sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Kun elettiin islamin kulta-aikaa…

Mennään tuhannen vuoden taakse Lähi-itään, jossa oli alettu täyttää syntynyttä valtatyhjiötä ja sen myötä myös arabiankielinen kulttuuri alkoi kukoistaa. Valtakuntaan rakennettiin uusi pääkaupunki Bagdad, joka nousi nopeasti maailman keskukseksi. Mutta sodan, uuden sivistyksen ja islamin laajenemisen ohessa tuohon aikaan kuului myös herkuttelua ja hekumaa. Valtataistelujen keskellä oli yltäkylläisyydessä eläviä äkkirikastuneita virkamiehiä ja oli myös köyhiä, jotka halusivat päästä kuokkavieraiksi heidän herkkupöytiinsä. Ja oli myös sunneja ja šiioja, uskonnollista kahtiajakoa. Salamurhat loivat ympäristöön pelkoa ja kauhua.



Ylen Elävästä arkistosta löytyy tuohon aikaan liittyvä värikäs ja piristävä radioesitelmä vuodelta 1971: Itämailla poltettiin hasista ja mässäiltiin. Siinä Helsingin yliopiston assyrologian ja seemiläisen filologian professori Armas Salonen kertoo muinaisista nautintoaineiden väärinkäyttäjistä, herkkusuista ja salamurhaajista.  Mielestäni se on kiinnostava vertailukohta meidän aikaamme, vaikka kaukana maailman nykymenosta ollaankin.  

Kirjoitukseni pohjautuu tuohon professori Salosen esitelmään. Olen kuitenkin halunnut laajentaa näkökulmaa kuvaamalla tuota aikaa laajemmassa kontekstissa. Noiden aikojen sotahistorian valossa Salosen esitelmän asiat tuntuvat romantiikalta mutta elämässä on aina monta puolta. Yhtäältä nykyisen tiedonsaannin ansiosta ajasta on helppo löytää erilaisia valloitushistorioita. Toisaalta jos keskittyy vaan siihen, jää kulttuurin moninaisuus syrjään. Yhtä kaikki, ollaan samassa maailmassa, jossa tiede edistyi harppauksin ja syntyi mm. Tuhannen ja yhden yön tarinat.

Armas Salonen johdattaa radiokuuntelijat noilta ajoilta peräisin olevalla runokatkelmalla: ”Mä kainalossa koraani ja kannu toisen alla/vaellan tiellä kaidalla ja tiellä lavealla/ en ole pahin pakana, en parhain musulmaani...” Sillä vihjataan, että vaikka alkoholi oli koraanissa kielletty, sijaa nautinnoille löytyi.

Salonen ei kuitenkaan kuvaa tuota aikaa islamin tai muhamettilaisuuden aikana, vaan Persian kulttuurin kulta-aikana, vaikka Persiassa valtaa pitänyt sassanidien dynastia oli kaatunut arabimuslimien hyökkäykseen jo 640-luvulla. Salonen sanoo kertovansa seldžukkisulttaanien ajasta, joka käsittää kutakuinkin vuodet 1040 – 1187. Tuolloin Keski-Aasiasta tulleet turkkilaisperäiset seldžukit pitivät valtakuntaa enemmän tai vähemmän käsissään. Islamiin he olivat kääntyneet vuonna 960 ja olivat sunneja.

Salonen on kuitenkin tavallaan oikeassa. Ei tuolloin ollut käsitettä ”islamilainen kulttuuri” edes olemassa siinä tapaa, kuin se on ehkä nyt. Islamin kulta-aika käsitetään nykyisin alkaneen 750-luvulta, kun abbasidit nousivat Lähi-idässä valtaan. Sen katsotaan päättyneen vuonna 1258, kun mongolit tuhosivat pääkaupunki Bagdadin. Mongolit tuhosivat hyökätessään kaiken sen arvokkaan, mitä siihen mennessä oli luotu. Sekä abbasidit että seldžukit olivat kuitenkin tuon kulta-ajan luoneet. Ja he olivat paljolti persialaisen sivistyksen perillisiä. Uutta valtakuntaa ja sen hallintoa rakentaessaan he toteuttivat omaksumiaan periaatteita. Kun valtakunnassa alettiin laajasti kääntää arabiaksi hellenistisen sivistyksen perusteoksia, tuolloin seurattiin Persiassa omaksuttua mallia. Nyt kohdekielenä oli vain arabia.

Euroopasta poiketen tiede ei ollut tuolloin kovin sidoksissa uskontoon. Lisäksi hallinnon rakenne oli Persiaa mukaillen suhteellisen suvaitsevainen. Abbasidi-valtakunnan hallintoon muodostui millet-järjestelmä. Sen taustana oli persialaisperäinen käytäntö kohdella eri ihmisryhmiä heidän omien sääntöjensä mukaan. Sallittiin siis laaja autonomia, eri uskontoja kunnioitettiin, tiedettä ja sivistystä ei rajoitettu. (Korpela 2015, s. 185 - 186.)

Itse asiassa seldžukkien valloittaessa abbasidi-valtakunnan ei muodollinen valta vaihtunut. Entinen kalifi jäi edelleen paikalleen, tosin todellisen valtansa menettäneenä.  Valtakunta jatkoi elämäänsä. Seldžukit aloittivat oman retkensä valloittamalla ensin Pohjois-Persian. Sitten valloitukset laajenivat ja vuonna 1055 he marssivat jo Bagdadiin, jossa kalifi antoi seldžukkien johtajalle Tughril Begille arvonimen ”Idän kuningas”. Edessä oli vielä mm. valloitusmatka Vähä-Aasiaan, nykyisen Turkin alueelle. 

Vallanvaihto oli mutkaton ja tuntuu lähes huomaamattomalta. Itse asiassa turkkilaiset olivat alkaneet saada abbasidien valtakunnassa sijaa jo 800-luvulla, kun keskusvalta alkoi hajota pieniin valta-alueisiin. Niissä valtaa pitivät mutagallibit, joiden etninen, kielellinen ja uskonnollinen tausta oli kirjava. Tuolloin turkkilaisten määrä hallinnossa lisääntyi. (Korpela 2015, 186.) Voi kärjistetysti todeta, että ”omat miehet” olivat päässeet jo soluttautumaan valtakunnan hallintoon.   

Tietoni ovat hatarat, mutta rohkenen päätellä, että persialainen kulttuuri oli vastavoima ahdasmielisemmälle muslimikulttuurille (ks. esimerkiksi täältä ja täältä). Abbasidi-valtakunnan omana kulta-aikana juuri islam myötävaikutti idässä persialaisen ja kreikkalaisen kulttuurin leviämiseen. Islamista tuli tehokas kulttuuri- ja talousverkosto, jota sitoivat yhteen arabian kieli ja pyhiinvaellukset Mekkaan. Arabian kielestä tuli abbasidien työn ansiosta kulttuurin suurkieli. Niin ollen islamin verkosto kehittyi nopeasti.

Kaiken lisäksi abbasidien hallitessa kääntyminen islamiin oli tehty varsin mutkattomaksi. Edelliset vallanpitäjät yrittivät sitä hillitä, koska he olivat asettaneet vierasuskoisille lisäveron. Abbasidit eivät jumiutuneet tällaiseen.

Tässä yhteydessä voi todeta vielä senkin, että tuolloin ei ollut olemassa nykyisen kaltaisia kansallisvaltioita.  Jostakin olen lukenut, että esimerkiksi Persiassa kesti vuosisatoja ennen kuin tavallinen kansa edes huomasi entisen vallan romahtaneen ja uuden vieraan dynastian ottaneen valtakunnan haltuunsa.

Jukka Korpela kuvaa islamilaisen maailman poliittista ja yhteiskunnallista järjestelmää ja hänkin löytää yhteyden Persiaan. Järjestelmä perustui muinaispersialaiseen tapaan klaanirakenteen ja paikallispäälliköiden varaan. Maailmaa tarkoittava sana umma kuvasi kylää ja kyläläisten elinpiiriä, joka muodosti yhden moskeijan toimialueen.  Yksilöt olivat ensisijassa yhteisön jäseniä. Se toi siihen myös moraalisen ulottuvuuden, yksilöllä ei ollut omaa arvoa. (Korpela 2015, s. 185.)


