaidottoman työvoiman kanssa. Keskusvalta käytti eräänlaista hivutustaktiikkaa.

Venäjän federaation talouden suunnittelukomitea (GOSPLAN) teki tammikuussa 1926 päätöksen siirtolaisuuden laajentamisesta Venäjän luoteisosissa eli Karjalassa ja Muurmannin alueella. Tuo tehtävä annettiin Muurmannin rautatien siirtolaisuusosaston hoidettavaksi ja Karjalassa voitiin siihen lähinnä vain mukautua, ainakaan kapinointi ei kannattanut. Päätös vahvisti osaltaan keskusvallan asemaa ja totta kai Gylling vastusti sitä, koska se rikkoi aikaisemin hyväksyttyjä periaatteita Karjalan itsehallinnosta. Suunta oli sama koko Neuvostoliitossa: keskusvirastot alkoivat pikkuhiljaa laajentaa toimivaltuuksiaan autonomioiden ja tasavaltojen alueilla.

Kangaspuron mukaan (S. 205) päätös oli Karjalalle erityisen kipeä, sillä siinä kajottiin Karjalan itsehallinnollisiin oikeuksiin. Gyllingin yhtenä keskeisenä pyrkimyksenä oli nostaa alueella karjalais- ja suomalaisväestön itsemääräämisoikeutta. Nyt tuon GOSPLANin päätöksen myötä Karjalalta vietiin mahdollisuus itse vaikuttaa   siirtolaisvirtaan ja sen kansalliseen koostumukseen. Ratkaisulla pyrittiin yhä enemmän sekoittamaan eri kansallisuuksia. Väestönsiirrot on Neuvostoliiton myöhemmässäkin kehityksessä ollut tuttu ilmiö (mm. Neuvosto-Virossa). Gylling halusi toteuttaa politiikkaansa alkuperäisen idean eli korenizatsija-politiikan mukaisesti edistäen alueen omaa kansallista hegemoniaa. Siihen kuului suomalaisasutuksen ja suomen kielen käytön vahvistaminen. Nyt päätöksen katsottiin ohjaavan resursseja ja talouden painopistettä paikallisesti johdetusta toiminnasta federaatiokeskeiseen suuntaan. Siirtolaispolitiikkaa alkoi nyt määrätä keskusvaltaa edustava taho, eli rautatien kombinaatti.

Tuolloin pystyttiin kuitenkin vielä toimimaan keskushallinnon määräyksiä vastaan. Siinä lie auttanut Gyllingin neuvottelutaito.  Karjala protestoi päätöstä, mikä jäädytti sen toteutumisen.  Kiista jatkui vuosia. Suunta oli kuitenkin yksi, protesteilla vain viivytettiin lopullista ratkaisua. Tässä tapauksessa Karjalan kansallisuuskysymys oli sivuseikka valtakunnallisia teollisuuden ja maatalouden kehittämissuunnitelmia luotaessa. Gylling ei kuitenkaan halunnut luotavaksi tilannetta, jossa teollisuus ei olisi Karjalan omien talouselinten valvonnassa.

Kyse oli isoista asioista. Karjalan oma vientitrusti Karelles sai kilpailijakseen keskusvallan tukeman Shelles-yhtymän. Karelles oli Karjalan metsävaroja käyttäen noussut Neuvostoliiton toiseksi suurimmaksi puutavaran vientitrustiksi. Sillä oli ratkaiseva asema Karjalan taloudelliseen ja myös yhteiskunnalliseen kehitykseen. Nyt tuo tilanne oli uhattuna. (Kangaspuro, s. 204.)

Gylling teki voitavansa. Karjala halusi häätää Shellesin alueeltaan ja saada käyttöönsä sen sahat. Kiista jatkui aina 30-luvun alkuun saakka monissa eri instansseissa. Tuolloin olivat tuonkaltaiset valitusprosessit Neuvostoliitossa vielä mahdollisia. Laillisuuteen saattoi vielä luottaa eikä keskusvallan määräysvalta ollut yksioikoinen. Lopulta päätös oli Karjalalle suotuisa. Kombinaatti Shelles lakkautettiin ja sen toiminnot liitettiin Karjalan omiin talousyksiköihin. Se oli kuitenkin eräänlainen nahkapäätös. Alkaneen viisivuotissuunnitelman myötä Karjalan oma vientikiintiö oli korotettu lähes kaksinkertaiseksi. Lisäksi Karellesin itsenäistä toimintaa rajoitettiin. Se ei voinut enää myydä itse puuta Neuvostoliiton sisämarkkinoille. Keskusjohto määräsi hinnan, joka oli Karjalan kannalta tappiollinen.

Moskova määräsi Karjalalle kiintiöt laskien ne suhteessa alueen metsävaroihin. Karjala puolestaan oli perustanut omat laskelmansa tuotantoresursseihin. Neuvostoliiton oma teollistamisen tarve oli valtava. Se vaati puun vientimäärien jyrkkää kasvattamista. Siksi Karjalalle määrättiin ylisuuria tuotantotavoitteita.  Näin Karjala oli puun ja kuoren välissä. Se joutui ohjaamaan kaikki toimenpiteensä noiden tavoitteiden toteuttamiseen. Ei ollut mahdollisuuksia monipuolistaa omaa tuotantorakennetta.

Vielä vuonna 1929 Gylling yritti esittää vaatimuksia Karjalan metsätalouden jalostusasteen nostamisesta ja raakapuun viennin supistamisesta. Siinä näkymässä Karjalaan olisi voitu kehittää kannattavaa metsäteollisuutta eikä olisi jääty keskusvallan panttivangiksi. Nyt oltiin pakkotilanteessa. Vuonna 1928 alkaneen viisivuotissuunnitelman määrätessä kiintiöt alueen omilta suunnitelmilta putosi pohja. Karjala keskitti kaikki voimavaransa Moskovassa asetettujen kiintiöiden täyttämiseen. Siitä huolimatta tavoitteissa jäätiin jälkeen. Samalla myös muu yhteiskunnallinen kehitys halvaantui. Talous yksipuolistui ja mm. maatalous taantui resurssi- ja työvoimapulan vuoksi.

