Joulukonsertista joulun viettoon

Olin torstaina joulukonsertissa. Orkesteri oli Kymi sinfonietta, kapellimestarina oli jazzin ja viihteen maailmasta tuttu Markku Johansson, solistina oopperalaulaja Johanna Rusanen-Kartano. Paikkana oli Kouvolan keskuskirkko. Ei se ulkoisesti mikään kaunis rakennus ole, mutta sisäpuolella siitä löytyy hyviäkin puolia. Sali on avara, penkkirivistöt luovat näköyhteyden paitsi alttarille myös muuhun kirkkokansaan. Salin ollessa täysi saa kokea aitoa keskinäistä yhteyttä. Tunnelma tiivistyy.  Sen olen muutaman kerran saanut kokea ja nyt koin sen ehkä kirkkaammin kuin koskaan.  Kesällä karjalaisten kesäjuhlien karjalaisessa messussa koin saman tunteen. Kirkon suunnittelijat saavat tästä ansaitun kiitoksen.

Olen viime päivinä sairastellut ja oikeastaan vasta nyt tuon konsertin myötä alkoi oma henkinen valmistautumiseni joulun viettoon. Jouluni on siis muutakin kuin vain jouluruokaa tai tonttuja ja muita perinteitä.  Ne toki ovat tärkeitä, mutta etsin joulusta jotain syvempää kokemusta ja sanomaa. Se lähtee muistoista ja musiikista. Toivon kokevani jotain ainutkertaista tästä hetkestä, joka on sidoksissa menneeseen.  Minulle siinä kristillinen ja maallinen ovat sekoittuneet. Jeesus-lapsen syntymä on merkki toivosta. Samalla jouluun liittyy oman kansamme perinteitä, yhteistä kokemusta. Syödessämme joulupuuroa, on hyvä ymmärtää, miksi niin teemme. Punaisiin pukeutunut joulupukkimme on länsimaista perintöä. Samalla on hyvä tietää, miksi kutsumme sitä ”pukiksi”. Itselleni paras joulupukki on muisto varhaisesta lapsuudestani.  Hän ilmestyi yllättäen pieneen tunnelmallisesti koristeltuun kotiimme. Kuului kolinaa, joku koputti oveen kovaa. Olin peloissani tai ehkä vain jännittynyt, kun eteemme ilmestyi naamariin pukeutunut ukko, jolla oli yllä turkki nurinpäin ja päässä jokin vanha karvahattureuhka. Myöhempinä vuosina hänet korvasi punaisiin pukeutunut valkopartasetä. Kun sitten joskus luin suomalaisesta jouluperinteestä, tajusin, että siinä varhaisimmassa naamariukossa oli jäljellä vielä jotain alkuperäisestä suomalaisesta joulupukista.

Siirrytään itse konserttiin. Sama konsertti esitettiin edellisenä iltana Kotkassa ja kotkalainen sanomalehti oli valmistanut kuulijakuntaa konserttiin liittyvällä jutulla, jossa solisti ja kapellimestari saavat sanoa mietteitään joulusta. Laulusolistille rakkain on Sylvian joululaulu. Hänellä liittyy siihen erityinen muisto opiskeluajoiltaan Saksasta. Tuo oli tietysti kiva lukea, sillä sama laulu on minunkin suosikkini ja myös minulla siihen liittyy erityisiä muistoja. Markku Johanssonille joululaulujen ykkönen on Jean Sibeliuksen En etsi valtaa loistoa. Hän on ihastunut sen kauniiseen melodiaan. Minustakin se on joululaulujen huippua. Melodia menee suoraan sydämeen ja minulle ennen kaikkea sanatkin puhuttelevat. Sibelius osasi löytää tien suomalaiseen sydämeen.

Kirkkosali oli lähes täynnä yleisöä, odottavin mielin. Iloinen odottava porina täytti salin. Kapellimestari ja solisti astelivat yleisön eteen, yleisö tervehti heitä raikkain aplodein. Tuon saapumisen erikoisuutta korosti se, että he todellakin tulivat alttarin eteen yleisön joukosta, salin keskikäytävältä. He astuivat ohitseni aivan käsin kosketeltavan läheltä. Minulle se oli juhlava tunne.

Konsertin ohjelma koostui Rusanen-Kartanon esittämistä lauluista ja muutamasta orkesterikappaleesta. Orkesteri sai kunnian aloittaa. Sitten oli vuorossa illan solisti, jolle suotiin välillä pari lepohetkeä. Silloin oli orkesterin vuoro sooloilla. Musiikki soi kirkkosalissa kauniina, Johannan ääni oli tummansävyinen mutta kirkas. Se tuli ihmistä lähelle. Oopperalaulajan maneerit eivät tulkintaa kiusanneet, sanoista sai hyvin selvää ja laulaja kykeni välittämään lauluillaan joulun sanoman. Kapellimestari oli tehnyt useimmat sovitukset enkä löydä niistä moitteen sijaa. Kirkkosalin akustiikkaa on moitittu vaikeaksi mutta nyt oli karikot vältetty. En toki yrittänytkään kaivaa esityksistä vikoja, annoin musiikin vain viedä minua.

