Tatjana Metternich, Muistojen
maa - venäläisen ylimysperheen vaiheita 1886-1919, suomentanut Mikko
Peltola. Otava, 1988.
Alkuteos (ilmestynyt 1980): Verschwundenes Russland. Die Memoiren der Fürstin Lydia Wassiltschikow
1886 - 1919.
Johdannoksi
Jokin aika sitten tutkiskelin kirjaston elämäkertahyllykköä
ja silmiini osui Tatjana Metternichin kirja Muistojen
maa. Se kertoo venäläisen aatelisnaisen elämästä vuoteen 1919 asti, jolloin
hän perheineen emigroitui Krimin kautta länteen. Kirja on osoittautunut varsin
kiinnostavaksi tarinaksi ja yllättäväksikin näkökulmaksi tuohon Venäjälle
kohtalokkaaseen aikakauteen.
Kirjan tekijä Tatjana Metternich (1915 – 2006) on
pikkutyttönä ollut tuossa kokemuksessa mukana. Hän on teoksen varsinaisen
päähenkilön tytär. Hänen äitinsä on Lidia Vasiltšikova (1886 - 1948),
tyttönimeltään Vjazemskaja.
Teos on muistelmateos, mutta tekijä kutsuu sitä myös
elämäkertaromaaniksi. Teos päättyy pakoon bolševistisesta Neuvosto-Venäjästä
ja päähenkilön elämä jatkuu uusine haasteineen. Elämäkertateokseksi se on siis
vajaa. Alempana käyn läpi hieman myös hänen myöhempää elämäänsä.
Itselleni se luo vertailukohtia eräisiin muihin minulle
läheisiin elämäntarinoihin, mm. Boris Pasternakin, Leo Tolstoin, Vladimir
Majakovskin ja Mihail Bulgakovin. Heidän elämänsä kautta tuo sama aikakausi on
myös itselleni avautunut omalla tavallaan. Vjazemskin aatelisuvun kautta
näkökulma on aivan toinen. Majakovskin
kaltainen runoilija oli täynnä itseään ja innostuneena uuden ajan tuomasta
vapaudesta vähät välitti vanhasta perinnöstä. Vjazemskin ruhtinassuvun kasvatti
kantoi sisässään suvun monivuosisataisen sivistyksen perintöä, mistä käsin
huomiota tai ainakaan ymmärrystä ei herunut uuden ajan kulttuuriliikehdinnälle.
Mielenkiintoa teokseen lisää se, että siinä liikutaan monilla eri yhteiskunnan
alueilla.
Lidia ei ole mikä tahansa hienohelma vaikka kamarineito saattaakin
kulkea hänen seuranaan. Hän on hyvän koulutuksen ja kasvatuksen saanut aktiivinen
nainen, joka ei jää kodin nurkkaan ompelupiiriin vaan paitsi että huolehtii
lopulta isoksi muodostuneesta perheestään, ottaa osaa myös yhteiskunnalliseen
toimintaan ja hyväntekeväisyyteen. Jo lapsuudesta hän saa eväitä selviämiskamppailulleen,
sillä nelilapsisen perheen ainoana tyttönä hän oppii veljesten kanssa
nahistellessaan pitämään puoliaan. Hänen neuvokkuuttaan ja kylmäpäisyyttään
kyllä tarvitaan varsinkin siinä vaiheessa, kun kaaoksen keskellä bolševikit
nousevat valtaan ja perhe yrittää selviytyä ehjin nahoin ja suojella edes
jossain määrin omaisuuttaan.
Teoksessa liikutaan eri puolilla silloista Venäjää:
Pietarissa, Moskovassa, Kaukasuksella, Krimillä ja myös Liettuassa, jonne Lidia
muuttaa tuoreen aviosiippansa kanssa. Siellä hänen kotinsa oli myös
emigroitumisen jälkeen aina vuoteen 1940 eli Neuvostoliiton miehitykseen
asti. Myös Ukraina tulee teoksen
loppupuolella tutuksi. Kiovasta minulla muistuu mieleen Mihail Bulgakovin
romaani
Valkokaarti, josta olen
joskus blogissani kirjoittanut. Vuoden 1919 kaaosta Krimillä käsitellään myös
Bulgakovin teoksiin pohjautuvassa elokuvassa
Beg (”The Flight”)
vuodelta 1970.
Lidia-rouva elää täysillä, uusissa paikoissa ja tilanteissa
hän on tarkka havainnoitsija. Kirjasta jäi esimerkkinä mieleeni hänen
havaintonsa latvialaisista. Hän toteaa, että Neuvosto-Venäjällä tšekan
ja salaisen poliisin palveluksessa toimi erityisen paljon juuri latvialaisia. (Itse
asiassa olen joskus tehnyt samankaltaisen havainnon.) Lidialla esittää tuohon
kehitykseen oman perustelunsa. Hän Latviassa liikkuessaan pani merkille, että
paikalliset tilanomistajat käyttäytyivät alaisiaan kohtaan hyvin ylimielisesti,
mikä luonnollisesti lisäsi kansan vihaa ja vastakkainasettelua. Lidian omassa
suvussa toimittiin aivan toisin.
Teoksen henkilögalleria on laaja ja jo sinällään lukemaan
houkutteleva. Niistä täytyy nyt tyytyä käsittelemään vain osaa. Ensiksi on
mainittava monet tsaarin lähipiiriin kuuluvat henkilöt. Uudistusmielinen,
pääministeriksi noussut ja vuonna 1911 salamurhaajan uhriksi joutunut
Pjotr Stolypin on
suvulle läheinen henkilö ja saa paljon myönteistä huomiota. Monissa kohdin pohditaan
väliaikaisen hallituksen pääministerin
Aleksandr Kerenskin
toimintaa ja persoonaa. On myös julma tšekan kuulustelija
Moisei Uritski. Kulttuurin
alalta on mainittava venäläinen oopperan ikoni
Fjodor Shaljapin,
hänen lisäkseen vastaan tulee myös muita tuntemattomampia laulajia ja
näyttelijöitä. On kuuluja valkoisia sotilashenkilöitä, minulle kuitenkin
tuntemattomampia. Ja palataan teoksessa välillä myös historiassa taaksepäin.
Lidian suvussa on ollut runoilija Aleksandr Puškinin ystävä, saksalaisen
runoilijan Johann Wolfgang von Goethen oppilas ja erään tarinan kautta kerrotaan,
miten Saksan rautakansleri Otto von Bismarck oppi kantapään kautta tuntemaan
venäläisen luonteenlaadun. Kirjan kautta kuva monista nimekkäistä henkilöistä
monipuolistuu.
…
Lidia kuului Vjasemskin sukuun. Se oli merkittävä,
perinteikäs aatelissuku. Sen juurten kerrotaan ulottuvan 800-luvulla eläneeseen
viikinkiruhtinas Rurikiin, lähinnä mytologiseen Novgorodin perustajaan, joka
yhdisti alueen heimoja. Se lienee myytti, mutta niin Metternich kertoo teoksen Prologissa. Yhtä kaikki, suvussa on
pitkän historian aikana ollut arvostettua väkeä.
Lidian isä, ruhtinas Leonid Vjazemski (1848 - 1909) oli 1877-78 käydyn Venäjän – Turkin
sodan sankareita. Hän kuului uudistushenkiseen sukupolveen. Suvun perinteet
toivat jälkeläisille sivistyksen vaatimuksen. Valtiollisella tasolla palveltiin
hallitsijaa vallitsevan käytännön mukaisesti parhain päin. Valtion viran
kunniallista hoitoa pidettiin velvollisuutena, vastapalveluksena niistä
etuoikeuksista, joita suvulle oli valtakunnassa myönnetty. Leimallista suvulle
oli, että siinä hyväntekeväisyystoiminta oli sydämen asia.
Ruhtinas Vjazemski oli sivistynyt mies, joka piti lastensa
kouluttamista hyvin tärkeänä asiana. Tilanomistajana hän oli eteenpäin pyrkivä.
Hänen johdollaan tilukset kehittyivät maan maatalouden ja teollisuuden
kehityksen tärkeiksi esikuviksi. Hänen poikansa Boris jatkoi sukutilalla isänsä
viitoittamaa esimerkillistä työtä.
Lidia – lempinimeltään Dilka - sai kasvaa rakkauden
ympäröimänä, mutta myös suvun perinteistä nousevat velvollisuudet toivat jäntevyyttä
elämään. Lapsia ohjattiin tiukkaan itsekuriin, mutta siinä näytti lukemani
perusteella olevan vapaa henki. Lidiaa ohjaamassa oli englantilainen
lastenhoitaja ja useita kotiopettajia. Hän suoritti normaalin koulunsa
erinomaisin arvosanoin. Sen ohella hän sai sivistystä kotiopettajiltaan.
Ennen kuin menen tarkemmin teokseen, niin käyn lävitse
ruhtinatar Lidia Vasiltšikovan elämän vaiheita. Mukaan liitän myös vuodet emigroitumisen
jälkeen. Siltä osin tiedot perustuvat lähinnä venäjänkieliseen Wikipedian
artikkeliin.
Todetaan, että olen päätynyt käyttämään kertojasta hänen
pelkkää etunimeään. Jos tekstiyhteys vaatii, lisään sukunimen.
Elämäkerta
Lidia Vjazemskaja syntyi vuonna 1886 Keski-Venäjällä
Lotarevossa, joka sijaitsee nykyisellä
Lipetskin alueella.
Ääntämisasua mukaillen paikka pitäisi kai kirjoittaa suomeksi muotoon
Lotarjovo, käytän kuitenkin
muistelmakirjaa mukaillen e-kirjainta. Kyseessä
oli sukukartano ja siellä perhe vietti aikaansa yleensä kesäisin.
Yhdessä kolmen veljensä kanssa hän Lidia elää onnellisen
lapsuuden englantilaisen lastenhoitajan huolehtiessa lapsista. Hän suoritti
koulunsa erinomaisin arvosanoin, mistä saa kiittää kotiopettajia. Tyttö oli
vilkas ja luonteeltaan poikamaisen villi. Oli paljon erilaisia retkiä ja
matkoja, laaja sukulaispiiri loi tyttöön turvallisen kasvuyhteisön.
