MAKSIM GORKI: hänen hillotolpastaan ja muustakin elämästä

 

Maksim Gorki. Minulle tuntemattoman  taiteilijan maalaus Gorkin kotimuseossa Moskovassa

I.

Menneellä viikolla 28. maaliskuuta kirjailija Maksim Gorkin syntymästä tuli kuluneeksi 150 vuotta. Siitä kirposi minulle ajatus luoda tämä kirjoitus. Moskovan matkallani 2016 kävin tutustumassa Maksim Gorkin kotimuseoon. Se oli hulppea, entinen venäläisen miljonäärin koti, joka oli vallankumouksen yhteydessä otettu valtion haltuun.  Siltä matkaltani olen liittänyt oheen muutaman kuvan.

Maksim Gorkista luotiin Neuvostoliitossa myytti. Hänet nostettiin jalustalle, sosialistisen kirjallisuuden keulakuvaksi, minkä myötä nyt jälkeenpäin kiinnostus hänen tuotantoaan kohtaan on laskenut. Kun yrittää selvittää hänen elämänsä vaiheita, niin nousee epäilyksen varjo. Paljon on häneen liittyen myyttejä, vailla varmaa tietopohjaa. Gorki on itse kirjoittanut omaelämäkerrallisen trilogian omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Sitä ei asiantuntijoiden mukaan tule kuitenkaan pitää totena. Kirjoittaja loi omasta elämästään kaunokirjallisen tarinan värittäen totuuden mieleisekseen.

Gorki oli suorapuheinen mies. Hän sanoi asiat suoraan eikä pelännyt seurauksia. Vanhan shakinpeluukaverinsa Vladimir Iljitš Leninin kanssa hän joutui siinä määrin hankaukseen, että päätti muuttaa nuoresta neuvostovaltiosta länteen. Hän palasi vuonna 1928. Paluu onkin herättänyt kovasti polemiikkia. Oman kirjoitukseni otsikossa on minun ehkä liioitteleva tulkintani. Gorkia houkuteltiin paljon, hänelle luvattiin paljon. Hän sai sankarin vastaanoton. Koko suuri valtakunta oli häntä tiedotusvälineiden kautta vastaanottamassa. Stalin halusi tietysti käyttää Gorkia hyväkseen valtansa pönkittämiseksi. Gorki ei pannut vastaan. Mitenkäs olisi voinutkaan, kun Gorkin kunniaksi nimettiin uudestaan hänen syntymäkaupunkinsa ja sitä ympäröivä kuvernementti. Perinteisestä Nižni Novgorodista tuli Gorki. Moskovaan Gorki sai oman katunsa, maahan tuli Gorki-teattereita ja kaikkea mahdollista, jopa uusinta tekniikkaa edustava lentokone sai Gorkin nimen.

Yksi paluuseen liittyvä seikka lienee myös se, että Gorki tuolloin vuonna 1928 Gorki oli vahva ehdokas Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Hän oli sen vuoksi maailmalla näyttävästi esillä. Nuori neuvostoyhteiskunta tarvitsi Gorkin kaltaista hahmoa. Gorki tarvitsi julkisuutta.

Hänestä on yritetty myöhemmin tehdä antistalinistia. Dmitri Bykovin elämäkerran perusteella hän suhtautui Staliniin monelta osin myönteisesti. Hänen luonteensa ja periaatteensa tuntien, jos hän olisi ollut Stalinin toimintaa vastaan, hän olisi sen kyllä avoimesti ilmaissut.  Bykov ei ole löytänyt Gorkilta avointa kritiikkiä Stalinia ja hänen toimiaan vastaan. Gorkin vielä eläessä maassa käytiin oikeustoimia mm. Grigori Zinovjevia ja Lev Kamenevia vastaan. Gorki hyväksyi sen. Zinovjevin kanssa Gorki oli ollut aikoinaan ilmiriidoissa. Kun Trotski karkotettiin vuonna 1927, Gorki oli avoimesti puolueen linjan kannalla.

Yksi seikka kertoo kuitenkin siitä, että aivan aukottomasti Gorki ei Stalinia ihaillut. Gorki ei koskaan kirjoittanut hänestä elämäkertaa tai muuta ylistystarinaa, vaikka Stalinin on arveltu sitä kovasti toivoneen. Stalin toivoi Gorkin näkyvästä hahmosta potkua oman asemansa vahvistamiseen. On todettava, että Gorkin saapuessa vuonna 1928 Stalinin asema maan ykkösjohtajana ei vielä ollut vakiintunut. Se alkoi vakiintua vasta myöhemmin 30-luvun puoliväliin tultaessa.

Suuri terrori alkoi vasta Gorkin kuoleman jälkeen, mutta väkivaltaa ja terroria maassa kyllä oli myös Gorkin aikana ihan riittävästi. Gorki ei siihen puuttunut.  Hän oli kasvanut yhteiskunnassa, jossa ei kaihdettu raakojakaan toimia. Ei hän niitä asettanut kyseenalaiseksi.

Gorkin on kerrottu ihailleen Friedrich Nietzschea. Uuden ihmisen rakentaminen vaatii veronsa. Hänen suunnitellessaan lopullista paluuta Neuvostoliittoon. Hän kirjoitti Stalinille toiveistaan.

”Haluan kirjoittaa kirjan uudesta Venäjästä. Olen jo kerännyt sitä varten paljon kiinnostavaa materiaalia. Minä haluan käydä – näkymättömänä – tehtaissa, klubeissa, kylissä, olutkapakoissa, rakennuksilla, komsomol-nuorten, opiskelijoiden keskuudessa, oppitunneilla kouluissa, sosiaalisesti vaarallisten lasten työleireillä, … ” (Dmitri Bykov: Gorki. Moskova 2016, s. 241-242)

Tutkija Dmitri Bykov tietysti kiinnittää huomiota työleireihin. Tähän liittyy ajatus uuden ihmisen luomisesta. Se oli Gorkille keskeinen ajatus jo nuoruudesta. Sen eteen hän halusi tehdä työtä. Bykov on hieman ironinen:

”Todellakin, verratkaa: tehdas, jossa tehdään kangasta tai tiiliä, - ja tehdas, jossa valmistetaan yli-ihmisiä!” (mts., 242)

Gorkin saavuttua Neuvostoliittoon vuoden 1928 keväällä hän tutustui heinäkuun alkupuolella tunnetun kasvatustieteilijän Anton Makarenkon luomaan kasvatuslaitokseen. Makarenkon ajatukset ja periaatteet tulivat minulle hyvin tutuiksi jo omina opiskeluvuosinani Jyväskylässä. Tuolloin niitä käsiteltiin paljon. En tiedä miten niitä nyky-Suomessa enää tunnetaan. Vuonna 1929 Gorki teki matkan Vienan merellä Solovetskin luostarisaaressa sijaitsevalle vankileirille. Siitä vierailusta ovat kirjoittaneet mm. Aleksandr Solženitsyn Vankileirien saaristossaan ja akateemikko Dmitri Lihatšov, joka oli kärsimässä Solovetskissa Gorkin vierailun aikoihin omaa rangaistustaan. Palaan Gorkin vierailuun kirjoitukseni loppupuolella.

Tämä riittänee johdannoksi.  Tutustutaan lyhyesti Gorkin elämän vaiheisiin, vaikka mm. Wikipediassa siitä on aika perusteellisesti kerrottu.

Vierashuone Gorkin kotimuseossa.

Gorkin kotimuseosta

Tästä portaikosta näkyy asunnon modernistinen tyyli

II.

Maksim Gorki syntyi vuonna 1868 Nižni Novgorodissa ja kuoli hänelle käyttöön luovutetussa huvilassaan Moskovan liepeillä Gorkissa vuonna 1936. Hän oli oikealta nimeltään Aleksei Peškov. Kirjailijanimensä hän otti käyttöön 1890-luvulla saatuaan ensimmäisen kertomuksensa vuonna 1892 julkaistua.  

Aleksei ei ollut köyhästä perheestä, mutta erinäisten traagisten tapahtumien jälkeen hän joutui lapsena puille paljaille. Isä kuoli pojan ollessa kolmevuotias. Myöhemmin äitikin kuoli. Varhaislapsuus ei ollut kuitenkaan helppoa äidinkään eläessä.

Yksitoistavuotiaana Aleksei joutui elättämään itsensä erinäisissä työtehtävissä. Se oli raakaa fyysistä työtä ja selviämiskamppailua. Tavallisen kansan elämä tuli pojalle tutuksi. Tahto pärjätä oli kuitenkin vahva. Vuonna 1884 (16-vuotiaana) Aleksei muutti Kazaniin. Tavoitteena oli päästä yliopistoon opiskelemaan. Se on sama kaupunki, jossa kommunistijohtaja Sergei Kirov kävi hieman myöhemmin koulunsa ja jossa kiltistä kuoropojasta muotoutui vallankumouksellinen tai ainakin kapinallinen. Siellä myös Aleksei Peškovin maailmankatsomus alkoi kehittyä samaan suuntaan.  Myös Alekseita oli nuorena yritetty vetää uskonnolliselle polulle, mutta tämä torjui jo varhain kaikki johdatteluyritykset. Ei ollut Alekseilla uskonnollista mieltä, vaikka myöhemmin tuotannon ja toiminnan kautta näkyykin, että Gorkilla oli tarve antaa vallankumoukselliselle toiminnalle ja sosialistiselle rakennustyölle uskonnollista perustaa (tarkempaa tietoa mm. täältä). 

Joulukuussa 1987 ollessaan 19-vuotias Aleksei yritti itsemurhaa.  Hän oli joutunut niin kovaan henkilökohtaiseen kriisiin. Hänen pyrkimyksensä opiskelupaikasta yliopistossa olivat epäonnistuneet. Hän ei nähnyt elämässään mieltä. Kriisistä kumpusi itsemurhayritys. Hän ampui itseään keuhkoon. Laukaus vahingoitti keuhkoja mutta nuorelle miehelle oli suotu pitempi elämä. Keuhko operoitiin ja luoti poistettiin. Siitä mies sai kuitenkin elinikäisen hengitysteiden sairauden, joka saattoi olla myös osasyy miehen kuolemaan. Mutta ei mennä vielä niin pitkälle. Toipuessaan keuhkoleikkauksesta miehen elämäntahto ei kuitenkaan ollut vielä palannut. Hän yritti päästä hengestään toistamiseen. Hän riitaantui sairaalassa lääkärin kanssa. Sieppasi lääkärin huoneesta pikkupullon kloraalihydraattia ja joi sitä muutaman siemauksen. Nyt hänet pelasti kuolemalta vatsahuuhtelu.

Nämä itsemurhayritykset kertovat yhden olennaisen piirteen Aleksei Peškovin – eli myöhemmän Maksim Gorkin – luonteesta. Hän oli toiminnassaan suora ja päättäväinen. Hän ei liikoja tunteillut. Toisaalta häneen on pyritty iskostaa myös sentimentaalisen herkän romantikon leimaa. Gorkin on kerrottu kyynelehtineen avoimesti. On kertomus siitä, kun Gorki itki avoimesti Majakovskin olkapäätä vasten iloitessaan tämän runoelman Pilvi housuissa julkaisua. Lisäksi Solovetskin vankileirivierailun yhteydessä kerrotaan tapauksesta, kun hän tapasi siellä 14-vuotiaan pojan. Keskustelu kesti yli 40 minuuttia ja Gorkin kerrotaan järkyttyneen pojan puheista niin paljon, että hän itki avoimesti.  Tähän on olemassa eräs selitys eikä se vahvista käsitystä Gorkin luonteen herkkyydestä. Itkemisen kaltaisen tunnepurkauksen kerrotaan olleen normaalia käytöstä 1800-luvulla. Ja Gorki oli nimenomaan 1800-luvun ihminen. Niitä taustoja vasten hän oli omaksunut tuon käyttäytymismallin.

Elämä jatkui ja 1890-luvulla Gorki mm. matkusteli paljon Venäjällä. Vuonna 1892 avautui kirjailijanura, 24-vuotiaana. Hän alkoi kirjoittaa novelleja ja kuvauksia. Noita nuoruuden kertomuksia eräät pitävät Gorkin tuotannon huippuna. Siellä on joukossa suoranaisia helmiä. Ja hän sai heti paljon huomiota ja mainetta. Kirjalliset piirit näkivät miehen lahjakkuuden. Tuolloin Gorkin tuotanto koostui romanttissävyisistä kertomuksista. Myöhemmin 1900-luvun alusta lukien tuotantoon tuli poliittista sisältöä ja poltetta.