Alkunumerona orkesteri soitti Leroy Andersonin sävellyksen Christmas Festival. Tunnistin siitä tuttuja teemoja. Se kuulosti siltä kuin olisi ollut jonkinlainen sikermä jouluisia sävelmiä. Herkkä soitto herkisti yleisönkin ja valmisti meitä jouluiseen tunnelmaan vastaanottamaan laulujen tunnelmaa ja sanomaa.

Kun orkesteri ja kapellimestari olivat saaneet yleisön suosionosoitukset, alkoi laulusolistin osuus. Saimme ensin kuulla kaksi perinteistä Jean Sibeliuksen joululaulua. En etsi valtaa loistoa tarttuu varmaan jokaisen sydämeen, on sitten kristitty tai ei. Itse sitä kuunnellessa loin vielä tuntumaa Johanna Rusanen-Kartanon ääneen. Minulla oli hänestä melko tuore kokemus eikä se ollut jättänyt pelkkiä miellyttäviä muistoja. Nyt epäluulot hälvenivät hetkessä. Ääni soljui luonnollisena, tasaisen vakaasti, joulun tunnetta eläen. Uskon, että Sakari Topeliuksen sanojen viesti tarttui kuulijoiden sydämiin: ”Pyydän taivaan valoa ja rauhaa päälle maan; tuo kotihin jos pieneenkin nyt joulujuhla suloisin; nyt köyhän niin kuin rikkaan luo suloinen joulus tuo.”  Nuo kontekstistaan irrotetut lausumat jäävät syvälle mieleen, tuovat oman topeliaanisesti sävytetyn menneisyytemme lähellemme. Joululla on ollut ja on edelleen oma paikkansa sydämessämme. Maalliset rikkaudet ovat toisarvoisia. Joulun valo tuo loistetta pimeään. Kuvittelen, kuinka jossain syrjäisellä maaseudulla on kynttilän loiste tuonut pimeyden keskelle ihmisten sydämiin ilon ja toivon. Topeliuksen sanoista välittyy omanlaisensa kuva kansamme menneisyydestä, ihanteellinen ja ylevä se on mutta olkoon niin.

Toinen Sibeliuksen laulu oli Vilkku Joukahaisen sanoittama On hanget korkeat nietokset. Se oli yllättävän voimallinen esitys, minulle ehkä konsertin koskettavin. Heti alkuun laulaja loi vahvan kontrastin. Lumen ja kylmien pakkasten keskelle on joulu tullut iloksemme. Solistin tulkinnassa ”hanget korkeat nietokset” ja ”kylmät paukkuvat pakkaset” välittyvät kuin valtava luonnonvoima, jota vastaan ”…joulu, joulu on meillä” soi vapautuneen kevyenä. Joulun lämmössä kylmä unohtuu. Ainakin minun silmieni edessä alkoi pyöriä muistot lapsuuteni joulusta. Ulkona paukkui pakkanen, mutta sisällä oli lämpöistä. Oli piirileikkejä, iloista mieltä, pöytä täynnä joulun herkkuja.  Lapsena saatoin todellakin korkeiden hankien keskellä kokea oman pienuuteni. Eihän toki joulu aina niin ruusuista ollut mutta laulun sävelissä soivat parhaimmista parhaimmat muistot. Koin laulua kuunnellessani jopa pienen liikutuksen hetken.

Kolmantena lauluna soi Otto Kotilaisen Varpunen jouluaamuna. Se oli lämmintä tunnelmointia. Laulu sopii mielestäni erinomaisesti naisäänelle, vielä paremmin lapsen laulamaksi. Nyt joudun toteamaan, että aika ajoin joihinkin lauluihin kyllästyy. Tämän laulun suhteen minulle on nyt sattunut sellainen vaihe. Kuuntelin sen kyllä ja nautin tulkinnasta, mutta mitään värähdyksiä se ei mielessäni herättänyt, niin kuin joskus toki on herättänyt.

Carl Collanin Sylvian joululaulu meni minulla tunnelmoidessa. Nautin siitä, kun Johannan ääni soljui levollisella voimalla, ja vaivuin itse omiin aatoksiini. Kuten yllä jo totesin, tuolla laululla on minulle monia muistoja. Ulkomailla oleillessani laulu on ollut hyvää lääkettä kotimaan kaipuulle.

Sitten solisti sai pienen lepohetken. Oli orkesterin vuoro. Saimme kuulla Atso Almilan sovituksen sävelmästä Jouluyö, juhlayö. Se kuulosti alussa hieman yllättävän epäsovinnaiselta, aivan kuin sovittaja olisi tietoisesti katkaissut sävelmästä sen perinteisen sävyn.  Lopussa se kuitenkin kohosi tuttuun hehkuunsa.