Neitokaiseksi vartuttuaan mukaan tulivat myös tanssiaiset.
Merkittävä kokemus nuorelle naiselle oli vuonna 1906
toteutunut matka Englantiin. Hän meni sinne kotiopettajattarensa kanssa, jatkoi
Lontoosta suoreen Oxfordiin ja vietti siellä opiskellen koko talven.
Englantilainen elämänmuoto ja kouluperinne tuli tutuksi, toki eväitä hän oli
siihen jo saanut lastenhoitajalta. Matkasta oli apua myös myöhemmin maastapaon
jälkeen, sillä hän pysähtyi mennessään Pariisiin, unelmiensa kaupunkiin, jossa
hän myöhempinä vuosina sai oleilla ja nähdä edessään tuttuja paikkoja. Lidia
kertoo nauttineensa Oxfordissa joka hetkestä. Hän ihastui kaikkeen näkemäänsä
ja imi itseensä monenlaisia vaikutteita, yhtenä sellaisena oli ankara kuri,
mutta sääntöjen rikkomisesta tuli lähes huvi. Myös Shakespeare tuli tutuksi.
Vuonna 1909 hän
avioitui Liettuan aatelismarsalkan ruhtinas Illarion Vasiltšikovin
kanssa ja muutti asumaan Kaunasiin, tai oikeastaan Jurburgin pikkukaupunkiin,
hänen miehensä maatilalle. Aviomiehen suvun juuret ovat myös kaukana Venäjän
historiassa, erään artikkelin mukaan ne palautuvat Iivana Julmaan.
 |
| Ruhtinas Vasiltšikov perheen esikoisen Irinan kanssa |
Lidiasta tuli ruhtinatar Vasiltšikova. Maatila sijaitsi
Memelin (myöh. Klaipedan) alueella lähellä silloin Saksaan kuuluvan
Itä-Preussin rajaa, itse asiassa tila sijaitsi aivan maiden rajalla. Nuoripari
sai Jurbugissa innostuneen ja perinteitä huokuvan tulojuhlan. Lidia jopa
vaivautui, kun pienet lapset kulkivat nuorenparin edellä sirotellen kukkia
heidän eteensä.
Liettuasta Lidialle jäi paljon vaikuttavia muistoja ja
kokemuksia. Toki surukin oli läsnä, sillä myöhemmin samana vuonna hänen isänsä
kuoli ollessaan Lausannessa hoidossa ja muutama muutamakin rakas läheinen
menehtyi. Pian häitten jälkeen Lidian aviomies nimitettiin Kaunasin
provinssihallituksen aatelismarsalkaksi, jonka tehtäviin kuului erinäiset
hallintotehtävät. Näin nuoripari joutui asumaan suuren osan vuodesta myös
Kaunasissa. Tämä oli ensi kerta, kun Lidia asui provinssikaupungissa. Paikallisten
seurapiirien tapojen ja toimien seuraaminen oli hänelle huvittava kokemus:
”Pikkuseikoilla kuten esimerkiksi arvojärjestyksellä ja pukeutumisella tuntui
olevan tärkeä merkitys, myös kiinnostus naapurin asioihin oli suuri”(s.137).
Mieleen nousi Nikolai Gogolin teosten satiirinen maailma.
Lidialta on mielenkiintoisia havaintoja tuon ajan Liettuasta
ja siellä asuvista eri kansallisuuksista. Minulle itselleni Liettua ja sen
historia ovat tuttuja, mutta välillä kommentit yllättävät. Seuraavat lainaukset
kertovat Lidian kyvystä tehdä ympäristöstään tarkkoja havaintoja:
”Mieheni onnistui luomaan
erinomaiset suhteet puolalaisiin ja järkeviin venäläisiin. Täällä oli kuitenkin
suvaitsematon venäläisvähemmistö, joka suurenteli tahallaan asioita ja
kuvitteli puolalaisten aina juonittelevan.” (s. 132)
”On pakkoihailla ja kunnioittaa
puolalaisten vaikeissa tilanteissa osoittamaa rohkeutta, tahdonvoimaa ja
yhteishenkeä, mutta kärsimättömyys on aina pilannut nämä erinomaiset
ominaisuudet.” (s. 134)
Liettuan aika merkitsi Lidialle myös työtä. Kaunasissa toimi
monta hyväntekeväisyysjärjestöä. Hyväntekeväisyystoiminta oli tullut suvun
kautta jo lapsuudesta lähtien tutuksi. Lidia valitsi nyt aluksi vankilatoimikunnan
ja toiminta kohdistui mm. naisvankien lapsille perustettuun kouluun. Vankilassa
kasvaneiden lasten näkeminen kosketti. Hän toimi parin vuoden ajan myös poikien
ammattikoulun tarkastajana. Senkin työn hän otti hyvin vakavasti ja sai aikaan
uudistuksia, vaikka koulun johtaja toimi lähinnä omaan pussiin.
Punainen Risti oli
Lidialle tullut tutuksi jo Japanin sodan ajoilta (1904 - 1905), jolloin hän
työskenteli Pietarissa järjestön varastoissa. Kaunasissa hän meni myös
aktiivisesti mukaan paikallisen Punaisen Ristin toimintaan. Hän valvoi sen
toimintaa, johti sairaalaa ja sen hoitajien yhdistystä ja itse asiassa oli myös
Punaisen Ristin johtajan sijaisena. Siinä työssä hän toimi vallankumoukseen
asti.
Todetaan kuitenkin, että työn ohessa tuli myös perheen
lisäystä. Lidian ensimmäinen lapsi,
tytär Irina syntyi elokuussa vuonna 1910. Synnytys oli vaikea ja lapsi oli
vaarassa menehtyä. Maaliskuussa 1912 syntyi poika Aleksander. Myöhemmin lapsia
syntyi vielä kolme. Tytär Tatjana – elämäkertateoksen kirjoittaja – syntyi
heistä ensimmäisenä vuonna 1915. Sitten syntyivät Maria ja Georgi kahden vuoden
välein.
 |
| Lidian vanhimmat lapset, keskellä muistelmateoksen kirjoittaja Tatjana |
Ensimmäisen maailmansodan aikaan Lidia loi liikkuvan
sairaalan ja toimi rintaman tuntumassa toimien itse hoitajana. Hänen toimiensa
kannustamana Punainen Risti loi hyvin organisoidun kenttäsairaalaverkoston.
Vuonna 1917 Lidiaa perhe ja suku koki rajuja menetyksiä.
Lidian kaksi veljeä saivat väkivaltaisesti surmansa. Dmitri kuoli helmikuussa
harhaluotiin Petrogradissa tapahtuneen kapinaliikehdinnän aikaan. Vanhin veli
Boris murhattiin hyvin raa’alla tavalla sukukartanon lähettyvillä Lotarevossa
ja pian sen jälkeen koki myös oma sukutila totaalisen tuhon. Siitä kerron lisää
alempana.
Lokakuun vallankumouksen sytyttyä Lidian perhe matkusti
Krimille turvaan, mutta itse Lidia joutui välillä hoitelemaan asioita sekä
Moskovassa että Pietarissa (eli silloisessa Petrogradissa).
Vuonna 1918 Petrogradissa ollessaan hänet pidätettiin, hän
joutui tšekan
kuulusteluihin ja sen jälkeen hänet vietiin vankiselliin. Kuulustelijana oli
pahamaineinen Moisei Uritski. Hänet kuitenkin vapautettiin vankisellistä jo
seuraavana päivänä Tanskan suurlähettilään vetoomuksen ja myös muiden yhteyden
ottojen jälkeen ja hän pääsi palaamaan Krimille. Hän pääsi matkustamaan
Moskovan ja Kiovan välin ukrainalaisen
ministerin seurassa, joka oli pidätyksestä raivoissaan. Kiova oli vielä
tuolloin rauhallinen paikka. Hieman myöhemmin sielläkin syntyi kaaos ja erinäisten
vaiheitten jälkeen kaupunki jäi bolševikkien haltuun.
Lidia yritti parhaansa mukaan hoitaa perheensä asioita
miehensä tukena, mutta suuri osa rahoista ja arvoesineistä jäi pankkitileille
muihin turvallisiksi luultuihin paikkoihin eikä niitä saatu takaisin. Perhe
pääsi kuitenkin maaliskuussa 1919 onnistuneesti emigroitumaan englantilaisella
laivalla (”Princess Ena”). Perhe kotiutui aluksi Pariisiin. Siellä syntyi
marraskuussa 1919 perheen viides lapsi Georgi.
Pariisissa hän alkoi toimia hyväntekeväisyyden parissa. Hän keräsi rahaa
venäläisille sotainvalideille ja eri emigranttijärjestöille. Vuonna 1934 perhe
muutti Liettuaan perhetilalle, tosin erään toisen tiedon mukaan se olisi
tapahtunut jo 20-luvulla.
Heinäkuussa ennen neuvostojoukkojen miehittämistä hän muutti
Italiaan ja sieltä sitten Saksaan. Sodan aikaan hän järjesti humanitääristä
apua neuvostoliittolaisille keskitysleireihin viedyille sotavangeille. Hän
toimi tolstoilaisen rahaston nimissä kääntyen USA:n ortodoksisten kirkkojen
puoleen pyytäen niiltä avustuksia. Tämänkaltainen toiminta herätti kuitenkin
Adolf Hitlerissä tyytymättömyyttä. Sen vuoksi Lidia Vasiltšikova otti yhteyttä marsalkka Mannerheimiin (!) pyytäen
tätä myötävaikuttamaan asiassa. He
tunsivat toisensa jo Pietarin ajoilta aivan vuosisadan alusta. Siinä vaiheessa ruhtinattaren
henki alkoi jo olla uhattuna ja hänen täytyi paeta Berliinistä tyttärensä
Tatjanan luo, joka oli mennyt naimisiin itävaltalaisen aristokraatin P. Metternichin
kanssa ja asui Böömissä.
Syksyllä 1948 Lidia Vasiltšikova muutti Pariisiin, jossa hän
sai samana vuonna traagisesti auto-onnettomuudessa surmansa. Hän jäi 1.
marraskuuta auton yliajamaksi ollen tuolloin 62 vuoden iässä. Hänet on haudattu
Pariisiin. Toiseksi vanhin lapsi
Aleksandr oli kuollut jo vuonna 1939 tuberkuloosiin. Aviomies kuoli vasta vuonna
1969.
