Sain
kirjoitukseeni kimmokkeen Pietarissa katsomastani näytelmästä, joka pohjautuu Leo
Tolstoin pienoisromaaniin Kasakat.
Näytelmä kuuluu Pietarin Lensovet-teatterin pienen näyttämön ohjelmistoon. Ensi-ilta
on ollut vuonna 2017. Kyseessä ei ole mikään suuren yleisön esitys. Tila on
pieni ja katsojat ovat läheisessä tuntumassa näyttelijöihin. Henkilöhahmoja on
peräti 15, osa näyttelijöistä on kaksoisroolissa. Olen ollut huomaavinani, että
kiinnostus Tolstoita kohtaan on Venäjällä lisääntymässä, ja näytelmäkin
osaltaan vahvistaa käsitystäni.
Tolstoin teos
ilmestyi vuonna 1863, mutta sen tapahtumat liittyvät kirjailijan 10 vuotta
aikaisempiin kokemuksiin Kaukasiassa Venäjän armeijan palveluksessa. Siinä esiintyvä junkkari Dmitri Oleninin
hahmo on ilmiselvästi kirjailijan oma alter
ego. Pienoisromaani vie lukijansa
maailmaan, jolloin Leo Tolstoin kirjailijan tie oli alkuvaiheessa. Tolstoi
halusi irtautua seurapiireistä, laajentaa maailmankuvaansa ja kehittyä
ihmisenä. Käsittelen kirjoitukseni aluksi näytelmää ja samalla teosta. Etusijalla
on kuitenkin itse kirjailija. Kaukasian vuosien myötä mennään laajemmin
Tolstoin lopulta lyhyeksi jääneelle sotilasuralle ja myös hänen muihin
nuoruuden keskeisiin elämänvaiheisiin.
Tolstoi oli
Kaukasiassa sotapalveluksessa kesäkuusta 1851 tammikuuhun 1854. Sen jälkeen
sotilaan ura jatkui Tonavalla sekä Bulgarian ja Romanian rajalla. Syksyllä
Tolstoi siirtyi Kirimille Sevastopoliin, jossa hän viipyi noin vuoden verran. Vuoden
1855 elokuussa hän vietti Sevastopolin savuavissa raunioissa
27-vuotissyntymäpäiväänsä ja siitä reilun parin kuukauden kuluttua hän lähti
Krimiltä suoraan Pietariin, jossa hänet otettiin vastaan jo valmiina
kirjailijana. Hänen Kaukasiassa viimeistelemänsä esikoisteos Lapsuus oli nähnyt päivänvalon vuonna
1852. Lisäksi oli ehtinyt ilmestyä muutamia Kaukasiaan ja Krimille liittyviä
sotakertomuksia ja kuvauksia. Tolstoi teki heti kirjailijapiireihin tullessaan vaikutuksen.
Sotakokemukset olivat luoneet nuoreen mieheen itsevarmuutta ja
määrätietoisuutta. Sisällä toki edelleen paloi eikä hän pystynyt vielä
muutamaan vuoteen vakiintua paikoilleen.
Kasakat-romaanin
syntyhistoriaan liittyy myös oma tarinansa. Tolstoi kehitteli teostaan monta
vuotta ja oli siitä jo luopumassa. Hän rupesi 60-luvulle tultaessa tekemään
yhteistyötä Russki vestnik
-aikakauslehden päätoimittajan M. Katkovin kanssa. Kun Tolstoille tuli kerran
pelivelkaa, Katkov tuli hänen avukseen ja antoi velan takaisinmaksuun 1000 ruplan
summan. Sen oli määrä olla ennakkomaksu lehteen tulevasta Kaukasiaan ja
kasakoihin liittyvästä pienoisromaanista. Kirja oli jäänyt kesken eikä Tolstoi
tuntunut saavan potkua sen viimeistelyyn. Vuonna 1862 Tolstoi oli jo valmis
palauttamaan tuon summan Katkoville. Nähtävästi tämä ei suostunut ottamaan summaa,
mikä sai Tolstoin vielä paneutumaan teokseen. Se valmistui ja julkaistiin lehden
ensimmäisessä numerossa vuonna 1863. Romaani sai paljon huomiota osakseen.
Kriitikoista monet kiittivät, jotkut arvostelivat. Esimerkiksi Oleninin
ratkaisua paeta sivistyksen parista alkukantaiseen asuinympäristöön eivät
kaikki hyväksyneet tai ymmärtäneet.
Pelihimo ja siitä
johtuvat turhat velat sekoittivat turhan usein nuoren Tolstoin elämänkulkua. Mies
joutui usein niitä pakenemaan eikä hän ilman muiden apua veloistaan selvinnyt. Velat
oli maksettava, siinä oli kyse miehen kunniasta. Naiset olivat toinen heikkous.
Aikamoista nuorallatanssia hänen elämäntiensä on ollut.
Kirsti Ekonen ja Sanna Turoma Venäläisen kirjallisuuden historiassaan (Gaudeamus 2015) käsittelevät
myös Leo Tolstoin Kaukasian vuosia ja kiteyttävätkin asian oikein hienosti (s.
335). Tolstoille Kaukasia oli ennestään tuttu lähinnä romantiikan
kirjallisuudesta, kuten Puškinin ja Lermontovin teoksista. Itse hän loi teoksissaan
siitä realistisemman kuvan. Ekosen ja Turoman mukaan Tolstoi esittää Kasakat-teoksessaan poleemisen vastineen
romantiikan erotisoituneelle Kaukasia-kuvalle. Kiteytys osoittaa mielestäni,
että Tolstoi oli ehtinyt kypsytellä Kasakat-teoksen
näkemystään. Ja ehkäpä – niin uskallan päätellä – hän itse oli sen mukana
kypsynyt ihmisenä. Oleninin ihastuksen
kohde Marjana poikkeaa aikaisemmista kaukasialaisista naiskuvauksista. Hänestä
löytyy itsellisyyttä. Myös Oleninin omat tunnontuskat kertovat kunnioituksesta
eri lailla kuin Puškinin ja Lermontovin teoksissa. Ekonen ja Turoma luovat
myös hyvän katsauksen Tolstoin Kaukasia-aiheisiin teoksiin.
ITSEÄÄN PAOSSA
Näytelmä on
nimeltään venäjäksi ”Beglets” (Беглец), joka tarkoittaa
'karkuria'. Tässä yhteydessä sen voisi suomentaa myös pakoilevaksi
ihmiseksi. Ohjaaja Aidar Zabbarovilla on
ollut nimen valintaan selkeä syy. Sen nimiseksi Tolstoi oli alun perin teostaan
suunnitellut. Hänelle Kaukasia oli ollut kuin pakomatka. Hän oli kyllästynyt
Moskovan seurapiirielämään, mutta ennen kaikkea myös omaan itseensä. Hän oli
levottomassa käymistilassa hakien perustaa omalle maailmankatsomukselleen.
Lähdön konkreettiseksi syyksi on usein mainittu nuoren miehen pelivelat, mikä
lienee osittain totta. Kortinpeluu riskeineen kuului tuolloinkin miesväen
huvituksiin. Tolstoilla se hupi meni usein turhan rankaksi. Tolstoi oli jäänyt
koukkuun haluten pelihimollaan osoittaa lähinnä halveksuntansa rahaa kohtaan. Sotilasuransa
aikana hän ei kuitenkaan onnistunut pääsemään sitä pakoon. Voin paljastaa,
ettei sen jälkeenkään.