Johanna Rusanen-Kartano kääntyi jälleen yleisön eteen. Vuorossa oli konsertin mystiikkaan suuntautunut osuus. Niin siis minä koin Howard Blaken kappaleen Walking in the Air, josta Rusanen-Kartano lauloi Tarleena Sammalkorven suomentaman version nimeltä Avaruus. Kappale on alun perin Lumiukko-nimisen animaatioelokuvan tunnusmusiikkia (ks. täältä), mutta se on jäänyt elämään joululauluna. Monet rock-muusikot ovat sitä esittäneet ja hieman yllättäen huomasin sen olevan mukana tässä konsertissa. Se ei ole minulle lauluna tuttu, sävelmän kyllä tiedän. Sen eri tulkinnat ovat jääneet minulta yleensä kuuntelematta. Nyt jouduin kuuntelemaan ja tykkäsin kovasti, niin kuin taisi tykätä muukin yleisö, sillä laulu sai oman bravoo-huutonsa ja yleisön ehkä rajuimmat aplodit. Minä koin konsertin toisen liikutuksen hetken. Tarkoitan, että silmät siinä kuunnellessa hieman kostuivat. Miksi? - kysyn itseltäni enkä osaa vastata. Sävelmä toi konserttiin uuden ulottuvuuden. Yllä jo vihjasin. Se oli mystinen sukellus salaperäiseen talviseen maailmaan. Suomalaisesta perinteestä oli siirrytty pois. Perinteiseen jouluumme mahtuu kyllä tämäkin ulottuvuus.

Seuraavana kuului A Little Drummer Boy  Hilkka Nortamon  suomentamana versiona. Siitä en osaa kertoa mitään. Kappale ei kuulu suosikkeihini. tässä vaiheessa ajatukset pyörivät jo tulevissa kappaleissa. Niistä ensimmäisenä oli vuorossa kapellimestari Markku Johanssonin sävellys Joulun hohde (san. Sinikka Svärd). Se oli minulle aivan uusi kokemus. Mielestäni se jatkoi konsertin mystistä tunnelmointia. Se hohde sytytti. Kyseessä on hieno laulu ja solisti sai laulun elämään. Osuutensa on toki orkesterillakin ja Johanssonin tekemällä sovituksella. En usko kuitenkaan laululle suurta tulevaisuutta, niin kuin on käynyt Kassu Halosen sävellykselle Sydämeeni joulun teen (san. Vexi Salmi).  Se kuului konsertissa pian Joulun hohteen jälkeen. Välissä soi lyhyt orkesterikappale. 

Sydämeeni joulun teen jäi vaisuksi.  Tunnelma tuntui keinotekoiselta ja väkinäiseltä. Ehkä vain Vesku Loiri kykenee tuomaan lauluun aidon tunnelman. Ei se kuitenkaan konserttia himmentänyt. Laulu ja sen sovitus olivat ammattitaitoisesti toteutettua musiikkia. 

Johanna Rusanen-Kartano päätti soolo-osuutensa Adolphe Adamin ikivihreään lauluun Oi jouluyö. Se sai olla tämänkin konsertin kruunu.  Lehtihaastattelussa (josta linkki löytyy yltä) solisti kertoo arvostavansa Jussi Björlingin tulkintaa niin paljon, että on itse ottanut lauluun ”säästeliään” asenteen. Se on komea laulu ja minullekin niin tuttu, että keskityin esityksen ajan lähinnä vain odottamaan sen loppuhuipennusta. Upeanahan ”jouluyö” sitten kohosikin Rusanen-Kartanon sopraanoäänen voimalla taivaisiin täyttäen koko kirkon avaruuden.

Paras ohjelmanumero taisi sittenkin olla aivan lopussa. Se oli yhteislaulu – sleesialainen sävelmä Maa on niin kaunis, jossa me yleisö sai olla solistina, yhdessä ja erikseen. Itse koin laulavani omaa sooloani. Orkesteri loi harmonista taustaansa, illan solisti hehkutteli välillä taustalla liidellen korkeuksissa kuin enkeli. Ja minä sain laulaa siinä solistina, omana itsenäni omalle itselleni. Se oli elämän pieniä ilon hetkiä.

Joulu oli jo lähellä. Poistuin kirkosta tyytyväisenä.

Alfred Schnittke – Ensimmäisen sinfonian voimaa ja lumoa

”Jokainen ihminen on koko elämänsä ajan suurimmista suurimman arvoituksen parissa, oman itsensä. Siihen arvoitukseen ei löydy ratkaisua.”

Säveltäjä Alfred Schnittken päiväkirjasta

Olin hiljattain Pietarin Filharmonian Suuressa salissa konsertissa, jonka päänumerona oli Alfred Schnittken sinfonia № 1. Siihen eräänlaisena johdantona Pietarin akateeminen valtiollinen sinfoniaorkesteri esitti Joseph Haydnin sinfonian № 45 (”Jäähyväissinfonia”). Yhteiseen esitykseen on omat syynsä. Schnittken sinfonia on valmistunut vuonna 1972, Haydnin tarkalleen kaksisataa vuotta aikaisemmin. Se ei liene kuitenkaan se perinteinen syy, vaikka Schnittken sinfonia onkin eräänlaista luotausta länsimaisen musiikin historiaan sisältäen viitteitä myös Haydnin musiikkiin.

