Naisellista kauneutta

 Joskus kiertelen kirpputoreilla ja satun ostamaan vanhoja aikakauslehtiä palatakseni niitä selaillessa oman syntymäni ja lapsuuteni aikoihin.

Seuraavassa on katkelma Apu-lehden jutusta 24.9.1960, eli ajalta, jolloin elettiin vielä aikaa, kun naisetkin olivat vielä naisia, ja miehet – vain miehiä. Argentiina ja Buenos Aires minua kiinnostavat erityisesti ehkä senkin vuoksi, että olen jonkinmoinen argentiinalaisen tangon ihailija ja harrastaja. Carlos Gardelin elämä ja tangot ovat tulleet tutuiksi. En valitettavasti osaa espanjaa, mikä on harrastukselleni huomattava haitta. Onneksi Grönin Eikka, Tapani Kansa, Harri Saksala ja muut ovat tehneet argentiinalaista tangoa myös meille tutuksi. Tosin aidossa argentiinalaisessa tangossa on aivan toisenlainen tunnelma ja meininki.

Totean vielä, että kyllä myös autonpuskureita koskeva kappale liittyy otsikon teemaan.

…

Tuomo Keko maailmanmatkalla: Buenos Aires

”Kahvi on jo haaleata mutta edelleenkin hyvää. Ja naiset kauniita, niin viehättäviä, että heille kuiskaisi hillityn piropon, jos tietäisi mitä ’sydänkäpynen’ on espanjaksi. Tosin he ovat melko täyteläisiä, mutta eivät suinkaan yhtä latinalaisamerikkalaisen reheviä kuin Meksikon señoritat ja señorat, joita katsellessa epäili joka toisen olevan ns. odottavalla kannalla. Näyttää siltä, että täkäläiset muistavat noudattaa ruokavaliota ja suosia liiviteollisuutta. He ovat poikkeuksetta aistikkaasti pukeutuneita, toisinaan myös niin silmiinpistävästi, että kuulen merkitseviä mutta hyväksyviä rykäyksiä sieltä täältä. Huomaan, ettei rohkeasti uurrettu vartalonmyötäinen puku niinkään kuin keinahteleva lantion seutu saa herroja kääntämään päätään ja vaihtamaan keskenään pitkiä katseita. En vielä tiedä, missä elämänsä vaiheessa latinalainen nainen omaksuu miehiin menevän kävelytyylin, silloinko kun hän ryhtyy käyttämään korkeakorkoisia kenkiä, vai myöhemmin avioliittoikään päästyään, jolloin hän odottaa kuulevansa mieltä hyväileviä piropoja.

Sinkautan sammuneen savukkeeni katukäytävälle, niin, koska ei ollut tuhkakuppia. Tarpeettomia esineitä, vastaisi varmasti kahvilanomistaja, jos pyytäisin sellaisen pöydälle. Koko maailma on suuri tuhkakuppi. Mutta olkoon, sillä vasta vuosikymmeniä elettyäni tajuan äkkiä, miksi autossa on puskurit. Suomessa ne ovat näön vuoksi; en ole ainakaan nähnyt, että joku autonomistaja olisi yrittänyt käyttää niitä sananmukaisesti puskemiseen; niitä hoidetaan ja kiillotetaan, ja varjele sitä, joka vahingossa aiheuttaa niihin pienenkin naarmun – silloin avataan silmänräpäyksessä sarvipääsäkki ja rikollinen haastetaan lakitupaan. Mutta Buenos Airesissa puskurit on nimenomaan tarkoitettu työntämiseen. Tietääkseni autoilijat noudattavat Argentiinan pääkaupungissa kahta – ja vain kahta – ohjetta: huomatkaa yhdensuuntainen katu ja älkääkä lukitko autoanne käsijarrulla.

…

Kävelen yhä tummenevassa illassa Avenida 9 de Juliolle, maailman leveimmälle kadulle. jonka alla kuuluu olevan Argentiinan suurin kunnallinen autohalli. Tällaisen kadun reunalla tuntee olevansa maalaispoika kaupungin hälyssä ja vilinässä. Mutta vaikka pitkän tovin katselin autojen katkeamatonta rintamaa, räikeitä, alati vaihtuvia mainosvaloja ja kuuntelin lehtimyyjien ja kaupustelijoiden jankuttavaa puhetta, ei viereeni pysähtynyt viekoittelevasti hymyilevää neitosta, joka olisi sanonut vaaleuteni kiinnostavan häntä ja ehdottanut illan alkajaisiksi pientä drinkkiä hiljaisessa baarissa, ei, sillä Buenos Aires on muuttunut; Peronin ajoista lähtien ovat merimiehet joutuneet haikeina muistelemaan ’vanhoja hyviä aikoja’, laulullakin muistettua Kultaisen Ankkurin kapakkaa, joka muuten sijaitsee melkein suomalaista merimieskirkkoa vastapäätä, ja Bocan, satamakaupunginosan, riehakasta elämää.”

Tomas Venclova 86 v.

 

Olen vuosien myötä tutustunut liettualaisen Tomas Venclovan elämän vaiheisiin ja kirjoituksiin. Itselleni Paljolti juuri hänen tekstiensä kautta Liettuan historia on tullut itselleni tutuksi. Tänään 11.9.2023 hän täyttää 86 vuotta.