Leo mietti tuolloin 1850-luvun alussa kovasti, mitä
elämässään tekisi. Hänellä oli jäänyt lakitieteen opinnot Kazanin yliopistossa
kesken. Hän oli perinnönjaossa saanut omistukseensa Jasnaja poljanan kartanon maaorjineen ja myös sen hoitoon oli halu
keskittyä. Mutta se antoi odottaa. Sotilasurakin kiinnosti. Ja kun Leon vanhin
veli Nikolai palasi joulukuussa 1850 Kaukasiasta, ei Leo enää harkinnut. Hän
halusi seurata isonveljensä jälkiä. Koska Leo oli aatelinen, hänelle avautui
automaattisesti tie upseeristoon. Aateliset hyväksyttiin armeijaan junkkareina,
mikä vastaa aliluutnantin arvoa. Esikuvina Tolstoilla lienevät olleet myös
runoilijat Aleksandr Puškin ja Mihail Lermontov, joille Kaukasian kokemukset
olivat olleet inspiraation lähteenä. Kuten jo totesin, Kaukasiassa Tolstoin
kirjailijan ura pääsi toden teolla alkuun. Tekemisen puutteessa hän alkoi
kirjoittaa ja esikoisteosta seurasi tarkkoihin havaintoihin nojautuvia
kertomuksia, joista ensimmäinen oli vuonna 1853 valmistunut sotakuvaus Hyökkäys.
Näytelmän ja romaanin tapahtumat sijoittuvat Kaukasukselle
Terek-joen rantamille, jossa asustaa kauan aikaa sitten seudulle paennut
kasakkayhteisö. Joen toisella rannalla asuu islaminuskoiset tšetšeenit.
Joki on rajana, mutta konflikteja on historian saatossa riittänyt. Samalla kuvataan, kuinka jännitteistä
huolimatta ryhmät kykenevät elämään sopusoinnussa. Tolstoin teos on kaiken muun
ohessa myös kansatieteellinen katsaus alueen väestöön. Tolstoi on tehnyt
asukkaiden elämäntavasta tarkkoja huomioita. Näytelmässä nuo seikat on
huomioitu ja kasakkayhteisön kulttuuriset erityispiirteet saavat tärkeän painon,
mutta ne eivät kuitenkaan rajoita liiaksi taiteellisia vapauksia.
Esityksessä
soi Terekin kasakoiden oma musiikki. Näyttelijät esittävät lauluja aidosti ja antaumuksella.
Se tekee näytelmästä kaiken traagisuuden ohessa raikkaan ja eläväisen. Lopussa
vietetään häihinsä valmistautuneen kasakkanuorukaisen hautajaisia mutta esitys
jättää kuitenkin ilmaan elämän ja kulttuurin jatkumon.
Esittelytekstissä todetaan, että aivan kuin Tolstoi itse,
myös teoksen päähenkilö Dmitri Olenin lähtee Kaukasiaan yrittäen aloittaa uuden
elämän ja toivoen löytävänsä onnen. Hän haluaa itselleen aidompaa elämää, jossa
ei tarvita virheiden tuomaa katumusta. Ohjaaja Aidar Zabbarov toivoo, että
esityksestä tulisi katsojille läheiseksi juuri tuo itsensä etsimisen teema. Hän
on halunnut suunnata sen nuoremmalle yleisölle. Valitettavasti vain minun
katsomassani esityksessä ei nuorta yleisöä paljoa näkynyt.
Aidar Zabbarov kirjoittaa lisäksi seuraavaa (kyseessä on
vapaa suomennokseni):
”Tolstoin palatessa Kaukasiasta
hän oli 25-vuotias. Hän halusi löytää elämään tukipilarin, hän halusi löytää
itsensä. Itse olen nykyisin saman kysymyksen äärellä. Tolstoin Olenin kokee
tunteen, että hän on menettänyt oman persoonallisuutensa, yksilöllisyytensä.
Näytelmän nimi on sama, jolla Tolstoi alun perin halusi teostaan kutsuttavan. Päähenkilö
valitsee pakopaikakseen Kaukasian ja kohteekseen kasakat, joita Tolstoi itse
kutsui ”vapautta rakastaviksi kulkureiksi”. Häntä veti puoleensa heidän
aitoutensa, vilpittömyytensä, naiiviutensa ja suoruutensa, heidän luonteva,
muodollisuuksista vapaa olemuksensa. Suurin paradoksi oli kuitenkin siinä, että
koettuaan romaanin tapahtumat teoksen päähenkilö ymmärtää, että itseään hän ei
pääse pakoon. Jos ei itse kykene uudistumaan, maailma ympärillä ei muutu.
Pakenemiselle ei löydy mieltä. Kaikki on sisässämme.”
Lensovet-teatterin pienen näyttämön
tila sallii kokeilut. Se antaa vapauksia lavastukseen ja esitykseen. Nyt
katsomot oli sijoitettu molemmin puolin salia. Lavastus oli pelkistetty.
Keskelle salia oli viistoittain sijoitettu tuoreesta maalaamattomasta puusta
kyhättyjä laatikoita, joiden päällä näyttelijät pystyivät kulkemaan. Laatikot
saattoi avata ja sieltä näyttelijät ottivat kohtauksissa tarvitsemiaan esineitä
ja vaatteita. Saliin saapuessani ne minusta ensi silmäyksellä vaikuttivat
ruumisarkuilta, mikä taisi olla myös lavastajan pyrkimyksenä.
Loppukohtauksessahan ajatus toteutuu, kun yksi romaanin ja näytelmän päähenkilö
saa luodin vatsaansa ja kuolee. Lavastus kertoi osaltaan, kuinka juurtuneita
kasakat olivat omaan maahansa, kuinka kiinni he olivat omassa elämässään ja
elämäntavoissaan.
Näytelmän alussa tapahtuu kohtaus, joka iskostuu katsojan
mieliin ja traagisuudessaan varjostaa näytelmän myöhempiä tapahtumia. Reipas
nuori kasakka nimeltään Luka (Lukaška) – yksi näytelmän päähahmoista
- ampuu vartiossa ollessaan toiselta
rannalta kasakoiden puolelle pyrkivän tšetšeenitaistelijan. Lukan
omaksikin hämmästykseksi luoti osuu heti tarkasti oikeaan kohtaan. Näytelmässä
tapausta painotetaan hidastuksella ja se jättää ilmaan painostavan tunnelman.
Lukalle tapaus palautuu välillä tajuntaan kuin muistuttaen jostain. Hänellä on
kuitenkin mielessä suurempi asia. Hänelle on jo valittu morsian. Hän on kylän
kaunotar – Marjana. Molempien vanhemmat ovat keskenään sopineet oman
perinteensä mukaisesti, että heidät vihitään. Marjanakaan ei halua vastustaa
vanhempien ratkaisua. Lukan suhde neitoseen on viriämässä ja tuleva tapahtuma
täyttää mielen. Toisaalta Luka on vain kevytmielinen nuori mies, jonka elämään
kuuluu myös muuta kuin avioliitto. Se puoli hänestä korostuu ehkä romaanissa
näytelmää enemmän.
Romaanissa tuo ampumistapaus
on toki myös tärkeällä sijalla, mutta siinä se jää enemmän muiden tapahtumien
peittoon. Näytelmän ohjauksessa se saa enemmän painoa. Romaanin keskiöön nousee
selvemmin venäläinen upseeri Dmitri Olenin, joka saapuu kasakkakylään haluten
vuokrata jostakin asunnon. Vapaa mökki löytyykin Marjanan vanhempien
kotipihasta.
Olenin otetaan vastaan kylmäkiskoisesti mutta häneen
totutaan, etenkin kun miehellä on rahaa. Kasakat ovat vieraanvaraista
väkeä. Siihen myötävaikuttaa myös
Oleninin avoin ja auttavainen luonne. Hän hakeutuu kyläläisten seuraan. Näin
käynnistyy tapahtumien vyyhti. Aluksi Olenin lähestyy yhteisöä kunnioittaen.
Hän haluaa tutustua ihmisiin, saada heidän hyväksynnän. Hän kiinnittää kyllä
huomiota Marjana-neitoon mutta pysyy kunnioituksesta hänestä etäällä tietäen
Lukan ja Marjanan tulevasta avioliitosta. Tilanne kuitenkin kehittyy niin, että
lopulta Olenin ei voi vastustaa kiusausta. Hän rakastuu Marjanaan ja haluaa
pyytää tätä vaimokseen. Tuohon suunnan muutokseen vaikuttaa omalta osaltaan
myös Oleninin Moskovan ajoilta tutun ystävän Beletskin ilmestyminen kylään.