Konsertti oli omistettu tämän vuoden kesäkuussa menehtyneelle kapellimestarille Gennadi Roždestvenskille (s. 1931), jolla oli läheinen suhde Alfred Schnittkeen ja joka myös johti sinfonian ensiesitystä vuonna 1974 Gorkin kaupungissa (nyk. Nižni Novgorod). Tuolloin konsertin alkunumerona oli sama Haydnin sinfonia ja nyt kunnioittaa kapellimestarin muistoa esittämällä nuo sinfoniat yhdessä. Schnittke oli omistanut sinfoniansa Roždestvenskille.  

Ilman muuta konsertti kuuluu elämäni suuriin musiikkielämyksiin. Se lumosi ja myös hämmensi.  Schnittke oli konsertin päänumero ja Haydnin tehtävänä oli valmistella yleisöä sen vastaanottoon. Kyseessä oli kaikkinensa upea kokonaisuus. Aleksandr Titovin johtama orkesteri koostui nuorekkaista soittajista, jotka selviytyivät urakastaan loistavasti. Siitä kiitokseksi he saivat vastaanottaa yleisön räjähtävät suosionosoitukset.

…

Alfred Schnittke syntyi vuonna 1934 Neuvostoliiton saksalaisena. Hän oli siis jo syntyessään sekä venäläinen että saksalainen. Kotona puhuttiin saksaa ja aikanaan vuonna 1990 hän myös muutti Saksaan, kun Neuvostoliitto oli henkitoreissaan.

Schnittke aloitti musiikin opintonsa Wienissä vuonna 1946. Muutto mahdollistui, koska valtio lähetti isän sinne kirjeenvaihtajaksi.  Työsuhde kesti vain kaksi vuotta ja opinnot jatkuivat kotimaassa. Vuonna 1958 hän valmistui Moskovan konservatorion säveltäjälinjalta. Siitä lähtien Schnittke omistautui täyspainoisesti sävellystyöhön. Vuonna 1965 hän avioitui. Sitä ennen hän kertoi tulevalle Irina-vaimolleen varoitukseksi piilevästä sairaudestaan todeten, että tulee kuolemaan aivoinfarktiin. Yhteiselo kesti kuitenkin 34 vuotta. Pianisti-vaimo oli miehensä korvaamattomana tukena elämän vaikeissa hetkissä ja myös työssä. Ensimmäinen infarkti vuonna 1985 vei miehen koomaan, mutta hän selviytyi ja kykeni jatkamaan sävellystyötään. Kolmannesta infarktista vuonna 1998 hän ei enää selvinnyt.  Hieman ennen kuolemaansa hän sai valmiiksi yhdeksännen sinfoniansa, vaikka tuolloin oikea käsi oli jo miltei toimintakyvytön.

Hänen tuotantonsa on monipuolinen. Siinä tärkeällä sijalla on mm. elokuvamusiikki. Hän loi musiikin yli 70 elokuvaan eivätkä nekään olleet mitään täytetöitä vaan hän pyrki sen kautta kehittämään omaa ilmaisuaan. Elokuva- ja näyttämömusiikin luomiseen hän tuntui välillä jopa takertuneen liiaksikin. Varsinkin elämän loppuaikoina siitä tuli rasite, joka vei energiaa vakavammasta tuotannosta.

Sinfonia № 1 on osoitus hänen laajasta musiikillisesta tuntemuksestaan. Se kuuluu keskeisesti säveltäjän luomiskauteen, jota Irina Krivitskaja eräässä kirjoituksessaan kutsuu mefistofeliseksi. Tuohon ryhmään lukeutuu mm. säveltäjän äidin muistolle samoihin aikoihin luotu Requiem.  Samoihin aikoihin on syntynyt myös musiikki Elem Klimovin elokuvaan Agonia, joka kertoo munkki Rasputinista viimeisistä vuosista tsaarin hovissa. Omasta mielestäni musiikki tuntuu demoniselta ja tuo elokuvaan voimallista tragiikkaa.

Muutamia sanoja ansaitsee vielä myös maestro Gennadi Roždestvenski, jonka valokuvansa oli näyttävästi esillä konserttisalin edessä.  Hän on erittäin merkittävä hahmo Neuvostoliiton ja Venäjän musiikissa, ja ennen muuta hän on todella voimallisesti esiintynyt Alfred Schnittken musiikin puolesta. Kuten jo totesin, hän johti ensimmäisen sinfonian ensiesityksen. Tuolloin nimenomaan hänen ehdotuksestaan Joseph Haydnin jäähyväissinfonia esitettiin konsertin alkunumerona. Alfred Schnittke on omistanut Gennadi Roždestvenskille muutaman muunkin sinfonian ensimmäisen lisäksi.