Karjalan autonomian kannalta erityisen suuri takaisku tapahtui vuonna 1930, kun Karelles alistettiin Moskovan johtamaksi yleisliittolaiseksi trustiksi. Karjalan hallitus menetti sananvaltansa alueen suurimman yhtiön toimintaan. Samalla menetettiin mahdollisuus vaikuttaa tasavallan elinkeinorakenteen ja sen mukana yhteiskuntapolitiikan peruskysymyksiin. Tehtäväksi jäi luoda pelkästään edellytykset muualta johdettujen metsäyhtiöiden toiminnalle. (Kangaspuro, s. 207.)

Käytännössä Karjala menetti omat budjettioikeutensa, joiden myötä se oli jossain määrin kyennyt toimimaan oman alueensa hyväksi.  Tämä kehityssuunta oli tulosta yleisestä Neuvostoliitossa vallinneesta keskittämis- ja yhdenmukaistamiskehityksestä. Tämän kehityksen mukana Karjala joutui yhä enemmän riippuvaiseksi Venäjän federaation sille myöntämistä avustuksista.

Oltiin siirrytty kehitysvaiheeseen, jota pelättiin jo vuonna 1920, kun vaadittiin Karjalalle omat taloudellisen itsehallinnon elimet. Niiden tarkoituksena oli ollut estää Karjalaa joutumasta riippuvaiseksi keskusvallan vaihtuvista poliittisista suhdanteista ja virkamiesten mielivallasta.

Vuonna 1931 Venäjän federaatio laski Karjalalle suuntaamiaan avustuksia välittämättä Karjalan omista laskelmista. Gyllingin johtama Karjalan hallinto protestoi keskusvallan päätöstä. Gylling onnistui saamaan protestin läpi ja avustusten määrää lisättiin. Yhtä kaikki tapaus osoitti, että oltiin yhä enemmän riippuvaisia keskusvallan ja sen virkamiesten harkinnasta. (Kangaspuro, s. 209.)

VANKILEIRIT

30-luvun alussa Karjalan talous sidottiin pakkotyöleireihin. Jo Shelles-yhtymä oli käyttänyt metsätöissään talonpoikien sijaan Solovetskin pakkotyöleirin vankityövoimaa. Solovetskissa oli vuonna 1928 noin 28 000 vankia, joista huomattava osa työskenteli Karjalan alueella. Shelles toimi mielivaltaisesti piittaamatta ammattiliitosta ja sopimuksista. Toki myös Karjala olisi ollut valmis vankityövoimaan, mutta se ei halunnut viedä sen myötä talonpojilta ansiomahdollisuuksia.  Keskusjohtoisen Shellesin intresseissä ei ollut paikallisten talonpoikien aseman parantaminen.

Karjalan elämään jätti jälkensä myös Vienanmeren kanavahanke. Kyseessä oli Neuvostoliiton sisäaisainkansankomissariaatin päätös. Rakennusprojektista tuli itsenäinen toimija keskelle Karjalaa. Karjalan päättävillä elimillä ei ollut oikeutta puuttua sen toimintaan, mutta se vaikutti taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti Karjalan kehitykseen.

Tuo ns. Stalinin kanava ulottui Ääniseltä Karjalan halki Vienanmerelle ja se rakennettiin pakkotyövankien voimin. Rakennustyöt alkoivat vuonna 1931, kanava valmistui 1933. Itse J. Stalin osallistui kanavan avajaisristeilylle.

Pakkotyövankeja oli rakennustöissä mukana laskelmista riippuen 125 000 - 140 000. Heidän asuttamisensa aiheutti monia sosiaalisia ja myös poliittisia ongelmia. Kanavan hallinto perusti useita taajamia, joissa asui pääasiassa entisiä talonpoikia ja kulakkeja. Elintarvikehuollosta ja asutusten muusta infrasta huolehtiminen jäi Karjalan hallituksen tehtäväksi. Omien elintarvikeongelmien ja nälkäongelmien kanssa painivalle Karjalalle se oli ikävä tehtävä. Gylling pyysi keskusvallalta turhaan apua. (Kangaspuro, s. 212.)

Kehitys johti siihen, että vuonna 1935 alettiin voimistaa kanavan kombinaatin roolia Karjalan metsäteollisuudessa. Näin ollen viimeistään tässä vaiheessa huomattava osa Karjalan metsätöistä teetettiin pakkotyövangeilla. Vuosina 1938 ja 1939 kanavan kombinaatin osuus Karjalan metsätöistä oli yhtä suuri kuin Karellesin ja muiden metsätrustien. Kombinaatti rakennutti jopa paperitehtaan Segezhaan, joka valmistui vuonna 1938. Myös Pudosiin tuli oma metallurginen kombinaatti. Niiden toimintaan asetettiin suuria toiveita.

Kanavan hallinnolla oli 22 pakkotyöleiriä, joista Segezhan paperitehtaan rakennustyömaa oli suurin.  Vuonna 1938 siellä työskenteli 8087 vankia. Kaikkiaan leireillä oli sinä vuonna 83 810 vankia. Suuren terrorin vuosina määrä lähes kaksinkertaistui. Vankileirit mullistivat Karjalan kehitysnäkymät. Jo pelkästään Stalinin kanavan työleireillä olleiden vankien määrä oli ollut noin viidennes koko Karjalan väkiluvusta. Pakkotyövankien suuri määrä ei voinut olla heijastumatta koko tasavallan elämään. (Kangaspuro, s. 213.) Kanavasta voi lukea myös täältä.