Häntä kunnioittaen julkaisen alla Venclovan lyhyen tekstin, jonka olen lainannut venäläisen toisinajattelijan Viktor Shenderovichin Facebook-päivityksestä. Hän kirjoittaa venäjäksi, suomennoksesta vastaan itse.

Laitan oheen muutaman linkin pariin aikaisempaan tekstiini, joissa Venclova esiintyy. Tässä lainaan suoraan Venclovan kirjoitusta Liettuan tiestä kohti Euroopan unionia. Toisen maailmansodan aikaisia juutalaisvainoja käsittelevässä Plunge-tekstissäni tulen häneen viitanneeksi vähemmässä määrin. Ne molemmat olen kirjoittanut vuonna 2014. Vaikka tekstit ovat vanhoja, en ole senkään jälkeen Venclovaa unohtanut. Hänen esseekokoelmansa Paribys (”Raja”) venäjännös (julkaistu Pietarissa 2015) on ollut minulla ahkerassa käytössä.

Laitan linkin vielä kolmanteenkin kirjoitukseeni, joka löytyy täältä. Siinä käsittelen Liettuan historian viime vuosisadan eräitä kipupisteitä.

Kaukainen onnitteluni syntymäpäiväsankarille!

Tomas Venclova:

Jos minun on tehtävä valinta kansakunnan ja totuuden, kansakunnan ja vapauden välillä, päätökseni on täysin selvä: valitsen totuuden ja vapauden. Monet vastaavat: ”Tuonkaltainen valinta ei ole ajateltavissa. Kansakuntahan juuri on totuus ja vapaus." Valitettavasti vastaus on pelkkää demagogiaa. Niin surullista kuin se onkin, joudumme usein valintatilanteeseen. Minulle kansakunnan kukoistus ja jopa sen henkiin jääminen on kyseenalaista iloa, jos se joudutaan hankkimaan vihan ja ”vihamielisten elementtien” tukahduttamisen sekä yhdenmukaisuuden ja valheen hinnalla. Kansakunta on minulle rakas niin kauan kuin sen tavat, historia ja nykyisyys ilmentävät totuutta ja vapautta – itseään korkeampia arvoja. Ja koska sattumoisin kuulun syntymäni ja saamani kasvatuksen kautta yhteen tiettyyn kansakuntaan, velvollisuuteni on tuoda mahdollisimman paljon esille juuri näitä arvoja sen elämässä ja arjessa mukana ollen.

Bach på svenska - Gunnar Idenstam ja Lisa Rydberg Lahden urkuviikolla

 Lahti Organ festival 7. – 13.8.2023

Tiistai 8.8. Bach in Swedish, Bach på svenska

Gunnar Idenstam – urut, Lisa Rydberg - viulu

Konsertin ideana oli tulkita Bachin musiikkia ruotsalaisittain, ruotsalaisen kansanmusiikin tyyliin.  Se tehtiin niin kuin pitikin, hillitysti: säveltäjämestaria kunnioittaen, kansanmusiikin tyyliä liikoja korostamatta. Gunnar Idenstamin ja Lisa Rydbergin soitanta oli soljuvaa musiikin virtaa. Se koostui kuudesta sarjasta koosteita. Kuhunkin niistä oli upotettu teemoja eri sävellyksistä. Tunnistin tuttuja melodiavirtoja mutta tarkempaan erittelyyn en kuunnellessa kyennyt. Siirtymät toteutettiin hienovaraisesti sulauttaen. Ohjelmaan oli nuo osaset merkitty mutta enpä lopulta osaa sanoa, oliko siitä konsertin aikana hyötyä vai haittaa. Tuohan sisällöstä kertova lehtinen jonkinmoista turvaa, jonka avulla saa ajatukset pidettyä koossa ja voi kuta kuinkin kuvitella, mitä on tulossa, ettei epävarmuus pääse vallalle.

Idenstamia olen ennenkin kuunnellut. Hän on vieraillut Suomessa suhteellisen usein. En tarkkaan muista, kuinka monta kertaa häntä olen kuunnellut. Ehkä kertoja on vain kolme tai neljä, mutta hänen musiikkinsa on jäänyt mieleen. Ensi kerrasta lähtien hän vei mukanaan. Idenstamin olemuksesta huokuu jokin salaperäisyys. Konserteissa on aina ollut jotain yllätyksellistä.  Sen hän on osannut yhdistää myös ulkoisesti pidättyväiseen esitykseen. Olen joskus ollut Lahden konserttitalossa. Se ei ole urkumusiikille suotuisa paikka, mutta ei sillä ollut väliä. Kuusankosken kirkossa sain kokea hänen räväkkyyttään. Pelkkää räiskettä hän ei kuitenkaan konserteissaan luo. Ne ovat aina olleet syvästi sisäistynyt taidenautinto. Hänen musiikkinsa on lumonnut tyylipuhtaudellaan, vaikka on heti lisättävä, että en kykene sitä ammatti-ihmisen tavoin arvioimaan. Yhtä kaikki, sellainen kuva hänen esiintymisistään on jäänyt.  Itseni kannalta tärkeintä on, että mieli on kirkastunut, levoton sielu on saanut kaipaamansa sisäisen rauhan, yhteyden jonnekin korkeampaan olemiseen.