Gorkin ensimmäisen novellin Makar Tšudran  ja eräiden muiden kertomusten pohjalta on luotu myöhemmin laajaa mainetta saanut Emil Lotjanun elokuva Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen.

Gorki oli noussut huipulle oikeana aikana. Hänenkaltaiselleen kirjoittajalle oli kysyntää ja Gorki oli oivalla salanimellään vastannut siihen. 1900-luvun alussa Gorki oli jo klassikko. Hänen maineensa oli kasvanut jo siinä määrin, että hänet valittiin kunnia-akateemikoksi Sanataiteen akatemiaan. Mies oli saanut myös negatiivista mainetta eikä Tsaari Nikolai II valintaa vahvistanut. Siitä suivaantuneena Akatemian jäsenet Anton Tšehov ja Vladimir Korolenko luopuivat protestiksi tehtävistään.

1900-luvun alussa Maksim Gorkista oli kehittynyt itsevarma persoonallisuus. Hän oli avoimesti vallankumouksellinen, pyrki yhteiskunnassa muutokseen. Kaiken tämän lisäksi häntä on kuvattu ristiriitaiseksi tai ehkä arvoitukselliseksi. Hänestä ei saa hyvin selvää käsitystä, mikä on merkki hänen etäisyydestään. Hänellä oli paljon tuttavia mutta läheisiä ystäviä vähän. Yksi selkeä piirre hänessä on. Se on hänen pyrkimyksensä ja taito olla yhteyksissä hyvin erityyppisten ihmisten kanssa.  Ensiksi on mainittava tietysti Anton Tšehov ja Leo Tolstoi. Muita kirjailijasuhteita hänellä oli mm. Leonid Andrejeviin, Kornei Tšukovskiin, Ivan Buniniin, Aleksandr Blokiin ja Vladimir Majakovskiin. Heistä vain Leonid Andrejevin kanssa oli niin läheinen suhde, että miehiä voi pitää ystävänä.

Kirjailijoihin ja varsinkin tuleviin kirjailijoihin hänellä kehittyi suhteita varsinkin siitä lähtien, kun hän syyskuussa vuonna 1918 perusti oman kustantamon. Gorki kävi monien kanssa kirjeenvaihtoa. Hänen työtarmonsa oli ehtymätön. Hän opasti ja neuvoi ahkerasti. Tästä kertoo Kornei Tšukovski muisteloissaan. Hän itse kysyi Gorkilta neuvoa erääseen omaan kirjaprojektiinsa hieman ennen tämän kuolemaa ja sai hyvin perusteellisen vastauksen. Tšukovski oli lastenkirjailija ja hän arvosti kovasti Gorkin näkemystä lastenkirjallisuudesta. Samasta kirjoituksesta käy ilmi Gorkin laaja sivistyneisyys. Meitä suomalaisia saattaa miellyttää, kuinka hyvin hän oli perillä mm. Elias Lönnrotin Kalevalasta.

Anton Tshehov ja Maksim Gorki vuonna 1902

Poliittisista tuttavuuksista Vladimir Iljitš Lenin ja Iosif Stalin edustavat yhtä päätä. Lenin ja Gorki tapasivat usein. Stä suhdetta tummentaa riita, jonka myötä Gorki päätti vuonna 1921 muuttaa länteen.

Taiteen alueelta on tietysti mainittava taidemaalari Ilja Repin, johon Gorki tutustui vuonna 1899. Muista ystävistä tärkein henkilö on oopperalaulaja Fjodor Šaljapin. He havaitsivat vasta myöhemmin asuneensa joskus aika lähekkäin Nižni Novgorodissa. Kun Gorki suunnitteli vuonna 1927 paluumuuttoa Neuvostoliittoon, hän yritti saada myös Šaljapinia mukaansa. Tämä kuitenkin torjui jyrkästi pyynnön, täytyy todeta ”onneksi”, sillä yleisesti tiedetään Sergei Prokofjevin kohtalo, kun tämä myöntyi vuonna 1935 houkutuksiin ja palasi entiseen kotimaahansa.  

Ei saa unohtaa myöskään ulkomaalaisia kirjailijasuhteita. 30-luvulla Gorkin luona Moskovassa vierailivat mm. Bernard Shaw, Andre Gide ja Romain Rolland. Vuonna 1920 Gorki on tavannut Venäjällä vierailleen tieteiskirjailija H. G. Wellsin, jonka erääseen teokseen palaan edempänä kirjoituksessani.   

Gorki ja Fjodor Shaljapin hulluttelevat Mustamäessä vuonna 1913

 

Bernard Shaw Moskovassa 1931. Kuva Gorkin kotimuseon albumista.

Tarkastelen lähemmin Maksim Gorkin ja Leo Tolstoin suhdetta. He tapasivat tammikuussa vuonna 1900. Heti tapaamisen jälkeen he kirjoittivat toisilleen, joissa kehuivat kohteliaasti tapaamista. Tolstoi sai Gorkista myönteisen kuvan. Hänen mielestään tämä on todellinen kansan mies. Toisaalta keskusteluissa Tolstoi kyllä puhui myös päinvastaista. Hän piti Gorkia ilkeänä todeten, että ”Gorki kulkee, katselee ja raportoi kaikesta Jumalalleen, mutta hänen Jumalansa on rujo”. Lainausmerkit tarkoittavat, että olen lainannut lauseen suoran Dmitri Bykovin Gorki-elämäkerrasta.

Jatkan Bykovin tekstiin viitaten. Myöhemmin Tolstoi ja Gorki tapasivat Krimillä. Ne tapaamiset eivät olleet niin hyväntahtoisia kuin ensimmäinen. Bykov pohtii, mistä johtui Tolstoin ja Gorkin epäluottamus toisiinsa. Hän näkee sen siinä, että Gorki etsii uutta ihmistä, kieltäen tykkänään vanhalta olemassaolon oikeutuksen, ”ei vain sosiaalisessa mielessä vaan myös antropologisessa” (Bykov, s. 115).

Yritän seuraavassa kiteyttää miesten eroja niin kuin Bykov on kuvannut. Gorki haluaa uuden avioliiton, uuden työn, uuden tuotannon, jossa ollaan aktiivisesti kiinni maailman ytimessä. Kuolemalle ei ole sijaa. Hän uskoo sen olevan pakoa maailmasta.

Tolstoi on puolestaan kypsässä iässään kuluttanut paljon voimia juuri pohtiessaan suhdettaan kuolemaan. Tolstoi on ehkä vanhan ihmisen puolustaja; hän ei usko mihinkään antropologisiin mullistuksiin, ajatus yli-ihmisestä on alkujaankin hänelle vieras. Hän näkee jopa Kristuksen mieluummin ihmisenä, kieltäen hänen jumaluutensa, karkottaen evankeliumista ihmeen: hän tuntee, mihin päättyy yritys kasvattaa ihmisen rajoja, tietää sen, ehkä itsensä kautta. Nimenomaan siitä tulee hänen moralisminsa, väsymätön julistus perinteisistä arvoista ja muodoista. Hän pilkkaa Nietzschea ja dekadenssia.  Hän on moraali- ja poliittisissa kysymyksissä äärimmäisen konservatiivinen. Hän tuomitsee väkivaltaisen maailman, haluaa säilyttää perinteisen perhemallin ja perinteisen ihmiskuvan. (Bykov, Gorki, s. 113-114.)

Gorki ilmaisi selvästi, että hän suosi toiminnallista ja tuotteliasta Eurooppaa ja vihasi passiivista ja syklistä aasialaisen toimimattomuuden mallia.

Gorki oli kapinallinen, joka arvosti valtiota. Tolstoi sitä puolestaan halveksi. Bykov päätyy venäläiseen paradoksiin: vallankumouksellinen Gorki puolustaa valtion instituutioita tilanomistaja Tolstoin hyökkäystä vastaan!  Tämän voi tietysti ymmärtää niin, että Tolstoi ei tarvinnut valtiota. Hän oli kiinni muissa perinteissä. Gorki oli puolestaan ihmisenä irrallinen. Hän ei ollut kiinni missään ihmisluokassa.  Sen johdosta hänellä oli fanaattinen usko eräisiin suuriin rajoittaviin voimiin: valtioon, kulttuuriin, jopa Jumalaan, jos tuo Jumala ei ole kirkollinen, vaan uusi, kätevä kollektiivisen luovuuden ja yhteiskunnallisen sopimuksen tulos. Tässä on kaikkien erojen ydin: Tolstoi etsii väsymättä totuutta, Gorki kieltää sen haluten luoda uuden. Tolstoi korostaa, että todellisuutta pitää kuvata maksimaalisen tarkasti. Gorki on kyllästynyt siihen, sitä ei voi enää nähdä. Hänen haaveenaan on, että se täytyy korvata uudella, itse rakentamalla.  Se näkyy myös Gorkin suhteessa taiteeseen. Hän piti kiinalaisista maljakoista, koristeellisuudesta, mitä Tolstoi ei arvostanut lainkaan kehuen taiteessa vain sielukkuutta ja kuvauksellista voimaa. Tässä on heidän elämään liittyvä eroavaisuutensa. Tolstoi oli jäänyt elämässään paikalleen. Kun hän halusi lähteä, paettuaan hän heti kuoli. Gorki vaelteli koko elämänsä ja jäätyään paikalleen tunsi ikävää, hän ei kyennyt jäämään paikalleen vuotta pitemmäksi aikaa. (Bykov, s. 114-116.)

Tolstoi ja Gorki

Gorkin Moskovan asunnossa on runsaasti esillä hänen keräämäänsä kiinalaista esineistöä ja käsityötaidetta

,,,

Vuosisadan alussa Gorkia alkoivat varhaiskautensa kuvaukset ja kertomukset jo kyllästyttää. Hän halusi suuntautua draamaan. Se tuntuu hänestä vapaammalta ja luonteeltaan selvemmältä taidemuodolta. Toiseksi se oli hänen mielestään voimallisempi keino vaikuttaa massoihin. Hän oli sisäistänyt vallankumouksellisen ideologian. Hän pohti sitä, mikä taiteenmuoto tekee voimakkaimman vaikutuksen ja herättää aktiivisemmin taisteluun paremman elämän puolesta.  Elämän tarkkailun sijaan Gorki  pyrki muuttamaan ihmisiä.  Siirtyminen proosasta draamaan kuvaa tätä muutosta selvimmin. Ensimmäinen näytelmä oli nimeltään Pikkuporvareita (Мещане). Se ilmestyi vuonna 1901. Seuraavana vuonna valmistui hänen ehkä tunnetuin näytelmänsä Pohjalla (На дне). Sitä esitetään edelleen teattereissa ympäri maailman.

Hänen yksi virstanpylväs oli vuoden 1905 vallankumous. Sen imussa syntyi romaani Äiti (Мать). Siinä on kaksi versiota, jotka Gorki julkaisi peräkkäisinä vuosina (1906 ja 1907).

Koska kirjoitan tätä pääsiäislauantaina, niin todetaan romaanista nousevat raamatulliset yhteydet. Se on selvää, että Gorki ei ollut uskovainen, mutta nuoruudessaan siinä joutuikin olemaan kiinni. Äiti-romaanissa uskonnollinen teema kyllä elää äidin hahmossa. Hän on uudentyyppinen neitsyt Marian hahmo. Hänen poikansa uhraa elämänsä vallankumoukselle, äiti nousee poikansa tueksi.  Yllä jo vihjasin, että Gorki näki vallankumouksen uskontoon rinnastettavana voimana. Yllättävää on tieto, jonka kuulin eräältä professorilta hänen Gorki-luennostaan. Gorkin lempilukemisiin kuului Jobin kirja vanhasta testamentista. Job joutui Jumalan koettelemusten keskelle ja selvisi niistä. Se oli näyttö todellisesta voimasta.

Gorki asui elämänsä aikana kaksi pitkää kautta ulkomailla. Ensimmäinen kausi osuu vuosiin 1906-1913. Hän otti mukaansa uuden naisystävänsä – näyttelijätär Maria Andrejevan. Tämä työskenteli Moskovan taiteellisessa teatterissa. Hän oli paitsi näyttelijä myös vallankumouksellinen, mikä ei ollut näyttelijöistä puheen ollen mitenkään yllättävää.