Amerikansuomalaiset

Karjalan kehitykseen vaikutti myös amerikansuomalaisten saapuminen.  Se oli suurimmillaan vuosina 1931 ja 1932. Heistä odotettiin Karjalan taloudelle piristysruisketta ja suomalaiselle kulttuurielämälle kukoistusta, ja paljon nuo kaukaa tulleet siirtolaiset saivatkin aikaan. Tosin kovaa kädenvääntöä heistä käytiin, koska turvallisuusviranomaisten kannalta rajaseudulle asettuva suomalaisasutus toi mukanaan riskin. Gylling perusteli omia vaatimuksiaan sillä, että ammattitaitoisten työläisten tuottavuus oli kaksi-kolme kertaa suurempi kuin sesonkityövoiman (Kangaspuro, s. 243).

Kaikkea Gylling ei kuitenkaan saanut läpi. Ehdotus Suomesta värvättävistä metsätyömiehistä pysähtyi alkuunsa. Viranomaiset olivat huolissaan siitä, että suomalaisilla tulisi säilymään rajantakaiset perhe- ja sukulaissiteet. Lisäksi heidän saapumisensa heikentäisi Suomen vasemmistoa. Amerikansuomalaisten saapumista turvallisuusviranomaiset (OGPU) vastustivat sitkeästi mutta joutuivat sen pitkin hampain hyväksymään, koska puolueen edustajakokous katsoi vuonna 1930 asiaan positiivisemmin.

Mainitsin jo, että heti vallankumouksen jälkeen nousi kysymys Amerikan ja Kanadan suomalaisten houkuttelemisesta Karjalaan. Heti 20-luvun alussa Edvard Gylling ryhtyi toteuttamaan ajatustaan karjalais-suomalaisesta autonomiasta. Hän toimi kansallisvaltioidean pohjalta. Eikä hänen mielessään suinkaan olleet pelkät kansalaissodassa hävinneet punaiset. Harvaan asuttu Karjala tarvitsi kehittyäkseen lisää työvoimaa ja rapakon takana tajuttiin olevan innostunutta ja innovatiivista väkeä. Neuvosto-Venäjällä kansallisille vähemmistöille annettiin valta kehittää alueittensa hyvinvointia oman etnisyytensä pohjalta. Gylling näki, että tuon aikainen hajanainen ja taloudellisesti jälkeenjäänyt Karjala oli saatava nousuun. Se tapahtui etnistä identiteettiä kehittämällä. Hänen mielestään suomen kielestä oli tehtävä alueen karjalaismurteita yhdistävä virallinen kieli. Karjalassa monet protestoivat tuota ajatusta, mutta Gyllingillä oli Leninin ja muiden vallan keskiössä olleiden henkilöiden tuki.

Amerikan kommunistisessa liikkeessä toiminut siirtolaisuuden päävärvääjä Matti Tenhunen kävi ensimmäisten kerran Karjalassa jo 20-luvun alkupuolella. Asia pantiin tuolloin vireille. Kyseessä oli pitkä prosessi. Kädenvääntöä oli monenlaista. Viimein 30-luvulla tulivat ensimmäinen suuri ryhmä. Tuolloin Kanadassa ja USA:ssa laskettiin asuneen 132 000 suomalaista, joten potentiaalia oli. Värväystoiminta kävi vilkkaana. Mukana toiminnassa oli myös Komintern. Matti Tenhusen ohella värvääjänä oli mm. Oscar Corgan, alkuluvussa mainitsemani Meimi Sevanderin isä. Yhtä lukuun ottamatta värvääjät itse muuttivat myös Karjalaan. Heistä Corgan viimeisten joukossa vuonna 1934. Sekä Tenhunen että Corgan saivat osakseen kurjan kohtalon vuonna 1938. 

Matti Tenhunen ja Oscar Corgan. Sandarmoh.

…

Pysyn kuitenkin vielä 20-luvussa. Nimittäin ennen joukkomuuttoa Venäjälle ja myös Karjalaan siirtyi Amerikan mantereelta pienempiä siirtolaisryhmiä. He perustivat osuustoimintaperiaatteen pohjalta toimivia kommuunoita. Se kertoo amerikkalaisten innostuksesta. Haluttiin rakentaa omin käsin paratiisia, luoda tyhjästä paikkoja, joissa näkyy oman käden jälki.

Neuvostoliittoon perustettiin ensimmäinen amerikansuomalaisten oma osuuskunta eli kommuuna jo vuonna 1922. Sen nimeksi tuli Kylväjä. Se luotiin Rostovin alueelle Etelä-Venäjälle. Lokakuun 13. päivänä sinne saapui 88 amerikansuomalaista. Siitä tuo kommuunan rakentaminen lähti liikkeelle.  Sen jokainen jäsen toi mukanaan alkupääomaa. Keskimäärin perheet luovuttivat noin 500 dollaria. Sen lisäksi tuli keräysvaroja. Yksittäinen jäsen Emil Vilen luovutti peräti 10 000 dollaria. Mukanaan heillä oli uutta tekniikkaa ja työvälineitä, kuten traktori puimakone ja kuorma-autoja.

Itse asiassa se ei ollut ensimmäinen. Saman vuoden toukokuussa lähti yhdeksänmiehinen joukko auttamaan Neuvosto-Karjalaan auttamaan vesistöjen hyödyntämisessä. He olivat perustaneet Yhdysvaltain länsirannikolla kalastusosuusliikkeen. Saavuttuaan ensin Petroskoihin he siirtyivät sieltä Vienan meren rannalle. Paikka nimettiin Knösäsiksi. Vuoteen 1929 asti heidän kommuunansa tuotti voittoa. Asukkaat olivat rakentaneet mm. säilyketehtaan ja hankkineet Suomesta Sahan. Kun siten NEP-kausi loppui, tulot loppuivat ja työinto Knösäsissa sammui. Työntekijät hajaantuivat eri paikkoihin. Osa jäi Karjalaan, osa meni Moskovaan autotehtaalle ja joku muutti takaisin Yhdysvaltoihin. (Sevander, s. 48.)

