lauantai 22. helmikuuta 2020

Elämäni runoutta III: Kiveä, Leinoa, Haavikkoa, Kalevalaa, saksalaista liediä…


Tämä on kirjoitussarjani Elämäni runoudesta kolmas ja viimeinen osa. Sarjaan olen valinnut runoutta, jonka olen kokenut elämässäni tärkeäksi. Olen kahdessa edellisessä kirjoituksessani jo käsitellyt erikseen venäläistä lyriikkaa ja Kiinan klassista runoutta. Tässä osassa on viimeiset kahdeksan kohtaa, mukana myös yllätyksiä. En ole onnistunut pysymään musiikista erilläni, sillä kolmen otsikon alla käsittelen laulurunoutta. Pitkä tarina tästäkin on tullut.

Aiheet eivät ole missään erityisessä tärkeysjärjestyksessä. Ne ovat seuraavat:

(3) Aleksis Kivi, (4) Kalevala, (5) Eino Leinon Helkavirsiä, (6) Franz Schubertin Winterreise ja saksalainen lied, (7) Hengelliset laulut ja virsirunous, (8) Paavo Haavikko, (9) Risto Ahti, (10) Iskelmien ja kevyen musiikin lyriikka.



Aleksis Kivi

Aleksis Kiven runoja luen enää tuskin lainkaan, mutta ne ovat jääneet päähäni soimaan. Joskus muinoin niihin innostuin. Olin hankkinut jostain vanhan runokokoelman, sen ahmin sivu sivulta. Runoista ja niiden maisemasta – niityistä, metsistä, kummuista - jäi mieleen pysyvä elämys. Niin uskallan nyt hehkuttaa.  Vaikka runoissa on surua ja kaihoa, niin päällimmäiseksi nousevat riemun tunnot.

Muistini apuna ovat olleet myös hänen runoihinsa pohjautuvat muutamat laulut. Niitä kun kuulen, niin Kiven runomaailma pongahtaa eheänä silmieni eteen. Eikä unohtaa voi Seitsemää veljestä. Se on kuin suuri runo. Ja sieltä vastaani on jo koulupoikana tullut herkistävä luontokuva: ”Makeasti oravainen makaa sammalvuoteessansa…” Niitä sanoja tapaillessani nousen samalla itse puiden latvuksiin.

Risto Ahti on kuvannut kirjassaan RunoAapinen (Tampere 2002) Aleksis Kiven runoa Sydämeni laulu (”Tuonen lehto, öinen lehto, siell’ on hieno hietakehto…) seuraavasti:

”Runo on suomalaisen runouden helmi, se viihdyttää, soi, sykkii kuin sydän. Olen joskus sanonut, että enkelit itkevät maan päällä – eivät surua tai iloa, he eivät voi muuta kuin Itkeä. Tämän runon ääni on enkelin itkun ääni.”

Sydämeni laulu kuuluu niihin surumielisiin runoihin, mutta sieltä kaiken kivun keskeltä nousee outo lohtu. Se on kai Ahdin mainitsema sydämen syke.  Kiven runomaisema johtaa minut omiin suomalaisiin juuriini. Koen levollisena oman sidokseni isänmaahani. Aleksis Kivi on osa minua.


Kalevala, Kanteletar

Kalevalaa lukiessa sanat vievät mukanansa. Runojen soljuessa edessäni olen lähinnä hämmentynyt. Haluaisin uskoa sen todeksi, maailman synnystä lähtien. Olen tavannut monia ulkomaalaisia Kalevalan ystäviä.  Tunnen kai heidän seurassaan omasta suomalais-ugrilaisuudestani jonkinlaista ylpeyttä.

Kalevala on minulle sanataidetta parhaimmillaan, välillä karmeaa tragiikkaa, välillä eteenpäin ajavaa toivoa. Sen henkilöhahmot ovat jääneet elämään omine ristiriitoineen. Sisimmästämme saatamme heidät joskus tunnistaa. Siitä on pitkä aika, kun olen viimeksi Kalevalaan tarttunut mutta kyllä sekin hetki taas eteeni tulee. Ja silloin koen taas aivan uudenlaisen elämyksen.
Kalevala-kuvitusta Neuvostoliitosta vuodelta 1982

 Haluan nostaa Kalevalan rinnalle myös Kantelettaren. Sen mukana olen saanut matkata suomalaisille juurilleni. Se on raikasta laulurunoa, tanssivaa sanojen leikkiä, jossa sydän soi ja luonto säestää. Se on leikkisää naisnäkökulmaa, lennokasta sanaleikkiä, muttei pelkästään. Kyllä elämä tuo mukanaan myös katkeruutta mutta siinäkin laulu lohduttaa, jos ei sulhosta ole avuksi. Ollaan luonnon syleilyssä, omien seurassa.

Voi, tuntuu kuin olemme menettäneet jotakin.  Elias Lönnrot on jättänyt kansallemme arvokkaan perinnön. Ei kai se unohdu tässä historiattomaksi muuttuvassa elämän virrassa?

Kalevalan kansikuva Venäjän Karjalasta, T. Jufa ja M. Jufa


Eino Leino: Helkavirsiä

Eino Leinon runot ovat kaikki hyviä mutta yksi kokoelma on ylitse muiden. Helkavirsiä -kokoelmaan ensi kertaa tutustuessani luin sen yhdeltä istumalta lähestulkoon kokonaan.

Nyt kirjoittaessani ensimmäisenä nousee mieleeni Räikkö Räähkä. Joskus aikoinani näin televisiossa siitä upean tulkinnan teatterimies Juha Holman esittämänä. Kyseessä oli jokin kirjallisuuden festivaalin pääjuhla. Se oli huikea esitys. Ei mies tarvinnut apuna tekstejä, lausuja oli sisäistänyt runon maailman. Sen jälkeen Helkavirret on ollut kirjahyllyssäni kunniapaikalla.

Vesku Loirin Leino-paatos ei minuun pure, ehkä sen vuoksi olen saattanut Leinoa vierastaa, vaikka toki arvostan Loiria kovasti. Enkä suinkaan väheksy Leinon merkitystä kulttuurissamme.

Joskus aikoinani näin Oulun kaupunginteatterissa näytelmän Eino Leinon elämästä. Minua ärsytti suunnattomasti, kun hänet kuvattiin lähinnä rappiotilassa olevana juoppona. Luovan taiteilijan elämää on näköjään liian vaikea kuvata. Siksi piti keskittyä hänen elämänsä loppuvaiheisiin. Eipä paljoa huvittanut tuon jälkeen Leinon runoja lukea. Eikä hänestä tehty elokuvakaan ole innostanut. Vastapainoksi voin todeta, että Kajaanin Leino-museo on ollut hieno elämys.

Yhdestä en milloinkaan luovu. Helkavirsiä on minulle lukurunouden huippukokoelma, varsinkin ykkösosa.



Hengellinen laulu- ja virsirunous

Niin oudolta kuin se saattaa tuntuakin, nostan tähän yhteyteen myös hengelliset laulut. Rupeamatta julistamaan uskonnollista sanomaan totean, että hengellisen musiikin kautta runouteen ovat kosketuksessa monet sellaiset ihmiset, jotka eivät muuten siihen kosketusta saisi. Nuo laulut ja niiden sanomat antaa heille varmasti voimaa selviytyä arkisista askareista ja elämän pienistä ja suurista kriiseistä. Voin kuvitella jonkun esimerkiksi Lapin syrjäseutujen ihmisen tai perheen. Elämä on jatkuvaa rankkaa työtä ja selviytymistä. Hengellinen musiikki on se mieltä nostattava voimavara, jonka avulla selviää seuraavaan päivään.

Virsirunoudella on yhteys uskonnolliseen vakaumukseen ja hengelliseen elämään, se lienee selvää. Mutta kyllä monien mielessä ovat kirkkaana hengelliset laulut, vaikkei oma usko olekaan sydämessä kovin vakaana. Paras esimerkki lienee joulun ajan laulut. Ihmiset kansoittavat kauneimmat joululaulut tilaisuuksia, käyvät joulukonserteissa, kuuntelevat radiosta joululauluja ja vähintään hyräillen tapailevat muististaan laulujen sanoja, usein lapsena opittuja. Perinteet ovat vielä hengissä ja nousevat esille maallistuneessakin sydämessä.

Otan esimerkin suomalaisista herätysliikkeistä. Lestadiolaisuudessa on eri suunnilla omia laulukokoelmia: on Siionin virsiä ja matkalauluja. Niissä voimakkaana nousee esille veren symboliikka. Se on laaja aihe enkä haluaisi nyt mennä siinä syvemmälle. Ulkopuolisista voi tuntua pelottavalta, kun aletaan yhdessä laulaa ”Nouse jo pilvi verinen, ylene yrttitarhasta, virvoita meidän sydämet sun rakkautes tulella”(Siionin matkalaulut nro 72, sanat I.V. Vikman). Kristitylle kyse on Kristuksen sovintoverestä. Se on auttanut ja auttaa ihmistä selviämään välillä tuskaisestakin arjesta. On maassamme kai vielä edelleen niitä raskaan työn raatajia, jotka ovat pyrkineet antamaan oman panoksensa isänmaan ja lähimmäisten eteen. Kyse saattaa olla jopa uhrautumisesta. Laulu on vahva lohdun tuoja. Kun yhdytään pienessä ryhmässä tai suurella joukolla yhteiseen lauluun, on se samalla osoitus paitsi musiikin myös runon voimasta.

Kun yllä mainitsin yhden herätysliikkeen, niin mainitaan toinenkin. Kyllä herännäisyyden piirissä ns. körttivirsillä vahva yhdistävä merkitys.

Myönnän, että minunkin elämässä on ollut tilanteita, jolloin hengellinen perintö on ollut pelastavana köydenpäänä.

Virsikirjastamme löytyy hyvin monenlaisia virsiä. Tapanani on ollut käydä varsinkin matkustellessani – mikäli mahdollista - mennä paikalliseen kirkkoon jumalanpalvelukseen lähinnä virsiä laulaakseni. Vanhat virret ovat suosikkejani. Uusista en saa otetta, mutta on niissäkin hienoa lyriikkaa. Muistan esimerkiksi kerran ihastuneeni erääseen Anna-Maija Raittilan sanoitukseen.  Yllä on ollut jo puhetta Elias Lönnrotista enkä pääse hänestä eroon virsienkään yhteydessä. Elias Lönnrotin tekstejä ei nykyisin enää taideta kirkoissa paljoa laulaa.  Laitan loppusäkeet Lönnrotin tekstistä virressä 460, toki kyseessä on uudistettu versio:

Aikaamme auta muistamaan, se kulkee joutuisasti, ja tehtävämme hoitamaan viisaasti, ahkerasti. Karkota meistä velttous, luo meihin uusi innostus kaikissa toimissamme.