Olenin muistuttaa kovasti Tolstoita itseään, sotilasarvoa
myöten. Hän on Tolstoin tapaan kyllästynyt yläluokan värittömään ja
sisällöltään tyhjään elämään ja kaipaa vaihtelua. Beletskin ilmestyminen
sekoittaa hieman nuoren miehen maailmaa. Vanhasta ei olekaan kovin helppo
irtautua. Ja tapahtumiin tulee säröä. Olenin vaivautuu, mutta ei voi ystäväänsä
suoraan torjua. Beletski saa paikalliseen naisväkeen eloa ja sen myötä myös
Olenin ottaa rohkeamman asenteen suhteessa Marjanaan. Tämä yrittää vielä torjua
mutta antaa lopulta periksi. Vanhempien on kuitenkin annettava ensin
suostumuksensa. Isä on työssä muualla opettajana ja Oleninin on odotettava.
Tilanteeseen tulee kuitenkin sitä ennen käänne.
Kun Olenin tekee ratkaisunsa lähestyä Marjanaa, hän käyttää
romaanissa ilmausta, joka merkitsee suitsien löyhentämistä. Olenin on pitänyt
itseään suitsista kiinni, mutta hän päätyy löyhentämään niitä eli ottamaan
itselleen enemmän vapauksia. Minulle jää kaikesta kuitenkin vaikutelma, että
Olenin vain kuvittelee rakastuneensa. Myös Marjanan tunteet kertovat osaltaan
hämmennyksestä.
Olenin löytää kasakoiden elämästä luonnollista
yksinkertaisuutta ja havaitsee kiinteän suhteen luontoon. Hän ystävystyy vanhan
kasakan Jeroškan kanssa, oppii tältä metsästyksen taitoja. Hän samoilee paljon
ympäristössä yksikseen miettien samalla omaa suhdettaan ihmisiin ja omaa tilaansa.
Hän kokee jonkinlaisen kirkastumisen. Etsiessään merkitystä omalle elämälleen
ja olemiselleen hänelle tulee kiivas halu auttaa ihmisiä. Elämän mielekkyys ja
merkityksellisyys on siinä, että hän voi uhrautua toisten hyväksi, osoittaa
siten rakkautta heitä kohtaan.
Olenin tekee Lukalle hyvän tahdon eleen lahjoittaen Lukalle
yhden hevosistaan. Luka ottaa lahjan vastaan, mutta jää hämmentyneeseen tilaan.
Hän ei voi ymmärtää teon tarkoitusperiä. Lahjoittamiseen ei ole mitään syytä.
Se vaikuttaa lähinnä mielistelyltä. Olenin yrittää vakuuttaa olevansa rikas.
Lukan äiti ei näe venäläisessä upseerissa mitään hyvää pitäen varmana, että
Olenin on sen varastanut. Luka käykin sen pian vaihtamassa toiseen hevoseen
joutuen toki vaihtokaupassa hieman maksamaan. Olenin ei ole asiasta
välittävinään, vaikka katsoja ja lukija ymmärtää, että venäläinen pitää lahjan
pois luovuttamista loukkaavana eleenä.
Jeroškasta tulee Oleninille läheinen ystävä ja tämä
palkitsee ukon kestitsemällä häntä runsaasti viinillä. Suhde luonnollisesti
tiivistyy. Aivan lopussa Jeroška pyytää tältä lahjaksi pyssyä.
Olenin luonnollisesti suostuu mutta palvelija ihmettelee isäntänsä käytöstä.
Myös Marjanan isä huomaa tilaisuutensa tulleen ja hän päättää yhtäkkiä nostaa
Oleninin mökin vuokraa. Olenin on tässäkin vilpitön ja avoin. Hän suostuu
helpottuneena hymyillen.
Tilanne kärjistyy lopussa, kun häihinsä valmistautuva Luka
haavoittuu taistelussa tšetšeenejä vastaan kuolettavasti vatsaan. Syyllinen on Lukan
ampuman tšetšeenisotilaan
veli. Verikosto siis elää. Taistelussa kyllä kasakat selvisivät voittajina
mutta kyläyhteisö suree Lukan kohtaloa.
Näytelmässä vietetään jo hautajaisia mutta romaanissa Luka
ei itse asiassa vielä kuole. Olenin yrittää ehdottaa, että paikalle haettaisiin
venäläinen lääkäri. Kasakat kuitenkin torjuvat ehdotuksen. Hai turvautuvat
omaan luonnonmukaisena pitämäänsä hoitomenetelmään – yrtteihin.
Lukan kohtalo tiivistää yhteisöä. Tässä vaiheessa Marjanakin
torjuu yksiselitteisen selvästi Oleninin lähestymisen ja kosinnan osoittaen
sillä tavoin luottamustaan omilleen. Kun Olenin ei saa ympäriltään enää
vastakaikua, hänellä ei ole muuta keinoa kuin lähteä pois.
Näytelmä päättyy hautajaisiin ja kyläläisten suruun. Lukan
äidin suru on käsin kosketeltava. Olenin on jäänyt yksin itsensä kanssa. Romaanin
loppukohtauksessa vain Jeroška tulee jättämään jäähyväisiä. Se on
kyllä lämminhenkinen kohtaus. Lähdettyään Olenin vilkaisee taakseen. Jeroška
jutteli Marjanan kanssa omista asioistaan eivätkä he enää vilkaisseetkaan
Oleninin valjakkoon.
Näytelmän puolivälissä yksi keskeinen kohtaus on Oleninin ja
Lukan yhteenotto, jossa kaksi eri
kulttuuria ajautuu keskenään vastahankaan. Taustalla on Lukan kalseus
venäläisupseeria kohtaan ja toisaalta Oleninin tarve tutustua kasakkayhteisöön.
Myös Marjanan hahmo on kinastelun nimeämättömänä kohteena.
Sanailu näyttäisi kehittyvän kaksintaisteluksi mutta ohjaaja
suuntaa sen humoristisempaan suuntaan ja lopussa jo lähelle akrobatiaa. Kisaillaan
viinin juonnissa. Sitä ei juoda lasista tai tuopista vaan leilin korvaavasta
valtavan isosta muovisesta pullosta. Osapuolet hörppivät viiniä vuoron perään.
Tahti kiihtyy ja tunteet sen mukana. Se käy yhä aggressiivisemmaksi ja
kiihkeämmäksi, jossa viini valuu pitkin leukapieliä ympäriinsä, kai roiskuen jo
lähellä istuvan yleisönkin jaloille. Kumpikaan
ei anna periksi. Yleisö seuraa totista leikkiä hymyn häive suunpielessä. Sitten
huvittaa jo enemmän, kun Olenin venäläiseen tyyliin alkaa kaivata jotain juomisen
lomaan jotain syötävää. Tilanne laukeaa hetkeksi. Luka etsii aikansa ja löytää
laatikon pohjalta kurkun. Sitten alkaa se hauskin ja samalla pelottavakin
vaihe, kun Luka yrittää valtavalla miekallaan saada kurkun leikattua.
Kohtauksella halutaan kuvata nuorten miesten jännitteistä tutustumisprosessia.
Palaan vielä pako-teemaan. Dmitri Olenin on tietysti paossa
omaa elämäänsä mutta myös sivistystä ja suuren kaupungin houkutuksia. Hän
löytää Kaukasian luonnosta rauhan, mutta ei pysty pakenemaan omaa sisimpäänsä.
Näytelmän nimi ”Pakeneva” viittaa myös Lukaan. Näytelmän alussa hän ampuu tšetšeenitaistelijan.
Tuo hetki palaa välillä välähtäen Lukan tajuntaan. Hän pelkää kostoa, tietää
olevansa vaarassa ja kai tajuaa kohtalonsa. Kuolemaansa hän ei voi paeta. Mutta
hän ei pakene Oleninin lailla itseään. Yhteisö tuo hänelle parhaimman turvan.