Hasan-i Sabbaah


Assassiinit – aikansa terroristeja


Salonen mainitsee esitelmänsä alkupuolella henkilön nimeltä Hasan-i Sabbāh (1034 – 1124), jota pidetään arabien historian erikoisimpiin kuuluvana persoonana. Hän oli kotoisin Persiasta.  Jouduttuaan nuorena poliittisiin ongelmiin hän perusti šiialaisen salamurhaajalahkon, joka on nimetty johtajansa mukaan assassiineiksi.  Vuonna 1090 hän onnistui saamaan Elbrusista haltuunsa vanhan linnoituksen (Alamut), jonne hän jäi kuolemaansa saakka. Tästä syystä Hasan-i Sabbahista on käytetty myös nimitystä ”Vanhus vuorella”. Hän sai paljon kannattajia ja lahko hallitsi suuria alueita linnoituksen ympäristössä levittäen kauhua kaikkialle arabimaailmaan. Assassiinit pitivät linnoitusta hallussaan reilusti yli sata vuotta, mongolien tuloon saakka. Vasta 1270-luvulla lahko saatiin vaarattomaksi. Tosin on tarinoita, joiden mukaan se jäi elämään vielä senkin jälkeen.

Hasan-i Sabbāh  ja hänen lahkonsa herättivät ympärillään kauhua, koska assassiineja käytettiin ihmisten murhaamiseen. Lahkon nimestä on peräisin monissa kielissä esiintyvä ’salamurhaa’ tarkoittava sana, esim. englannin assassination. Euroopassa lahko sai julman maineensa ristiretkeläisten tarinoiden kautta.(https://fi.wikipedia.org/wiki/Hasan-i_Sabb%C4%81h.)

Assassiinit tulivat erityisen tunnetuksi sen suorittamista seldžukkijohtajiin kohdistuneista murhista. Murhien tekotapa oli raaka. Ne toteutettiin julkisilla paikoilla kuten moskeijoissa ja pyrittiin tällä tavalla saamaan aikaan pelotevaikutusta. Murhat olivat käytännössä itsemurhaiskuja: murhaajat eivät yrittäneetkään paeta vaan antoivat vangitsijoittensa surmata itsensä. Yleensä uhrit olivat sunnimuslimeja, osa hyvin merkittäviä johtohenkilöitä. Toki heidän piikkiinsä laitettiin myös muiden tekemiä salamurhia. Heidät tunnetaan myös murhayrityksistä, yhtenä tunnettuna kohteena oli mm. kurdilainen muslimihallitsija Saladin (1138 - 1193).

Monet assassiineihin liitetyt tarinat periytyvät tutkimusmatkailija Marco Pololta (1254 – 1324), joka väitti vierailleensa assassiinien linnoituksessa Alamutissa vuonna 1273. Näiden todenperäisyyttä on epäilty täysin aiheellisesti, sillä mongolit olivat hävittäneet linnoituksen parikymmentä vuotta aiemmin.

Professori Armas Salonen ottaa radioluennossaan esille salamurhien lisäksi myös toisen Hasan-i-Sabbahiin ja assassiineihin keskeisesti liitetyn asian. Hänen mukaansa Hasanin nimestä periytyy sana hasis. Assasiinien nimi tulisi arabian kielen sanasta ”haššāšīn” (حشّاشين), joka tarkoittaa ’hasiksen syöjää’. Wikipediassa viitataan kuitenkin lähteeseen, joka epäilee tuota etymologiaa ja väittää sanan tarkoittaneen todellisuudessa roskaväkeä (https://fi.wikipedia.org/wiki/Assassiinit).

Olkoon totta tai ei, taru kertoo, että assassiinit loivat huumeiden avulla paratiisinomaisen ilmapiirin, joka sitten kannusti salamurhaajia omissa toimissaan, kun niiden myötä heitä odotti ”todellinen paratiisi”. Tähän liittyen Salonen kertoo värikkäästi hasiksen valmistuksesta, sen luomista hallusinaatioista ja myös levinneisyydestä arabimaailmassa.

Yleisradion toimittaja tiivistää Salosen esitystä näin:

”Hasis teki olon autuaallisen keveäksi, sai näkemään värit kirkkaampina ja halun nauraa ja laulaa. Hasiksenpolttaja ei kuitenkaan voinut sietää melua, käärmeitä eikä vettä missään muodossa.”

Kiinnostavaa on sekin, kuinka hasiksen käyttäjällä pelko voi nousta huimiin mittoihin. Lasillinen teetä saattoi huumeen käyttäjästä tuntua valtamereltä, johon hän luuli hukkuvansa. Salonen valottaa hasiksen vaikutusta seuraavalla persialaisella tarinalla. Oli kolme matkailijaa, jotka olivat iltamyöhällä tulossa kaupungin portille. Portti oli kuitenkin jo suljettu.  He istahtivat sen luo odottamaan. Yksi otti viinapullon ja alkoi juoda sitä. Toinen alkoi polttaa oopiumia ja kolmas hasista. Ensimmäinen alkoi hetken kuluttua raivota ja halusi rikkoa portin. Toinen kehotti kaikessa rauhassa odottamaan aamuun, jolloin portti kuitenkin varmasti avataan.  Hasiksen polttaja sen sijaan totesi: ”Ryömikäämme avaimen reiästä sisään.”

Salonen kertoo varsin kuvaavasti luolasta, jossa tuota ”harmaan keltaista myrkkypulveria” valmistetaan. Tämä kokemus lienee peräisin esitelmöitsijän omilta tutkimusmatkoilta (käsittääkseni Libanonista):

”Tuntuu kuin astuisi kummitusluolaan. Hajua on vaikea määritellä. Siinä on samalla kertaa miellyttävää ja ällöttävää. Luolassa on niin hämärää, että on vaikeata erottaa miehiä ja naisia, jotka istuvat suuren, sihdillä päällystetyn arkun ääressä. Käsissään heillä on jonkinlainen petkel, joka on valmistettu vanhoista auton renkaista saadulla kumilla. Sillä he hankaavat hampun lehtiä seulan päällä. Luolassa on niin paljon pölyä, että on vaikeata hengittää. Mutta noilla onnettomilla hampun hankaajilla on päässään rättejä ja suu heillä on peitettynä.  Kaikki sairastavat samaa tautia. Heidän pupillinsa ovat supistuneet, silmän sidekalvot tulehtuneet, limakalvot kuivettuneet. Ajan mittaan he saavat kaihin ja jonain päivänä ei aurinko heille enää paista. Huivipäinen työnjohtaja selittää, että hasista ei voida valmistaa koko hamppusadosta, vain naispuoliset kasvit kelpaavat siihen…”


Salonen toteaa, että hasiksen käyttö on ollut itämailla hyvin laajaa Intiaa ja Egyptiä myöten. Sama koskee viiniä. Lisäksi hasis oli tuolloin täysin vapaasti käytettävissä. Hän lainaa arabialaisen historioitsijan kirjoitusta 1500-luvun alusta:

”Niilin tulva oli myöhässä ja kato uhkasi. Hallitsijan vetoomuksesta ihmiset lupasivat pidättyä tyydyttämästä hasisin ja viinin himoaan kolmeksi päiväksi, jotta taivas olisi heille armollinen. Kolmannen päivän lopulla joen vedet alkoivat nousta.”


Abbasidit ja Bagdadin perustaminen  

Baghdadin pyöreä kaupunki - Madinat-as-Salam


Abbasidien dynastia nousi valtaan vuonna 750 voitettuaan taistelussa valtaa pitäneet umaijadit. He olivat sunneja, mikä toi luonnollisesti oman jännitteensä heidän levittäytyessään šiiojen alueille. Seuraavana vuosisatana abbasidi-valtakunta eli kulta-aikaansa mutta ja vuosisadan lopulla heidän asemansa alkoi hiipua. Valtasuhteet olivat tuolloin epävakaat ja epäselvätkin, kun ei ollut kyse nykyisenkaltaisista kansallisvaltioista. 900-luvulla abbasidien valta oli supistunut ja rapistunut lähes olemattomiin. Entisen suurdynastian jäänteenä abbasidikalifi oli vain eräänlainen Bagdadiin unohtunut nukkehallitsija. Muodollisesti se sai pitää kalifaattiaan mongolien hyökkäykseen saakka 1200-luvulle. Oli miten oli, abbasidit kuitenkin loihtivat valtakuntansa kukoistukseen, joka säteili sivistystä niin kauan kuin sille annettiin mahdollisuus.

Abbasidien perustaja oli Abu al-Abbas, joka kertoi olevansa profeetta Muhammedin sedän jälkeläinen. Al-Abbas kuoli jo vuonna 754, jolloin valtaan nousi hänen veljensä Abu al-Mansur. Valtakunnassa nousi paljon kapinoita ja valtataistelua mutta al-Mansur kykeni voittamaan vastustajansa (v. 762) ja alkoi rakentaa dynastiaansa.