Lönnrotin sanoista huokuu opettajan kehotus. Hänellä itsellään oli tapana aivan elämänsä viime päiviin saakka aloittaa aamu kanteleensoitolla ja kalevalaisella laululla. Hän ei vieroksunut työtä. Yllä oleva virsisäkeistö voisi antaa minullekin voimaa päivän askareisiin, mutta valitettavasti en aamutumaan saa suustani äänen ääntä.
Tampereen tuomiokirkossa


Franz Schubertin Winterreise – saksalaisen liedin maailmassa


Ennen kuin Franz Schubertin laulusarja Winterraise tuli minulle sisällönkin puolesta tutuksi, olin kuunnellut sitä paljon. Oli tullut hankittua jostain ALE-hyllystä CD-levy, jossa solistina lauloi ainakin minulle täysin tuntematon baritoni Hermann Prey. Ja muidenkin laulamana olin sitä kuullut. Schubert oli kuulunut suosikkisäveltäjiini jo kauan ennen kuin ylipäänsä aloin kiinnostua yksinlaulumusiikista ja liedeistä.

Winterreisen ohella tutuiksi tuli vähitellen myös muu Schubertin yksinlaulumusiikki. Schwanengesang-laulusarjan sisältävän baritoni Thomas Quasthoffin CD-levyn hankin tämän vuosituhannen ensivuosikymmenellä. Oleilin tuolloin Kiinassa ja se sattui silmiini erään pekingiläisen kirjakaupan levyosastolla. Myös Robert Schumannin, Johannes Brahmsin ja monien muiden säveltäjien laulut tulivat vähitellen jollain lailla tutuiksi. Saksan kieli alkoi soida päässäni, vaikka en ollut varsinaisesti koskaan opiskellut saksaa, tapaillut vain yksikseni alkeita. Laulujen sisältö oli vielä pääosin epäselvä, vain muutaman laulun tunsin. Mutta musiikki vetosi, ja se riitti minulle pitkään. Saksan kieli kuulosti niin musikaaliselta.

Sitten kerran joulun aikaan näin eräässä kirjakaupassa liedlaulaja Ian Bostridgen tuoreen kirjan Schubertin talvinen matka – Winterreise (englanninkielisestä alkuperäisteoksesta suomentanut Sampsa Laurinen, Basam Books, 2015). Se oli kuin minua varten tehty – alkoi toden teolla matkani ihailemani laulusarjan maailmaan. Suloiset sävelet saivat sen myötä lihaa ja luustoa tuekseen. Tuon kirjan avulla tulivat laulujen taustalla olevat Wilhelm Müllerin runot tutuiksi, samoin itse Müller (1794-1827). Vajavaiset saksan taitonikaan eivät olleet ylivoimainen este, kun yritin tutkiskella runojen sisältöä. Kyllähän kirjassa on runojen suomennokset. Ne toki auttoivat, mutta halusin päästä perille myös runojen alkukielisestä dynamiikasta. Lueskelin runoja ääneen ja nautin.

Sen myötä alkoi myös muu saksalainen runous kiinnostaa, lähinnä Heinrich Heine.  Tekstien ohella kuuntelin myös niihin sävellettyjä lauluja. Varsinkin Robert Schumannin sävelmät tulivat tutuiksi. Nykyisin kuuntelen usein hänen Dichterliebe-sarjaa Heinen runoihin, hienona solistina tenori Fritz Wunderlich.

Winterreise on aivan upea kokonaisuus. Se on todellakin talvinen matka. Bostridge kykenee avaamaan laulusarjan syvyyden. Se alkaa yllättävästi jäähyväisistä. Sitten seurataan matkaajan vaellusta. Ollaan elämän perusasioissa. Sain sisimmässäni otteen vaeltajan tunnoista.

Kirjan runosuomennokset ovat lähinnä suoria sisältökäännöksiä. Löysin netistä sivuston, jossa esiteltiin laulettaviksi sopivia suomennosversioita. Hyviä ne olivat, tekijät olivat perehtyneet aiheeseensa. Valitettavasti aikoinani kopioimani linkki ei enää toimi, mutta kopioin tuolloin hienon suomennoksen yhdestä laulusarjan lempirunostani Der Lindenbaum – ’Lehmus’. Se alkaa näin:


”Am Brunnen vor dem Tore,/ da steht ein Lindenbaum;/ ich träumt’ in seinem Schatten/ so manchen süßen Traum…”

Suomentaja on nyt jo edesmennyt tunnettu latinisti Teivas Oksala. Hänen versionsa alkaa näin:
 ”Kaivolla portin luona/ on lehmus lehtevin/ varjossa sen, puun alla/ niin usein uneksin…”

Runossa vaeltaja pysähtyy levähtämään lehmuksen katveeseen ja kuulee sieltä kutsun. Soi kuoleman kutsu, joka seuraa vaeltajan elämän taustalla.

"Komm her zu mir, Geselle,
hier find’st du deine Ruh’!"

”Käy luokseni nyt, veikko,/ saat rauhan suloisen!” (suom. Teivas Oksala)

Nuo säkeet seuraavat miestä läpi elämän. Tuo kutsu alkaa jo houkuttaa. Runo loppuu näin:

"Nun bin ich manche Stunde
entfernt von jenem Ort,
und immer hör’ ich rauschen:
du fändest Ruhe dort!"

Oksala on suomentanut säkeet seuraavasti: ”On kulunut jo aikaa/ ja kaukana ne maat/ vaan aina kuulen kuiskeen:/ vain siellä rauhan saat.”



En voi olla liittämättä tähän yhteyteen erästä seikkaa. Olen tuohon yhteyteen kirjoittanut jostain kummasta syystä kommentin, joka liittyy Schubertin ja Müllerin venäläiseen aikalaisrunoilijaan: ”Ja kuolema vietteli ehkä Puškiniakin.”  Ei se toki ihme ole, sillä kuolema oli läsnä elämässä päivittäin. Niin Müller kuin myös Schubert menehtyivät nuorina miehinä, Puškin hieman vanhempana.

Laulusarjan kaikkiin runoihin sisältyy tavallaan tarina. Bostridge osaa löytää niihin laajempia merkitysyhteyksiä. Koko Winterreise on sykähdyttävän tiivis sisällöllinen ja musiikillinen kokonaisuus. Se on elämys, jota kuunnellessa tuskin malttaa hengittää. Toki esittäjissä on eroa. Olen mieltynyt baritoniääniin. Naisen esittämänäkin olen sitä pari kertaa kuunnellut netin livelähetyksessä. Toinen niistä miellytti, toisen jätin kesken, kun tuntui niin hengettömältä. 

Laitan tähän linkit pariin hienoon versioon. Ensimmäinen on levytys vuodelta 1962. Laulusolistina on baritoni Dietrich Fischer-Dieskau ja pianistina Gerald Moore. Se kuuluu klassisiin Winterreise-levytyksiin, aivan ehdotonta huippua. Tästä linkistä avautuu samojen esittäjien versio, mutta siinä runot ovat luettavissa ja kaiken lisäksi tekstikaista etenee laulun mukana.  Toinen versio on videokuvaus niin ikään yhden suosikkilaulajani baritoni Thomas Quasthoffin esityksestä, pianisti jää minulle tuntemattomaksi.

Haluan vielä liittää maininnat kahdesta Schubertin suosikkilaulustani Winterreisen ulkopuolelta. Matthias Claudiuksen runoon sävelletty ”Tyttö ja kuolema” taisi olla yksi niistä lauluista, joka herätti minussa syvemmän kiinnostuksen yksinlaulumusiikkiin. Taustalla oli näkemäni samanniminen näytelmä ja sittemmin myös Roman Polanskin elokuva. Toinen suosikkilauluni on Ständchen Schwanengesang-kokoelmasta.


Haavikko

Elämässäni on ollut aika, jolloin moderni lyriikka on kiinnostanut ja perinteinen saanut jäädä sivuun. Tähän kymmenikköön valitsin Paavo Haavikon (1931-2008). Hän on ennen kaikkea runoilija mutta myös proosa ja muut tekstit ovat kiinnostaneet.

Haavikko toi runouteen kylmän aikaa laajalti tarkkailevan analyytikon. Usein olen ollut aivan pihalla hänen runojensa ajatuksista mutta siinä kai se yksi tärkeä tekijä, miksi kiinnostus vain jatkui ja jatkui, toki raja siinäkin on tullut vastaan.

Olen ollut tekemisissä erään Haavikon kääntäjän kanssa. Hän on siis kääntänyt Haavikon runoutta omalle äidinkielelleen. En paljasta enempää kuin että kyse ei ole saksan eikä venäjän kielestä. Hän pyysi kommenttejani erääseen käännösversioon. Hyvin etäällä se alkuperäisestä oli, hän oli tehnyt raakaa tulkintaa ja pyrkinyt luomaan runon pohjalta omaa kerrontaa tekstin pohjalta. Sana sanalta hän ei ollut kääntänyt eikä siitä olisi syntynytkään mitään järjellistä. Hän ei mielestäni ollut perillä modernin runouden ideasta. Eikä ole mikään ihme, ettei hän ollut saanut otetta runosta. Siinä oli sen kaltaisia viittauksia omaan kulttuuriimme, että ulkomaalaiselle ne eivät avautuneet, tuskin monelle suomalaisellekaan. Itse asiassa viimeistään tuolloin minulle tuli selväksi, kuinka vaikeaa ja lähes mahdotonta runouden kääntäminen on. No itsekin olen suomentanut ja haluankin heti lisätä, että osittaisesta mahdottomuudestaan huolimatta lyriikan kääntäminen on tärkeää, jotta kykenisimme tuntemaan toisten maiden kulttuurielämää.

Haavikko on joka tapauksessa ollut suomalaisen lyriikan ja kirjallisuuden johtava hahmo. Ja häntä on arvostettu myös ulkomailla. 80-luvulla hän sai arvostetun Neustadt-palkinnon, joka on toiseksi arvostetuin kirjallisuuden palkinto maailmalla (Nobelin palkinnon jälkeen).