…
Näytelmä jättää jälkeensä tunteen, jossa Kaukasiassa elävän
yhteisön perinteitä ja etnisiä erityispiirteitä pitää kunnioittaa. Sillä on oma
viestinsä venäläiselle yleisölle. Näytelmän kaksi venäläistä hahmoa Olenin ja
Beletski tuntuvat siinä kontekstissa enemmän tai vähemmän häiriköiltä. Teos
syntyi aikana, kun Tolstoin ”vaellusvuodet” oli tuolloin jo takanapäin. Hän oli
juuri avioitunut ja asettunut aloilleen. Kaukasian ”pakoretkeen” oli tullut jo
perspektiiviä.
Tolstoilla on Kaukasian vuosilta autenttisempaakin
tuotantoa, myös päiväkirjamerkintöjä. Ensimmäinen Kaukasiaa käsittelevä teos
oli kertomus Hyökkäys, jonka
ilmestymisvuodeksi on merkitty 1853. Vuonna 1855 ilmestyivät kertomukset Metsänhakkuu ja Pyry. Tolstoille jäi Kaukasiasta hyvät muistot. Hän palasi
myöhemmin aiheeseen. Vuonna 1872 hän kirjoitti lapsille tarkoitetun kertomuksen
Vankina Kaukasiassa. Siinä hän
myötäilee Aleksandr Puškinin samannimistä runoelmaa. Elämän ehtoolla syntyi vielä
Hadži
Murat, josta on ilmestynyt melko tuore uusi suomennos. Sekin on
mielenkiintoinen teos mutten nyt siihen puutu. Leo Tolstoi lähti Kaukasiasta
tammikuussa 1854. Hän siirtyi Tonavalle sotimaan Turkkia vastaan.
KASVUN VUOSIA
Ennen kuin siirryn Krimin sotaan, otetaan askel taaksepäin.
Tutustutaan Leo Tolstoin elämään ennen Kaukasian vuosia. Olen käyttänyt youtubesta löytämiäni dokumentteja ja
keskusteluja. Varsinkin kirjailija Pavel Basinski on viime vuosina perehtynyt
Tolstoin elämään. Netistä olen löytänyt hänen luentojaan ja haastatteluja. Basinskin
vuonna 2016 ilmestynyt elämäkerta ”Leo Tolstoi – vapaa ihminen” (Лев Толстой – свободный человек) on minulle tärkeä teos ja se
on saanut myös Venäjällä huomiota. Hän on kirjoittanut muutaman Tolstoita
käsittelevän teoksen ja takana on ollut perusteellinen pohjatyö.
Dokumenttifilmeistä tätä
klikkaamalla löytyy eräs käyttämäni lähde. Se on mielenkiintoinen mutta
tarkkana on oltava, sillä mutkia on saatettu hieman suoristaa.
…
Leo Tolstoi syntyi vuonna 1828. Isänsä oli kreivi Nikolai
Tolstoi ja äiti ruhtinatar Maria Volkonskaja. Perheessä oli ennestään kolme
poikaa – Nikolai, Sergei ja Dmitri. Viides lapsi oli tyttö. Äiti kuoli pian
tyttären syntymän jälkeen Leon ollessa parivuotias. Isä kuoli vuonna 1837 Leon
ollessa 7-vuotias. Lapset joutuivat
sukulaisnaisten kasvatettavaksi. Eikä Leo-pojasta tullut mikään kullannuppu.
Leo vietti lapsuutensa sukutilalla Jasnaja poljanassa, mutta huoltajan vaihduttua vuonna 1843 lapset
joutuivat muuttamaan Kazaniin. Siellä isojen veljien kerrotaan järjestäneen
14-vuotiaalle Leolle jekun. He veivät hänet ilotaloon. Se olikin kokemus, josta
alkoi nuorukaisen ylipitkä murrosikä.
Leo aloitti Kazanin yliopistossa lakitieteen opinnot, muttei saanut niitä koskaan päätökseen, mikä kertoo lähinnä keskittymiskyvyn puutteesta. Hänet erotettiin yliopistosta keväällä vuonna 1847.
Leo alkoi kuitenkin osoittaa määrätietoisuuden piirteitä.
Samana vuonna hän päätti alkaa kirjoittaa päiväkirjaa. Ensimmäisissä kirjoituksissaan
hän asetti itselleen kysymyksen: ”Mikä minä oikein olen?” Hän alkoi tutkia
itseään, tehdä perinpohjaisen selvityksen. Ensimmäisiä tavoitteita oli tehdä
itsensä riippumattomaksi muiden tahdosta. Hän laati itselleen ohjelman, jota
noudattamalla hän halusi kehittyä paremmaksi ihmiseksi. Se koostui säännöistä
ja toimintaperiaatteista, joiden tarkoituksena oli kehittää häntä
kurinalaisuuteen. Hän ei hylännyt
periaatteitaan, vaikka hairahtuikin ilotaloihin ja uhkapeleihin kerta toisensa
jälkeen. Se taas johti katumiseen ja itsesyytöksiin. Päiväkirjan teon hän
hylkäsi jo samana vuonna mutta alkoi kirjoittaa sitä kolmen vuoden kuluttua uudestaan.
Keväällä 1847 Tolstoille tapahtui Kazanissa vielä yksi nolo
tapaus. Hän sai 18-vuotiaana tippurin ja joutui sairaalaan. Se hoidettiin kyllä
kuntoon eikä jälkitauteja ilmennyt.
Sairaalassa oloon liittyy tarina, jonka
totuudenmukaisuudesta en mene takuuseen. Kerrotaan, että sairaalassa Tolstoi
tapasi henkihieveriin hakatun buddhalaismunkin, joka ei vakaumuksensa vuoksi
ollut vastustanut väkivaltaa. Nuori Leo pääsi näin ensi kosketukseen
väkivallattomasta vastarinnasta. Se ei
vielä tuolloin kantanut hedelmää. Vuosia myöhemmin Krimin sodassa Tolstoi
joutui kohtaamaan sodan lohduttomuuden. Ne jäivät kokemuksina alitajuntaan ja
kehittyivät kokemuksen karttuessa vakaumukseksi. Viimeisinä vuosinaan Leo
Tolstoi kävi kirjeenvaihtoa Mahatma Gandhin kanssa. Kerrotaan, että elämänsä
viimeisen kirjeen Tolstoi olisi lähettänyt juuri Gandhille. Tämä on
mielenkiintoinen kehä. Tolstoi oli saanut siemenen myöhempään väkivallattomuuteensa
buddhalaismunkilta, ja kuolemansa kynnyksellä hän opetti väkivallattomuuden
ideaa intialaiselle Mahatma Gandhille.
Tuolloin vuonna 1847 tapahtui myös perheen perinnönjako. Leo
halusi ja sai itselleen Tulassa sijaitsevan syntymäkotinsa Jasnaja poljanan, johon kuului kartano ympäristöineen sekä 300
sielua eli maaorjatalonpoikaa. Se oli perheen tiloista vähiten tuottoisa, mutta
hän halusi itselleen oman lapsuudenkotinsa. Syyksi on kerrottu myös se, että
hän halusi osoittaa halveksivansa rahaa.
Leo teki elämässään suunnitelman. Hän halusi kehittää
itseään monipuolisesti. Ohjelmaan kuului musiikki, taide ja tiede. Hän halusi
myös huolehtia maatilastaan, mikä vaati perehtymistä maatalouteen. Pyrkimys oli
vilpitön mutta ei hän kyennyt toteuttamaan puoliksikaan suunnitelmiaan.