Sen sijaan Lisa Rydberg oli minulle aivan uusi tuttavuus. Hieman ehdin häntä kuunnella Youtuben kautta ennen konserttia, eikä hän niissä erityistä vaikutusta tehnyt. Nyt sain hänestä kuitenkin aivan toisenlaisen käsityksen. Hänestä hehkui hillitty rauhaisa säteily. Tyyli oli keveää, jousen kosketus sykki herkkyyttä. Siinä oli vastapainoa räväkkyyksiin taipuvaiselle urkurille. Balanssi oli muutaman kerran joutumassa koetukselle mutta aina se palautui harmoniseen tasapainoonsa. Hillitty ote säilyi.

Tiivis kokonaisuus sai kuulijat mukaansa. Minutkin tuo tyyli lumosi. Ei tuotu liikaa itseä esille. Annettiin musiikin matkata omalla painollaan. Soittajien persoona tuli kyllä esiin, mutta se näkyi pienissä eleissä.

…

Viulu on minulle erityisen rakas soitin. Siksikin tarraudun vielä hieman Rydbergin olemukseen ja hänen soittotyyliinsä. Minut lumosi hento ja levollisen rauhoittava jousen kosketus viulun kieliin. Itse asiassa soittaja oli tavallaan kuin toisesta maailmasta. Musiikin olemus sitä kaipasi ja tarvitsi. Mutta löysin minä viulistista myös syvästi henkilökohtaisen kosketuskohdan. Enkä malta olla sitä kertomasta.

Minulla mieleen nousi Mona Lisa ja hänen hymynsä. Ja syykin löytyy. Olen vastikään kahlannut läpi Walter Isaacsonin ja Tero Valkosen suomentaman laajan elämäkerran Leonardo da Vincistä. Ja sen myötä totta kai myös tuon maalauksen taustat ovat tulleet tutuksi. Tuo yleisnero taiteilija oli avioliiton ulkopuolinen lapsi, joka joutui lempeästi hymyilevästä rakastavasta äidistään jo varhain eroon. Hymy jäi alitajuntaan ja välittyy vielä tuohon taiteilijan loppukauden helmeen.

Mona Lisan hymy oli läsnä paitsi Lisan huulilla, myös musiikissa. En kutsuisi sitä äidilliseksi. Se oli lähinnä suojeleva. Enkelin hahmo keinui läsnä olevana ja näkymättömänä kirkkosalissa, me uinuimme elämän kehdossa. Menneen maailman voima keinutti hauraan elämämme laivaa tyynessä suojaisessa maailmankolkassa. Muusikoiden yläpuolella pitkänomaisissa kapoisissa urkujenkoskettimia muistuttavista ikkunoista pilkisti sinisen kirkas taivas, kuin myös kirkon takapihan vihreät ilta-auringossa loistavat lehdykät. Vaahtera siellä taisi jatkaa pitkää elämäänsä. Avaruus ja luontokin tulivat näin muodoin seuraksemme.

…

Mennään konsertin kulkuun. Alku on kevyttä, vienosti suggeroivaa tanssia. Ote on vielä rauhaisa. Siihen kuuluu osanen sellosarjasta (C-duuri). Minulla ei ole siitä mitään muistikuvia, kuten ei myöskään sitä seuraavasta orkesterisarjasta.

Kun ensiaplodit on annettu, siirryttiin toiseen koosteeseen. Tahti muuttuu reippaammaksi. Tuli itse asiassa mieleen säkeet vanhasta koululaulusta: ”Jalka potkee, suksi notkee, sujuilevi sukkelaan…” Mutta tätä ei olisi kai pitänyt mainita, koska se vie helposti ajatukset harhaan, mutta pää pointtini on, että oltiin hyvin maallisissa tunnelmissa. D-duuri-orkesterisarjan Bouree oli ensimmäinen minulle ennestään tuttu säveljuonne. Sen soidessa aloin jo hehkua.

Sitten kolmannesta koosteesta lähtien oli jo enemmänkin tuttuja osasia. Neljännessä osiossa tuntui jo kotoisalta, kun mentiin Brandenburgin konserton maailmaan. Rytmin ja intensiteetin muutokset sävyttivät. Tanssittavuus alkoi tulla enemmän esiin, hillittynä totta kai. Kiitos tulee siitä viululle. Sävyistä ja rytmin muutoksista huolimatta hento ja herkkä ote piti pintansa. Ja ”Mona Lisan hymy” sävytti tunnelmaa antaen alkuvoimansa ja turvansa. Väliin viulisti itsekin aivan kuin olisi keinunut musiikissa. Lanteet ja helmat heilahtelivat musiikin vienossa tuulessa. Sen raikkaista hyväilyistä saimme osamme. Teki mieli lennähtää keinuvaan tanssiin – viulun soidessa ja urkujen koskettimien luikerrellessa mustien ja valkeiden koskettimien rivistöissä.  Bachin maailma oli tullut vieraaksemme kaukaa satojen vuosien takaa - aivan toisenlainen Bach, mihin olimme jykevistä urkukappaleista oppineet. 

Viulistista on mainittava vielä hiukan. Hienoeleinen jalanliike säväytti. Hän ikään kuin kykeni kevyellä ”takapotkullaan” luomaan soittoon hentoa lisärytmiä, mutta se tuli vienoin elein, mikä oli oikeanlainen vastapaino urkujen jämäkälle rytmille. Itse asiassa – kuten Idenstam mainitsi orkesterin alussa – tuo koko sarja oli suunniteltu toisenlaisille keveämmille uruille, ja Ristin kirkon kaltaisten pilliurkujen kanssa tuo konsertti esitettiin ensi kerran. Sehän ei voinut olla jättämättä jälkeään. Onneksi tuota tasapainoa kuitenkin haettiin erilaisin elein. Viulu soi koko ajan rauhaisan lempeästi. Jousi ei luonut kieliin paineita. Keveyttä tarvittiin urkujen vastapainoksi.