….
Siirryn käsittelemään itse muistelmateoksesta esiin nousevia
asioita. Olen jakanut asiat teemoihin.
Lidian luonteesta
Prologissa Metternich käsittelee hieman venäläistä
luonnetta. Hänen mukaansa se on täynnä vastakohtia: ”venäläinen häilyy usein
määrätietoisuuden ja apatian, sydämellisyyden ja salakavaluuden, viisauden ja
lapsellisen epäjohdonmukaisuuden välillä”. Lidian luonteesta muotoutuu kyllä
aivan toisenlainen kuva. Metternich toteaa äidistään, että tämä piti jalat aina
tiukasti maassa. Hän kuvaa Lidiaa väsymättömän tarmokkaaksi. Minulle tuon
teoksen perusteella avautuu kuva moninaisesti asioihin perehtyvästä naisesta,
jonka kiinnostuksen kohteet olivat laajat politiikasta ja muista
yhteiskunnallisista asioista teatteriin ja oopperaan. Tuota yhteiskunnallista
kiinnostusta syvensi varmasti avioituminen Illarion Vasiltšikovin
kanssa, joka oli duuman jäsen ja uudistusmielisen ministerin Pjotr Stolypinin
vakaa kannattaja. Stolypinista tuli kumouksellisten maalitaulu eikä salamurhaa
lopulta kyetty varotoimista huolimatta estämään. Miehensä rinnalla Lidia aivan
kuin olisi saanut uutta voimaa ja tarmoa. Hän ei pelännyt uusia haasteita.
Lapsia syntyi yksi toisensa perään, mutta se ei sitonut häntä kotipiiriin vaan
toiminta yhteiskunnan asioissa ja hyväntekeväisyyden piirissä tuntui vain
syvenevän. Vuoden 1905 levottomuudet ja onneton Venäjän ja Japanin välinen sota
pitivät nuoren naisen jalat maassa. Hän ymmärsi maansa ongelmat. Tytär Tatjana
kuitenkin lisää, että hänen sukupolvensa aliarvioi uudistuksia vaativien
voimien paineen. Se uskoi, että kaikesta huolimatta vallankumous oli
vältettävissä. Virta tuntui vievän väärään suuntaan, mutta pahimman vaihtoehdon
ei kuitenkaan uskottu toteutuvan. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä veneen
suuntaa oli enää mahdoton kääntää.
Lidian tarmo näyttää teoksen perusteella olevan kaiken
kattavaa. Kaikenlainen laiskuus, itsekkyys, kateus ja pikkumaisuus tuntuvat
Lidian maailmassa olevan poissa. Hän vaikutti olevan henkisesti hyvin valmis
kohtaamaan kaikki aikansa kauheudet ja mullistukset. Sitä ei edes pelko perheen
pienten lasten tulevaisuudesta lamaannuttanut. Elämässä oli mentävä eteenpäin.
Kasvava perhekään ei ollut esteenä. Sinisilmäisyyttä oli ehkä vain se, että hän
uskoi rahojen olevan pankissa turvassa. Kun alkoi tuntua, että niitä ei sieltä
saadakaan, hän hyväksyi tosiasian eikä jäänyt asiaa suremaan. Lidian neuvokkuus
auttoi perhettä selviytymään.
 |
| Dilka eli Lidia pikkuisena. Isän piirros tyttärestään. |
Lapsuusvuosia
Teos alkaa Lidian oman suvun tarinalla. Luulen, että tuollainen
sukutausta on antanut hänelle voimaa elämän polulla. Hänen isänsä oli
Astrahanin maakunnan kenraalikuvernööri ja kasakoiden komentaja. Siellä
Kaukasuksen kupeessa, Volgan suistossa hän vietti varhaista lapsuuttaan ja
muisti vielä aikuisenakin joitakin yksityiskohtia sieltä.
Perhe vaihtoi asuinpaikkaa vuodenajan mukana. Suvun maatila
oli Keski-Venäjällä Lotarevossa. Siellä oltiin kesät, syksyllä mentiin Krimille
ja talvet asuttiin Pietarissa. Vuonna 1891 Lotarevossa puhjenneen nälänhädän ja
koleraepidemian vuoksi perheen pienimmät muuttivat asumaan isoäidin maatilalle Levašovoon
Suomen rajan tuntumaan noin 15 kilometrin päähän Pietarista. Paikalla on myös
suomenkielinen nimi: Levassova.
Luonteenomainen piirre Lidian lapsuudessa ja myös
aikuisiässä on suvun merkitys. Se oli aina elämässä läsnä. Se loi yhteyden
tuntoa, antoi turvan ja kivijalan, jonka pohjalle elämän saattoi turvallisesti
rakentaa.
Oikeastaan tuo yllä mainittu nälänhätä ja koleraepidemia oli
ensimmäinen tapahtuma, jolloin myös pikku-Lidia sai tuntumaa
hyväntekeväisyystoimintaan. Hallitus käynnisti avustusohjelman, johon myös
Lidian vanhemmat osallistuivat. Lahjoituksia tuli eri puolilta. Lidia kertoo
saaneensa kirjeen englantilaistytöltä, jossa oli rahaa. Sillä rahalla Lidian
piti ostaa lehmä jollekin sopivaksi katsomalleen köyhälle perheelle. Pienelle
kuusivuotiaalle tytölle oli suuri asia, kun hän saattoi kirjoittaa
vastauskirjeen Englantiin ja kertoa, että lehmä oli hankittu ja perhe oli
tyytyväinen.
Lapsuuden muistoissa suuren osan vie myös perheen
lastenhoitaja, englantilainen Baba. Hän oli uutterasti mukana kasvatuksessa ja
ilmi selvästi hänen merkityksensä Lidialla oli valtava. Hän oli hoitanut jo
Lidian äitiä ja näin ollen hän vakiintuneen tavan mukaan työskenteli samassa
perheessä kahden sukupolven ajan. Lidian mukaan hän muistutti kuningatar
Viktoriaa. Vaikka Baba oli asunut Venäjällä monta vuotta, hän puhui hyvin vähän
venäjää. Lasten kanssa hän käytti englantia, mikä tietysti oli näiden kielitaidolle
mannaa. Lidia muistaa Baban
antaumuksellisuuden. Lasten sairastaessa tämä huolehti heistä siihen malliin,
että lapsista sairastaminen oli jopa hauskaa. Baba oli jopa kutsunut
sisarentyttärensä Annie Calen Venäjälle auttamaan. Tämä toimi kotiopettajattarena. Tämä oppi kahdessa vuodessa hyvin
venäjää.
 |
| Kotiopettajatar Miss Annie Cale Lidian kanssa. |
Baban kautta lapset omaksuivat monia englantilaisia tapoja
ja makutottumuksia. Lidia ja hänen veljensä kävivät toisaalta venäläisiä
kouluja. Heillä oli kuitenkin ulkomaalaiset lastenhoitajat ja kotiopettajat.
Silti Lidia kokee, että hänen vanhemmillaan oli harvinaisen paljon aikaa
lapsilleen. Englantilaista Babaa Lida ylistää joka tapauksessa eniten. Hän
jätti lapsiin lähtemättömän jäljen. Tämänlainen turva loi pohjan Lidian
myöhemmälle toiminnalle ja elämänfilosofialle.
Lapsuutensa Pietarista Lidia muistaa kuuluisan italialaisen
näyttelijättären Eleonora Dusen,
mikä osaltaan korostaa Venäjällä tuohon aikaan vallinnutta eurooppalaista
ilmapiiriä. Ensi kerran hän vieraili 90-luvun alussa, seuraavan kerran vuonna
1908, kun Lidia oli jo varttunut aikuiseksi naiseksi. Lidiallekin
jälleennäkemisen riemu oli valtava, sillä hänestä oli kasvanut intoutunut
teatterin ystävä. Dusen taituruutta arvostettiin valtavasti.
Yhdeksänvuotiaana (vuonna 1995)
Lidia pääsi nuorimman veljensä kanssa ensimmäisen kerran teatteriin. Sitä ennen he olivat käyneet vain
sirkuksessa. Se oli ikimuistoinen kokemus ”Intomme oli rajaton”, hän toteaa.
Kyseessä oli baletti nimeltä Siniparta.
Hän pääsi istumaan ns. intendentin aitioon, joka sijaitsi aivan näyttämön
kupeessa. Lidia kertoo olleensa keisarillisessa teatterissa, mutta niitä oli
Pietarissa useita. Jos se oli Pietarin Mariinsky-teatteri, niin tiedän kyllä
paikan. Minun ollessani siellä siinä istui erityisvieraita ja sisäänkäynti
aitioon kävi toisaalta, niin kuin Lidia toteaa.
Väliajalla heidän luokseen tuli
teatterin johtaja Ivan Vsevolodski,
joka oli hyvin merkittävä hahmo venäläisen teatterin hallinnossa. Tämä vei
väliajalla lapset näyttämölle tutustumaan paikkoihin. Se oli Lidia-tytölle
”kuin unissakävelyä”. Tuolloin hän kadehti näyttelijöitä, jotka saivat viettää
koko elämänsä sen kauneuden keskellä.
Innostuksesta kertoo sekin, että
samana iltana kotona teatteriesityksen jälkeen lapset ja mukana olleet ystävät esittivät näytelmän
vielä kerran. Siitä tuli eräänlainen tapa, myös muiden teatterikäyntien jälkeen
tehtiin samaa. Lapset käyttivät rekvisiittana omia lelujaan.
Oli viikkoja, jolloin
keisarillisessa teatterissa pidettiin koululaisnäytäntöjä. Lapsilla oli yllään
koulunsa univormu, mikä oli viehättävä näky.