Kalifi al-Mansur päätti ensi töikseen löytää paikan uudelle pääkaupungille. Hän löysi sopivan paikan Tigris-virran varrelta Mesopotamiasta.  ”Siitä oli tuleva rauhanajan metropoli sekä sota-aikojen linnoitus ja turva.” Niin vapaasti suomennettuna kirjoitetaan Saudi Aramco world –julkaisun artikkelissa vuonna 1962. Miksi piti rakentaa uusi, kun vanhoja oli riittävästi tarjolla? Artikkelin mukaan al-Mansur vastasi näin:

”Me abbasidit olemme tuore dynastia. Olemme syrjäyttäneet umaijadit, mutta emme voi olla turvassa heidän syyrialaisessa pääkaupungissaan Damaskoksessa. Meidän on tultava lähemmäksi oman voimamme persialaista alkulähdettä.” 

Umaijadit olivat siirtäneet valtaan noustuaan pääkaupungin Medinasta Damaskokseen, koska heidän suurimpana tukenaan olivat olleet syyrialaiset.  Turvallisuustekijät olivat tärkeänä perusteena abbasidikalifilla vältellä Damaskusta.  Toisaalta hänen oma henkinen kotinsa, Persia, oli valinnan myötä lähempänä.

Uusi pääkaupunki oli ihanteellisessa paikassa Tigrisin mutkassa, muinaisesta Babylonista noin 80 km koilliseen. Se oli valtakunnassa keskeisellä paikalla, mikä loi hyvät edellytykset sen kehittymiselle suureksi kaupalliseksi ja kulttuuriseksi keskukseksi. Länsipuolella sijaitsi muinainen kreikkalainen Seleukeia.  Kuitenkin tärkein vahvistava tekijä oli Persian puolella.  Vain 35 kilometriä kaupungista etelään oli sijainnut persialaisen sassanidien dynastian pääkaupunki Ktesifon, joka oli ollut vielä 500-luvulla maailman suurin kaupunki mutta joka tuhottiin muslimien hyökkäyksessä vuonna 637.

Kaupunkia suunniteltiin huolella. Al-Mansurin ajatus oli, että kaupungin pitää olla pyöreä. Hän oli tieteen tuntija, Eukleideen suuri ihailija ja perusti ajatuksensa Eukleideen geometrian oppeihin. Kaupungista piti tulla komea ja sitä varten hankittiin rakentajiksi valtakunnan kyvykkäimmät miehet.


Guardian-lehdessä on melko tuore artikkeli kaupungin perustamisesta: http://www.theguardian.com/cities/2016/mar/16/story-cities-day-3-baghdad-iraq-world-civilisation. Sen mukaan Pyöreän kaupungin rakennustyöt aloitettiin 30. heinäkuuta vuonna 762. Se oli päivä, jonka astrologit olivat katsoneet töiden alulle suotuisaksi. Juhlallisuuksien aluksi rukoiltiin Allahia ja sitten Al-Mansur muurasi juhlallisesti ensimmäisen kiven ja määräsi rakentajat työhönsä.

Abbasidien aikana pyöreää kaupunkia kuvattiin nimellä Madinat-as-Salam (”The City of Peace”, ”Rauhan kaupunki”). Siellä sijaitsi kalifin asunto ja palatsikaupunki. Siitä tuli kalifaatin uuden pääkaupungin sydän. Valmistuttuaan pyöreä kaupunki nostatti ihastusta ja ylistystä. Yllä mainitun Guardianin artikkelin mukaan arabialainen kirjailija al-Jahiz (776 – 868) ylisti myöhemmin kaupunkia, että oli nähnyt maailmalla paljon kaupunkeja, muttei ollut nähnyt mitään saman lailla symmetristä ja korkeuksiin kohoavaa. Sen pyöreä muoto ihastutti ja ulkonäöstä todettiin, että ”se oli kuin multaan valettu”.

Kaupunki nousi muutamassa vuodessa ja kehittyi sitten kukoistukseensa, ehkä maailman mahtavimmaksi kaupungiksi (ainakin Kontantinopolin jälkeen).  Itse asiassa on arvioitu( täältä lukemani tiedon mukaan), että Bagdadista tuli maailman suurin kaupunki pian perustamisensa jälkeen ja pysyi siinä asemassa aina vuoteen 930 asti (jolloin sen olisi syrjäyttänyt espanjalainen Cordoba). Siellä arvellaan asuneen parhaimmillaan yli miljoona ihmistä. Monet Tuhannen ja yhden yön tarinoihin sisältyvät sadut sijoittuvat juuri tuohon aikaan.

Pyöreän kaupunki tuhoutui 1200-luvulla mongolien hyökkäyksessä. Viimeiset jäljet al-Mansurin Pyöreästä kaupungista tuhottiin vuonna 1870, kun ottomaanien reformistihallitsija Maidhat Pasha  hävitytti modernisointi-innostuksessaan arvokkaan kaupungin muurin.  Kaupungin sielu kalifi al-Mansur nousi uudelleen esille vuonna 2005, kun Bagdad joutui pommitusten kohteeksi. Alla olevassa kuvassa nostetaan raunioista abbasidien toisen kalifin muistomerkkiä.

Al-Mansurin muistomerkkiä nostetaan raunioista pommitusten jäljiltä vuonna 2005


Abbasidien merkittävimpinä kalifeina mainitaan seuraavat kolme nimeä, jotka liitetään tiiviisti abbasidi-valtakunnan kulta-aikaan.

-          Al-Mansur, joka sai surmansa vuonna 775 matkalla Mekkaan.
-          Harun al-Rashid  (al-Rašid), joka hallitsi valtakuntaa vuosina 786 – 809. Hänet tunnetaan myös laajoista diplomaattisuhteistaan ympäri maailmaa. Hän on tullut tunnetuksi myös siitä, että esiintyy Tuhannen ja yhden yön tarinoissa.
-          Al-Mamun oli al-Rašidin poika, joka nousi koko dynastian johtoon valtataistelun jälkeen vuonna 813 ja pysyi vallassa vuoteen 833 asti. Ehkä eniten juuri hänen aikanaan Bagdadista kehittyi maailman sivistyksen keskus.

Ei tuo kulta-aikakaan sujunut ihan kuin unelmissa. Sotaa ja valtataistelua käytiin jatkuvasti, Veri roiskui ja eikä ihmishenkeä arvostettu. Uusia dynastioita luotiin. Vallanpitäjät pitivät asemastaan kiinni kovalla kävellä. Mutta valtakunta edistyi, sivistys ja kulttuurielämä jatkoi voittokulkuaan.


Viisauden talo - Bait al-hikmah
 
Bait al-hikmah

Bagdadiin perustettiin eräänlainen tiedekeskus ”Viisauden talo” (Bait al-hikmah), johon kerättiin kirjallisuutta ja jossa tunnetut oppineet ja kääntäjät työskentelivät kalifin ja ylimysten tuen turvin. Merkittäviä aloja olivat lääketiede, maantiede, matematiikka, astronomia ja mekaniikka. Jukka Korpelaa lainaten (s. 186) antiikissa kukoistanut luonnontieteiden harrastus jatkui islamin maailmassa, kun taas kristillisessä Euroopassa se kuihtui. 

Viisauden talon perusti jo 760-luvulla kalifi al-Mansur. Se syntyi määrätietoisen työn tuloksena. Alussa ei ollut omaa rakennusta, vaan kalifi kutsui tiedemiehiä ja kääntäjiä työskentelemään omaan kirjastoonsa.  Myöhemmin rakennus valmistui pyöreään kaupunkiin.

Kalifi al-Mansur palkkasi merkittäviä tiedemiehiä työskentelemään siellä ja osoitti runsaasti varoja kuninkaallisen kirjaston muodostamiseen sekä johtavien tieteellisten teosten kääntämiseen kreikasta, hindistä ja persiasta arabian kielelle. Kalifi itse oli erityisen kiinnostunut filosofiasta ja tähtitieteestä. Osa tutkimuksesta tehtiin hänen aloitteestaan. Hän esimerkiksi kehotti määrittämään maapallon läpimitan.

Tavoitteena oli saada käännettyä arabiaksi mahdollisimman paljon tieteen käsikirjoituksia ja luoda sen myötä kirjastosta todellinen tieteellisen tutkimuksen keskus. Siellä oli tutkijoiden ja kääntäjien työskentelytiloja, kirjansitomo ja observatorio. Tämä johti suoranaiseen hellenismin renessanssiin.