Loppukoosteessa etäännyttiin Bachista. Barokin syke säilyi mutta nyt korostui ruotsalaisuus. Adolf Fredrik Staren ja Carl Romeriuksen nimet ohjelmassa olivat minulle vieraita. Aivan loppuun musiikkiin yhtyi kuitenkin gigue-tanssin sävelet sellosarjasta G-duuri. Ihana päätös – kuin jumalanpalveluksen vapauttava loppusoitto!

Yhteenvedoksi totean vielä, että Idenstamin ja Rydbergin luoma musiikki on syväluotaavaa eri ulottuvuuksin. Viulistin herkkä ote pitää konsertin osaltaan koossa. Rytmissä edetään sulavasti. Poljennot osuvat paikalleen.

Balanssin ongelmista mainitsin jo alussa. Mutta jos urut ovatkin välillä ikään kuin ottamassa ylivallan, niin se on vain hetken levoton pyrähdys. Tasapaino palautuu. Se on vain kokonaisuuteen liittyvää draamaa – maailmojen kohtaamista. Musiikki todellakin keinuu omassa rytmissään. Pienistä eleistä välittyy toisaalta musiikin sisäinen villi luonne. Pieni hymyn häive soittajan suupielessä välittää osaltaan tunnelmaa ja musiikin sykettä.  

…

Konsertin virallisen osan päätyttyä tuli selväksi, että niin helpolla ei yleisö ruotsalaisia vieraitamme päästä. Kukituksen jälkeen meni hetki sakastissa, kunnes taputukset toivat heidät takaisin. Urkurimestarimme heitti saamansa keltaisen kukan yleisön joukkoon, sen onnistui nappaamaan eräs vanhempi rouva, varmasti ilahtuneena, vaikken kasvoista tunteita nähnytkään. Viulisti istui kulman taakse odottamaan, kun Gunnar nousi pukille ja aloitti soittonsa. Ne jotka ovat ennen olleet Idenstamin konserteissa, osasivat odottaa yllätystä. Ristin kirkon valkean kirkkaaseen kirkkotilaan räjähti Abban musiikki – Dancing queen. Se imi mukaansa. Aivan kuin Abban kvartetti olisi esittänyt avaruudessa sooloaan urkujen kera.

Sen loputtua Idenstam otti puheenvuoron. Hän totesi pienen ilkikurisen sävyn kera halunneensa esittää jotain perinteistä ruotsalaista ja jatkoi, että seuraavaksi he esittävät vielä yhdessä jotain ”hyvin suomalaista”. Mitähän se voisi olla, mietin. Muutaman sekunnin odotukseen nousi mieleen monet erilaiset vaihtoehdot. Mutta jälleen Idenstam yllätti. Ei tullut mitään kehtolaulun tapaista itkuvirttä, ei tullut tangoakaan. Kirkon atmosfäärissä räjähti Säkkijärven polkka. Eikä se todellakaan olut mikään hidas versio. Mutta nytkään ei viulu ruvennut hötkyilemään tai riehumaan. Se soljui sulavassa liikkeessään urkujen kera. Polkka eteni kiemurrellen kuin raitiovaunu välillä äkkikäännöksinä. Vauhti oli toki hurja, niin kuin pitikin.

Mutta olen minä ennenkin kuullut tuon kappaleen kirkossa ja kaiken lisäksi jumalanpalveluksen loppusoittona. Nimittäin muutama vuosi sitten se soi Karjalaisten liittopäivien juhlajumalanpalveluksessa Kouvolan keskuskirkossa, silloinkin viululla soitettuna.

Se oli ihana konsertti. Musiikki ei mielestä kadonnut. Hiljaista oli hämärtyvässä Lahden illassa.

 

Bachin virrassa kepeästi keinuen, uinuen,

musiikin hyväillessä, sydämen levätessä,

maailmojen avarassa kosketuksessa – läsnäolon hetki…

 

Kirkkopihalta Lahdesta

Suomen kieltä ulkomailla: Karjalasta Uzbekistaniin

Tapanani on seurata ajoittain YouTuben kautta Venäjän puolella Petroskoissa tuotettuja karjalan- ja suomenkielisiä lähetyksiä. Joskus on kohdalleni sattunut myös vepsänkielistä puhetta, mutta tällöin tulee enemmän ymmärtämisvaikeuksia. Mutta vaikka en ymmärtäisikään, niin se on kaunista kuunneltavaa. Karjalankielisissäkin lähetyksissä joskus joudun koville, mutta ydinsanoma tulee ainakin jossain määrin aina selväksi. Onneksi Karjalan television uutislähetykset on meidänkin katsottavissa. Siitä lähtee suuri kiitos itärajan toiselle puolelle. Karjalankielinen ja ylipäänsä suomalais-ugrilainen kansanperinne elää Venäjällä vaikeista ajoista huolimatta. On selkeästi havaittavissa, että Venäjän karjalaiset haluavat pitää kiinni perinteestään.

