Anton Tšehovin toinen todellisuus – Andri Žoldak ja Kolme sisarta Pietarin Aleksandrinski-teatterissa

Aleksandrinski-teatteri

Andri Žoldak on vuonna 1962 syntynyt ukrainalainen teatteriohjaaja. En tiedä hänestä paljoa, mutta yhden näkemäni ohjauksen pohjalta voin päätellä, että kyseessä on räväkkä persoonallisuus.  Novellisti ja näytelmäkirjailija Anton Tšehov (1860-1904) on kaikille tuttu. Aleksandrinski-teatteri on Pietarissa sijaitseva teatteri, yksi monista mutta vanhimmasta päästä. Tämä kirjoitukseni on kertomus yhdestä teatteri-illasta ja myös muusta siihen liittyvästä. Mietin esitykseen liittyviä adjektiiveja, monenlaisia nousi mieleen: loistava, omaperäinen, värisyttävä, liikuttava, ihmeellinen, murjova… Mikään ei sellaisenaan sovi sitä kuvaamaan. Esitys oli loistava, mutta eri merkityksessä, kun olemme tottuneet. Se jäi loistamaan katharsiksen valona sisimmässä ja samalla nauraa hekottamaan ties mistä syystä. Lopputulos saattaa olla sekava mutta sellaista elämä tällaiselle eläytyvälle seuraajalleen tuottaa.

I.                    Tekijästä ja teatterista ja myös muista taustoista

Kävin Pietarissa joulukuun puolivälissä parin yön pikavisiitillä. Matkan pääkohde oli Mariinsky-teatterin vanhalla näyttämöllä esitetty Gounod’n ooppera Faust. Se oli vaikuttava kokemus ja elämys, josta en nyt kuitenkaan kerro enempää. Kerron seuraavasta illasta, johon minun piti keksiä ohjelmaa paikan päällä. Sainkin onnekseni lipun ukrainalaisen Andri Žoldakin näytelmään Esiripun tuolla puolen (По ту сторону занавеса). Se oli yli nelituntinen esitys, jonka pohjana on Anton Tšehovin Kolmesta sisarta.

Žoldak on eräänlainen nykyteatterin kummajainen, ”kauhukakaraksikin” luonnehdittu persoonallisuus, joka on vieraillut myös Suomessa ainakin kahden ohjauksen verran (Turussa ja Helsingissä) ja tullut tunnetuksi rohkeista ja ennakkoluulottomista tulkinnoistaan.  Ainakin Turun kaupunginteatterin Anna Karenina vuodelta 2010 on saanut myönteistä huomiota. Ohjaajan etunimestä käytetään myös muotoa Andriy. Ukrainan kielellä nimi kirjoitetaan Андрій Жолдак.

Andri Žoldak

Vaikka Žoldak tunnetaan tabujen rikkojana ja rohkeana kokeilijana, häntä ei kuitenkaan ole Pietarissa ajettu mihinkään periferian kokeilustudioon. Näytelmää esitetään perinteisessä Aleksandrinski-teatterissa (http://en.alexandrinsky.ru/ ). Kyseessä on Venäjän vanhin ammattiteatteri, perustettu 1756. Se sijaitsee Nevski-prospektin kupeessa Ostrovskin aukiolla, teatterin perustajan keisarinna Katariina Suuren muistomerkin takana. Kadun toisella puolella on kuuluisa, tsaarin ajoilta peräisin oleva Jelisejevin herkkukauppa. Teatterirakennus on valmistunut vuonna 1832. Se on maineikkaan arkkitehdin Carlo Rossin suunnittelema. Nevskiltä katsottaessa se kohoaa ylväänä ja upeana, niin kuin yli 180 vuotta vanhan Melpomenen tyyssijan kuuluukin näyttää.

Teatteri ei ole kuitenkaan jämähtänyt uinumaan perinteen suohon vaan sen taiteellinen johtaja Valeri Fokin uskaltaa valita ohjelmistoon rohkeita tulkintoja ja kokeiluja. Fokinin nimi on minulle tuttu joskus vuosituhannen vaihteesta, kun katselin Saksan TV:stä erästä tv-dokumenttia, jossa käsiteltiin hänen teatteriohjauksiaan.  Tuolloin minulle muotoutui hänestä kuva uuteen ilmaisuun pyrkivänä uudistajana.

Kerron hieman omista Aleksandrinski-teatteriin liittyvistä kokemuksistani. Olen käynyt siellä ennen tätä esitystä pari kertaa.  Toisesta käynnistäni olen kirjoittanutkin. Käsittelin tekstissäni uudella näyttämöllä esitettyä varsin kokeilevaa projektia ”Shum” (Шум), jonka olen suomentanut nimellä Kumu.  Toisestakin katsomastani näytelmästä halusin kirjoittaa, mutta se jäi lopulta tekemättä. Tuo näytelmä oli Mihail Lermontovin Naamiaiset (Maskarad), jonka teatterin johtaja Valeri Fokin oli valmistanut ja ohjannut samassa teatterissa vuonna 1917 esitettyä Vsevolod Meyerholdin ohjausta mukaillen. Tuo Meyerholdin ohjaus on legendaarinen. Näytelmää esitettiin vallankumouksen levitessä kaupungin kaduilla ja se symboloi vanhan tsaarin vallan kaatumista.  

Naamiaiset on Aleksandrinski-teatterin helmi, Valeri Fokinin merkkityö, jolla hän kunnioittaa suuren teatteripersoonan elämäntyötä ja samanaikaisesti teatterin merkitys maan kulttuurihistoriassa tulee näkyviin. Näytelmä on vielä teatterin ohjelmistossa (http://alexandrinsky.ru/afisha-i-bilety/maskarad-vospominaniya-budushchego/ ), parhaiten siitä löytää kuitenkin tietoa täältä ja täältä.

Naamiaiset-näytelmää katsomassa maaliskuussa 2015, teatterisali ennen esityken alkua

Naamiaisten roolihenkilöt yleisön aplodeja kuuntelemassa esityksen lopussa

Hienoa, että Valeri Fokin on ottanut rohkeasti Žoldakin Tšehov-tulkinnan ohjelmistoonsa.  Olen ymmärtänyt, että kyseessä ei ole ensimmäinen Žoldakin vierailu Aleksandrinskissa. Nähtävästi ohjaajien kesken on jonkinlaista sielujenn sympatiaa.  Kaiken lisäksi nyt katsomassani esityksessä rooleissa on eräitä samoja Fokinin luottonäyttelijöiksi kutsuttuja henkilöitä, kuin oli Naamiaisissakin.  Mm. Mašan roolia esittää Jelena Vožakina, joka oli myös Naamiaisten pääosassa.

Jelena Vožakina – näytelmän Maša

Menen varsinaiseen asiaan.  Andri Žoldak on syntynyt Kievissa ja valmistunut vuonna 1989 Venäjän teatteriakatemiasta. Hän on tehnyt teatteria ympäri maailmaa. Se, että hän ohjaa näytelmiään Venäjällä, ei tee hänestä sen enempää Venäjä-mielistä kuin minkään muunkaan maan politiikan sympatiseeraajaa. Tiedetään, että hän on ohjannut vuosituhannen vaihteessa Kievissä Tšehovin Kolmesta sisaresta version, jossa tapahtumat on sijoitettu vuoteen 1940. Tuolloin ohjaajaa syytettiin russofobiasta.

Näytelmän esitteeseen voi teatterin verkkosivuilla tutustua täältä. Suomennettuna näytelmä on nimeltään ”Esiripun toisella puolella”. Jo nimellä halutaan etäännyttää katsojaa siitä kuvitelmasta, että kyse olisi Anton Tšehovin näytelmän Kolme sisarta dramatisoinnista.  Näytelmän ikäsuositukseksi on laitettu +18, mikä kertoo jotain sisällöstä ja siitä, millaiselle yleisölle esitystä suunnataan. Koululaisryhmiä näytöksissä tuskin nähdään.  Henkilöt ja tapahtumat on sijoitettu tulevaisuuteen 4000-luvulle, tarkemmin sanoen vuoteen 4015. Noin tarkka ajoitus kertoo ennen muuta ohjaajan huumorin tajusta, mikään tulevaisuudesta kertova scifi-näytös ei ole kyseessä. Ympäristö voi näyttää miltä vain, näytelmä liittyy meidän todellisuuteemme.  Tšehovin ajan sovinnaisuuksista on pyritty menemään mahdollisimman kauas.  Ohjaaja on ottanut itselleen täyden vapauden tulkita näytelmän tapahtumia.

Žoldak vaatii näyttelijöiltä paljon ja Valeri Fokinin johtaman teatterin nuori näyttelijäkaarti tuntuu olevan valmis rankkoihinkin kokeiluihin. Esitys on villi, arvaamaton ja raju. Yli neljän tunnin esityksen seuraaminen voi tuntua sietämättömältä, mutta minulle ei katsoessani tullut kertaakaan sitä kovin tuttua pitkästymisen tunnetta, mikä usein Tšehovin näytelmiä katsoessa saattaa syntyä. Pitkäpiimäisyys oli tipotiessään. Esitys oli monipuolinen, mistä myös musiikki ja videokuva pitivät huolen.  Koko ajan sattui ja tapahtui ja ajatusten oli oltava valppaat. Esityksen loppuessa ei ole kiire kotiin, tekisi mieli jakaa vaikutelmia muun yleisön kanssa.

Esityksen katsomo sijaitsi näyttämön takana. Perinteinen katsomo ja sen parvet oli peitetty isoilla valkoisilla lakanoilla. Yleisö meni paikalleen perinteisen katsomon kautta, nousi näyttämölle, meni sen sivuitse näyttämön takaosaan, jonne oli rakennettu tilapäinen katsomo.  Sekä näyttelijät että me katsojat olimme siis esiripun toisella puolella, mistä koko näytelmä on saanut nimensä. Se luonnollisesti loi yleisön ja näyttelijöiden välille oman yhteisyyden tunteen. Kun yleisö katsoi esitystä, taustalla näkyi valkoisen lakanameren peitossa oleva varsinainen näyttämö.

Esityksessä oli yksi väliaika. Se oli kaksi tuntia kestäneen ensimmäisen näytöksen jälkeen.  Katsomo oli rakennettu näyttämön takaosaan. Katsomosta olisi ollut käytännössä mahdotonta poistua kesken näytöksen. Olimme sidoksissa paikkoihimme ja niin ollen tiiviisti mukana näytelmän tapahtumissa, heitettynä ohjaajan meille luomaan ”unimaailmaan”.  Jos joku olisi halunnut poistua esityksestä, se olisi saattanut häiritä esityksen toteutusta ja myös katsova yleisö olisi häiriintynyt. Kärjistetysti ilmaisten se olisi voitu tulkita jopa provosoinniksi.

II.                  Vaikutelmia esityksen jälkeen

Kerron nyt kutakuinkin suoraan niitä tuntoja, joita kirjoitin muistiin seuraavana aamuna esityksen jälkeen.  Joitakin täydennyksiä ja tarkennuksia olen tehnyt, mutta ideanani on kertoa suoria vaikutelmia.  Kolmannessa osassa kerron sitten vielä näytelmän sisällöstä systemaattisemmin ajallisesti etäämpää katsottuna. Toistoa en voi välttää mutta päädyin tällaiseen ratkaisuun siitä huolimatta.

 …

Se oli kummallisin, erikoisin ja järkyttävin Tšehovin Kolme sisarta, jonka olen eläissäni näyttämöllä nähnyt. Ei se ollut aivan täysin Tšehovin tuote, pelkästään perustui siihen.  Lasken siitä kuitenkin suurimman kunnian Tšehoville, hänen luomuksistaan voidaan löytää polkuja myös tämänkaltaisiin tasoihin.

