Johdantoa
Mihail Bahtinia (1895-1975) voi kai pitää outona tyyppinä.
Hän oli maailman luokan filosofi ja kirjallisuuden tutkija, joka eli pitkän
elämänkaarensa eri puolilla Venäjää ja Neuvostoliittoa. Ulkomailla hän ei
koskaan käynyt, mutta tutkimustyönsä kautta hän kulki syvällä eurooppalaisen
kulttuurin ja sivistyksen juurilla. Hän oli naurun ja karnevaalihengen tutkija,
itsekin hauska ja seurallinen mies, varsin suosittu opettajapersoona, joka veti
olemuksellaan kuulijoitaan puoleensa. Vitsejä hänen ei kuitenkaan tiedetä
kertoneen.
Kun elämää ja sen varrella tehtyjä ratkaisuja seuraa, niin
kyllä pinnan alta alkaa paljastua jonkinlaista veijaria. Hän oli rohkea
ratkaisuissaan, intohimoinen tutkijaluonne, joka ei kuitenkaan jäänyt
pelkästään lojumaan pölyisten kirjojen pariin. Vanhempana tietysti liikkuminen
hidastui. Hän sairasteli paljon. Hän kärsi nuoresta asti vaikeaa luumätää.
Sairaus paheni siinä määrin, että
30-luvun jälkipuoliskolla hänen toinen jalkansa jouduttiin amputoimaan.
Toinen käsi oli jo 20-luvulla lähes toimintakyvytön.
Bahtinilla ei ollut elämässään vankkaa asemaa akateemisessa
maailmassa. Hän toimi opettajana, jonka opettajan uraa Suomen ehkä ensimmäinen
Bahtin-tutkija Erkki Peuranen on luonnehtinut, että opetukseen kuului ”yleensä
kaikkea, mille ei löytynyt opettajaa”. No hän tietoisesti hieman liioittelee,
mutta sitä kautta hän kertoo jotain Bahtinin asemasta Neuvostoliiton
akateemisessa maailmassa. Hän opetti yleensä kuitenkin kirjallisuutta ja
vierailta kieliä, joista Peuranen mainitsee muinaisenglannin. Peuranen esittää
myös sangen erikoisen väitteen, mihin en ole muualta löytänyt vahvistusta,
mutta Bahtinin elämään tutustuttuani en pitäisi sitä mahdottomana:
”Olen nähnyt Maksim Gorkin
laatiman kirjelappusen, jossa hän pyytää Bahtinia perustamansa Maailman
kirjallisuus -kustannushankkeen toimittajaksi. Alana olisi ollut Kiinan
klassinen kirjallisuus ja syynä Bahtinin kiinan kielen taito. Gorki joutui pian
muuttamaan maasta eikä Bahtinin vastauksesta ole tietoa.” (Peuranen, Erkki 1995, s. 156)
Mihail Bahtinista on todettu, että hän eli monta elämää,
koki ”uudestisyntymisiä”. Hän muutti nuorena monta kertaa asuinpaikkaansa.
Vuonna 1930 Leningradissa asuessaan hän joutui karkotetuksi.
Tuomio tuli siitä, kun hän osallistui satunnaisesti uskonnollishenkiseen
keskustelupiiriin. Hänen elämässään alkoi kierre, jonka pyörteissä monet uskoivat
miehen jo kadonneen tästä elämästä. Karkotuspaikkana oli Kazakstan. Sieltä hän
ajautui Saranskiin, Mordvan tasavaltaan. Sekin osoittautui välillä tuuliseksi
paikaksi. Hän kuitenkin koki sen varsinaisen kuolemansa vasta 70-luvulla.
Stalinin kuoleman jälkeen suojasään aikana mies sinnitteli
edelleen Saranskissa. Ryhmä nuoria kirjallisuuden tutkijoita löysi hänen
vanhan, 20-luvulla julkaistun Dostojevski-tutkielmansa. Siitä leimahti Bahtinin
uusi elämä. Tutkijoille tuli yllätyksenä, että mies olikin vielä hengissä. Teos
olisi kai pahimmassa tapauksessa voinut jäädä unohduksiin pölyttyneiden
kirjastojen varastoihin.
Viimeisin ”henkiin herääminen” on tapahtunut Neuvostoliiton
romahduksen jälkeen, jolloin hänen elämänurastaan alettiin löytää uusia
ulottuvuuksia. Bahtin-tutkimus alkoi kansainvälisellä tasolla vilkastua ja
laajeta yhä merkittävämmälle kansainväliselle tasolle. Olen viime viikkoina
lueskellut Aleksei Korovaškon Bahtinista kirjoittamaa laajaa elämäkertaa. Siinä
kirjoittaja uskoo bahtinilaisen ajattelun nousevan pian uudelleen henkiin.
Odotetaan siis jälkibahtinilaisuuden nousua.
Mihail Bahtinin tutkijan uran voi katsoa saaneen alkunsa
Näävelissä. Se on kaupungin suomenkielinen nimitys, venäjäksi se on Nevel. Hän
asui siellä ns. sotakommunismin aikana bolševikkivallankumouksen
puhkeamisen jälkeen. Kaupunki veti puoleensa muitakin filosofeja ja tutkijoita.
Se oli toki luonnonkaunis ja idyllinenkin paikka. Asukkaita taisi tuolloin olla
vain noin 17 000. Ei sinne idyllisyys kuitenkaan väkeä vetänyt. Syy oli
hyvin raadollinen – elintarvikehuolto. Ravintoa riitti, toisin kuin entisessä
asuinpaikassa Petrogradissa.
Hänen tieteellisestä urastaan Näävelissä kerron alempana. Siellä
toimiessaan hän pääsi muullakin tapaa lehtien palstoille. Eräs paikallislehden
toimittaja kirjoitti kaupungissa laajaa huomiota herättäneestä keskustelutilaisuudesta
marraskuussa 1918. Aiheena siinä oli ”Jumala ja sosialismi”. Toimittaja
luonnehti Bahtinin esitystä tähän tapaan (Peurasta mukaillen, s. 157):
”Tietyissä kohdin Bahtin itki ja oli huolestunut siitä, ettei sosialismi pidä
ollenkaan huolta kuolleista ja sanoi, että aikanaan kansa ei tule antamaan sitä
anteeksi.” Toimittaja ironisoi, elettiinhän proletariaatin diktatuurissa, kyllä
esitys oli monipuolisempi. Sitä on valaissut A. Korovaško elämäkerrassaan.
Kerron tässä kirjoituksessani Bahtinin ajattelusta ja elämäntiestä
historian vaikeina vuosina. Tutkimuksiin en kyllä nyt syvemmälti nyt mene.
Johdannoksi totean, että kyllä 1910- ja 1920-lukujen Venäjä oli todella
eurooppalainen maa ja kulttuuri. Kaupungin yliopistoissa toimi monipuolisesti
sivistynyttä väkeä ja kaikki tieteen ja kulttuurin perusteokset pyrittiin
nopeasti venäjäntämään. Maa toimi ajan hermolla. Sen keskellä kasvoi ja kehittyi Mihail Bahtin
imien kaikkialta vaikutteita, perehtyen tutkimuksiin, tutustuen monipuolisesti
tieteen tekijöihin ja kulttuuripersooniin sekä - mikä tärkeintä – ryhtyen jo
varhaisessa vaiheessa luomaan omaa tutkimusta ja opetustyötä. Elämän rankat
olosuhteet pakottivat hänet selviytymistaisteluun. Elannosta oli huolehdittava
ja sen hän halusi tehdä itsensä kannalta mielekkäästi. Eteenpäin oli elämässä
mentävä.
….…
Bahtinia pidetään karnevaalihengen ja naurun tutkimuksen
asiantuntijana. Hän sai aikoinaan ympärilleen opiskelijoista fanijoukonkin,
jotka pyytämällä pyysivät, että hän alkaisi vetää opintoryhmää. Jokin hänessä
veti puoleensa, vaikkei mikään vitsien kertoja ollutkaan. Hän antoi hengen
ravintoa ihmisten tiedonnälkään.
Mihail Bahtinin (1895-1975) tuntevat kaikki kirjallisuuden
teoriaa ja ehkä filosofiaakin opiskelleet. Hänen kirjallisesta tuotannostaan
voi erottaa kaksi erityisen painavaa tutkimusta, toinen käsittelee Fjodor
Dostojevskia, toinen Francois Rabelais’ta. Täydennän sen verran, että
Dostojevskia käsittelevästä tutkielmasta Bahtin loi 60-luvulla uudistetun
laitoksen.
Mihail Bahtin on tutkimuksissaan määritellyt Fjodor
Dostojevskin polyfonisen
romaanin luojaksi. Se tarkoittaa moniäänisyyttä. Hahmot ovat avoimia
muutoksille. Ne ovat itsenäisiä päätöksissään eivätkä ole riippuvaisia
kirjailijasta.
Francois Rabelais
(n.1494 – 1553) on puolestaan naurun mestari, jonka varhaiset romaanit Bahtin
yhdistää karnevaalikulttuuriin. Niissä maailma on käännetty ylösalaisin,
niitä leimaa groteski huumori.
Täältä
avautuvassa videossa luennoitsija esittää kolme Bahtinin uraa luonnehtivaa
avainkäsitettä. Ne ovat dialogi, karnevaali ja kronotopia (engl. chronotope).
Dialogin käsitettä hän selvittelee paitsi pääteoksissaan myös eri artikkeleissa.
Esimerkiksi työskennellessään vuosina 1920-24 nuorena miehenä Vitebskissä hän
julkaisi pari artikkelia, joista toinen käsitteli kielen dialogisuutta. Hän
osoitti olevansa tuolloin aikaansa edellä. Hän käsitteli asioita, joista muut
kirjoittivat lännessä myöhemmin.
Termi ”kronotopia” vaatii selvittelyä. Näin siitä kertoo tieteen termipankki.
Kyseessä on romaania määrittävä tilan ja ajan ulottuvuus, niiden yhdistelmä.
Kullakin romaanilajilla on oma kronotopiansa, josta käsin ilmenee sen
maailmankuva. Neuvostoliitossa julkaistussa Bahtinin artikkeleiden kokoelmassa Kirjallisuuden ja estetiikan ongelmia
(Moskova 1979) on laaja sarja esseitä otsikolla Ajanilmaisujen ja kronotoopin muodot romaanissa (s. 243- 423). Se on kirjoitettu vuosina 1937-38. Toki
muissakin yhteyksissä hän käsittelee samaa aihetta.
Kuulin ensimmäisen kerran Bahtinista opiskeluvuosinani
1970-luvun Jyväskylässä. Venäjän kielen professori Erkki Peuranen oli Bahtinin
ensimmäisiä viestintuojia Suomessa. Minulle Bahtiniin verhoutui salaperäisyys.
En saanut hänestä tuolloin otetta. Vuosien myötä kuva selveni, kun tietoa alkoi
tulla lisää ja tuotanto avautui laajemmin. Tunnustan, että Rabelais on tullut
minulle tutuksi vain Bahtinin kautta.
Peuranen on kirjoitttanut Mihail Bahtinista esseen, joka on
ilmestynyt hänen vuonna 1995 julkaisemassaan teoksessa Takaisin Venäjälle (Atena). Se on kiinnostava kirjoitus, mutta
Peuranen on perehtynyt Bahtiniin 70-luvulla Venäjällä, jolloin miehestä kiersi
monenmoisia myyttejä ja legendoja. Niistä monet ovat sittemmin joko osoittautuneet
paikkansapitämättömiksi tai asetettu muuten kyseenalaisiksi. Peuranen tuntuu
tuon artikkelin perusteella omaksuneen joitakin myyttejä sellaisenaan.
Peuranen väittää Bahtinin olleen vanhaa aatelissukua.