Haavikon lyriikasta minulle kiinnostavin kokonaisuus on hänen nuoruuden tuotantonsa, tarkoitan 50-lukua. Siellä on mielenkiintoisia historia- ja Venäjä-kytkentöjä. Vuodelta 1958 löytyy myös viittaus Kiinan perinteiseen lyriikkaan, runo Li Bain kuolemasta, jota olen käsitellyt Kiinan runouden yhteydessä. Suomalaisen sarjan ja sen salaperäisen ”ruhtinaan” parissa muistan joskus painiskelleeni, ja mieltä on joskus askarruttanut niin ikään salaperäinen yhteys muinaiseen roomalaisten maailmaan.

Muistan joskus kiteyttäneeni, että Haavikko toi runouteen laajemman perspektiivin, kuten historian ja maailman talouden.  Ei pyöritty pelkissä rakkauden, lemmen ja hyljätyksi tulemisen tunnoissa. Niin ikään suomalaiskansalliseen patriotismiin ja isänmaallisuusajatteluun hän on tuonut uusia ulottuvuuksia.

Mutta kun nyt alan miettiä Haavikon merkitystä itselleni noin yleisellä tasolla, niin menen hieman ymmälle. Vaikeatajuista se oli ja on edelleen. Vanhempana en tunnu saavan siitä otetta senkään vertaa kuin nuorena. Se johtunee kyllä siitä, että käytännössä en enää harrasta runojen lukemista. En osaa niihin keskittyä. Silloin kun jossain määrin hänen runojaan vielä luin, sain sentään edes hapuilevaa tuntumaa runoilijan ajatuksiin. Uskon, että hänen vaikutuksensa on ollut enemmänkin alitajunnan tasolla. Opin hahmottamaan maailmaa laajemmin, pääsin ulos omista ahtaista näkökulmista. Maailmankuvani selkeni, tuolloin ahtaaseen ja osin naiiviinkin poliittiseen näkemykseeni tuli laajuutta. Ja Kyllä Haavikko on vaikuttanut elämässäni myös välillisesti: hänestä on tullut käytyä monta antoisaa keskustelua. Nyt tarkoitan Haavikon koko tuotantoa, sekä proosaa että asiatekstejä.

Haavikko on ollut kiistelty hahmo. Hän kävi aikoinaan kiihkeitä keskusteluja radiossa mm. Hannu Taanilan kanssa.  Lisäksi muistan, kun joskus 70-luvulla televisioon oli koottu suomalaisia talouselämän vaikuttajia keskustelemaan Haavikon draamaesityksen pohjalta. Ykkösenä istui Kansallispankin pääjohtaja ”Tosi on -mies”, jonka nimeä en saa nyt tähän hetkeen päähäni.

Pari teosta haluan mainita erikseen.  Niiden vaikutus on erityinen.  Puhua, vastata, opettaa on aforismiteokseksi luokiteltu kirja vuodelta 1972. Se on hyllyssäni näkyvällä paikalla enkä luovu siitä kuin kuollessani. Aika ajoin – joskus pitkienkin taukojen myötä – olen siihen palannut ja aina sieltä löytää jotakin uutta. Nyt on jälleen kulunut viime lukemisesta pitkä tovi, ehkä pian on taas sen aika.

Valitsin teoksesta pari otetta. Seitsemännessä luvussa on otsikkona Rotat lähtevät. Omistaja myy. Laiva uppoaa. Sen alta löytyy mietelmä, jonka nykyisen hallituksen ministerit ovat varmaan sisäistäneet ohjeeksi eduskunnan kyselytunnille:

”Kun he tekevät kysymyksiä. Vastaa heille toisesta asiasta. Hekin kysyvät toisesta kuin puhuvat.” (s. 47)

Seuraavalta sivulta on kaksi esimerkkiä:

”Sosialistit, sananselittäjät, teknokraatit, joita palvelee joutava huvitus ja lukeneisto, ovat saaneet patentin ikiliikkujalle.”

”Tätä kaikkea kutsun noidutuksi ympyräksi, pahaksi kehäksi, ikuisiksi kuluiksi.”

Annan vapaudelle vallan ja tulkitsen mietteet myös turhan byrokratian kritiikiksi. Hieman irrallisiksi ne tässä yhteydessä tosin jäävät.  


Toinen teos on Kaksikymmentä ja yksi vuodelta 1974. Olen pitänyt sitä runoelmana, mutta se näyttää luokitellun runoteokseksi. Se on ulkoisesti runomuotoista, mutta proosamaista kerrontaa. Kielikuvat lähentävät sitä runouteen.

Teos liittyy Suomen muinaishistoriaan ja Kalevalan maailmaan. Haavikko osallistui teoksellaan Sammon salaisuudesta käytävään keskusteluun. Se kuvaa soutumatkaa Venäjän halki Bysanttiin ja muistaakseni matkataan sieltäkin vielä eteenpäin. Minua kiehtoi aikanaan juuri tuo Bysantin maailma.  Sampo-myytti taisi olla se seikka, minkä takia ylipäänsä hankin kirjan. Olen ostanut hieman repaleisen kirjan jostakin divarista, sisäkannesta löytyy hinta - 10 markkaa. 

Kymmenen markan divarilöytöni


Olen varma, että osaltaan teoksen vaikutuksesta aloin myöhemmin kiinnostua Bysantin ja myös Venäjän muinaisesta historiasta. Haavikon kiinnostus Kalevalaan on ollut merkittävä. Haavikkohan on sittemmin käsitellyt myös Kullervo-myyttiä. Samalla hän on osaltaan innostanut myös minua tutkimaan Kalevalan hahmoja. Niistäkin olen saanut keskustella ulkomaita myöten.

Haavikkoa en ole viime vuosina paljoa lukenut noiden yllä mainitun kahden teoksen lisäksi. Mainitsen tässä muutaman lukemani teoksen. Vuonna 1997 ilmestynyt Suuri keinottelu on tietokirjallisuutta. Siitä aikoinani pidin ja se löytyy edelleen kotoani. Proosateoksen Anastasija ja minä (1993) kävin lävitse, koska se liittyy Venäjän viimeisen tsaarin perheen kohtaloon. Aihetta on käsitelty oikein mielenkiintoisesti. Mustat kantarellit vuodelta 2004 sisältää kolme novellia. Siitä en saanut enää mitään irti.  Nämä eivät enää liity varsinaisesti runouteen. Sen suhteen varhaistuotanto on minulle keskeisintä. Ja kyllä pidän myös mietekokoelmaa Puhua, vastata, opettaa runoutena.


Risto Ahti

Risto Ahdin tuotantoa aloin seurata jo 70-luvulla. Hän on julkaissut yli 20 teosta. En voi oikeastaan nostaa sieltä esiin yhtään erityistä suosikkia. Hänen runonsa ovat olleet minulle aina raikastava pakotie arjen rutiineista ja paineista. Hän antaa sanojen viedä ja vieväthän ne. Se on ollut puhdistava lukukokemus. Kirkkaus palaa sumeisiin silmiini. Toki ajan myötä olen alkanut hänen teksteihinsä hieman puutua, kun on tuntunut, että polku kiertää samaa rataa. Siitä on kuitenkin ollut hyvä heittäytyä syrjään. Yhtä kaikki, hän on ollut minulle tarpeellinen runoilija, omalla tavallaan korvaamaton. Välillä joudun odottelemaan uutta inspiraatiota, että voin heittäytyä hänen runojensa maailmaan.

Häntä muistellessani menen aina 80-luvulle. En paljasta tarkemmin, mutta olen ollut hänen kanssaan tekemisissä, joskaan en henkilökohtaisesti. Sain tuolloin kosketuksen hänen runoilijan persoonallisuuteensa ja siitä lähtien olen aina tutustunut hänen uusimpiin aivoituksiinsa. Yllä olen Aleksis Kiven käsittelyn yhteydessä häneen jo viitannut. Siinä mainittu teos RunoAapinen vuodelta 2002 oli minulle kuin opintomatka. Pari vuotta sen jälkeen ilmestyneet Runeberg-suomennokset sen sijaan eivät minuun osuneet. Olihan se kuitenkin hieno ele juhlistaa kansallisrunoilijamme 200-vuotista muistoa.

Ahdin runojen maailma on täynnä arvaamatonta seikkailua. Siinä matkataan kielessä vapaasti, ei ole jääty totuttuihin merkitysuriin. Se on vienyt minut aina uudelleen odottamattomiin sfääreihin. 



Hieman samanlainen suhde minulla on ollut Jyrki Pelliseen, joka on lisäksi myös kuvataiteilija ja muusikko. Monipuolinen taiteilija kun on, niin hänen lyriikkansa ja proosarunojen maailmassa ajatukset vievät ja väritkin räiskyvät. Ahdin teksteihin minulla on kuitenkin ollut paljon läheisempi suhde ja se on kestänyt pitempään. Pellisen ajatustenjuoksua seuratessa en pääse mihinkään, mutta pelkkä yrityskin on antoisa kokemus. Pienoisproosateoksissa Pariisi ja New York (2009 ja 2010) hänellä on persoonallinen tapa sisäistää suurkaupunkien maailmaa. Pysyin niissä matkakertomuksissa jonkin verran mukana.    

Tässä listassani on kaksi uuden runouden edustajaa. Pentti Saarikoski olisi ollut seuraavana listallani. En ole häntä kuitenkaan niin paljon lukenut. Luulen, että hänen myöhäistuotantoonsa kuuluva Tiarnia-sarjan pariin vielä jossain vaiheessa palaan. Nyt liikun tähänastisen elämäni pituisella aikavälillä. Paljon olen varsinkin nuorempana runoutta lukenut. Siitä on enää vähän mielessä. Sen vaikutusta omassa elämässäni en kuitenkaan kiellä.

Iskelmien ja kevyen musiikin lyriikka

Yllä käsittelin hengellistä laulurunoutta ja totesin, kuinka tärkeä seuralainen se on ihmisten elämässä. Iskelmät jos mitkä kuuluvat myös ihmisen arkeen. Ne osuvat sydämeen. Falskia ja teennäisyyttä totta kai riittää, mutta jonkin vajeen sekin täyttää. Eräässä vähemmän tunnetussa Tomi Markkolan iskelmässä ”enkelin siipi koskettaa”. Ei kuulija tai tanssija kai usko enkeleihin mutta elämässään eksyksissä olevalle se on vähintään toive paremmasta tai sen kautta saa voimaa omaan parisuhteeseensa.  