Näytelmän hahmot saavat uuden elämän vuonne 4015, ilman oman aikansa yhteiskunnan luomia sovinnaisuuksia. Ne sovinnaisuudethan panevat Tšehovin henkilöt piilottamaan omat tuntonsa ja puhumaan toistensa ohitse, käyttäytymään ja toimimaan niin kuin elämän draamassa on tapana. Jotakin on Tšehovin maailmasta tuntunut jäävän sanomatta, vaikka hänen näytelmissään niin kovin paljon kaikenlaista puhutaankin. Ollaan kummassa kudelmassa. Nyt ohjaaja antaa esityksen alussa yleisönsä ymmärtää, että hän ikään kuin pyrkii avaamaan solmuja.  Ja sen hän tekee omien intuitioittensa vallassa. Olisi kai rehellisempää todeta, että siinä yritetään niitä avata. Nyt tunteet koetaan ja ilmaistaan suoraan, ei suojauduta siinä määrin roolien taakse. Toisaalta ei se aivan noinkaan ole. Jokainen ympäristö luo omat rajoitteensa. Näytelmässä muisti palautuu ja tajunta avautuu muistin mukana. Osa jää avautumatta.

 

Eräässä vaiheessa tapahtumain kehitys alkaa muistuttaa kauhukuvaa, ihmisen perusluonne tuntuu paljastuvan.

Ollakseni täysin rehellinen, nyt myöhemmin alan empiä, josko ohjaaja onkin tehnyt parodian niistä ajatuksista, jotka meillä tulevat tällaisissa ihmissuhteen solmuissa ja ristiriitatilanteissa mieleen. Hän paneekin meidät kääntymään omiin ajattelumalleihimme, joita oma todellisuutemme - media ja keltainen lehdistö - ruokkii ja joihin se rakentaa aikamme tyypillisen narratiivin. Sen hän tekee nerokkaasti tutkimalla Tšehovin näytelmän henkilöhahmojen inkarnaatiota uudessa epämääräisessä historian ajassa. Eli ohjaajan tarkoitus ei olisikaan avata meille Tšehovin Kolmen sisaren maailmaa uudelleen, paljastavammin, vaan näyttää omat ajattelun kaavamme. Mutta tiedä häntä, onko siinä perää.  Sitä varten minun pitäisi nähdä myös muista ohjaajan töitä. Mutta ei sen väliä. Minä kerron nyt, sen miten minä koin, kun näytelmä mullisti täysin Tšehovin maailmasta luomani tapahtumain kulun.

Tosiasiassa näytelmää seuratessa huomasin, että näytelmän edetessä tiettyyn vaiheeseen, aloin miltei vapista. Koin hyvin voimakkaasti sen eräät käänteet ja näkökohdat. Enkä noita tuntemuksiani kokiessani ajatellut parodiasta tai satiirista mitään. Ne ajatukset siis syntyivät vasta näytelmän jälkeen, kun tasaannuin pohtimaan sitä tarkemmin. Ja jo näytelmän tultua päätökseensä, oli mieleni tasoittunut. No, tämänhän voisi tulkita niin, että esitys oli samalla matka itseeni.

Tšehovin Kolme sisarta on minulle tuttu ja myös hyvin rakas näytelmä. Vaikken ole ollut vuosikausiin sen kanssa tekemisissä, niin periaatteessa tunnen sen läpikotaisin. Olen lukenut sen aika tarkkaan, sekä alkukielisen version, että suomennoksen, ja olen nähnyt siitä vuosien kuluessa monta eri versiota, sekä hyvin perinteisiä, että varsin villejä ja uusia näkökulmia avaavia. Tälle nekään eivät kyllä vedä vertoja villeydessä.

Olen tutkinut sen sisältöä ja pohtinut sen kieltä, tutkinut sen henkilöhahmoja ja henkilöiden keskinäisiä suhteita. Tavoitteenani on ollut päästä selvyyteen Tšehovin perimmäisistä aivoituksista. Olen joskus myös kyllästynyt Tšehoviin, kun siitä ei tuntunut löytyvän enää mitään.

Ja nyt tuli tämä versio, joka iski syvälle. Se menee yhtäältä ihmisen sisimpään mutta toisaalta tekee pilkkaa meidän akateemisista analyyseistä.

…

Olin tuolloin Pietarissa parin päivän reissulla. Samana päivänä eli keskiviikkona minulle sattui pari jännää kokemusta, jotka nousivat näytelmää katsoessani ja varsinkin sitä pohtiessani mieleeni. Ne olivat ihan arkipäiväisiä tapauksia, jotka tuntuivat minun aivoituksissani sopivan näytelmän maailmaan.  Siksi ne nyt kerron hieman pitemmän kaavan mukaan.

                             Ensimmäinen tapaus

Olin samana päivänä lyhyehköllä aamukävelyllä. Kello ei ollut vielä kymmentä. Olin palaamassa hotellia päin Gontšarnaja ulitsalta kohti Moskovan aseman edustaa.  Alla olen kuvannut paikat Googlen kartasta. Mittari oli noin nollassa, oli hieman sohjoinen sää. Vilskettä oli melkoisesti. Oli meluisa aamu, kaikilla kiire, autoilijat painoivat kaasupoljinta, jalkakäytävällä ihmiset kiirehtivät asemalle, töihinsä tai kuka minnekin.

Edessäni kulki mies ja nainen kiireisen oloisesti. Miehen olkapäillä katseli pieni lapsonen silmät pyöreinä ihmetellen suurkaupungin melskettä. Hänet oli puettu lämpimästi haalariin. Kasvot olivat hieman tuhruiset, ei ollut huolehdittu aamupesusta. Ja kun tarkemmin katsoin, niin vanhemmatkin näyttivät enemmän laitapuolen kulkijoilta. Joka tapauksessa lapsonen tunsi olonsa varsin turvalliseksi isänsä hellän kämmenen ja käsivarren varassa. Hän tarkkaili minuakin, mutta isän vauhti oli sen verran kärsimättömän kiireinen, että tapahtumat tuntuivat vilahtavan kuin nopeutetussa filmissä. Miehen päällä oli nuhjuinen toppatakki, jalassa siniset farkut, joiden keltaisella langalla ommellut saumat olivat erikoisesti edessä ja takana. Kasvoista pisti esiin parransänki.  Arvelin, että nainen oli miehen vaimo. Hän oli miestä paljon pienempi ja kasvot olivat leveät.  Askel oli lyhyempi ja sen vuoksi hänellä oli pienoisia vaikeuksia pysyä miehen mukana. Hänen yllään oli lähes polviin yltävä hupullinen toppatakki ja niin ikään farkut. Kummallakaan ei ollut kantamuksia.  Miehen ulkonäöstä päättelin hänen olevan kotoisin Kaukasuksen suunnalta tai jostakin Etelä-Venäjältä.  

Nainen totesi miehelle jotakin, kuin kysyen tai jotakin ehdottaen. Mies reagoi yllättävästi.  Hän löi äkisti vapaana olevalla kämmenellään naista suoraan kasvoille voimakkaasti ja aivan silmieni edessä niin, että melkein tunsin iskusta lähtevän ilmavirran itsessäni, toki vain kuvaannollisesti. Tietysti hätkähdin ja järkytyin. Iskunsa päälle mies kirosi jotain raivoissaan päin naisen naamaa. En saanut selvää sanoista. Nainen kääntyi äkisti viereiseen, myös kuvassa näkyvään porttikäytävään jääden pitämään kämmenellään suutaan, johon isku oli kohdistunut ja varmasti sattunut. Mies jatkoi kuitenkin samaa vauhtia matkaansa ja nainen kääntyi myös heti takaisin yrittäen lyhyillä jaloillaan kipitellä miehen perässä, aivan kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunutkaan pitäen kuitenkin edelleen kämmentään suunsa suojana. Tultiin aseman edustalle ja minä jäin heitä hetkeksi tarkkailemaan. He sopivat keskenään jostakin ja sitten nainen poikkesi jalkakäytävän eteen parkkipaikalla autojensa edustalla juttelevien taksikuskien luo ja alkoi kysellä jotakin. Mies jatkoi hieman kauemmas asemarakennuksen eteen jääden odottamaan vaimoaan. Nainen jutteli jostain taksimiesten kanssa, kauempana isä jutteli lempeästi lapsen kanssa puristaen häntä hellästi ja vastaten kärsivällisesti selittäen lapsen ihmetteleviin kysymyksiin. Jatkoin matkaani ja jätin pariskunnan jatkamaan matkaansa. Mielikuvitukseni toki alkoi kehitellä päässäni tarinaa pienen köyhän perheen kummallisesta yhteiselosta.

                             Toinen tapaus

Toinen tapaus sattui Vasilinsaarella (https://fi.wikipedia.org/wiki/Vasilinsaari ) sijaitsevan Kunstkamera-museon pienehkössä kahvilassa. Olin tehnyt museossa pitkän kierroksen ja väsähtäneenä päätin tulla kahvilaan juomaan iltapäivän espressoni ja pienen suklaisen pikkuleivän. Kahvila sijaitsi kellarikerroksessa matkamuistotiskien takana, siellä sattui nyt viettämään aikaansa koululaisryhmä, joka täytti lähes kaikki pöydät. Onneksi yksi oli vapaana kuin valmiina minua varten.

Koululaisilla oli vapaa hetki ja totta kai he käyttivät sen hyväkseen hauskanpitoon.  Opettaja oli mukana, hän istui yhdessä pöydässä jääden minusta katsoen taustalle, hänenkin ympärillään oli koululaisia ja he juttelivat kuin kaverit keskenään. Paikassa oli siis hyvin välitön tunnelma. Iältään nuoret olivat ehkä 12-13-vuotiaita, vaikea sanoa tarkkaan, kun en ole nykyisin tuonikäisten kanssa tekemisissä. Se on kuitenkin ikä, kun osa tytöistä on alkanut jo kehittyä ja yrittää peittää muotonsa väljillä puseroilla ja muilla keinoin. Nuoret olivat mobiililaitteittensa kimpussa ja keskustelu kävi vilkkaana, kun sieltä oli löytynyt jotain kiinnostavaa. Keskityin seuraamaan suoraan silmien edessä istuvaa kolmikkoa, kahta tyttöä ja yhtä poikaa, jotka tuntuivat viihtyvän oikein hyvin keskenään. Yhden tytön kännykän näytöllä oli jotain hyvin kiinnostavaa, mikä veti puoleen kahta muutakin pöydän ääressä istuvaa. Poika oli siististi pukeutunut ja hyvän näköinen, kuitenkin vielä lapsekas. Tytöistä toinen – se, joka oli mobiililaitteensa kimpussa – oli hieman kehittyneempi ja isokokoisempi, yllään väljä college-pusero ja farkut. Toinen tyttö oli hento pienikokoinen, jolla oli aivan vaalea lyhyt polkkatukka.  Hän oli ehkä hieman hiljaisempi, ulkonäöltään hyvin sympaattinen ja kivasti pukeutunut vaaleihin farkkuihin ja ihoa myötäilevään ohueen virkattuun villaliiviin. Sanoisin, että olemus oli lapsenomaisempi.

Yksi poika pyöriskeli levottomana ympärillään ja kävi myös tuon kolmikon vieressä tekemässä ”rituaalitanssiaan” tapaillen suullaan jotain melodiaa ja rummuttaen kämmenillään sääriinsä kuin tahtia lyöden. Hän meni kuitenkin muualle, kun kukaan kolmikosta ei ollut hänestä kiinnostunut.