Ainakin Korovaško asettaa sen kyseenalaiseksi, vaikka Bahtin itse 70-luvulla
tehdyssä haastattelussa vähän ennen kuolemaansa niin on kertonutkin. Siitä
kerron enemmän edempänä. Lisäksi kovin kritiikittömästi Peuranen on omaksunut
huhuna levinneen väitteen, että Valentin Vološinovin marxilaisuuteen pohjautuva
teos Kielen dialogisuus olisi tosi
asiassa Bahtinin kirjoittama. Kirja ilmestyi alun perin venäjäksi nimellä
”Marxismi ja kielifilosofia”. Niin ikään muun muassa Pavel Medvedevin vuonna
1928 julkaisema ”Formaali metodi kirjallisuustieteessä” (”Формальный метод в
литературоведении”) on liitetty Bahtiniin. Sitä ei Peuranen muistaakseni
kuitenkaan mainitse.
Lisäksi on olemassa juttu sätkäpaperista. Bahtinin
kerrotaan käärineen sätkäpaperin puutteessa tupakkaa käsikirjoituksestaan
repimiinsä papereihin. Ei tiedetä, onko se totta. Peuranen pitää sitä faktana.
Yllä jo kerroin Peurasen esimerkin Bahtinin kiinan kielen taidosta. Sekin voi
olla myytti, mutta ei olisi mikään ihme, etteikö Bahtin olisi joskus voinut
käynyt läpi kiinalaisia kirjoitusmerkkejä.
Suomenkielisistä Bahtinia käsittelevistä katsauksista paras
on eittämättä Mika Lähteenmäen hienosti koottu katsaus teoksessa Kielentutkimuksen klassikoita
(Jyväskylän yliopisto 2002). Myös suomentaja Tapani Laine on kyennyt
luonnehtimaan hänen tuotantoaan ja elämää Keskiajan
ja renessanssin nauru -teoksen jälkisanoissa (1995). Erkki Peuranen on
tehnyt uraa uurtavaa työtä Bahtinin tunnetuksi tekemiseksi ja hänen esseellään Mihail Bahtinin teorioita ja vaiheita (s.
153-171) on omat ansionsa.
Bahtin on kasvanut ja
kypsynyt aikuisuuteen Venäjän ja Neuvostoliiton todellisuudessa. Hän ei
kuitenkaan ollut syrjässä. Hän eli eurooppalaisen sivistyksen keskiössä,
tiiviissä kosketuksessa aikansa suuriin ajattelijoihin ja tutkijoihin. Tutkijan
oma näkemys kypsyi keskustelupiireissä. Se oli rakentavaa vertaistukea ja
ajatusten vaihtoa. Nuoret tutkijat
saivat toisilta kannustusta avartaessaan omaa tieteellistä näkökenttäänsä. Bahtin
imi vaikutteita, tutustui filologiseen perinteeseen, eli samalla ajassa mukana
välittäen näkemyksiään ja ideoitaan nuorelle sukupolvelle. Se oli aitoa
sivistyksen ilmapiiriä.
Mihailin lapsuuden kehitykselle on varmasti ollut tärkeää,
että hän on saanut kasvaa itseään vuotta vanhemman ison veljen Nikolain
huomassa. Koulu ja opiskeluvuosina veli osallistui filosofisiin piireihin ja
pikkuveli sai hänen kauttansa niihin kosketuksen luonnostaan. Mihailin lukuinnon
on täytynyt olla valtava. Nikolaista tuli lopulta merkittävä filosofi ja
filologi, Ludvig Wittgensteinin läheinen työtoveri.
Tärkeitä vuosia Mihail Bahtinin elämässä
Seuraan Mihail Bahtinin elämän vaiheita lähinnä 20-luvun
lopulle saakka. Otsikoin luvut hänen asuinpaikkakuntansa mukaan. Johdantoluvun jatkeeksi olen luonut
tiivistävän katsauksen hänen elämänsä tärkeisiin vuosiin.
Mihail Mihailovitš Bahtin syntyi uuden ajanlaskun mukaan
17.11.1895 Orjolin kaupungissa (Oрёл).
Kaupunki sijaitsee eteläisellä Venäjällä. Kahdeksan- tai yhdeksänvuotiaana
Mihail sairastuu luumätään ja käy läpi vaikean leikkauksen.
1905 perhe muuttaa Vilnaan. Mihail joutuu todennäköisesti
sairastelun vuoksi käymään kymnaasin ensimmäisen luokan kahteen kertaan.
1911 muutetaan Odessaan.
1915 (tai mahdollisesti jo 1914) Bahtin ja myös muu perhe
muuttaa Petrogradiin (nykyiseen Pietariin).
1918 Bahtin muuttaa Nääveliin eli Neveliin (Невель) , nykyisen Valko-Venäjän rajamaille.
Siellä Bahtin julkaisee ensimmäisen artikkelinsa.
Vuoden 1920 syksyllä Bahtinin tie vie Vitebskin kaupunkiin,
joka sijaitsee Valko-Venäjällä. Siellä asuessaan Bahtin avioituu Jelena
Okolovitšin
kanssa. Bahtin sairastaa lavantaudin ja luumätä pahenee.
Toukokuussa 1924 avioparin tie vie Leningradiin.
Joulukuussa 1928 Mihail Bahtin pidätetään syytettynä
”vastavallankumouksellisesta toiminnasta”. Tammikuussa hänet vapautetaan mutta
hän saa matkustuskiellon. Heinäkuussa 1929 hänet tuomitaan viideksi vuodeksi
vankileirille. Tuomio kuitenkin muutetaan terveydellisten syiden perusteella
useiden vetoomusten ansiosta karkotukseksi. Vuonna 1929 julkaistaan Bahtinin
teos Dostojevskin tuotannon ongelmia.
1930 Bahtin muuttaa karkotuspaikkaansa Kazakštaniin
Kustanain kaupunkiin.
1936 Bahtin muuttaa Saranskiin (Mordva). Vuonna 1938 Bahtinin
luumätä pahenee ja häneltä joudutaan amputoimaan toinen jalka.
1946 Bahtin puolustaa väitöskirjaansa, aiheena ”Rabelais
realismin historiassa”.
1963 ilmestyy uudistettu laitos Dostojevski-tutkielmasta. Vuonna 1965 ilmestyy teos Rabelaisista. Kirja on suomennettu nimellä Francois
Rabelais – keskiajan ja renessanssin nauru.
1969 Bahtinit tulevat Moskovan lähistöllä Kuntsevossa
sijaitsevaan sairaalaan hoitoon.
1970 Bahtinit muuttavat vanhusten parantolaan Podolskiin
(Moskovan naapurikaupunki).
1971 Vaimo kuolee.
1972 Mihail Bahtin muuttaa Moskovaan ostamaansa
osakehuoneistoon.
7. maaliskuuta 1975 Mihail Bahtin kuolee.
 |
| Bahtin vuonna 1973 |
…
 |
| Orjol |
ORJOL
Filosofi Mihail Bahtin syntyi vuonna 1895 Orjolin
kaupungissa läntisellä Venäjällä. Mihail
Bahtinin ensimmäisen piirin muodosti hänen perheensä ja sukunsa. Hän oli
kauppiassukua.
Hänen isänsä Mihail syntyi vuonna 1868. Hän meni naimisiin
vuonna 1893. Veli Nikolai syntyi vuonna 1894 ja Mihail seuraavana vuonna. Lisäksi Mihaililla oli kolme sisarta. Mihail
oli lapsista sairaalloisin mutta hän eli pisimpään. Siskot kuolivat Leningradin
piirityksessä vuonna 1942. Isoveli emigroitui vallankumouksen jälkeen. Hän loi
lännessä tutkijan uran ja kuoli
Englannissa vuonna 1950.
Mihail Bahtiniin sukujuuriin liittyy käsitys, jonka takana
on Bahtinin oma kertomus. Vuonna 1973 jo hyvin sairaan ja voinniltaan
heikentyneen Bahtinin kanssa tehtiin haastatteluja. Tuolloin hän kertoi oman
perheensä juurista ja totesi olevansa vanhaa aatelissukua. Juuret ovat niinkin
syvällä kuin 1300-luvulla. Hän tuo sukuun muutamia merkittäviä orjolilaisia
vaikuttajia menneiltä vuosisadoilta. Näitä Bahtinin väitteitä on siitä lähtien
alettu pitää faktoina. Youtubesta löysin ainakin yhden yliopiston lehtorin
luennon, jossa tämä on todettu yliopiston opettajan auktoriteetilla.
Elämäkerran kirjoittaja Aleksei Korovaško
ei sellaista taustaa ole löytänyt, ei isän eikä liioin äidin suvusta. Mitkään arkistoasiakirjat eivät tue tuota Bahtinin
väitettä. Käyttäen englanninkielistä ilmausta hän näkeekin siinä tyypillistä
”name-drobbing” ajattelua. Koristellaan hieman liioitellen taustoja. Voisin
tulkita, että se oli vanhenneen miehen itsetehostusta, ehkä tietoista
liioittelua ja suurentelua. Korovaško vertaa Bahtinin käytöstä Nikolai
Gogolin hullunhauskan komedian Reviisorin
veijariin ja huijariin Hlestakoviin, joka tekeytyi pietarilaiseksi
virkamieheksi ja keksi päästään erilaisia hulluja juttuja. Voisin Bahtiniin nyt
tutustuttuani jopa uskoa, että hän on päättänyt jäljitellä jotain kirjallista
henkilöhahmoa.
Joku erityinen seikka on nähtävästi saanut nähtävästi
Bahtinin elämänsä loppuvaiheessa paisuttelemaan menneisyyttään. Sehän on
tavallaan oman kilven kiillotusta. Totta kai neuvostoaikana oli parempi jäädä
pelkäksi köyhtyvän pankkivirkailijan pojaksi. Mahdolliset aateliset sukujuuret oli
parasta peittää ja salata. Monet joutuivat aatelisen taustansa vuoksi
keskitysleiriin. Siksi on täysin järjellinen ratkaisu paljastaa omat juurensa
vasta vapaampien aikojen koitettua.
Jos Bahtin on ollut aatelissukua, niin ainakin se on antanut
miehelle sisäistä motivaatiota. Se oli kyllä nuorella Bahtinilla erityisen
vahva. Hänellä oli itsevarmuutta ja
rohkeutta tehdä työtä oman uransa eteen. Mutta Korovaško ei löydä tähän perusteita.
Ja tuskinpa salailu olisi niin pitkään onnistunut.
Miksi sitten Bahtin on kertonut sellaista? Vanhuuden
oikkujako ne olivat? Leikitellään nyt sitten vaikka, että karnevaalihenki oli
jäänyt päälle ja mies päätti kai hieman hullutellen kaunistella menneisyyttään.
Tai ehkä se oli imagokysymys: vaatimattomuus kaunistaa. Niin kuin raamatussakin
todetaan: se joka itsensä alentaa, ylennetään.
Olkoon, miten on. Sen ei ole väliä.
Mihail Bahtinin isä – hänkin Mihail - luokiteltiin 1800-luvulla kauppiaan pojaksi. Myös
äidin juuret liitetään kauppiassukuun, jonka taustat on orjolilaisessa
talonpoikaissuvussa. Isä oli urallaan eteenpäin pyrkivä ja vallankumoukseen
asti menestynyt pankinjohtaja, joka joutui sitten vallankumouksen syttyessä
tyytymään vaatimattomampiin hommiin. Myös isoisä oli mukana pankkitoiminnassa. Aikamoista
pyörrettä hänen suvussaan oli. Työn teko ja ahkeruus näyttivät olevan
kunniassa.