Nuori Leo oli muuttanut Jasnaja
poljanaan mutta hänellä oli asunto myös Moskovassa. Siellä hän alkoikin
viettää yhä enemmän aikaansa. Kaupungin seurapiirit, korttipelit ja naisseikkailut
kiinnostivat yhä enemmän. Vuonna 1849 hän hävisi Orlov-nimiselle miehelle
korttipelissä suuren summan rahaa. Tappio masensi häntä ja hän kirjoitti
tuolloin eräälle sukulaiselleen olevansa kyllästynyt ja haluavansa palata pian
takaisin Jasnaja poljanan
maaseutuelämään. Hän ei kuitenkaan palannut vaan hän ”karkasi” kavereittensa
kanssa Pietariin. Tämän voi todeta olevan Kaukasian matkan ohella yksi hänen
pakoretkistään. Kun kerran näitä Tolstoin ”pakoretkiä” nyt käsittelen, niin en
voi olla muistuttamatta, että hänen viimeinen pakomatkansa tapahtui vuonna 1910
ja päättyi kuolemaan Astapovon asemalle.
Pietariin lähtö oli pelkkä päähänpisto. Hänen kaksi
moskovalaista kaveria olivat sinne lähdössä ja Leo istuutui postivaunuihin
miesten seuraksi. Velkaansa hän ei kuitenkaan voinut Pietarissakaan paeta.
Aatelismiehelle velan takaisinmaksu oli kunnia-asia. Sen ymmärsi hänen
Sergei-veljensä, jolle Leo kirjoitti Pietarista epätoivoisen kirjeen. Siinä hän
pyysi veljeään hankkimaan tarvittavat 1200 ruplaa. Veli ei niitä toki maksanut
vaan tämän tehtävänä oli myydä Jasnaja
poljanan tilalta viljaa ja kaataa metsää. Näin Leo alkoi heti hävittää
isältä saamaansa perintöä.
Leo sai kootuksi velkarahat ja kunniavelka tuli maksetuksi.
Se vei kuitenkin aikansa ja Leo oli Pietarissa ehtinyt tehdä jo uutta velkaa,
tällä kertaa biljardissa. Nyt hän pyysi veljeään myymään yhden hänen
tiluksilleen kuuluvan kylän. Leo oli
itsesyytösten vallassa ja katui tekoaan mutta korosti veljelleen, että
velat oli maksettava, jotta kunnia ja maine säilyisi. Katumuksen hetkinä Leo totesi, että
”tyhmyyksiä tehdään kerran elämässä” ja hän uskoi parantavansa tapansa.
Alkuaan Pietarin pakomatkasta tuntui olevan positiivinen
vaikutus. Pietarin seuraelämä vaikutti erilaiselta ja nuori mies alkoi tulla
järkiinsä. Hän ihastui Pietariin niin,
että aikoi jäädä sinne pysyvästi ja jopa suunnitteli opintojen jatkamista ja
loppuun saattamista kaupungin yliopistossa. Hän mietti, että jos opintojen
jatkaminen ei onnistu, niin hän astuu sotapalvelukseen. Tuolloin Venäjällä oli
Unkarin tapahtumien vuoksi julistettu liikekannallepano. Sen myötä hänelle
avautuisi upseerin ura.
Opiskelusta ei tullut mitään. Leo palasi Pietarista ja
upseerin ura avautui reilun vuoden kuluttua, kun hän tapasi sisarensa tilalla Kaukasiasta
palanneen Nikolai-veljensä.
Vuonna 1850 päätti aloittaa uudelleen päiväkirjan kirjoittamisen.
Hän jatkoi aiemmin aloittamaansa itsensä
kehittämisen ohjelmaa. Nyt kirjoittaminen jatkui säännöllisesti. Tolstoi oli
päiväkirjassaan poikkeuksellisen avoin. Neuvostoliitossa sen julkeimpia kohtia
ei päästetty julkisuuteen. Hän kuvasi siinä kaiken, jopa tekemisensä
prostituoitujen kanssa. Kerrotaan, että kun hän syyskuussa 1862 tapasi tulevan
vaimonsa Sofian, ehtona avioliitolle oli, että tämän oli ensin luettava hänen
päiväkirjansa. Tolstoi oli tuolloin 34-vuotias, morsian vasta 18. Sen on
täytynyt olla nuorelle neidolle shokki. Avioliitto kuitenkin solmittiin. Eikä
nuorikko päässyt hääyöstäänkään helpolla. Sofia on kirjoittanut omaan päiväkirjaansa
kutakuinkin siihen tyyliin, että hän koki tuolloin tulleensa raiskatuksi.
KRIMIN SOTA
Leo Tolstoi lähti Kaukasiasta tammikuussa 1854. Kahden ja
puolen vuoden aika sotilaana ei ollut tuonut hänelle ylennystä sotilasuralla,
vaikka hän niin odotti. Omien sanojensa mukaan oli hän vaaratilanteisiinkin
joutunut ja ollut kerran lähellä kuolemaa. Tolstoi lähti rykmenttinsä mukana
ensin Tonavalle sotimaan turkkilaisia vastaan. Sieltä tie vei loppuvuodesta
Krimille.
Heinäkuussa vielä ennen Krimin koettelemuksia hän purkaa
päiväkirjassaan turhaumaansa. Hän tuntui elävän jonkinlaista kriisiä. Voisi kai
puhua myös riittämättömyyden tunteesta. Hän oli jäänyt 7-vuotiaana orvoksi, hän
ei ollut kyennyt valmistumaan yliopistosta eikä hän ollut saavuttanut
yhteiskunnallista asemaa. Hän oli onnistunut vain sekoittamaan entisestään
asiansa. Hän oli lähtenyt Kaukasiaan pakoon velkojaan ja tottumuksiaan. Sieltä
hän oli siirtynyt 26-vuotiaana Tonavan armeijaan pelkkänä vänrikkinä eläen
palkkaansa lukuun ottamatta lähes varattomana, sillä olemassa olevat varat
tarvittiin jäljelle jääneiden velkojen maksuun. Hän oli ”ilman suojelijoita,
ilman kykyä elää, ilman sotilaallista tietämystä, ilman käytännön taitoja…”
Mutta jotain hänellä oli: ”valtava itserakkaus!” Näin hän toteaa päiväkirjassaan.
(Basinski, s. 93-94.)
Tolstoi ruoski itseään säälimättä. Hän oli ikävystyttävä,
kärsimätön, suureellinen, laiska, päättämätön ja häpeilevä surkimus. Hän ei kyennyt oman käsityksensä mukaan
käytännön työhön ja siihen hän halusi muutosta. Vaatimukset olivat korkealla. Oman
käsitykseni mukaan tuo oli normaalia nuoren miehen itseruoskintaa, sitä varten hän
päiväkirjaansa kirjoitti.
Mennään vertailun vuoksi ajassa kolme vuotta taaksepäin.
Vuoden 1851 heinäkuussa - Kaukasian sotapalveluksen alkuvaiheessa - hän oli kirjoittanut päiväkirjaansa näin: ”Kun
herään aamulla, tunnen olevani kuin arka koira, joka tuntee syyllisyyttä
isäntänsä edessä.” Kolme vuotta sotapalveluksessa eivät olleet saaneet miehessä
aikaan minkäänlaista muutosta. Sisäisessä kriisissään hän jossain vaiheessa
harkitsi jopa siirtymistä munkiksi, jolloin hän olisi voinut sisäisesti
eheytyä.
Heinäkuisten pohdintojen jälkeen Tolstoi valitsi kuitenkin
sodan. Hänen oli määrä osallistua Romanian ja Bulgarian rajalla sijaitsevan
turkkilaisen Silistrian linnoituksen valloitukseen, mutta hyökkäys peruttiin
viime hetkellä. Ollessaan syyskuun alussa Kišinjovissa hän sai tietää, että
Ranskan, Englannin ja Turkin sotajoukot olivat astuneet maihin Krimillä. Se
alkoi painaa hänen mieltään ja hän päätti anoa siirtoa sinne.