Roždestvenski on tehnyt Schnittken musiikkia tunnetuksi maailmalla. Vahinko vain, että suhteeseen tuli viime hetkellä särö. Se tapahtui hieman ennen säveltäjän kuolemaa, kun Roždestvenski oli valmistamassa Moskovassa Schnittken uusimman sinfonian (№ 9) esitystä. Säveltäjä asui tuolloin Hampurissa. Hän oli hyvin heikossa kunnossa ja oli suurten vaikeuksien kautta saanut sävellyksensä valmiiksi. Schnittke halusi kieltää viime hetkellä sen esityksen. Koska Roždestvenskin mukaan esitystä ei voinut enää perua, Schnittken vaimo esitti siihen muutoksia. Kapellimestari otti ne vastaan mutta petti lopulta lupauksensa. Sinfonia esitettiin alkuperäisessä muodossa. Se oli perfektionismiin pyrkivälle säveltäjälle kova isku. Hän järkyttyi konsertin äänitystä kuunnellessaan, aivan kuoleman kynnyksellä. Se oli ikävä päätös pitkälle suhteelle. (Lähde: https://www.colta.ru/articles/music_classic/7040)

…..

Minulle Schnittken nimi on tullut tutuksi joskus 1980-luvulla, kun kuulin kai radiosta konsertin, jossa esitettiin hänen musiikkiaan. Se jäi mieleen lähinnä siksi, että se poikkesi totutusta. Musiikissa oli oma leimansa. Se saattoi olla lähetys jostain Suomen kesäfestivaalilta. Miehen taustaan ja elämäntilanteeseen en liiemmin perehtynyt. En tiennyt hänen sairastelustaan ja kuolema 90-luvun lopulla tuli minulle yllätyksenä. Kotonani on muutama Schnittken musiikkia sisältävä levy, jotka kaikki olen hankkinut Moskovan konservatorion levynmyyntipisteistä. Niiden joukossa on kolme sinfoniaa (1-3), sarja elokuvamusiikkia, Concerto Grosso № 2 ja alttoviulukonsertto. Ne eivät ole mitään huippulaatua. Viimeisin hankintani - ja laadultaankin jo parempi - on vuonna 2013 äänitetty Requiem. 

Levykokoelmiini kuuluva Sinfonia № 1 on äänitetty vuonna 1987. Siinä Neuvostoliiton kulttuuriministeriön sinfoniaorkesteria johtaa kukas muu kuin Gennadi Roždestvenski. Se on pituudeltaan lähes 65 minuuttia. Pietarin konserttiesitys kesti alle tunnin (50-55 min). Levytyksessä ja konserttiesityksessä tuntuisi olevan pituuden lisäksi myös muita eroja. Ne kai selittyvät musiikkiin kiinteästi sisältyvällä improvisaatiolla.  

Gennadi Roždestvenskin olen nähnyt ainakin kerran luonnossa. Se tapahtui Moskovan konservatorion juhlasalissa toukokuun 27. päivänä vuonna 2016. Maestro oli kunniavieraana konsertissa, joka oli omistettu hänen 85-vuotissyntymäpäivälle. Mies itse oli vielä ainakin tuolloin täysissä sielun voimissaan. Omaa kapellimestarin uraansa hän ei ollut vielä lopettanut. Pian tuon jälkeen löysin Medicin (Medici.tv) kokoelmista dokumenttielokuvan. Sen myötä miehen ura ja persoona tuli niin tutuksi, että luettuani kesällä hänen kuolemastaan minulla tuli pala kurkkuun. Mies oli sitkeästi taistellen luonut oman uransa, pitänyt oman päänsä eikä koskaan alistunut Neuvostoliiton kommunistisen puolueen suoraan määräysvaltaan.  

….

Siirrytään Pietarin Filharmonian Suureen konserttisaliin, joulukuun alkupäiviin. Ensiksi on mainittava, että ylipäänsä tuossa illassa oli mukana nostalgiaa. Taidettiin elää 70- ja 60-lukujen vaihdetta, kun siinä salissa viimeksi kävin. Tuntui juhlavalta, mikä entisestään kohotti tunnelmaani. Otin herkemmin musiikin vastaan. Salin mahtavat kattokruunut suorastaan mykistivät loistollaan.

Ja olihan se villi kokemus. Schnittken sinfonia sai yleisön räjähtämään. Konsertin alkuosassa soi Haydnin jäähyväissinfonia oli johdantoa varsinaiseen päänumeroon. Vanha maailma jätti jäähyväisiä, uuden maailman kaaos odotti kulisseissa.

Aluksi muutama sana Haydnin Jäähyväissinfoniasta.  Siinä on neljä osaa:

(1) Allegro assai;

(2) Adagio;

(3) Menuet. Allegretto;

(4) Presto. Adagio.

Haydn soi herkän läpikuultavasti. Viulujen saundissa oli jotain ainutkertaista. Toisen osan Adagio on kaunista ja tunnelmoivaa. Neljännen osan lopussa sen melodia soi uudestaan. Siihen liittyy sinfonian yllätys, joka saattaa saada siitä tietämättömän katsojan hämilleen. Soittajat poistuvat vähin erin esiintymislavalta orkesterin soittaessa toisen osan adagiota. Lopussa paikalle jää vain kaksi viulua.