Maria Andrejeva

Maksim Gorkin virallinen vaimo Jekaterina Peshkova ja heidän yhteinen Maksim-poikansa

Hän oli solminut avioliiton jo vuonna 1896 Jekaterina Volžinan kanssa. Perheeseen oli syntynyt poika Maksim Peškov (1897) ja tytär (1901). Tytär kuitenkin kuoli viisivuotiaana. Gorkilla oli vielä myöhemmin kolmas läheinen naissuhde. On pohdittu, oliko hän jotenkin erityisen naisiinmenevä. Ei ollut. Hän oli kuitenkin näkyvä kulttuurihenkilö, suhteellisen hyvin toimeen tuleva. Kyllä hänen kaltaisilleen henkilöille kysyntää riitti. Kuvaavaa miehen naissuhteille on se, että naisystävät olivat kuitenkin keskenään sulassa sovussa. Hän ei koskaan virallisesti eronnut ensimmäisestä vaimostaan.

Palattuaan Venäjälle Gorki joutui vallankumouksen pyörteisiin. Gorkin toiminta vallankumouksen aikana ja neuvostovaltion ensimmäisinä vuosina kaipaisi kyllä käsittelyä. Hyppään sen nyt kuitenkin tylysti yli. Totean tiivistäen, että Gorki osoitti luonteensa lujuuden ryhtyessään puolustamaan älymystöä, mm. Aleksandr Blokia. Vuosina 1917-18 hän kirjoitti kirjan, joka suoraan suomennettuna merkitsee ”Ei oikea-aikaisia ajatuksia”, venäjäksi Несвоевременные мысли. Siitä kirposi riita. Lenin ei suostunut sitä julkaisemaan. Vuonna 1921 Gorki päätti lähteä länteen. Hän lähti Helsinkiin saman vuoden lokakuussa ja sieltä matka jatkui eri Euroopan maihin. Vuonna 1924 hän asettui asumaan Sorrentoon Italiaan. Kirjallinen tuotanto jatkui.

Vuonna 1927 hän sitten erinäisten suostuttelujen jälkeen teki päätöksen palaamisesta. Keväällä 1928 hän saapui ensimmäisen kerran. Tuolloin juhlittiin koko Neuvostomaassa kirjailijaneron 60-vuotisjuhlia. Hän teki samana vuonna laajan matkan ympäri Neuvostoliiton. Hän meni vielä talveksi Italiaan hoitamaan itseään. Hän sairasteli paljon ja yhtenä syynä oli hänen keuhkonsa ja hengityselimensä. Tähän on lisättävä, että heikoista keuhkoista huolimatta Gorki tupakoi huomattavan paljon. Eikä kyseessä ollut mitkään pehmosavukkeet. Kyllä tupakka oli viimeisen päälle vahvempaa lajia. Hänen kerrotaan vetäneen noin 70 savuketta päivässä.

Vuoden 1932 jälkeen hän muutti Neuvostoliittoon lopullisesti. Siihen asti hän oli hoidattanut itseään Italiassa. Italiaan häneltä jäi mm. arkistoja, joissa on saattanut olla arveluttavaa kirjeenvaihtoa mm. Trotskin kanssa. On arveltu, että Gorki ei rohjennut tuoda niitä mukanaan Neuvostoliittoon.

Gorki palaamassa Venäjälle vuonna 1928

III.

Menen nyt siihen vierailuun Vienan merellä sijaitsevalla Solovetskin vankileirillä vuonna 1929. Kerroin jo, että vierailusta ovat kertoneet mm. Solženitsyn ja Lihatšov. Viimeksi mainittu oli itse silminnäkijänä ja hän on kertonut koko sen valheellisen todellisuuden, johon Gorki tuotiin. Mukanaan seurueessa oli nahkatakkiin pukeutunut miniänsä. Taisi olla poikakin mutta minulle on jäänyt se miniä mieleen, kun kuva naisesta on kerrottu hieman ironisesti. Dmitri Bykov on kirjassaan lainannut vierailusta Solženitsynin kuvauksen. Vierailuun on liitetty erinäisiä myyttisiä tarinoita, jotka eivät voi pitää paikkaansa.

Dmitri Lihatšov arvelee muistelmissaan, että vierailulla oli hyvin käytännöllinen tavoite. Vangit osallistuivat metsätöihin ja maassa oli hyvin tärkeää saada avattua kauppasuhteet Länsi-Euroopan kanssa. Lännessä kuitenkin suhtauduttiin epäröiden puuhankintoihin mm. juuri vankityövoiman käytön vuoksi. Gorkista toivottiin pelastajaa, että hän voisi kirjoittaa vierailustaan myönteisessä hengessä ja lännessä taivuttaisiin sopimuksiin. Lihatšovin mukaan suunnitelma onnistui ja kauppasuhteet saivat tuulta purjeisiin.

Ennen saapumista vierailuun valmistauduttiin. Paikat näyttivät siistimmiltä kuin yleensä. Myös vangit odottivat Gorkin saapumista. He halusivat välittää suurelle kirjailijalle oman protestinsa.

Gorkille näytettiin eri paikkoja. Valmistautumisesta huolimatta vankileirin karu todellisuus kuitenkin paljastui. Kaikki oli kuitenkin suhteellista, sillä tiedetään, että vasta vuoden 1935 jälkeen olosuhteet todella raaistuivat. Vangeille ei löytynyt mahdollisuuksia yhteydenottoon arvokkaan vieraan kanssa. Vihjasin jo 14-vuotiaan pojan tarinaan, joka sai Gorkin itkemään. Lihatšov ei tiedä pojan kohtalosta. Vankileirillä kiersi tarina, että poika oli kertonut Gorkille kaikista kauheimmistakin kidutusmuodoista. Poikaa ei kuitenkaan enää vierailun jälkeen näkynyt. Lihatšov ei kuitenkaan usko, että hänet olisi tapettu.

Kun Gorkille näytettiin eristyskarsseria, vangit oli pantu pöydän ääreen istumaan ja muka lukemaan lehtiä. Yksi vanki piti mielenosoituksellisesti lehteä nurinpäin. Gorki oli ottanut vangilta lehden ja laittanut sen oikein päin. Aivan kuin kirjailija olisi ymmärtänyt jujun.

Matkan aikana Gorki joutui odottamaan myös Kemin kaupungin satamassa, joka sijaitsi Vienan meren rannikolla. Satamassa oli ryhmä vankeja, jotka joutuivat tuimassa tuulessa ja hyisessä viimassa lastaamaan laivoja pelkissä alusvaatteissa. Eteen oli laitettu pressuja ja purjeita, ettei Gorki näkisi.

Vierailun jälkeen tuli sitten rangaistustoimia niitä vankeja vastaan, jotka eivät olleet käyttäytyneet kunnolla. Ne olivat julmat. Kaikki epäonnistumiset kostettiin avuttomille vangeille.

Vankileirillä toivottiin, että kuuluisa kirjailija toisi maailman tietoisuuteen vankileirin todelliset olosuhteet. Näin ei kuitenkaan käynyt.  Gorki kirjoitti ylistystarinan vierailustaan. Solženitsyn on kutsunut esseetä ensimmäiseksi kirjoitukseksi, jossa ylistetään orjatyötä.

En ole sitä itse lukenut, pitäydyn jälleen Dmitri Bykovin kirjaan välittäen myös hänen ironiansa. Tätä voisi verrata siihen, mitä olen yllä kertonut Tolstoin ja Gorkin maailmankatsomusten eroista.

Gorki piti Solovetskin vankileiriä laboratoriona, jossa kehitetään uutta ihmistä. Tässä ”rakennustyössä” perusmateriaaliksi oli valittu kaikkein surkein aines – rikolliset.

Gorki kirjoittaa, että työ tehdään sellaisten ihmisten voimin, joita olisi entisessä porvarillisessa maailmassa rääkätty tyhjissä vankityrmissä. Näin vangeille avautuu työnteon mahdollisuus. Porvarillisia vankiloita elämä huokuu Gorkin mukaan tyhjyyttä. Nyt Gorki näkee, kuinka vangit viety mukaan aktiiviseen toimintaan. Työn raskaus on hänestä vain hyvä asia. Parempi niin kuin, että vangit istuisivat toimettomina tunkkaisessa sellissä tai mätänisivät tarkoituksettomassa pakkotyössä. Tämä työ on luovaa. Gorki korostaa kirjoituksessaan, että vangit saavat työstään tyydytystä.

Bykovin mieleen tulee Gorkin Solovetski-kuvauksesta mielenkiintoisen rinnastuksen. Hänen mieleensä nousee Herbert G.Wellsin (1866-1946) 1890-luvulla julkaistu tieteisromaani Tohtori Moreaun saari (suom. Markku Salo. Odessa, 1986).  Romaanista  voi lukea täältä: https://fi.wikipedia.org/wiki/Tohtori_Moreaun_saari . Wellsin romani kertoo mielikuvituksellisesta kokeilusta, jossa villieläimistä pyritään muokkaamaan ihmisen kaltaisia. Hanke romahtaa ja johtaa lopulta täyteen kaaokseen.  ”Eläinihmiset” nousevat kapinaan, rikkovat lakia, mistä seuraa anomia.

Anomia on alun perin sosiologi Emile Durkheimin käyttämä käsite. Joskin sitä on sittemmin alettu käyttää laajemmin. Se on yhteisön ja yksilön välisten siteiden rappeutumista. Sosiaalinen identiteetti pirstaloituu ja vallitsevat arvot hylätään.

Herbert G. Wells, Maria Andrejeva ja Maksim Gorki Moskovassa vuonna 1920

IV.

Gorkin elämä oli paluun jälkeen ulkoisesti hienoa. Hän sai Moskovan keskustasta hienon rakennuksen. Talossa sijaitsee nykyisin Maksim Gorkin kotimuseo. Hänellä oli oma kesäpaikka Krimillä ja vielä oma huvila Moskovan lähistöllä. 30-luvun kohokohta oli kai Neuvostoliiton kirjailijaliiton perustaminen vuonna 1934. Sosialistisesta realismista tuli vallitseva kirjallinen menetelmä. Jos Gorkin kirjallista tuotantoa tarkastelee, niin ei hän kyllä mikään sosialistinen realisti ollut, mutta se on toinen juttu. Gorkia tarvittiin Neuvostoliiton kulttuurielämään. Hän oli side 1800-luvun kirjallisuuteen, elävä yhteys sen ajan suuriin klassikoihin.  

Elämä kuitenkin jatkui masentavasti. Vuonna 1934 kuoli Gorkin ainoa poika. Onneksi kaksi lastenlasta jäi häneltä elämään. Yksi lapsenlapsista on televisiossa muistellut isoisän katkeraa surua pojan kuoleman jälkeen. Hän puki yllensä poikansa takin ja kulki se yllään pitkin huonetta pohjattoman surun vallassa. Hänen tyttärensä oli kuollut vuonna 1906 viisivuotiaana. Sen hän vielä kesti, kun elämää oli vielä paljon elettävänä.  Poikansa kuolemasta Maksim Gorki ei enää toipunut.

Ukki ja lapsenlapset Sorrentossa vuonna 1932

On todennäköistä, että poika murhattiin Neuvostoliiton salaisen poliisin toimesta. Sen johtaja Genrih Jagoda oli ollut järjestämässä Maksim Gorkin paluuta. He tunsivat toisensa. Jagodaa syytettiin myöhemmin Gorkin murhasta. Se on monen mielestä aiheeton syytös. Jagodalla sattui vain olemaan liian luottamukselliset suhteet Staliniin ja sellaiset henkilöt Stalinilla oli tapana eliminoida.

On esitetty arveluja, miksi poika piti saada hengiltä. En nyt mene niihin pohdintoihin. Gorki musertui poikansa kuoleman jälkeen. Hänelle paljastui jotakin. Maksim Gorki kuoli vuonna 1936. Olisi niin kovin houkuttelevaa syyttää siitäkin Stalinia mutta kyllä uskon, että hän koki luonnollisen kuoleman. Voimia ei enää ollut.  Keuhkot eivät kestäneet rankkaa elämää ja jatkuvaa tupakointia. Hengittämisestäkin oli tullut tuskaa.

Maksim Gorki kuolinvuoteessaan 18. kesäkuuta 1936

V.