Kehun tässä yhteydessä Pertti Luntisen kirjaa Sota Venäjällä – Venäjä sodassa. Siinä
on tietysti asiaa kaikista Venäjän historian eri aikoina käymistä sodista, ja
omat sivunsa myös Krimin sodasta, jonka yhteydessä Luntinen lainaa muutamassa
kohdin myös Tolstoin tekstejä. Kaiken kaikkiaan se oli älytön sota, joka
lopulta kai vain loppui, kun länsimailta loppui puhti ja tahto. Ranskalaisten
ja englantilaisten yhteistyö säröili ja Venäjä oli jo lannistettu. Kaikkiaan
venäläisiä siinä kaatui tai kuoli puoli miljoonaa, suurin osa haavoittuneina
tulehduksiin ja tauteihin - kuten lavantauti, kolera ja keripukki - osa nälkään
ja kylmään. Väkeä kuoli tauteihin neljä kertaa enemmän kuin taisteluissa.
Englantilaisilla ja ranskalaisilla oli tekninen ylivoima, takapajuinen
maaorjavaltio ei pärjännyt kehittyneille teollisuusmaille.
Krimille siirtyessään ja siirryttyään Tolstoi koki
sisimmässään voimakkaan patrioottisen tunteen. Sille oli muutamia syitä. Yhtenä
syynä oli tilanne Krimillä. Hänen mielestään Englanti ja Ranska olivat
toimineet kierosti ja alkuvaiheessa Venäjän armeija oli kärsinyt tappioita.
Tolstoita suututti myös turkkilaiset, jotka olivat toimineet valloittamillaan
alueilla julmasti. Esimerkiksi Bulgariassa tuhottiin kokonaisia kyliä, niiden
asukkaita murhattiin ja nuoria naisia vietiin haaremiin. Lisäksi Tolstoin
mieltä nostatti, kun bulgaarit kokivat Venäjän armeijan pelastajakseen.
Krimin ajoilta on Tolstoista olemassa ulkopuolisten tekemiä
muistelmia. Niiden mukaan kuva Tolstoista ei todellakaan ollut niin lohduton,
kuin hän itse on yllä kuvannut. Hän oli seurallinen ja älykäs, upseeriston
kokoava hahmo. Seurassa hän kyllä joi mielellään muttei ollut koskaan
humalassa. Hän kertoi vitsejä, soitti pianoa ja lauloi itse tekemiään hauskoja
sota-aiheisia lauluja. Niihin mieltyivät ja niitä lauloivat sekä upseerit että
tavalliset sotilaat. Hän oli myös urhoollinen ja hakeutui mielellään
vapaaehtoiseksi vastuullisiin tehtäviin jopa vihollisen alueelle. (Basinski, s.
99-100.)
Krimin kokemuksista syntyi Tolstoin sotakuvausten helmi – Sevastopolin
kertomukset (v. 1855-56). Se käsittää kolmesta kertomusta: Sevastopol joulukuussa, toukokuussa
ja elokuussa. Hienointa niissä on
kuvauksen aitous. Se avaa sodan todellisuuden suoraan lukijan iholle. Lukija
tuntee ja kokee sen kaikilla aisteillaan. Niihin suhtauduttiin kuin
muistelmiin, vaikka eivät toki sellaisia olleet. Ensimmäinen osa on lyhyehkö
reportaasimainen tilannekuvaus. Jälkimmäiset kertomukset ovat pitempiä ja
niissä on jo juonellista sisältöä. Viimeinen kertomuksista on pisin. Ne voi
löytää suomeksi vuonna 1963 ilmestyneessä Valittujen
kertomusten kokoelman ensimmäisestä osasta Juhani Konkan suomentamana.
Ensimmäisessä kertomuksessa on näkyvissä vahvoja
isänmaallisia tuntoja, joiden taustasta jo yllä kerroin. Hän haluaa nostattaa
venäläisten taisteluhenkeä. Mutta todellisuutta hän ei kaunistele.
Ilmestyessään se oli sensaatio ja lähetettiin nopeasti Ranskaan käännettäväksi.
Hän tarkkailee aluksi Sevastopolin kaupungin elämää. Täysin
sivullisena tarkkailijana hän kuvaa ihmisten tavallista arkea. Yritetään elää
normaalia elämää sodasta huolimatta. Sitten tutustutaan sodan karumpaan
puoleen. Kertoja siirtyy nyt sairaalana toimivaan seurahuoneen isoon saliin. Lukija
tuntee sairaalan löyhkän, voi lukea kauhukuvauksia ruumiinjäsenten
amputoinneista ja haavoittuneen omat tuntemukset tämän saadessa osuman ja
menettäessä hetkessä raajansa. Tolstoin kuvauksessa sodan kokevat ihmiset
pääsevät ääneen.
Edelleen kertoja siirtyy paikoista kauheimpaan eli neljänteen
vallinsarveen eli bastioniin, jossa rankimmat taistelut käytiin ja sen myötä
syntyi rumaa jälkeä. Sotilaat joutuvat avuttomina ottamaan erilaisten äänten
sekamelskassa vastaan vastustajan tykinkuulia toivoen laukausten menevän
ohitse.
Joulukuisesta Sevastopolista syntyy tiivis tilannekuva. Sodan maailma avautuu monipuolisena. Myöhemmissä kertomuksissa sodan edetessä isänmaalliset tunnot katoavat. Sotilaan ylpeydestä ei ole enää jälkiä. Teksteistä välittyy lohduttomampi tunnelma. On mielenkiintoista, kuinka aidosti Tolstoi on kyennyt välittämään sodan ilmapiiriä ja sen muutosta.
Ensikuukaudet Tolstoi oleskeli maan sisäosissa Belbek-joen varrella,
muutaman kilometrin päässä Sevastopolista. Siellä sijaitsi sotilaiden leiri.
Siellä oleskeltiin ja välillä olo tuntui tylsältä. Se oli paikka, jossa Tolstoi
sortui tuttuun paheeseensa – kortinpeluuseen. Ainakin kerran peli jatkui pari
päivää keskeytymättä. Myöhemmin Tolstoi siirtyi itse taistelukentille.
Huhtikuussa 1855 hänen patterinsa siirrettiin juuri yllä mainittuun vaarallisimpaan
paikkaan - neljänteen vallinsarveen.
Tolstoin elämää kuvaavassa dokumenttielokuvassa matkataan
Sevastopoliin ja tutkijat kertovat käsityksiään sodasta ja Tolstoin
tekemisistä. Kirjailija Boris Akunin kertoo siinä oman käsityksensä Tolstoin
Sevastopolin kokemuksista. Hänen mielestään Tolstoi oli ensimmäinen kirjailija,
joka kykeni käsittelemään sotaa ”kuin aikuinen”. Kirjailijat häntä ennen kykenivät
kyllä kirjoittamaan kiinnostavasti tai myös huvittavasti mutta Akuninin
mielestä se on ”keskenkasvuisuutta”. Hänen mukaansa Tolstoi kirjoitti jo uransa
alkuvaiheessa kypsästi - ”kuin
aikuinen”. Hän kirjoitti omasta elämästään, mitään peittelemättä. tai
salaamatta. Hänen varhaiset kertomukset
sodasta Kaukasiassa tai Sevastopolissa eroavat edukseen esimerkiksi Charles
Dickensin, Aleksandr Puškinin tai Mihail Lermontovin teksteistä. Tolstoi
kirjoittaa todellisesta elämästä.
Kolmannesssa kertomuksessa kuvataan korttipeliä, joka on
johtaa tappeluun. Tolstoi itse ei voinut sodassakaan vastustaa kiusausta ja
sortui pelaamaan nähtävästi hyvin usein. Se oli upseerien keskuudessa
tyypillistä ajanviettoa, jolla saatiin ikäväksi kehittyvä sota ja mahdollinen
kuolema pois mielestä. Korttipeli oli
nimeltään ”pisto”. Sevastopolissa – tai tarkemmin sanoen Belbek-joen rannalla
sijaitsevassa sotilaiden leirillä – Tolstoille tapahtui se tunnettu tappio,
jolloin Tolstoin kerrotaan hävinneen Jasnaja
poljanassa sijainneen kotitalonsa. Basinski kuvaa tapausta ja toteaa
asiassa olevan vääristelyä.