Tuli vastaan hyvin mielenkiintoinen suomenkielinen keskustelu, jossa petroskoilainen suomen kielen opettaja kertoi lukuvuoden kestäneeltä työmatkaltaan Keski-Aasiasta Uzbekistanissa. Työ olisi jatkunut mutta opettaja päätti palata takaisin kotikaupunkiinsa. Nyt hänen aloittamalleen työlle etsitään jatkajaa.

Keskustelu on julkaistu 27. kesäkuuta ja löytyy YouTuben Karjalan uutistoimituksen sivulta täältä: https://www.youtube.com/watch?v=i9z__2V3qTw.

Paikallinen suomen kielen opettaja Tatjana Islamajeva toimii Petroskoissa Karjalan tasavallan Suomen kielen keskuksen puheenjohtajana. Hän tosiaan irtaantui niistä tehtävistään vuodeksi, kun Uzbekistanista otettiin yhteyttä. Paikkana oli yksityinen yliopisto maan pääkaupungissa Taškentissa.   Oppilaita oli alun alkuaan 70 ja niistä muodostui neljä ryhmää. On kuitenkin hyvin tavallista, että katoa tapahtuu. Niin tämäkin joukko supistui lähes puoleen. Ymmärtäen suomen kielen haasteellisuuden yllättävän suurena tuo määrä mielestäni kuitenkin säilyi.

Toimittajan kysymykseen, miten ihmeessä niinkin kaukana opiskellaan suomea, opettaja kertoi tiivistäen tilanteen. Uzbekistan on Keski-Aasian tasavalloista kehittynein. Siellä on kasvanut kiinnostus pohjoismaiseen koulutusjärjestelmään. Sitä siis arvostetaan. Suomikin siis kiinnostaa skandinaavisten kielten ohessa. Maassa toimii useita yksityisiä yliopistoja ja yhteen niistä Islamajeva kutsuttiin. Suosittelen kiinnostuneita kuuntelemaan opettajan selvitystä.

Viime aikoina Uzbekistanissa on alettu pitää yhteyksiä Eurooppaan. Maassa toimiva liike-elämä etsii aktiivisesti yhteistyökumppaneita myös Suomesta. Siksi maassa on heräämässä kiinnostus suomen kieleen.

Minulla itselläni nousee ensimmäiseksi mieleen, miten ihmeessä Petroskoista on haettu Uzbekistaniin suomen opettajaa. Siihen en saanut vastausta. Kun lopullinen päätös valinnasta kuitenkin venyi, niin arvailen, että maasta on oltu yhteydessä Suomeen mutta kun sitten asia ei edennyt, palattiin kesällä yhteyksiin Petroskoin kanssa. Enkä vähättele yhtään Islamajevan valintaa. Hän on erittäin pätevä suomen kielen opettaja. Kokemusta on kertynyt vuosikymmeniä. Lisäksi hän puhuu täydellistä suomea. Se ei ole hänelle vieras kieli. Uskon, että hän kykenee käyttämään uzbekistanilaisnuorten mentaliteettiin sopivia opetusmenetelmiä paremmin kuin joku nuori suomalaisopettaja. Ja mistäpä Suomesta olisi löytynyt ketään sellaista, joka olisi kyennyt heittäytymään Taškentin arkeen ja mukautumaan paikalliseen kulttuuriin. Totta kai Petroskoissa opittu ja käytetty suomi poikkeaa Suomen nykykielestä, mutta kieli on kuitenkin rakenteeltaan hallinnassa.

…

Käsittelen myös laajemmin suomen kielen opetusta ulkomailla. Suomessa koordinoinnista vastaa Helsingissä toimiva CIMO – Center of International Mobility. Sen verkkosivuilta (cimo.fi)  löytyy  tarkempaa tietoa siitä, missä kaikkialla suomea maailmalla opetetaan ja missä toimii Suomesta lähetetty lehtori, missä taas opetus on järjestetty paikallisin voimin. Sen kautta pääsee myös opetushallituksen sivuille.

Tällä sivulla kerrotaan, että suomen kieltä ja kulttuuria opetetaan 25 maassa:

”Suomi on tukenut vakiintuneesti Suomen kielen ja kulttuurin opintoja ulkomaisissa yliopistoissa jo noin 60 vuoden ajan. Alkuvaiheessa tuki oli suomen kielen lehtorien lähettämistä ulkomaisiin yliopistoihin ja kesäkurssien järjestämistä ulkomaisten yliopistojen opiskelijoille. Tällä hetkellä Suomen kieltä ja kulttuuria opetetaan noin 80 yliopistossa 25 maassa. Opetusta tarjoavia yliopistoja on erityisesti Euroopassa, mutta myös Pohjois-Amerikassa ja Aasiassa.”

Opetuksen organisoinnissa on tehty yhteistyötä muiden pohjoismaiden kanssa. Rahoittajana on toiminut usein Suomen valtio mutta tiedän, että viime vuosina yhä enemmän opetusta on alettu järjestää paikallisin voimin. Kaikki riippuu tietysti maan voimavaroista. Kyllä esimerkiksi Saksa tai Itävalta kykenee rahoittamaan opetuksen täysin itse. USA:ssa puolestaan yliopisto tai korkeakoulu etsii itse toiminnalleen sponsoreita. Sen hankintaan on käsittääkseni myös suomen kielen opettajan osallistuttava, mikä tietysti nostaa kynnystä lähteä sinne opetustehtäviin. Olkoonpa rahoitus mikä hyvänsä, yhteyksiä Suomeen on kuitenkin pidetty yllä. Nämä tiedot perustuvat omiin arvioihini.  