Kolmikon poika tuntui olevan hyvin eläväisellä päällä, mikä tuntui tytöistä hauskalta mutta päähuomio oli toki puhelimessa. Sitten yhtäkkiä poika kävi kiinni hennon vaaleatukkaisen tytön kaulaan ja alkoi aika kovakouraisesti puristaa sanoen hänelle jotain äänekkäästi leikitellen. Tyttö painoi vartaloaan kokoon ja molemmilla tuntui olevan hauskaa. Toisella tytöllä oli edelleen tiukasti katse puhelimensa näytössä, hän oli siinä tilanteessa ulkopuolinen. Tuo pojan ele tapahtui yhtä äkisti kuin edellisessä esimerkissä miehen isku naisen kasvoihin.  Pojan ikään suhteuttaen kohteena olisi saattanut olla vaikka toinen poika. Heräävä seksuaalinen kiinnostus tyttöjä kohtaan näkyi tässä tilanteessa vain pinnan alla. Oli siis kyse aivan viattomasta leikittelystä, keskinäisestä painiotteesta, niin kuin pienet lapset olisivat telmineet keskenään. Poika vain sattui innostumaan. En valitettavasti kuullut, mitä hän tytölle tokaisi. Tulkitsin, että se oli alitajuinen ihastuksen purkaus. Kypsempien nuorten kesken tuo kohtaus olisi voinut kehittyä vaikka suukotteluun. Nyt poika vain irrotti otteensa tytöstä ja jatkoi touhuamistaan aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minä sen sijaan satuin näkemään tuon tytön kasvot heti tapauksen jälkeen, kun hän käänsi kasvonsa taaksepäin opettajan pöytää kohti. Tytön kasvoista huokui sellainen ilo, tyytyväisyys ja hento puna, että pelkästään sen vuoksi halusin kertoa tähän pikkutapahtumaan näin pitkän johdannon. Tyttö koki tilanteessa muutakin kuin pelkkää koulukavereiden leikittelyä. Varmastikin hän ajatteli tapausta vielä iltasella yksikseen nukkumaan mennessään.

Saattaa kai tuntua älyttömältä, että kirjoitin noista kahdesta lyhyestä episodista niin pitkään ja tällaiseen paikkaan, mutta minkäs teen, kun en niistä irti päässyt. Onneksi tajusin edes hieman tiivistää. Näytelmää katsoessani nuo molemmat tilanteet tuntuivat olevan kuin sen osasia. Ensimmäinen, aseman edustalla tapahtunut kohtaus tuli mieleen siinä vaiheessa, kun kymnaasin opettaja Fjodor Kulygin on jo jonkin aikaa etsinyt vaimoaan Mašaa ja kun hän vihdoin saa tämän käsiinsä, alkaa käyttäytyä väkivaltaisesti. Tuo kohtaushan päättyy lopulta raiskaukseen. Aamun esimerkki antaa vahvistusta sille havainnolle, että ohjaaja on sittenkin kiinni elävässä elämässä, ympäröivässä todellisuudessa.  Kulyginin kaltaisia Andri Žoldakin luomia ”pedagogeja” elää edelleen keskuudessamme, heitä eli myös Tšehovin aikana ja itse asiassa heitä on maailmanhistoriamme täynnä.

Toinen Kunstkameran kahvilan viaton ”flirttailu” puolestaan oli hellyttävän kaunista katsottavaa. Aivan samanlaista hempeää katsottavaa oli Irinan leikittely paroni Nikolai Tusenbachin ja esikuntakapteeni Vasili Soljonyin kesken ennen kuin suhteet alkoivat kehittyä keskinäiseen seksuaalisväritteiseen leikittelyyn ja suunnitelmiin avioliitosta. Tuo kahvion poika oli minulle ennen muuta Soljonyin esikuva. Hänessä oli vetovoimaa, hän oli siististi pukeutunut ja itsevarma käytöksessään. Soljonyi jäi lopulta kuitenkin toiseksi, kun paljon vaatimattomamman oloinen Tusenbach alkoikin kiinnostaa Irinaa enemmän.  Seksuaalinen vietti oli jo siinä vaiheessa jo alkanut ohjata tapahtumaa, mikä sitten johti traagisiin seurauksiin.

Näytelmän lopussa tyylikkäästi pukeutunut Soljonyi esittää kontratenorin (tai ehkä kontra-alton) äänellä jonkin mahdollisesti renessanssin ajan aarian; tietysti hän vain avaa suutaan mutta syntyy illuusio, että hän siinä laulaa ihan oikeasti. Aaria soi eläväisenä. Siinä on voitonriemua ja ylimielisyyttä, tai miksei myös hieman katkeruutta.  Se esittäjä voisi olla vaikka tuossa kahvilassa levottomana pyöriskellyt ”rituaalitanssijapoika”. Vastakaikua tuo sädehtivä esitys ei naisessa (eli Irinassa) herätä, mies (Soljonyi) jää yksinäisyyteen. Kävelin esityksen jälkeen kellon käydessä puoltayötä Nevski prospektia pitkin hotelliini, hyräilin tuota aariaa. Se oli jäänyt päähäni soimaan. Ohitin Stockmannin, käännyin oikealle. Vastapuolella loisti Galleria-kauppakeskus, autoja vilisi ohitseni. Hotellihuoneeseen tultuani laulu oli jo unohtunut enkä tuota hymyilevän Soljonyin esittämää katkeran suloista ja samalla riemukasta kontra-äänistä aariaa ole saanut palautetuksi mieleeni.

…

Kolmen sisaren henkilöt palaavat esityksessä yhteen ja ohjaaja panee heidät kokemaan näytelmän tapahtumia uudestaan.  Melko pian päästään vauhtiin ja loppua kohden eletään jo täysillä. Ollaan mukana Tšehovin maailmassa provinssikaupungissa. Moskovastakin unelmoidaan, mutta se jää epäselväksi, mikä se lopulta on. Tosiasiassa se taitaa olla kuolema, sillä ihmiset vievät unelmansa hautaan.

”On elettävä” - ”Надо жить”! Noihin toivotuksiin esitys loppuu Ja sisaret yksi toisensa jälkeen kuolla kupsahtavat omassa rakkaassa kotimetsässään ikuiseen uneen ja maatuvat sinne. Ja hihkaisevat vielä viime hetkellä riemuissaan ja toivorikkaana, ”On elettävä” tai ”pitää elää”. Voi sen kääntää niinkin. Se on kuin ikuisuutta, sidos elämän suureen jatkumoon. Kukin jättää elämän kulkuun oman jälkensä, minkä hän poistuu keskuudestamme. Ruumis maatuu tai muuttuu tuhkaksi ja katoaa.

Ja kun sisaret jättävät oman aikansa, yleisön eteen laskeutuu peili, josta katsojat voivat nähdä itsensä ja toisensa, kaikki yhdessä. Eli samalla kun katsomme Tšehovin henkilöhahmojen maailmaa, me katsomme itseämme. Tarkoituksena onkin heijastaa nuo näytelmän henkilöiden tuntemukset meihin, jokainen meistä näkee toisemme ja itsemme toisten seurassa ja tuo lausahdus ”On elettävä” (”Надо жить”) jää kaikumaan meidän omaan tajuntaamme ja vieressä istuviin, meille vieraisiin ihmisiin. Se luo keskinäisen yhteytemme perustan. Vaikka olenkin suomalaisena venäläisten keskuudessa, yhteys välillemme on luotu.

Jää mielikuva, että samantapaisen peilitehosteen olen kokenut jossakin teatteriesityksessä ennenkin, mutten vielä niin usein, että siitä olisi muotoutunut klisee. Se on tehokas tapa kääntää katsojain huomio näytelmän henkilöhahmoista meihin itseemme ja omiin ajatuksiimme, oman maailmaamme.  Se voidaan tehdä eri lailla. Esimerkiksi Gogolin Reviisorissa yleisö saadaan hätkähtämään, kun yleisön nauraessa näyttelijä kääntyy puoleemme: ”Miksi nauratte, itsellenne nauratte?” Kerran se ei toiminut, kun yleisö ei sattunutkaan nauramaan, mutta näyttelijä tuon kuitenkin lausui, kun se kerran oli merkitty hänen vuorosanoiksi.

…

Esityksen keskiössä on epäilemättä sisaruksista keskimmäinen – Maša. Hän tuntuu olevan se, joka kiinnostaa ohjaajaa eniten. Hänen roolinsa on rajuin ja vaativin. Näyttelijä revitään siinä täysi paljaaksi, aivan rikki. Väliin tuntuu, että Maša vain jatkaa ja jatkaa saman pyörittelyä, mutta ohjaaja kai tahtoo vain kuvata, kuinka syvällä omassa kriisissään hän on. Mutta hän nousee pystyyn kuin tyhjää vain, tässä suhteessa näytelmät kai eroavat elävästä elämästä. Mutta tämä oli vain sivuhuomautus.

Istuin ensimmäisellä rivillä. Tunnen vieläkin kun Maša seisoi rikki revittynä edessäni, katsoi minua kohti (taisi varmaan myös joku muu tuntea, että hän katsoi itseään kohti) jonnekin syvyyteen ja toisti epätoivoisesti silmät kyynelissä: ”Я люблю Вершинина” - ”Rakastan Veršininia”.

Millainen mies sitten oli tuo everstiluutnantti Aleksandr Veršinin? Tässä näytelmässä hehkeän Mašan rinnalla hän näyttää iäkkäämmältä. Ei ole vanha mutta elämän kuluttama kuitenkin.

Žoldak on laittanut Veršininin (eli siis häntä esittävän näyttelijän) kaksoisrooliin.  Näytelmän alussa hän esiintyy sisarten isän roolissa, nojatuolissa löhöävänä sairaana miehenä. Ja hän sortuu Mašan kanssa insestiin. Kun sitten isä kuolee, tuo isä ilmestyy Mašan maailmaan rakastajan, everstiluutnantti Veršininin hahmossa. Tšehovin varsinaisessa näytelmässähän Maša naitetaan 18-vuotiaana avioliittoon kymnaasin opettajan Fjodor Kulyginin kanssa. Avioliitosta tulee onneton, mikä luo maaperää sille, että Maša rakastuu Veršininiin.  Andri Žoldak panee asioita juuri tällä tavalla ”poikki ja pinoon”. Näytelmän pienestä yksityiskohdasta hän tekee villejä päätelmiä isän ja tyttären kierosta suhteesta. No, yrittäähän Dostojevskin Idiootissakin ottoisä naittaa Nastasja Filippovnan päästäkseen kunnialla vapaaksi insestisidoksistaan.

Sitten on Olga ja Irina ja sisarten puristuksessa ressukaksi jäänyt velipoika Andrei.  Irina on tytöistä raikkain, ja vilkkain. Hän huokuu elämän iloa ja flirttailee mielellään kahden nuorukaisen Tusenbachin ja Soljonyin kanssa. Tilanne etenee siihen pisteeseen, että Irinan on mentävä avioon ja hän valitsee puolisokseen paroni Tusenbachin. Irina on luonnonlapsi ja suorapuheinen. Hän sattuu paronille toteamaan, ettei hän ihan oikeasti tätä rakasta vaan menee naimisiin, kun elämäntilanne sitä vaatii. Ja tuon avioliiton romuttaa kaksintaistelu, jossa sulhanen saa surmansa. Irina jää osattomaksi. Mutta sen jälkeen onkin jo aika lopettaa ajatusleikki. Sisaret kuolevat eli jättävät inkarnoidun sielunsa samassa lapsuudestaan asti rakkaassa metsässä, jossa he ovat tuohon vieraaseen aikaan ilmestyneetkin.  Pois lähtiessä jää kaikumaan tuo yllä mainitsemani lausahdus ”Надо жить”.

Pitää vielä todeta, että tuo lausahdus on jäänyt minullekin Tšehovin alkuperäisestä näytelmästä elävästi mieleen. Ja muistaakseni joku muukin ohjaaja on sitä omassa versiossaan korostanut omalla tavallaan. Se on usein ollut pakkomielteistä toistoa, pyrkimystä irti elämän tuskaisesta tyhjyydestä, vaihtoehdottomuudesta. Tällä kertaa tuo hokema on kuitenkin iloista vapautumista menneisyyden rajoista ja ahdistuksista. Sitä juuri, mikä näytelmän tehtävänä on katsojalle luoda, ainakin jos tulkitsee perinteisiä teatterin teoreetikkoja.