VILNA
Vuonna 1905 perhe muutti Orjolista Vilnaan. Pankki laajensi
toimintaansa sinne ja isä meni pankin johtotehtäviin. Vilna kuului tuolloin Venäjään. Se oli
kaupunkina hyvin omaperäinen. Kerron alempana hieman myös kaupungin 1900-luvun
alkuvuosien ominaisluonteesta, jotta nähdään, millaiseen kasvuympäristöön
teini-ikää lähestyvät Bahtinin veljekset saapuivat. Lähteenäni ovat Korovaškon
elämäkerran lisäksi Laimonas Briedisin kirja Vilnius – City of Strangers
sekä Clarkin ja Holquistin elämäkertakirja.
Perhe asui Vilnassa kuusi vuotta. Iso veli Nikolai oli
vuoden pitempään kuin muut, sillä hän halusi saada Vilnassa koulunsa
päätökseen. Mihaililta ei ole jäänyt kirjallisia muistiinpanoja Vilnasta, mutta
hänen isoveljen kautta voidaan seurata myös pikkuveljen jälkiä. Vaikkei Mihail
ei välttämättä osallistunut samoihin rientoihin Nikolain kanssa, vaikutusta ei
kuitenkaan voinut välttää. Mihail seurasi veljensä toimia ja kasvoi sen myötä
varhaiskypsäksi. Lisäksi sairaalloisuus sitoi Mihailin usein vuoteeseen, mikä
omiaan lisäsi pojan lukuhaluja.
Nikolain teksteistä on voitu panna merkille, että kaupunki
jätti vahvan vaikutuksen hänen maailmankuvaansa. Mihailin tutkimuksista niin
ikään löytyy jälkiä Vilnan vaikutuksesta.
Mihail ja Nikolai menivät molemmat Vilnan ensimmäiseen
kymnaasiin. Kymnaasi vastaa entistä suomalaista oppikoulua. Se on
yliopisto-opintoihin valmistava yleissivistävä koulu. Yleensä se suomennetaan
lukioksi mutta käytän sekaannuksen välttääkseni koulusta nimitystä kymnaasi.
Mihail oli Vilnaan tullessaan 10-vuotias ja hän meni kymnaasin ensimmäiselle
luokalle. Koulunkäynti ei kuitenkaan edennyt alussa hyvin. Hän nimittäin joutui
käymään ensimmäisen luokan kahteen kertaan. Todennäköisesti syynä oli pojan
sairaalloisuus. Hän joutui olemaan paljon poissa koulusta. Varmaa tietoa ei ole
mutta oppimisvaikeudet tuskin kelpaavat syyksi. Joka tapauksessa luokalle
jääminen ei ollut tuolloin mitenkään harvinaista, niin kuin se ei ollut
minunkaan oppikouluvuosinani 60-luvun lopulla.
Vilnasta on pojille jäänyt kai syvimmin mieleen kaupungin avoin
kansainvälinen henki. Vuonna 1904
tsaarinhallinto liberalisoi alueen kielilakeja. Vuoden 1905 vallankumous toi
sorrettujen kansallisuuksien poliittiset vaatimukset kaduille. Vilnasta tuli
avoimesti monikielinen kiistanalaisten henkilöllisyyksien kaupunki, jossa oli
kasvava yli 200 000 asukkaan väestö.
Ennen vuotta 1905 alueella oli 15 julkaisua, kaikki venäläisiä. Vuoteen 1911
mennessä oli jo 69 julkaisua, joiden joukossa 35 puolankielistä, 20
liettuankielistä, 7 venäjänkielistä, 5 juutalaista ja kaksi valkovenäläistä.
(Briedis, s. 150.)
Vilna oli kielellisesti ja kulttuurisesti monipuolinen
ympäristö. Bahtinit käyttivät venäjää mutta sillä ei ollut kaupungissa mitään
erikoisasemaa. Kieliryhmät, eri kulttuurit ja yhteiskuntaluokat elivät
toisiinsa sekoittuneina. Siellä mikään yksittäinen kieli ei saanut ylivaltaa,
eikä millään ollut erityistä hegemonista ns. virallisen kielen asemaa. Se oli
kulttuurisesti aito ympäristö, jossa ei ollut mahdollista kehittyä mitään ossiaanista vääristelyä. Sieltä sai itsenäiseen ajatteluun virikkeitä,
henkinen pysähtyneisyys oli vierasta. Se oli Mihail Bahtinille hänen tulevan
uransa kannalta ihanteellisen luova ympäristö. Tutkijat ja
elämäkertakirjoittajat ovatkin havainneet Bahtinin saaneen Vilnasta vaikutteita
lingvistisiin havaintoihin ja narratiiviseen polyfoniaan.
Bahtin kirjoitti 30-luvulla artikkelin romaanitaiteen
esihistoriasta, jossa hän toteaa, että helleenien Kreikan kielellinen
pluralismi edisti romaanitaiteen kehitystä. Bahtin kuvaa Lukianos Samosatalaisen (s.
125 - kuollut 180) kotikaupunkia - Syyriassa sijaitsevaa Samosataa - käyttäen
termejä, jotka selkeästi viittaavat Vilnaan. Samosatan kaupungin asukkaat
olivat syyrialaisia, jotka puhuivat aramean kieltä, kun taas sivistynyt eliitti
käytti puhuessaan ja kirjoittaessaan kreikan kieltä. Kuitenkin Samosataa johtivat
roomalaiset, jotka olivat sijoittaneet sinne legioonansa. Siksi latina oli
paikan virallinen kieli. Koska kaupunki sijaitsi kauppareitillä, siellä
käytettiin monia muitakin kieliä. (Briedis, s.150-151; Katerina Clark and
Michael Holquist 1984, s. 22.)
Vilnassa isoveli Nikolai osoitti johtajan elkeitä. Hänestä
tuli kouluvuosina epäsovinnaisen (nonkonformistisen) koululaisryhmän henkinen
johtajahahmo. Heitä yhdisti sammumaton tiedonjano. Clarkin ja Holquistin mukaan
alkuvaiheessa nuoret innostuivat Marksin ajattelusta seuraten näin ajan poliittista
henkeä. Se loppui lyhyeen. Sitten oli symbolismin vuoro. Nuoret tajusivat, että
kun he ovat imeneet itseensä inhimillisen ajattelun vuosisadat, tieto on
purettava ja ruvettava luomaan itse. Tähän tapaan isoveli on myöhemmin
kirjoittanut. He lukivat kaikkea. Nietzsche oli yksi innostuksen lähde. He
jumaloivat Leonardo da Vinciä ja Richard Wagneria ja imitoivat Baudelairea. (Briedis,
s. 151.)
Erään muistelman mukaan he saattoivat viettää yön juhlien ja
juopotellen, toivoen vaikka hašista polttamalla saada pontta visioihinsa. Useimmiten
kuitenkin he kulkivat aamunsarastukseen pitkin Vilnan katuja lausuen runoja ja
filosofoiden. (Clark ja Holquist, s. 25.)
Vilnassa saattoi kokea elävänä myös karnevaalikulttuurin
kukoistuksen. Vilnassa ol elpynyt puolalaisen älymystön kirjallinen piiri,
josta käytettiin puolankielistä nimeä ”Szubrawiec”. Sen voisi suomentaa vaikka
veijareiksi. Se oli groteskin satiirinen
kirjallis-yhteiskunnallinen piiri, joka kukoisti Vilnassa varsinaisesti
1800-luvun alussa. 1900-luvun alussa se elpyi uudelleen toimien vuosina
1899-1914. Historiallisena esikuvana
piirille oli libertiinit 1600-luvun
Ranskassa. Ne olivat valistuksen edelläkävijöitä. Libertiinien toiminta oli
aikansa filosofista vapaa-ajattelua, jossa arvosteltiin peitellysti
vakiintuneita instituutioita, peitellysti myös uskontoja. Mistään varsinaisesta
ateismista ei ollut kyse. Korovaško nostaa esikuviksi myös Britannian varhaiset
satiiriset kirjailijat, kuten Jonathan Swiftin (1667-1745).
Puolalainen ”szubrawiec” keskittyi pilkkaamaan sivistyksen
vastustajia ja taikauskon kannattajia. Myöskään kirkkoa, varsinkaan
katolisuutta ei säästelty, kritiikki osui varsinkin jesuiittoihin. Ryhmä julkaisi satiirista lehteä, jossa
satiirin ohella vaadittiin myös oikeudellista tasa-arvoa. Kyse oli koomisesta pilalehdestä,
jossa mentiin pilkan puolelle. Lehti julkaisi juttunsa salanimellä. Ryhmällä
oli oma parodinen seremonia, jossa tehtiin pilaa vapaamuurarien salaisista
kokouksista.
Tämä oli siis aikansa pilakulttuuria, jossa älymystö mukaili
vanhaa karnevaalikulttuuria. Ei voi välttyä ajatukselta, että Vilnan muistoista
nousi Bahtinillekin myöhemmin kipinä omiin tutkimuksiin. Korovaško
luonnehtii Vilnan ”veijareiden” ilotteluryhmää todeten, että siinä hauskuus
laajeni myös tieteeseen, taiteeseen ja runouteen.
Myöhemmin kun Bahtinin veljekset muuttivat vuosien 1914-15
vaihteessa Petrogradiin, niin he toimivat Omfalos-ryhmässä,
jossa oli samankaltaista hulluttelua. Samassa ryhmässä toimi muitakin Vilnan
kasvaneita nuoria. Itse asiassa voi todeta tuon ryhmän saaneen Vilnassa
alkunsa.
Bolševikkivallankumousta edeltäneinä vuosina kulttuurissa
ylipäänsä elettiin sangen villiä kokeilevaa aikaa. Tuollaiset ryhmät
inspiroivat toimimaan. Nuorukaisilla oli muitakin esikuvia. Korovaško
nostaa esille 1800-luvun alussa toimineen toisen lukiopoikien kirjallisen
harrastuskerhon. Se oli Aleksandr Puškinin ja hänen koulutoveriensa
perustama Arzamas-seura.
ODESSA
Perhe muutti vuonna 1911 Odessaan. Isoveli Nikolai jäi vielä
vuodeksi Vilnaan saadakseen kymnaasiopinnot päätökseen. Odessa oli hyvin
kansainvälinen satamakaupunki, jonkinlainen erityinen henki siinä eli. Ympärillä
oli Ukrainaa, mutta kaupunki oli lähinnä venäläis- ja varsinkin
juutalaisväestön keskittymä kansainvälisyyden ohessa. Kansainvälisyyden ja juutalaisuuden kautta se
muistutti Vilnaa. Toisaalta Bahtin moitti Odessan kansainvälistä henkeä ja sen
yhteisöllisyyttä banaaliksi. Vilnasta oli jäänyt paljon positiivisempi kuva.
Näin Bahtin on Odessasta todennut muistellessaan sitä
vanhuudessa (Korovaško s. 48):
”Ylipäänsä Odessa on erinomainen
kaupunki, erinomainen. Hyvin aurinkoinen, hyvin iloinen [Korovaškon
oma lisäys: karnevaalihenkinen] Kenties se oli iloisimpia kaupunkeja koko
maassa…
Siellä oli huvituksia ja
ilonpitoa hyvin paljon… Pietari on synkkä kaupunki verrattuna Odessaan, vaikka
olenkin Pietarista paljon pitänyt, tietysti enemmän kuin Odessasta. Odessa oli
aurinkoinen ja iloinen kaupunki. Odessalaiset ovat eläväisiä , mutta heissä oli
yksi epämiellyttävä piirre. Odessalaiset olivat vulgaareja.”