Iskelmistä ja viihteestä on monenlaisia mielipiteitä. Siellä tykätään tai ei tykätä, maku määrää, analyyseille ei ole sijaa. Tunteet edellä mennään. On iloa ja elämän suuria tapahtumia, intohimoisia rakkauden purkauksia. Toisaalta on surua, kaipuuta, nostalgiaa. Ero on tullut, rakkain on menetetty, yksinäisyys kiusaa. Eikä välttämättä ole kyse mistään kertalemmestä. Monivuotinen elämänkumppani on jättänyt tai poissa. Saatetaan jopa olla haudan äärellä.

Varmaan monet ovat samaa mieltä siitä, että Juha Vainion ja Juice Leskisen sanoitukset ovat taidetta. Ne ovat runoutta, jossa ajatukset on osattu tiivistää kohdalleen. Sanat osuvat, riimit iskevät muistiin ja jäävät sinne soimaan. Vainion Kolmatta linjaa takaisin on klassinen esimerkki. Hänen hervottomista ilotteluistaan nostan esille tuntemattomamman esimerkin - pohjoisen matkasta sekä suomipojan ja ruotsalaisherran kiistoista nakkikioskijonossa kertovan Veljet keskenään.

Sanat jäävät kuitenkin melkein aina iskelmässä taustalle. Juha Vainio on sanoittanut salanimellä kauniin ja haikean suomalaisen säveltäjän kappaleen Viimeinen kevät, jonka ensimmäisenä levyttänyt tuolloin nuori kyky Markus.  Sävelmä on kaunis ja koskettava, johon lyriikka sopii. Sanoittaja on tehnyt työnsä ammattimiehen rutiinilla eli ei se erityisemmin sävähdytä.

Juicen nerokkaista teksteistä voisi valita mitä vain.   Hän on toki usein räväkkä mutta osaa herkistelläkin, vaikka Syksyn sävelessä. Viidestoista yö on rajumpi kahden viikon ryyppyputken jälkeistä mielentilaa kuvaava purkaus. Minulle ikisuosikkina on ollut hänen omaa aikaansa ja lähimenneisyyttä puntaroiva tilitys Paperitähdet. Minulla on vieläkin tallessa vinyylilevy (Tauko I), jonka päätöskappaleena se oli ja jota aikanaan tuli paljon soitettua.  Ei levy vieläkään ole puhki kulunut, mutta Juicen musiikki on saanut antaa tilaa muulle. Vaikka olenkin 70-luvulla nuoruuteni viettänyt rock-nuori, niin nyt sydäntä lähimpänä ovat vanhemmat iskelmät Olavi Virrasta lähtien, mutta hänestä hieman edempänä lisää.



Karaokebaareissa on tullut seurattua lauleskelua ja olenpa jonkin verran itsekin laulanut. Souvareiden kappaleissa sanat pääsevät esille. Tekstiä on paljon, sävelmä vie sanomaa eteenpäin.  Esimerkiksi Sielujen soitto saa monella kyyneleet vierähtämään. Siinä on omakohtaisuuden tuntua, kuolema on aidosti läsnä. Seitsemän päivää on yhtyeen kotiseudulle Lappiin sijoittuva surullinen läheisen menetyksestä kertova kaihoisa laulu. Kari Tapion tuotanto on karaokessa suosittua. Kuin lapsena ennen saattaa iäkkäämmällä kuulijalla saada silmät kostumaan hänen muistellessaan laulun mukana omaa lapsuutensa aikaa.

Mentäessä iskelmän historiaan, niin mieleen nousevat ensiksi Laila Kinnunen ja Olavi Virta. Nyt kun heitä kuuntelee, niin mieleen nousee samalla heidän oma elämänkohtalonsa. Se tuo lauluihin ja niiden sanomaan lisäpainoa. Laila Kinnusen kykenee äänen voima, siihen sisältyvä traaginen sävy ja tunnelataus ei kyllästytä. Hän pystyy välittämään kuulijalleen lauluun sisältyvän tarinan. On tilanteita, jolloin jään pitkäksi toviksi häntä kuuntelemaan. Hän on lumoava laulujen tulkki. Saman voi sanoa Olavi Virrasta. Hänen pitkään uraansa mutta samalla suhteelliseen lyhyeen elämään on mahtunut niin paljon eri vaiheita. Hänen äänensä on ollut kuuluvilla 30-luvun lopulta alkaen. Jo sotavuosien aikana hän oli tehnyt rohkeita kokeiluja. Ääni oli vielä sille ajalle tyypillinen mutta hentouteen alkoi tulla myöhemmin voimaa ja tulkinnat monipuolistuivat. Mielestäni huipputulkintansa hän teki 60-luvun alkuvuosina, kun skandaalit olivat tehneet tehtävänsä, perhe oli hajonnut, viina ja sairaudet veivät miestä jyrkkään alamäkeen. Hän on antanut esimerkiksi suomalaiselle tangolle koskettavuuden.

Tangosta puhuttaessa ei saa toki unohtaa Unto Monosta. Reijo Taipaleen tulkitsema Satumaa tuntuu jääneen suomalaisten sydämiin. Itselleni mieleen on myös Yön tummat siivet.   Se on niin ikään oiva näyte Monosen sanoittajan kyvyistä. Musiikissa sanat saavat voimansa. 

Otan tähän pari esimerkkiä Olavi Virran lauluista ja hänen omasta sävellystuotannostaan. Se on suppea, mutta ainakin minulle siinä on helmiä. Hän on tehnyt hieman myös sanoituksia. Seuraavista kolmesta esimerkistä yksi on hänen sanoittamansa. Lauluja yhdistää se, että Virta on levyttänyt ne kaksi kertaa. Toinen kerta on 60-luvulla, jolloin Virta kykeni antamaan lauluilleen hyvin traagisen ja omakohtaisen sisällön, uuden sykkeen. Elämän karuus nousee niistä pintaan. Se on klassista tulkintaa syvällä rintaäänellä, ei mitään pintahehkua. Syysillan muistoja ja Menneitä muistellessa ovat ensin ilmestyneet vuonna 1948, Punatukkaiselle tytölleni -laulun alkuversio on vuodelta 1952.

Syysillan muistoja (sanat Reijo Kaarre)

Miksei tänä iltana tähti ole syttynyt yksikään,
miks on kuin lohtuni ainut pois häipyisi pimeään.
Soi hämyssä katkera laulu, jota kärsien kuuntelen,
en sinua armas mistään tänä iltana syytä en.
Mä hämyssä kauas kuljen, yli sumuisen aavikon,
niin kuin tämäkin syksyn ilta, minun mieleni musta on.
Tänä iltana ei yksikään tähtösistä loista mua lohduttain
on turhaa kai toivoa mitään, paras uupua yöhön vain.

”Tänä iltana ei yksikään tähtösistä loista mua lohduttain, on turhaa kai toivoa mitään, paras uupua yöhön vain.” – Siinäpä suomalaista melankoliaa syvimmillään, rajua mutta aitoa ja vilpittömän tuntuista sisäistä purkausta. Sen pystyy Virta laulussaan välittämään. Toki hänen oma elämän kohtalonsa tuo tulkintaan lisää traagisuutta. Mieleen nousevat hänen elämänsä viimeiset kurjat vuodet, jolloin miehestä tehtiin lähes hylkiö.

Menneitä muistellessa (sävel ja sanat Olavi Virta)


Tässäkin laulussa Virta purkaa omaa elämäänsä. Hän vaipuu unelmiinsa ja hiljentyy yksinäisyydessä.

”Nyt seison yksin mä tähtein alla, katson taivaisiin. Kaikkialla hiljaisuus, vaivun unelmiin. Ja kaukaa tuikkivi tähti pieni, mielehen se saa. Oi jos kerran johtais tie tähtitarhain taa.”

Hieman myöhemmin hän jatkaa näin:

”Niin lyhyt aina ihmisen on mainen polku tää, vain ikuisuus on ääretön, se aina jälkeen jää. Jos voisi tietonsa kaiken antaa tähti mieleen mun, onnen saisin autuaan, rauhan kaivatun.”



Punatukkaiselle tytölleni (sanat Lauri Jauhiainen)

Vuoden 1952 verso on harmittomampi tasarytminen aikansa vakiotango, jonka syntyhistoria on toki epätavallinen (ks. wikipedia). Myöhempään vuoden 1963 versioon on tullut jo edellisten esimerkkien tapaan tragiikkaa, kun perhekin oli menetetty ja mies oli jäänyt yksin. Unelmat ovat haihtuneet Ja kaipuu menetettyyn onneen on todellista. ”Oi, jospa parempi oisi hän, kuin oisin ollut minä sulle.”  Näin laulaja huokaa muistellessaan omaa punatukkaista rakastaan, jonka hän voi kohdata enää ”laulun siivin”.  Virran tulkinta on aitoa, ei mitään sokerilla kuorrutettua rakkauden satua.

Otan vielä yhden esimerkin Virran tulkitsemista käännösiskelmistä. Se on nimeltään Yksinäisyys (Solitariness, suomal. sanat Saukki) ja kuultavissa täällä. Laulu pystyy välittämään suuren epätoivon eron jälkeen. Tällaisia tunteita välitettäessä ylilyönnin vaara on ilmeinen. Sen minäkin tunnistan mutta olen silti mieltynyt sävelmään, Virran tulkintaan ja laulun tekstiin. Iskelmässä ylilyönnitkin on sallittua.  Me tarvitsemme sitäkin kautta samaistumisen kohteita. Kari Kuuvan parodiaksi tarkoitettu B-puolilevytys Tango pelargonia on myös osaltaan esimerkkinä.

Lopuksi laitan lyhyen katsauksen muihin suosikkeihini. Edu Kettusen Retki meren rantaan koskettaa kovasti. Se on laulelmatyyppisestä musiikista jäänyt mieleen soimaan. Lasse Mårtensonin Myrskyluodon Maijassa on myös taustalla kokonainen elämäntarina. Olen tosin kuunnellut vain Jukka Virtasen suomennosta.  Valsseista Reijo Taipaleen Ruusu joka vuodesta saa sydämet hehkumaan. Nämä nousivat ensimmäisenä mieleen.