Nyt Ukrainan sodan aikaan CIMO on katkaissut kaikki yhteytensä Venäjälle ja Valko-Venäjälle. Venäjän suhteen se on tietysti todella harmillista. Opiskelijat ovat joutuneet tyhjän päälle. En kylläkään tiedä, missä kaikkialla ja kuinka aktiivisesti tällä hetkellä Venäjällä suomen kielen opetusta ja tutkimusta harjoitetaan. Valko-Venäjällä ei käsittääkseni ole suomen opetusta.

Tästä osoitteesta voi katsoa, missä kaikkialla maailmassa on suomen kielen opetuspisteitä. Opetushallinnon verkostossa on mukana yli 80 suomen kielen opetusta tarjoavaa yliopistoa. Sivulla on pitkä lista yliopistojen yhteystietoja aina Amerikkaa ja Itä-Aasiaa myöten. Sivusta seuranneena voin kyllä todeta, että monessa paikassa opetus on pysähdyksissä eikä suurta poltetta ole. Vastaavasti lienee myös paikkoja, joissa innostus ei ole laantunut. Yhtä kaikki ymmärtäisin, että nyt ollaan suvantovaiheessa. Aasian maista opetusta on Japanissa (Tokio) ja Kiinassa (Peking ja Tianjin). Amerikassa on Kanadan ja USA:n lisäksi opetusta ainakin Meksikossa.

…

Palaan kuitenkin Uzbekistaniin. Suomella on ollut maahan yhteyksiä. Googlaamalla löysin uutisia, joissa kerrotaan uzbekistanilaisten nuorten tulleen opiskelemaan Suomeen. Eräät käyvät suomalaista lukiota ja heidän tavoitteena on jatkaa opintoja korkeakoulussa, joko Suomessa tai Euroopassa. Tässä yleisradion jutussa kerrotaan Karelia-ammattikorkeakoulun kontakteista Uzbekistanin suuntaan. Juttu on tältä vuodelta, joten tuoreesta projektista on kyse.  Uzbekistanilaisessa yliopistossa (Nordic International University) alkaa koulutusyhteistyö pohjoismaiden kanssa. Jutussa todetaan, että opetus järjestetään paikallisin voimin, mutta opetussisällöt tulevat suoraan Joensuusta. Toisessa jutussa parin vuoden takaa haastatellaan kahta uzbekistanilaista nuorta, jotka ovat tulleet opiskelemaan suomalaiseen lukioon. 

Kuolema ja elämä - kohtaamisia

 

Lähipiirissäni on sattunut juhannuksen korvilla kaksi kuolemantapausta. Kyse ei ole sukulaisista eivätkä vainajat kuuluneet varsinaiseen ystäväpiiriini. Tutuiksi he olivat kuitenkin tulleet ja oman paikkansa elämääni jättäneet.

Toinen elää edelleen arjessani kirjallisen tuotantonsa kautta. Viimeisen kerran tapasimme useita vuosia sitten. Meillä oli eräs laajempi yhteinen projekti. Toinen taas noussee mieleeni usein pelkästään siitä syystä, että keskustassa liikkuessani en häntä enää kohtaa. Emme voi voi jäädä kirjastossa vaihtamaan ajatuksia viimeisistä lukukokemuksistamme, tai jäädä kadun varrella tai kahvilassa jutustelemaan jostakin Suomi-iskelmästä, tai ehkä myös lentopallosta, joka sattui olemaan hänen suosikkiurheilulajinsa. Nuo kohtaamiset olivat palanen sitä elämässä välttämätöntä arjen rikkautta. Ja vaikka tämä toinen ei pystynyt kirjoittamaan edes puhelimeen kunnollista tekstiviestiä, juttu hänellä kuitenkin luisti. Eräs hänen anekdoottinsa oli niin erikoinen, että useita päiviä sen varsinaista jujua mietittyäni jouduin nöyränä kysymään sen sisään kätkeytyneen arvoituksen ratkaisun.

Nuo tapaukset saivat minut hiljaiseksi jo siitäkin syystä, että ne tapahtuivat lähes peräkkäisinä päivinä.   Muutakin yhteistä löytyy. He kuolivat kotonaan yksiksensä. Molemmat olivat miehiä ja elivät elämäänsä ilman parisuhdetta. Toinen oli jo yli kahdeksankymppinen, toinen vielä mukana työelämässä. Hän ehti juuri ja juuri viettää 60-vuotispäiviään. Hänet löydettiin istumassa kotoisassa nojatuolissaan. Lienee istahtanut väsyttävän matkan jälkeen levähtämään. En tiedä yksityiskohdista, mutta on mielikuva kauniista kuolemasta.

Vanhemman miehen tapaus on raaempi. Eräs kaveri rupesi ihmettelemään, kun miestä ei näy eikä kuulu. Ei vastannut puhelimeenkaan, mikä oli ratkaiseva vinkki, sillä hän soitti aina itse takaisin, jos ei jostain syystä voinut soittoon vastata. Tuolla kaverilla sattui olemaan hänen kotinsa avain, mikä ei johtunut tämän kaltaisten tapausten ennakoimisesta vaan aivan muusta syystä. Hän meni epäröivin mielin miehen asunnolle, kohtasi ensin oven suussa pari noutamatonta sanomalehteä ja sitten - sisäoven avattuaan – olohuoneesta leviävän pistävän kalman lemun. Vainaja makasi sohvalla pöhöttynein kasvoin. Sairaskohtaus oli yllättänyt. Sen kertoi lattialle valunut verilammikko. Reissumies kun oli, niin syksyksi suunnittelemansa lomamatkan sijaan hän lähtikin jo ennen juhannusta. Siitä tulikin pitempi reissu.  