Talo myytiin jo aikaisemmin, Tuolloin Leo Tolstoi oli vielä
Kaukasiassa. Ennen Krimiin siirtymistä Kišinjovissa ollessaan hän
suunnitteli oman sotaan liittyvän aikakauslehden julkaisemista. Rahat oli tarkoitus
käyttää siihen. Tuo hanke kuitenkin jäi toteutumatta, koska valtiovalta ei sitä
suvainnut. Se harmitti Tolstoita kovasti. Asian varmistuttua hän oli siirtynyt
jo Krimille. Kun rahalle ei näyttänyt olevan muuta käyttöä, hän sijoitti ne
”pistoon”. Ja huonostihan siinä kävi.
Eräs Krimin sotaan osallistunut on muistellut Tolstoin
pelaamista. Hänen mukaansa Tolstoi pelasi niin huonosti, että sai jopa osakseen
sääliä. Oli upseereita, jotka kieltäytyivät pelaamasta hänen kanssaan.
Tolstoi lähti Sevastopolista marraskuun alussa 1855. Viimeinen
Sevastopolin kertomus valmistui seuraavana vuonna. Kaupungin raunioissa
vaellellessaan Tolstoi koki sodan ja kuoleman mielettömyyden siinä määrin, että
hän suunnitteli jopa uuden uskonnon perustamista, joka ei painottuisi
tuonpuoliseen maailmaan. Hänen kerrotaan käyneen Krimillä keskusteluja papin
kanssa. Hän alkoi myöhemmin veljensä kuoleman jälkeen kehittää tuota ajatusta
(katso alempana).
ELÄMÄSSÄ
ETEENPÄIN
Tolstoi meni
Krimiltä suoraan Pietariin. Siellä hän tapasi hänen tuotantoaan julkaisseen Sovremennik-kirjallisuuslehden
päätoimittajan Nikolai Nekrasovin.
Hän asettui asumaan jo maailmanmaineeseen nousseen kirjailija Ivan Turgenevin luokse. Ei hän ollut Turgeneviakaan
aikaisemmin tavannut, vaikka toki oli ollut kirjeenvaihdossa. Turgenev oli
vaikuttunut Tolstoin esikoisteoksesta ja kertomuksista. Hän halusi kannustaa
nuorta kirjailijakykyä eteenpäin. Tolstoi asui Turgenevin kodissa lähes
kuukauden ja oli sen verran erikoinen vieras, että tuona aikana isännän
mielikuvat lahjakkaasta kirjailijan alusta ehtivät jo muuttua. Turgenev tunsi
ennestään Tolstoin sisaren. Hän oli kyläillyt tämän luona ja heidän välille oli
muotoutunut jonkinlainen platoninen ystävyyssuhde, joka ei sitten kehittynyt
mihinkään.
Turgenev oli
Tolstoita kymmenen vuotta vanhempi. Hän oli ollut tälle kirjallinen esikuva jo
Kazanin ajoilta. Pietarissa Tolstoin veri veti seurapiireihin ja hän yllättikin
Turgenevin juhlimalla yöt ja nukkumalla päivät. Ja prostituoidut kuuluivat taas
ohjelmaan. Korjaan heti, ettei hän varmaankaan ihan jokaisena yönä juhlinut.
Jälkipolvet sortuvat helposti liioitteluun.
Nikolai Nekrasov
tajusi myös Tolstoin kirjalliset lahjat. Tosin kerrotaan, että hän ihastui Tolstoin
persoonaan jopa enemmän kuin tämän teoksiin. Nekrasov oli juuri julkaissut
Tolstoin Sevastopolin kertomuksia, kolmas kertomus odotti vielä vuoroaan. Aikaisemmin Nekrasov oli julkaissut Tolstoin
esikoisteoksen Lapsuus, jonka Tolstoi
oli lähettänyt Kaukasiasta Nekrasoville veljensä kautta. Nekrasov ei halunnut päästää
Tolstoita käsistään. Hän halusi pitää tämän Sovremennikin
kirjallisessa ryhmässä. Yhteistyö toimikin aluksi, vaikka Tolstoi kyllä heti
alkuun osoitti kiivaan luonteensa. Keskusteltiin aluksi Lapsuus-teoksesta. Tolstoi kiukutteli hieman sitä, että Nekrasov oli
muuttanut sen nimeä. Kaikki muut Tolstoin asettamat ehdot Nekrasov oli
kuitenkin täyttänyt eikä siitä riitaa kehittynyt. Sovremennikissa julkaistiin sittemmin koko Tolstoin trilogia Lapsuus, poikaikä, nuoruus.
Yllä olen jo kertonut, että myöhemmin 60-luvulle tultaessa Tolstoi alkoi tehdä yhteistyötä M. Katkovin julkaiseman Ruski vestnik -lehden kanssa. Yhtenä syynä on se, että Sovremennik alkoi kehittyä yhä radikaalimpaan suuntaan. Ensimmäisen Tolstoin teoksen Katkov julkaisi vuonna 1859. Se oli pienoisromaani ”Perheonni” (Семейное счастье). Sitten Russki vestnikissä ilmestyi myös Kasakat.
Jatkan vielä
Tolstoin ja Turgenevin suhteista. Suhteisiin alkoi tulla säröjä, eikä ihan
pieniäkään. Ensimmäinen riita kehkeytyi parin kuukauden kuluttua
tutustumisesta. Se syntyi keskustelun yhteydessä ja koski ranskalaisen
feministikirjailijan George Sandin tuoretta kirjaa. Mukana oli muun muassa myös
päätoimittaja Nekrasov. Tolstoi käytti teoksesta tökeröä kieltä, ja Turgenev
asettui vastahankaan. Nekrasov yritti olla mielin kielin, koska hän kustantajana
halusi pitää sopua yllä. Riita unohtui nopeasti. Seuraavana vuonna Tolstoi oli
Turgenevin vieraana Pariisissa.
Lopullisesti ne
kuitenkin katkesivat vasta 60-luvulla, jolloin harkittiin jopa kaksintaistelun
mahdollisuudesta, en tiedä kuinka tosissaan. Asia liittyi Turgenevin
au-tyttäreen, jonka tämä äidin maaorjana ollut ompelijatar oli tälle
synnyttänyt. Tolstoi alkoi vain jostain pikkuasiasta puhua sen verran rajusti,
että Turgenev tyrmistyi. Sitä ennen Tolstoi oli oikutellut Turgenevin kotona,
kun isäntä oli lukemassa uusinta teostaan Isät
ja lapset. Tuolloin Tolstoi alkoi mielenosoituksellisesti nukkua kesken
luennan.
Näin jälkeenpäin
ajatellen riidat tuntuvat lapsellisilta mutta tuolloin kunnian loukkaus
koettiin herkemmin. Tolstoista elämänkerran kirjoittanut Basinski pohdiskelee
välirikon todellisia syitä. Hän arvelee Tolstoi ei ehkä sisimmässään hyväksynyt
Turgenevin liberaaleja katsomuksia. Tolstoi poikkesi Nekrasovin piirin muista
kirjailijoista siinä, että hän oli kreivi ja tilanherra, joka omisti kolmisen
sataa maaorjatalonpoikaa. Hän ei ehkä sulattanut Sovremennikin yksioikoisia poliittisia tavoitteita maaorjuuden
lakkauttamisesta. Toisaalta myös Turgenev alkoi irtautua Sovremennikista sen kehittyessä radikaalimpaan suuntaan. Hänkin
siirtyi Katkovin kirjallisuuslehden piiriin. Toinen mahdollinen syy Basinskin
mukaan on saattanut olla pelkkä ammattikateus.
Mielestäni hauska
yhdistävä tekijä kirjailijoilla on se, että molemmilla oli avioliiton
ulkopuolella syntynyt lapsi, tosin Tolstoin isyydestä ei ole varmuutta.