Tuota lainauksen viimeistä sanaa ”vulgaari” on selvitettävä
tarkemmin. Se on minun oma käännösvalintani. Bahtin käyttää venäjänkielistä
sanaa пошлый, joka tarkoittaa ’mautonta’, ’moukkamaista’, ’sivistymätöntä’,
’karkeaa’. Yhtä selkeää vastinetta ei helposti löydy. Se on venäläisessä kulttuurissa tuttu sana,
jolla on haluttu kuvata venäläisiin liittyvää luonteenlaatua. Ehkä se on
lähellä ihmisten sivistymättömyyttä ja karkeakielisyyttä. Hän kuitenkin käyttää
sanan varsinaista merkitystä lieventävää johdannaismuotoa. Suomennoksessa on
aina otettava huomioon konteksti. Vastineena voisi käyttää myös sanaa
’arkipäiväinen’.
Bahtin oli lukuharrastuksessaan varhaiskypsä. Hänen
tiedetään lukeneen Odessassa Kierkegaardia. Immanuel Kantin Puhtaan järjen kritiikkiä hän luki
alkukielellä saksaksi. Prolegomena-teoksesta
hänellä oli käytössään venäjännös. Hän on lisäksi kertonut lukeneensa
Dostojevskia 11-12-vuotiaana eli Vilnan vuosina. Viimeistään Odessan vuosina
myös Nietzsche oli tullut tutuksi.
Mihail tutustui Odessassa sveitsiläiseen Kierkegaardin
ihailijaan ja harrastajaan Ganz Linbachiin. Tämä perehdytti Mihailin
tanskalaiseen eksistentialismiin ja jopa lahjoitti tälle yhden kirjan, jossa
oli tekijän signeeraus, siis itsensä Kierkegaardin. Sen verran velmu Bahtin
oli, että osasi tätäkin hyödyntää. Esitellessään teosta Viktor Duvakin
-nimiselle filologille hän rehvasteli olevansa Venäjän ensimmäinen
Kierkegaard-tuntija.
Bahtinin perhe suunnitteli kaikessa rauhassa Odessassa lomareissua
Bakuun, kun suunnitelmiin tuli muutos. Ensimmäinen maailmansota syttyi ja
kaupungista tuli sodankäyntialuetta.
PETROGRAD
Bahtin sekä hänen vanhempansa ja sisarensa muuttivat
Odessasta Petrogradiin syksyllä 1914 tai ehkä vasta vuoden 1915 alussa. Täysin
tarkkaa tietoa siitä ei ole. Tuolloin
Pietari (Sankt Peterburg) oli jo vaihtanut nimensä Petrogradiksi. Etelän lämmön sijaan paettiin sodan uhkaa
karun tuuliseen pohjoiseen.
Mihail Bahtinin ei katsota suorittaneen yliopisto-opintoja
Odessassa. Hänen isoveljensä siellä opiskeli Novorossiiski-nimisessä yliopistossa. Tiedot Mihail Bahtinin
opinnoista ovat toki sekavia. Aika vakuuttavasti Korovaško kuitenkin päättelee, että
Bahtin ei voinut suorittaa opintoja Odessassa, vaikka niin on pätevänkin
tuntuisissa lähteissä todettu. Se olisi ollut jo iänkin puolesta mahdotonta. Isoveli
Nikolai siellä siis opiskeli. Nikolain tuki oli vielä Petrogradiin tultaessa Mihailin
älylliselle ja luovalle kehitykselle tärkein kimmoke uralla eteenpäin.
Mihail ainakin kävi yliopistossa luennoilla, mutta ei ole
voinut olla kirjoilla vakituisena opiskelijana. Isoveljellä oli opinto-oikeus ja
Mihail on voinut käydä veljensä kanssa luennoilla kuunteluoppilaana. Siellä oli
myös paljon täysin avoimia luentotilaisuuksia.
Ainakin hän on käynyt hyvin tarkasti lävitse isonveljen muistiinpanoja.
Kovin kauan ei veli yliopistossa voinut olla, koska vuonna 1916 vei asepalvelus
miehen sotimaan.
Olen jo kai maininnut, että Mihaililla oli tapana siirtää
veljensä opintoja omikseen. Odessan
Novorossiski-yliopiston ja Petrogradin yliopiston opintosuorituksia on siis
voinut löytyä Mihailin myöhemmissä opintoselvityksissä esimerkiksi työnhakujen
yhteydessä. Korovaško on koonnut Bahtinin eri oppilaitoksille välittämiä
tietoja omista opintosuorituksistaan. Eivät ne ole lainkaan yhtenäiset.
Tässäkin yhteydessä ei voi kuin todeta, että Bahtin kyllä
yritti hyödyntää tuona aikana vallinneita aukkoja opintotiedoissa. Veijari hän
oli, ei toki mikään huijari. Hän oli ennen muuta itseopiskelija. Hänellä oli
oma sisäinen opinto-ohjelmansa, jonka mukaan hän eteni määrätietoisesti
filosofian ja kirjallisuustieteen saralla.
Sitä en kuitenkaan ymmärrä, miten hän on voinut saada työtä opettajana tai
miten hän ylipäänsä 40-luvun puolivälissä pääsi väittelemään tohtorin tutkintoa
varten.
Petrogradissa
Bahtinin veljesten elämään tulivat tieteelliset keskustelupiirit, joissa ajatusten
vaihto oli avointa ja rakentavaa. Niiden keskellä Mihail alkoi kasvaa täyteen
filosofiseen mittaansa. Isoveli Nikolai oli toki tässäkin vaiheessa
merkittävänä tukena.
Bahtinin itseopiskelun yksi innoittaja ja virittäytymisen
luoja oli jo yllä mainitsemani Vilnassa alkusysäyksensä saanut Omfalos-ryhmä. Bahtin oli jo kypsynyt aikuisuuteen
ja hän oli ryhmässä aktiivinen osanottaja, vielä kuitenkin oppipoika muutamien
filosofian opintoja jopa ulkomailla suorittaneiden rinnalla.
Omfalos oli keskustelupiiri ja opintokerho, jolla oli tapana
järjestellä erilaisia burleskejakin piirteitä saaneita tapahtumia ja
illanviettoja. Sille oli olemassa historiallisia analogioita. Yllä niitä jo
mainitsin.
Omfaloksen kantavana voimana oli troikka toisiinsa jo
Vilnassa tutustuneita nuoria miehiä: Mihail Lopatto, Lev Pumpjanski ja Nikolai
Bahtin. Heidän lisäkseen mukaan tuli pietarilaisia lahjakkaita tutkijoita,
opiskelijoita ja taiteilijoita. Nuorin jäsen Adrian Piotrovski (kuuluisan antiikintutkijan
au-lapsi) oli syntynyt vuonna 1898, kolme vuotta myöhemmin kuin Mihail Bahtin.
Hänestä kehittyi aikanaan kuuluisa antiikin kirjallisuuden venäjäntäjä.
Omfaloksen istunnoissa luotiin pieniä näytelmiä. Mukana oli
”hullua luovuutta”, mielikuvitus sai tukea tiiviistä yhteistyöstä ja vahvasta
tiedollisesta pohjasta. Mentiin syvälle runouden ja kirjallisuuden juuriin.
Olennaisinta oli syvä kriittinen - ei synkän kriittinen vaan iloisen kriittinen
- suhde kaikkiin elämän ja sen ajan kulttuurin ilmiöihin.
Korovaško on hieman koonnut luonnehdintoja yliopisto-opettajista,
jotka ovat noina aikoina opiskelleet Pietarissa (Petrogradissa) ja keränneet
opiskelijoiden omaehtoisen toiminnan kautta itselleen tulevaisuuden
voimavaroja. Tuo aika synnytti valovoimaisia luennoitsijoita. Tuon pari
esimerkkiä. Viktor Šklovkista hän lainaa I. Andronnikovin kuvausta:
Šklovskin ajatus oli aina hyvin
muotoiltua ja metaforista, siinä oli runsaasti poeettista vertailua –
odottamatonta, terävää, usein paradoksista, täsmällisen aforismimaista, jossa
törmäsivät epätasasuhtaiset vertailuparit. Rohkeaa, mahtailevaa, myrskyistä,
ironista, filosofista, piikikästä ja terävä-älyistä. Hän oli lyyrikko.
Terävä-älyisen huumorin henkilöitymä oli Boris Eihenbaum.
Hän on sama henkilö, jonka luennoitsijan taitoja on akatemikko Dmitri Lihatšov
ylistänyt (olen hänestä aiemmin kirjoittanut). Hän veti yliopistouransa aikana
luennoilleen opiskelijoita myös muista tiedekunnista.
Tiede oli iloista, luovaa vaikka liioittelevaa, kielikuvia
viljeltiin ja paradokseja luotiin. Se oli sanataidetta. Kuten olen lukenut akateemikko
Dmitri Lihatšovin
muistelmista, tuon ajan tutkijanalut olivat myöhemmällä iällä paitsi tutkijoita
myös vetovoimaisia luennoitsijoita.
 |
| Boris Eihenbaum Pietarin Pushkin-talon seinällä |
Palaan Omfalokseen.
Yhteisissä istunnoissa oli ironiaakin mukana. Siitä saivat osansa hierarkian
yläportailla olevat. Ironiaa, huumoria ja parodiaa kohdistettiin myös tieteen maailmaan,
lähinnä formalistiseen suuntaukseen. Tuolloin elettiin Vladimir Majakovskin
nuoruuden aikaa ja hänet tuntien tällainen toiminta vaikuttaa levinneen
laajemmallekin. Kyse oli hopeakauden ja futurismin, uudenlaisen kulttuurin
hehkusta.
Omfalos-piirin osallistujat
tykkäsivät kirjoittaa parodisia runoja, joissa naurun kohteiksi joutuivat
melkein kaikki aikakauden taiteelliset suuntaukset. Mutta jos Vilnassa ilkeiltiin konkreettisille
henkilöille, jotka kyettiin yksiselitteisesti tunnistamaan, niin Petrogradissa
tunnistaminen ei ollut niin suoraviivaista.
Parodia tunkeutui kaikkialle. Oli parodisia tieteellisiä kokouksia,
burleskeja esityksiä, tehtiin sketsejä, jotka kuvasivat pietarilaisten
kirjallisuuden ja tieteen boheemien persoonallisuuksien elämää. Eri aikakausiin
kuuluneita tutkijoita ja taiteilijoita pantiin sketseissä kommunikoimaan ja
luotiin siten huvittavia tilanteita. Esimerkiksi joku futuristi pantiin
puolustamaan formalismia futurismin sijaan. Varmaankin tuolloin toteutuivat
myös tiedolliset tavoitteet.
Omfalos hajosi vuonna 1916, mutta se palasi vielä elämään
vallankumouksen jälkeen vuonna 1920 Odessassa. Siellä oli samanniminen
kirjapaino. Mihailin isoveli Nikolai toimi siellä vanhojen kavereittensa kanssa
siellä jonkin aikaa mutta pakeni sieltä sitten länteen. Toiminta tyrehtyi
lyhyeen.
 |
| Uutisointia vuoden 1917 tapahtumista Petrogradissa |
NEVEL – NÄÄVELI
 |
| Mihail Bahtin vuonna 1918 |
Kerroin jo johdantoluvussa, että Mihail Bahtin asui välillä
myös Näävelin eli venäläisittäin Nevelin kaupungissa. Petrogradissa oli
vallankumouksen syttyessä turvattomat olot. Ruokahuolto ei toiminut. Elettiin
levotonta sotakommunismin aikaa. On tiedossa muitakin vastaavia tapauksia,
jolloin suurkaupungeista paettiin syrjäisempiin paikkoihin. Esimerkiksi Boris Pasternak
muutti tuolloin Moskovasta Uralille.
Mihail pakeni muutamien ystäviensä kanssa vuonna 1918
Neveliin, joka on etelässä sijaitseva idyllisen oloinen pikkukaupunki ja
juutalaisväestön keskittymä. Sinne hän ei halunnut jäädä pitkäksi aikaa, mutta
kului siellä kuitenkin pari vuotta.