Tähän liittyy tarina. jonka luin konsertin ohjelmalehtisestä.

Joseph Haydn oli Unkarin prinssi Nikolaus Esterhazyn palveluksessa johtaen hänen kamariorkesteriaan. Orkesteri oleili maalla Esterhazyn kartanossa ja soittajat pitkästyivät oloonsa. He kaipasivat kovasti perheensä luo Eisenstadtin kaupunkiin. He valittivat siitä Haydnille. Tämä pisti tuulemaan. Hän sävelsi sinfonian, juuri tämän 45. sinfoniansa, joka päättyi tuohon poistumiskohtaukseen. Lopussa soittamaan jäi vain  kaksi viulistia: säveltäjä itse ja hänen konserttimestarinsa. Sinfoniallaan Haydn antoi ruhtinaalle hienotunteisen vihjeen. Ruhtinaan kerrotaan ymmärtäneen, mitä takana piili. Pian hovi palasi orkesterin kanssa Eisenstadtiin. Myöhemmin sinfoniaa on alettu kutsut ”Jäähyväissinfoniaksi”.

Minulle tuo sinfonia osoitti ennen muuta, että orkesteri on todella laadukas. Se oli iloa korvalle ja sielulle, mutta samalla on todettava, että ajatukset olivat koko ajan Schnittken sinfoniassa. Koin koko esityksen vain kovempaa koitosta edeltävänä rentoutussoittona.  En pitkästynyt. Soitto olisi saanut jatkua. Väliaikana kansa ryntäsi lämpiöön. Melko pian alkoivat kellot soida. Oli Schnittken vuoro.

Schnittken sinfonialla on kaikesta radikaalisuudestaan huolimatta perinteinen rakenne:

(1)    Senza Tempo. moderato;

(2)    Allegretto;

(3)    Lento;

(4)    Lento. Moderato.

Schnittken teos yllätti ja jopa järkytti heti alkuunsa….  Lyömäsoittajat – tai ehkä heitä oli vain yksi - olivat paikoillaan ja sieltä alkoivat kellot kilkattaa kuin viimeistä päivää. Ääni muistutti kirkon kelloja. Se oli kuin kutsu soittajakaartille, joka ryntäsi paikoilleen sekamelskaisessa tunnelmassa alkaen heti soittaa kuka mitäkin sekavaa hälyääntä. Kapellimestari ilmestyi pian paikoilleen, kuin varkain. Hänen käden liikkeensä hiljensi orkesterin. Hän antoi merkin ja samassa orkesteri aloitti jäsentyneen soittonsa. Perinteinen sinfonia oli saatu liikkeelle.

Yleisö elää soitossa mukana, on aivan kuin matkattaisiin läpi musiikin historian. Väliin jazz-ryhmä saa vapaudet improvisoitiin. Sopusointuun tulee välillä esteitä mutta aina palataan perinteen helmaan. Yleisö seuraa valppaana, yllätyksiä on riittämiin.  Siitä orkesterin tavallista laajempi kokoonpano pitää huolen.

Puolen välin jälkeen sekoittaa uusi soitin orkesterin pakan. Se on urut, joiden ylhäällä leijaileva pitkä linja tuo hälyn keskelle uudenlaista harmoniaa ja samalla sinfoninen jännite yhdistyy alun kirkonkellojen kutsuun. Se tuntuu jäsentävän kokonaisuutta. Tämäkin toki kestää vain oman hetkensä. Mefisto pääsee taas jatkamaan kiemurteluaan.  

Konsertissa aloin pohdiskella säveltäjän uskonnollista sanomaa. Siihen löytyy kyllä viitteitä myös muusta tuotannosta.

…

Osana sinfonian ”happening-luonnetta” on se, kun orkesterin jäsenet poistuvat välillä lavalta. Ensi kerran liikehdinnän aloittavat huilut, toisen kerran se lähtee alttoviulusta. Tuolloin kerralla soittajat palaavat paikkoihinsa vaskien johdolla surumarssin soidessa.  Siitäkin päästään taas vauhtiin. Seikkailu jatkuu ja katsoja seuraa herkeämättä todellista juonta ymmärtämättä. Valitettavasti muistini ei salli kuvata tapahtumia yksityiskohtaisemmin.  Muistikuva on, että lopussa eletään Haydnin tunnelmissa ja orkesterin jäsenet poistuvat paikoiltaan palaten tosin takaisin. Yhtäkkiä kaikki on ohitse. On yleisön vuoro mylviä.