Turgenev piti kyllä tyttärestään hyvää huolta. Hän vei tämän lapsena Ranskaan,
jossa se sai hyvän sivistyksen. Nähtävästi Tolstoikin teki vuonna 1858 erään
maaorjansa raskaaksi. Tolstoi ei ollut lapsen äidin kanssa sen jälkeen
tekemisissä mutta tapasi vanhana miehenä lapsensa. Tämä muistutti huomattavan
paljon Tolstoita itseään.
Vuonna eli 1857
Tolstoi teki elämänsä ensimmäisen ulkomaan matkan. Se kohdistui Keski-Eurooppaan.
Hänen ensisijaisena tavoitteenaan oli nähdä Pariisi. Se ei ollut hänelle pelkkä
turistinähtävyys. Hän halusi muistella isäänsä, joka oli ollut siellä vangittuna
vuosina 1813-1814. Hän tutustui perusteellisesti kaupungin pääkirjastoon,
museoihin, kirkkoihin ja teattereihin. Hän kävi myös kuuntelemassa luentoja
Sorbonnen yliopistossa. Ja kävipä hän myös kauhistelemassa valtavaa Napoleonin
sarkofagia. (Basinski, s. 119.)
Eikä Tolstoi
halunnut pysyä erossa kiistakumppanistaankaan. Ivan Turgenev oleili Ranskassa
ja Tolstoi oli hänen erityisvieraana. He istuivat yhdessä Pariisin oopperassa
kuunnellen Turgenevin naisystävän, mezzo-sopraano Pauline Viardot’n
esiintymistä.
Tolstoi vietti
Pariisissa kaksi kuukautta. Sieltä hän matkusti ensin Sveitsiin ja sitten
Saksaan. Saksassa Baden-Badenissa hän hävisi ruletissa 3 000 ruplaa. Mutta
apu oli melko lähellä. Hän joutui kirjoittamaan Turgeneville, että tämä
lähettäisi hänelle 500 frangia. Turgenev matkusti oitis Baden-Badeniin ja löysi
”ystävänsä” hyvin huonossa kunnossa. Tällä hän tarkoitti miehen ulkonäköä. Hän
oli jonkin tartunnan tai taudin, mistä ei ole tarkempaa tietoa. Tolstoi pääsi jatkamaan
matkaansa kunniaansa menettämättä.
Samoihin aikoihin
Tolstoi sai kotimaastaan tiedon, että hänen sisarensa Maria oli muuttanut
kotoaan ja jättänyt miehensä, joka oli ratkennut ryyppäämään ja käyttäytyi
inhottavasti mm. pettäen vaimoaan kotona tämän silmien edessä. Tolstoille se
oli shokki ja hän palasikin heti Saksasta kotiinsa ja edelleen sisarensa luo.
Hän tuki tätä kaikin keinoin. Avioero ei tuolloin Venäjällä lähes mahdoton
toteuttaa, jos hakijana oli nainen eikä mies suostunut eroon. Maria-sisarella
oli lisäksi miehensä kanssa kaksi lasta.
Virallisesti ero toteutui vasta seitsemän vuoden kuluttua.
Matkalla Venäjälle
Tolstoi poikkesi vielä Drezdenissä käyden kaupungin taidemuseossa. Hän ihastui siellä ikiajoiksi Rafaellon maalaukseen sikstiiniläismadonnasta,
joka tunnetaan alareunan pulleista pikkuenkeleistä. Kuva tuosta maalauksesta on
edelleen nähtävillä Tolstoin työhuoneessa Jasnaja
poljanassa.
Palaan vielä
Tolstoin viimeistä edelliseen päivään Pariisissa. Hän oli aamulla seuraamassa
julkista teloitusta. Murhaan ja varkauksiin syyllistynyt nuorehko mies joutui
giljotiiniin. Se oli tuolloin Pariisissa aivan normaalia. Monet tuon ajan
oikeusoppineet pitivät julkista tuomion täytäntöönpanoa moraalisesti oikeana
ratkaisuna. Leo Tolstoin moraali ei sitä kuitenkaan hyväksynyt. Hän kirjoitti
päiväkirjaansa: ”Paksu, vaalea, terve kaula ja rinta. Suuteli Evankeliumia ja
sitten – kuolema, järjetöntä!” Hän närkästyi siinä määrin, että hän tosiaan
päätti lähteä heti kaupungista. Eräässä kirjeessään hän perusteli ratkaisuaan
näin:
”Olen nähnyt sodassa ja Kaukasiassa
monenlaista kauheutta, mutta ihmisen räjäyttäminen palasiksi minun silmieni
edessä ei ollut niin vastenmielistä kuin tuo taidokkaasti rakennettu hieno
laite, jolla silmänräpäyksessä murhattiin vahva, tuorevoimainen, terve ihminen…
Ja ihmisjoukko ympärillä oli inhottava. Isä selittää tyttärelleen, kuinka
taitavalla mekanismilla se toteutetaan… Ihmisten laki on hölynpölyä!”
Edelleen hän toteaa
kirjeessään, että valtiollisella salaliitolla pyritään ”turmelemaan
kansalaisia”. Hän tekee periaatteellisen
päätöksen, ”ettei koskaan eikä missään aio palvella mitään hallitusta”.
(Basinski, s. 120.)
Toisen Euroopan matkansa Tolstoi teki
vuosina 1860-61. Sille oli traaginen syy.
Hänen vanhin veljensä Nikolai oli Saksassa sairastunut keuhkotautiin. Leo matkusti
hänen luokseen ja vei kuolemansairaan veljensä Nizzan lähelle kylpylään
hoidettavaksi. Luultavasti kyseessä oli Hyeres’n lomakeskus Etelä-Ranskassa
Välimeren rannalla. Siellä veli kuoli Leon silmien edessä. Neljä vuotta
aikaisemmin Dmitri-veli oli menehtynyt samaan tautiin Orjolissa Venäjällä.
Siellä Leo ei voinut olla paikalla.
Tolstoin mukaan veli kärsi elämänsä
viimeisinä päivinä kovasti, mutta hän osoitti vahvaa luonteenlujuutta ja piti
tuskansa sisällään. Kuolinpäivänä Nikolai oli noussut itse aamulla ylös,
peseytynyt ja pukeutunut. Leo laittoi hänet lepäämään nojatuoliin. Myöhemmin
Nikolai oli veljensä avustuksella mennyt vuoteeseen. Leon mukaan veli oli
kuollut rauhallisin mielin.
Nikolain kuolema
oli Leolle kova isku. Veljesten menetettyä varsinaisen isänsä isoveli oli ollut
Leolle kuin toinen isä. Veljensä kuoleman hetkellä Tolstoi pohti elämän
merkityksettömyyttä. Hänen mieliin nousi jälleen ajatus ”uudesta uskonnosta”,
jota hän oli pohtinut Krimin sodan loppuvaiheissa. Hän halusi luoda
”materialistisen evankeliumin”, koska Nikolai-veli oli ateisti.
Mitä tuohon
materialistiseen evankeliumiin tulee, niin ranskalainen filosofi Ernest Renan
kirjoitti sellaisen, ja nimenomaan 1860-luvulla. Hän matkusti Lähi-itään
arkeologiryhmän kanssa ja siellä hänelle syntyi ajatus kirjoittaa Jeesuksesta
elämäkerta, josta oli poistettu kaikki ihmeteot. Se päättyi ristinkuolemaan.
Kirja julkaistiin venäjäksi vuonna 1902, samana vuonna jolloin Tolstoi
erotettiin ortodoksisesta kirkosta ja hänen kaikki uskonnolliset tekstinsä
joutuivat sensuurin alle. Se oli paradoksi. Se mikä sallittiin ranskalaiselle,
kiellettiin venäläiseltä, toteaa Pavel Basinski.
LÄHTEITÄ:
Басинский, Павел Лев Толстой - Свободный человек. Молодая гвардия
2016.
(Basinski Pavel.
”Lev Tolstoi – Vapaa ihminen”)