Palataan Rostoviin ja sen Kylväjä-osuuskuntaan. Kuten yllä totesin, Venäjälle ei tultu tyhjin käsin. Varojen keruu Venäjän Avun rahastoon toimi. Ilmeisesti amerikansuomalaisten Kylväjään tuomat traktori, puimakone ja kolme Fordson kuorma-autoa olivat ensimmäiset laatuaan koko Venäjällä.  Paikallinen väestö kävi suu auki töllistelemässä näitä jättimäisiä koneita, jotka suorittivat kymmenien ihmisten työt.

Alussa oli vaikeuksia, koska oltiin mustan mullan alueella ja uudet siirtolaiset eivät olleet varautuneet arotuulien tuhoavaan voimaan. Mutta epäonnistumisista otettiin opiksi. Kylväjäläiset Istuttivat puustoa suojavyöhykkeeksi. Viljelykset alkoivat tuottaa satoa. Puusuojavyöhykkeistä tuli Etelä-Venäjällä hyvin yleisiä. Ne ovat siis amerikansuomalaisten siirtolaisten alulle panemia. (Sevander, s. 48-50.)

Kylväjä menestyi, siihen tultiin tutustumaan ulkomaita myöten. Mutta Stalinin vainojen aikana se ei ollut enää mikään meriitti. 30-luvulla toiminta tyrehtyi. Monet kommuunan asukkaista muuttivat Karjalaan.

…

Myös Karjalan alueelle Aunukseen perustettiin vuonna 1926 suurempi osuuskunta eli kommuuna nimeltään Säde. Sen asukkaat olivat samanlaisia Amerikasta tulleita innostuneita uudisraivaajia, kuin Kylväjässä. He olivat kaivoksissa tottuneet raskaaseen työhön. Nyt heitä veti Karjalaan synnyinmaan läheisyyden ohella myös se, että Neuvosto-Venäjällä luvattiin ilmaiseksi maata viljelykseen ja karjankasvatukseen. Varsinaisesti valmistelut Yhdysvalloissa oli aloitettu jo vuonna 1922 Cobaltissa, Kanadassa. Rahaa säästettiin lähtöön mennessä noin 14 000 dollaria.

Säteessä toimittiin samoin kuin Kylväjässä. Tulot ja menot olivat yhteisiä. Yhteisöllisyys oli tiivistä. Lasten terveyteen ja hyvinvointiin panostettiin paljon.

Osuuskunta ylsi hienoihin tuloksiin. Vuonna 1928 karjatalous tuotti 40 prosentin voiton. 30-luvun alkupuolella kommuuna kasvatti oman viljansa ja toimitti Aunuksen kolhooseille siemenviljat. Säde herätti Kylväjän tavoin paljon kiinnostusta.

Tuollaisen kommuunan luonteeseen kuului hyvin tiivis yhteisöllisyys. Osuuskuntalaisten joukossa oli muusikoita, laulajia, tanssijoita ja urheilijoita. Se järjesti iltamia ja kilpailuja, joihin saapui paljon osanottajia.

Ensimmäiset uhkaavat merkit tulivat vuonna 1935. Neljä perustajajäsentä vangittiin ja perheet karkotettiin pohjoiseen. Se päättyi vielä onnellisesti, kun karkotetut pääsivät palaamaan ja vangitut vapautettiin, mutta seuraava kerta oli jo romahdus. Kesken työkiireiden NKVD tuli ja vei kaikki työstä likaiset miehet mukanaan. Sen koommin heitä ei nähty.

Kolmas osuuskunta oli maatalouskommuuna Työ, joka aloitti toimintansa 1927. Se sai paikkansa Leningradin läänistä. Asukkaita oli 28 perheestä. Yhdysvalloissa siirtolaiset olivat saaneet kokoon peräti 100 000 dollaria, joilla voitiin hankkia koneita ja varusteita. Elämäntapa oli samanlaista kuin kahdessa edellisessä. Paikalliset asukkaat ihmettelivät sivusta, kun kaikki kävivät yhtä aikaa saunassa ja söivät samaa ruokaa yhteisestä kattilasta. Enemmän kuitenkin hämmästeltiin hienoja maatalouskoneita ja työvälineitä. Myös osuuskunnan tuotantotulokset olivat hyviä. Kommuunasta voitiin toimittaa Leningradiin ensiluokkaisia tuotteita. Asukkaat järjestivät myös erinäisiä tapahtumia, joista myös muut lähistön asukkaat innostuivat. (Sevander, s. 50 – 55.)

Sevander toteaa, että osuuskunnan saavutukset herättivät ihailun ohella myös kateutta. Oli tuhopolttoja ja myös karjaa myrkytettiin. Usko työhön hiipui. Osa asukkaista palasi Amerikkaan, osa muutti Karjalaan. Myöhemmin monet joutuivat Karjalassa vainon kohteeksi. Niin ikään Säteen väki hajaantui eri paikkoihin.

Sevander toteaa, että amerikansuomalaisten perustamat osuuskunnat saivat maatalouden tuottamaan. Pakkokollektivisointi kuitenkin tuhosi Neuvostoliiton maatalouden.

Yksi aikoinaan Kylväjään perheineen saapunut ja elämässään rankasti pettynyt oli Benjamin Koskinen. Karjalaan siirtymisen jälkeen alkoivat perheen traagiset vaiheet. Joukkovangitsemisten aikaan hän kävi luovuttamassa puolueen jäsenkirjansa  Petroskoissa.  Pian mies pidätettiin ja hänet tuomittiin 25 vuodeksi vankeuteen.  Benjamin anoi kuolemantuomiota. Poikansa hän oli jo menettänyt terrorille ja vaimo oli menehtynyt muuten. Isä ehti sanoa viimeist sanansa tyttärelleen, joka oli siis ainoa elossa ollut sukulainen (Sevander, 52):

”Turmelin kaikkien elämän. Kyllä minä olin kaikille rakkaimmilleni vihollinen.” 