Sinfonian on täytynyt olla aikamoinen shokki Gorkin filharmonian ensi-iltayleisölle vuonna 1974. Hämmennystä on saattanut aiheuttaa myös jazz-musiikin tuominen klassisen musiikin yhteyteen. Ensi-illassa mukana soittamassa oli hyvin tunnettu tasokas neuvostoliittolainen jazz-pianisti Leonid Tšižik ja maineikas Melodia-yhtye.  Ja ennen muuta se on ollut Gorkin filharmonian sinfoniaorkesterin soittajille todellinen haaste. Esikuvia ei heillä ollut. Piti luottaa kapellimestarin ohjeisiin. Ja taustalla saattoi väijyä puolueen valvova silmä.

Ensi-illan jälkeen lehdissä kuvattiin konserttia ”happeningiksi”. Siinä on mukana ainakin piraus halveksuntaa, sillä kirjoittaja oli käyttänyt anglisismia, millä musiikki haluttiin leimata ”länsimaiseksi hapatukseksi”. Se ei kuitenkaan Schnittken uraa hidastanut, vaikka länteen hänellä ei ollutkaan asiaa ennen kuin 80-luvun lopulla, kun ilmapiiri alkoi glasnostin myötä vapautua.

Jostakin olen lukenut, että Moskovassa sinfonia esitettiin ensimmäisen kerran vasta 1987. Se olisi siis sama esitys, joka minulla on CD-levyllä. Gorkin ensi-illan jälkeen sinfonia esitettiin Tallinnassa, mikä tuon ajan Neuvostoliitossa oli varmasti sopiva paikka sen esittämiselle. Roždestvenski on kertonut, että kun hän myöhemmin esimerkiksi Ruotsissa työskennellessään, kun hän kertoi haluavansa esittää Schnittken ensimmäisen sinfoniaa, niin siihen reagoitiin lausahduksella ”Oletteko hullu?”

…

Sinfoniasta voi löytää varmasti paljon huomionarvoisia seikkoja, mutta käsittelen nyt kahta.

Tutkijat ja teoriaihmiset puhuvat kollaasitekniikasta, mikä tässä tarkoittaa sinfoniaan sisältyviä moninaisia lainauksia eri historian kausilta ja eri säveltäjien teoksista. Niitä on sitten yhdistelty yllättävästi yhteen. Lainausten määrä on runsas. Luulisin, että harva kykenee ne kaikki löytämään. Eräät selvimmät onnistuin minäkin tunnistamaan, tosin aina ei muistini voinut sitä yhdistää oikeaan teokseen.

Poimin tähän viittauksia, jotka on mainittu ohjelmalehtisen esittelytekstissä ja tutkija Valentina Holopovan kirjassa.  Keskeiset lainaukset tulevat luonnollisesti juuri Haydnin ”jäähyväissinfoniasta”. Klassisen musiikin osalta katkelmia löytyy Beethovenin viidennestä sinfoniasta, Tšaikovskin ensimmäisestä pianokonsertosta, Edvard Griegin Per Gyntistä, Chopinin surumarssista (ja muustakin surumusiikista), eräästä Straus-nuoremman valssista ja keskiaikaisista gregoriaanisista melodioista (”Sanctus” ja ”Dies Irae”). Mukana on Concerto Grossoa J. S. Bachin ja A. Vivaldin tyyliin. Itse olin kuulevinani siellä Rahmaninovia, mutta siitä en ole löytänyt missään mainintaa.  Ja olen aivan varma, että eräässä vaiheessa soi Mozart, muttei siitäkään taideta mainita missään.

Jazzin ja kevyen musiikin perinteitä on niin ikään käytetty huomattavan paljon. Sinfoniasta on kuultavissa erilaisia ns. kevyen musiikin tyylejä: on tanssiaismusiikkia, twistiä, foxtrottia ja muuta viihdettä.  Ostamani äänitteen esittelytekstissä mainitaan jopa suomalainen letkajenkka. Sitä en kyllä konsertissa kuullut. Sen sijaan tuossa äänitteessä, sinfonian loppuvaiheissa kuulin muutamia tahteja jenkkaa, joka jollain etäisellä tavalla muistuttaa letkistä.

On vielä lisättävä, että niin viihteen melodiat kuin klassiset sävelet saavat sinfoniassa aivan oman tyylisävynsä. Esimerkki surumarssi saa groteskeja piirteitä. Itselläni nousee kyllä eräissä kohdin mieleen neuvostotodellisuus. Säveltäjä on uskaltautunut luomaan parodisia sävyjä oman yhteiskuntansa viralliseen poliittissävyiseen perinteeseen. Ehkä kuitenkin tuon ajan kuulija on kokenut nuo viitteet eri tavalla.

Toinen seikka koskee sinfonian kokonaisrakennetta, sen ominaispiirteitä. Nyt viittaan myös Schnittken omiin kommentteihin.