Moskovassa tapahtuneet tsaari
Nikolai II:n kruunajaiset oli samoihin aikoihin tapahtunut suurnäytös, jonne
lapset eivät kuitenkaan päässeet mutta jotka kuitenkin käytiin läpi kotona
mielikuvituksen voimalla. Lidia kertoo tapauksen, kun hän oli ennen
kruunajaisia toipumassa sairaudestaan. Keisarin hallitusta johtava isän ystävä
oli päivällisvierailulla ja toi talon väelle näytille kultaseppä Fabergén valmistaman nuoren
tsaarittaren kruunun ja rintakorut, jotka oli tarkoitus jakaa kruunajaisissa
lahjoina vieraille ja hovinaisille. Vieraat kävivät huoneessaan sairastavan
Lidian vuoteen äärellä ja levittivät jalokivet hänen peitolleen. Lidia sai
kokeilla kruunua ja pian hän oli kaulasta vyötäisille kimaltelevien jalokivien
peitossa. Pian kaikki kerättiin talteen ja ne vietiin Moskovan
kruunajaisjuhlaan. Lidialle se oli fantastinen elämys. Tuo tapaus kertoo
osaltaan Vjazemskin perheen ja suvun asemasta. Kyllä he olivat erityisasemassa,
kun tuon kaltaisia koruja käytiin perheessä näyttämässä. Valitettavasti Lidian
isä sairastui eikä hän päässyt mukaan kruunajaisiin.
Lidia vietti jo pienestä lapsesta
asti hyvin paljon aikaansa maalla, eri puolilla Venäjää: Keski-Venäjällä
Lotarevossa, Moskovan lähellä, Kaukasuksella, Kirimillä ja Pietarin lähistöllä
sekä myöhemmin avioitumisen jälkeen myös Liettuassa. Näin myös eri alueiden ihmiset
tulivat tutuksi. Myös lapsilla oli sukutiloillaan työvelvollisuuksia, joiden
kautta perehdyttiin maatöihin. Oli
lähisuvussa myös ravitalli, joka muutti myöhemmin Moskovan lähistölle. Näin
ollen myös hevoset tulivat perheelle hyvin tutuiksi. Sitä
hoiti myöhemmin Lidian nuorin veli Adiška (Vladimir).
 |
| Lidia kolmen veljensä kanssa |
Muita sukulaisia
1)
Isomummo
Erityismaininnan teoksen henkilögalleriassa ansaitsee vuonna
1810 syntynyt Lidian isoäidin äiti, joka kuoli vuonna 1899 Lidian ollessa
13-vuotias ja säilytti kuolemaansa asti henkisen vireytensä. Hän sai elää
viiden eri tsaarin aikakaudella. Hän oli tuntenut hyvin jopa tsaari Aleksanteri
I:n ja oli teoksen mukaan runoilija Aleksandr Puškinin ystävä. Hän muisti vielä
päivän, jolloin Napoleonin kerrottiin kuolleen. Hänen isoisänsä puolestaan
liittyy erääseen traagiseen, historian kulkuun vaikuttaneeseen tapahtumaan
1700-luvun lopulla. Isoisä oli kreivi Pahlen, tsaari Paavali I:n murhaan
johtaneen salaliiton johtaja.
Isoäidin äidin yhteys Aleksandr Puškiniin kiinnostaa minua
erityisesti. Isoäiti kertoi Lidialle, että Puškin tunnustettiin jo
elinaikanaan neroksi, mutta kuka tahansa saattoi joutua hänen terävän kynänsä
ja ”ilkeän kielensä” kohteeksi.
Isomummo kertoo viimeisestä Puškiniin liittyvästä
muistikuvasta. Se tapahtui tanssiaisissa vähän ennen sitä, kun Puškin
haastoi Danthés de Heckereen kaksintaisteluun, joka koitui runoilijan
kuolemaksi.
”Isoäidin äiti törmäsi portaissa
Puškinin kuvankauniiseen vaimoon. Runoilija seurasi häntä ja kun he pysähtyivät
vaihtaman muutaman sanan, isoäitini huomasi Puškinin olevan jostain syystä
hyvin kiihtynyt.”
Isomummon aviomies Viktor Panin oli kuollut jo 70-luvulla.
Hän oli opiskellut Saksassa eri yliopistoissa ja oli ollut itsensä runoilija
Goethen oppilaana. Hän oli kuitenkin ollut lakimies ja toiminut Aleksanteri
II:n hallituksen oikeusministerinä. Hänet kuvattiin vanhoilliseksi
valtiomieheksi, mutta hän oli hyvin sivistynyt mies, vannoutunut kirjojen
ystävä, jolla loppuvuosina näön heikentyessä oli useita lukijoita.
Yhden kiinnostavan seikan Lidia vielä isomummostaan kertoo.
Omien muistojensa ohessa hän oli yhtä paljon kiinnostunut nykyhetkestä,
lastenlastensa lasten koulusta ja koulukavereista. Tämä vastavuoroisuus eri
sukupolvien välillä oli olennaista. Nähtiin tärkeäksi, että niin vanhempi kuin
myös nuorempi sukupolvi tunsivat hyvin toisensa. Iso mummo totesi kerran
Lidia-tytölle, että tämän elämä tulee olemaan mielenkiintoisempaa kuin hänen,
sillä Lidia pääsee kosketuksiin hyvin erilaisten ihmisten kanssa. Lidia itse pohdiskelee, onkohan kuitenkaan
niin. Isomummo sai elää turvattua elämää, saattoi olla ylpeä menneisyydestään
ja suhtautua luottavaisesti tulevaisuuteen. Hänen itsensä elämä on kuitenkin
ollut ennalta-arvaamatonta, tuoden jatkuvasti mukanaan erilaisia järkyttäviä
mullistuksia.
Isomummolla oli Moskovan lähettyvillä kesäpaikka Marfino.
Neuvostoliiton turvallisuuspoliisi eli NKVD otti sen myöhemmin haltuunsa ja
paikasta tuli erikoisvankila, jossa Stalinin puhdistusten aikaan monet
tiedemiehet työskentelivät. Se tulee vastaan Mavrinon nimisenä Aleksandr Solženitsynin romaanissa Ensimmäinen piiri. Sen päärakennus oli
rakennettu uusgoottilaiseen tyyliin. Lidian lapsuudesta Marfinoon liittyy
ihania muistoja. Siellä tavallaan heitettiin hyvästejä koulukirjoille ja
siirryttiin Lotarevoon viettämään lomaa. Vanhempana Lidia kuitenkin toteaa
paikassa vallinneen alakuloisen tunnelman.
 |
| Lidia kävi normaalia koulua. Kuva Pietarin kymnaasista, Lidia edessä oikealla. |
2)
Sofia Panina
Esikuvia Lidia-tytöllä riitti. Yksi heistä oli
Sofia-täti eli
kreivitär
Sofia
Panina (1871-1956), lapseton, hyvin varakas ja muista riippumaton nainen.
Hän omisti koko elämänsä hyväntekeväisyydelle ja yhteiskunnallisille asioille. Venäjällä
hänen kaltaisensa itsenäinen emansipoitunut nainen oli poikkeus mutta esikuvia
riitti Euroopassa. Historiaan hän on saanut nimensä mm. siitä, että häntä
pidetään Venäjän ensimmäisenä feministinä.
Sofia kiinnitti huomiota työväestön hyvinvointiin. Jo kauan
ennen bolševikkien
valtaan nousua kreivitär Sofia perusti Pietariin Kansantalon, jossa oli
oppiverstaita pojille, lukusaleja, kirjasto, luonnonhistoriallinen museo,
ravintola ja jopa teatteri. Siellä esiintyi joka viikko harrastelijanäyttelijöitä,
joista moni nousi myöhemmin kuuluisuuteen.
Tämä kansantalo oli lajissaan aivan uutta. Se oli ensimmäinen
Venäjällä ja herätti viranomaisissa tiettyjä epäluuloja.
Mielestäni Sofia Paninan luoma Kansantalo oli todella hieno idea.
Sivistystä annettiin työläisten lapsille, perusperiaatteena oli sivistys. Lapsia kasvatettiin paitsi työntekoon myös
itsenäiseen ajatteluun. Toiminnassa ei ollut samankaltaisia aatteellisia ja propagandistisia
tavoitteita kuin oli bolševikeilla ja sosialisteilla. Silti virkavalta suhtautui
Sofian toimintaan epäluuloisesti.
Hänellä oli alkuvaiheessa lainopillisena neuvonantajanaan
mies nimeltä Aleksandr Kerenski. Ehtona työsuhteelle oli, ettei tämä julistaisi
mitään kumouksellista oppiaan. Hän ei kuitenkaan pitänyt lupaustaan ja sai
työstään potkut.
Metternichin kirjasta ei käy kuitenkaan ilmi, että Sofia
Panina oli ainakin myöhemmin aktiivisesti mukana puoluepolitiikassa. Hän oli
mm. perustuslaillisten demokraattien eli kadettipuolueen jäsen ja myöhemmin
vuonna 1917 kohosi sen johtohenkilöiksi. Ennen vuotta 1917 hän kuitenkin oli
selkeästi keisarin vallan puolustaja ja muutti kantaansa vasta väliaikaisen
hallituksen aikana vuonna 1917, kun tsaarin vallan palauttaminen tuntui
mahdottomalta.
Vuonna 1917 täti pidätettiin koska tämä oli toiminut
varaministerinä väliaikaisessa hallituksessa. Lidian mukaan hänet vapautettiin
työläisten vaatimuksesta.
Talonpojat, maaorjuus
Yllä jo on luonnehdittu venäläistä
luonnetta. Jatkan nyt samaa aihetta. Laitan alkuun suoran lainauksen, joka on
aivan kirjan lopussa ja kuvaa sitä, kuinka välinpitämättömästi venäläiset
kykenivät suhtautumaan ympärillä tapahtuviin mullistuksiin ja sen mukaisesti
myös sopeutumaan yllättäviin muutoksiin. Välinpitämättömyydellä on kuitenkin
myös kääntöpuolensa, joihin Lidian muistelmissa paljolti viitataan. Nuo
kielteiset seikat meillä varmaan ensinnä nousevat mieleen. Otto von Bismarck
työskenteli Venäjällä 1859-1962 eikä viihtynyt. Pietarissa on erään rakennuksen
seinällä hänen asumisestaan kyltti.