Sevanderin teoksen pohjalta tässä hieman tilastotietoa Amerikasta saapuneista suomalaisväestöstä. Neuvosto-Venäjälle ja Neuvostoliittoon saapuneita oli noin 5 800. Amerikkaan tai Suomeen tuolloin palanneita  oli reilut 1400. Tapaturmaisesti kuolleita oli noin 80, vainoissa menehtyneitä noin 1000 ja sodassa kaatuneita noin 270. Teosta julkaistaessa laskelmat olivat vielä kesken.  (Sevander, s. 177.)

Käsittelen seuraavaksi 30-luvulla alkanutta siirtolaisuutta. Amerikansuomalaisten tullessa suurina määrinä elettiin aikoja, jolloin Gylling oli menossa pakkosuomalaistamisen tielle. Federaation paineet olivat kovat. Karjalan väestö kasvoi huimaa vauhtia, mutta suurin osa muuttajista oli venäläisiä. Gylling halusi silti toteuttaa itsepintaisesti omaa tehtäväänsä. Kuitenkin samaan aikaan Tverin alueella luotiin oma Karjalan kirjakieli. Tverissähän etnisiä karjalaisia oli enemmän kuin Karjalassa. Ja vuosikymmenen puoliväliin mennessä myös Karjalassa nousi suomen ja venäjän rinnalle tasavallan kielenä, mikä oli tasavallan suomalaisjohdolle suuri arvovaltatappio.

Muutto alkoi vuonna 1930. Vilkkaimmillaan se oli  vuonna 1931. Vuonna 1935 saapui joku yksittäinen henkilö, mutta käytännössä se oli silloin jo hiipunut. Mainitsin jo yllä, että Meimi Sevanderin isä oli yksi värväreistä ja hän tuli perheineen viimeisten joukossa.

Oli niitä, jotka palasivat melko nopeasti takaisin. Viesti kiiri karuista oloista ja ongelmista, mutta optimismiin vihkiytyneiden siirtolaisten päätöstä nuo puheet eivät saaneet kääntymään. Monet palanneet vaikenivat asiasta ja nuolivat hiljaa omat haavansa.

Amerikasta tulleet olivat motivoituneita ja innostuneita, valmiina työntekoon ja uuden yhteiskunnan rakentamiseen. He toivat mukanaan koneita, laitteita ja työvälineitä. Useat möivät omaisuutensa ja tulivat perheineen täynnä optimismia. Osa tuli yksin tutustumaan ja heistä monet palasivat nopeasti takaisin.

Amerikkalaiset loivat Karjalaan omaa kulttuurielämää. Esimerkiksi Petroskoin kaupunki koki heidän tulonsa myötä uudenlaista elämää ja kukoistusta.

Hyvään tottuneille amerikkalaisille olot olivat toki kaameat. Ei sitä syvällä sydämessä hehkunut kommunistisen aatteen palokaan kyennyt kaunistamaan. Toki oloihin oli varauduttu. Neuvokkaat siirtolaiset rakensivat nopeassa tahdissa itselleen asuntoja, joiden erikoista ulkonäköä tulivat paikalliset asukkaat joukolla töllistelemään. Jatsi alkoi soida, ja muukin kulttuurielämä kukoisti. Paikallinen urheiluelämä koki nousunsa. Painija Sulo Kokko ryhtyi valmentajaksi ja nosti paikallisen painin koko Neuvostoliiton tasolla huipulle.

Mutta palaajia oli paljon, noin 1 000. Se onnistui alkuvaiheessa, kun tulijat eivät olleet vielä luopuneet lähtömaansa (Yhdysvaltojen tai Kanadan) passistaan. Jotkut palasivat myös Suomeen.

Hassua oli se, että Amerikkaan oli palaajien mukana tullut oloista karkeaakin palautetta mutta siitä huolimatta jotkut olivat vielä valmiita lähtemään. Sama koske tietysti myös Suomen loikkareita. Yksittäisiä maahanmuuttajia virtasi rajan yli. Kaikkinainen kritiikki leimattiin porvariston propagandaksi. Tietysti ideologinen sota oli rajua.

Kritiikki kohdistui jonkun verran värvääjiin, mutta siltä kritiikiltä meni pohja, kun lähes jokainen värvääjä oli muuttanut muiden mukana ja joutui uudessa kotimaassaan luopumaan hengestään. Värvääjät eivät olleet olleet toimessaan henkilökohtaisen hyödyn vuoksi eikä heitä voitu laittaa vastuuseen.  

Sevanderin mukaan värvääjät eivät kaunistelleet Karjalan oloja (s. 37). He päinvastoin varoittivat, että Karjala oli kehittymätöntä seutua ja työ tulisi olemaan raskasta. Mutta Karjala-kuume oli iskenyt. Moni halusi lähteä rakentamaan unelmaa.  He uskoivat itseensä uudisraivaajina. Kun sitten omaisuus meni, niin suuressa pettymyksessä viha kohdistettiin värvääjiin.

Loppujen lopuksi lähtijöillä oli kuitenkin niukat tiedot Neuvostoliiton oloista. Värväreiden varoituksista huolimatta monet näkivät vain Neuvostoliiton itsensä luoman ”näyteikkunan” maailmalle. Olihan tuon värväysbuumin aikana jo Neuvostoliitossa meneillään väestön pakkosiirtoja Siperiaan ja Kaukoitään. Sitä ei kuitenkaan tuolloin nähty ja tajuttu.

Lähtijöistä oli vain 30 prosenttia työttömiä. Tärkein lähdön syy oli ideologinen. Joukossa oli korkeatasoisia ammattimiehiä, jotka jättivät taakseen hyväpalkkaiset työt. Jotkut saivat jopa työnantajaltaan lupauksen saada vanha työpaikka takaisin, jos matka ei kestänyt pitempää kuin vuosi. On niitä, jotka palasivat ja saivat jatkaa entisessä työssään.