Laitan loppuun lainauksen eräästä kirjasta. Kyseessä on inkeriläisen Lyyli Ronkosen kirja Inkeri – isänmaa kallis (Jyväskylä 1990). Olen viime aikoina lukenut paljon inkeriläisten muistelmia omasta kotiseudustaan. Lyyli Ronkonen on kirjoittanut elämästään Neuvostoliitossa kaksi hienoa kirjaa. Lainaan kirjasta erästä kohtaa, jossa Ronkonen kertoo opiskelijaelämästään Smolnan instituutissa Leningradissa. Siinä eletään 40-luvun loppua.  Hänellä oli opiskelutoverinaan neito nimeltä Tanja Krasilnikova, jonka sukulaisissaan oli Maksim Gorkin lähipiiriin kuulunut henkilö. Ronkonen saa tietää Tanjalta paljon mielenkiintoisia seikkoja Gorkin elämästä. On huomattava, että tuolloin Stalin oli vielä vallassa ja tytöt juttelivat varsin salaisista asioista.  Hienoa, että Ronkonen on muistelmissaan käsitellyt myös tällaisia asioita.

Seuraavassa kuvaan Tanjan kertomusta ja Ronkosen kommentteja. Ne löytyvät kirjan sivuilta 84-87. Olen kertomusta osin referoinut, osin olen lainannut suoraan Ronkosen kirjoittamaa tekstiä. Siinä on toistoa yllä kirjoitettuun, mutta näkökulma on toinen.

”Tanja kertoi usein tuntitolkulla tarinoita Gorkin suhteesta Staliniin ennen kirjailijan kuolemaa.  Tanjan äiti kuului Gorkin lähipiiriin ja Tanja kertoi tarinat niin kuin hän oli äidiltään ne kuullut. Stalin oli päättänyt hinnalla millä tahansa tehdä maailmankuulusta kirjailijasta liittolaisensa. Kaikki kuitenkin tiesivät, että Gorki oli rehellinen ja periaatteellinen ihminen, jonka omaatuntoa ja oikeudenmukaisuutta oli mahdotonta ostaa.”

”Hän [Stalin] oli päättänyt ostaa Gorkin suosion ja tehdä hänestä hovikirjailijansa. Hän tarvitsi maailman tunteman kirjailijan kynää elämäkertansa kirjoittajaksi.”

Tanjan kertomuksen mukaan Gorkia maaniteltiin palaamaan. Syynä paluuseen oli Tanjan mukaan lopulta kuitenkin isänmaallisuus.  Minustakin Gorkin kaltaiselle kirjailijalle tuntuisi luonnolliselta palata kotimaahan, jossa kuitenkin asuivat hänen lukijansa. Hänen on täytynyt kokea kotimaan ikävää. Kun itse kirjoitin hillotolpasta, niin se on vain asian yksi puoli. Kuka tahansa hullaantuu sellaisesta vastaanotosta, jonka Gorki sai.

Ronkonen:

”Gorki ja hänen perheensä saivat ruokatavaransa samoista lähteistä kuin Stalininkin läheiset. Tästä huolehti NKVD ja sen ylipäällikkö Jagoda. Gorkin matkailuun oli aina varattu junaan yksityinen matkavaunu. Kirjailijan jokainen toive toteutettiin salamannopeasti. Gorkin huviloiden ympärillä kasvatettiin niitä kukkia, joista tiedettiin hänen erityisesti pitävän.  Hänen savukkeensakin tuotettiin Egyptistä saakka, koska hänen tiedettiin pitävän niistä. Gorkille hankittiin heti jok’ikinen kirja, jonka hän vaan mainitsi tarvitsevansa.

Elämäntavoiltaan vaatimaton ja yksinkertainen kirjailija protestoi tällainen ylenpalttista ylellisyyttä vastaan, mutta hänelle aina vastattiin, että maassa on vain yksi Maksim Gorki.

Toisin kuin muille kirjailijoille, Gorkille annettiin mahdollisuus viettää talvet Italiassa. Hänen terveyttään hoiti kaksi erikoislääkäriä, jotka seurasivat häntä matkoille ja olivat pysyvinä seuralaisina ulkomailla oleskelun aikana ja pyrkivät aina huolehtimaan hänen terveydentilastaan.

Jagodalle oli annettu käsky myös kirjailijan indoktrinointi sosialismilla. Se merkitsi sitä, että hänet oli täydellisesti eristetty kansasta. Hänet vietiin vain varta vasten hänelle järjestettyihin tilaisuuksiin, työläisten kokouksiin Moskovan tuotantolaitoksissa ja niiden aikana edeltä käsin valmistetut puhujat kehuivat uuden elämän onnea uudessa sosialistisessa isänmaassaan, puhuivat tehtaan tai työlaitoksen ylenpalttisista aineellisista ja kulttuurisaavutuksista ns. Isä Auringon – Stalinin – säteilyn alla. Kokoukset aina päättyivät myrskyisiin aplodeihin ja eläköön -huutoihin työläisten parhaimpien ystävien Gorkin ja Stalinin kunniaksi. Gorkin päivät olivat niin kuormitettuja kaikenlaisilla hyödyllisillä yhteiskunnallisilla asioilla, että hänelle ei jäänyt minuuttiakaan aikaa mietiskelyyn. Tästä piti huolen Jagoda ja NKVD.

Gorkia kuljetettiin aina samoja reittejä, joihin Inturistin oppaat veivät ulkomaalaisia turisteja. Eristettynä elämästä ja ansasta, kirjailijan elämä kulki Jagodan ja NKVD:n virkailijoiden valmistamaa polkua pitkin. Kaikki, jotka ympäröivät häntä, ylistivät neuvostotodellisuutta ja suuren sosialistisen isänmaan saavutuksia.  Gorkia palveleville kokille ja puutarhurillekin oli annettu käsky aika ajoin kertoa isännälleen, että he olivat saaneet kirjeen milloin mistäkin sukulaisiltaan maaseudulta ja että kirjeessä kehuttiin uutta elämänmuotoa kylissä ja kolhooseissa. Gorkille satoi korkeimpia kunnian- ja suosionosoituksia valtion taholta.”

Genrih Jagoda Maksim Gorkin seurassa

Tämän jälkeen Ronkonen kirjoittaa siitä, kuinka Gorki sai nimensä monenlaisiin eri paikkoihin.  Vuonna 1932 tehtiin merkittävimmät nimenmuutokset. Tuolloin Moskovan pääkatu Tverskaja nimettiin Gorkin kaduksi. Gorkin syntymäkaupungista Nižni Novgorodista tuli Gorki ja sitä ympäröivästä hallintoalueesta Gorkin alue. Leningradissa sijainnut draamateatteri sai Gorkin nimen. Nykyisin se tunnetaan teatterin Tovstonogovin teatterina. Georgi Tovstonogov oli aikoinaan teatterin tunnetuin ohjaaja.

Ensimmäiset nimenmuutokset tehtiin jo vuonna 1928. Ne olivat pienempiä paikkoja, kuten kylpylöitä ja kirjastoja.  Maksin Gorkin ylistys jatkui myös myöhempinä Neuvostoliiton vuosina. Esimerkiksi Gorkin elokuvastudio sai nimensä vuonna 1948. Moniin kaupunkeihin on luotu Gorkin nimeä kantava teatteri.

Ronkonen jatkaa:

”Ja kaikkia näitä suosionosoituksia seurasivat valtavat banketit Moskovan Kremlissä, johon Tanjan äitikin osallistui. Stalin oli aina kunniavieraana ja nosti maljan suuren venäläisen kirjailijan kunniaksi.”

Ronkosen mukaan kaikilla näillä suosionosoituksilla oli vain yksi tarkoitus, innostaa suurta kirjailijaa kirjoittamaan kirja Leninistä ja Stalinista. Hän toteaa, että ”Gorki ei lopulta kirjoittanut Stalinista ylistysvirttä eikä edes pikkuruista artikkelia”. Häneltä kiellettiin lopulta Italian matkat, koska Ronkosen mukaan pelättiin, että hän voisi kirjoittaa siellä sopimatonta.

”Gorki säilytti kaikesta huolimatta oman arvostelukykynsä. Ruhtinaalliset suosionosoitukset ja imartelu eivät riittäneet suuren venäläisen kirjailijan omantunnon palkaksi.” Näin kommentoi Ronkonen lopuksi Gorkin toimintaa. Hän lisäsi, että Tanjan kertomusten myötä tyttöjen arvostus Gorkia kohtaan kasvoi.

Maksim Gorki piononeereja tapaamassa Irkutskissa v. 1934

Euroopan jälkeen (Ivan Krastev)

Krastev, Ivan: After Europe

University of Pennsylvania Press 2017, 120 s.

Bulgarialainen tutkija Ivan Krastev on kirjoittanut kirjan Euroopasta Euroopan unionin nykytilasta. Tarkastelutapa on rohkeampi kuin Liberaalien strategioiden keskuksen (the Centre for Liberal Strategies) johtajana toimivalta tutkijalta odottaisi. Ennen kirjan hankkimista minulle kehuttiin kirjoittajan analyyttistä tyyliä. Krastevilla on laajalti meriittejä ja tehtäviä. Nykyisin hän työskentelee Sofiassa mutta hän on toiminut tutkijana myös USA:ssa.

Krastev ei kaunistele, niin kuin integraation kannattajalta odottaisi. Hän on nostaa rehellisesti esiin ongelmia ja niiden syitä. Se antaa ajatuksia ja avaa näkökulmia. Minua se ei tee yhtään myötämielisemmäksi pöhöttynyttä Euroopan unionia kohtaan. Se antaa kuitenkin itselleni kyvyn ajatella ongelmia laajemmin, olla suopeampi myös eri lailla ajattelevia kohtaan. Tämän jälkeen alan miettiä tarkemmin omia perustelujani.

Kiinnostuin Ivan Krastevin kirjasta lähinnä siksi, että tekijä on bulgarialainen. Todetaan heti, että huomion pääasiallisena kohteena on Eurooppa kokonaisuudessaan. Bulgariaa hän tarkastelee vain yhtenä muiden itäeurooppalaisten maiden joukossa. Kirjoituksesta kuitenkin näkyy hänen bulgarialaisuutensa, ehkä hän tarkastelee hieman muita maita intensiivisemmin. Minua jäi kirjoittaessani vaivaamaan, olisiko puhuttava Keski- vai Itä-Euroopasta. Tuntuu, että tekijä käyttää niitä sanoja sekaisin. Yhtä kaikki tarkoitan entisiä sosialistisia, myöhemmin Euroopan unioniin liittyneitä maita.

Kuvatessaan Bulgarian rosoista taivalta Euroopan integraation tiellä Krastev antaa ymmärtää olevansa ymmällä, hän näkee oman maansa tulevaisuuden suoraan sanoen surkeana. Hän tuntee myötätuntoa oman maansa hiljenevän maaseudun vanhuksia kohtaan, jotka pelkäävät oman kulttuuriperintönsä ja oman kansallisen muistinsa katoavan, kun nuoriso on karannut länteen eikä omassa kylässä ole vuosikausiin syntynyt uutta jälkipolvea. Hän haluaisi kai myötätunnon lisäksi ehdottaa jotain rakentavaa muttei taida uskoa siihen itsekään.

Bulgaria on minulle läheinen maa. Aikoinaan 90-luvulla se tuli minulle hyvin tutuksi. Maa kävi silloin ja käy myös nykyisin omaa selviämistaisteluaan. EU-jäsenyyden piti tuoda maan tulevaisuudelle valoa. Nyt tässä vaiheessa uhkana on, että se voi integraation kehittyessä kokonaan tuhoutua.  Maassa on kurjassa asemassa oleva mustalaisvähemmistö. Sen kotoutumisen suhteen toivo on jo lähes mennyt. He syrjäytyvät yhteiskunnan kehityksestä jo kouluiässä. Työllistyminen on käytännössä mahdotonta. Ja mahdollisen maahanmuuttovirran syntyessä syrjäytymisriskissä olevien on entistä vaikeampaa kilpailla harvenevista työpaikoista. 

Krastev on integraatioon positiivisesti suhtautuva tutkija, joka muistaa arvostella populismia. Se on hänen mukaansa integraation suurin vastavoima. Meillä Suomessa sanasta on tullut kansallismieliseen näkemykseen liitetty leimakirves, jonka poliitikot ja valtamedian toimittajat ”unohtavat” luonnollisesti määritellä. Krastev kuitenkin pyrkii populistisen toimintatavan määrittelemään ja luo siitä jonkinmoista kokonaiskuvaa. Hän etsii yhteisiä piirteitä erilaisille populistisille näkemyksille. Ne merkitsevät poliittisen polarisaation paluuta, vastakkainasettelun korostumista. Krastevin mukaan populismille on luonteenomaista henkilökeskeisyys,  vahvat johtajat. Poliittisiin instituutioihin kohdistuu epäluottamusta. Oikeisto-vasemmisto-akseli on korvautunut jaolla internationalisteihin ja nativisteihin.