Nyt alan yhä enemmän tajuta, kuinka tärkeä juttukaveri hän oli. Meillä oli ihan omat juttumme. Kovin erilaisen elämän hän oli elänyt, mutta innostavaa oli huomata, kuinka paljon samaa toisistamme kuitenkin löysimme. Jutustelun lomassa saattoi minunkin mieleeni kirvota jo ikivanhoja unohtuneita asioita. Ne olivat riemukkaita oivalluksia – kuin pitkälle vuosien taa yltäneitä elämän säikeitä, joiden avulla jaksamme arjessamme jatkaa.

Kun juhannuspäivänä kuulin tuosta jälkimmäisestä tapauksesta, menin torille juomaan kupin kahvia. Tuttuja ei näkynyt, istuskelin yksikseni ja ajatukseni harhailivat. Silmieni edessä istui pariskunta pöydän vieressä lastenvaunut. Puolipilvinen viileähkö aamu oli lämpenemässä, taivas oli kirkastumassa, tuulenvire poistumassa ja aurinko pääsi levittämään lämpöään. Äiti nosti vaunuista vastasyntyneen vauvan. Se näytti rääpäleeltä. En osaa arvioida ikää, mutta syntymästä lienee vain viikkoja, tuskin kuukautta enempää. Vauva retkotti voimattomana painautuen äitinsä rintoja vasten. Hän imi kosketuksesta kiintymystä ja elämää. Taival oli aivan alussa. Äidin levollisessa suojeluksessa, hänen turvallisessa syleilyssään pieni elämän ihme hengitti ahnaasti auringon voimaa kykenemättä vielä reagoimaan ulkoisen maailman näkymiin, kuulumisiin, tuoksuihin. Hymystä ei ollut merkkejä. Onneksi oli kosketus äitiin, hänen sydämen sykkeeseensä, ulos- ja sisäänhengityksen rytmiin. 

Ei liene harvinaista, että kuolonuutisen kuultuamme - järkytyksen hetkellä - näemme kuin yllättäen ympärillämme uuden elämän merkkejä. Ne tulevat eteemme kuin viestinä muistuttamassa elämän kiertokulusta.

…

Matkaan noista hetkistä ja kokemuksista muualle, kirjallisuuden maailmaan.

Olen viime aikoina kiintynyt virolaisen Jaan Kaplinskin noin kolmenkymmenen vuoden takaiseen teokseen Titanic. En sitä nyt tarkemmin käsittele. Totean vain, että siinä käsitellään paljoa muutakin kuin vuonna 1912 jäävuoreen törmännyttä ja sen myötä merenpohjaan uponnutta neitsytmatkallaan ollutta modernia matkustajalaivaa, joka vei mukanaan 3800 metrin syvyyteen puolitoista tuhatta matkustajaa. He olivat olleet matkalla unelmaansa toteuttamaan mutta kohtalo päätti toisin. Kyseessä on esseeteos, jonkinlaiseksi ajatuspäiväkirjaksi tässä artikkelissa luonnehdittu.

Teoksessaan Kaplinski pohtii elämää ja kuolemaa monesta eri näkökulmasta. Hän palaa usein luontoon, omaan puutarhaansa ja myös luonnon ilmiöihin, joskus miljoonien vuosienkin taakse.  Hämähäkki luo elääksensä ja ravintoa pyydystääkseen seittiä. Se on sen elinehto. Parisataa miljoonaa vuotta sitten ne elivät maan pinnalla ja ravintoa pyydystääkseen loivat ympäristöönsä seittilankaa. Onneksi seitti on luonnossa hajoava tuotos. Jos seitti ei hajoaisikaan, niin ei meille olisi tullut elämän mahdollisuutta. Koko maapallo olisi nykyisin pelkkä valtava seittikerä.

Se on elämän kiertokulkua. Ja onneksi myös me ihmiset hajoamme luontoon, luomme maaperää uuteen kasvuun. Toisaalta ihmiselämään kuuluu mammonan kirous. Me jätämme elämämme mukana ympäristöön suunnattoman määrän hajoamatonta roinaa. Siitä voi poislähdettyämme tulla lähisukulaisillemme kauhea taakka. Hyvin paljon on turhaa, mutta omainen kokee monessa esineessä myös rakkaan muiston, josta hän ei halua luopua. On edessä ristiriita, joka vaatii sydämeltämme taipumista ja katkeriakin ratkaisuja. Omaisuuden hävittämisprosessi tuo surun ja kaipauksen oheen kirosanoja ja vihan purkausta. Sopusointu löytynee monen vaiheen jälkeen, mutta samalla menetämme osan myös läheisemme maailmasta. Nykyajan hektisessä informaatiotarjonnassa unohdus on yhä ilmeisempää.