Velipoika Andreista jää esityksessä mieleen hänen tuskaisuutensa, kun hän tiuskii sisariltaan, mitä heillä on hänen vaimoaan vastaan. Hän yrittää olla vihainen mutta siskot katsovat ensin häntä ihmeissään ja pistävät sitten koko tilanteen nauruksi.  Heidän oma hemmoteltu vellihousunsa oli muka vihainen. Vanhin sisko tekee sitten yllättävän eleen, jonka voisi rinnastaa yllä olevaan koululaispojan halaukseen. Hän alkaa intohimoisesti suudella veljeään, suoraan suulle. Se on kuin seksuaalista esileikkiä, mitä ei pidättyvän tuntuiselta naimattomaksi jääneeltä ja sen vuoksi muiden sisarten pilkkaamalta Olgalta olisi odottanut. Ja samassa muutkin tytöt ovat veljensä kimpussa. Hellitellessään he aivan kuin halaisivat veljeänsä kuoliaaksi. Mutta veli pakenee paikaltaan vihaa ja pettymystä puhkuen. Sisaret jäävät keskenään naureskelemaan ja ilkkumaan.

Aristoteleen teoriaa seuraten teatteriesitys (tragedia) vie katsojan kohti vapautumista, katharsista. Tässä mennään elämää kohti. Se on tämän näytelmän katharsis. Käännytään näytelmän henkilöiden maailmasta ja ristikkäisistä ihmissuhteiden syövereistä meihin itseemme, joudumme katsomaan toisiamme, tuntemattomia kanssaeläjiä silmästä silmään, kohtaamaan elämän ja tämän hetken.

Entä sitten tuo parodia? Nähdäkseni on esityksessä sitäkin, mutta ei se pelkästään sitä ole. Kolme sisarta tulee keskelle meitä. Olemme pohtivinamme Tšehovia ja ohjaaja nauraa meidän ajallemme, joka etsii uhreja ja kärsijöitä ja syyllisiä, leimaa omaksumamme roolit.

Näytelmästä lähtiessäni soi mielessäni tuo Soljonyin kontra-alton äänellä esittämä vanha aaria, mistä jo yllä kerroin. Sen soidessa päässäni kävelin Nevski prospektin jalkakäytävää ja seurasin siinä samalla yön vilinää. Ja sitä seuratessani aloin esityksen katharsiksesta ”valaistuneena” pohtia, mitä aion loppuelämässäni tehdä, jotta voisin kuolinvuoteellani huoahtaa yhtä tyytyväisenä kuin Žoldakin luomat sisaret. Tunnustan, että en päässyt tuolla kävelylläni ratkaisuun. Mutta sellaisen matkasauvan sain seurakseni.

III.                Näytelmän sisällöstä vielä kokoavasti

Esitän vielä kokoavankatsaukseni näytelmän sisällöstä.  Jotakin tulee toistettua, jotakin jää ehkä sanomatta.

Näyttämö ennen esityksen alkua, skriinillä näkyy kaislikkoa

Esityksen alkukuvista tulee jostain syystä mieleen Andrei Tarkovskin elokuva Solaris, ehkä videokuvassa näytettävän kaislikon ja näyttämölle kaikuvan musiikin myötä.  Hyvin pian tapahtumien edetessä yhteydet Tarkovskiin katoavat. Toki avaruusasemaan liittyvät assosiaation ovat aina välillä mukana. Välillä joku yksittäinen näyttelijä puhuu lasikupu päässä, kuin jostain voimaa hakien. Anton Tšehovin näytelmän maailma vie esityksessä kuitenkin mukanaan enkä ehdi enkä kykene pohtimaan, mikä salainen tarkoitus noilla avaruudellisilla assosiaatioille on.

Esitys on koettava unena. Vuosi 4015 viittaa vain irrallisuuteen historiallisesta kontekstista. Näytelmä ilmestyi vuonna 1901, siinä ajassa ei periaatteessa enää olla, mutta henkilöhahmot kantavat kyllä mukanaan tuon maailmanajan rippeitä.  Ei sovinnaisuuksista päästä täysin irti. Toiseksi on muistettava elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja. hän elää kuitenkin meidän ajassamme. On kyse hänen unesta, vuosi 4015 on hämäystä.

Tšehovin näytelmässä isä on tuonut perheensä pois Moskovasta. Sitten hän on kuollut. Ja alkuperäinen näytelmä alkaa tilanteesta, kun vuoden kestänyt suruaika on päättymässä ja vietetään samalla nuorimman sisaren, täysi-ikäisyyden juuri saavuttaneen Irinan, nimipäiviä.  Andri Žoldakin versiossa ei tähän kiinnitetä huomiota. Sen sijaan Moskova kyllä mainitaan näytelmän alussa ja eräässä esitetekstissä tehdään retorinen kysymys, mikä on se Moskova, johon sisarten kaipuu kohdistuu. Tšehovin näytelmässähän Moskova tuntuu välillä olevan kuin jonkinlainen pelastuksen tie, tylsästä pikkupaikasta olisi päästävä pois takaisin ihmisten ilmoille.  Nyt kuitenkin tuo konkreettinen kaipuun kohde unohtuu, kaipuu on toki läsnä.  

”Roolihahmojen sanat kaikuvat täynnä samaa toivoa ja kaipuuta täynnä kuin Tšehovinkin näytelmässä, ei ole merkitystä, mihin pyrkivät nuo 41. vuosisadan hahmot, kaukaiselle avaruusasemalle Moskovaan vai muinaiseen Venäjän imperiumin pääkaupunkiin.”     

Näytelmän varsinaisessa ohjelmatekstissä kysytään, onko mahdollista ylittää rajansa, kohtaloaan muuttaen.  Siinä todetaan, että siihen kysymykseen Žoldakin kokeilu etsii vastausta.

Ensin näyttämön maailmaan putkahtavat sisaret, yllään 1800-luvun loppuvuosia mukailevat asut. Syntymäpaikkana on lapsuudesta niin kovin rakas metsikkö, jossa kovin monet hetket on rakkaiden ihmisten seurassa aikaa vietetty.  Hapuillen he alkavat tiedostaa omaa maailmaansa. Se lähtee liikkeelle nimistä. Muisti alkaa palautua, sen mukana myös traumat. Ennen pitkää näyttämöllä juoksevat lähes kaikki Tšehovin näytelmän hahmot, joukossa myös tytärten äiti ja isä, jotka varsinaisessa näytelmässä on vain mainittu. Sisarista ja eräistä muista henkilöhahmoista alkaa paljastua luonteen piirteitä, jotka Tšehov piti visusti piilossa.

Kuten yllä totesin, Žoldakin version keskiössä tuntuu olevan keskimmäinen sisar Maša, jonka Tšehov oli sijoittanut onnettomaan avioliittoon tämän ollessa 18-vuotias. Ensimmäiseksi Maša kohtaa näytelmässä isänsä. Hän on flegmaattisena nojatuolissaan istuva ukko.  Tytär saa kokea insestiä, mikä on minulle näytelmän ensimmäinen järkytys. Se on kuitenkin vasta alkua. Isä katoaa kuvioista. Hän ilmestyy myöhemmin näyttämölle Veršininin hahmossa. Tšehovin näytelmässä kyse on everstiluutnantista ja patterinpäälliköstä, johon Maša ensiksi mieltyy ja myöhemmin rakastuu. Tässä versiossa Veršininin sotilaallisuutta ei tuoda esille. Hän on keski-ikäinen ryppyisessä puvussa elehtivä ja pelehtivä keski-ikäinen mies, Mašan isän uusi ruumiillistuma, joka on kiinnostunut lähinnä syömisestä.  Hän syö esityksessä parissa minuutissa kokonaisen aterian. Vatsa pullottaa puvun takin välistä ja Maša kuulostelee korva siihen painautuneena, kuin lapsi olisi tulossa.  Välillä hän syöttääkin tätä rakkauden kohdettaan, kuin pikkulasta. Ja mies sen kun valittelee nälkäänsä.  Rakkaus ottaa Mašassa vallan. Ennen pitkää se kehittyy eräänlaiseksi kissa-hiiri –leikiksi ja takaa-ajoksi.  Maša etsii vain Veršinin läheisyyttä, samalla hän pakenee omaa aviomiestään. Tämä jahtaa vaimoaan pyörien siellä täällä ja ilmestyen välillä väärinäkin hetkinä tilanteita sekoittaen.

Sitten eräässä vaiheessa tapahtuu yllättävää. Veršinin saa ikäviä tietoja vaimostaan, hän joutuu lähtemään kotiin. Maša on entistä onnettomampi ja epätoivoisempi. Veršininin vaimo saapuu jopa näyttämölle. Hän yrittää hirttäytyä miehensä silmien edessä.  Tämä ei tiedä, mitä tekisi. Lopulta vaimo suoranaisesti panee miehensä lohduttamaan itseään. Kaikki tuntuvat olevan omien rooliensa vankeina.

Mašan mies kymnaasin opettaja Fjodor Kulygin on jännä hahmo. Tšehovin versiossahan hän on jonkinlainen ressukka, vaimoansa kaipaava ja tämän syrjähypystä silmänsä sulkeva aisankannattaja, joka lähes itkien vaeltelee näyttämöllä vaimoansa kaivaten ja tätä kotiin pyytäen. Sellainen hän on nytkin, mutta luonteessa on uusia piirteitä. Alkupuolella hän lujasanaisesti sotilaallisella tyylillä toistelee olevansa ”pedagogi” pyrkien korostamaan omaa tärkeyttään ja kohottamaan egoaan. Pedagogi-sanan sijalle voisi laittaa sanan ”byrokraatti”. Hän on eräänlainen kauhukuva nykypäivämme byrokraateista. Asema on tärkeä, ei ajatukset. Salkku kädessä hän kulkee, pää tyhjänä, omaa tärkeyttään paisuttaen. Kun hän sitten erinäisten vaiheitten jälkeen kohtaa Mašan, odotan käyvän niin kuin alkuperäisessä näytelmässä, jossa mies vie laillisen vaimonsa turvaan kotiinsa ja vaimo alistuu hiljaa kohtaloonsa, kun Veršinin on joutunut menemään vaimonsa turvaksi.  Mutta ei! Tapahtuu esityksen ehkä traagisin kohtaus. Mies raiskaa vaimonsa. Sen jälkeen vaimo jää alistuneena yksin kyyneliään vuodattaen pesemään itseään puhtaaksi kokemastaan saastasta.

Olga on vanhin sisarista. Hänet on alkuperäisessä näytelmässä tuomittu jäämään vanhaksi piiaksi. Mielestäni hänen roolinsa jää nyt hieman ulkopuoliseksi ja irralliseksi. Eräässä kohtauksessa siskot hieman ivailevat hänen naimattomuudelleen, mutta ei sekään kohtaus oikein toimi.

Sitten on Andrei, sisarten isoveli, ja hänen itsepäinen vaimonsa, joka Tšehovilla ottaa koko talossa vallan ajaen lopussa Irinan asumaan samaan huoneeseen Olgan kanssa, jotta saisi tilaa lapsilleen.

Andrei-veli menee suutuksissaan puhuttelemaan sisariaan siitä, että he eivät muka hyväksy hänen vaimoaan, joka on ottanut talossa määräysvallan. Siskokset katsovat veljeään aluksi hämillään. Tilanne muistuttaa vielä tässä vaiheessa alkuperäistä Tšehovin tekstiä mutta kääntyy pian päälaelleen, kun sisaret purskahtavat veljen tosikkomaisuuden vuoksi nauruun ja alkavat sitten halia isoaveljeään. Tämä saa veljen hämillisenä vaikenemaan.  Vanhin sisko intoutuu jopa intohimoiseen suuteloon. Niin pitkälle tilannetta ei sentään kypsytellä, että todettaisiin Olgan ja Andrein välillä olleen syvempääkin seksisuhdetta, mutta sillä ajatuksella kyllä hiukkasen leikitellään. Tytöt ovat perheen sisäisissä suhteissa niskan päällä ja perheen ainoa, sukupuolensa vuoksi hemmoteltu ja erikoiskohtelun saanut poika joutuu kokemaan myös sen negatiiviset seuraukset. Tytöt ovat oppineet leikittelevän flirtin keinot saada velipoika hiljaiseksi ja tämä on tehnyt pojasta myöhemmin hiljaisen tahdottoman, vaimon ohjattavissa olevan ressukan, joka ei saa omasta elämästä mitään otetta. Tšehovin tekstissä hänestä tehdään talon omaisuuden uhkapeleissä tuhlaava surkimus, taakse jäävät loistavat tulevaisuuden haaveet ja nuori mies päättyy tyhjänpäiväiseksi byrokraatiksi. Tästä Žoldakin en huomannut kertovan.