Tutkimuskeskus eli suurinta kukoistuskauttaan kalifi al-Mamunin kaudella (813 - 833). Se on suorassa yhteydessä itse abbasidien valta-asemaan, sillä tuolloin myös heidän dynastiansa oli valtansa huipulla. Al-Mamunin jälkeen dynastia alkoi jatkuvien valtataistelujen myötä taantua.

Al-Mamunia seurasivat kalifeina al-Mutasim (833 – 843) ja al-Wathiq ( 842 – 847). Heidän aikanaan ”Viisauden talo” jatkoi vielä kukoistustaan, vaikka he pysyivät toisin kuin kolme edeltäjäänsä tutkimuskeskuksen toiminnasta erillään. Sen sijaan seuraavan kalifin aikana tapahtui muutos huonompaan. Kalifiksi nousi al-Mutawakkil (847 – 861), joka piti kreikkalaisen filosofian levittämistä islamin vastaisena. Kalifi ei ollut kiinnostunut tieteestä ja hän teki pesäeroa rationalismiin. (https://en.wikipedia.org/wiki/House_of_Wisdom .)

Tutkimuskeskus kuitenkin jatkoi toimintaansa vuosisatojen ajan. Se tuhoutui vuonna 1258, kun mongolit hävittivät Bagdadin. Kirjasto tuhottiin perusteellisesti, eikä Bagdad enää pystynyt saamaan takaisin tiedemaailman keskeistä asemaansa.


...

Abbasidi-valtakunnan tila oli 900-luvulla epäselvä. Tuntui että siellä toimi yhtä aikaa myös muita dynastioita, kuten iranilaiset šiiamuslimeja edustavat buijidit. Heidän luomansa dynastia kuitenkin lakkasi olemasta, kun seldzukit valloittivat alueet 1000-luvulla. Ja vakavana uhkana abbasideille olivat myös Pohjois-Afrikkaan siirtyneet šiialaiset fatimidit.

Päätän abbasidien käsittelyn myönteiseen seikkaan. Abbasidien aikana Kaspianmeren ja Kaukasian kauppatiet kehittyivät ja Volgan turkiskauppa kasvoi huomattavasti, mikä laajensi islamilaisen kulttuurin aluetta pohjoiseen. Lisääntynyt kauppa aloitti myös viikinkiretket itään.  Volgan kauppatie pysyi tärkeänä uudelle ajalle saakka.

 
Seldzukkisotilas
Seldžukit


Seldžukkien saapuminen mullisti monella tapaa tilannetta Lähi-idässä ja myös nykyisen Turkin alueella Vähä-Aasiassa, jota Bysantti piti hallussaan 800- ja 900-lukujen vaihteessa saavuttamiensa sotilaallisten voittojen jälkeen.

Kerroin jo yllä, että vuonna 1055 Seldžukkien sotapäällikkö Tughril Beg valtasi Bagdadin ottaen itselleen sulttaanin arvon. Kalifaatti oli siis edelleen abbasidien hallussa ja näin ollen ainakin muodollisesti elettiin heidän valtansa alla. Vuonna 1063 sulttaaniksi tuli Tughril Begin veljenpoika Alp Arslan (1022 – 1072). Hän loi seldžukkien suurvallan yhdessä visiirinsä, valtiomiehenä ja filosofina kunnostautuneen Nizam al-Mulkin (1018 – 1092)kanssa. Lähteistäni päätellen visiirin ansio tässä tehtävässä on ollut hyvin merkittävä.  

Alp Arslan ja hänen poikansa ja samalla seuraajansa Malik Šah I (Meliksah; 1055 – 1092) loivat erinomaisen hallitun, jättimäisen valtakunnan, joka ulottui Keski-Aasiasta Iranin kautta Irakiin, ja jossa oli kauppareittejä ja komeasti koristeltuja moskeijoita. Malik Šah I:n aikana luotiin paljon koraanikouluja, joissa mm. koulutettiin tulevaa hallintoeliittiä. Tuolloin elettiin seldžukkien kulta-aikaa. Heille suurena uhkana olivat assassiinit, jotka terrorisoivat aluetta salamurhin. Malis Šah I:n kuoltua seldžukkien valtakunta romahti valtataistelujen myötä. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Iranin_historia , https://fi.wikipedia.org/wiki/Seld%C5%BEukkien_valtakunta.)

Malik Sah I (Meliksah)

Pannaan merkille myös seldžukkivallan Bysantille aiheuttama romahdus. Vuonna 1071 Alp Arslanin joukot aiheuttivat Manzikertin taistelussa Bysantille rajun tappion. Sen myötä Bysantti menetti seldžukeille suuria alueita. Seuraavana vuonna  Alp Arslan sai surmansa ja sulttaaniksi nousi hänen poikansa Malik Shah I. Visiiri Nizam al-Mulk jatkoi edelleen keskeisenä toimijana. Malik Shah I:n kuoltua 1092 epäselvissä oloissa seldžukkien valtakunta joutui kaaokseen.  Alueelliset hallitsijat nousivat sotaan toisiaan vastaan. Tuo epävakaus vain lisääntyi ensimmäisen ristiretken alkaessa. Vuonna 1095 Bysantin keisarin avunpyynnön jälkeen Rooman paavi Urbanus II julisti sodan, jotta Pyhä maa saataisiin vallattua muslimeilta takaisin. Ensimmäisessä maataistelussa (Dorylaem) ristiretkeläiset saivat voiton, samoin sitä seuranneessa Jerusalemin piirityksessä. Muslimivalta murtui laajoilla alueilla Syyriassa ja Palestiinassa. Myöhemmin 1100- ja 1200-luvuilla ristiretkeläisten perustamat linnakkeet kukistuivat yksi toisensa jälkeen.


Omar Khaijam


Palaan professori Armas Salosen radioesitelmään. Vaikuttajista kulttuurin saralta Armas Salonen mainitsee persialaisen runoilijan Omar Khaijamin (1048 – 1131). Tässä esittelen häntä wikipedian artikkelin pohjalta. Paitsi runoilija hän oli myös matemaatikko ja tähtitieteilijä. Khaijam opiskeli erään ajan tunnetuimman tiedemiehen, Muhammad Mansurin johdolla. Kaksi muuta Mansurin oppilasta, joiden kanssa Omar ystävystyi, olivat tuleva mahtava visiiri Nizam al-Mulk ja assassiinien perustaja Hassan-i Sabbah (!), jotka ovat yllä jo tulleet mainituiksi.

Omar otti lisänimen Khaijam (teltantekijä) nähtävästi isänsä ammatin kunniaksi. Hän tuli huomatuksi arabiankielisillä matemaattisilla tutkimuksillaan, jonka johdosta hallitsija määräsi hänet suorittamaan laajoja tähtitieteellisiä tutkimuksia sekä uudistamaan kalenterin. Matemaatikkona Khaijam tutki muun muassa kolmannen asteen yhtälön ratkaisemista. Omaria pidettiin yleisesti uskonnollisesti harhaoppisena, ja hänen asemansa heikkeni entisestään suosija Nizam al-Mulkin tultua murhatuksi vuonna 1092. Toivo Lyyn suomentama kokoelma Teltantekijä (1949) sisältää valikoimat Teltantekijän lauselmia (1929) ja Omarin malja (1942).



Kulinaristien ja kuokkavieraiden paratiisissa


Lopuksi siirryn Salosen esitelmän makeimpaan osioon. Huomattavan osan luennostaan Armas Salonen omistaa arabialaisten herkuttelulle. Elintason kasvaessa arabit oppivat vatsanpalvonnan ja ylensyönnin. Haluttiin pois entisestä elämäntavasta. Ennen valloitussotia tavalliset muslimit elivät ja myös söivät hyvin vaatimattomasti.  Normaali ruoka-annos koostui Salosen mukaan ruokaöljyyn kastetusta leivästä. Köyhyydessä eli toki edelleen suuri osa väestöstä. Turhautuneisuutta lie kokeneet hekin ja lohtua etsittiin erilaisista stimuloivista aineista, kuten hasiksesta.

Kun islam laajensi voittokulkuaan Persian lahdelta Atlantin valtamerelle, maailmankatsomus laajeni. Alettiin jäljitellä muun maailman elämää. Köyhät pysyivät luonnollisesti edelleen köyhinä, mutta rikkaiden - kuten virkamieskunnan - määrä kasvoi. Ei leikitty vaatimatonta eikä pidetty kynttilää vakan alla. Oma asema ja arvo piti näkyä ulospäin.

Nälästä ja köyhyydestä siirryttiin valloitusten myötä toiseen ääripäähän. Arabit oppivat vatsanpalvonnan ja ylensyönnin. Yltäkylläisyys alkoi laajeta ja siitä halusivat saada köyhemmätkin osansa.