Taustalla oli ajatus, että lähtijät voivat kouluttaa paikallaista väestöä ammatteihin. Siksi lähtijät valittiin tarkasti keskeisistä ammateista. Pääasiassa lähtijän piti matkaa matkansa itse, tosin avustustakin jonkin verran saatettiin jakaa. Koneiden ja laitteiden osto oli tarkoin suunniteltua, samoin lähettäminen.

Neuvostoliitollakin oli viralliset siirtolaiskriteerinsä, joissa kiinnitettiin huomiota tulijoiden ammattitaitoon ja ideologinen luotettavuuteen sekä siihen, että he voivat tuoda mukanaan maan kipeästi tarvitsemia koneita ja työkaluja.

Amerikan puolella kiisteltiin, sillä kommunistit eivät itse hyväksyneet minkäänlaista Neuvostoliiton arvostelua, sosialistit puolestaan olivat taipuvaisia jyrkkäänkin arvosteluun. Yhdysvaltojen kommunistinen puolue itse vastusti värväytymistä, sillä se heikensi puoluetta.  Tämä sama syy vallitsi 30-luvun Suomessa. Pelättiin, että liian vilkas lähtö voi vaikuttaa maan poliittiseen kenttään. Kommunistinen puolue oli luonnollisesti tuolloin maan alla.

…

Mayme Sevanderin kirja Vaeltajat on monin paikoin järkytystä herättävää luettavaa. Tarkoitan sillä sitä, että niin moni ihmiskohtalo saa sen kautta valaisunsa. Vaikka amerikansuomalaisia kai lukemani mukaan kohdeltiin lempeämmin kuin Suomesta tulleita loikkareita, niin julmuutta hekin saivat kokea. Unelmat romahtivat. Jokainen siirtolainen ansaitsisi oman laulunsa. Meimi itse oli 30-luvun lopussa vielä koulutyttö ja sai sen vuoksi jäädä tarkkailijaksi, vaikka kyllä moni hänen ikäisensä muusikkolahjakkuuskin sai kokea loppunsa telottajaryhmän edessä.

Yksi esimerkki ammattitaitoisesta miehestä ja hänen kohtalostaan on seppä Einari Wikströmin tarina, josta Meimi Sevander kertoo (s. 124). Mies oli vanha punakaartilainen, joka saapunut vuonna 1931 kolmilapsisen perheensä kanssa Kanadasta Matroosaan sosialismia rakentamaan. Kanadaan hän oli tullut Helsingistä sisällissodan pyörteistä. Minulle Wikström jäi elävänä mieleen, koska Meimi Sevander viittaa hänen elämäntarinansa yhteydessä venäläisen klassikkokirjailijan Nikolai Leskovin (1831-1895) kertomukseen ”Vasenkätinen” (Левша). Se sattuu nimittäin olemaan minulle venäläisen kirjallisuuden suosikkitarinoita. Tuossa tarinassa kerrotaan  taitavasta sepästä, joka pystyi kengittämään kirpun ja pääsi sen myötä itse tsaarin suosioon. Wikström oli Sevanderin mukaan samanlainen taituri. Hänellä teetettiin kaikki vaativimmat työt, joita muut eivät osanneet. Vuonna 1938 mies vangittiin ja tuomioksi tuli tyypillinen kymmenen+kymmenen, ensin vankeutta ja sen jälkeen karkotus. Mies selvisi kuin ihmeen kaupalla ja pääsi vuonna 1957 palaamaan Karjalaan kotipaikkaansa Matroosan pikkutaajamaan. Mies oli silloin jo vanhentunut (s. 1895) eikä terveys ollut kummoinen. Kuitenkin puolueen edustaja tuli ehdottamaan miehelle paluuta puolueeseen. Tyttäret ajoivat tämän agitaattorin pois. Huolimatta rankoista Siperian vuosista Seppä Einari jaksoi elää vielä yli 30 vuotta, kuolema tuli 94-vuotiaana.

Rankimpia kokemuksia Sevanderille olivat ne, kun vietiin nuoria ja lapsia. Esim. eräästä perheestä vietiin juuri avioitunut poika, jonka perheeseen oli vastikään syntynyt tytär.

…

Sevander kertoo koskettaavasti näyttelijänä troimineen monilahjakkuuden Eino Prykän tarinan. Hänen lopullinen kohtalonsa sinetöityy Jukka Rislakin vuonna 2013 julkaistusta teoksesta Vorkuta.

Siinä on monenmoisia vaiheita. Seikkailua seikkailun perään, aikaa vankaudessa, väliin vapautta ja taas vankeutta. Sodan aikana hän joutuu myös suomalaisten sotavangiksi, mutta palautetaan rauhan neuvottelujen myötä.  Kuin ihmeen kaupalla hän selviää hengissä – ei kuitenkaan aivan selviä.  Hän on vankilasta vapautettuna palannut Aunukseen, jossa tuolloin toimi  suomalainen teatteri, ja aloittanut taas kerran uran näyttelijänä. Vankilassa hän oli varmasti harjoittanut itsetutkistelua ja vakuuttanut lojaalisuuttaan isänmaalle. Se ei kuitenkaan riittänyt. Koittaa eräs teatteriesitys vuonna 1952. Annetaan Sevanderin kertoa.

Teatterissa oli Uljas Vikströmin näytelmän Uudet ystävät ensi-ilta. Näytelmästä jäi useimmille aika vähän mieleen, tunnelma ol kireä ja jännittynyt. Teatterin jokaisen oven ääressä seisoi nuori mies, joka ei varmastikaan kuulunut teatteriyleisöön. Yritin väliajalla mennä kulissien taakse tapaamaan Einoa, mitta sielläkin oli seinä vastassa. Kun näytelmä loppui, yleisö passitettiin nopeasti ulos. Seuraavana aamuna kuulimme, että Eino oli vangittu seuraan teatterista. Hänellä taisikin olla sivurooli, tai vain statistin rooli paljon suuremmassa näytelmässä… Eino sai 25 vuoden pakkotyöleirituomion. Ei mennyt kauankaan, kun hänen vaimonsa, näyttelijätär Jenny Kemova sai tiedon siitä, että Eino oli menehtynyt tapaturmassa jossain pohjoisen kaivoksessa. … Viimeisellä käynnilläni FSB:n arkistossa (1999) sain vastauksen kyselyyni Einosta: häntä ei rehabilitoitu. Syytös maanpetoksesta jäi voimaan.”