Bismarck oli
kerran Preussin lähetystöneuvoksena ollessaan metsästämässä isoisäni metsissä
Levassovassa. Hänen
rattaansa narisivat epäilyttävästi. Bismarck osasi auttavasti venäjää ja
kysyikin kuskilta, oliko rattaissa jotain vikaa. Kuski vastasi aina: ”Nitševo!”
(”Ei se mitään”). Mutta sitten kuului äkkiä rysäys ja molemmat rattailla
istuneet miehet suistuivat ojaan. Bismarckilta katkesi rytäkässä käsi. Rattaiden
akseli oli katkennut. Bismarck teetätti myöhemmin akselin kappaleesta sormuksen
ja kaiverrutti siihen sanan
Nitševo. Se oli hänelle venäläisen
luonteen symboli, joka luonnehti hänen mielestään Venäjän kansan sekä huonoja
että parhaita puolia. Nitševo-asenteen vuoksi Venäjää ei voi valloittaa eikä
alistaa; se auttoi kansaa toipumaan nopeasti mistä tahansa kohtaloniskusta. (s.
286)
…
Hyvän koulutuksen saanut sivistynyt tyttö joutui joskus
ihmettelemään talonpoikien käytöstä. He tuntuivat olevan eri maailmasta. Heiltä
näytti puuttuvan sukurakkaus. Hän
kirjoittaa, että perhesuhteissa ”vuorottelivat täysi tunteettomuus ja
inhimillinen lämpö”. Vanhenemisen myötä
ihmisestä tuli taakka. Tämänkaltaisen tarinan hän oli kuullut:
Muuan talonpoika oli jäänyt tasoristeyksessä
rattaineen junan alle. Mies meni yhtiön konttoriin pyytämään korvausta, koska
rattaiden lisäksi hän oli menettänyt mm. hevosen, sian ja erinäisiä
tarvikkeita. Asiasta sovittiin ja mies oli jo poistumassa, kunnes hän hoksasi
kysyä, maksavatko he ukosta mitään. Selvisi, että ukko oli miehen isä, joka oli
istunut rattailla ja kuollut. Mies sai korvauksen myös isästään ja oli
hämmästynyt ja mielissään, koska ukosta maksettiin enemmän kuin muista
tavaroista yhteensä. (s. 76)
Teoksessa on toinenkin juttu (s. 76-77), joka tapahtui
perheen sukutilalla Lotarevossa. Eräs jo 50 vuotta täyttänyt ajuri sai kutsun
naapurikylässä asuvalta isältään: ”Tule tänne, että voin antaa sinulle kunnon
selkäsaunan.” Mies näytti kutsun Lidian isälle ja pyysi kahden päivän lomaa,
minkä hän tietysti sai. Hän lähti ja palasi hyväntuulisena takaisin. Vähän
myöhemmin hän tunsi kai olonsa yksinäiseksi ja kirjoitti isälleen: ”Tule tänne
meille asumaan, isäseni, jotta voimme haudata sinut.” Isä ei ollut kuoleman kielissä, mies vain
ilmaisi niin halunsa huolehtia isästään. Vanhus saapui poikansa luokse, eli
vielä monta vuotta, kunnes kuoli ja hänet haudattiin Lotarevoon. Ukko toimi
kuolemaansa saakka portinvartijana.
Lidia ei kirjoita perinteisestä
venäläisestä talonpojasta mitenkään mairittelevasti. He tuntuivat olevan
välinpitämättömiä omasta lähiympäristöstään, suhtautuivat huonosti
kotieläimiin, välillä niitä jopa rääkäten, olivat menettäneet otteensa ja
tuntumansa omaan työhönsä ja maahansa, olivat tahdottomia. Heitä ei tuntunut
kiinnostavan omien elinolojen kohentaminen eikä edes näkemänsä hyvät esimerkit
tuoneet kannustusta eteenpäin.
Seuraava kuvaus liittyy
suvun ravitallin ja hevossiittolan toimintaan. Tilalla oli
palkittuja työhevosia, joita monet sukupolvet olivat vaivaa nähden jalostaneet.
”Isäni ja
setäni yrittivät turhaan saada talonpojat parantamaan hevoskantaansa
tarjoamalla omia hevosiaan siitokseen. Talonpojat esittivät verukkeeksi yleensä
sen, että laiha kaakki tuli halvemmaksi, koska se ei tarvinnut niin paljon
rehua. Pääsyy oli tietysti jo puheenparreksi muuttunut laiskuus, joka esti
heitä parantamasta peltoja ja viljelymenetelmiä, vaikka he varmasti näkivät,
että meidän peltomme tuottivat paljon paremman sadon.”
Lidia tuo kuitenkin asiaan myös
toisen puolen. Tuo vahingollinen asenne näkyi vain niin kauan kuin he asuivat
vanhassa kyläyhteisössään, joka myös pani heidät ajattelemaan kuin kollektiivi.
Heti kuin joku irtautui siitä, hän pystyi muuttumaan. Nykyajan sanoin
innovaatioita syntyi ja hänestä saattoi tulla uranuurtaja alallaan, kunhan vain
ympäristö loi siihen edellytykset.
Tuon tähän väliin myös omaa
pohdintaani. Olen seurannut venäläisten elämää 70-luvulta lähtien ja kuullut
monenmoisia ristiriitaisia kuvauksia venäläisistä. Suomalaiset yleensä takertuivat
negatiivisiin luonnehdintoihin. Hyvääkin on olemassa mutta venäläiseen
luonteeseen liittyvä ristiriitaisuus on ollut pitkään pinnalla. Venäläisten
kerrotaan olevan tahdottomia laumasieluja. Maaseudulla he saattoivat asua
rappeutuneissa kylissä ja tyytyivät eloonsa. Toisaalta kun perehtyy vähän
tarkemmin, venäläisistä kylistä löytää todellisia paikallisia keksijäneroja,
joiden neuvokkuus ja ahkeruus on ollut kadehdittavaa. Tilasin 80-luvulla
kotiini venäläisen tiedelehden, jossa sai lukea vaikka millaisista
ihmeellisyyksistä. Samaan aikaan Suomessa kailotettiin yleistä mielipidettä
venäläisten tyhmyydestä ja patalaiskuudesta.
Lidia kertoo, kuinka tärkeänä
hänen vanhempansa pitivät kylän lasten kouluttamista taloon työntekijöiksi. Hänellä
on hyviä esimerkkejä. Eräs Ivan oli lähtöisin aivan tavallisesta köyhästä
talonpoikaisperheestä mutta aloitti tilalla puusepän oppilaana ja hänestä
kehittyi monitaitoinen ja etevä mies. Hän kehittyi huikeasti. Lidian isä otti
hänet mukaansa ulkomaille ja tämä omaksui jopa sen maan kieltä, jossa
kulloinkin oli. Hän nousi myöhemmin koko tilan hovimestariksi. Surullista tässä
tarinassa oli se, että mies alkoi suhtautua hyvin halveksivasti omiin entisiin
ystäviinsä. Ja myös nämä suhtautuivat häneen torjuen. Lidian mielestä se johtui
luultavasti kateudesta. Mies oli saanut Lidian vanhemmilta pienen palstan,
jonka ympärille hän istuttu puita tuulen suojaksi. Hän teki paljon työtä
kohentaakseen palstaansa, mutta kyläläiset alkoivat tehdä pelkkää
pahantahtoisuuttaan tihutöitä kaataen puita. Ivania suututti lähinnä se, että
he halusivat vain tehdä kiusaa. Olisivat edes varastaneet ja istuttaneet puut
omiin paikkoihinsa.
Tuosta tarinasta nousee mieleeni
venäläisen proosan hahmoja. Suoralta kädeltä voisin mainita kirjailijat Nikolai
Leskov, Anton Tšehov ja Leo Tolstoi, miksei myös maaorjien kuvaaja Ivan Turgenev.
Laajemmin katsoen kateudesta
lähtenyt kiusanteko oli hyvin yleistä ja johti aika ajoin myös ylilyönteihin.
Tällaisia olivat tuhopoltot. Se oli Lidialle ahdistavaa katsottavaa: ””Naiset
valittivat, lapset kirkuivat, karja mylvi ja liekit etenivät ahnaasti
olkikatolta toiselle.”
Tulipalojen sammutus oli vaikea
toteuttaa ja kyläläiset itse suhtautuivat välinpitämättömästi asiaan. Koska
kylän talot olivat lähekkäin, paloi monta mökkiä poroksi. Vahinkoa tuli siis
myös monelle muulle kuin sille varsinaiselle kiusanteon kohteelle. Ja
välinpitämättömyys näkyi siinä, että paikalla oli enemmän katselijoita kuin
sammutukseen osallistujia.
En voi olla toteamatta, että
nykypäivään verrattaessa tuohan tuntuu kovin tutulta.
Lidia kertoo, että hänen isänsä
osallistui kerran erään palaneen kylän jälleenrakentamiseen. Se osoitti häneltä
kyllä jaloa kärsivällisyyttä ja malttavaista mielen tyyneyttä. Kylä nousi
tuhkasta entistä ehompana, kuin Fenix-lintu. Kärsivällisyyteen sisältyy
sivistyksen siemen. Kiihkoilematta ryhdytään työhön, uhrataan omaa aikaa ja
luodaan siten muille esimerkkiä. Lidian veli Boris toimi näin, kun
vallankumouksen lähetessä tuhoamisvimma kasvoi.
Kielteisyys ja hävitysvimma
kohdistui omaisuuden lisäksi myös eläimiin. Omalle tilalle tuodut
hyväluontoiset eläimet saattoivat muuttua venäläisten käsittelyssä vihaisiksi
ja yhteistyökyvyttömiksi.
…
Maaorjuus on historiallinen
rasite, joka ansaitsee myös käsittelyn. Lidian muistelmissa siihen uhrataan
melko runsaasti huomiota.
”Maaorja ja
hänen perheensä oli sidottu maahan, jota he olivat sukupolvesta toiseen
viljelleet. Maanomistaja suojeli heitä vastineeksi ja palveli valtiota. Näin
herran ja maaorjan välille syntyi sopimus.”
Tässä lepäsi maaorjuuden idea,
joka toi mukanaan paljon epäkohtia. Lidian mukaan herran kannatti huolehtia
maaorjiensa terveydestä ja pitää heidät hyvällä mielellä. Maaorjan kannatti
puolestaan olla mieliksi herralleen.