On Irinan rakkaus - paroni Tusenbachin  ja esikuntakapteeni Soljonyin kilpailu Irinan suosiosta. Ensiksi mainittu siinä pääsee voitolle, mutta Soljonyi on ulkoisesti komeampi ja vetovoimaisempi. Esityksen lopussa hän jää laulamaan vanhaa renessanssin ajan lauluaariaa kontra-alton äänellä. Siitäkin kerroin jo yllä.

Tusenbachin ja Soljonyin välillä tulee sitten keskinäistä riitaa ja kahnausta, minkä jälkeen Irinan valitsema sulhanen joutuu haastamaan Soljonyin kaksintaisteluun. Kaksintaistelu ja Tusenbachin kuolema on kuvattu tyylitellysti hidastettuna. Miehen selkäranka on murtunut jo aikaisemmin, kun hän on saanut kuulla Irinan ylimielisistä sanoista, ettei tämä varsinaisesti rakasta miestä vaan menee vihille tilanteen pakosta. Tusenbach jää siitä hämilleen ja pettymys on sanoinkuvaamaton.

On vielä myös sotilaslääkäri Tšebutykin, vanha raihnainen, elämään kyllästynyt mies, jonka eräs alkuperäisessä näytelmässä tehty lausahdus saa Žoldakilla huomattavat mittasuhteet. Mies nimittäin toteaa olleensa nuorena rakastunut sisarten äitiin. Tapahtumien kulku antaa siten vaikutelman, että Irinan oikea isä onkin juuri tuo sotilaslääkäri Tšebutykin.

Näyttämöllä käväisee myös sisarten äiti, hän on kaunis ja hehkeä nuori nainen. Niin muistikuvat ja unikuvat elävät omaa elämäänsä. Naiset näyttävät nuorilta ja miehet vanhoilta.

…

Toisto on yksi Žoldakin käyttämä tehokeino. Tilanne kumpuaa jostakin varsinaisen näytelmän lausahduksesta ja sitä sitten puhuja toistaa useaan kertaan. Niin tekee Irina Tusenbachille, useaan kertaan kaikuu myös Ivan Tšebutykinin lausahdus, jossa tämä kertoo rakastaneensa nuorena sisarten äitiä.  Eikä kertatoteamus riitä myöskään silloin, kun vihjataan, kuka on Irinan oikea isä. Mašan rakkauden tunteet Veršininiä kohtaan alkavat tuntua jossain vaiheessa jo liioittelulta. Tilanteen absurdius on ainakin tuotu korostetusti esille.

Puutteista huolimatta se oli minusta loistava esitys. Ja sekin on edelleen lisättävä, että vaikka kyse oli yli neljän tunnin esityksestä, en silti kertaakaan pitkästynyt, niin kuin hyvin usein Tšehovia katsoessa käy. Aina tilanteissa mentiin eteenpäin, toistosta huolimatta.

Esitys on loppunut, yleisö poistuu katsomosta näyttämön kautta

Valkoiseen peittynyt varsinainen katsomo

IV.                Lopuksi: ohjaajan ajatuksia

Laitan loppuun vielä lainauksen Andri Žoldakin kirjeestä Turun kaupunginteatterin näyttelijöille toukokuussa 2012. Sen olen lainannut Esiripun tuolla puolen –näytelmän ohjelmalehtisestä, joka on tietysti venäjänkielinen. Laitan tähän oman suomennokseni ja heti sen perään olen skannannut ohjelmalehtisen keskiaukeaman, josta on nähtävissä alkuperäinen venäjänkielinen versio (suurenee klikkaamalla).

"Näyttelijä on tuo ihmisille valon, sytyttää sen ja pitää sitä yllä. Valo on toivoa elämään. Näyttelijät kertovat ihmisille viestin siitä, miten voi elää paremmin. Maailman ensimmäinen näyttelijä oli Prometeus, joka heitti haasteen jumalille ja varasti valon jumalten pidoista. Hän varasti sen ihmisiä varten. Ja luovutti tuon valon meille. Te olette valittuja, te olette merkittyjä, te olette erityisiä, te olette oraakkeleita, saarnaajia. Teitä ei ole tehty muovista, vaan teissä virtaa tämä elävä punainen veri, jossa on suora kosketus elämän vaistoihin. Kuinka muistuttaa teitä siitä, että te olette hyviä ja avuliaita, että teidän sydämenne lyövät kipunoiden pienimmästäkin epäoikeudenmukaisuudesta ja rujoudesta. Te olette ihmisen sisällä elävän kauneuden puolustajia, te olette ennustajia. Teihin kätkeytyy ja teissä on säilyneenä ihanteet ja teidän toiveenne ovat vahvoja. Te olette keskellä taistelua hyvän ja pahan välillä, puhtaan ja likaisen välillä. Teistä riippuu nykyisin moni asia, hyvin moni."  

...

Nevskillä matkalla hotelliin

Torsti Lehtinen

AlfaTV:n kanavalla Markku Tenhusen keskusteluohjelmassa nimeltä Tenhunen on vieraana kirjailija ja filosofi Torsti Lehtinen (s. 1942). Linkki ohjelmaan on tässä.  En aio nyt toistella keskustelun sisältöä, tuon siitä edempänä esille muutaman minua kiinnostaneen seikan. Ensin kuitenkin kerron muutaman sanan omasta suhteestani Lehtisen tuotantoon ja esittelen samalla henkilöä.

Torsti Lehtinen on kova jätkä. Hän on Kallion kundeja, kasvanut nuoruuteen äärimmäisenköyhissä oloissa, kerännyt varhaisimmat elämänkokemuksensa Kallion kaduilta, lähtenyt sitten kiertämään maailmaan, käynyt pohjilla huumeitakin kokeillen.  Mutta elämä on kuitenkin ajanut häntä pohtimaan elämän peruskysymyksiä. Hän on lukenut iltalukiossa ylioppilaaksi ja opiskellut Helsingin yliopistossa itselleen loppututkinnon. Monien vaiheiden ja harhailujen jälkeen elämä on vakiintunut paikoilleen. Filosofian alueella hänet tunnetaan Søren Kierkegaardin tutkijana ja tuntijana. Ylipäänsä hän on nostanut esille eksistentiaalista filosofiaa.

Lehtinen on myös kirjailija.  Itselleni hän on tullut tutuksi omaelämäkerrallisen romaanitrilogian Jano kautta. Se kertoo Topin tarinan. Topi oli neljävuotias, kun isä kuoli. Tämä oli pitänyt kotonaan suutarin verstasta.  Hän jäi äitinsä hoiviin. Tältä hän sai kuulla olevansa tavallaan korvikelapsi. Isoveli oli kuollut pari vuotta ennen hänen syntymäänsä ja tämän tilalle hänet hankittiin. Helsingin Kallion kadut olivat kova koulu. Sieltä hän sai eväät tulevaisuuteensa. Hän nostaa sen yliopistosivistyksen rinnalle. Tv-keskustelussa hän toteaa kutakuinkin niin, että filosofin pätevyytensä hän on saanut ensisijaisesti Kallion kaduilla.

Romaanitrilogian osat ovat Kun päättyy pitkäsilta, Kuin unta ja varjoa sekä Sokea taluttaja. Ne ovat ilmestyneet aiemmin yksittäisteoksina 1980-luvun alkupuoliskolla. Trilogia osui silmiini jossakin kirjakaupassa, ehkä taisin odottaa junan lähtöä Helsingin asematunnelissa. Kympin se maksoi. Olin kyllä kuullut miehestä aikaisemmin. Nyt pääsin sitten käsiksi hänen elämäntarinaansa. Se oli samalla aikaa järkyttävä ja huojentava lukukokemus. Nuori mies halusi ottaa omaa elämäänsä haltuunsa, kun hän oli jo saamassa jotain otetta, tuli vastoinkäymisiä, uudelleen siitä noustiin, selvyyttä ei tunnu trilogian lopussakaan tulevan. Ensimmäisen osan taisin lukea siltä istumalta, sitten lukuprosessi hieman hidastui mutta ahmien luin kirjan loppuun ensimmäisen osan imussa miehen epätoivoiselta vaikuttavaa kilvoittelua seuraten. Suosittelen Janoa. Sen jälkeen ainakin minulle tuli tarve tutustua myös kirjailijan muihin elämänfilosofisiin ja uskonnollisiin pohdintoihin. Julkaisuja hänellä kyllä riittää. Hänen viimeisin teoksensa on esseekokoelma Multaisen iän kerho (Basam books 2015). Koko hänen tuotannossaan keskeisenä kysymyksenä on elämän perimmäisten kysymysten pohdinta, erityisesti kuoleman kohtaaminen tuntuu olevan yksi keskeinen aihe. Hän palaa usein lapsuutensa maisemaan, Kallioon.

Torsti Lehtisen ääni on myös tullut tutuksi monissa eri yhteyksissä. Tuo yllä mainittu ohjelma ei ole todellakaan ainoa tv-ohjelma, joissa hän on esiintynyt. Lisäksi radiossa hän on esiintynyt useaan otteeseen.  Hän palaa aina samoihin kysymyksiin, mutta niihin ei olekaan olemassa mitään selviä vastauksia. Tätä viimeisintä tv-ohjelmaa kuunnellessani panin merkille, että verrattuna varhaisempiin kirjoituksiin Lehtinen on löytänyt sanomalleen pelkistetymmän ilmaisun. Nuorempana hän pyöritteli enemmän ajatuksiaan hakien niiden tueksi erilaisia kontekstistaan irrotettuja viittauksia, joilla hän ikään kuin haluaa todistella lukijoilleen omaa lukeneisuuttaan. Nyt hän osaa selkeämmin kiteyttää asiansa.

On hän toki osannut kiteyttää aiemminkin. En nyt valitettavasti muista, mistä tämän seuraavan esimerkin olen lukenut, saattaa olla tuosta viimeisimmästä teoksista. Hän pohdiskelee sitä, että tekstejä tuntuu olevan maailmassa liian paljon. Tuntuu, että kaikki on jo kirjoitettu moneen kertaan. Hän kuitenkin toteaa filosofi Wittgensteinin tunnettua postulaattia (”Wovon man nicht sprechen kann, daruber mus man schweigen”) mukaillen: ”Siitä mistä emme voi puhua on kirjoitettava”.  Kirjoittaminen on meille kaikille mahdollisuus, henkilökohtainen tarve, joskus jopa sisäinen pakko. Se auttaa selviämään.

Lehtinen osaa myös olla humoristinen. Itse asiassa kuoleman kohdatessaan ihminen tarvitsee huumoria. Se tulee ilmi myös Tenhusen ohjelmassa.  Lehtinen kertoo tilanteesta, kun hän oli töissä sairaalassa. Hän meni työkaverinsa kanssa vainajien kylmäkaapeille. Hänen seuralaisellaan oli tapana oven avatessaan tervehtiä vainajia, kerran hänelle sitten vastattiin. Enempää en paljasta.