Mennään vielä todella laajaan perspektiiviin, eri englanninkieliseen tuotantoon. Nuorena Rockin hehkussa minut hiljensi Moody Blues -yhtyeen Nights in White Satin. Siitä sain varmaan erityisen kosketuksen unelmaan rakastumisesta ja rakkaudesta. Procol Harumin A Whiter Shade of Pale toi kosketuksen absurdiin sanoitukseen. Noita lauluja kuuntelen mielelläni edelleen. Uudemmista tuttavuuksista Elton Johnin esittämä Candle in the wind on kunnianosoitus Marilyn Monroelle. Hän oli suuri taiteilija, paljon enemmän kuin pelkkä mielikuvissamme jumpperiaan riisuva hempukka. Vielä haluan mainita koskettavan klassikon My Way. Sen monista versioista nimenomaan Frank Sinatran tulkinta pysähdyttää. Siinä on tilinteon tuntua.

torstai 13. helmikuuta 2020

Elämäni runoutta II: Kiinan klassinen runous


Nyt jatkan kymmenkohtaista runous-sarjaani. Venäjän lyriikasta kertyi juttua niin paljon, että esittelin sen erikseen. Toiseen osaani ajattelin tuoda loput yhdeksän, mutta ei se onnistunutkaan. Päätin esitellä suhteeni Kiinan klassiseen runouteen pitemmän kaavan mukaan. Ja tulihan tästä aika pitkä tarina.  Kuvat ovat pääosin peräisin omilta Kiinan matkoiltani.
….

Kiinnostukseni Kiinan klassiseen lyriikkaan on saanut alkusysäyksensä Pertti Niemisen suomennoksista. Vähitellen kiinnostus on laajentunut, kun kiinalainen filosofia ja maan uskonnollinen perintö on tullut tutummaksi. Runous on kannustanut tutustumaan laajemmin Kiinan kirjallisuuteen. Ajan myötä myös perinteinen musiikki on alkanut kiinnostaa, aina Peking-oopperaa myöten. Ja myös maalaustaide nousee samasta perustasta. Kaiken tuon jälkeen paluu vanhojen runojen pariin on entistä innostavampaa. Sidos on ilmeinen.


Alun alkaen tärkeintä kiinnostuksessani on ollut kiinalainen maisema ja luonto. On kotipiha ja puutarha, on virtaava joki, jonka rannalla usein jätetään ystävän kanssa jäähyväisiä. On vuoristo, jonne haetaan hiljentymään. Katse suuntautuu usein ylös taivaalle, jossa voi havaita villihanhien suuntaavan joko pohjoiseen tai sieltä pois. On erilaisia värejä, tai vain harmaata sumua. Aistimailmaa täydentää linnunlaulu, tuulen humina tai kukkien tuoksu.  Sitten runoista nousee teemoina yksinäisyys, pohjaton suru, maailman ajattomuus. On pieniä yksityiskohtia mutta katse kääntyy laajempaan horisonttiin. Mutta on sieltä löytynyt myös ihmiselämän ilon hetkiä. Silloin yleensä nautitaan viiniä ja humallutaan. Mutta tuntuu kuin siinäkin on aina mukana hieman melankolinen sävy. Vaikka ajan myötä olen kohdannut paljon myös toisenlaisia tuntoja, nuo ensivaikutelmat tuntuvat aina maisemakuvasta pilkistävän.

Kun noin 15 vuotta sitten menin ensi kerran kiinaan, kiinnostukseni kiinan kieleen ja kiinalaiseen kulttuuriin sai potkua eteenpäin. Tässä vaiheessa totean, että en varsinaisesti ole koskaan oppinut lukemaan kiinaa, kirjoitusmerkkejä olen oppinut mutta nyttemmin ne lähes unohtanut. Pinyin on ollut minun tukenani. Hankin käsiini kiinalaisia runoantologioita, joissa runojen lukemista helpotti pinyin-teksti ja joissa oli mukana englanninkieliset käännökset ja selitykset. Muutamassa kirjassa oli lisäksi cd, joka mahdollisti runojen kuuntelun. Näin avautuivat alkuperäisten runojen loppusoinnut. Etualalla oli Tang- ja Song-dynastioiden ajan runous. Vanhempaankin runouteen tutustuin mutta uudempaan vain satunnaisesti. Yksi kirja edusti Song-dynastian jälkeisiä runoilijoita, siitä en saanut mitään otetta.  Tykkäsin lukea runoja ääneen, yritin niitä myös vähän kiinan kielisestä asusta suomentaa mutta se tyrehtyi alkuunsa.

Sen muistan, että vertailin muutamaa Pertti Niemisen suomennosta alkuperäisiin ja kiinalaisten luomiin englanninnoksiin.  Silloin viimeistään. opin arvostamaan Niemisen taidokkuutta. Hän tuntuu perehtyneen runojen taustoihin. 

Kaivoin noita kirjoja aivan tämän juttuni vuoksi esille. Löysin niistä merkintöjäni. Tuolloin en välittänyt runoilijoiden nimistä. Nyt huomasin, että tutut runoilijat sieltä löytyivät - oikeastaan ne, joista kerron alempana. Hieman ristiriitaisin tuntein noita kirjoja selailin. Jälleen kerran pitkäjänteisyyteni lopahti. Runoharrastus tosin jatkoi suomennosten parissa. Noiden kiinankielisten runojen parissa kiintymykseni kiinalaiseen luontolyriikkaan syveni, osa sydäntäni sai otteen perinteisen kiinalaisen lyriikan sielunmaisemasta.

Aloin myös yhä keskittyneemmin kuunnella perinteistä kiinalaista musiikkia. Vanhat soittimet tulivat tutuiksi, kuten qin, guqin, pipa ja erityyppiset huilut (dizi, xiao, xun). Musiikin melankolia vei mukanaan samaan maailmaan kuin lyriikkakin. Kerran kävin kuuntelemassa, kun eräs guqin-mestari kertoi soittimestaan ja sen perinteestä. Sain mahdollisuuden kokeilla soitantaa, se oli yllättävän rankkaa. Myös jousisoittimiin tutustuin, olenhan teini-iässä soittanut viulua. Kerran lähes ostin kaksikielisen erhun.

Tässä yhteydessä totean, että olen toki lukenut myös uutta lyriikkaa. Se ei samalla tavalla puhuttele ja keskitynkin nyt perinteiseen runouteen. Klassisen runon perinne on jatkunut aivan viime vuosiin asti. Olihan esimerkiksi Mao Zedong erään perinteisen runotyylin arvostettu taitaja. Mainittava on sekin, että mm. mantšuhallinnon vallan alla Xing-dynastian aikana on tehty arvokasta työtä vanhan perinteen talteen saamiseksi. Toki kaunokirjallisuuden suosion kasvu varsinkin Ming-dynastian aikaan (1368-1662) toi kirjalliseen kulttuuriin muutoksen tuulia, kirjallisuudessa ns. puhekielinen tyyli pääsi vallalle.

Guilin

Vaikka alkuun en runoilijanimiin ollut kiinnittänyt erityistä huomiota, niin myöhemmin kyllä heidänkin elämänvaiheistaan aloin enemmän kiinnostua. Ketään yksittäistä runoilijaa en kuitenkaan edelleenkään halua nostaa suosikikseni. Kiinan historia ja yhteiskunnalliset rakenteet ovat saaneet runoilijoiden ja heidän tuotantonsa kautta osaltaan konkreettisempaa alustaa. Näkökulma on siis laajentunut, kiitos Niemisen ja muidenkin suomentajien runojen taustaselvityksistä.   Monenmoiset Kiinan historiaan liittyvät tarinat ja kiinalainen mytologia ovat niin ikään tulleet tätä kautta tutuiksi.

Runojen kirjoittaminen sisältyi vanhaan virkamiestutkintoon. Näin ollen vanhan Kiinan virkamiehet olivat kaikki myös runoilijoita. Monet nimekkäimmistä runoilijoista eivät kuitenkaan ole korkeissa viroissa viihtyneet. He ovat joutuneet epäsuosioon tai muuten vain viinin juonti ja vapaa elämä tai kenties erakkoelämä on kiehtonut enemmän kuin tuulinen virkamiehen ura. Ja on muutama, joka ei ole onnistunut virkatutkintoa suorittamaan. Lopulta kai verrattain harva runoilija ei ole edes pyrkinyt virkamiesuralle. Yleensä tässä yhteydessä mainitaan Li Bai (hänestä enemmän alempana). Ja luonnollisesti on myös jokunen naisrunoilija.

Yleistän hieman yksittäisen runon maailmaa. Sieltä voi erottaa näkökulman tai perspektiivin muutoksen. Kuvataan jotain lähietäisyyden ilmiötä luonnosta ja ihmiselämästä. Samaan kuvaan tuodaan laajempi perspektiivi. Katse siirtyy esimerkiksi joelle, taivaalle tai vuorelle. Yksilö aivan kuin sulautuu maisemaan ja toisaalta esimerkiksi taivaalla lentävät villihanhet tulevat osaksi ihmisen omaa lähikokemusta. Elämässä saattaa olla ristiriitaisia tunteita ja usein syvää surua mutta samalla ihminen sulautuu laajempaan kokonaisuuteen, äärimmilleen ajateltuna maailmankaikkeuteen. Suru tai muu tunne voi saada laajemmat mittasuhteet tai sitten runon luoma kuva saattaa osoittaa yksilön pienuuden. Taustalta voi löytää myös buddhalaisen ajatuksen.

Xuangshan


Kiinan uskonnollinen perinne tuo oman värinsä runoihin. Sitä on valaissut nuoremman polven kääntäjä ja buddhalaisuuden asiantuntija Tero Tähtinen. Runossa - aivan kuin kiinalaisessa maalauksessa -  on usein tyhjää tilaa. Se lienee tulee ilmi tuossa laajemmassa perspektiivissä, jossa ihmisen pienuus tavallaan korostuu.  Toinen seikka on perinteeseen erottamattomana kuuluvat viisaat ja tietäjät. Yksilö esimerkiksi nousee vuoristoon tapaamaan erakkomunkkia kysyäkseen neuvoa, mutta löytääkin vain tyhjän mökin.

Tuon esimerkin. Se on Pertti Niemisen suomentama Chia Taon runo Viesti erakolle, jota en ole tavannut.

Kysyin opetuslapselta männyn alla,/ hän vastasi: mennyt yrttejä keräämään/johonkin vuorten keskelle,/ mutta pilvien läpi en näe, minne. (Veden hohde, vuorten värit, s. 236)

Tässä on toinen esimerkki samasta teoksesta (s. 142). Kyseessä on runoilija Meng Haoranin muistolle kirjoitettu Wang Wein runo:

Vanha ystävä, en näe sinua enää./Päivästä päivään Han-joen vedet virtaavat itään/ mutta kun kyselen Hsiang-yangin vanhusta: / autiot ovat ovat Ts’ai-choun virrat ja vuoret.