Lidia kertoo isänsä syntyneen kolmetoista
vuotta ennen maaorjuuden lakkauttamista. Hän tunsi monta tilanomistajaa, joilla
oli ollut maaorjia, ja myös monta entistä maaorjaa. Esimerkiksi myös
maaorjuuden aikaan elänyt Leo Tolstoi on kuvannut tilanomistajan ja maaorjan
välistä myönteistä suhdetta. Kirjailijat, jotka ovat syntyneet maaorjuuden
poistamisen jälkeen, ovat taas kuvanneet sydäntä riipaisevasti maaorjuuden
aikaisia julmuuksia. Tolstoi väittää, ettei niitä tuomittavuudesta huolimatta
voi suinkaan pitää tyypillisinä ilmiöinä.
Tolstoin kantoja mukaillen ja oman
isänsä kokemuksia myötäillen Lidia toteaa, että maaorjuuden aikaiset julmuudet
olivat poikkeustapauksia. Lidia ei halua puolustaa maaorjuutta, vaan olla
pelkästään rehellinen. Paljon enemmän on olemassa esimerkkejä molemminpuolisesta
kiintymyksestä isännän ja maaorjan välillä. Tuo negatiivisten piirteiden
korostaminen piti siis sisällään ideologista painolastia.
Lidia haluaa tuoda lukijoiden
eteen sen todellisuuden, jossa Venäjän maaseutu talonpoikien vapautuksen jälkeen
eli. Maaorjuuden myönteisimpänä puolena oli
ollut talonpoikien ja maanomistajien välille kehkeytynyt läheinen ja kiinteä,
molemminpuolista vastuuntuntoa korostava suhde.
Nyt se hävisi kokonaan. Lidian elinaikana siitä ei enää ollut merkkejä.
Sen sijaan maaorjuuden kielteisin puoli
syveni entisestään. Se oli luokkien välinen psykologinen kuilu, joka tuli ennen
pitkää mahdottomaksi ylittää.
Nähdäkseni tuosta kehittynyt viha
loi poliittiselle vasemmistolle ne katkeruuden palkeet, joista ammennettiin
vallankumoukselle voimaa.
Maaorja oli jättäytynyt herransa
aloitekyvyn varaan eikä tuntenut olevansa vastuussa viljelemästään maasta. Hän
ajautui välinpitämättömäksi eikä välttämättä piitannut edes omasta
hyvinvoinnistaan.
Maaorjuuden loputtua ja
talonpoikien vapauduttua maaorjuudesta he eivät silti tunteneet omistavansa
omaa maapalstaansa. Se oli nimittäin vuoden 1907 uudistukseen asti omistuksesta
vastasi talonpoikaisyhteisö mir. Tuohon ratkaisuun päädyttiin käytännön
syistä, koska maanjako olisi aiheuttanut ongelmia, ei ollut tarpeeksi
agronomeja eikä maanmittareita, jotta ne olisi kyetty ratkomaan. Näin ollen
talonpojat eivät oppineet tuntemaan omaa vastuutaan. Tämä voi selittää laiskuuden
ja välinpitämättömyyden, sekä myös vandalismin nousun. Lidian edustama
kansanosa yritti tehdä parhaansa sivistämistyössään, mutta talonpojat eivät
ymmärtäneet tai eivät halunneet ymmärtää rikkaiden maanomistajien hyvää
tarkoitusta. He arvostelivat heitä aikaisempien kokemustensa perusteella.
Lidian mukaan hänen eläessään
oltiin taitekohdassa. Vanha käytäntö oli jo päättynyt eivätkä uudet periaatteet
olleet vielä kehittyneet.
Lidia toteaa, että talonpoikien ajatuksen juoksua ja
mentaliteettia oli toisinaan vaikea ymmärtää. Lidian isä ja veli Boris kyllä
pystyivät aavistamaan reaktiot, mutta ajattelun logiikka jäi usein hämäräksi.
Lidia kertoo, että sivistyneistön tiedot talonpojista perustuivat Ivan
Turgenevin idyllisiin tarinoihin tai toisaalta radikaalien narodnikkien luomiin
mielikuviin. Noilla narodnikeilla oli kansaan aika heikot suhteet, vaikka
pyrkivätkin heitä valistamaan (tätä asiaa sivuan Juri Trifonovin romaania ja
Aleksanteri II:n salamurhaa käsittelevässä
kirjoituksessani).
Kuilu talonpoikien ja älymystön välillä oli valtava. Kuilu ei kuitenkaan Lidian
mukaan johtunut koulutustasosta. Lidia kertoo, että melkein kaikki
maalaisnaiset osasivat lukea ja kirjoittaa. Esimerkiksi Lidian vanhemmat
rakennuttivat kouluja, hankkivat niihin opettajat ja niissä järjestettiin
opetusta. Myös kirjastoja perustetiin. Pelkkä lukutaito ei kuitenkaan
riittänyt. Tarvittiin pitkäjänteistä, monen sukupolven yli menevää työtä.
Sivistystyö tuntui etenevän hitaasti ja siihen syynä Lidian mukaan oli ollut
maaorjuus, joka oli kyllä muodollisesti loppunut, mutta henkisesti siitä ei
ollut päästy eroon.
Vuosi 1917: Helmikuun vallankumous, perheen suru
Helmikuussa 1917 kansa nousi kapinaan. Tsaari syöstiin
vallasta ja väliaikainen hallitus alkoi päättää maan asioista. Lidia toimi
vielä Punaisen Ristin tehtävissä Latvian rintamalla. Hän sai kokea karvaana,
kuinka vanhan vallan upseeristo menetti kaiken arvovaltansa, armeijan
toimintakyky rappeutui. Kerenski saa suurimmat moitteet. Hän käytännössä ampui
omaa armeijaa selustasta käsin. Rintamakarkuruudesta tuli lähes hyve. Myös
vankiloista pääsivät rikolliset vapauteen. He joko karkasivat tai heidät
vapautettiin. Liikehdintä alkoi Siperiassa.
Omassa perhepiirissä saadaan kokea muutos traagisimmin.
Ensin Dmitri-veli haavoittuu Petrogradin asemalla harhaluodista ja menehtyy
hieman myöhemmin. Myöhemmin syksyllä vanhin veli Boris kokee kohtalonsa vielä
raaemmin.
Vallankumous tapahtui maaliskuun
8. päivänä. Sitä kutsutaan helmikuun vallankumoukseksi, koska vanhan kalenterin
mukaan oli helmikuun 23. päivä.
Vuoden 1917 tapahtuminen myötä
elämästä tuli jännitysnäytelmää. Nikolai
II oli aiemmin luopunut kruunusta suuriruhtinas Mihailin hyväksi. Lidia kertoo
Moskovassa pidetystä tilaisuudesta, jossa suuriruhtinas Mihail luopui
kruunusta. Hän oli nähtävästi siellä läsnä. Perustuslaillisten demokraattien eli
kadettipuolueen johtaja Pavel Miljukov
yritti vedota, että hän jatkaisi hallitsijana, koska pelkäsi valtakunnan
hajoamista.
Lidia itse kannatti tässä kohdin
Miljukovia, vaikka muuten vastustikin tämän puoluetta. Tässä hän asetti
isänmaan edun vasemmistolaisuutensa edelle, toteaa Lidia teoksessa. Miljukovia
ei kuitenkaan tuettu. Puheenvuoron piti myös Aleksandr Kerenski, jota tässä
yhteydessä Lidia kutsuu ”Venäjän vuoden 1917 kohtalonenkeliksi”. Hänen mukaansa puheessa oli ”hysteerinen
sävy”. Kerenski piti välttämättömänä, että suuriruhtinas luopuu kruunusta
katsoen, että tämän valtaannousu aiheuttaisi verenvuodatusta. Kerenskin
tavoitteena oli monarkian kaataminen ja sen mukaisesti hän määrätietoisesti
toimi. Tämän jälkeen suuriruhtinas teki lopullisen ratkaisun luopumisesta.
Tässä yhteydessä Lidia toteaa,
että on mahdotonta arvioida, mitä olisi tapahtunut, jos suuriruhtinas olisi
menetellyt toisin. Teoksessa kerrotaan käyneen ilmi, että asiassa on välitetty
väärää informaatiota kapinasta ja sen luomasta uhasta. Mahdollista on, että se
on ollut tahallista harhaanjohtamista.
Dmitri oli vastikään ammuttu ja
Boris tuli vaimonsa kanssa Pietariin ja Levašovoon ns. ennakkohautajaisiin.
Hän siis asui sukukartanossaan ja tieto tsaarin erosta ja kapinasta oli kyllä
mennyt perille. Talonpoikia hänen mukaansa kiinnosti kuitenkin vain se,
jatkuuko sota vai solmitaanko rauha. Politiikka ei tuntunut kiinnostavan
lainkaan.
Dmitri-veljen hautajaispäivän
iltana Levašovoon
tuli eräs merkittävä vieras, joka esitti Lidian äidille (kartanon varsinaiselle
haltijalle) mielenkiintoisen pyynnön, jonka arveltiin olevan lähtöisin Kerenskiltä.
Virallinen lähettävä oli väliaikainen hallitus, joka pyysi äitiä luovuttamaan
kartanon tsaarin ja hänen perheensä turvapaikaksi. Tuolloin tsaari perheineen
oli kotiarestissa Tsarskoje selossa toisella puolen Pietaria. Äiti torjui
ehdotuksen, sillä hän ei halunnut olla asian kanssa missään tekemisissä. Vuoden
kuluttua hän katui päätöstään katkerana. Levašovon kartano oli aivan Suomen
rajan lähettyvillä. Mikäli heidät olisi tuotu sinne turvaan, olisi ehkä
vältytty kolkolta kohtalolta ja ainakin lapset olisi saatu rajan yli Suomen
puolelle turvaan.
Tuolloin tsaarin perhe oli täysin
eristyksissä, vain erinäisiä huhuja oli liikkeellä. Tuolloin vielä uskottiin,
että tsaarin perhe matkustaisi Englantiin. Se ei ollut vielä tuolloin
mahdollista, sillä lapset olivat sairaina.