Jossakin radio-ohjelmassa tai mahdollisesti jossakin teoksessaan hän kertoo hirtehisen tarinan pohjoisen papista, joka joutuu Lapin syrjäkylillä kertomaan perheen äidille miehensä tapaturmaisesta kuolemasta. En kerro nyt tarinaa, koska pelkäisin vesittäväni sen. Saattaa olla, että olen sen lukenut jostakin teoksesta, mutta siinäkin tapauksessa Lehtisen oma äänensävy tulee tarinassa niin kirkkaana esiin, minun kirjoittamanani juttu ei saisi pontta. Herskyvät naurut tarina minussa herätti, vaikka liittyikin inhimilliseen suruun ja kuolemaan. Hyväksyttäköön, että kuoleman tragiikkaan tarvitaan hirtehishuumorinkin kaltaisia suojamekanismeja.  Mutta toisen kuolema voi aiheuttaa ihmiselle elämänikäisen helvetin, varsinkin silloin, jos on ollut itse sitä aiheuttamassa. Jossakin vanhemmassa kirjoituksessaan Lehtinen kertoo nuoresta papista, joka menetti uskonsa joutuessaan hautaamaan erästä ehkä parivuotiasta pikkutyttöä. Perheen isä tuli kotiin, pikkutyttö juoksi innoissaan isäänsä vastaan, isä nosti lapsen käsillään ilmaan iloisesti tervehtien, yllä sattui olemaan kattokruunu, jossa oleva piikki lävisti lapsen pääkallon. Tytär kuoli välittömästi. Minulle tuo tarina on jäänyt mieleen, koska olen kerran nostanut vajaan kaksivuotiaan lapsen käsivarsillani lennättäen suoraan kattokruunuun. Tuolloin luulin lapsen saavan ikuisen vamman, onneksi hän selvisi pitkällä itkulla, joka muuttui sitten nauruksi.

…

Nostan haastattelusta esille muutaman seikan.

Lehtinen ei ole jäänyt koskaan elämässä paikoilleen. Aina häntä on jokin elämisen liekki vienyt eteenpäin, sovinnaisuuksien kuoppaan hän ei ole langennut. Hän asettaa elämänkokemuksensa kirjaviisauden edelle ja kokemuksistaan hän on voinut ammentaa paljon. Työsuhteitakin on ollut kymmenittäin. Häntä voisi kutsua rauhattomaksi sieluksi, mutta hän on vain halunnut pitää itseänsä liikkeessä, olla lähempänä todellista elämää.

Hän kertoo, että hänen pisin yhtäjaksoinen työsuhde oli Nokia-nimisessä yrityksessä joskus paljon ennen kuin se nousi maailmanmaineeseen. Hän oli ohjelmistoasiantuntijana ja suhde kesti kymmenisen vuotta. Hän koki työnsä rasitteeksi sen yksipuolisuuden vuoksi ja oli harkinnut lähtöä jo kauan. Lopullisen päätöksen teko oli hankalaa. Kun häntä sitten kerran oltiin lähettämässä jatkokoulutukseen, hän omien sanojensa mukaan älysi lähteä, koska tuo koulutus olisi sitonut hänet yritykseen ainakin kahdeksi vuodeksi. Hän lähti, koska hän tunsi, että hänen elämänkokemuksensa jää vaille käyttöä. Sieltä hän meni kirurgiseen sairaalaan, tehtävänä oli mm. jakaa potilaille ruokaa ja kantaa vainajia kylmäkaappiin.  Lehtinen toteaa, että ”se oli hyvin eksistentiaalista ja filosofista työtä”. Hän jatkaa:

”Vaikka palkka romahti ja työn arvostus romahti, niin jotenkin tunsin olevani lähempänä elämää. Siitä siten hakeuduin tarkkailuluokan opettajaksi ja huumetyön tekijäksi. Ne olivat sellaisia töitä, joissa kummasakin koin, että kaikki se mitä olin oppinut elämässä ymmärtämään, oli tarpeen.”

Toinen nostoni liittyy Torsti Lehtisen läheisimpään filosofiin - Kierkegaardiin, jonka ajatteluun hänen oma filosofinen näkemyksensä paljolti perustuu. Lehtinenhän oli tekemässä aiheeseen liittyvää väitöskirjaa, joka olikin jo melkein julkaisuvalmiina. Se kuitenkin tuhoutui homevaurion takia ja samalla meni myös valtava lähdekirjallisuus. Energiaa ei enää löytynyt työn uudelleen kokoamiseen. Pieni osa oli ehditty siirtää tietokoneelle, ja siitä syntyi pari aiheeseen liittyvää teosta.

Kierkegaardin filosofiasta Lehtinen nostaa esille ajatuksen, että kukaan ei näe todellisuutta sinänsä, me olemme oman todellisuutemme vankeja. Tämä tarkoittaa, että ei ole olemassa absoluuttista tietoa. Kierkegaard puhuu dialogin puolesta.

Kierkegaardin keskeisenä taustahahmona on Immanuel Kant, jonka mukaan ihminen ei pysty näkemään todellisuutta sinänsä. Me olemme oman näkökulmamme vankeja. Kukin näkee asiat omilla silmillään. Kiteyttäen voisi siis todeta, että totuus on subjektiivista. Tähän liittyen Lehtinen kysyy: ”Jos jokainen on subjektivisuutensa vanki, niin suistummeko me suhteellisuuksien suohon?” Eikö ole mitään, mikä olisi yleispätevästi totta? Lehtinen vastaa, että yksi ainoa tie objektiivisen totuuden kohtaamiseen on dialogi.

Lehtinen pitää Kierkegaardia dialogisen filosofian alullepanijana.  Tämä kirjoitti itse useilla nimimerkeillä, saattoi jopa esittää kritiikkiä omaa teostaan kohtaan. Hänellä oli kahdeksantoista eri salanimeä, jotka kaikki olivat Lehtisen mukaan jokseenkin kaikesta eri mieltä. Hän kertoo esimerkin siitä, kun hänen pääteoksensa Enten – Eller ilmestyi (v. 1843). Paikallisessa lehdessä se sai murskakritiikin, koko valtava tiiliskivijärkäle oli arvostelijan mukaan paperin tuhlausta. Kööpenhaminan älymystö oli vahingoniloinen, kerrankin joku sanoi suorat sanat. Kunnes kävi ilmi, että arvostelun oli kirjoittanut Kierkegaard itse. 

Torsti Lehtinen kiteyttää Kierkegaardin dialogisuuden kutakuinkin seuraavasti:

Jos lähdetään siitä, että kukaan meistä ei näe objektiivista todellisuutta, niin ainoa vaihtoehto näiden subjektivisuuksien ja suhteellisuuksien suossa rämpimiselle on dialogi, jossa me sanomme mahdollisimman rohkeasti ja jopa röyhkeästi oman mielipiteemme ja samalla olemme nöyriä ja valmiita kuulemaan toisen raporttia siitä, miten hän kokee asian.

Minulla nousee tästä mieleen valtamediassamme esiintyvä aidon dialogin puute. Tuon kierkegaardilaisen ajatuksen toivoisin tulevan myös yleisradion ja muun valtamedian periaatteeksi.  Media ei saa ruveta esittämään yhtä totuutta, sen on annettava tilaa myös aidolle keskustelulla ja ajatusten vaihdolle. On rakennettava keskinäistä ymmärrystä eikä eripuraa ja kahtiajakoa. Sitä myötä me kansalaiset kykenemme pääsemää lähemmäksi totuuden likiarvoa ja kaiken lisäksi pystymme itse luomeen oman näkökulmamme emmekä alistu yleisradion ja muun median esittämään yhteen ja ainoaan totuuteen.

Huomasin muuten Lehtisen itse toteuttavan tuota dialogisuuden periaatetta hänen kertoessaan omasta kristillisyydestään ja vakaumuksestaan.  Hän toteaa päätyneensä kristinuskoon, ettei elämä olisi vain merkityksetöntä ”kompurointia omaa hautakuoppaa kohti”, jolloin millään ei olisi mitään tarkoitusta. Tällöin elämä olisi hyppy tuntemattomaan. Samalla Lehtinen kuitenkin esittää täydennykseksi kannan, jolla hän osoittaa ymmärrystä vastakkaiselle näkemykselle. Hänen mukaansa sekin (elämän merkityksettömyys) on hyvä lähtökohta, sillä toisen ihmisen haurauden ymmärtäminen antaa mahdollisuuden solidaarisuuteen, kohtalotoveruuteen ja veljeyteen. Hän käy omassa monologissaan sisäistä dialogia. Se näyttää kuuluvan osana näihin eksistentiaalisiin kysymyksiin. Itse jaan tämän lähestymistavan. Epäily kuuluu keskeisesti läsnä uskonnollisissa pohdiskeluissa.

Kolmantena asiana nostan esille kysymyksen hyvästä ja pahasta. Torsti Lehtinen perustelee omaa näkemystään Goethen Faustiin viitaten. Mefistoteles toteaa Faustille: ”Olen osa voimaa syvää, joka pahaa tahtoo, mut aikaan saa vain hyvää.” Sen mukaan asia voi näyttää lyhyestä perspektiivistä katsottuna pahalta, mutta pitemmälle katsottuna se voi olla välttämätöntä ja hyödyllistä. Tästä seuraa, että hyvän ja pahan rajanveto on hankalaa. Lehtisen mukaan tärkeää on pitää mielessä, että hyvän ja pahan raja ei kulje uskontojen, maailmankatsomusten eikä ihmisyksilöiden välillä. Se raja kulkee niiden lävitse. Siis kaikissa maailmankatsomuksissa on sekä hyvää että pahaa.

…

Kirjoitan vielä lopuksi muutaman mieleen nousevan asian.

Torsti Lehtisen tuotanto on laaja. Esseissä hän palaa tuttuihin ikuisuusteemoihin. Hänen kirjoistaan tulee ilmi vankka pohjatyö ja lukeneisuus. Eräässä pienessä teoksessaan hän on mm. käsitellyt perusteellisesti Saatanan historiaa (Kirjapaja 2004). Raamatun aiheeseen hän osaa tuoda omaperäisen näkökulman. Siitä osoituksena on yleisradiossa esitetty keskustelu Jobin kirjasta.  Näköjään se keskustelu on vieläkin kuultavissa yleisradion sivuilla. Joissakin jutuissaan ja ohjelmissa hän leikittelee oivasti huumorilla.

Nostan ylitse muiden tuon yllä mainitsemani omaelämäkerrallisen romaanitrilogian. Täytyy sekin mainita, että aloin lukea myös hänen myöhempää kaunokirjallista teosta, vuonna 2003 ilmestynyttä dokumenttiromaania Kutsumushuora. Sen valmisteluprosessista Lehtinen kertoo kiinnostavasti kirjoituskokoelmassaan Multaisen iän kerho ja pitää sitä yhtenä haastavimmista töistään.  Niin kiinnostavalta kuin tuo romaani tuntuukin, niin se ei minua sytyttänyt ollenkaan. Julkista huomiota se on kyllä saanut, ja onhan se jopa dramatisoitu. Hän valitsi romaanin päähenkilöksi kahdesta mahdollisesta sen toisen. Ehkä se Sonja Marmeladovaa mukaileva hahmo olisi ollut ainakin minulle kiinnostavampi. Mutta raadollisissa asioissa siinä liikutaan, ehkä siksi sitä monet vieroksuvat.

ITSENÄISYYDEN PUOLESTA

Isäni saama muistomitali

Vietämme tiistaina maamme 99. itsenäisyyspäivää. Päätin sen kunniaksi kirjoittaa isästäni, joka oli tavallinen suomalainen, itsenäisyyden alkuvuosina syntynyt kouluja käymätön mies, joka joutui jatkosodassa puolustamaan isänmaataan, selvisi siitä hengissä ja alkoi sodan jälkeen rakentaa yhteiskuntaamme innostuksen vallassa. Hän eli pitkän elämän, kuolema nouti hänet huomaansa vuonna 2012. Loppuvuosinaan sairaana ja raihnaisena hän sai myös hyötyä sotien jälkeen kehittyneen hyvinvointivaltion hedelmistä. Sana ”hyötyä” panee kyllä mietityttämään, sillä sen verran surkeita hänen viimeiset elinvuotensa olivat. Mutta ihminen uhrautuu ja tekee työtään myös jälkipolvien parasta ajatellen. Isäni halusi osaltaan rakentaa heille hyvää elämää, luoda kristillisen vakaumuksensa pohjalta kansallemme vankkaa eettistä pohjaa.