Tämä tosin on luotu kuolleesta ystävästä mutta samaa perinnettä se noudattaa. Nieminen käyttää nimissä vanhaa kirjoitusasua, mikä hieman hämää. Tero Tähtiseltä löytyy sama runo ja hän puhuu ”Xiangyangin vanhuksesta” ja ”Caidzhoun vuorista ja joista”. Lisäksi Tähtisellä on kyse Jangtse-joesta.


Ennen kuin siirryn lähemmin runoesimerkkeihin ja yksittäisiin runoilijoihin, kerron hieman käyttämästäni kirjallisuudesta. Luettelo on kirjoitukseni lopussa. Kaksi keskeisintä teosta on syytä todeta tässä vaiheessa. Pertti Niemisen antologiaan Veden hohde, vuorten värit vuodelta 1988 on koottu Niemisen aikaisempia runosuomennoksia. Se sisältää myös laajan johdannon ja runojen kommenttiosion. Teos on ollut minun porttini Kiinan runouteen. Tero Tähtinen on nuoren polven suomentaja, jonka luontorunouden antologiaan Hiljaiset vuoret, kirkas kuu vuodelta 2016 olen perehtynyt vasta hiljattain.



Kuten yllä jo totesin, nimiin en ole paljoa tuijottanut, paremminkin tietyt ajanjaksot ovat kiinnostaneet. Aivan vanhimmat eli Laulujen kirjan runot eivät ole niitä, joihin ensimmäiseksi tartun. Sieltä kuitenkin löytyy vankkaa pohjavirettä. Vanhimpien runojen luontokuvaus ja yksinäisyyden tunnot saavat mielen herkistymään. Ajanlaskumme alkuvuosiin siirryttäessä kiinnostus nousee. Jo 200-400-luvuilla on vastaan tullut helmiä. Taitaa mennä toistoksi, kun totean Tang-dynastian kausi 618-907 on runouden kulta-aikaa, ja oikeastaan se on jatkunut siitä muutaman vuosisadan eteenpäin.

Vanhin runoteos on konfutselaiseen kaanoniin kuuluva Shih ching (shijing) eli Laulujen kirja . Laulut ovat syntyneet vuosina 1100-700 eKr. Toivo Koskikallion luoma Kalevala-mittaa jäljittelevä suomennoskokoelma on minulle varsin outo ja jopa kiinalaisuudesta vieraannuttava lukukokemus. Onneksi myös Pertti Nieminen on luonut teoksesta oman kokoelmansa. Sieltä löytyy ihastuttavaa rakkauslyriikkaa sekä mm. legendoja ja riittilauluja. Tuon ajan runoilijat olivat vielä anonyymejä. Ensimmäinen varsinainen suuri runoilijanimi liittyy Zhou-dynastian Taistelevien läänivaltioiden aikaan 475-221 eKr. Hän on Qu Yuan. Hän syntyi erään arvion mukaan 343 ja kuoli wikipedia mukaan 278 eKr. Hänen lyriikkaansa en ole ainakaan tietääkseni tutustunut. Kiinnostavinta tässä yhteydessä hänen elämäänsä ja kuolemaansa liittyvät myytit. Hän kuului Chun hallitsijasukuun ja joutui lopulta poliittisten mielipiteittensä vuoksi karkotukseen Jangtse-joen pohjoispuolelle. Hänen kerrotaan hukuttautuneen tuohon jokeen. Hänen ruumiinsa etsimisestä on saanut alkunsa ns. lohikäärmeveneiden juhla, joka nykyisin on Kiinan kansallinen juhlapäivä. Päivää vietetään kuukalenterin viidennen kuun viidentenä päivänä. Meidän kalenterimme mukaan se on yleensä kesäkuussa. Tuolloin järjestetään lohikäärmevenekilpa-ajot ja syödään erityistä pyramidinmotoista zongzi-riisikakkua. Lohikäärmeveneet kuvastavat yritystä pelastaa runoilija ja noiden kakkujen avulla yritetään saada kaloja jättämään runoilijan ruumis rauhaan. Minulle tuo tarina kertoo ainakin sen, kuinka tärkeä asema runoilijoilla on ollut Kiinassa jo vanhastaan.

Qu Yuan on yksi Chu ci -kokoelman eli Chun laulujen kirjoittaja. Ne on kirjoitettu noin 500 vuoden aikana ajanlaskumme taittuessa alkuun. Ne on luotu etelässä ja Pertti Seppälän mukaan (Kiinan kulttuuri -teoksessa) ne edustavat Laulujen kirjaan verrattuna romanttisempaa perinnettä. Siellä on šamanistisia sävyjä ja myös jatkuva sodankäynti on jättänyt niihin leimansa. Laulujen kirjaan on heijastunut optimismi ja kukoistava valtakunta, Chun lauluissa on jo epätoivoa, yhteys hallitsijaan on poikki. Seppälää lainaten siellä on kuultavissa ”virasta erotetun ihmisen uhmakas ääni”. Noita virasta erotettujen elämäntuntoja saamme lukea enemmän myöhempien vuosisatojen runoista.

 Meidän ajanlaskumme aikana ensimmäinen keskeinen ja minunkin tuntema runoilijanimi on Tao Yüan-Ming (Yuanming, myös Tao Qian; v.365-427). Hänen lyriikkansa on tullut tutuksi paitsi Pertti Niemisen kokoelmista, myös Tero Tähtiseltä. Niemisen suomentamat Palaan asumaan maaseudulle ja yksi osa runosarjasta Viiniä juodessa löytyvät myös Tähtisen luontoruno-kokoelmasta Hiljaiset vuoret, kirkas kuu (s. 48-51). Edellisen otsikkona Tähtisellä on iskevämpi Palaan peltojen keskelle. Hän on selvittänyt kiinnostavasti käännöstensä taustoja ja sanavalintoja. En ala Niemisen ja Tähtisen tuotoksia nyt tarkemmin arvioida, siihen eivät taitonikaan taida riittää. Kiva niitä on kuitenkin verrata. Se paljastaa taas kerran hieman myös sen, millaista salapoliisintyötä klassisen kiinalaisen runouden lukeminen on. Totean sen verran, että Tähtisen etuna on vahvempi kielellinen perusta ja nykyajassa mitaten tuoreempi tulkinta, Niemisen suomennoksista puolestaan aistin runoilijan äänen. Tao Yüan-Mingin lyriikasta aistii runoilijan herkän luontosuhteen. Myös yksinäisyyden ja vaatimattoman elämäntavan tunnot nousevat sieltä pintaan.

Meng Haoranin nimi (689 -740) tulee vastaan muutamassa runossa. Hän on ollut monelle esikuvana. Toistaiseksi hänen lyriikkansa on jäänyt minulla vähälle huomiolle. Hän on luonut ns. vuoristorunoutta. Nyt vanhoja kirjasia selatessani huomasin, että olen aikoinani siihen tutustunut englanniksi.  Samaa voin sanoa Wang Weistä (701-761). Oikeastaan häntä olen yrittänyt ymmärtää myös kiinaksi. Eräitten vanhojen merkintöjeni perusteella olen joskus ponnistellut ahkerasti parin Wang Wein runon parissa mutta ei siitä kuitenkaan ole paljoa mieleen jäänyt. Toistaiseksi tuntemukseni hänen lyriikasta on vähäistä mutta uskon sen korjaantuvan.

Pertti Seppälä on suomentanut laajalti Wang Wein runoutta ja kertonut hänen elämänvaiheistaan. Wang Wei oli myös maisemamaalari ja pipan soittaja. Hän oli sekä virkamies että erakkomunkki. Hän pyrki työuransa lomassa viettämään mahdollisimman paljon aikaansa vuorilla yksinkertaista elämäntapaa noudattaen. Seppälän mukaan hän oli tavallaan osa-aikainen erakko. Vaimonsa kuoltua hän ei mennyt uusiin naimisiin ja keskittyi buddhalaisuuteen. Seppälä on käsitellyt mm. radiossa laajemminkin erakkomunkkien elämää. Ja olenpa käynyt häntä kuuntelemassa myös yleisöluennolla.




Vuosina 701-762 elänyt Li Bai (Li Po, Li Bo) on kai kansainvälisesti tunnetuin vanhan Kiinan runoilija.   Häntä on käännetty monille eri kielille ja Pertti Niemisen esittelytekstin mukaan hänestä on julkaistu Euroopassa elämäkertoja.  Tuon voin vahvistaa, sillä olen hankkinut hänestä tehdyn venäjänkielisen elämäkerran. Kiinnostava se toki oli, mutta en kyllä saanut sitä luettua loppuun saakka. Hänen elämänvaiheittensa yksityiskohtainen selvittely alkoi vähitellen uuvuttaa eikä runojen venäjännösten analyysikaan minulle mitään antanut. Kiinalaiset mainitsevat hänet muiden aikansa merkittävien runoilijoiden rinnalla mutta eivät aseta häntä länsimaiden tapaan muiden yläpuolelle.

Li Bai on lukemani perusteella jonkinlainen runon luonnonlapsi. On niitä, jotka hioivat tarkkaan tyyliään, mutta Li Bailta kaikki kävi luonnostaan, kun vain mielikuvitus pääsi lentoon.  Hän tuntuu olleen aikansa romanttinen boheemihahmo, niin ainakin länsimaiset lukijat ovat Niemisen mukaan hänet kokeneet. Kiinalaisia tuntuu kai häiritsevän hänen moraalinsa. Nieminenkin vahvistaa, että hän oli juoppo ja irstailija (”kenties murhamieskin”, hän toteaa). Hän kuitenkin heti lisää, että hän oli ennen kaikkea runoilija. Noita puolia kiinalaisten on ollut vaikea pitää erillään.

Hän lähti parikymppisenä kotoaan eikä palannut sinne takaisin. Hän oli aikansa seikkailija ja jopa renttu mutta hän eli myös jonkin aikaa erakkona. Hän on tunnetuista runoilijanimistä ainoa, joka ei ole yrittänytkään suorittaa virkatutkintoa. Hän tosin tuli valituksi virkaan kulttuurialan Hanlin akatemiassa mutta akateemikon ura loppui lyhyeen, koska hänen vapaa käytöksensä ja juopottelunsa herätti siinä määrin pahennusta. Li Bain runoutta sisältyy myös Tero Tähtisen kokoelmaan. Hän toteaa Li Bai olleen räiskyvä persoonallisuus, jonka värikäs ja suggestiivinen runous puhuttelee edelleen. Hänen kuolemaansa liittyy romanttisväritteinen legenda. Hän hukkui yrittäessään humalassa syleillä Kuun kuvajaista Jangtse-joen pinnalta.