…
Lidia palasi talvella tsaarin eron
jälkeen takaisin Latvian rintamalle. Hän liikkui sisäkkönsä (eli
kamarineitonsa) Elisan kanssa. Elettiin sydäntalvea ja toiminta rintamalla oli
pysähdyksissä.
Dimitri-veljen arkku oli tarkoitus
siirtää Lotarevoon sukutilalle. Nyt sitä säilytettiin Aleksandr Nevskin
luostarissa.
Boris-veljeltä Lotarevosta tuli
kuitenkin viesti, että pieniä lapsia ei pitäisi ottaa mukaan, sillä tilanne oli
uhkaava. Tieto yllätti, sillä vähän aikaisemmin Boriksen kertoman mukaan
talonpoikia ei vallankumous kiinnostanut.
Lotarevossa Boris kertoi, että
seudulle oli tullut vieraita henkilöitä, jotka yllyttivät talonpoikia kapinaan.
He kehottivat valtaamaan tilanomistajien maat ja ”likvidoimaan” kaikki, jotka
heitä vastustavat. Tilanne oli vielä rauhallinen, mutta selvää
hermostuneisuutta oli ilmassa. Se näkyi hyvin selvästi kirkossa, jossa yleensä
niin rauhalliset talonpojat eivät pysyneet jumalanpalveluksen aikana
paikoillaan.
Kun vanha äiti saatiin nukkumaan,
Boris oli kutsunut Lidian keskustelemaan. Hänen luonaan oli kuitenkin
kyläläisiä, joiden kanssa kiisteltiin Dimitri-veljen hautapaikasta. Se oli
tarkoitus haudata kirkon alle perhehautaan. Sitä ei kuitenkaan sallittu vaan
vaadittiin, että hänet haudataan kylän
hautausmaalle. Boris kuitenkin piti päänsä. Tällä kertaa kyläläiset saatiin
taipumaan. Talonpojat olivat
hautajaisissa perheen tukena. Kiista oli kuitenkin järkyttänyt perhettä perin
pohjin. Yhtä kaikki Boris oli taitava puhuja ja sai aina kiistakysymyksissä
talonpojat puolelleen.
Kyläläiset kyllä tukivat Borista,
mutta varsinainen vallankumouspropaganda tuli seudun ulkopuolelta. Ulkopuoliset alkoivat saada kiihotuksellaan
kansaa mukaan aatteilleen. Boris nähtiin kuitenkin esteeksi, joka oli
raivattava pois. Teoksessa todetaan, että sen suku tajusi liian myöhään.
Vallankumouksen kaikki taustatekijät eivät vielä olleet selvillä. Paikalliset
kapinan oireet nähtiin vain paikallisiksi ilmiöiksi eli – niin kuin nykyisin
sanottaisiin – yksittäistapauksiksi.
Vielä ennen lähtöä Boris pohti
Lidian kanssa tilanteen kehitystä. Boris kehotti Lidiaa lähettämään lapsensa
ulkomaille kouluun. ”Mädännäisyys ulottuu jo niin syvälle, että sen
poiskitkeminen kestää vuosikausia”, olivat Boriksen sanat. Lidian mukaan Boris
käsitti jo tuolloin tilanteen vakavuuden, mutta toisaalta tämä itse ei kyennyt
myöhemmin syksyllä pakenemaan uhkaansa, minkä hän sai maksaa hengellään.
Kesällä Lidia matkusti taas
Riikaan. Rintamalla toiminta oli lamassa. Lidian vastuulla oli kaksi
sotasairaalaa ja kenttäsairaala Riian rintamalla. Uusi hallitus oli lisännyt byrokratiaa, mikä
vain huononsi tilannetta. Upseerit olivat menettäneet arvovaltansa, heidän
vastustamisestaan tuli sotilaille hyve. Työmoraalista ei voinut puhua. Sodankäynti
tuntui olevan kurjaa näytelmää. Sotilaskarkureiden määrä kasvoi koko ajan.
Lidia
arvostelee Kerenskin toimia ja käytöstä useissa eri tilanteissa. Elokuussa oli
Moskovassa neuvonpito. Siitä tilaisuudesta Lidia toteaa, että hänen käytöksensä
oli ”täysin häikäilemätöntä ja kovin hermostunutta”. Taas toisessa tilanteessa hän seurusteli
erään Siperian karkotuksesta palanneen vallankumouksellisen rouvan kanssa,
jolloin ”hänen kasvoillaan oli ylimielinen näyttelijän ilme”. Lidian mielestä
hänen puheensa olivat tyhjää täynnä. Ja lopussakin Kerenski osasi Lidian mukaan
hoitaa asiansa niin, että pääsi vaivatta pakenemaan maasta länteen.
Keväällä
Dimitri-veljen hautajaisten aikoihin oli maaseudulla jo merkkejä tilanteen
muuttumisesta huonompaan suuntaan. Näin tapahtui. Rintamalta tuli paljon
karkureita. Lisäksi kyliin alkoi tulla lisää vallankumousta julistavia agitoijia. Tilanteen kärjistyessä heitä alettiin
kuunnella tarkemmin. Lisäksi kaikkialla liikkui erilaisia hämärämiehiä, joihin
kuuluivat myös vankilasta vapautetut vangit. Tilanne sukukartanossa johti lopulta
raakaan väkivallantekoon.
…
Boris oli ollut sisaruksista
lahjakkain. Hän oli noussut merkittävään asemaan ja oli omilla varoillaan
tehnyt paljon todella merkittävää hyväntekeväisyystyötä: rakentanut
voimalaitoksen, sillan, korjannut kyläläisten asuintalot, järjestänyt opetusta.
Kun hänet vangittiin, eivät monet miehelle kiitollisuudenvelassa olleet ihmiset
uskaltaneet nousta häntä puolustamaan.
Häntä oli varoiteltu. Oli paljon
kapinaliikehdintää ja suoranaista kiihotusta väkivaltaan. Boris oli tunnettu
neuvottelijan taidoistaan. Hän yleensä selvisi kaikista konflikteista puhumalla
ja luotti itseensä sataprosenttisesti.
Lidian mukaan maaseudulla oli
suhteellisen rauhallista, mutta vallankumoukselliset tarvitsivat
epäjärjestystä. Siihen tarvittiin murhia. Lidian mukaan ”siihen kelpasi
Lotarevon kaltaisen mallitilan hävittäminen”.
Hänen mukaansa kyse oli siis tietoisesti epäjärjestystä luodusta
toiminnasta. Lopputuloksena oli Lotarevon tilaa ylläpitävän Boris-veljen raaka
murha ja koko maatilan totaalinen tuhoaminen. Se tapahtui elokuun lopussa 1917.
Tunnuslauseena oli ”Maata, rauhaa ja vapautta!” Samaan hengenvetoon
julistettiin sotaa palatseille. Se herätti talonpojissa vastakaikua.
Kansanjoukot nousivat nimenomaan Borista
vastaan, koska hänellä oli paljon vaikutusvaltaa. Tilanne oli uhkaava ja häntä
oli kehotettu poistumaan seudulta. Hän kuitenkin jäi. Tuon kiihotuksen temmellyksessä
Boriksen hyvät työt unohtuivat. Myös hänelle kiitolliset henkilöt vaikenivat
eikä hän saanut talonpoikien joukosta itselleen puolustajia.
Kerran Lotarevon portille
kokoontui kiihtynyt väkijoukko. Tilanne näytti niin uhkaavalta, että Boriksen
vaimo kehotti miestä pakenemaan. Mies luotti edelleen itseensä ja uskoi voivansa rauhoittaa joukon puhumalla.
Boris ja tämän vaimo pidätettiin ja vietiin kylän kouluun, jossa Boris joutui
tiukkaan kuulusteluun, saman ikonin alla, jonka kiitolliset talonpojat olivat
hänelle lahjoittaneet. Tutut talonpojat ja tilan oma väki pelkäsivät, he eivät
tohtineet antaa hänelle edes tupakkaa. Boris vietiin lähimmälle asemalle. Eräät
olivat aikeissa vapauttaa hänet, mutta asemalle sattui tulemaan joukko
kapinoivia sotilaita, jotka hyökkäsivät hänen kimppuunsa ”repien” hänet kappaleeksi.
Yhtenä yllyttäjänä oli eräs aiemmin tuomittu väärän rahan tekijä, jolla oli
jäänyt henkilökohtaista kaunaa Borista kohtaan.
Tuo oli ensimmäisiä merkittäviä
maaseudulla tapahtuneita murhia. Sen vaikutus oli suuri. Talonpojat odottivat
tekijöiden vangitsemista ja oikeuden käyntiä. He olivat kyllä olleet mukana
kapinassa mutta olivat kannattaneet pelkästään Boriksen karkottamista. Murha
sai heidät järkyttymään. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Talonpojat tajusivat,
että kaikki alkoi olla sallittua. Ryöstöt ja murhat alkoivat olla osana
normaalia elämää. Turvattomuus kasvoi. Neljä kuukautta myöhemmin Lotarevossa
koettiin huipentuma, joka johti tilan tuhoamiseen. Myöhemmin Krimillä
hovimestari kertoi, että kyseessä oli täystuho. Jopa arvokkaat hollantilaiset
kaakeliuunit rikottiin hakuilla. Hävitysvimmalla haluttiin estää Vjazemskin
sukua tulemasta sinne takaisin. Talosta ei ollut ehditty hakea mitään turvaan.
Kuolema oli järkyttänyt siinä määrin, että perheen äiti ei halunnut sinne
mennä. Äidin elämältä murtui tuon tapauksen mukana pohja pois.
 |
| Lidia kahden vanhimman lapsensa kera suruasussa veljensä kuoleman jälkeen |
 |
| Isä Illarion kahden lapsensa kanssa |
Aleksandr Solženitsyn on kirjoittanut ruhtinas Boris
Vjazemskista ja tämän ylläpitämästä Lotarevon kartanosta romaanisarjassaan Punainen pyörä, Kolmas solmu (Maaliskuu
17, Kirja neljä). Hän ylistää tilaa sekä Boriksen ja hänen sukulaistensa upeaa
työtä. Kirjassa kuvataan tilanne, kun Boris saa tiedon veljensä Dmitrin
haavoittumisesta ja menehtymisestä. Boriksen kipeä suhde Kerenskin politiikkaan
mainitaan. Nykypäivän kielenkäytöllä ilmaistuna Kerenski oli jonkinlainen
hyväuskoinen hölmö.