Nevelissä Mihail oli niinkin byrokraattiselta vaikuttavassa
tehtävässä kuin ”työläis-, sotilas- ja talonpoikaisneuvoston valistus- ja
kouluosaston työntekijänä”. Osaston tehtävät olivat kuitenkin hyvin
käytännöllisiä: opetus ja kulttuurityö kaikissa muodoissaan. Hän osoitti tehtävässä
oman käytännöllisyytensä, mitä ei luonnostaan filosofilta odoteta. Kerroin jo
yllä suurta suosiota saaneesta keskustelutilaisuudesta, jossa Bahtin joutui
kaverinsa Lev Pumpjanskin kanssa puolustamaan bolševikkien puristuksessa
kristillisiä arvoja.
…
Nevelissä Bahtinin seuraan muotoutui kiinteähkö ryhmä nuoria
tutkijoita ja älykköjä. Eräät heistä olivat tuttuja jo Vilnan ajoilta.
Esittelen heistä keskeisimpiä.
Lev Pumpjanski (1891-1940)
Lev Pumpjanski oli syntyisin Vilnasta. Hän oli
juutalaisperheestä, alkuperäinen sukunimi oli Pumpjan. Vanhemmat toimivat
opettajina, isä yliopistossa kemian professorina, äiti ranskan opettajana eri
oppilaitoksissa. Isä kuoli pojan ollessa kuusivuotias. Vuonna 1910 Lev sai
päätökseen kouluopinnot samassa kymnaasissa, jota kävivät Bahtinin
veljekset. Seuraavana vuonna hän hylkäsi
juutalaisen uskon ja liittyi ortodoksiseen kirkkoon. Samalla hän muutti
nimensä, jopa siihen kuulunut isännimi muutettiin kummin mukaan. Nimen muutokseen oli hyvin käytännöllinen
syy. Tuohon aikaan Venäjällä juutalaiset olivat muuttokiellossa. He olivat
sidottuja synnyin- ja asuinpaikalleen lähes kokonaan. Ortodoksiksi tultuaan Pumpjanski saattoi
muuttaa Pietariin ja aloittaa siellä yliopisto-opinnot. Taloudellisten
vaikeuksien takia hän joutui keskeyttämään opinnot, mistä syystä hän meni
asepalvelukseen. Vallankumouksen sytyttyä tie vei Neveliin opettajaksi, samaan
kouluun jossa työskentelivät Mihail Bahtin ja hänen läheisin filosofikaverinsa Matvei Kagan. Tästä kolmikosta tulikin
ns. Nevelin koulun ydinjoukkoa. Tällä tarkoitetaan filosofista
keskustelukerhoa, joka teki kaupungissa kiinteää yhteistyötä. Pumpjanskin tie
vei jo vuonna 1920 takaisin Petrogradiin. Sitä ennen hän asui jonkin aikaa
Vitebskissä, josta tuli myös Bahtinin seuraava tukipaikka.
Ryhmään liittyi myös lahjakas, Nevelistä syntyisin ollut
pianisti Maria Judina (1899-1970),
joka noihin aikoihin Pumpjanskin tapaan hylkäsi juutalaisuuden ja kääntyi jo
19-vuotiaana ortodoksiksi. On kuvaavaa, että hän oli vuosia kypsytellyt
päätöstä. Hän siirtyi Petrogradiin suorittamaan musiikkiopintoja mutta
osallistui myös Nevelin filosofipiirin toimintaan. Pumpjanskin ja Judinan
välille kehkeytyi sitten tiivis ystävyys. Parin seurustelu ei kuitenkaan
koskaan johtanut parisuhteeseen, vaikka sitä lähiympäristössä uumoiltiin. Judinasta
tuli maankuulu pianisti ja erikoinen persoona, jolla oli kaiken lisäksi aivan
erityinen suhde Iosif Staliniin. Olen kirjoittanut hänestä muutamassa
tekstissä. Tässä on linkki viimeisimpään: https://perttueemeli.blogspot.com/2014/12/maria-venjaminovna-judina-lisayksia.html.
 |
| Maria Judina |
Matvei Kagan (1889-1937)
Matvei Kagan oli palannut Venäjälle Saksasta. Siellä hän oli
suorittanut opintoja tunnettujen filosofien Herman Cohenin (1842-1918), Paul
Natorpin (1854-1924) ja Ernst Cassirerin (1874 –1945) oppilaana. He olivat
aikansa merkittäviä uuskantilaisen filosofian edustajia. Ja tuota
uuskantilaisuutta levitti myös Kagan Venäjällä. Hänestä tuli Mihail Bahtinin
opettaja ja työtoveri. Kagan oli Bahtinin kavereista kokenein. Hän oli jo
ehtinyt julkaista artikkeleita. Bahtinista tuli Kaganin vaikutuksesta uuskantilaisen
ajattelun äänitorvi. Näkökulma sittemmin kyllä laajeni. Hän alkoi vetää
uuskantilaista opintopiiriä. Kagan oli Bahtinille
merkittävin esikuva ja hänen ajattelun jälki näkyy myös Bahtinin tieteellisen
uran ensimmäisessä artikkelissa, jossa käsitellään taiteen ja vastuun suhdetta.
Se näki päivänvalon Nevelissä.
Matvei Kaganilla oli juutalaistausta. Perhe muutti
läheisestä kylästä Neveliin pojan ollessa vuoden ikäinen. Nevel oli siis se kehto, josta Kaganin
filosofiset harrastukset saivat alkunsa. Jo nuorella iällä hän meni mukaan
Venäjällä vuonna 1898 perustetun sosialidemokraattisen puolueen toimintaan. Hän
oli Nevelissä puolueen opiskelija-aktivisteja, joka joutui vuonna 1905 joksikin
aikaa pidätetyksi. Vuonna 1910 hän
siirtyi Leipzigiin opiskelemaan. Sieltä tie vei Berliiniin ja Marburgiin,
samaan yliopistoon, jossa opiskeli filosofiaa myös Boris Pasternak. sotavuosina
opetti Berliinissä matematiikkaa, palasi vuonna 1918 Venäjälle ja asettui asumaan Neveliin. Hänestä tuli siis Nevelin filosofiryhmän kantava voima.
Valentin Vološinov (1895-1936)
Valentin Vološinov oli kielifilosofi ja musiikin
opiskelija. Valentin Vološinov
ja Bahtin tutustuivat Nevelissä 1918. Vološinov
kuului ensin teosofiseen liikkeeseen mutta kääntyi vuonna 1922 marksilaiseksi.
Vološinovin kautta Mihail Bahtin tutustui filosofi ja
symbolistirunoilija Vjatšeslav Ivanoviin (1866-1949). Bahtin perehtyi Ivanovin
ajatteluun tarkemmin ja piti aiheesta luentoja. Alkujaan Vološinov
opiskeli Petrogradissa lakitiedettä. Ne keskeytyivät vuonna 1916. Hän muutti
sitten Neveliiin ja sieltä edelleen ja Vitebskiin, jossa julkaisi artikkeleita
musiikista sekä luennoi taiteesta ja kirjallisuudesta ystävänsä Pavel
Medvedevin perustamassa proletaariyliopistossa. Sieltä tie vei edelleen vuonna
1922 Petrogradiin, jossa aloitti uudelleen opinnot. Kun Bahtin sittemmin muutti
Leningradiin, yhteistyö jatkui tiiviinä. Jatko-opintojen ohessa hän myös
esiintyi runo- ja musiikki-illoissa yhdessä pianisti Maria Judinan kanssa. Hän
nousi lopulta lingvistiikan professoriksi Herzenin pedagogiseeen instituuttiin. Hän joutui kuitenkin myöhemmin ongelmiin, kun
marristinen suuntaus Neuvstoliiton kielitieteessä nousi johtavaan asemaan. Vološinov
kuoli vuonna 1936 eli 40-vuotiaana tuberkuloosiin.
Vološinovin tunnetuimmat teokset ovat vuonna 1927 ilmestynyt
Freudismia käsittelevä teos sekä Marksistista kielen filosofiaa pohtiva Marksizm i filosofija jazyka (1929).
Jälkimmäinen on suomennettu ja siitä mainitsin jo yllä, koska se on yksi teos,
jonka on väitetty olleen Bahtinin kirjoittama.
Muista mainitsen vielä Vladimir Rugevitšin. Hänen asuntoon
Bahtin pääsi vaimonsa kanssa asumaan muutettuaan Leningradiin vuonna 1924.
...
 |
| Entinen Nevelin yhtenäisen työkoulun rakennus, Bahtinin työpaikka |
 |
| Muistolaatta rakennuksen seinällä |
Nevelissä uuskantilainen keskustelupiiri oli Bahtinin
tulevan uran ja tieteellisen ajattelun kannalta keskeinen seikka. Mutta siellä tapahtui
paljon muutakin. Vallankumouksen myötä bolševikkien propagandakoneisto
ulottui sinnekin. Tuo aika oli täynnä
elämää. Kerroin jo uskontoa käsittelevästä keskustelutilaisuudesta, johon
saapui häkellyttävän paljon kuulijoita, noin 600. Se on Nevelin kaltaisessa
pikkukaupungissa paljon. Siitä kertoo Erkki Peuranen ja sitä käy lävitse myös
Aleksei Korovaško. Viimeksi mainitun suureksi eduksi on katsottava
yksityiskohtaisuus sekä samalla analyysi lehtijutun tekijästä ja tapahtuman
taustoista. Keskustelutilaisuudestahan tehtiin juttu paikalliseen Molot-lehteen, jossa lainataan mm.
Mihail Bahtinia ja Pumpjanskia. Nuo
kaksi joutuivat edustamaan ainoina perinteistä uskontoa, kun varsinaiset kirkkojen
edustajat tilaisuuden hengen arvaten loistivat poissaolollaan.
Bahtin
ei ollut tuolloin vielä kirjoittajana osoittanut filosofin taitojaan. Puhujana
ja esitelmöitsijänä hän kuitenkin sai näyttää taitonsa. Hänet kutsuttiin eri
tilaisuuksiin ja sana oli hallussa. Hän oli saanut mainetta myös teatterin asiantuntijana, sillä eräässä
kulttuuri-illassa hän sai tehtäväkseen pitää johdantoesitelmän teatterista
ennen varsinaisia pienimuotoisia näytelmäesityksiä.
Nevel sijaitsi tuolloin luonnonkauniilla paikalla mutta
Korovaško
muistuttaa, että enää tuosta idyllistä ei ole paljoa jäljellä. Filosofipiirin oli
tapana järjestää kävelyretkiä läheisen järven ympäristöön. He kutsuivat sitä ”Moraalisen todellisuuden
järveksi”.
 |
| Moraalisen todellisuuden järvi - Озеро Нравственной реальности |
Tuolloin vuonna 1919 ilmestyy myös Bahtinin ensimmäinen
artikkeli, toki pienimuotoinen, jonka otsikkona on Taide ja vastuu. Tuolloin oli paperipula eikä muutenkaan sivumäärät
voineet olla isot. Elämäkerran kirjoittaja Korovaško on tehnyt siitä tarkan
arvion. Hän toteaa, että siinä näkyy selvästi filosofi Hermann Cohenin
filosofian vaikutus, jonka Bahtin oli omaksunut läheiseltä työtoveriltaan
Matvei Kaganilta. Lisäksi kirjoitus toistaa Matvei Kaganin kirjoituksen ”Taide,
elämä ja rakkaus” keskeisiä väittämiä.
Matvei Kagan on luonut teesinsä elämän ja taiteen suhteesta.