Muun kulttuurin ja tieteen ohessa myös kulinarismi aloitti voittokulkunsa. Noina vuosina syntyivät ja kehittyivät useat itämaiset herkut. Opittiin myös kirjoittamaan keittokirjoja. Herkuttelijoille syntyi ruokalistoja vuoden jokaiselle päivälle. Seuraelämään kuului runsas syöminen. Rikkaat kilpailivat siitä, kuka pystyy tarjoamaan kaikkein kalleimman aterian. Elämä täyttyi runsaasta syömisestä. Päivittäin saatettiin syödä jopa kymmenen kertaa. 

Aterioidessa ei enää keskitytty pelkkään ruokaan. Ylitsevuotavat koristelut tulivat ruokailuun mukaan. Ruokalajit ja leivonnaiset valmistettiin eläinten ja ihmisten muotoisiksi tai niissä jäljiteltiin hedelmiä. Ruokasaliin tuotiin voimakkaita tuoksuja. Aistillisuuteen eivät pelkät makunautinnot enää riittäneet. Mielikuvituksen annettiin lentää valtoimenaan.  Ruokapöytä täyttyi hulppeista torneista ja linnoituksista. Runoilijat ylistivät lipevin kielin noina aikoina luotuja makeita herkkuja. Monet niistä kuuluvat myös nykypäivän juhla- ja tunnelmahetkiin.  Ja ylipäänsä noihin aikoihin palautuvat nykyisin kovassa maineessa olevat itämaiset keittiöt.

Bagdad oli Salosen mukaan noihin aikoihin täynnä sokerileipomoita, joissa todellakin keksittiin mitä mielikuvituksellisimpia herkkuja.

Myös ruokalajien nimissä annettiin mielikuvituksen virrata.  Salonen toteaa, että moni leivonnainen oli jostain syystä saanut nimensä tuomarin mukaan. Tästä esimerkkinä Salonen mainitsee ”ylettömästi sokeroidut pistaasipähkinät”.  Sotamarsalkka Muhallabia tunnetaan vielä tänäkin päivänä muhallabiasta, joka on maitoon keitetystä riisistä valmistettu jälkiruoka.
Muhallabia

Bagdad oli tuolloin myös ruokakulttuurin ehdoton makutuomari, jossa luotiin myös lukuisia keittokirjoja. Sinne alkoi virrata ihmisiä paremman elämän toivossa. Yksi tärkeä vetovoima oli juuri nuo yllä mainitut herkut.

Kukin aikakausi luo omat hyväksikäyttäjänsä, niin tuolloinkin. Provinsseista alkoi virrata Bagdadiin ”iloisia veikkoja”, joilla oli ihmeellinen kysy haistaa paikat, joissa syötiin ja juotiin hyvin. He olivat täysin varattomia miehiä, joiden ainoana ansiopuolena oli se, että he osasivat naurattaa ja huvittaa rikkaita. He muodostivat ammattikunnan joita nimitettiin osuvasti ”kuokkavieraiden veljeskunnaksi”. He osasivat käyttää taitavasti hyväkseen arabialaista ikivanhaa vieraanvaraisuuden lakia, jonka mukaan ketään, joka on tullut pyytämään apua, ei saa karkottaa pois, vaan hänelle on annettava ruokaa ja juokaa. Heistä kirjailijat sepittivät hauskoja juttuja. Professori Armas Salonen lukeekin niistä esitelmänsä lopuksi yhden, jota hän pitää hauskuuden lisäksi myös oivana satiirina. Se kertoo, miten erilaiset tyhjäntoimittajat ja kulkurit - niin kuin Salonen heitä kutsuu – pääsivät nauttimaan Bagdadin ruokapöydistä. ”Koraani, joka kehottaa antamaan kerjäläiselle almun, oli heille keppihevosena heidän ratsastaessaan sillä kuokkavieraana pitopöydästä toiseen.”
 
Mongolit hyökkäävät


LÄHTEITÄ:

Korpela, Jukka: Länsimaisen yhteiskunnan juurilla. Jumalan laista oikeusvaltion syntyyn. Gaudeamus 2015.


Parker Philip: Maailmanhistoria. Suom. Tapani Lahtinen. Readme.fi. (ei julkaisuvuotta näkyvissä)

torstai 5. toukokuuta 2016

GEORGE ORWELLIN MAAILMASSA (eli kun kymppitonni on täynnä)

Raija Mattilan suomentama pokkariversio Orwellin romaanista 

Kirjoitukseni pohjautuu George Orwellin (1903 – 1950) romaaniin Vuonna 1984 (1984), joka on Raija Mattilan suomennos 90-luvun lopulta. Romaani julkaistiin vuotta ennen kirjailijan kuolemaa. Otsikon sulkumerkkien sisältö salaisuus paljastuu loppupuolella.

Romaanin päähenkilö Winston Smith alkaa kirjoittaa päiväkirjaa. Meistä se tuntuu luonnolliselta mutta hänen maailmassaan siitä voi seurata kuolemanrangaistus tai ainakin vähintään kahdenkymmenen viiden vuoden kakku pakkotyöleirillä.

Hän kirjoittaa erityisesti sitä varten ostamaansa kirjaan. Sen hän on löytänyt sattumalta eräästä vanhojen tavaroiden kaupasta slummikaupunginosassa kävellessään. Ylipäänsä jo tuolla alueella liikkumisessa on omat riskinsä. Hän on puolueen virkamies, ja heidän liikkuminen noilla alueilla voi herättää epäilyksiä, kiinni jäämisen pelko on olemassa. Hän näkee kirjan erään ”tunkkaisen romukaupan” ikkunassa. Hän poikkeaa sisälle ja ihastuu sen kellastuneeseen paperipintaan. Se on erityisen arvokas kirja ja häikäisevän kaunis. Kauppias – vanha leskimies - kertoo, että se on nuoren naisen muistoalbumi, hienoa käsintehtyä paperia, ainakin 50 vuotta vanha.

Sittemmin romaanin tapahtumien edetessä tuosta vanhasta kaupasta tulee Winstonille tärkeä paikka. Hän tapaa ensin Julian, kokee salaisen rakkauden ja tuon kaupan yläkerran huoneesta tulee heidän piilopaikkansa. Rakkauden sokaisema Winston unohtaa paikkaa liittyvät riskit.

Muta palaan vielä päiväkirjaan. Hän lumoutuu kirjasta siinä määrin, että hän haluaa käyttää oikeaa metalliteräistä mustekynää, sekin hankittu yhtä lailla salaa, ympärille pälyillen. Ylipäänsä käsin kirjoittamiseen on totuttauduttava uudelleen. Kirjan ensimmäinen merkintä on päiväys 4. huhtikuuta 1984. Hän ei ole varma, onko tuo vuosi oikea. Niin hän on sen laskenut omiin muistikuviin perustuen. Ajanlasku ja menneisyys on Isonveljen valtakunnasta häivytetty. 

Ensin hänen pitää kysyä itseltään, kenelle hän kirjoittaa, kykenemättä siihen yksiselitteisesti vastaamaan. Ja kirjoittaminenkin lähtee liikkeelle hapuillen, hän on kuin tiedottomassa tilassa Hänen sisimpänsä on pakahtumaisillaan odottaen purkautumistaan asioista, joka ovat pyörineet vuosikausia hänen päässään. Ja kynä pääsee kuin itsestään vauhtiin, lapsellisella käsialalla paperiin alkaa rönsytä tekstiä niin, että vähitellen isot kirjaimet ja myös pisteet unohtuvat.  Ensimmäinen kerta päättyy käsikramppiin.

Seuraavalla kerralla käsi liukuu paperilla puolen sivun verran kuin automaattisesti toistaen lausahdusta ”Alas Isoveli”.  Hän havahtuu kauhun tunteeseen ja harkitsee jopa tekstinsä repimistä ja ylipäänsä kirjoittamisen lopettamista. Mutta hän ei sitä tee, koska yhtä kaikki ajatuspoliisi saisi hänet ennemmin tai myöhemmin kiinni. Hän on varma, että pidätys tulee aikanaan, ehkä hänet yllätetään keskiyöllä ja repäistään sängystä ylös, niin kuin on tapana. Pidätyksen hetki koittaa paljon myöhemmin ja tässä vaiheessa hän ei kykene tuota tilannetta kuvittelemaankaan.