Pako Krimille, bolševikkien
valtaan nousu
Lidian perheen elämä jatkui myös
Boriksen kuoleman jälkeen. Lidia kertoi, että kiinnostus politiikkaan sammui kokonaan.
Lidia itse kuitenkin toteaa tuosta ajasta, että vain harvoja todella
huolestutti yhä voimistuva bolševismin uhka. Uskottiin
sinisilmäisesti, että kapinointi vain pakottaisi hallituksen ryhdistäytymään ja
kukistamaan lopullisesti bolševismin.
Tilanne oli sekava. Epävarmoina
ihmiset pakenivat kuka minnekin, lähinnä Kaukasukselle ja Krimille. Krimille
matkusti myös Lidia lapsineen. Sitä ennen he veivät arvokkaat matot ja taulut
Pietarin museoihin ja tallettivat hopeat ja arvoesineet Moskovan
pankkiholveihin. He siis luottivat
museoiden ja pankkiholvien koskemattomuuteen enemmän kuin, että olisivat
siirtäneet ne ulkomaille. Taustalla oli isänmaallisuuden tunne. Ulkomaille
viemistä pidettiin epäisänmaallisena tekona. Lidian nuorimman veljen vaimo
siirsi rahansa ja arvoesineensä ulkomailla. Sitä Lidia piti naurettavana
ajatuksena. Uskottiin siis viattomina, että tilanne palautuu ennalleen.
Krimin matka pelasti lopulta
Lidian perheen hengen. Enemmistö Krimille paenneista selvisi, Kaukasukselle
paenneista perheen tuttavista useat saivat surmansa. Mies oli vähän ennen
kieltäytynyt työtehtävästä Turkmenistaniin epävakauden vuoksi. Hän ehdotti
pakoa Kaukasukselle, jossa ei tulisi pulaa elintarvikkeista, Krim oli hänen
mielestään umpikuja. Perheessä epäiltiin, mutta lopulta Krim osoittautui hyvin
viisaaksi ratkaisuksi.
Perhe matkusti Krimille syyskuussa
1917, kuusi viikkoa ennen ”bolševikkien vallankaappausta”. Lidia ei
siis käytä sanaa ”vallankumous”. Matka sujui nyt runsaiden pysähdysten vuoksi
neljä vuorokautta, tavanomaisen puolentoista sijasta. Samassa junassa matkusti
väliaikaisen hallituksen komissaari Veršinin. Hän oli menossa Krimille
antaakseen hallitukselle raportin siellä asuvista tsaarin sukulaisista. Lidian
aviomiehen ja Veršinin keskusteluista ilmeni, että tilanne on lopulta
epävakaampi kuin oli kuviteltu.
Lidia otti Krimin vastaan
erityisen tunteikkaasti ja sensitiivisesti.
”Ihastelin
välkkyvää merta, maalauksellisia tataarikyliä ja houkuttelevia herkullisia
hedelmiä rantakaupunkien torien myyntikojuissa. Tunsin ilmassa tuoksuja , jotka
aina yhdistän Krimiin. Ne syntyivät puksipuista, kielipuista ja hevosen
kavioiden alla kirskuvista kosteista katukivistä – kaikkien ikävien kokemusten
jälkeen tämä todella huumasi mielen.”
Bolševikit kaappasivat vallan
lokakuun lopulla (eli nykykalenterin mukaan marraskuun alussa) Pietarissa.
”Väliaikainen hallitus alistui Talvipalatsissa vangiksi kuin lammaslauma” Näin Lidia kuvaa tilannetta muistelmissaan.
Moskovassa käytiin tiukempaa kamppailua. Lidian mies oli tuolloin paraikaa
valitsemassa kirkolle patriarkkaa ja sai seurata kaikkea läheltä.
Saksalaiset hyökkäsivät
maaliskuussa 1918 Riian rintamalla edeten niin lähelle Pietaria, että
bolševikkivallan kukistuminen oli hyvin lähellä. Se kuitenkin tyrehtyi, kun Saksan
ulkoministeri alkoi neuvotella Neuvosto-Venäjän kanssa rauhasta Brest-Litovskissa.
Tätä sopimusta eivät Lidian kaltaiset venäläiset isänmaalliset voineet
hyväksyä. Saksassa mielipiteet kävivät ristiin. Lidian mukaan bolševikkeja
tukeva kanta, koska ajateltiin, ettei heikentynyt Venäjä voisi koskaan uhata
Saksaa.
Krim
Palaan lopuksi vielä laajemmin Krimin maailmaan. Pikkutyttönä
ollessaan Krimin niemimaa oli Lidialle
muistorikas paikka, jonne mentiin aina syksyisin. Krimin Gasprassa
sijaitsi Lidian isoäidin maatila. Hän sai siellä tutustua Krimin tataarien
elämäntapaan ja kokea muslimikulttuurin erikoisuudet. Vuonna 1917 sinne
palattuaan, hän sai todeta, että kaikki oli säilynyt entisellään.
Lidia kertoo Gaspran luonnosta,
parvekkeelta avautuvista ihanista näkymistä Ai-Petri-vuorille, merelle ja
tasangolle. Talon toisen puolen
ikkunoista näkyi maalauksellinen tataarikylä minareetteineen, josta mullah kutsui
auringon laskiessa uskovat rukoukseen. Nämä levittivät pienet mattonsa
talojensa katoille ja rukoilivat Mekkaan päin kääntyneinä.
Lidia näki Krimin tataarien kylän
olennaisena osana alueen maisemaa. Elämä tuntui soljuvan sulassa
yhteisymmärryksessä ja keskinäisessä harmoniassa.
”Tiettyinä
aikoina päivässä miltei katkeamattomana jonona vettä hakemaan tulevat
tataarinaiset olivat messinkiruukkuineen viehättävä näky. Tataarilaiset
kulkukauppiaat kiersivät talosta toiseen kaupittelemassa mattoja, kiiltäviä
huiveja, turkoosikoruja ja vöitä, joissa oli hopeoitu emalisolki ja
pienoistikari.”
”Me nuoremmat
lapset olimme hyvät ystävät Gaspran mullahin kanssa ja vierailimme usein hänen
luonaan. Huone jossa istuimme, oli moitteettoman siisti, savilattia oli viileä
ja valkeiksi kalkittujen seinien viereen oli pinottu mattoja ja pieluksia.
Mullahilla oli tapana istua seurassamme räätälinasennossa, jota veljeni ja minä
yritimme turhaan jäljitellä. Talon naiset, myös mullahin vanha äiti, eivät
istuneet seuraamme, vaan jäivät seinän viereen seisomaan. Meille tarjottiin
lautaselliset pähkinöitä ja turkkilaista hunajaa sekä väkevää, mustaa
turkkilaista kahvia. Eräänä päivänä minä kieltäydyin kahvista. Vanha
noita-akannäköinen äiti moitti minua tataarin kielellä, kunnes mullah puuttui
asiaan, palautti äitinsä järjestykseen, taputti minua päälaelle ja selitti, että
minä olin vain lapsi.”
Idyllin rinnalla Lidia pani
merkille naisten alistetun aseman. Se ihmetytti tyttöä, joka oli kasvanut
eurooppalaiseen tasa-arvoon.
Kuvaus tataarien häistä taisi
Lidiaa hieman järkyttää. Lidia ihmetteli ja tunsi jopa sääliä 14-vuotiaan
morsiamen kohtaloa ja asemaa. Miehillä oli vapauksia, tyttö joutui istumaan
tuntikausia hunnutettuna tukahduttavan kuuman huoneen lattialla keskellä
naisten piiriä. Samaan aikaan miehet pitivät hauskaa pihalla.
Lidian tataarikuvaukset saa minut järkyttymään,
kun liitän sen myöhempään kontekstiin - Stalinin aikaan, jolloin Krimin tataarit
pakkosiirrettiin Siperiaan.
 |
| Keisariperhe Krimillä. Oikealla tsaari Aleksanteri III, vasemmalla tuleva tsaari Nikolai II. |
Lidia kertoo Krimin linnoista ja
maatiloista. Sen kuninkaallisista asukkaista. Ja varsin kauheana on jäänyt
mieliin tsaari Aleksanteri III:n kuolema vuonna 1994. Se toi Krimille yleisen surun. Tsaari oli
sairastunut ja makasi sairaana Livadiassa. Hän oli jo ennen Lidian syntymää
loukannut munuaisensa häntä vastaan tehdyssä attentaatissa. Se aiheutti vuosia
myöhemmin kuoleman. Tuolloin oltiin myös
kruununperillisen suhteen epävarmoin mielin. Nikolai II:n nousua tsaariksi
pelättiin, koska hän tuntui vielä olevan keskenkasvuinen nuorukainen.
Lidia muistoissa Nikolaista on
eräs Krimiin sijoittuva hetki, kun hän sai seurata erään jaltalaisen talon
parvekkeelta tulevan tsaari Nikolai II:n morsiamen prinsessa Alix von Hessenin
saapumista. Se oli tytölle ihastuttava
näky.
…
 |
| Lidian aviomies Illarion Vasiltšikov ja hetmanni Skoropadski |
Vuonna 1918 Krimin niemimaa oli oudossa asemassa.
Saksalaiset miehittivät Krimin keväällä 1918. Se toi myös Lidian perheelle
aivan erikoisen vapauden ilmapiirin, kun punaisesta mielivallasta ja
omankädenoikeudesta päästiin eroon. Myös Ukraina oli saksalaisten miehittämä.
Valta oli siirtynyt heidän tukemanaan hetmanni Skoropadskille. Myös valkoisen
armeijan joukkoja toimi Krimillä.
Sitten vuoden 1919 alussa tuli kiire. Bolševikkien rintama
lähestyi. Se valloitti ensin Ukrainan ja sitten Krimin niemimaan. Lidian perhe
pääsi englantilaislaivalla viime hetkellä karkuun suurta punaisten aloittamaa
terroria.