Hän lähtee liikkeelle kahdesta ääripäästä: (1) on olemassa puhdasta taidetta
irrallaan ihmisten elämästä; (2) on olemassa ihmiselämä, joka ei ole missään
kosketuksessa taiteeseen. Kumpikaan ei ole mahdollinen. Aidon taiteen pitää
olla lähtöisin elämästä ja elämää varten. Lisäksi taiteen pitää olla kaikkien
ihmisten saavutettavissa. Jokainen tarvitsee taidetta ja hänen on luotava sitä
elämän joka askeleella, muussa tapauksessa elämästä tulee rakkaudetonta.
Bahtinin näkemykset taiteen vastuullisuudesta luovat yhteyden
jälkisymbolistisen 1910-luvun aikaan. Tuolloin oli jo jäänyt taakse vanhan
polven symbolistien taipumus luoda taiteellaan siltaa johonkin toiseen, maailmasta
vieraaseen todellisuuteen. Elämälle vieraat poeettiset kielikuvat olivat menettäneet
kiinnostuksensa. Enää ei puhdas, maailmasta irrotettu kauneus ei houkutellut
lukijoita. Elämän todellisuus oli tullut sijalle. Taiteen ja elämän välisten
suhteiden kuvaamiseen vaadittiin jo uusia muotoja, Kyse oli kulttuurisen
itsetajunnan uudelleen hahmottamisesta. Käytännössä se merkitsi uudenlaista
kysymyksen asettelua: mikä on taiteen suhde elämään, mitä taiteen tuli siitä
ottaa ja mitä torjua?
Oltiin vuosisadan vaihteen taiteen peruskysymysten äärellä.
Oli keskenään poikkeavia suuntauksia. toisistaan. Toiset katsoivat, että elämällä ja
runoudella ei saa olla mitään yhteyttä, ne ovat kuin toistensa vihollisia. Bahtin
oli vastakkaista mieltä.
Venäläiset symbolistit katsoivat, että taidetta ei saa
irrottaa todellisesta elämästä. Esimerkiksi Valeri Brjusov katsoi symbolismin
olevan realismin jatke. Se on taiteen valtaväylää. Toisaalta ”puhdasta
taidetta” vaativat suuntaukset olivat reunailmiöitä. Romantismin ja klassisen
realismin ero suhteessa symbolistiseen taiteeseen oli Brjusovin mukaan siinä,
että viimeksi mainittu antoi ilmaisutien ihmissielun moninaisuudelle, kun taas romantiikan
tai klassisen realismin edustajat, kuten Aleksandr Puškin, kuvasivat teoksissaan
joko jumaluutta tai helvetillisiä pimeitä voimia. Tällöin jotain olennaista
elämän syvistä puolista suljettiin kuitenkin kuvauksen ulkopuolelle. Esimerkiksi
Puškin
peitti ihmisiltä pääsyn sielunsa pimeään puoleen. Uudessa ajattelussa
runoilijan elämä ja taide piti olla yhtä. Taiteilija ei voinut asettua oman
taiteensa ulkopuolelle ja asettaa sisäisen sensuurin piiriin omaan elämäänsä
liittyviä erinäisiä tuntoja. Tällöinhän runoilija luo ulkomaailmaan omaa kiiltokuvaansa
tai siitä lähtevää vastakkainasettelua.
Jälkisymbolismissa runoilijan piti olla rehellinen ja hänen
elämänsä piti olla kokonaisuudessaan mukana luomisprosessissa. Taiteilijan oma
persoona ja elämä eivät voineet jäädä oman tuotannon ja luomisprosessin
ulkopuolelle.
Bahtinin aikaan luotiin jo uudenlaista kuvaa taiteilijasta.
Hän ei tiennyt, missä alkaa taide ja missä elämä, niiden ero tehtiin hämäräksi.
Ja tällaisen taiteilijan tuotantoa vastaanottavan on hyväksyttävä myös hänen
elämänsä. Taiteilijan tai runoilijan yritykset irtautua itsestään ihmisenä on
uhka taiteilijan kyvylle päästä kokemaan uskomattomimpia taiteellisia oivalluksiaan.
Hän menettää samalla kosketuskohdan
salaisimpiin tai syvimpiin ajatuksiinsa ja ideoihinsa.
Jotta tästä loukusta päästään eroon, on vain oltava
äärimmäisen vilpitön. Elämän ja taiteen on alistuttava samoihin sääntöihin. Runoilijan
piti siis tuoda taiteensa alttarille ei vain runouttaan vaan myös elämänsä
jokaisen tunnin, jokaisen tunteen, rakkautensa, vihansa, saavutuksensa ja
menetyksensä. Runoilijan tehtävänä ei ole luoda kirjoja vaan elämää. Alttarin
liekki ei saa olla välillä sammuksissa. On heittäydyttävä itse jumaluuden
alttarille.
Elämän ja taiteen suhde oli venäläisen modernismin
avainprobleema. Bahtinin artikkeli ei ollut nuoruuden voimasta välähtänyt
neronleimaus vaan keskuksissa ja metropoleilla käydyistä kiistoista ja
väittelyistä Venäjän reunamien provinssikaupunkiin yltänyttä vaimenevaa
jälkikaikua. Sitä ei siis voi pitää omaperäisenä. Artikkelin merkitys oli
Korovaškon
mukaan yritys vastata taiteen kysymyksiin lähtien liikkeelle uuskantilaisesta
etiikasta. Kirjoitus osoitti Bahtinin olevan ajan hermolla. Korovaškoa
mukaillen suurin arvo ja merkitys sillä on on dokumentoida niistä suorista
tunteista ja ajatuksista, joiden kautta Bahtin astui edessä häämöttävälle
”rautaiselle vuosisadalle” ja joita hän katsoi tarpeelliseksi saattaa maailman
tietoisuuteen.
Yritin yllä kuvata Korovaškon pohdintaa Bahtinin
ensimmäisestä artikkelista. Se on luettavissa suomeksi oheisessa
kuvakaappauksessa teoksesta Kirjallisuuden
ja estetiikan ongelmia. Suomennos on Veikko Airolan. Klikkaamalla teksti näkyy selvemmin.
VITEBSK
Bahtin ja hänen ystävänsä tajusivat olevansa aivan liian
syrjässä voidakseen kehittyä tutkijana. Pyrkimys oli päästä suurempiin
ympyröihin. Vološinov tai muutama tutkijatoveri näki heidät mielellään
Moskovan ympyröissä. Sinne ei ollut kuitenkaan
mahdollisuutta. Kagan oli lähtenyt
Orjoliin, Bahtinin syntymäkaupunkiin. Sinne halusi myös Bahtin itse. Syyskuussa
1920 hän muutti Vitebskiin, jossa hänelle avautui työpaikka. Muutto Orjoliin
jäi vielä elämään muttei koskaan toteutunut. Vitebskissä Bahtinin elämässä
tapahtui käännekohtia. Hän alkoi nousta yhä keskeisempään asemaan tutkijana ja
opettajana.
Vitebsk kuuluu nykyiseen Valko-Venäjään. Tuolloin kaupunki
oli alueen (eli suomalaisittain maakunnan) keskus ja aivan muuta kuin
pikkukaupunki Nääveli. Sillä oli
vanhastaan kulttuurikeskuksen maine. Merkittävin kulttuurielämän vaikuttaja
kaupungissa tuolloin oli ollut surrealistinen taidemaalari Mark Chagall,
syntyjään vitebskiläinen. Tosin tämä oli Bahtinin tullessa paria kuukautta
aiemmin jo muuttanut (tai tosi asiassa kai ”paennut”) Moskovaan. Chagall oli
joutunut vastakkain toisen avandgardistin Kazimir Malevitšin kanssa ja joutunut
lähtemään Taideasiain komissaarin virasta, johon maan valistusasiain
kansankomissaari eli kulttuuriministeri A. Lunatšarski oli hänet nimittänyt.
Siinä virassaan Chagall oli kaksi vuotta ja hän olikin pannut heti tuulemaan.
Kaikkia hänen toimintansa ei ollut miellyttänyt. Pari vuotta hän ehti olla
virassaan, kunnes oli lähdettävä. Malevitš jäi. Hänen ja Bahtinin
välille kehkeytyivät hyvät välit. Kuvittelisin, että tuttavuus oli Bahtinin
tieteellisen ajattelun kannalta avartava.
 |
| Mark Chagallin myöhäiskauden töitä moskovan Pushkin-museossa |
 |
| Kazimir Malevich: "Vanka" |
Tieteellisen uran kannalta tärkeämpi henkilösuhde kehittyi
kuitenkin Pavel Medvedevin (1892-1938) kanssa. Medvedev oli paikallisen
proletaariyliopiston virkaatekevä rehtori. He olivat toki tavanneet jo
Nevelissä, jossa Medvedev oli käynyt luennoimassa. Medvedev toimi Korovaškon
mukaan magneettina, joka veti Bahtinin lähipiirissä toimineita filosofeja Nevelistä
kaupunkiin.
Bahtinilla oli opetusta muutamassa oppilaitoksessa. Kun
tiivistää Vitebskin kauden tapahtumia, niin noiden tuttavuuksien ja keskinäisen
vaikutuksen lisäksi jää pintaan muutamia asioita.
Aluksi on tietysti mainittava yksityiselämässä tapahtunut
muutos. Hän tapasi Vitebskissä tulevan elämänkumppaninsa Jelena Okolovitšin.
Tämä pystyi huolehtimaan miehestään, kun miehen terveys heikkeni. Luumädän
edetessä vaimosta tuli Bahtinille korvaamaton apu. Lisäksi hän hyväksyi osansa,
osasi laittaa asiat järjestykseen. Miehen tieteellinen toiminta oli kaiken muun
edellä, hänelle piti taata työrauha. Ilman vaimoa Bahtin ei olisi selviytynyt.
Todetaan sekin, että Bahtin sairasti Vitebskissä myös
lavantaudin, joten terveydentila oli koetuksella. Lavantaudin seurauksena tuli oikean jalan
luuytimeen tulehdus, mikä vaati leikkaushoitoa. Leikkaus ei täysin onnistunut.
Kaikesta huolimatta hän sai todella paljon aikaan. Tosin
lavantaudin ja sen jälkikomplikaatioiden vuoksi hänen piti perua suunniteltu
matka syntymäkaupunkiin Orjoliin, jonne hänen oli määrä matkustaa Matvei Kaganin
kutsusta vuoden 1921 alussa. Hän luuli selviytyvänsä sairaudestaan nopeasti,
mutta vaivat jatkuivat. Sitten kevään lähetessä Kagan oli lähettänyt Orjolista
epäsuotuisia viestejä. Hän oli joutunut siellä ongelmiin oppilaitoksensa kanssa
ja muuttikin jo keväällä Moskovaan.
Bahtin esiintyi erilaisissa kulttuuritaloissa ja
”klubeissa”, minkä myötä hänen ympärille kehkeytyi tiivis ja innostunut 10-20
hengen ”fanijoukko”. He pyysivät Bahtinilta, että tämä alkaisi vetää venäläisen
kirjallisuuden opintopiiriä, mikä sitten toteutuikin. Kyseessä oli siis
spontaani kotiympyröissä toiminut kerho, joka oli vapaa institutionaalisista rajoitteista.
Sana oli siis vapaa.
Tuon piirin yhtenä osallistujana oli vitebskiläinen
koululainen Rahil Mirkina, jolla oli
tapana tehdä tarkat muistiinpanot kaikesta, minkä opettaja suustaan lausui.
Niistä muistiinpanoista tuli myöhemmin 1970-luvulla hyvin tärkeä aineisto, kun
Bahtin-tutkijat alkoivat koota miehen jälkeensä jättämää materiaalia.