Nyt me sitten olemme tilanteessa, jossa hänen arvonsa on asetettu kyseenalaiseksi.  Pilkata ei tohdita mutta yhteiskunnan monet eri kerrokset luovat maailmaamme uutta agendaa. Isänmaallisuudesta halutaan puhua lähinnä välttämättömyyden pakosta. Pääpaino on nyt globalisaatiossa, joka tulee pyyhkäisemään vanhat arvot korkeintaan ohjelmanumeroiksi historian jäänteinä henkiin jääneisiin muistojuhliin.  Tai voidaan ne toki liittää myös modernimpiin yhteyksiin, mutta tällöin uudet ideologit ovat antaneet niille tuoreempia tulkintoja ja lisänneet mukaan toivomiensa mielikuvien vahvistukseksi piilotettua ironiaa.

Ennen kuin menen varsinaiseen asiaan, lainaan Tasavallan Presidentin Urho Kekkosen vuonna 1957 kirjoittamaa tekstiä. Isäni nimittäin sai tuolloin sodan 1941 – 1945 muistomitalin ja mitalin saatteena oli presidentin allekirjoittama kirje, jolla halutaan osoittaa kiitollisuutta ”maan puolustuksen hyväksi suoritetusta palveluksesta”. Urho Kekkonen kirjoittaa:

”Olkoon tämä mitali velvoittavana ja kannustavana muistona teille itsellenne ja uusille sukupolville, jotka tulevat kantamaan vastuun itsenäisen valtakuntamme tulevaisuudesta.”

Kekkonen haluaa tuolla toivotuksellaan korostaa vastuuta, joka sodan kokeneen sukupolven jälkeen syntyneillä tulisi olla itsenäisen Suomen rakentamisessa. Jokaisella on varmasti omista lähtökohdistaan käsin erilainen näkemys tuosta vastuusta enkä ala sitä nyt liikaa tulkita. Käsittääkseni ajatukseen itsenäisestä Suomesta kuuluu kuitenkin itsemääräämisoikeus, riippumattomuus. Nykykehitys ei sitä kuitenkaan tue.  EU-aate on levittänyt lonkeronsa joka paikkaan. Avointa globalisaatiota ajavat suomalaiset unohtavat nuo periaatteet ja ovat ohjaamassa maatamme ja kansaamme täysin riippuvaiseksi ulkomaailman intresseistä. Tietysti voi kysyä, missä määrin tuo Kekkosenkin toiminnallaan luoma vakaus on enää tulevaisuudessa mahdollista. Kyllä kuitenkin ainakin haluan uskoa, että historian kokemukset ja niistä versova vastuu olisivat edelleen kantava perusta tulevaisuudellemme.  Mutta kun todellisuutemme on kääntynyt aivan vieraaseen suuntaan. Monet vallassa jo olevat ja sinne hamuavat piirit haluavat lopullisesti haudata kansallisvaltioaatteen. Eikä suomalaisten keskuudessa ole enää samaa yhtenäisyyttä kuin ennen. Siipirikkoja olemme, toinen toistemme kimpussa. Tämä on kehityksen tulosta. Eikä siihen tilaan ole ajelehdittu kohtalon virrassa. Takanamme puhaltavat suuret voimat.  

…

Isäni syntyi vuonna 1923 pienessä kyläpahasessa rutiköyhään perheeseen, jossa oli ennestään jo kaksi poikaa. Hänen ollessa puolivuotias perheen isä lähti Amerikkaan paremman elintason perään. Tarkoitus oli varmaan jalo. Hän kai ajatteli perheensä parasta, vakaata toimeentuloa. Kerjäämiseen ei kukaan itsetuntoinen mies halua elämässään tyytyä.  Hän ei kuitenkaan palannut koskaan takaisin eikä tullut noutamaan perhettään Uuteen maailmaan, vaikka lähtiessään niin lupasi. Äiti jäi yksin kolmen poikansa kanssa. Tuon ajan yksinhuoltajaperhe joutui käymään raakaa selviämiskamppailua. Pojat joutuivat jo pienenä kerjuulle, kansakoulua he onnistuivat käymään muutaman luokan. Onneksi kyläyhteisö kykeni köyhiään tukemaan. Yhtenä suurena tekijänä yhteishengen luomisessa oli urheilu. Isäni oli innokas urheilija, keskipitkien matkojen juoksija. Hän joskus kertoi hauskoja sattumuksia lapsuutensa ja nuoruutensa juoksukilpailuista. Minulle on jäänyt mieleen lähinnä urheilun yhteisöllinen puoli. Kilpailut keräsivät aina kylän väkeä urheilukentän laitamille. Aivan kuin olisi ollut suurempikin tapahtuma.   

En itse ole ukkini kohtalosta kuullut muuta kuin epämääräisiä huhuja. Joku sukulaiseni on yrittänyt hänen vaiheitaan selvittää. Ne tiedot ovat jääneet epäselviksi. 70-luvulla perheemme koki kuitenkin yllätyksen. Isäni sai nimittäin Amerikasta perinnön.  Ukkini ei koskaan mennyt uusiin naimisiin. Eikä hän päässyt rikastumaankaan. En nyt muista isäni saamaa perintösummaa, mutta noin sadan markan nurkilla liikuttiin.  

Sitten siirryn sota-aikaan. Talvisotaan isäni oli vielä liian nuori. Kutsunnoissa hän oli joulukuussa 1941 ja astui vakinaiseen palvelukseen seuraavan vuoden tammikuussa.  Sotilasvalan vuoro oli maaliskuussa. Aluksi hän oli Lapissa rakentamassa Kemijärven – Sallan rataa. Myöhemmin tulivat vaativammat tehtävät.

Isäni ei voinut sotilasarvoilla rehvastella. Hän oli aluksi pelkkä kiväärimies, myöhemmin konepistoolimies. Korpraaliksi hänet ylennettiin vasta vuonna 1968.

Varsinaisen sotilastehtävänsä isäni toimi Jalkaväkirykmentti 5:ssä (JR5). Wikipediasta luin, että se oli ns. aaverykmentti.  Hän kävi Maaselässä asemasotaa ja osallistui sen lisäksi taisteluihin Perkjärvellä, Leipäsuolla, Vääräkoskella, Pilppulassa ja Näätälänjärvellä.

Rintamalla

Heinäkuussa 1944 hän haavoittui omien sanojensa mukaan Maaselän kannaksella, sotilaspassin mukaan Kaipolassa, joka sijaitsee Ihantalan lähistöllä. Sodan aikaisia vaiheita seuratessa viimeksi mainittu tuntuu todennäköiseltä.  Vasemman jalan sääreen jäi sirpaleita, samoin kantaluuhun. Niistä hän kärsi koko myöhemmän elämänsä. Vanhemmalla iällä kivut lisääntyivät. Niistä oli myös hermostollista haittaa. Hän oli joskus kovin ärtynyt, kärsi voimakkaasta päänsärystä ja sai ajoittain suoranaisia raivokohtauksia. Se kuului mukana perintöön, joka puolisolle ja meille lapsille isän sotakokemuksista jäi.

Isäni toipui haavoittumisestaan Uudenkaupungin sairaalassa. Pian sota loppui. Isäni kotiutettiin marraskuussa 1944. Kokonaisuudessaan kaksi vuotta ja 10 kuukautta kestäneestä palvelusajastaan hän sai sotilaspassin mukaan arvosanan Hyvä.

Uudenkaupungin sairaalassa

Sodan aikana isäni koki vahvan uskonnollisen herätyksen. Se liitti häntä yhä kiinteämmin äitiinsä, joka oli hyvin harras uskovainen. Siitä on todisteena isän jäämistöstä löytynyt kirje vuodelta 1943. Sen hän on lähettänyt rintamalta 50 vuotta täyttäneelle äidilleen. Kirje kertoo paitsi syvästä uskonnollisesta kriisistä myös sota-ajan karuudesta. Kuolema oli läsnä, hengissä selviytymistä ei osannut edes unelmoida.

Uskonnollisuus jätti häneen jälkensä koko elinajaksi.  Pian kotiin paluunsa jälkeen hän oli kotikylässään pitämässä pyhäkoulua. Siitä on olemassa kesällä 1945 otettu valokuva. Isäni on puku päällä ja ympärillä paljon lapsia parhaimpiinsa pukeutuneina.

Sodan päätyttyä isäni kunniatehtävä oli huolehtia äidistään, jonka hän oli kokenut itselleen elämänsä tärkeimmäksi tueksi. Sitä samaa tehtävää hän toteutti koko mummon eliniän. Nähtävästi siihen syynä olivat nuo sotakokemukset. Hän oli kokenut, että ilman äitiä hän ei olisi sodasta selviytynyt, hänelle hän halusi osoittaa kiitollisuuttaan ja uskollisuuttaan.  Lisättävä on sekin, että isäni oli varmaan kokenut sydänjuurissaan äitinsä yksinäisyyden tuskan aviomiehen lähdettyä Amerikkaan ja hylättyä perheensä. Se oli miehen velka,, jonka maksajaksi hänet oli kohtalo luonut.   

Meidän muiden perheenjäsenten mielestä isäni käytös oli pakkomielteenkaltaista palvontaa. Eräässä vaiheessa mummo asui jopa meidän kanssamme samassa asunnossa. Ahdasta oli ja paljon se toi ristiriitoja. Onneksi tuota vaihetta ei kestänyt kovin kauan. Äitini oli hänen kanssaan jatkuvasti tukkanuottasilla. Toteutui se anopin ja miniän vakiintunut stereotypia. Mummo lohduttautui yksinäisyyden puuskassaan veisaamalla kovaan ääneen virsiä. Hänen suosikkilaulunsa oli ”Oi kaanaanmaa”.  Sen sanat ovat jääneet minulla syvälle takaraivoon. Mummo lauloi sitä niin sydämensä pohjasta, että häntä kuunnellessa tajusi, että elämän katkeruudelle oli olemassa vain yksi ratkaisu: ”Kun kotini taivaassa ma Jeesuksen kautta saan, hyvästi sanon maailmalle, käyn Luojalle laulamaan….”  Laulun loppu on elävimmin mielessä. Tunnen vieläkin mummoni äänessä toivorikkaan värinän hänen laulaessa ”sinne Jumalan lapset pääsevät ikuisesti elämään”.  Sen lisänä sitten soi täydestä sydämestä laulun huipentava Kiittäkää herraa –kertosäe.

…

Isäni ei ollut sotaintoilija. Kansa taisteli – miehet kertovat ei kuulunut hänen lukemistoonsa. Sotaromaaneihin hän ei halunnut koskeakaan.  Hän päätti vaieta. Sodan traumat olivat jättäneet häneen jälkensä. Niitä hän ei paljoa muistellut. Ja kun muisteli, niin päähuomion saivat uskonasiat. Myöhemmin kyllä olin aistivinani, että hän olisi halunnut niistä jotain kertoa. Kun olin vielä lapsi, hänen vaikenemisensa syynä oli varmaan pyrkimys suojella minua kokemiltaan järkytyksiltä. Kun aikuistuin, en valitettavasti itse ollut kiinnostunut isäni menneisyydestä.  Kun hän teki avauksia, suhtauduin niihin kai liian kylmäkiskoisesti. Kiinnostukseni alkoi herätä liian myöhään.