Krastevin mielestä olennaista populismille on sen vihamielisuus ei elitismiä, vaan pluralismia kohtaan.  Krastev viittaa Jan Verner-Müllerin näkemykseen. Sen mukaan, kun populistit sanovat edustavansa yksin kansaa, sillä ei ole empiirisiä perusteita. Kyse on moraalisesta asenteellisuudesta.  Populistit eivät väitä edustavansa kaikkia puolalaisia, ranskalaisia tai unkarilaisia, vaan he vakuuttavat ajavansa ”todellisten” puolalaisten (”True Poles”), ranskalaisten tai unkarilaisten asiaa. Tässä yhteydessä demokratia-käsite saa uuden painotuksen. Siitä tulee väline toisten poissulkemiseen. Tämä luo populismille sen kielteisen sisällön.

Tätä näkemystä voisi verrata vaikka J. Hankamäen populismi-näkemykseen. Ainakin joissakin suhteessa  hän tuntuu kirjoittavan eri asiasta. Seuratessani nykypäivän suomalaista politiikkaa täytyy sanoa, että monet liberaaleiksi katsotut poliittiset johtajat käyttävät kyllä toimintamenetelmiä, jotka sopisivat Krastevin esittämään kuvaukseen.  Nimenomaan arvoliberaalit asettuvat moraalisesti muiden yläpuolelle. He kokevat oikeudekseen leimata poliittiset vastustajansa, voivat estää heitä sanomasta mielipiteitään. Sopivissa kohdin tuomioita väritetään pöyristymisillä. Krastevin riippumattomaksi katsova joukkotiedotus on näiden EU:n liittovaltiota ajavien poliitikkojen henkisenä tukipilarina antaen auliisti tilaa heidän näkemyksilleen ja ajaen avoimesti syvempää integraatiota edistävää agendaa.

Otan kuitenkin hieman kritiikkiäni takaisin. En itse tunne paljoakaan Unkarin ja Puolan henkistä ilmapiiriä. Krastev on kuitenkin luonut oman kuvauksensa paljolti niiden esimerkkien pohjalta. Arvelen, että Keski-Euroopassa kansallismielisten toiminta on rajumpaa kuin esimerkiksi Suomessa, joten kyllä kai Krastevilla on ollut jotain pohjaa luonnehdinnalleen.  Kaiken lisäksi Krastev liittää populismin yhteyksiin, joissa halutaan vastustaa yhteiskunnan riippumattomina pidettävien instituutioiden toimintaa. Toisekseen kyllä hän arvostelee eräissä kohdin myös EU-eliitin käyttämiä toimintatapoja.

Kirjan johdantoluvun ja päätelmän välissä on kaksi laajempaa lukua. Ensimmäinen on nimeltään ”Me eurooppalaiset” (We the Europeans), toinen luku ”He ihmiset” (They the People). Tuossa toisessa sanan ”ihmiset” sijaan voisi käyttää sanaa ”kansa”. Otsikot eivät paljon kerro luvun sisällöstä. Ensimmäisessä luku on katsaus Euroopan nykytilaan. Ongelmia tarkastellaan kosketuksessa 1800- ja 1900-lukujen historiaan. Krastev tarkastelee sitä muutosta, mitä Itä-Euroopan maissa on tapahtunut Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Alkuvaiheessa haluttiin liittyä osaksi liberaalia Eurooppaa. Nyttemmin maissa optimismi muuttunut epäilevämmäksi. Toinen pääluku katsoo jo eteenpäin ja siinä pyritään katsoa EU:n mahdollisuuksiin selvitä kriisistään. Sitä varten kirjoittaja esittää kolme paradoksia, joiden kautta näkyy epäluottamus unioniin. Odotukset olivat vielä muutama vuosikymmen sitten suuret, mutta nyt kehitys näyttää kääntyneen päälaelleen. Itä-Euroopassa ovat kriittiset äänenpainot nousseet ja Britanniassa on käynnistynyt Brexit-prosessi.

Tarkastelen kirjaa hieman yllättävässä järjestyksessä. Katsotaan ensin, mitä kirjan alkusivut kertovat. Sen jälkeen tutustutaan, millaisiin näkymiin ja ajatuksiin kirja loppuu. Lopussa yritän tutkailla väliin jäävää osaa.

Kirja alkaa johdantoluvulla ”The Déjà Vu mind Set”. Ranskankielinen ilmaus viittaa ihmismielessä välkähtävään tuttuuden tunteeseen tyyliin ”tämän saman olen ennenkin kokenut”. Kirjoittaja onkin löytänyt hyvin tutun ja paljon kertovan yhteyden Euroopan historiasta.

Kirjan alkuriveillä lukija viedään vuoden 1914 kesäkuun viimeisiin päiviin Habsburgien imperiumissa. Hän kertoo pienestä käänteentekevästä tapahtumasta, jonka aiemmin on kertonut Joseph Roth romaanissaan The Radetzky March. Ollaan kaukaisessa varuskuntakaupungissa. sinne saapuu sähke, jossa kerrotaan, että Habsburgien kruununprinssi oli murhattu Sarajevossa. Ja välittömästi alkoi tapahtua. Eräs unkarilainen virkamies alkoi välittömästi puhua maanmiehilleen omalla äidinkielellään. Paikalla ollut sloveeni tunsi olonsa epämukavaksi ja vaati saksan kielen käyttöä. Unkarilainen vaihtoi kieltään ja kertoi tälle keskustelun olennaisen sisällön.  He olivat iloisia ”sen kusipään” kuolemasta.

Krastev toteaa ykskantaan, että Habsburgien imperiumin romahtaminen merkitsi ”multietnisen” eli monikulttuurisen valtiokokeilun päätöstä. Habsburgien imperiumi yritti keinotekoisesti yhdistää erilaisia kansoja erilaisine perinteineen ja ajatuksineen.  Vapauksia oli, mutta sitä tärkeintä -  kansojen itsemääräämisoikeutta - oli rajoitettu. Vuoden 1914 tapahtumista käynnistyi kehitys, jonka mukana keinotekoisesti ja väkisin pystyssä pidetty imperiumi hävisi kuin saippuakupla. Käykö EU:n samoin, kysyy Krastev. Merkitseekö Brexit-prosessi ja euroskeptisten puolueiden voittokulku päätöstä EU:n integraation kokeilulle, joka omalta osaltaan on yritys ratkaista Euroopan perusluonteinen ongelma?  

Johdannon Déjà-vu -ilmaisulla halutaan  yhdistää kaksi eri aikakauteen liittyvää kokemusta: Habsburgien monarkian romahdus  ja Euroopan unionin nykyvaihe. Molemmissa unelmana on ollut ajatus, että eri kansallisuudet voisivat elää sulassa sovussa. Pelkoa herättää luonnollisesti myös historian tapahtumien kulku Euroopassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Krastev on ymmällään. Hämmennystä lisää Jan Zielonkan havainto, että meillä on teorioita Euroopan integraatiosta, mutta disintegraatiosta ei ole yhtäkään. Euroopan projektin suunnittelijat ovat ”tehneet itsensä tyhmiksi” uskomalla, että kun välttää mainitsemasta ”D-sanaa”, se on varma keino estää sitä pahinta tapahtumasta. Tämä ei ole Krastevin mukaan sattumaa. Integraatio on ymmärretty pikajunaksi, joka ei pysähdy kertaakaan eikä siinä vilkuilla taakse. Näin siitä on haluttu tehdä väistämätön.

Siirrytään sitten kirjan loppuluvun viimeisiin sivuihin, jossa kertoo mm. yllättävistä demokratian puolustajista.

Krastev luo suuntaa integraatiota ajavien toimintastrategiaan. Hän toivoo heiltä uppiniskaisuuden sijaan joustavuutta. Virallisessa poliittisessa kielenkäytössä se merkitsee kompromissihalukkuutta ja sovittelua. Krastevin mukaan se on ainoa keino pelastaa Euroopan unioni. Niin voidaan vastata populistiseen ajattelutapaan ja vain siten voidaan lisätä integraation suosiota.  Periaatteena on se, että annetaan populististeille joissakin asioissa periksi. Tällainen asia voisi olla ulkoisten rajojen valvonta. Myös suhtautumisessa vapaakauppaan voitaisiin olla kriittisempiä. Näin Krastev uskoo integraatiossa päästävän pikkuhiljaa eteenpäin.

Esitän jo tässä yhteydessä oman kritiikkini. Krastev ajaa vahvaa EU:ta. Sitä kuvastavat myös hänen parannusehdotuksensa, jonka takaa tiukka pyrkimys keskusjohtoisuuteen. Kutsuisin Krastevin joustavuutta oveluudeksi tai kieroudeksi. Kaiken lukemani jälkeen olisin odottanut tiukempaa kritiikkiä. Nyt yhdentymisen ideasta tulee vain pelikenttä, jolla omaa agendaa saadaan vietyä eteenpäin ja arvostelijat saadaan vaiennettua. Nykyinen eurooppalainen politiikka on juuri tällaista kaksinaamaisuutta. Suurin ongelma EU:ssa näyttäisi olevan tiedotuksessa: miten saada oma viesti perille ja miten saada suuret kansanjoukot taivutettua integraation taakse. Sovittelevassa kompromississa kaikki luulevat voittaneensa. Toisaalla sitten käytännön politiikan tasolla toimitaan päinvastoin pyrkien samalla ”paimentamaan” ns. populisteja, etteivät he mene liian pitkälle.

EU:ssa mentäisiin oikeaan suuntaan, jos palautettaisiin ns. läheisyysperiaate päätöksentekoon. Paikallista päätösvaltaa pitäisi kunnioittaa. Ulkoa päin tulevia paimentajia ei tarvita.

Annan Krastevin jatkaa. Aivan kirjansa lopussa hän katsoo, että yksioikoisesti lineaarinen ajattelu on pahasta. Uusissa tilanteissa eurooppalaisen demokratian visionääreiksi voi nousta yllättäviäkin poliittisia johtajia. Hän lainaa esimerkin espanjalaisen kirjailijan Javier Cervasin kirjasta (The Anatomy of Moment). Siinä demokratian puolustajiksi nousee kolme espanjalaista poliitikkoa, joilta sitä vähiten olisi odottanut. Hän viittaa Espanjassa vuonna 1981 tapahtuneeseen vallankaappausyritykseen, joka on ratkaiseva vaihe Espanjan viimeaikaisessa historiassa. Nuo kolme henkilöä olivat Francon diktatuurin aikana uraansa luonut pääministeri Adolfo Suarez, kommunistijohtaja Santiago Carillo ja kenraali Gutierrez Mellado, joka oli aiemmin taistellut kansalaissodassa demokratiaa vastaan. Uudessa tilanteessa nuo kolme miestä nousivat yllättäen demokratian puolelle. Tällä esimerkillään Krastev haluaa vakuuttaa optimismiaan Euroopan yhdentymisessä. Demokratian aate on niin vahva, että ääritilanteessa sille kyllä löytyy puolustajansa.

Siirrytään tämän jälkeen kirjan varsinaisiin päälukuihin.

We the Europeans

Tämä kappale on ehkä kirjan parasta antia.  Sieltä avautuu kiinnostavia näkökulmia Euroopan ongelmiin. Se vaatii paikoin sulattelua enkä valitettavasti kykene välittämään sen kaikkia nyansseja.  Itä- ja Länsi-Eurooppa ovat kulkeneet 1800-luvulta näihin päiviin hyvin eri teitä. Niistä selittyvät monet Euroopan yhdentymiseen liittyvät ristiriidat. Tulevaisuuden suhteen Krastev on vähintäänkin hämillään.

Krastev käyttää monissa kohdin aika onnistuneita pikkuviitteitä eri kaunokirjallisiin tai myös muihin teoksiin. Viitteiden kautta Krastev alkaa kehitellä laajempaa näkökulmaa. Yllä kertomissani kohdissa on jo viittauksia Joseph Rothin ja Javier Cervasin teoksiin. Nobel-palkinnon vuonna 1998 voittanut Jose Saramago on yksi tunnettu kirjailijanimi. Joukkoon kuuluu myös romanialainen näytelmäkirjailija Eugène Ionesco (teoksellaan Rhinoceros). Koska maahanmuuttovirta on kirjan keskeisiä aiheita, niin ei voida välttää puhumasta myöskään islamin leviämisestä. Siksi on luonnollista, että Krastev joutuu viittaamaan myös ranskalaisen Michel Houellebecqin erääseen teokseen.