Hän ihmettelee, miksi hän kirjoittaa, ketä varten? Sen ainoa lukija olisi korkeintaan ajatuspoliisi. Häntä itseään odottaa tuho, päiväkirja muuttuisi tuhkaksi ja hän itse haihtuisi savuna ilmaan. Itse asiassa hän tuntee jo olevansa kuin kuollut tai ainakin ”yksinäinen haamu”. Nyt hän tuntee kyllä mielihyvää, kun voi kirjoittaa puoli sivua vaikka tuota yllä mainittua ”Alas Isoveli” -lausahdusta. Siihen on tyydyttävä, ei ole olemassa ketään tulevaisuuden potentiaalista lukijaa.  Hän löytää kuitenkin kirjoittamiselleen punaisen langan. ”Ihmiskunta vie ihmisyyden perintöä eteenpäin, ei tekemällä itseään kuulluksi, vaan säilyttämällä järkensä.” Hän siis kirjoittaa, jottei tulisi hulluksi.

Winston on itse työssä Totuusministeriössä. Hänen tehtävänsä on väärentää historiaa: muokata sitä, häivyttää sieltä henkilöitä ja luoda uusia. Puolue luo todellisuuden. Esimerkiksi Winstonin luoma toveri Ogilvy on yhtä todellinen kuin kuka muu tahansa, vaikka hän on Winstonin luoma.

Winston tuntee suurta vetoa ja myöhemmin luottamusta puolueen sisäpiiriin kuuluvaan mieheen nimeltään O’Brien. Hän löytää miehen olemuksesta vastakohtaisuutta arvellen myös, ettei tämä ole poliittisesti täysin puhdasoppinen, tai ehkä hän vain toivoo niin. Luottamus herää silmänräpäyksessä, kun heidän katseensa sattuvat kohtaamaan. Siitä sekunninmurto-osan katseesta Winston tajuaa O’Brienin ajattelevan samoin kuin hän itse”. Pelkkä katse välittää Winstonille turvallisen viestin: ”Minä olen sinun puolellasi”. Tuo kaikki on tietysti salaista sisäistä tunnetta mutta se antaa Winstonille rohkeutta ja toivoa. Jo seuraavana hetkenä O’Brienin kasvot ovat yhtä tutkimattomat kuin ne olivat ennen kontaktia.

Tuon tapauksen jälkeen Winstonille palautuu mieliin hänen seitsemän vuotta aiemmin näkemänsä uni. Hän kulkee pilkkopimeän huoneen läpi. Joku hänen sivullaan istuva toteaa hänelle rauhallisella äänellä: ”Me tapaamme paikassa jossa ei ole pimeyttä.” Nyt seitsemän vuoden jälkeen hän tunnistaa tuon äänen O’Brienin ääneksi. Tämä oli puhutellut häntä pimeässä.

Winston ei ole varma, onko O’Brien ystävä, mutta hän löytää kuitenkin yhteisymmärryksen. Tuo pimeässä kuultu lause oli ennustus, jonka toteutumiseen Winston luottaa ja joka sitten omalla tavallaan toteutuukin.

Winston ja O’Brien tutustuvat, alkavat toimia veljeskunnassa. Alkuun tapaamiset tuovat luottamusta ja valoa. O’Brien on suojelija, ystävä, inkvisiittori. Hänestä tulee myöhemmin Winstonin kiduttaja ja uudelleen kouluttaja. Menetelmät ovat raakuudessaan kauheita. Salaisesta kapinallisesta Winstonista muokkautuu Isonveljen uskollinen seuraaja.

Seitsemän vuoden takaisesta unesta lupauksia herättänyt paikka sijaitsee Rakkausministeriössä. Se on hermoja riipivän surinan täyteinen kidutuskammio, jossa kaikkialla loistaa kultainen valo. Muisti on kuitenkin pimennetty. O’Brien esittää kysymykset ja ehdottaa vastaukset, hän lyö ja samalla suojelee. Vastaan pyristely ei auta, tappiolle siinä jää.  Mutta vielä Winston nousee vastahankaan. Hän yrittää saada O’Brienia uskomaan, että ihmisyys voittaa:

”Ei sivilisaatiota voi perustaa pelon, vihan ja julmuuden varaan. Siitä puuttuisi elinvoima. Se hajoaisi. Se tekisi itsemurhan… Elämä ottaa teistä voiton.”

O’Brien vastaa. Elämä on hallinnassa. Hänen mukaansa Winstonin kuvittelemaa ihmisluontoa ei ole olemassakaan. ”Ihmiset ovat loputtomiin muokattavia”. Puolue on ihmiskunta. Hän todistaa aatteensa viemällä Winstonin alastomana peilin eteen. Runsaiden kidutusten jälkeen miehestä on jäljellä enää luu ja nahka. Hiuksia voi repiä tuppoina päästä ja hampaat murenevat.

Tästä alkaa uudelleen koulutus. Voimat palautuvat ja ajattelukin alkaa pelkistyä.


Yhteiskunnassa on alempiarvoinen väestön osa – proleluokka. Siihen kuuluvia pidetään luonnostaan alempiarvoisina olentoina, joita on pidettävä aisoissa kuin eläimiä. Puolue opettaa, että he elävät paljon paremmin, kuin vanhassa yhteiskunnassa, jossa he olivat riistettyjä ja rankasti hyväksikäytettyjä. Virallisesti kerrotaan, että puolue vapautti prolet orjuudesta. He olivat ennen vallankumousta eläneet hirmusorron alla, heitä oli pidetty nälässä ja piesty, naiset oli pakotettu hiilikaivoksiin, lapset oli myyty kuusivuotiaina tehtaisiin. Tätä kaikkea Winston kuitenkin epäilee. Hän haluaa tietää, millaista työläisten elämä oli ennen vallankumousta.

Hän ujuttautuu proleluokan pariin, löytää hämyisestä löyhkäävästä kapakasta vanhan miehen, jolla voisi aikuisiän muistoja ajasta ennen vallankumousta. Ehkä hän voisi kertoa, oliko ennen elämä samanlaista kuin nyt kerrotaan. Mutta ei hän saa miehestä mitään irti. Tämä muistaa vain irrallisia tiedon palasia, tyhjänpäiväisyyksiä ja hataria yksityiskohtia, kuten silinterihatun.  Kokonaiskuva on hänen tajunnastaan kadonnut. Utelu on turhaa. Tilanne on toivoton, menneisyyttä ei muisti pysty palauttamaan. Muistin pettäessä on jäänyt jäljelle vain se, mitä puolue julkisesti esittää. Muita dokumentteja ei ole jäljellä. Kun siihen lakkaa uskomasta, lakkaa menneisyyskin olemasta.

Winstonille itselleen lapsuus on väliin kirkastuvia, väliin haihtuvia muistikuvia, ilman kiinnekohtia, ilman juonta ja yhteistä punaista lankaa. Winston ei saa luotua siitä selkeää kuvaa. Mitä on tapahtunut äidille? Mitä hänen nälkiintyneelle ”apinankasvoiselle” pikkusiskolle, jolta isoveli (eli Winston itse) varastaa tämän ainoan suklaapalan saaden siitä syyllisyyden alitajuntaansa? Lapsuus, äiti, tuo kauhea sota-aika ja sen puute heijastuvat mieleen epämääräisinä kauhukuvina. Winstonin yhteiskunnan dystopiassa se ei tuo vapautusta.

Unikuvat sekoittuvat todellisuuteen. Alan itsekin epäillä, kuinka todellinen ylipäänsä Winstonin rakkaus Juliaan on, vaikka romaanissa hänet kuvataan todellisena. Ainakin siinä purkautuu kaikki pakahtunut ahdistus. Se tuo elämän maun Winstonin todellisuuteen, kun menneisyyden muistotkin raastavat epämääräisinä irtopaloina tajuntaa.
 
Julian elokuvahahmo. Se on vuodelta 1984. Suosittelen. 
Mennään lähemmin Juliaan.  Hän hakeutuu Winstonin läheisyyteen, järjestää pienen kohtauksen, jossa saa sujautettua salaa Winstonin käteen paperilapun. Juuri tuolloin Winston on slummialueella, lähellä yllä mainittua romukauppaa. Winston on havainnut naisen jo aiemmin, hän on varma, että kyseessä on ajatuspoliisin vakooja.

Winston pyörittelee paperia kauan, arvuuttelee, mitä se voisi sisältää. Se voisi olla vaikka viesti ajatuspoliisilta. Sitten eräänä hiljaisena hetkenä hän rohkenee avata paperin. Siellä on viesti, joka sa Winstonin maailman sekaisin: ”Minä rakastan sinua”.  