Olin aikuistunut 60-lukulaisen anti-isänmaallisuuden vanavedessä. Ylioppilaaksi valmistuin 70-luvun alkupuolella.  Halusin itsenäistyä ja isäni maailmankuva tuntui minusta ahdistavalta.  Menin siis aikakauteni vasemmistolaissävytteisen hengen mukana, vaikka toki epävarmuudestani kertoo se, että lukion kouluneuvostovaaleissa olin näkyvästi tukemassa kokoomuksen ehdokasta.  Mutta opiskeluaikani koittaessa näkemykseni oli vakiintunut. En toki pyrkinytkään lähentymään taistolaiskommunisteja ja sinipaitoja, jotka tulivat minulle tutuiksi ensimmäisinä opiskeluvuosinani. Tällainen kaveri sattui minulle ensimmäiseksi kämppäkaverikseni opiskelija-asunnon kahdenkymmenen neliön yksiöön.  Keskustelumme meni usein huutamiseksi. Mutta oli siinä jotain hyvääkin. Olin itse epävarma maailmankatsomustani uudelta pohjalta rakentava nuorukainen ja sain samalla pikakurssin realismista voidessani seurata läheltä noiden uuden tulevaisuuden rakentajien näennäisen itsevarmuuden takaa paljastuvaa haurasta maailmaa. Esimerkiksi eräs innostunut tyttö silmät totisina yritti vakuutella, että vessapaperin varastaminen yliopiston vessasta on vielä täysin oikeutettua, kun emme vielä elä sosialistisessa yhteiskunnassa.

Halusin hylätä isäni edustaman maailman ja meni vuosikausia ennen kuin kypsyin häntä ymmärtämään.  Mutta valitettavasti se tapahtui hieman liian myöhään. Isäni sairaus oli jo edennyt siihen pisteeseen, ettei hän enää pystynyt muisteleman järkevästi ja pian meni puhekykykin.

Jotain hän kuitenkin minulle kertoi. Kun 80-luvulla jouduin töitteni vuoksi viettämään pitempiä aikoja Neuvosto-Karjalassa Petroskoissa, kävi ilmi, että se – Äänislinna - oli isälleni sota-ajalta tuttu kaupunki. Tuon sanoessaan oikeastaan ensi kerran säpsähdin miettimään, mitä muistoja hän sisässään on kantanut. Ei hän paljoa muistanut, kuitenkin muutama hatara kuvaus häneltä irtosi.  Muistan ensiksikin sen, kuinka hän kauhisteli joukkueeseen liittyneitä sotahulluja upseereita ja myös muita hurmioituneita sotilaita, jotka rehvastellen ja uhoten halusivat valloittaa suurin piirtein koko maailman. Eteenpäin he halusivat ihmisverestä välittämättä.  

Isäni mieluiten vaikeni, suoritti vain velvollisuutensa henkensä edestä, kantaen kaiken rauhankaipuunsa sisimmässään. Ainoa purkautumistie oli oma äiti, jolla lähetetystä syntymäpäiväkirjeestä yllä jo kerroin. Äiti pystyi yksinäisyydessään vain turvautumaan Jumalaan hänen poikiensa taistellessaan siellä jossakin Suomen itsenäisyyden ja vapauden puolesta.

Toinen isäni muistelus on kaikkea muuta kuin kaunoinen ja sisältää jo itkua.  Itse asiassa se tapahtui Karhumäessä, Äänislinnan lähellä. Hän putosi likakaivoon ainakin vyötäröä myöten. Ja vaivoin hän onnistui sieltä nousemaan ylös. Ei ollut muita vaatekertoja. Oli selvittävä niillä, mitä yllä oli. Koko yön hän yritti itkien pestä saunassa vaatteitaan.

Olen kuullut häneltä hauskojakin tarinoita. Seuraava juttu ei liity Äänislinnaan.  Joku sotamieskaveri pystyi rupsuttelemalla esittämään ”Honkain keskellä mökkini seisoo”. Sitten kohdassa ”Hoi laari-laari-laa…” taisi tulla housuun. Hauskanpito kuului myös elämään. Joskus se meni turhankin ronskiksi. Siitä isäni vihjaa myös kirjeessä äidilleen siunaillen joukkuekavereittensa jumalattomia puheita.  Mutta niin kuin yllä kertomani juttu, samoin muutamat albumistamme löytyvät sota-ajan valokuvamuistot osoittavat, että kyllä kaikesta sisäisistä ristiriidoistaan huolimatta, rintamalla pidettiin myös hauskaa. Huumori auttoi selviämään päivän ja yön yli. En kuitenkaan ole varma, onko tuo ”musikaalinen episodi” isäni omaa muistelua. Ehkä hän on vain kuullut sen jostakin ja ominut itselleen, jotta on sitten jotain ronskia kerrottavaa. Väliäkö sillä. Ja kun noita vanhoja valokuvia katsoo, niin kyllä niissä isäni oli kuitenkin muihin verrattuna joukon iloisimpia velikultia. Tosin oli aikoja, kun hymy hyytyi, ainakin silloin, keripukin mukana lähtivät kaikki alahampaat ja kasvot ajettuivat muodottomiksi.

 

Juhlahetki

Monet isän muistelot jäivät minulta kuulematta. Nyt tuntui, että olisi hän halunnut avautua itsestään enemmän, mutta ei kai voinut siihen innostua, kun oma suhtautumiseni oli lähinnä vain vaivautunutta nyökkäilyä.

On kuitenkin olemassa muutama kirjoitus, joissa isäni jo vanhemmalla iällään avautui kokemuksistaan. Ne ovat kuitenkin hyvin hengellisväritteisiä. Olisin halunnut kuulla ne hänen omin sanoin ilman noihin kirjoituksiin välillä puoliväkisin ympättyä hengellistä paatosta. Referoin nyt erästä tuon paatoksen täyttämää tekstiä. Oli sodan loppuvaihe. Hänen joukkueensa oli siirtymässä Maaselän kannakselta Ihantolan suuntaan.  Miehiä alkoi kovasti kaatua ja haavoittua ja sen myötä isäni joutui yllättäen myös johtamaan ryhmäänsä. Kerran joukkue oli nälissään, ruokaa ei ollut saatu moneen päivään.  Kun ruokaa sitten saatiin, koko joukkue keskittyi syömään ja levähtämään. Sitä varten oli pystytetty teltta. Sitten isäni kertoo – kuten hän itse omin sanoin kertoo - ”saaneensa Hengen ilmoituksen”. Hän kehotti kaikkia teltassa olijoita (heitä oli noin 30) ottamaan ruokansa mukaan, poistumaan teltasta ja suojautumaan. Kolme kieltäytyi kuitenkin tottelemasta nuorta määräilijää ja jäi telttaan syömään ja lepäämään. Siinä samassa alkoi tykistökeskitys, teltta sai osuman ja kaikki sisällä olleet kuolivat välittömästi. Kaikki teltasta poistuneet ja suojaa etsineet selviytyivät hengissä.  Kun isältäni sitten kysyttiin, miten hän oli voinut arvata vaaran olevan tulossa, hän kertoi saaneensa ilmoituksen Jumalalta.

Ennen lopullista sairastumistaan isäni omisti elämänsä veteraanityölle. Hän oli hautaamassa monta eri veteraania, mukana kunnia vartiossa, mukana tukemassa.  Sitten muisti petti, isäni joutui sairaalaan, aluksi isommalle vuodeosastolle, lopuksi parempaan paikkaan, jossa sai rauhansa pikkuhuoneen joko yksin tai toisen parina. Tuo sairaalavaihe kesti kuitenkin yli 15 vuotta. Se oli omaisille välillä kurjaa seurattavaa. Joskus elämä pitää ihmisestä kiinni kynsin hampain. Isäni ei pystynyt ilmaisemaan itseään. Puhe jäi katkonaiseksi, kunnes ennen pitkään tyrehtyi kokonaan. Liikkua hän yritti sitkeästi. Sekin tyrehtyi erään pitemmän sairaalavaiheen jälkeen. Hänet vietiin hoitokodista isompaan sairaalaan, kun vartaloon levisi paha ihottuma nähtävästi hoitovirheen ja lääkärin huolimattomuuden vuoksi.  Tuon sairaalareissun jälkeen isäni ei enää kyennyt nousemaan sängystään. Hänet vain nostettiin istumaan rullatuoliin. Ennen pitkään sekin jäi.

Tuosta sairaalakauden alkuvaiheesta on jäänyt mieleen se, kuinka isäni kuin vanhasta muististaan yritti hoitaa vielä eläessään omaksumaansa tehtävää. Hän kierteli osastonsa muissa huoneissa puhuen ihmisille lohdun sanoja. Meitä lähiomaisia se hieman huvitti, lähes säälitti. Hän kuitenkin saattoi levittää ympärilleen jotain hyvääkin. Eräässä vaiheessa hoitohenkilökunta puuttui asiaan, kun se tuntui häiritsevän hoitokodin rutiininomaista elämää.  Sillä lailla ihmisen oma tahto ja energia tukahdutettiin laitoksen toimesta.

Kerron vielä parista asiasta, jotka loivat suhteeseemme opiskeluvuosieni jälkeen ja 80-luvulla jännitteitä. Ensimmäinen konflikti syntyi, kun isälleni selvisi oma suhteeni asepalvelukseen. Olin jo ennen opintojeni alkua päättänyt hakea siviilipalvelukseen, toki vasta opintojeni jälkeen. Pelkäsin kertoa päätöksestäni. Hänen mielestään sotapalvelus ja sotilasvala olivat itsestäänselvyys, ne kuuluivat suomalaisen miehen velvollisuuksiin. Kyse oli kunniasta. Hän piti sitä alkuun jopa henkilökohtaisena häpeänä, kun oma poika kieltäytyi tuollaisesta velvollisuudesta. Ja olihan se valtava järkytys, kun hän siitä kuuli. Suhteemme tulehtuivat mutta onneksi vain lyhyeksi aikaa. Hän leppyi viimeistään siinä vaiheessa, kun hänelle selvisi oman palvelukseni luonne, että se oli yleishyödyllistä työtä eikä mitään lorvailua. Hän alkoi arvostaa tahtoani ja vastuullisuuttani. Suoritinhan kuitenkin kansalaisvelvollisuuteni kunniakkaasti.

Toinen asiani liittyi työelämääni, kun lähdin Petroskoihin. Olin toki käynyt jo aiemmin Neuvostoliitossa ja oleillutkin opintojeni takia pitempiä aikoja, joten se ei ollut hänelle yllätys. Nyt oli kuitenkin kyse työstä kommunistisessa valtiossa, jota vastaan hän oli joskus taistellut. Vakaumuksensa mukaisesti kommunismi oli hänelle jumalattomuuden ruumiillistuma, uhka isänmaallemme ja sen kristilliselle perinteelle. Pelko hänellä kävi varmasti sydämessä, mutta itse asiassa mitään säröä siitä ei väleihimme tullutkaan. Koin, että hän oli jopa ylpeä pojastaan. Tämä lähti nyt samoille seuduille, joissa hän itse oli aikoinaan liikkunut aivan muunlaisessa tarkoituksessa. Nyt hänen jälkeläisensä saattoi toimia siellä ystävänä sopua ja rauhaa luoden. Maailma oli kuitenkin menossa hyvään suuntaan. Parempi rakentaa ystävyyden pohjalta, viha ei kanna mihinkään.  

...

Liitän loppuun yhden linkin. Se liittyy isääni sen verran, että se käsittelee asemasotaa Maaselän kannaksella, jossa siis isänikin taisteli.

Ristiriitahan siinä on, että isäni puolusti isänmaataan mutta eli käytännössä ilman oman isän tukea.  Oma isänmaa hänellä kuitenkin oli ja taistelu sen itsenäisyyden puolesta loi paljolti hänen myöhemmän kohtalonsa. Meille lähisukulaisille tuli välillä kyllä selvästi näkyviin se, miten sota oli häntä repinyt. Sekin oli ihme, että hän oli siitä selvinnyt hengissä.  Sota seurasi häntä sekä voimana että taakkana. Itsenäisyyttämme tulisi arvostaa. Toivottavasti sen säilymiseen löytyy suomalaisilta riittävästi yhtenäisyyttä.