Li Bai

Itse olen Li Bain luontolyriikkaan ihastunut mutta en sen enemmän kuin monen muunkaan. Hänen elämäntarinansa alkoi kiinnostaa ja siitä se lähti.  Kun jokin aika sitten sain käsiini Tähtisen antologian, niin kiinnostus alkoi taas elpyä. Se johtuu lähinnä siitä, että Tähtisen ja Niemisen suomennoksista löytyy muutama sama runo. Lisäksi Tähtinen on valinnut kokoelmaansa muutaman hienon pienimuotoisen tunnelmakuvan. Varsinkin Suru jadeportailla (s. 93) saa hiljentymään:

Jadeportaille on tiivistynyt hohtavaa kastetta,/ joka päättymättömän yön aikana kastelee sukkani./ Lasken ohuen kristalliverhon alas/ ja tuijotan sen lävitse syksyn kuuta.

Kommentissaan Tähtinen selventää, miltä kristalliverho on saattanut näyttää. Viimeisen säkeen pitäisi viitata sekä kuunvaloon että runossa näkymättömään palatsin naiseen. Runoilija ajattelee noita molempia ja suomentaja on ollut ratkaisemattoman ongelman edessä.

Tarkastelen Niemisen ja Tähtisen kokoelmien neljää yhteistä runoa. Keskustelua vuoristossa (s. 175) on Niemisen mukaan itse asiassa Tuomas Anhavan alkuperäinen käännös. Tähtisellä otsikkona on Keskustelu vuorella (s. 79). Runossa on neljä säettä, jossa kertoja-minä seuraa hiljaa kuinka persikankukka ui virran mukana kadoten näkyvistä. Viimeinen säe vie ajatukset äärettömyyteen: ”On toinen taivas ja maa, joka ei ole ihmisten ilmoilla. Tähtisen suomennoksessa runollinen ilmaus on kielikuvaltaan hieman arkisempi. Kun Niemisellä (Anhavalla) noustaan korkealentoisiin sfääreihin, niin Tähtinen puhuu ”taivaan ja maan” sijaan lakonisesti vain ”toisesta todellisuudesta”. Samanlaista painotusta on verrattaessa ilmauksia ”sydämeni rauhassa” ja ”mieleni on tyyni”. Itse ajattelen myös sitä, olisiko tuossa korkealentoisuudessa kuitenkin enemmän Anhavan vaikutusta.

Seuraava runo on Istun yksikseni Jingting-vuorella (Niemisellä Ching-tingin vuorella). Siinä runoilija-minä ja vuori katselevat toisiaan. Tähtisen suomennoksessa on mielestäni aika keskeinen loppusäe, joka Niemiseltä puuttuu: ”kunnes vain vuori on jäljellä”.  Tähtisen suomennoksessa siis runoilija tavallaan lakkaa olemasta, tai ehkä vain sulautuu maisemaan. Tuo kohta tekisi mieleni selventää suomentajalta, jos se olisi mahdollista. Jingting-vuorta kutsutaan runouden vuoreksi. Tuosta linkistä avautui tällainen kuva. Nyt vasta tajusin, että olohuoneeni seinällä on sitä paljon muistuttava vuoristomaisema. Ilmankos sitä joskus unohdun tuijottamaan.

Jäähyväiset Meng Haoranille keltaisen kurjen tornin luona on seuraava runo, nelisäkeinen. Tuo otsikko on Tähtiseltä (s. 85), Niemisen versiossa (s. 166) se hieman poikkeaa. Meng Haoranin olen jo yllä maininnut. Hänen lyriikkaansa löytyy niin Niemisen kuin myös Tähtisen kääntäminä. Hän on ollut Li Bain ja Wang Wein arvostettu ystävä ja esikuva.

Keltaisen kurjen torni on Jangtse-joen varrelle rakennettu rakennus, johon liittyy paljon legendoja. Sen sijaintipaikalla on yhteys näiden päivien hyvin surulliseen tapahtumaan. Sen nykyversio sijaitsee Wuhanissa, jossa parhaillaan taistellaan urheasti tai kenties myös epätoivoisesti korona-viruksen leviämistä vastaan. Näin olen onnistunut saamaan liitetyksi meidän päiviemme järkyttävän tragedian tällaiseen ajattomaan aiheeseen.  Torni on monta kertaa hajonnut mutta se on aina rakennettu uudelleen. Nykyisin se on suurkaupungin yksi tärkeä nähtävyys.

Niemisen suomennos on hieman tiiviimpi ja sulavampi. Hän toteaa kolmannessa säkeessä, kuinka ”Yksinäinen purje häipyy: varjo tyhjään, jadenvihreään.” Tähtinen on koruttomampi: ”Yksinäisen pursi katoaa hitaasti sinen sekaan.” Tuohon ”jadenvihreään” kiinnitin ensiksi huomioni.  Käännöseroja en havaitse, vaikka Nieminen jättääkin  Yangdzoun mainitsematta. Loppusäkeessä voi taas havaita Niemisen runoilijan taidot: ”Vain Jangtsen näen, taivaanrantaa kohti virtaavan.”

Sitten on vielä runo Ystävää saattamassa (Nieminen s. 160, Tähtinen s. 97). Verrattaessa on kiva huomata, kuinka samasta runosta saa niin erilaiset versiot, löytämättä ristiriitaisuuksia. Tästä runosta pidän erityisesti, tällä kertaa ehkä enemmän Tähtisen versiosta.

Seuraava Tang-kauden runoilijanimi on Po Chü-i (772-846). Pyrin nyt käyttämään hänen nimestään nykyisin vallitsevaa kirjoitusasua Bai Juyi. Hänen runojaan olen lukenut Pertti Niemisen kokoelmasta Korotan ääneni ja laulan. Minulla on vuonna 2015 julkaistu painos, jonka olen jostakin alennusmyynnistä ostanut viidellä eurolla. Runoilijan esikuvana on ollut yllä mainittu Tao Yanming. Hänellä on kyllä myös protestirunoja mutta minut herkistää hänen kosketuksensa luontoon. Kokoelma saa alkunsa näin:

”Kukka. Ei kukkaa./ Usvaa – eikä usvaa./ Yösydännä tulee,/ aamun sarastaessa lähtee,/ tulee niin kuin keväinen uni,/ viipyy vain hetken, hetken,/ menee niin kuin aamun pilvi, etsimättömiin.”

Tuossa tunnelmassa on juuri sitä, mikä saa minut palaamaan kiinalaisen lyriikan pariin. Runon on suomentanut myös Tähtinen (s. 135), mutta se ei minua sytytä. Bai Juyi kirjoitti suomentajien mukaan helppotajuisesti ja runot ovat myös sujuvasti kääntyviä. Tähtisen mukaan niissä on ”koreilematon olemus”. Hän mainitsee myös hänen buddhalaisuutensa. Bai Juyi vietti elämänsä viimeiset vuodet Xiangshan-temppelissä Unescon maailmanperintökohteena olevien Longmenin luolien lähistöllä.

Bai Juyilla on kaksi Niemisen suomentamaa pitempää runoa, joiden vuoksi olen oikeastaan hänet tähän kirjoitukseeni valinnut. Ne ovat Laulu luutusta ja Laulu loputtomasta murheesta. Luuttu viittaa kiinalaiseen luuttua muistuttavaan pipa-soittimeen. Kuuntelen paljon perinteistä kiinalaista musiikkia ja siksikin tuo runo vetää minua puoleensa. Se kertoo tapauksesta, kun runoilija saattaessaan eron hetkellä haikeana vierastaan kuulee kaukaa pipan säveliä. He yrittävät yrittämistään saada soittajaa heidän luokseen soittamaan.  Se lopulta onnistuu mutta  - kiinalaisen lyriikan numeromystisiä ilmaisukeinoja käyttäen - vasta ”tuhannen pyynnön, kymmenentuhannen kutsun jälkeen”. Soittajana on nainen, joka peittää soittimellaan puolet kasvoistaan. Runossa kuullaan sykähdyttävä kuvaus soitosta ja soittimen kieliä hivelevien sormien herkkyydestä:

                             ”Paksut kielet humisivat kuin kärsimätön sade, ohuet kuiskailivat salaa.”
                             ”…sävelet kietoutuivat toisiinsa, isot ja pienet helmet putoilivat jademaljaan.”

Sitten soittoa verrataan kuhankeittäjän laulun solinaksi. Kuvataan kuinka  ”lähteen vesi syöksyy kosken tummaan nieluun” Välillä ”tumma suru verhoaa sävelet”. Ja lopussa ollaan taistelun melskeessä ratsumiehineen ja tikarien kalskahteluineen. Viimeinen sointu on kuvattu voimallisesti vertauksella ”kuin silkki olisi revennyt”.

Tuon jälkeen soittaja kertoo runossa elämäntarinansa. Se on loistoa, mainetta, riemua, sotaa, katkeruutta, itkua, vanhenemista. Kertomus saa myös runoilijan purkautumaan omasta elämästään. Nainen soittaa vielä, nyt ”entistä kiihkeämmin, tuskaisesti”. Se saa kuulijat purkautumaan itkuun. Loppusäkeissä Bai Juyi viitannee itseensä: ”Ja kiihkeimmin itki Chiu-chiangin virkamies, itki sinisen viittansa märäksi.” Runoon liittyvä kuva löytyy täältä.

Runon Laulu loputtomasta murheesta taustalla on tarina Tang-dynastian keisarin Xuanzongin lempivaimosta Yang Kui-feista (Yang Guifei). Hänet on ”kanonisoitu” yhdeksi neljästä kiinalaisesta kaunottaresta.  Se on koskettava tarina syvästä rakkaudesta ja lopulta itsemurhaan pakotetusta kauniista naisesta. Lopussa Xuanzong yrittää epätoivoisena tavoittaa rakkaansa henkeä vainajien asuinsijoilta. Tuon laajan runon Nieminen suomensi vuonna 1990, kun Helsingissä vieraili kiinalainen kun-oopperaseurue. Se esitti tuohon tarinaan pohjautuvan näytelmän.