Ensimmäisenä Schnittke itse on halunnut painottaa sen kaksijakoisuutta: se on yhtäältä muodoltaan perinteinen sinfonia, toisaalta se on selkeä ”antisinfonia”.  Sen dramaturgia on rakentunut noiden vastakkaisten puolten vastakkainasetteluun ja keskinäiseen vuorovaikutukseen. Sinfoniassa on kontrolloitua improvisaatiota, ja myös täysin vapaata soitantaa. Niiden vastapainoksi säveltäjä on liittynyt mukaan tiukasti teemaan sidottuja katkelmia. Disharmonian vastapainona on harmonia. Groteskin ilmaisun vastaparina on ylevä sankaritarina. Minä itse koin sinfoniaa kuunnellessani, että ajoittain kuuluva harmonia kuin myös sankarillinen beethovenmainen musisointi toivat kuulijalle levähdyshetken. Kaaoksesta oli päästy järjestyksen polulle.

Sinfonia on todellakin järjestyksen ja kaaoksen kaksinkamppailua, tai ainakin ne ovat sinfoniassa vastaparina. Siitä nousee mieleeni maailmankuulun psykologin Jordan Petersonin kirja 12 elämänohjetta – käsikirja kaaosta vastaan, josta olen vastikään kirjoittanut blogitekstin. Siinä kyse on maailmastamme, jossa kaaos ja järjestys ovat jatkuvassa keskinäisessä kamppailussa. Peterson viittaa taolaisuuden perusajatukseen, jossa kaksi vastavoimaa jin (yin) ja jang (yang) kamppailevat keskenänsä. Sen symboliikkaan liittyy tunnus, jossa kaksi käärmettä syövät toistensa häntiä. Kaaos ja järjestys ovat toistensa vastinpareja. Kummassakin on toisen siemeniä, ne elävät toisen sisässä ja voivat vaihtua toisikseen. Tämä tulee selkeästi Schnittken sinfoniassa mieleen.

Tämä kamppailu tulee mielestäni Schnittken sinfoniassa lihaksi. Schnittke itse ei taolaisuuteen viittaa. Hän puhuu harmonian ja disharmonian vastinparista. Siinä ollaan kuitenkin kiinni samassa elämässä, josta Peterson kirjoittaa. Sinfoniaa kuunnellessa tuo kaaoksen ja järjestyksen kaksinkamppailu tuli hyvin konkreettisesti vastaan. Koin esiintymislavan olevan välillä kuin taistelukenttä. Etsittiin harmoniaa mutta aina jossakin otettiin harha-askelia.  Ja harmonia ilmeni eri lailla, myös moderni jazz ottaa välillä näyttämöllä vallan.

Pantakoon merkille, että tuo jazzin käyttö ei ollut tuolloin vuonna 1974 mitenkään uutta, vaikka tosin uskon, että Gorkin yleisö on joutunut esityksen aikana hämmennyksiin. 60-luvulla käytti Rodion Štšedrin pianokonsertossaan № 2 hyvin rohkeasti Modern Jazz Quartetin soittoa mukailevia saundeja luoden teokseensa villin tunnelman. Siitä hän joutui ainakin puhutteluun, mutta sai kuitenkin jatkaa vapaasti säveltäjän uraansa.  Samanlaista avandgarde-tyyliä hän loi myös venäläisestä kansanmusiikista.

…

Lopuksi - Huutava hiljaisuus

Netistä löytyy dokumenttielokuva, jossa pääosassa on Irina Schnittke, säveltäjän leski. Ohjelmassa on myös säveltäjän omaa puhetta ja aforismin tapaisia lausumia. Ensimmäistä sinfoniastaan hän toteaa, että siinä on ylimmän ja alimman voiman keskinäistä vuorovaikutusta. Ollaan tyhjyyden rajamailla, vakavuuden rajoilla.

Disharmonian ja harmonian suhteesta Alfred Schnittke on kirjoittanut päiväkirjaansa:

”Minulla on sellainen tunne, että minua koko ajan vie eteenpäin jokin voima.  Siitä olen saanut varmuudentunteen, että on olemassa jokin korkein järjestys. Se mikä luo maailmassamme disharmoniaa, on käsittämätöntä. Se on sitä mitä Ivan Karamazov ei voinut käsittää.”

Irina-vaimo kertoo dokumentissa, kuinka hän kerran oli nähnyt miehensä työhuoneessa työvaiheessa olleen ensimmäisen sinfonian. Hän oli partituuria katsellessaan ihmeissään.  Alfred sävelsi suoraan ilman raakatekstiä. Miten tuo kaikki oli mahtunut hänen päähänsä, vaimo ihmetteli.

Vaimon mukaan hän oli onnellinen siitä, että hän sai säveltää aina sitä mitä hän itse halusi eikä hänen tarvinnut säveltää sellaista, mistä hän ei tykännyt. Hänen ei tarvinnut ajatella liikaa sitä, miten hänen työnsä otetaan vastaan.

Gennadi Roždestvenski kertoo, kuinka Schnittke oli hänelle kerran luovuttamassa nuottejaan. Siinä oli tahdin pituisen tauko ja mukana fermaatti. Piti siis olla täysi hiljaisuus ja sen piti kestää pitkään. Schnittke kirjoitti vielä nuottiviivaston alle kolme fortea. Siitä tuli huutava hiljaisuus. Tuo tahti forte-merkintöineen on ikuistettu Schnittken hautamuistomerkkiin.