Rakastuminen on puolueen ohjauksessa. Avoimesti sitä ei voi ilmaista, näyttää tai osoittaa. Julia itse on töissä ”Nuorten seksinvastaisuusliitossa”, järjestää vihaviikkoja ja sen semmoista. Ja aivan kuin työnsä vastapainoksi hän on itse hyvin fyysisen seksin ystävä, ei mitään puhtautta ja hyvyyttä, vaan lähinnä kai eläimen raivoa. Ja ennen Winstonia hänellä on ollut useita kumppaneita puolueen sisältä, mistä Winston vain innostuu.  Hän siis innostuu harrastamaan seksiä. Julian kautta Winstonille paljastuu, kuinka mätä instituutio puolue on.

Winston katselee tytön valkeaa kylkeä ja ajattelee:

Entisaikaan mies katsoi tytön ruumista ja näki sen himoittavaksi. Mutta nyt oli mahdoton kokea puhdasta rakkautta sen paremmin kuin himoakaan. Puhtaita tunteita ei ollut, koska kaikkeen sekoittui pelko ja viha. Heidän syleilynsä oli ollut taistelu, heidän orgasminsa voitto. Se oli isku puoluetta vastaan. Se oli poliittinen teko.


Tapaamiset lähtevät käyntiin, pitkällä kaavalla liikutaan. Suhde tiivistyy, himot vievät molempia. Tämä rakkaus on kuitenkin esteenä sille toiselle rakkaudelle, jota Winstonilta vaaditaan. Myöhemmin kuulusteluissa tämä pyristelee vastaan. Hän ei voi rakastaa Isoaveljeä.

He tapaavat yhdessä O’Brienin, pääsevät mukaan ”salaiseen veljeskuntaan” ja saavat hänen kauttaan luettavaksi vastavallankumouksellisen Emmanuel Goldsteinin kirjan Oligarkkinen kollektivismi. Sitä luettuaan Winston ymmärtää, että hän on järjissään, ei ainakaan vielä hullu. Hän tajuaa, että on olemassa totuus, josta voi pitää kiinni.

Winston on seurannut proleluokan elämää ja hän alkaa vähitellen uskoa, että sen on tulevaisuus. Winston itse tajuaa olevansa kuollut, prolet elävät. Tästä hän kyllä myöhemmin joutuu väittelyyn O’Brienin kanssa eikä siitä hyvää seuraa.

Julia on ikään kuin mukana, mutta kovin vaisusti. Onko hän vain eräänlaisena houkutuslintuna, onko hän kahdessa roolissa, se jää hieman epäselväksi.

Winston on vuokrannut tapaamispaikaksi romukaupan yläkerran huoneen. Vuokraisäntä on kertonut, että huoneessa ei ole televisiota eikä tv-ruutua, mutta onhan se sen yhden taulun takana. Sieltä heitä seurataan koko ajan.

He ihailevat ikkunasta monta lasta synnyttäneen työläisäidin lauleskelua ja häärimistä pyykkinarujen ääressä, kunnes hetkessä tilanne muuttuu.  Taulun takana oleva TV-ruutu alkaa puhua, naisen laulu vaimenee, huone täytyy mustaunivormuisista rautasaappaisista miehistä. Heidät isketään maahan. Univormumies iskee Juliaa sydänalaan niin, että tämä taittuu kuin linkkuveitsi, ja henki lähes salpautuu.

Kaikki oli valmisteltu heidän päänmenoksi kuin draama. He olivat joutuneet totaalisen hämäyksen kohteeksi. Tuo vanha romukaupan pitäjäkin, jolta Winston oli ostanut päiväkirjan ja lasisen korallin oli todellisuudessa valepukuinen ajatuspoliisi. Päiväkirja romukaupan ikkunassa on Winstonille asetettu syötti. Hän tarttuu siihen eikä voi enää vastustaa kiusausta, menee paikkaan toisenkin kerran. Tuolloin kauppias näyttää yläkerran huoneen. Sitten ilmestyy Julia, jonka kanssa he aloittavat huoneessa salaiset tapaamisensa.

Winston oli jäänyt lankaan. Hänet viedään selliin. Siellä yksinäisyydessä hän vielä vakuuttelee itselleen, ettei pettäisi Juliaa, mutta ei hän tätä ajattele. Hänen mielessään on O’Brien, toivonkipinä. Sekin toivo sammuu.

Palaan vielä Juliaan. Ajattelen vieläkin, että George Orwell, jos ei aivan hämää, niin on hän ainakin jättänyt tulkinnan varaa Julian persoonalle. Hän tuntuu olevan Winstonille vähän samanlainen syötti, kuin tuo romukauppa ja sen omistaja sekä O’Brien. Vai ovatko unet ja todellisuus tässäkin sekoittuneet? Kohtaus ennen pidätystä, jossa Winston lukee ääneen Goldsteinin kirjaa ja Julia on hiljaa vieressä lisää epäilyksiäni.


Winstonin ruumiinvoimat palautuvat pitkän kidutusjakson jälkeen, uudelleenkouluttautuminen etenee.

”…miten tyhmää ja kevytmielistä oli ollut nousta puolueen valtaa vastaan. Hän tiesi nyt, että ajatuspoliisi oli seitsemän vuotta tarkkaillut häntä kuin kovakuoriaista suurennuslasin alla. Ei ollut yhtään tekoa, ei yhtään ääneen lausuttua sanaa, jota he eivät olisi huomanneet, ei yhtään ajatuskulkua, johon he eivät olisi voineet puuttua.”


Hän uskoo, että ajatuspoliisia ei pääse pakoon edes uniin. Sitä vastaan on mahdotonta taistella. Ja puolue on oikeassa. ”Miten kuolemattomat kollektiiviaivot voisivat olla väärässä?”

Hän rupeaa sellissään raaputtamaan taululle ajatuksia. Kaikki alkaa kuin päiväkirjan kanssa. Hän alkaa hapuillen ja tikkukirjaimin muotoilla todellisuuttansa: ”Vapaus on orjuutta”, ”Kaksi ynnä kaksi on viisi”. Välin empimisen jälkeen hän jatkaa: ”Jumala on valtaa”. Menneisyyttä ei enää ole. Hän oli elänyt itsepetoksessa. Kun antautuu tähän hetkeen, kaikki muu seuraa perässä. Mikä on ennalta määrätty, se seuraa perässä. Miten hän on voinut kapinoida? Tässä uudessa ajattelussa luonnonlaitkin ovat hölynpölyä. Mutta kouluttautuminen jatkuu. Järkeilyssä ei improvisointi aina auta ja hallusinaatiotkin vaivaavat. O’Brien saapuu, kehuu edistymistä, mutta toteaa, että tunnepuolella on vielä tekemistä. Vielä hän ei pysty sanomaan rakastavansa Isoaveljeä.
Alkaa viimeinen vaihe, kidutus, josta Winston ei selviä yksin. Isketään siihen sielun syvimpään, herkimpään alueeseen – fobiaan, joka on paljastunut jo aiemmin. Pelko ja paniikki saavat vallan. Sitä hän ei kestä. Rotat ovat jyrsiä hänet, nälkäiset, mielipuoliset, kiljuvat eläimet lähes hyppäävät hänen kimppuunsa, suoraan kasvoihin, ja kaluavat hänen kasvonsa. Jos vain löytyisi joku toinen henkilö, hänen ruumiinsa, jonka hän voisi siirtää siihen väliin, hän pelastuisi.  Siinä kauhean paniikin keskellä sellainenkin löytyy – Julia. Hän huutaa paniikissa, että voivat repiä Julian kasvot, kunhan jättävät hänet rauhaan.

Viimeinen este Winstonin opinnoissa häviää. Hän ei enää vihaa Isoaveljeä.

Kymppitonni täynnä


Tuo kymppitonni viittaa blogiini. Viime kuussa tuli kymmenen tuhatta kävijää täyteen. Tämä on 148. kirjoitukseni.  Tällä hetkellä käyntimäärä on jo ylittänyt 10 600. Aloitin tämän blogini vuoden lokakuussa 2013. Tavoitteenani oli keskittyä pitempiin aiheisiin ja julkaista vähintään kaksi kirjoitusta kuussa. Sittemmin tuo määrä on ylittynyt reilusti. Kirjoittelen myös muissa ympyröissä mutten näin laajasti.

Halusin laittaa tämän viestin juuri tämän Orwell-tekstin yhteyteen. Ajattelin kirjoittaa vain Winston Smithin päiväkirjan pidosta, mutta romaani on minulle niin tärkeä, etten pysynyt suunnitelmani rajoissa.