Tämän luvun alussa Krastev kertoo Jose Saramagon romaanista Death with interruptions (2005), joka on suomennettu nimellä Oikukas kuolema.  Romaani kuvaa maailmaa, jossa ihmiselämä on niin pitkä, että kuolemalta on riistetty olemassaolon oikeus. Tästä seuraa, että jopa kirkko kokee asemansa uhatuksi. Kuolemaan aletaan vaatia uusia lähestymistapoja.  Lopulta tilanne etenee siihen, että mafiatyylinen ryhmäkunta alkaa salakuljettaa vanhoja ja sairaita kuolemaan omaan erityiseen paikkaan. Krastev löytää romaanista aikamme, jossa on tullut tarve suhtautua uudella tavalla kuolemaan. Kuolemalla ei ole paikkaa elämässä. Ihmiset ovat joutuneet euforisen tunteen valtaan, että heidän elämäänsä on venytetty. Euroopan kokemukset maailmasta ilman rajoja (eli globalisaatiosta) muistuttaa Saramagon kuvittelemaa flirttailua kuolemattomuuden kanssa. Se on tarina unelmasta, josta tulee painajainen.

Ei siitä kauaa ole, kun useimmat eurooppalaiset olivat toiveikkaita globalisaation vaikutuksesta heidän elämäänsä. Nyt on mielen vallannut hämmennys. Enemmistö eurooppalaisista uskoo, että heidän lapsiaan odottaa kovempi elämä kuin heillä itsellään on, ja he ovat vakuuttuneita, että suunta on väärä.

Krastev nostaa pakolaiskriisin Euroopan unionin keskeiseksi ongelmaksi, mitä hän kuvaa esimerkillä katrillista, 1800-luvun suositusta yläluokan seuratanssista. Tanssissa osallistujat joutuivat vaihtamaan partnereitaan ja rooleja. Tuolloin sana alkoi saada metaforista sisältöä. Kumppanin vaihto ylläpiti Euroopan voimatasapainoa. Krastevin mielestä EU on Lehmannin konkurssin jälkeen joutunut katrillin pyörteisiin omien kriisiensä kanssa: on euroalue, Brexit, Ukraina jne. Maahanmuutto on kuitenkin tanssikumppaneista se läheisin, jonka EU on tuonut mukanaan kotiin. Se on Krastevin mukaan ainoa paneurooppalainen kriisi, joka panee Euroopan poliittisen, taloudellisen ja sosiaalisen mallin kyseenalaiseksi.

Turisteista ja pakolaisista on tullut globalisaation vastakkaiset kasvot. Turisti on globalisaation päähenkilö, tervehditty ja arvostettu. Hän tulee luoksemme, kuluttaa, ihailee aikansa, hymyilee hyväntahtoisesti ja poistuu. Hän saa meidät tuntemaan yhteyden suureen maailmaan ilman, että se toisi mukanaan ongelmia. Pakolainen puolestaan tulee kurjuuden ja ongelmien riivaamasta maailmasta. Hän on keskuudessamme mutta ei kuulu meihin. Esimerkiksi Kreikassa valtio pyrkii pitämään pakolaisjoukot etäällä turistikohteista.

…

Kylmän sodan päättyessä uskottiin, että Länsi oli voittanut ja maailma oli valmis.  Näin rohkeita päätelmiä Francis Fukuyama teki Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Tulevaisuus piti rakentaa liberaalin länsimaisen mallin mukaan.  Uskottiin sinisilmäisesti tulevaisuuden suotuisaan kehitykseen. Krastev kysyy sarkastisesti, miksei historia loppunutkaan.

Liitän tähän lainauksen Wikipediasta:

Fukuyama tunnetaan parhaiten ajatuksestaan ”historian lopusta”, jonka hän esitti teoksessaan Historian loppu ja viimeinen ihminen (1992). Hänen mukaansa kaikki inhimillisen historian kannalta merkittävä on jo tehty ja ihmiskunnan historian kehitys ideologioiden välisenä taisteluna on suurelta osin päättynyt liberaalin demokratian voittoon. Hänen ajatuksiinsa vaikuttivat erityisesti kylmän sodan päättyminen ja Berliinin muurin kaatuminen vuonna 1989.

Krastevin mukaan Eurooppa-projektia alettiin viedä eteenpäin harhakäsityksen vallassa. Uskottiin, että ihmiskunta edistyy ja kehittyy suvaitsevaisempaan suuntaan.

Kun itse muistelen tuota aikaa, niin jonkinmoisessa harhassa taisimme elää. Vihreä liike oli nosteessa ja sen imussa uskottiin arvoliberaaliin aatteeseen. Nyt moni tuolloin nuoruuttaan elänyt äänekäs kriitikko on todennut harhautuneensa virran mukana väärään junaan.

Fukuyama liikkui ajatusten tasolla. Vapaassa tilassa ajatukset saattoivat siirtyä vapaasti rajojen yli. Hän uskoi, että liberaali sananvapauden käsitys voittaisi sydämet ja mielet. Mitään massamaahanmuuttoa tai pakolaisaaltoa hän ei osannut odottaa.

Nyt lähes kolme vuosikymmentä myöhemmin Länsi on sisäisesti muuttunut. Maailmasta on tullut arvojen markkinakenttä, on jouduttu identiteettikriisiin. Krastev ei itse kuitenkaan itse lähde tukemaan ajatusta, että pakolaisvirta olisi merkki demokratian epäonnistumisesta. On tarkasteltava uudelleen kylmän sodan päättymisen seurauksia ja selvitettävä, miksi suvaitsevaisuuden vaatimukset ovat muuttuneet monien silmissä karikatyyriksi ”poliittisesta korrektiudesta”.

Kenneth Jowitt on ehdottanut kylmän sodan päättymisestä erilaista tulkintaa. Hänen mukaansa se oli varoitus kriisistä ja epäjärjestyksestä. Kun Fukuyama näki edessään uuden globaalin liberaalin maailmanjärjestyksen, niin Jowitt näki Euroopassa vallinneen epäjärjestyksen uhkakuvana. Jowitt ennusti piiloon jääneiden etnisten, uskonnollisten ja heimoidentiteettien nousun. Tyytymättömyys lisääntyi. Vahva universaali ideologia merkitsi entistä suurempaa kapinaherkkyyttä länsimaistunutta liberaalia eliittiä vastaan.

Liberaali eliitti on ollut kyvytön ja haluton keskustelemaan maahanmuutosta ja toimimaan sen seurauksia vastaan.  Monet ovat tunteneet itsensä petetyiksi, kun he ovat kuulleet johtajiensa väittävän, että olemassa oleva politiikka on aina seurauksiltaan positiivista (win-win-tilanne). Liberaali ajattelu on saanut tekopyhän leiman ja kapina tuota eliitin tekopyhyyttä vastaan on muuttanut perusluonteisesti Euroopan poliittista kenttää.

Ajatusten vapaa virta auttoi hautaamaan kommunismin. Vanhat kylmän sodan aikaiset instituutiot on kuitenkin jätetty uudistamatta. Ne ovat olleet kykenemättömiä käsittelemään kehityksen mukanaan tuomia ongelmia. Tästä näkyvimpänä esimerkkinä on vuoden 1951 pakolaissopimus.

Siirtomaavallan purkamisessa on tultu uuteen vaiheeseen. Ensimmäisessä vaiheessa siirtomaat itsenäistyivät ja siirtomaavaltojen edustajat palasivat omiin maihinsa. Nyt toisessa vaiheessa entisten siirtomaiden asukkaat muuttavat kolonialistien perässä. Puoli vuosisataa sitten lupaus itsehallinnosta oli perusta siirtomaiden vapautumiselle. Nykyisessä tilanteessa vedotaan ihmisoikeuksiin, joiden nojalla on suotava oikeus saapua Eurooppaan.

Globalisaatio on tehnyt maailmasta suuren kylän. Internetin kautta köyhien siirtomaiden väestö on saattanut nähdä Euroopan korkean elintason.  Se on saanut heidät liikkeelle.

Krastev ottaa lyhyeen käsittelyynsä myös Michel Houellebecqin romaanin Submission (Alistuminen, v. 2015), josta keskustelu on ollut ristiriitaista ja kiihkeää.  Yhtäältä romaani kuvaa yksinäisyyttä ja irrallisuutta. Päähenkilönä oleva kirjallisuuden professori tuntee elämänsä tarkoituksettomaksi. Hän ei kykene aitoihin tunteisiin eikä pysty rakentamaan läheisiä ihmissuhteita.

Mutta miehen yksinäisyys on Houellebecqille vain sivuseikka. Romaani on kuvaus maallistuneesta Euroopasta sen joutuessa kasvotusten nousevan Islamin kanssa.  Se kertoo Euroopasta, jolla ei ole tahtoa vastustaa, ei ole johtajia, jotka kykenisivät nousemaan vastarintaan maansa puolesta. Päähenkilöllä ei ole paikkaa, johon hän voisi tilannetta paeta. Eurooppa on kokenut invaasion, josta ei voi paeta.

Totta kai kirjassa vilahtaa myös Slavoj Žižek.  Hänen yhteydessä viitataan myös Euroopan vasemmiston kriisiin.  

Kirjassa esitetään Elisabeth Kübler-Rossin luoma klassinen kuvaus ihmisen tunnereaktioiden eri vaiheista tilanteessa, jossa hän saa kuulla olevansa kuolemansairas. Žižek on liittänyt nuo vaiheet pakolaiskysymyksen käsittelyyn.

Kübler-Ross tuo esiin viisi vaihetta:

1.       Kieltäminen: Eihän tämä minulle voi tapahtua.

2.       Viha: Miksi juuri minä!

3.       Kaupankäynti: Kunpa ehtisin vielä nähdä, kun lapseni valmistuvat!

4.       Masennus: Kuolen kuitenkin pian, miksi kiusaisin itseäni.

5.       Hyväksyminen: En voi tehdä asialle mitään, on aika valmistautua poislähtöön.

Žižekin versio maahanmuuttoon liittyen on seuraava:

1.       Eihän tässä mitään, ollaan kuin ei olisi mitään tapahtunut.

2.       Pakolaiset ovat uhka elämäntavallemme, muslimifundamentalistit ovat piiloutuneet heidän joukkoonsa. Heidät on pysäytettävä!

3.       OK. Luodaan kiintiöt ja tuetaan pakolaisleirien perustamista heidän omiin maihinsa.

4.       Olemme mennyttä. Euroopasta on tulossa Europastan!

Viides vaihe Žižekiltä puuttuu. Hänen mielipiteistään heijastuu se, että vasemmistolla ei ole maahanmuuttokriisiin yksimielistä ratkaisua. Euroopan vasemmisto on kriisissä. Ja maahanmuutto on yksi keskeinen rivejä rikkonut asia. Perinteinen työväestö näkee laajan maahanmuuton uhkana ja kilpailevana tekijänä muutenkin supistuvilla työmarkkinoilla. Siksi se on irtautunut nykyisen vasemmiston politiikasta, jossa solidaarisuuden periaatteet koskevat myös suhdetta maahanmuuttajiin. 

Maahanmuuttokysymys (pakolaiskriisi) on vienyt pohjan Eurooppaa hallinneelta liberaalilta konsensukselta. Monet perinteisesti vahvat puolueet vasemmistossa ja oikeistossa ovat kokeneet identiteettikriisin. Myös EU:ssa on tullut tarve pohtia oman olemassaolonsa perusteita. On kuitenkin edelleen laaja joukko EU:n kannattajia, jotka näkevät maahanmuuttajat viimeisenä  toivona Euroopalle  ja he toimivatkin asiansa puolesta.

Yksi alaluku on nimeltään ”Kapina suvaitsevaisuutta vastaan”.  Se kertoo 90-luvulla syntyneestä fasismin leviämisen uhasta. Suvaitsevainen asenne on ollut Euroopan unionin peruspilareita. Nyt se on havaittu merkiksi EU:n haavoittuvuudesta. Luvussa viitataan muun pohdinnan ohessa Eugene Ionescon näytelmään Rhinoceros. Ionesco pyrki käsitteellistämään sota edeltävässä Euroopassa tapahtuneen liberalismin kriisin sekä fasismin ja kommunismin nousun. Näytelmänsä kautta kirjailija kuvaa, kuinka sotaa edeltävä Eurooppa ajautui kollektiivisen hulluuden ajamana patologiseen konformismiin. Nyt meidän aikanamme pakolaiskriisi ja sen mukanaan tuoma pelko islamistisista terrori-iskuista on luonut Eurooppaan moraalisen paniikin siinä määrin, että tilanne on karkaamassa käsistä.