Mirkinalta tuli myöhemmin myös arvokkaita muistelmia paitsi Bahtinin
filosofisista ja kirjallisuuteen liittyvistä pohdinnoista, myös hänen
elämästään Vitebskissä. Myös Bahtinin oivalliset opetusmenetelmät tulevat
Mirkinan muistiinpanoissa ja muistelmissa esille.
Mirkinan muistiinpanot alkavat vuodesta 1922 ja ne jatkuvat
vielä Leningradin kaudellakin vuoteen 1927 asti, sillä hän siirtyi sisarensa
kanssa Leningradiin opiskelemaan. Lyhyt keskeytys niissä välillä toki on vuonna
1924. Luennoillaan Bahtin käsitteli järjestelmällisesti ja monipuolisesti
kirjallisuuden merkittäviä persoonia. Vitebskissä hän pääsi Leo Tolstoihin,
Leningradissa alkoi Fjodor Dostojevskista.
 |
| Nikolai Gen maalauksessa Leo Tolstoi on kuvattu kirjoitustyön ääressä. (Pushkin-talo) |
Mirkinan muistiinpanoista käy ilmi myös Bahtinin poliittisen
näkemyksen kehittyminen, siihen kuinka tämä ajatteli Ensimmäisen maailmansodan
ja lokakuun vallankumouksen tapahtumista. Puhuessaan uteliaina kuunnelleille
Vitebskin koululaisille häntä eivät rajoittaneet minkäänlaiset sensuurin tai
itsesensuurin rajoitteet. Hänen näkemyksensä eivät ole sidottuja mihinkään
puolueen määrittämään problematiikkaan. Korovaškoa mukaillen hänen luentojaan
voisi pitää lähes ”antimarksilaisena propagandana”. Tällä hän tietysti
tarkoittaa, että Bahtinille marksismi oli vain yksi yhteiskuntafilosofinen
teoria muiden joukossa. Hän pystyi käsittelemään sen heikkouksia ja vahvuuksia.
Vuoden 1921 kesä ja syksy Bahtinilla meni hyvin, töitä
riitti ja mieliala koheni. Terveydentilan
kanssa ongelmat kuitenkin jatkuivat. Luumätä sitoi Bahtinin vuoteeseen ja
pariskunta alkoi suunnitella hoitomatkaa Krimille. Matkan oli määrä alkaa
kesäkuussa 1922. Matka ei kuitenkaan koskaan toteutunut. Pariskunta vietti sen
kesän vaimon kotikylässä rauhaisalla maaseudulla. Elena onnistui pitämään miehestään huolta.
Yksin Mihail oli kuin avuton lapsi. Myös toinen käsi oli luumädän vaikutuksesta lähes toimintakyytön.
Mies työskenteli koko ajan intensiivisesti. Filosofian
alalta mainittava on, että hän julkaisi kaksi urallaan keskeistä artikkelia,
jotka osaltaan kertovat hänen kypsymisestään tieteessä omalla alallaan. Toinen
artikkeleista käsitteli kielellistä tekoa. Hän oli tavallaan Länsi-Euroopassa
myöhemmin 1900-luvulla kehittyneen puheaktiteorian edelläkävijöitä.
Matvei Kaganin vielä oleskellessa Orjolissa, miesten
kirjeenvaihdosta 20. helmikuuta 1921 selviää, että 1921 Bahtin oli etääntymässä tavanomaisista
uuskantilaisista opinnoista. Painopiste oli siirtymässä kirjallisuuteen, johon
hän oli luomassa filosofisesti perusteltua teoriaa. ”Nyt työskentelen lähes
poikkeuksetta kirjallisen tuotannon estetiikan parissa”, hän kirjoitti.
Toinen artikkeli valmistunut artikkeli käsitteli ”tekijää ja
sankaria estetiikan toiminnassa”. Se kai ennakoi jo tulevaa
Dostojevski-tutkielmaa. Kuvaavaa on, että molemmat Vitebskin kauden artikkelit
löydettiin vasta vuonna 1971. Nuorena tutkijana Bahtiniin ”hurahtanut” Vadim Kožinov
teki uraauurtavaa työtä Bahtinin jäämistöä tutkiessaan. Artikkelit tulivat
hänelle vastaan siinä vaiheessa, kun Bahtinin arkistoa oltiin siirtämässä
Saranskista Moskovaan.
Kuten yllä totesin, Bahtin halusi elämässä eteenpäin.
Sairauden eteneminenkään ei häntä lannistanut. Sisäinen liekki paloi. Vuonna
1924 toteutui Pavel Medvedevin ja Lev Pumpjanskin myötävaikutuksella muutto
Leningradiin. Vastikään oli Vladimir Iljitš Lenin kuollut ja kaupunki oli
saanut uuden nimen.
LENINGRAD
Bahtinien pariskunta muutti Leningradiin toukokuussa
1924. Suuri ongelma oli toimeentulon
turvaaminen. Mihail sai luumädän johdosta hyvin pientä sairaseläkettä, mutta se
ei riittänyt alkuunkaan elatukseen.
Leningradin kulttuuri-ilmapiirissä oli vielä vanhaa
edistyksellistä henkeä, johon kuitenkin oli alkanut yhdistyä muutosten huuma.
20-luvulla länsimaista kirjallisuutta ja tieteen tuoreita julkaisuja
venäjännettiin ahkerasti. Ihmiset uskoivat sivistykseen. Kun Bahtin sitten
yritti elvyttää uuskantilaista opintopiiriä, niin hän sai huomata olevansa
auttamatta vanhanaikainen. Ilmassa leijuivat toisenlaiset preferenssit.
Proletaarirunous, vallankumouksellisen liikkeen historia tai Karl Marksin Pääoma eivät Bahtinia houkutelleet.
Hänen täytyi etsiä jokin kompromissi, jolla Bahtinin oman tajunnan tärkeäksi
katsomat ikuiset arvot olisi saatu jollain lailla yhdistettyä ajan aktuaaleihin
aiheisiin. Yksi sellainen nimi oli unkarilainen Georg Lukács.
jonka Romaaniteoriaa (vuodelta 1916)
hän alkoi kääntää. Pian kuitenkin kävi
ilmi, että Lukacs oli tietoisesti alkanut etääntyä vallankumousta edeltäneistä
näkemyksistään, ja niin työ keskeytyi. Sekin orastava tulolähde ehtyi.
Aluksi Leningradissa Bahtinille avautui nostalginen
neveliläis-vitebskiläinen tunnelma. Nimittäin sama filosofian harrastajien
piiri alkoi kokoontua kuin niissäkin kaupungeissa. Tosin hyvin pian ryhmään
tuli mukaan myös ennestään tuntematonta väkeä.
Alkuun edessä oli asunnon hankinta. Yhteisöllisyys oli
voimavara ja auttava tuki. Ensi alkuun Bahtin asettautuu Vladimir Rugevitšin
asuntoon. Hän oli muuttanut jo 20-luvun alussa pois Nevelistä ja niiltä ajoilta
tuttu mies. Rugevitšin asunto oli kirjallinen salonki, kokoontumistila, jota
vetämässä oli myös Rugovitšin
vaimo Anna, säveltäjä Anton Rubinšteinin tytär. Rugevitš
oli vaatimaton mies ja antoi mielellään myös asuntonsa ystävien käyttöön. Hänen
ansiostaan sidos menneeseen säilyi. Nevelin vuosien ystävät saattoivat jatkaa
tutuksi tulleita vilkkaan keskustelun ja yhteisen pohdiskelun periaatteita.
Oikeastaan Leningradin kauden alkuvaiheessa alkoi käydä
lopullisesti selväksi, että kyse oli ”Bahtinin piiristä”. Mihail Bahtin alkoi
ottaa ryhmässä keskeisen aseman. Korovaško antaa siitä esimerkin, josta kyllä
rehellisesti sanoen ei voi päätellä kovin paljoa. Vanhat tutut Lev Pumpjanski ja Maria Judina
olivat yhtäkkiä vajonneet okkultismin ja parapsykologian pariin. Bahtinin nuiva
asenne keskustelukumppaneitaan ja ystäviään kohtaan sai kuitenkin aikaan sen,
että molemmat vähin erin hylkäsivät harrastuksensa. Korovaškon
ilmaisua mukaillen Bahtin karkotti ystävistään spiritualistiset riivaajat ja
asetti heidän aivonsa uudelleen uuskantilaisille raiteille. Näin sekä
Pumpjanski että Judina saattoivat tulla jälleen Bahtinin luentoja kuuntelemaan.
Pumpjanskilla ja Judinalla oli erityisen tiivis ystävyyssuhde.
Suhde ei kehittynyt, eikä siinä yhteinen uskokaan auttanut. Korovaško
luonnehtii suhdetta ”piinaavaksi”. Mitä hän lie tarkoittaa? Ehkä hän siinä oli
huumoria, ehkä kyse oli sivusta seuraavien tuntemuksista, kun välillä vajottiin
yhdessä jopa okkultismin pauloihin. Rakkaus kuihtui pikkuhiljaa. Judina ei
koskaan avioitunut.
Korovaško kuvaa Bahtinien köyhyyttä Leningradin vuosina kirjallisella
vertauksella. Mihail oli kuin Dostojevskin teoksen Sorrettuja ja solvattuja
Ivan Petrovitš, ”epäonnistunut kirjailija”: sama köyhyys, samat tukalat
elinolot, samaa nöyryyttävää ja kituuttavaa elämää yhdestä satunnaisesta
rahasummasta toiseen. Vaimo Jelena omalta osaltaan on kuin Nellin - Jeremias
Schmidtin lapsenlapsen - kaksoisolento, joka on rakastunut tämän hoiviinsa ottaneeseen
Ivan Petrovitšiin ja on valmis tekemään mitä tahansa työtä, jotta olisi
voinut helpottaa ihastuksen kohteensa elämää.
Tuo samastuminen ei rajoittunut vain tähän. Varmasti monet
Dostojevskin luomat hahmot olivat tulleet Bahtinissa lihaksi ja vereksi. Se oli
tietysti yksi tapa paneutua Dostojevskin maailmaan.
Eräässä Bahtinin oppilaan Rahil Mirkinan muistelossa tulee ainakin elämänkerran
kirjoittaneelle Korovaškolle näkyviin, kuinka hänessä ja hänen ympärillään alkoi
elää myös romaanin Idiootti maailma.
Kyse oli luentotilaisuudesta, jota Mirkina meni sisarensa kanssa kuulemaan. Se
pidettiin pianisti Maria Judinan asunnossa.
Mirkinalle Judina oli tuttu jo Vitebskin ajoilta, sillä tämä oli käynyt
siellä konsertoimassa. Kyseessä oli iso huoneisto, ja Mirkina kertoo, kuinka
taianomainen tunnelma oli, kun hän sisarensa kanssa asteli itse luentotilaan.
Piti kävellä parin hämärän ja lähes tyhjän huoneen läpi, joiden seinällä
riippui salaperäisen näköisiä amuletteja. (Korovaško paljastaa, että ne olivat
itse asiassa jääneet asuntoon sen entiseltä asukkaalta.) Itse luentotilan
keskelle oli sijoitettu tuolirivistö. Vieraita oli paljon, mutta Mirkina ei
tuntenut heistä juuri ketään. Judinan ”poikaystävän” Pumpjanskin hän
tunnisti. Tämä istui lattialla seinää vasten
lähes Judinan jaloissa. Mirkina ihmettelee, miksi hän oli valinnut sen
paikakseen: oliko se ritarillista kunnianosoitusta talon emäntää kohtaan?
Luento oli järjestetty hyväntekeväisyystarkoituksessa. Kukin saattoi laittaa
maksun omantuntonsa mukaan sitä varten varattuun purkkiin.