Kappaleen loppuvirke jättää minulle arvoituksen:

En siltikään pidä mahdottomana, etteikö viittä kieltä hallitseva komea nuori mies ja lahjakas näyttelijä olisi joutunut ”uusiin tehtäviin”. Löysin nimittäin samankaltaisten salaisuuksien ratkaisuja Suomen sota-arkistosta.” (s. 103)

Jukka Rislakki kertoo teoksessaan Vorkuta!  Eino Prykän tarinan loppuluvun. Sen myötä ymmärtää, miksei häntä rehabilitoitu.  Hän osallistui Vorkutassa vankilakapinaan ja lakkoon kesällä vuonna 1953 ja menetti siinä yhteydessä henkensä.  Hän oli lakkolaisten eturintamassa. Kapina syntyi, kun vankien keskuuteen levisi tieto Stalinin kuolemasta. Kapina toi tulosta: vankien olot paranivat. Eino Prykää se  ei kuitenkaan enää auttanut.

…

Meimi Sevander kritisoi itse auliisti kommunistista järjestelmää, mutta hänen elämässään on kuitenkin tässä suhteessa särö. Hän itse liittyi puolueeseen vuonna 1960. Vuonna 1990 hän siitä erosi. Hän selittää menettelyään hyvin järkeenkäyvästi (s. 74).  

Hän myöntää olleensa tuolloin idealisti. Hän uskoi kaiken muuttuvan Nikita Hruštšovin paljastusten jälkeen. Hän oli tuolloin ottanut vastaan koulun rehtorin viran. Hän halusi saada toimessaan enemmän valtaa. Jos hän ei olisi ollut puolueen jäsen, puoluesihteeri olisi määrännyt hänen asioistaan, hän itse ei olisi saanut aloiteoikeutta. Hän ei halunnut sokeasti totella kaikkia ylhäältä tulevia käskyjä.

Sevander toteaa, että hän itse ei kuulunut nomenklatuuraan, vaan hän oli saavuttanut asemansa kovalla työllä. Myöhemmin hän erosi puolueesta, koska Mihail Gorbatšovin yritykset yhdistää kommunistinen diktatuuri ja demokratia eivät onnistuneet. 

Urho Ruhanen (1907 – 2001)

Neuvosto-Karjalassa aina 2000-luvun alkuun vaikuttaneen Urho Ruhasen muistelmien nimi on Syytettynä suomalainen - Lilja ja Urho Ruhasen elämäntien kirja. Sen on toimittanut yleisradiossa aikoinaan vaikuttanut Juha Virkkunen. Julkaisuvuosi on 1989 eli eletään vielä Neuvostoliitossa.  Kirjassa on omien muistelmien lisäksi Lilja-vaimon miehelleen vankilaan ja pakkotyöleirille lähettämiä kirjeitä. Omana erikoisuutena on niiden lisäksi lyhyitä kommentoivia muistiinpanoja elämän varrelta. Lisäksi siinä on erillisiä artikkeleita Neuvosto-Karjalan kirjailijoista, osin mielenkiitoista luettavaa. Lopussa on vielä Ruhasesta Virkkusen tekemä haastattelu. Se on saatettu joskus julkaista radiossa. Ruhanen ja hänen vaimonsa rankasta kohtelusta huolimatta jäivät uskollisiksi puolueelle nähden velvollisuudekseen puolueen kuvan kirkastamisen.

Urho Ruhasen vaimo Lilja esikoispoikansa kanssa vuonna 1933. Alla Karjalan opettajaopisto vuonna 1928.

Ruhasen elämänvaiheista löytyy muutamia kiinnostavia seikkoja. Lisäksi lukija saa Urhon ja Liljan elämäntarinaa seuratessaan nauttia parin aidosta keskinäisestä läheisyydestä ja perheyhteydestä.

Ruhanen oli valmistunut opettajaksi mutta joutui 50-luvulla sairastuttuaan tuberkuloosiin vaihtamaan 50-luvun alussa uraansa. Tuolloin hän ryhtyi toimittajaksi ja kääntäjäksi. Kun suomen kielen opetus vuonna 1937 lopetettiin, niin myös Ruhanen erotettiin ja sai niskansa syytteet nationalismista. Itse asiassa keväällä petroskoilaisessa Punainen Karjala -lehdessä häntä syytettiin ”nationalistis-fasistisen teorian edustajaksi”. Kun hän sai Petroskoissa potkut työpaikaltaan, hän siirtyi Lenigradin lähistölle Hatsinaan, jossa hän ei ehtinyt kauaa olla, ennen kuin opetus sielläkin lopetettiin.  Hatsina oli Inkerin suomalaisten asuma-aluetta. Hänet pidätettiin ja vangittiin vuonna 1938. Sen jälkeen alkoi pitkä vankila- ja pakkotyökausi. Lopulta vuonna 1947 hän pääsi palaamaan Karjalaan. Häntä pyydettiin heti maalaiskoulun johtajaksi Petroskoin lähistölle, vaikka monet nurisivatkin, miten ”kansan vihollinen” voitiin laittaa opetustyöhön. Petroskoissa oli kuitenkin niitä, jotka olivat arvostaneet hänen elämäntyötään 30-luvun alussa.

Ruhanen oli arvostelusta hyvin hämillään, sillä häntä syytettiin niiden asioiden opettamisesta, joihin häntä oli neuvostoliittolaisessa oppilaitoksessa opetettu. Karjalankielinen ilmaus ”rahvahan vihaniekku” (kansan vihollinen) tuli Ruhaselle tutuksi leimakirveeksi.