Tästä blogistani hieman lisää. Kymmenen tuhatta kävijää on minun kaltaiselleni kirjoittajalle paljon. Toki tajuan, että moni tuosta määrästä joutuu sivulleni vahingossa, mutta kiva tuon luvun kehitystä on seurata. Olen hieman Winston Smithin linjoilla. En ajattele jättäväni kulttuuriperintöä tuleville sukupolville, en ajattele ainakaan liian paljon mitään erityistä kohderyhmää, jolle tekstini suuntaisin. Se on tietysti haitta. Jos ajattelisin tarkemmin lukijoitani, sillä olisi myönteinen vaikutuksensa itse tekstin rakenteeseen ja tyyliin.

Kahdessa kohtaa haluan rinnastaa itseni Winston Smithiin. Hän kirjoittaa säilyttääkseen järkensä. Se kosketti minua siinä määrin, että olen se painanut yllä paksummalla. Toinen minua koskettava ja tietysti järkyttävä kohtaus on viimeinen kidutuskohtaus, jossa rotat uhkaavat jyrsiä Winstonin kasvot. Tunnustan, että minulla on samanlainen rottafobia kuin Winstonilla. Ymmärrän Winstonia. Ei hänellä ole muuta mahdollisuutta kuin uhrata rakkaansa. Romaanin todellisuudessahan tällä teolla Winston vain lannistetaan, ei Juliaa rotille syötetä.

En halua parantaa maailmaa, en vaikuttaa ihmisten ajatuksiin. Toivon, että mahdollisimman monella oma ajattelukyky säilyisi. Aloin kirjoittaa lähinnä itseni vuoksi. Se oli sisäistä pakkoa itse ilmaisuun. Olin tukahtua. Näytti, että ulkopuolella aletaan liikaa ohjata siihen, miten pitäisi ajatella ja mitä pitäisi ajatella ja mitkä aiheet ovat tärkeitä.  Halusin muotoilla itse ajatuksiani, pitää ne kasassa, luoda aihekokonaisuuksia laajemminkin, jos siltä tuntuu. Joskus olen vain toistanut muiden ajatuksia, joskus olen keskittynyt suomentamiseen. Runojen kääntämiseenkin olen rohkaistunut, vaikken tunne olevani siinä vahvoilla.

Kun tekstiä on syntynyt paljon, voisi luulla, että kirjoittaminen sujuisi ajan myötä sujuvammin. Se ei pidä paikkaansa. Varsinkin viime kuukausina kirjoittaminen on edennyt turhan tuskaisesti. Enkä eräissä tapauksissa ole edes päässyt loppuun saakka.

Tästä kaikesta olen saanut paljon itse. Olen lukenut itse enemmän. Romaanejakin on tullut nyt luetuksi tavallista enemmän. Ongelmani on suoraan sanoen se, että olen kiinnostunut asioista, joista kukaan ei halua kanssani jutella. Joskus tuntuu, että olen - niin kuin Winston Smith itsestään ilmaisee – ”yksinäinen haamu”. Siksipä blogini on purkautumistie.  Ei se toki ainoa syy ole. Toki haluan myös pitää kirjoitustaitoani yllä. Eikä mielihyvän tunnettakaan pidä unohtaa.


Tuo luku 10 000 kirvoittaa mieleni vielä toiselle puolelle maailmaa eli Kiinaan. Kiinan kielen lukua ”kymmenen tuhatta” merkitsevä sana ’Wan’ merkitsee symbolisesti myös ’täydellisyyttä’ ja ’ikuisuutta’. Kiinalaisessa perinteisessä runoudessa se luku tulee usein vastaan, sellaisissa ilmauksissa kuin kymmenen tuhatta kertaa ja kymmenen tuhatta vuotta. Historia ja ikuisuus on kiinalaisessa maisemassa ja kiinalaisessa ajattelussa aina läsnä.

Ming-dynastian aikana 1400- ja 1500-luvulla eräät eunukit saivat keisarin hovissa niin paljon valtaa, että mm. turvallisuuspoliisin johtohahmo Wei Zhongxian(1568 – 1627)julisti olevansa yhdeksän tuhatta vuotta vanha. Hän ei tietenkään voinut sanoa ”kymmenen tuhatta”, sillä se luku oli varattu itse Taivaan pojalle eli keisarille.

Otan esimerkin Mao Zedongilta, en kuitenkaan hänen politiikkaansa ihaillakseni. Mao oli merkittävä runoilija, joka käytti perinteistä runomittaa. Vuonna 1963 julkaistussa runossaan, jonka hän on omistanut vastaukseksi näytelmäkirjailija Guo Moruolle, Mao toteaa näin: ”Kymmenen tuhatta vuotta on liian pitkä aika pohdittavaksi./ Tartu vain tähän aamuun ja iltaan” (suomennos Pertti Niemisen). Runon sisäinen merkitys on käydä taistelua neuvostoliittolaista revisionismia vastaan, mutta nyt siihen ei kannata kiinnittää huomiota.

Toinen esimerkkini  on kiinalainen sanonta, jolla on yhteys Maon ilmaisuun. 不怕一万,只怕万一(bùpà yī wàn zhǐpà wànyī). Se tarkoittanee suoraan käännettynä suurin piirtein sitä, että ”Älä pelkää kymmentä tuhatta, vain kymmenettä tuhatta ensimmäistä”. Vapaampi käännös: ”Eivät tärkeitä ole menneet kymmenen tuhatta, vaan edessä oleva tapaus”. Vielä tiiviimmin ilmaisten: ”On toimittava aina sen hetkisen tilanteen mukaan menneistä välittämättä”.

Kun Nixon vieraili Kiinassa 1970-luvun alussa. Mao Zedongin kerrotaan todenneen saman asian, joka sisältyy yllä lainattuun runoon. Nyt kerron sen englanniksi:

“So many deeds cry out to be done, and always urgently. The world rolls on. Time passes. Ten thousand years are too long. Seize the day, seize the hour.” (Se löytyy täältä.)

En suomenna sitä kokonaan. Puutun vain tuohon loppuosaan. Vapaasti ilmaisten. ”Aika kuluu. Menneellä ajalla ei ole merkitystä, on tartuttava tähän hetkeen.” Tästä viisaudesta minäkin haluan ottaa vaarin.

Samankaltaisen huomion teki viime marraskuussa Helsingissä pidetyillä kirjamessuilla venäläinen kirjailija Andrei Bitov. Hänen taustansa on se, että hän on luonut merkittävimmän tuotantonsa Neuvostoliiton aikoihin 70-luvulla. Nyt hän on lähes 80-vuotias ja toimii edelleen Venäjän PEN-klubin puheenjohtajana.  Kirjallinen tuotanto on kuitenkin jäänyt viime vuosina laihaksi ja ehkä tuo puheenjohtajuuskin on muodollisuus. Hän totesi esityksensä aluksi jotenkin tähän tapaan, että menneillä teoilla ei ole nykyisin mitään painoa, on joka hetki osoitettava olevansa hengissä. Hänen äänenpainostaan olin tuntevinani pientä epätoivoa.

Eipä tässä muuta kuin että Bitovia ja Maoa mukaillen mennään ajassa eteenpäin. Kirjoitetaan, luetaan ja seurataan, mitä maailmassa tapahtuu. Pidetään itsestämme huolta, jotta säilyttäisimme järkemme.


Lopuksi

Haluan päättää tämän kirjoitukseni kuitenkin Orwelliin. Minusta sekä Vuonna 1984 että Eläinten vallankumous ovat vaikuttavia teoksia totalitarismista. Käsittääkseni niiden syntymiseen on vaikuttanut 1900-luvun alkupuolen henkinen ja yhteiskunnallinen ilmapiiri. Totalitarismi on aina keskellämme, jokaisessa yhteiskunnassa, jokaisessa hallintorakenteessa, myös meillä Suomessa ja tietysti meidän arkeamme ohjailevassa Euroopan Unionissa. Täälläkin on ihmisten ajattelua alettu suitsia epämääräisin keinoin. Totalitarismi on ajattelutapa. Siksi minua suututtaa, kun nuo teokset halutaan ehdoin tahdoin yhdistää Neuvostoliittoon ja neuvostoyhteiskuntaan.  Tuntuu, että nykyisin se tehdään hanakammin. Tällä tavalla aivan kuin suljetaan noiden romaanien sanoma meidän ajallemme. Tuon pari esimerkkiä. Yleisradion Lukupiiri-ohjelmassa käsiteltiin jokin aika sitten Eläinten vallankumousta ja sen toimittajat miltei yksioikoisesti pitivät sitä Neuvostoliiton kritiikkinä. Ja tämän nyt käsittelemäni romaanin esipuheen kirjoittaja (lokakuussa 2007; WSOY:n pokkaripainos) tuo esille samanlaista kapoista tulkintaa.