Bahtin itse oli pukeutunut pitkään mustaan hupulliseen
hartiaviittaan. Mirkinan mukaan ehkä hän katsoi tuossa tilanteessa sopimattomaksi
ilmestyä nuutuneessa arkipuvussaan. Viitassa hän näytti Mirkinan mukaan
oudolta, mutta asu loi romanttista tunnelmaa.
Lisäksi hän toteaa kuvauksessaan, että Bahtinissa oli jotain Idiootin ruhtinas Myškinista.
Hän oli jo Vitebskiä muistellessaan havainnut tässä samankaltaisuutta Myškinin
hahmoon. Mielestäni rinnastus
avaa paljon Bahtinin persoonaa.
Itse luento käsitteli Vjatšeslav Ivanovin filosofiaa.
Kuulijat olivat haltioissaan. Mirkina kertoo, kuinka eräs vieressä istunut
nainen oli avoimen innostunut luennosta.
Hän huudahtaen totesi, että Bahtin on kuvannut maailman kulttuuria aivan
samoin, kuin Ivanov sen teki.
Korovaško panee Mirkinan kuvauksesta merkille erään seikan.
Kuulijoiden joukossa oli vain muutama Vitebskin aikainen ystävä. Suurin osa
kuulijoista oli aivan muuta väkeä. Näin ollen Bahtinin ympärillä ei ollut
mikään sisäänlämpiävä kaveripiiri, vaan hän oli onnistunut saamaan ympärilleen
laajemminkin filosofian ja kirjallisuuden harrastajia. Edelleen käy ilmi, että
Bahtinin uudessa ystäväpiirissä oli eri tieteenalojen edustajia.
Biologi ja genetiikan tutkija Ivan Kanajeviin (1893-1994)
liittyy kiintoisa tarina. Bahtinit asuivat välillä hänen asunnossaan (vuoteen
1927 asti). Mies oli monipuolisesti sivistynyt. Kanajevin kautta Bahtinin
piirissä luotiin uudenlaista poikkitieteellistä ajattelua, jossa ei todellakaan
jääty ahtaisiin rajoihin.
Kanajeviin liittyy eräs outo seikka, mikä paljastui vasta
90-luvulla. Kanajev kirjoitti puhtaasti biologiaan kuuluvan vitalismia
käsitelleen artikkelin (”Nykypäivän vitalismi”), joka julkaistiin eräässä
tieteellisessä aikakauslehdessä. Kanajev oli ilmoittanut, että sen todellinen
kirjoittaja olisi ollut Mihail Bahtin. Tämä olisi siis kirjoittanut sen
kroonisessa rahapulassaan ja Kanajev olisi auttanut sen julkaisemisessa
laittamalla oman nimensä tekijäksi. Kanajev väitti lisäksi, ettei ollut itse
mitenkään osallistunut artikkelin valmisteluun.
Tiivistäen Korovaškon näkemystä totean, että kyseessä on
jälleen yksi Bahtinin elämän monista myyteistä.
Artikkeli on sisällöltään sen kaltainen, että sitä on mahdotonta pitää
Bahtinin kirjoittamana. Miksi Kanajev on aikoinaan tehnyt tuollaisen
ilmoituksen, jää avoimeksi kysymykseksi.
Bahtinin oma teos
”Dostojevskin tuotannon ongelmia” näki päivänvalon syyskuussa 1929. Se tapahtui siis sen jälkeen, kun Bahtin oli
jo tuomittu viideksi vuodeksi vankileirille.
Tuomion Bahtin sai siitä, että oli osallistunut Voskresenje-ryhmän kokoukseen. Ryhmän
nimi tarkoittaa ’ylösnousemusta’. Kyseessä oli uskonnollis-filosofinen ryhmä,
jonka jäsen hän ei varsinaisesti ollut. Hän oli tuossa kohtalokkaassa
istunnossa mukana vain satunnaisena kuulijana.
Lähinnä Bahtinin vaimon uhrautuvan työn ansiosta ja monien
merkkihenkilöiden vetoomusten turvin, tuomiota sittemmin lievennettiin. Viisi
vuotta tuli mutta se muutettiin karkotukseksi.
Bahtinin terveydentila oli huono ja myös karkotusmatkalle lähtö sen
vuoksi viivästyi. Lähtöpäivä oli lopulta 29. maaliskuuta 1930. Siitä alkoi uusi
vaihe miehen elämässä.
LOPUKSI
Mihail Bahtin vietti viisi vuotta Kazakstanissa
kirjanpitäjän hommissa. Karkotusajan päätyttyä Bahtinilla ei ollut kuitenkaan
sieltä kiire pois. Elämä jatkui entiseen
tapaan. Vuonna 1936 hän muutti Saranskiin, Mordvan tasavaltaan. Siellä hän
sitten vietti aikaansa. Kun suuri terrori iski, oli Bahtinkin vaarassa. Hän oli
neuvokas ja älysi erota yliopiston virastaan. Silloin tie vei väliaikaisesti
muualle. Hän palasi sodan jälkeen vanhaan työpaikkaansa. Hän jäi virastaan
eläkkeelle vuonna 1961.
Totta kai Bahtin kaipasi välillä pois. Moskovassa oli laajat
tieteelliset kirjastot. Provinssista käsin tutkimusmateriaaleihin ei ollut
pääsyä. Onneksi oli rautatie. Niin pääsi välillä poikkeamaan pääkaupungissa.
 |
| Saransk. Bahtinin asuintalo vuosina 1945-58 |
 |
| Mordvan pedagogisen valtionyliopiston opettajakuntaa v. 1953. Bahtin edessä toinen oikealla. |
Suojasään aikaan
ilmapiiri vapautui ja nuori tutkija Vadim Kožinov ystävineen löysivät
Bahtinin tutkimukset uudelleen. Tässä ohjelmassa
kerrotaan, että kansainvälinen huomio kääntyi lopullisesti Bahtiniin vuonna
1966, jolloin bulgarialais-ranskalainen filosofi Julia Kristeva julkaisi Mihail
Bahtinia käsittelevän artikkelin. Sen myötä Bahtin tuli tunnetuksi Euroopan
tiedepiireissä. Hänen töitään on käännetty kymmenille eri kielille.
Neuvostoliitossa rehabilitoitiin 50-luvulla lukematon määrä
Stalinin vainojen uhreja. Bahtinin tuomio tunnustettiin virallisesti vääräksi
jostain syystä vasta vuonna 1967.
Vuonna 1969 Bahtineille järjestetään mahdollisuus päästä
hoitoon laadukkaaseen sairaalaan Moskovan lähistölle. Sieltä tie vei Podolskin
kaupungissa sijaitsevaan hoitokotiin. Vaimo kuoli vuonna 1971, minkä jälkeen
Bahtin hankki kansainvälisistä tekijänoikeuspalkkioista saamillaan varoilla
Moskovasta asunnon. Sitten myös miehen
kirjasto ja arkistot siirrettiin Saranskista Moskovaan. Elämän loppuvuodet
olivat jo hidasta kuolemaa. Moskovan
yliopiston kirjaston arkistoa varten miehestä valmistuu sarja haastatteluja.
Bahtin oli elämässään voimaa uhkuva, jäätävästi argumentoiva
ja monipuolisesti sivistynyt tutkija. Mielestäni on harmi, kun nykyisin hänestä
kerrottaessa mukaan liitetään valokuvia aivan elämän viimeisiltä vuosilta. Myös
äänitykset ovat jo vanhan kuoleman kynnyksellä olevan miehen tarinointia.
Palaan vielä lopuksi kysymykseen, josta olen yllä jo
kertonut. Tarkoitan teoksia, joita on väitetty Bahtinin kirjoittamiksi, vaikka
kirjan nimilehdellä on toinen tekijä. Tarkoitan Valentin Vološinovin
teosta Kielen dialogisuus (”Marksismi
ja kielen filosofia”). Suomentaja Tapani Laine on antanut mielestäni pätevän
tulkinnan käännöksensä esipuheessa (Aineksia Vološinovin rehabilitointiin). Tarkastellessaan
teoksen sisältöä ja taustoja Laine löytää teoksesta selviä ristiriitoja
Bahtinin ajatteluun. Lisäksi Vološinov oli marksisti, Bahtin ei ollut. Elämäkerran
kirjoittaja Korovaško päättelee, että Vološinovin ja Medvedevin teoksissa
näkyy keskustelupiirin vaikutus. Bahtin ja Vološinov olivat tiiviissä
kosketuksissa toisiinsa. Kyse oli vain keskinäisestä vuorovaikutuksesta.
Laine tuo ongelmaan Bahtinin vastauksen. 1970-luvulla
Bahtinilta kysyttiin, pitivätkö huhut paikkansa, oliko hän 20-luvun lopulla
ilmestyneiden Vološinovin ja Pavel Medvedevin teosten todellinen kirjoittaja.
Tuolloin Bahtin vastasi kysymykseen vaikenemalla. Mutta Laine kertoo kirjan
esipuheessa tilanteen, jonka hän tulkitsee Bahtinin vastaukseksi. Se on
kieltämättä erikoinen vastaus, mutta karnevaalitutkija on osannut ennenkin
pilailla omaan lakoniseen tyyliinsä eikä kuolemakaan tuntunut siinä suhteessa
hidastaneen miestä, vaikka hän kärsi kovista tuskista.
Vastaus tuli kuolinvuoteella ja jokainen voi siitä tehdä
omat päätelmänsä. Laine toteaakin, että se oli ainoa kerta, kun Bahtin antoi
edes jonkin ”vastaukseksi luokiteltavan vihjeen” kysymykseen. Bahtin antoi
luetuttaa itselleen Decameronen kertomusta, jossa herra Ciappelletto antaa valheellisen
rippitunnustuksen ja kuolee. Sen jälkeen ”tätä eläessään sangen huonoa ihmistä
aletaan pitää pyhimyksenä”.
 |
| Taiteilija Ju.I.Seliverstovin näkemys Bahtinista 1980-luvun lopulta |
KIRJALLISUUTTA
Bahtin Mihail: Kirjallisuuden
ja estetiikan ongelmia. Moskova 1979. Esipuhe Vadim Kožinov.
Bahtin, Mihail: Francois
Rabelais – keskiajan ja renessanssin nauru. Suomentaneet Tapani Laine ja
Paula Nieminen. Taifuuni 1995.
Bahtin Mihail: Kootut
teokset, osa 5. Moskva 1997. Siellä artikkeli Satiiri, s. 11-38.
Briedis Laimonas: Vilnius
– City of Strangers. Baltos lankos 2012.
Clark Katerina - Michael Holquist: Mikhail Bakhtin. Cambridge:
Harvard University Press, 1984.
Korovaško Aleksei: Mihail
Bahtin. Moskva 2017
Laine, Tapani: Aineksia
Vološinovin rehabilitointiin. Ks. Vološinov.
Laine Tapani Jälkisanat
– Romaanin synty kansan naurukulttuurin hengestä. Ks. Bahtin Francois Rabelais – keskiajan ja
renessanssin nauru, s. 425-431.
Lähteenmäki, Mika: Dialoginen
näkökulma kieleen: Mihail Bahtin ja Valentin Vološinov.
Kirjassa Kielentutkimuksen klassikoita. Soveltavan kielentutkimuksen keskus,
toim. Hannele Dufva ja Mika Lähteenmäki. Jyväskylän yliopisto, 2002, s.
179-200.
Peuranen, Erkki: Takaisin
Venäjälle. Atena kustannus 1995. Mihail Bahtinin teorioita
ja vaiheita s. 153-171.
Vološinov, Valentin:
Kielen dialogisuus. Marxismi ja
kielifilosofia. (Alkuteos Марксизм и философия языка, 1929.) Suomennos,
esipuhe ja selitykset Tapani Laine. Tampere: Vastapaino, 1990.