Mennään vielä tuohon pidätykseen ja vankeuteen. Pidätyshetkellä perheessä oli kaksi poikaa Raimo ja Reima, mutta vaimo oli raskaana ja perheeseen syntyi vielä kolmas poika: Orvo.

Ruhanen kuului niihin, joita NKVD:n miehet etsivät, mutta joka ei sattunut olemaan ensimmäisellä pidätyshetkellä kotona. Naapuri kertoi vaivihkaa, että ”kiväärimiehet olivat käyneet häntä etsimässä”. Hän oli kuitenkin aatteen mies ja luotti puolueeseensa ja sen oikeudenmukaisuuteen. Hän lähti eräänä päivänä äänestämään. Äänestyspaikalla hänet saatiin pidätettyä.

Hän vietti ensin lähes puolitoista vuotta lähinnä Leningradin Krestyn vankilassa, missä hän tapasi mm. Anna Ahmatovan pojan, tunnetun tiedemiehen Lev Gumiljovin. Hän kieltäytyi tunnustamasta syyllisyyttään, mikä viivytti tuomion julistamista. Lopulta hänet tuomittiin viideksi vuodeksi vankeuteen.

Ruhanen kuljettiin Länsi-Siperiaan. Ennen pitkää myös vaimo ja lapset siirrettiin Siperiaan, kuitenkin heidät asuinpaikkansa olivat hyvin kaukana toisistaan. Lilja-vaimo toimi itse tuolloin opettajana.

Elämäntarinasta minulle on jäänyt mieleen tilanne, kun 50-luvun alussa vaimo hakeutuu puolueen jäseneksi. Sitä varten hän joutuu erityiseen haastatteluun, jossa hänelle tehdään kysymys, miten tämä suhtautui aikoinaan miehensä pidättämiseen ja vangitsemiseen. Liljalta tuli seuraava vastaus:

”Ajattelin silloin ja ajattelen nytkin, että se oli virhe. Jos olisin pitänyt häntä kansanvihollisena, en olisi elänyt hänen kanssaan päivääkään.”

Tuon vastauksen vuoksi hänen anomuksensa hylättiin.

Myöhemmin 1956 Urho Ruhasen tuomio kumottiin. Hän pääsi jälleen Karjalan kirjailijaliiton jäseneksi, jonka perustavassa kokouksessa hän oli ollut vuonna 1934 mukana, ja hän sai kaikki oikeutensa takaisin. Hän sai päätöksen mukaan kahden kuukauden palkan viimeisestä työpaikasta, joka hänellä oli ollut ennen pidätystä.

Tuon päätöksen jälkeen hän pääsi lisäksi muuttamaan Petroskoihin.  Tuota ennen hän ei virallisesti voinut asua Petroskoissa ja kaikista Petroskoin käynneistään hän oli joutunut tekemään tiliä.

Ylipäänsä hänen opetustyötään Vieljärven koulussa seurattiin tarkasti. Kaikkiin pieniinkin ilmiantoihin takerruttiin. Se loi Ruhaseen suuria paineita. Kouluviraston vastuuhenkilöt kuitenkin luottivat Ruhaseen.

Vieljärven koulun opettajat vuonna 1949, keskellä edessä  vielä kansanvihollisen leimaa kantava rehtori Ruhanen.

Sairastumisen jälkeen vuonna 1952 tuli vaikea tilanne, sillä hän sairastui keuhkotuberkuloosiin. Sen vuoksi hän joutui jättämään opetustyöt. Hänelle myönnettiin kyllä eläke, mutta se oli niin pieni, ettei sillä selvitty, vaikka vaimokin oli koko ajan työssä. Olihan perheessä kaikkiaan kuusi henkeä: kolmen lapsen lisäksi myös anoppi. Ja perhe joutui asuman ahtaissa tiloissa. Rahan tarve oli huutava. Ruhanen valitsi käännöstyöt, vaikka häntä pyydettiin myös mm. tiedeakatemiaan.

Myöhemmin myös sekä vaimo että Ruhanen itse liittyivät uudelleen puolueeseen.

Ruhasen teksteissä on monia teräviä kommentteja.  Muistaakseni Virkkunen kysyy Ruhaselta ilmiannoista ja ilmiantajista, mihin tämä toteaa, että nuori sukupolvi saatiin houkutelluksi mukaan valvomaan ja seuraamaan ympäristöään ja tuomaa valvontaelimille julki näkemäänsä ja kuulemaansa. Nuoriso taipui propagandaan ja toivoi sitä kautta saavansa hyötyä omaan asemaansa. Muista lukemistani muistelmista havaitsin sen, kuinka puolustuskyvytön nuori houkuteltiin raportoimaan jostakusta lähipiirin henkilöstä. Jos hän jätti jotain kertomatta, siitä seurasi heti vahinkoa hänen omalle etenemiselle työssä ja opinnoissa.

JATKOA SEURAA

LÄHTEITÄ:

Airola Veikko  Valoisaa ja pimeää. Petroskoi 1991.

Kangaspuro Markku Neuvosto-Karjalan taistelu itsehallinnosta.Helsinki 2000.

Ranta Kalle       Arpi korvassa ja sydämessä. WSOY 2000.

Rislakki Jukka Vorkuta! Vankileirin kapina ja sen suomalainen johtohahmo. WSOY 2013.

Ruhanen Urho Syytettynä suomalainen. Lilja ja Urho Ruhasen elämäntien kirja. Toim. Juha Virkkunen. Oulu 1989

Sevander Mayme                      Vaeltajat. Turku 2000.

Vettenniemi Erkki        Punaisen terrorin todistajat. Neuvostoliitto suomalaisten leirivankien muistelmissa. SKS 2004

Vihavainen Timo ja Irina Takala (toim.) Yhtä suurta perhettä. Bolševikkien kansallisuuspolitiikka Luoteis-Venäjällä 1920-1950-luvuilla. SKS 2000.