Tukitoimet sotaa ja vainoa pakenevien pakolaisten puolesta vuonna 2015 ovat nyt saaneet varjon niskaansa. Euroopan terveydenhoitomalli ja historiallinen kulttuuri ovat uhattuna, samoin yhteiskunnan liberaali perusta. Levottomuus kansan keskuudessa on lisääntynyt. Samaan aikaan pelätään robottilähtöisen teknologiakehityksen vievän tulevaisuudessa työpaikkoja. Edessä pilkistelee teknologinen dystopia. 

…

Itä-Euroopan maat eivät ole taipuneet Brüsselin vaatimaan pakolaisten vastaanottamisen taakanjakoon, ei liioin taloudellisesti vahva Tšekki eikä sitä paljon köyhempi Bulgaria. Bulgarian asennetta yhtäältä kirjoittaja ymmärtää. Maassa on huoli oman kansakuntansa jatkuvuudesta. Lisäksi mustalaisväestön integrointi on hyvin ikävänä esimerkkinä ja erittäin huonona integraatiomallina. Maan mustalaisväestö putoaa yhtiskunnan kärryistä jo kouluiässä. He eivät siis jää ilman työtä vaan heidän työllistäminen on mahdotonta kesken jääneen koulun takia.

Bulgarian tilanteeseen liittyy myös kiinnostavia historiallisia seikkoja. Bulgaria vapautui Turkin vallasta 1800-luvulla ja siitä lähtien turkkilaisvähemmistön ja bulgarialaisten kesken on ollut välillä pahaakin ristivetoa. Asenteet bulgaarien ja turkkilaisten välillä ovat olleet kireät. Bulgarialaiset ovat kyllä tarjonneet turvaa aikoinaan sotapakolaisille, mutta kyseessä oli etnisiä bulgarialaisia. Myös ortodoksiset perinteet ovat vahvistaneet bulgarialaisten yhteishenkeä ja tuoneet vahvalle etnisyydelle suojaa.

Vaikka nykypäivän Bulgariassakin on positiivisesti pakolaisiin suhtautuvia, niin pääosin maassa nähdään nyt meneillään oleva pakolaisongelma uhaksi omalle etniselle identiteetille.  

Kansankunnan merkitystä ihmisen tajunnassa ei saa väheksyä. Sen säilymisellä on oma historian rajat ylittävä metafyysinen puolensa. Uskonnon ohella kansa on ihmiskunnan suojakilpi kuolemaa vastaan. Ihmisen elämä on perheen ja kansan muistissa. Oman kansan olemassaolo on toivo elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen. Ryhmään kuuluminen tuo kuolemalle oman lisäpanoksensa.

Krastevin mielestä itäeurooppalaisten suoranainen vihamielisyys pakolaisia kohtaan ei siis ole mitenkään yllättävää. Juuret ovat historiassa, väestöpohjassa ja postkommunistisen siirtymäajan vääristymissä. Myös yleiset globalisaatiota vastustavat asenteet ovat saaneet jalansijaa.

Toisaalta on muistettava, että Länsi-Euroopassa kosmopoliittiset arvot ovat monille perustana uuden eurooppalaisen identiteetin luomiselle.

Krastev esittää kolme seikkaa, jonka vuoksi hänen on vaikea ymmärtää Keski-Euroopan kaunaista asennetta pakolaispolitiikkaa kohtaan.   Ensiksi (1) sen asukkaat ovat 1900-luvulla olleet Länsi-Euroopan keskeistä maahanmuuttajaväestöä. Keski- ja Itä-Euroopasta on muutettu suuressa määrin länteen ja heistä on pidetty huolta. Joskus puhuttiin ”Lännen puolaistumisesta” samalla tapaa kuin nykyisin puhutaan islamisaatiosta.  Toiseksi (2) Keski- ja Itä-Euroopassa on toistaiseksi otettu vastaan pakolaisia hyvin vähäisissä määrin. Luvut ovat mitättömiä verrattaessa Länsi-Eurooppaan. Kolmanneksi (3) on oma traaginen ironiansa on siinäkin, että Keski-Eurooppa tarvitsee kiireesti uutta väestöä . Vuonna 1989 alkaneen emigroitumisen seurauksena maiden asukasmäärät ovat vähenemässä ja niissä on krooninen työvoimapula. Näin ollen väestön vanhetessa mailla on ollut suuria ongelmia pitää yllä omaa hyvinvointijärjestelmäänsä. Esimerkkeinä Krastev mainitsee Puolan, Romanian ja Liettuan. Näistä Liettuan väestö on laskenut 3,5 miljoonasta 2,9 miljoonaan. 

Krastev kysyy, miksi nuiva asenne pakolaisia kohtaan jatkuu. Omalta osaltani vastaan. Maahanmuutto kohdistuu sellaisiin maihin, joilla on tarjottavanaan parhaimmat edut. Köyhemmät Itä-Euroopan maat eivät etuja voi tarjota. Tällaisia perusteita ei Krastev esitä.

Bulgariaan tuli traagisten Balkanin sotien jälkeen ja ensimmäisen maailmansodan jälkeen paljon pakolaisväestöä. Bulgaria tarjosi heille suojan ja turvan. Ihmiset auttoivat. Tuolloin Bulgaria oli kuin Libanon ja Jordania. Bulgarialaiset ovat Krastevin mukaan edelleen oikeutetusti ylpeitä siitä, että he pystyivät tuolloin integroimaan niin monia ihmisiä.  Siinä on kuitenkin yksi seikka, mikä loi vahvan pohjan integroitumiselle. Maahanmuuttajat olivat etnisiä bulgarialaisia. Nyt vuosikausia jäytäneet ristiriidat turkkilaisväestön kanssa (ja myös mustalaisväestön integraatio-ongelmien kanssa) eivät kannusta ottamaan maahan pakolaisväestöä eikä varsinkaan islamuskoisia. Brüsselin taakanjakovaatimuksiin eivät bulgarialaiset helpolla taivu.

Krastev korostaa, että historialla on Keski- ja Itä-Euroopassa merkitystä. Hyvin usein alueiden historiallinen kokemus on ristiriidassa joidenkin globalisaation lupausten kanssa. Keskieurooppalaiset ovat enemmän kuin missään muualla Euroopassa tietoisia sekä monikulttuurisuuden eduista että sen pimeistä puolista. Itä-Euroopan maat ja kansat ovat kokeneet nousunsa 1800-luvun lopulla ja nousu on ollut lähes yhtäaikaista. Länsi-Euroopassa oli samanaikaisesti vallalla siirtomaavaltojen hegemonia, mikä on muokannut maiden suhteita Euroopan ulkopuolelle. Keski-Euroopan maat syntyivät Saksan, Itävalta-Unkarin ja Venäjän disintegraatiosta sekä niitä seuranneista etnisistä puhdistuksista.

Krastev tuo esiin perusteita ja historiallista perspektiiviä nykyisenkaltaisen tilanteen kehittymiseen. Hän selvittää syitä, miksi Itä-Eurooppa on EU:ta kohtaan nuivempi kuin länsi. 1800-luvun tilannetta käsitellessään hän kuvaa sitä yllättävällä rinnastuksella maalaustaiteesta.  Länsi-Euroopan poliittinen asema oli kuin harmoninen tunnelma Caspar David Friedrichin (1774-1840) maalauksissa. Keski-Eurooppaa kuvaa puolestaan Oskar Kokoschkan (1886-1980) värikylläiset ekspressionistiset työt.  Friedrich oli saksalainen romantikko, Kokoschka itävaltalaissyntyinen värikylläisiä teoksia luova ekspressionisti. Näin myös etninen tausta antoi vertaukseen perusteita. Molempien maalausten sisäisessä maailmassa heijastuu aikakauden etninen ilmapiiri.

Caspar David Friedrichin maalausten harmonista tunnelmaa

Esimerkiksi sotaa edeltävä Puola oli multietninen, monien eri uskontojen yhteiskunta, jossa yli kolmas osa väestöstä oli saksalaisia, ukrainalaisia tai juutalaisia. Nykyisin Puola on yksi maailman etnisesti homogeenisimmistä yhteiskunnista, jossa puolalaisväestön osuus on 98 prosenttia. Monille heistä paluu etnisesti moninaiseen yhteiskuntaan merkitsisi paluuta vaikeisiin sotienvälisiin aikoihin.

Krastev toteaa, että Euroopan unioni on perustettu ranskalaiselle käsitykselle kansasta. Sen mukaan kansakuntaan kuuluminen merkitsee uskollisuutta tasavallan instituutioihin. Valtiokäsitys tulee puolestaan Saksasta. Siihen kuuluvat vahvat osavaltiot ja suhteessa niihin heikohko federaation keskus. Keskieurooppalaiset valtiot ovat Krastevin mukaan puolestaan toimineet päinvastoin.  Ne yhdistävät ranskalaisen valtiokäsityksen, jossa ihaillaan keskusjohtoista ja kaikkivoipaa valtiota. Kansalaisuuden käsityksessä seurataan puolestaan saksalaista mallia, mikä merkitsee yhteistä polveutumista ja yhteisesti jaettua kulttuuria. Ajatus kansasta kulttuuriyksikkönä on omaksuttu 1800-luvun Saksasta.

Krastev lisää, että nuiva suhde pakolaisiin palautuu myös postkommunistisiin muutoskokemuksiin. Kommunismista jäi tajuntaan mukaan kyynisyys ja epäluottamus julkisia instituutioita kohtaan.

Oskar Kokoschka Omakuva

Oskar Kokoschkan maalausten värikylläistä monietnisyyttä

Monet tuntevat itsensä petkutetuiksi, kun he kuulevat Euroopan johtajien väittävän, että massamaahanmuutto on win-win-tilanne. Kirjassaan Exodus ekonomisti Paul Collier tekee selväksi, että siinä kun maahanmuutto köyhästä maasta länteen on hyödyllistä maahanmuuttajalle itselleen ja myös yleisestä ottaen sitä vastaanottavalle maalle, niin kuitenkin se voi vaikuttaa negatiivisesti näiden samojen maiden alempiin luokkiin ja erityisesti mahdollisuuksiin saada heidän lapsilleen parempi elämä. Kun liberaalit eivät halua tunnustaa, että maahanmuutosta olisi mitään negatiivista vaikutusta, niin se on antanut valtavirtaa vastustavalle vaihtoehtomedialle aiheen poliittisia asetelmia ravistelevaan reagointiin. 

Esimerkki Itävallassa asuneesta serbistä olkoon esimerkkinä siitä, kuinka viime vuosien Lähi-idästä tullut maahanmuuttovirta on muuttanut kantaväestön suhtautumista myös itäeurooppalaisiin maahanmuuttajiin. Eräs Itävallassa kahvilaa pitävä serbialaismies ironisoi hieman itävaltalaisten kritiikitöntä suhtautumista uusiin maahanmuuttajiin. Tuolloin häneen suhtauduttiin kuin omaan mieheen. Kun sitten pakolaisvirran tihetessä itävaltalaisten asenne muuttui kielteisemmäksi, niin serbialainen huomasi myös suhtautumisen häneen ja hänen serbialaiskavereihinsa muuttuneen. Saattaa olla, että itäeurooppalaiset ovat jäämässä lännessä varjoon.

Jossain yhteydessä Krastev kirjoittaa nurkkapatriotismin lisääntymisestä. Sen lisääntymiseen kehitys saattaa johtaa. Nurkkapatriotismi on kai sitä ”impivaaralaisuutta”, mistä meitä suomalaisia on moitittu. Tosiasiassa Seitsemälle veljekselle pako Impivaaraan oli tie sivistykseen. Sitä tietä rohkenen ehdottaa laajemminkin. 

…

They the People

Mennään toiseen päälukuun ja siinä tarkemmin Krastevin esittämiin paradokseihin. Luvussa käsitellään myös muita asioita mutta keskityn tässä katsauksessani tähän yhteen asiaan. Ivan Krastevin tarkoituksena on mitata, kuinka tyytymättömyys demokratian nykytilaan vaikuttaa EU:n mahdollisuuksiin selvitä kriisistään. Sen havainnollistamiseksi kirjoittaja luo kolme paradoksia.

Paradoksi 1: Keskieurooppalainen paradoksi

Miksi Itä-Euroopan äänestäjät ovat nyt alkaneet avoimesti  vastustaa riippumattomia instituutioita kuten oikeuslaitos, keskuspankit ja riippumaton media?