Kirjoitukseni viimeinen merkittävä runoilija on Su Shi, joka on käyttänyt myös nimeä Su Dongpo (1037-1101). Hän on Tähtisen suosikkeja mutta häneltä myös Pertti Nieminen on julkaissut kaksi kokoelmaa (Sateen jälkeen ja Tuhkapensas ja krysanteemi). Mielestäni Sateen jälkeen on todella hieno eheä kokoelma. Se on laulurunoutta ja runot todellakin tuntuvat soivan kirkkaana. Kokoelman yhteydessä Nieminen käyttää runoilijasta vanhaa kirjoitustapaa.  Su Dongpo oli aikansa yleisnero. Hän oli paitsi tuottelias runoilija,  myös kalligrafi ja taidemaalari. Hän oli yllä mainitun Tao Yüan-Mingin suuri ihailija.

Yksi laaja runosarja ansaitsee erityismaininnan. Se liittyy kuuluisaan Punaiseen kallioon (engl. Red Cliff), jonka luona käytiin Kolmen kuningaskunnan perustamiseen johtanut taistelu vuonna 209 (Punaisen kukkulan taistelu).  Su Dongpo teki matkan noille taistelupaikoille. Hän kirjoitti matkastaan kaksi kirjoitusta (s. 344-348). Nieminen tosin lisää, että tosi asiassa oikea taistelupaikka oli kymmeniä kilometrejä idempänä. Se ei kuitenkaan himmennä Su Dongpon suoritusta. Hänellä on myös laulullinen runo Mietteitä Punaisella kalliolla (s. 343). Itse olen lukenut tuosta taistelusta ja nähnyt mm. siitä tehdyn varsin kuvauksellisen ja näyttävän mutta lopulta hengettömän nykyelokuvan (Red Cliff). Wikipedian mukaan se on Aasian elokuvahistorian kallein tuotanto. Olen tainnut nähdä tuosta taistelusta myös perinteisen Peking-oopperan.


Su Dongpon runojen aiheina on traagisia tarinoita. Yksi niistä on tarina naisesta nimeltä Panpan. Se liittyy mystiseen pääskytorniin. Panpanista tuli pääministeri Changin vaimo. Tämän kuoltua hän vietti loppuelämänsä – lähes kaksikymmentä vuotta – puolisoaan surren yksin pääskytornissa. Runoilija harhailee ympäristössä, kiertelee puutarhan polkuja ja löytää vain hiljaisuuden:

Me tuijotamme menneisyyteen,/  suremme tulevaa aikaa/ ja vertaamme niitä keskenään./ Keltainen torni hohtaa yössä…   (s. 336-337)

Su Dongpon runoista löytyy koskettavia havaintoja. Laulu pajunkukasta (s. 338-339) Päättyy seuraaviin pysähdyttäviin säkeisiin:

”Katso tarkkaan jälkiä maassa:
eivät ne ole pajunkukkia,
eron kyynelten jäljet.”

Kokoelma Sateen jälkeen tuo monta upeaa lukuhetkeä. Aina kyse ei ole pelkästä romanttisesta kaipuusta.   Runo Avuttomasti humalassa (s. 61) päättyy seuraaviin säkeisiin:

”…Kun heräsin, en löytänyt sanoja.
Tämä elämä on kuin levoton pyörretuuli;
milloin sekin pysähtyy?
Koti lounaassa;
kauan sitten minut sieltä tempaistiin
ja tyrkättiin kaakkoon.”

Sävelmään Bodhisattva-muukalaiset (s. 57) runoilija on luonut seuraavat säkeet:

Tuuli pyörii, henget ratsastavat,/ pilvet avaavat ovensa./ Myöhäinen yö: kuunsirppi laskee,/ linnunrata kiertyy./ Säpsähdän unessa./ Aamulla kuuluu räystäältä/ sateen ropina./

Tapaamme huolia vailla;/ jo kauan olemme jakaneet/ vanhojen päiviemme arkihuolet./ Kaiken jälkeen/ en kaipaa ihmisten maailmaan,/ihmisten maailmassa/ päivä on kuin vuosi.

Liitän kirjoitukseeni vielä muutaman lainauksen Niemisen antologiasta. Ne kertovat runouden kielikuvien monipuolisuudesta. Kaikki liittyvät Tang-kauteen.

”…yhden kenraalin maine perustuu/ kymmenentuhannen miehen kuivuneisiin luihin.” Tsao Sung (s. 267).

Eteläisen Tang-kauden viimeinen kuningas Li Yü purkaa tuskaansa vaimonsa kuoleman jälkeen (s. 275):

”Krysanteemi avautuu,/krysanteemi painuu umpeen,/ pohjolan villihanhet lentävät korkealla./ armaani vain ei palaa./ Oviverholla liikkuvat yksin tuuli ja kuu.”

Runon tyypillisyyttä edustaa nuo villihanhet, jotka kertovat vuodenajan vaihdosta.

Seuraavat kaksi runoa tuovat naisnäkökulmaa. Ensimmäisen otsikkona on ”Kaipaan rakasta miestäni” (s. 269). Siinä taitaa kuitenkin olla sarkasmia. Kirjoittaja on Ko Ya-er, josta ei paljoa tiedetä.


Takkuisten hiusten solkina takiaisia. Harvinaistako?/ Puuvillahame on sama, joka ylläni menin naimisiin./ Seesaminsiemenet pitäisi kylvää; ei ole kylväjää./Hänen pitäisi olla kotona jo, mutta ei häntä vain näy.

”Syksyn neito” Tu Ch’iu-niang joutui puolestaan 15-vuotiaana erään keisarin hovissa toimineen jalkavaimoksi. Nelisäkeisen runon otsikkona on Kullalla kirjailtu puku (s. 237).

Rohkaise mielesi: älä sääli kultalankaista pukuasi,/ tartu kiinni nuoruutesi vuosiin!/ Auetessaan kukka on kaunein – poimi se silloin!/ älä odota kunnes oksat on poimittu tyhjiin.


Yao Danin kirjoittamasta Kiinan kirjallisuuden historiateoksesta

Loppuhypähdys

Loikataan lopuksi nykyaikaan ja hylätään perinteisen runouden kaavamaisuus. Tämän esimerkin myötä haluan ensiksikin kertoa, kuinka runous elää edelleen kiinalaisten mielissä. Toiseksi esimerkki kertoo kuinka eräs kiinan kielen erityisseikka voi tuoda runoonkin uuden yllättävän merkitystason. Kunhan sen vain pystyy oivaltamaan.

Kiina on ns. toonikieli. Se mitä toonia puhuttaessa käytetään, vaikuttaa olennaisesti sanan merkitykseen.  Esimerkiksi ”ma” voi tarkoittaa äitiä, hamppua tai hevosta. Kirjoitusmerkki on jokaisessa tapauksessa eri. Sanan merkitykseen siis vaikuttaa se, äännetäänkö vokaali tasaisena korkeana, nousevana, laskevana tai sitten äänne ”koukaistaan” alas ja heti sitten ylös. Noista tooneista riippuen sanan merkitys voi muuttua. Tooni on erotettava intonaatiosta, joka koskee lausetasoa. Runossa toonin ilmaiseminen voi olla joskus vaikeaa. Vielä vaikeampaa se on laulussa. Tuolloin on luotettava kontekstiin.

Rauno Sainio on suomentanut nuoren kirjailijan Han Hanin romaanin Kolme porttia. Alkuteos on ilmestynyt vuonna 2000, suomennos vuonna 2014 (Basam Books). Kyse on kulttimaineen saaneesta nuorisoromaanista, jonka Han Han taisi tuoda nettiin pienissä osissa ennen kuin teos julkaistiin kokonaisena. Romaanissa on oiva esimerkki siitä, miten tooneilla voi kiinan kielessä taitavasti jippoilla.   Suomentaja Rauno Sainio on selvinnyt haasteellisesta tilanteesta hienosti. 

Kolme nuorta menee halpaan ruokalaan syömään ja havaitsevat pöytään kirjoitetun runon. Yksi nuori lukee sen kirjoitusasun mukaan.  Pöytään on kirjoitettu seuraava teksti:

Lepäävä kevät

Lepäävä luumu ja tuoksuva kukka
lepään keskipäivää maalaten
kalat suutelevat lepäävän kiven vettä
lepäävä kivi vastaa kevään vehreydellä.

Koska nuoret harrastavat runoja ja varsinkin kun yksi heistä haluaa tehdä ryhmän tyttöön vaikutuksen, hän alkaa välittömästi tehdä hieman näsäviisaasti sen sävelrytmistä ja sanavalinnoista analyysia. Sitten he lukevat runoa ääneen etsien oikeaa lausuntatapaa. Kas kummaa, kolmikon tyttö oivaltaa pian runoon liittyvän jujun ja purskahtaa punastuen nauruun. Pian sen huomaavat toisetkin. Runon voi lausua toisinkin, vastoin kirjoitusasun määräämää ääntämystä, jolloin se saa aivan eri merkityksen. Kyse on siis tooneista. Säkeet muuttuvatkin yhtäkkiä tuntemattomaksi jääneen pöytäkirjoittajan itseruoskinnaksi:

Olen typerys

En ole alkuunkaan sivistynyt
osaan ainoastaan viljellä maata
haluat tietää kuka minä olen
minä olen iso, typerä aasi.



KIRJALLISUUTTA

Nieminen Pertti: Veden hohde, vuorten värit. Kiinan runoutta. Otava 1988.
Hiljaiset vuoret, kirkas kuu. Klassista kiinalaista luontorunoutta. Toimittanut ja suomentanut Tero Tähtinen Savukeidas 2016.
Nieminen Pertti: Sateen jälkeen. Su Tung-p’on laulurunoutta. Otava 1998.
Nieminen Pertti: Kuin lennossa, kuin siivillä. Runoja Shih chingin vanhimmista luvuista. Otava 1996.
Nieminen Pertti: Sydämeni ei ole peili. Kuo feng – runoja Kiinan klassisesta laulujen kirjasta. Otava 1995.
Po Chü-i: Korotan ääneni ja laulan. Suomentanut Pertti Nieminen. Basam Books 2015.
Huotari, Tauno-Olavi – Pertti Seppälä: Kiinan kulttuuri. Neljäs painos. Otava 2002.
Wang Wei: Vuorten sini. Suomentanut Pertti Seppälä. Basam Books 2015.
Yao Dan: Chinese literature. China Intercontinental Press 2010.

Lisäksi olen tutustunut mm. Toivo Koskikallion suomennokseen Laulujen kirjasta.  Kiinassa julkaistuja antologioita en ole tähän listannut.