Paradoksi 2: Länsieurooppalainen paradoksi

Länsieurooppalainen nuoriso on ajatuksiltaan liberaalimpaa ja EU-myönteisempää. Miksi sen keskuudessaan ei kuitenkaan ole muodostunut populistista paneurooppalaista poliittista liikettä?

Paradoksi 3: Brüsselin paradoksi

Miksi eurooppalaiset vihaavat ja tuntevat vastenmielisyyttä Euroopan unionin eliittiä kohtaan, vaikka kyseessä on kuitenkin meritokraattinen eliitti, joka valitaan todellisten ansioiden perusteella?

KESKIEUROOPPALAINEN PARADOKSI (1)

Kylmiltään tarkastellen monella EU-kriittisellä olisi vastaukset jo valmiina. Selvitän kuitenkin Krastevin ajatuksen kulkua. Hän hyökkää tässä populismia vastaan, jossa riippumattomiksi luotujen instituutioiden toiminta kyseenalaistetaan epämääräisiksi katsotuin perusteluin.

Kun postkommunistiset Itä-Euroopan maat liittyivät Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Euroopan unioniin, maissa kannatettiin Euroopan integraatiota, jonka katsottiin takaavan maissa demokraattisen kehityksen. Euroopan hyvinvointivaltiojärjestelmä takasi maiden haavoittuvimmille kansanosille turvaverkoston. Uskottiin laajasti sen luovan yhteiskunnalle terveen pohjan kehitykselle. EU kehitti institutionaalisia mekanismeja, joilla oli keinot edistää uusien jäsenmaiden demokratiakehitystä. Odotuksissa kuitenkin petyttiin. Viktor Orbanin voitto Unkarissa, Jaroslaw Kaczynskin voitto Puolassa ja eräissä maissa tapahtuneet liberaalin suunnan tappiot ovat kääntäneet vakauttamisprosessissa suunnan.

Tässä yhteydessä Krastev käsittelee populismin kielteisiä puolia, jota olen jo käsitellyt yllä kirjoitukseni alussa. Populisteilla on Krastevin mukaan halu asettua moraalisesti muiden yläpuolelle. Krastev kuvaa sarkastisesti populistien näkevän, että EU-eliitti ja maahanmuuttajat ovat toisistaan voimaa imeviä kaksosia: kumpikaan ei ole ”meikäläisiä”, molemmat varastavat ja ryöväävät rehelliseltä enemmistöltä. Kumpikaan ei maksa veroja, joita heidän pitäisi maksaa ja molemmat vähät välittävät paikallisista perinteistä.

Yritän seuraavassa kuvata Krastevin äänenpainoja. Unkarin ja Puolan populististen hallitusten päätöksissä on kärjistetysti todeten viitattu kintaalla opposition perustuslaillisiin oikeuksiin. Keskuspankin riippumattomuuteen on kajottu ja on julistettu sota riippumatonta mediaa ja kansalaisjärjestöjä vastaan. Se on aiheuttanut maissa hämmennystä.

Demokraattisten instituutioiden tehtävänä on puolustaa vähemmistön oikeuksia. Vallassa olevat populistiset hallinnot haluavat riippumattomat instituutiot, kuten oikeuslaitoksen, keskuspankin sekä median ja kansalaisjärjestöt oman valvontansa alle. Tämä kehityssuunta on vaarallinen. Niissä kajotaan instituutioihin, joiden pitää olla hallinnosta riippumattomia. Samalla kapinoidaan EU:n perusluonteisia liberaaleja periaatteita vastaan.

Vähemmistön oikeuksia ajavat organisaatiot eivät populistien hallitessa kykene toimimaan vapaasti. En tunne itse tapauksia mutta Krastev toteaa tuon käytännön rikkovan vapaan liberaalin demokratian peruspilareita. Hallituksen on kyettävä ottamaan vastaan kritiikkiä. Nyt vallitsevat toimintatavat rajoittavat toimintavapauksia ja demokraattisia periaatteita. Krastevin mukaan asian tekee kummalliseksi se, että Itä-Euroopan maat itse liittyivät osaksi läntisiä demokratioita, että tuon kaltaiset, sosialismin ajoilta tutut toimintatavat saataisiin maista kitkettyä.

LÄNSIEUROOPPALAINEN PARADOKSI (2)

Tässä yhteydessä ongelmalliseksi asian tekee se, että kun ei ole paneurooppalaista liikettä, niin poliittinen keskustelu esimerkiksi EU:n tulevaisuudesta vaikeutuu.  

Krastev ymmärtää, että tämän kaltainen poliittinen liike ei voi syntyä yhtäkkisesti. Sen tulisi nousta pikkuhiljaa ja koota sen kautta taakseen voimaa. Kirjan vuoristokiipeilyesimerkkiin pohjautuen käy huonosti, jos pyritään heti valloittamaan Mount Everest. Ensin on asetettava pienempiä tavoitteita, jotta saisi voimaa suurempiin haasteisiin.

Kreikkalaisen Syrizan ja espanjalaisen Podemosin kaltaiset liikkeet ovat saaneet kannatusta, mutta ne liittävät demokratiavaatimuksiinsa kansallisen itsemääräämisoikeuden ja ovat rakentaneet asemansa kritiikille Brüsselin hallintoa kohtaan. Tämän kaltainen protestointi tuntuu sopivan luontevammin nuorille toimijoille.   Kyse on kyllä EU-myönteisistä liikkeistä, mutta ne periaatteillaan vain vahvistavat kansallista itsemääräämisoikeutta liittäen sen oleelliseksi osaksi demokratiaa. Aktivistien kompromissiton ja anti-institutionaalinen eetos tekee yhdistyneen Euroopan mahdottomaksi.

BRÜSSELIN PARADOKSI (3)

Brysselin paradoksi lähtee siitä, että EU on meritokratia. Wikipediaa mukaillen meritokratia tarkoittaa hallintoa, jossa uralla eteneminen perustuu ihmisen omiin ansioihin. Siinä annetaan kaikille tasavertaiset mahdollisuudet, heistä pätevimmät ja kyvykkäimmät pääsevät etenemään. Se torjuu esimerkiksi aristokratian, jossa valta on periytyvää. Ei myöskään yhteiskuntaluokka, kansallisuus tai sukupuoli saa olla valintoja määräävä seikka. Meritokratiassa arvostetaan koulutusta ja ammattipätevyyttä. Kyvykkyyttä tehtävin pyritään mittaamaan objektiivisesti.

Meritokratia on nähty hyvänä periaatteena, ainakin kun vertaa perimysvaltaan, mutta sillä on puutteensa. Kilpailu synnyttää paljon epäonnistujia, luusereita. Heille ei riitä meritokraattisessa yhteiskunnassa keneltäkään solidaarisuutta.

Krastev esittele kirjassaan yhden meritokratian häviäjän eli ”luuserin”. Hän on kreikkalainen George Papaconstantinou. Hän on suuren luokan talousalan asiantuntija, joka kuitenkin on nyt joutunut kotimaassaan epäsuosioon. EU:ssa ei tunneta armoa niitäkään kohtaan, joiden pitäisi olla parasta meritokraattista eliittiä.  

”Olen persona non grata omassa maassani, monet moittivat minua kriisistä, jossa olemme heidän henkilökohtaisten vaikeuksiensa vuoksi”, katkeroitunut Papaconstantinou kirjoittaa. ”Olen elänyt monia vuosia eräänlaisessa kummallisessa kotiarestissa. Kadulla kävelemisestä on tullut vaarallista urheilua.”

Kyseessä ei ole mikään poliitikko, joka on tehnyt omalla politikoinnillaan rahaa. Hän on tavallisesta perheestä lähtöisin oleva henkilö, joka on saanut hyvän koulutuksen ja noussut omalla työllään Kreikassa urallaan hyvään asemaan. Hänet pyydettiin mukaan George Papandreoun hallitukseen vain oman ammattipätevyytensä ja rehtiytensä perusteella.

Meritokratia luo yhteiskunnan, jossa on toisaalta röyhkeitä, ylimielisiä voittajia sekä toisaalta vihaisia ja katkeroituneita luusereita. Krastevin mukaan meritokratiasta kirjoittanut Michael Young (Meritokratian nousu 1870-2033)  ymmärsi aikoinaan, että meritokratian voitto johtaisi poliittisen yhteisön menettämiseen. Kyseessä ei ole kuitenkaan epätasa-arvoinen yhteiskunta, sillä kaikille on luotu koulutuksen kautta samat mahdollisuudet.

Meritokraattinen eliitti on kuin huippujalkapallotiimi. Se kerää joukkueensa ympäri Eurooppaa. Näin ”pelaajilta” yhteys omaan kotimaahansa katoaa. Solidaarisuutta löytyy näiden monikansallisten ”joukkueiden” sisältä. Sen sijaan esimerkiksi joku suomalainen menestyjä vähät välittää niistä oman kurssinsa luusereista. Solidaarisuus ei ulotu oman maan sisälle. Tunnepohjaa suomalaisuuteen ei löydy.   Hän elää globaalissa maailmassa ja vain ylimielisesti hymähtää kaikelle nurkkakuntaiselle kansallismielisyydelle.

Meritokraattien verkostot ovat horisontaalisia. Kun tuollainen meritokraattinen ”tiimi” hajoaa, kun joku jättää sen, niin se on siinä. Sitoumukset päättyvät ja henkilö lähtee nollasta ollen vapaa etsimään itselleen uutta tiimiä. Tällaisessa toiminnassa ei ole syvyysulottuvuuden luomaa solidaarisuusajattelua. Vaakatasossa liikutaan ja yhteisöllisyyden tunne rajoittuu vain siihen tiimiin, jossa tekijä kulloinkin on mukana.

Vastapainoksi Krastev luo historiallisen kuvan englantilaisesta aristokraattiperheen nuorukaisesta, joka on kasvanut tiiviissä velvollisuudentuntoisessa yhteydessä omaan sukuunsa ja omiin juuriinsa. Oman kotikartanon juhlasalin seinistä nuorta miestä tarkkailevat esi-isien kasvot. Nuori mies haluaa jatkaa heiltä saamaansa perintöä. Hänelle suvun kunnia ja sen puolesta uhrautuminen menee muiden asioiden. Suvun jatkuvuus puolestaan edellyttää perinteistä avioliittoa ja jälkipolvia. Sukupuolinen kanssakäyminen ei ole pelkkää fiilistelyä ja nautiskelua. Huoli suvun jatkumisesta ja perimyksen jatkumisesta on jatkuvasti läsnä.

Tämänkaltainen nuorukainen koki esimerkiksi sotaan osallistumisen velvollisuudeksi.  Siinä pidettiin yllä suvun kunniaa.  Krastev toteaa, että ensimmäisessä maailmansodassa kaatuneita oli enemmän yläluokasta kuin työväenluokasta.

Uusi eliitti on oppinut hallitsemaan, mutta sitä ei ole opetettu uhrautumaan. Heidän lapsensa eivät ole kuolleet missään sodassa. Heillä ei ole kosketusta oman maansa koulutusjärjestelmään eikä liioin terveydenhoitojärjestelmään. Heille on omat yksityiskoulunsa ja klinikkansa. He ovat menettäneet kyvyn jakaa oman yhteisönsä tuskaa.

Joku kansainvälisesti menestynyt ekonomisti Bulgariasta on kyllä tuttu ruotsalaisten kollegojensa kanssa mutta hänellä on vähän tietoa tai edes kiinnostusta niihin opiskelukavereihin, jotka eivät ole läpäisseet tenttejä. Pragmaatikkona hän tajuaa, ettei hän heiltä voi oppia mitään.

Meritokratia luo tällaista elitismiä. Tämän vastapainona on populisteja - ihmisiä, joiden voimana on lojaliteetti omiin etnisiin, uskonnollisiin ja sosiaaliryhmiin. He lupaavat solidaarisuutta, mitä meritokratiassa edennyt byrokraatti ei voi tarjota. Populistit näkevät yhteiskunnan perheenä, jossa sen jäsenet tukevat toinen toisiaan. Siinä ryhmässä jaetaan keskenään yhteisesti kaikille kuuluvaa.  Populistit eivät lupaa äänestäjilleen kompetenssia vaan läheisyyttä, intimiteettiä. Tästä nousee heidän suosionsa.

Politiikassa ja politiikassa on eroa. Meritokraateille kriisi on lähinnä vain kommunikaatiokatkos. Kansaa ei ole osattu oikein informoida. Se on pöhöttyneen Euroopan unionin nykykuva.

Kirjan takakansi

Huom. Kirjoitusta muokattu ja täydennetty 29.3.2018.