…

Siirryn novellistiikkaan. Juha Seppälä kirjoitti kokoelmansa Super Market samalla vuosikymmenellä kuin Kaplinski Titanicinsa. Siitä on otettu useampi painos, viimeisin on melko tuote. Minulla on käsissäni kolmas painos vuodelta 1999. Nyt luin sen uudestaan. Täytyy todeta, että koin sen aivan uusin silmin. Pidin tuolloin Seppälää suomalaisen nykynovellistiikan kärkinimenä, yhtenä monista. Nyt tuo näkemys vain vahvistui.

Novellien sisältö tuntuisi olevan vähemmän sovinnaista, oikeastaan villiä. Niin minullekin, vaikka en suinkaan ole herkkähipiäinen. On rivouksia, alapäähuumoria, eläimellistä pornoa, inhorealistista keskenkasvuisten nuorten ulosteella leikittelyä ja vielä viimeistä edellisessä novellissa kaukopartiomiesten mässäilyä, mikä aiheuttaa tuhoa luovan vahingonlaukausten ketjun. Kaiken takana leijuu tunteeton kylmäpäinen havainnoitsija.

Mutta sitten tulee kokoelman viimeinen novelli, puolen sivun mittainen Kuolema. Se poikkeaa muista – aivan kuin päätteeksi siirryttäisiin toiseen todellisuuteen. Itse asiassa nyt sen koin hieman toisin kuin tuolloin vuosikymmeniä sitten. Se liittyy kokonaisuuteen paljon tiiviimmin. Kun elämä pyörii pornon, väkivallan ja kulutushysterian ympärillä, niin ihminen kuitenkin hiljentyy edelleen kuoleman edessä, nöyränä.

Jo ensimmäisessä virkkeessä aivan kuin siirryttäisiin etäämmäksi kokoelman muiden novellien maailmasta. Kaiken hälinän ja neuroottisen levottomuuden keskeltä se tuo ensimmäisistä sanoista lähtien eteemme hiljaisuuden: ”Ei kuolema niin merkillinen asia ole.” Niin se alkaa. Sitten kerrotaan, kuinka isoisä sen kohtasi. Tarkemmin hänen sukuaan ei avata. Eikä novellissa ole isoisän lisäksi kuin yksi ihminen – lapsi, joka kirkuu jossakin kaupan mäellä vaunuihin yksin jätettynä. Hänen äänensä jää taustalle. On siellä myös varpunen, joka on keskittynyt talinpalan nokkimiseen.

Kaiken keskelle ilmestyy kuolema. Se tuo tarinaan mystisen ulottuvuuden, ainakin minulle. Kuolema on kuin isoisän pihamaalle keskelle keväistä luontoa ilmestyvä yllätysvieras. Kuolema otti isoisää kädestä ja vei mennessään. Karvalakki putosi maahan ja hänen kantamansa puusylys levisi pitkin pihaa. Isoisän otsa oli hiestä kostunut.

Kyseessä on hyvin arkinen tapahtuma, ei siinä ole mitään merkillistä. Vieras tuli ja isoisä lähti hänen mukaansa. Tuon minä vain kuvittelen. Ehkä kuolema jäi keskellemme.

”Kuolemalla oli selvästi tuoksu: se tuoksui tuoreilta koivuklapeilta, havupuilta, lumesta vapautuvalta maalta ja kevätauringolta isoisän virttyneessä takissa.”

Se on novellin – ja samalla koko kokoelman päätösvirke. Kalman löyhkä on siitä kaukana. Aivan kuin kuolema ansaitsisi kunnian, jonka edessä me hiljennymme. Ja ehkä se kääntää katseemme myös taaksepäin – elämään, joka meidän on elettävä.

…

Seppälä julkaisi vuonna 2000 novellikokoelman Suuret kertomukset. Arvostan sitä itse enemmän kuin tuota edellä mainittua kokoelmaa, jossa oli tarkoituksena saada lukijat järkyttymään. Tämä on perinteisempää novellitaidetta. Yksi sen novelli on aikoinaan venäjännetty ja julkaistu merkittävässä kirjallisuuslehdessä. Sen julkaisemisessa on minullakin ollut ansioni. Nyt kuitenkin pysyn kuoleman teemassa. Sitäkin novelleissa käsitellään.

Kokoelman lopussa on novelli nimeltään Miehen kuolema. Se kuvaa vakavasti sairastunutta yksin elänyttä kovapäistä miestä (”naimaton reservin ylikersantti”), joka on joutunut sairaalaan. Hän kutsuu veljenpoikansa – kai ainoan lähestyttävän sukulaisensa – luokseen kertoakseen miten tämän on kuoleman tultua toimittava. Veljenpoika inhoaa sukulaistaan mutta täyttää tämän toiveet. Kaikki lämminhenkinen tunteilu on poissa. Ne ainoat tunteet voi luokitella vastenmielisiksi. Mutta ei veljenpoika velvollisuutta pakene. Kuoleman tultua edetään nopeasti päätökseen. Pappikin saa pitää siunauskappelissa rutiininomaisen muistopuheensa. Sen jälkeen ei kahvitella. Kuolemasta jää jäljelle vain unohdus.

Sen sijaan novellissa Kirsikankukkia on aivan toisenlainen henki. Siinä päähenkilö kulkee Tampereen katuja muistellen reilut neljä kuukautta sitten kuollutta äitiänsä.  Liitän lyhyen lainauksen. Päähenkilö on Kalevankankaan hautausmaalla:

”Kävelin käytävää. Orava juoksi vastaan, pysähtyi, tuijotti vaativasti, nosti etukäpälänsä. mitäpä sinulle sanoisin, ei ole mitään, levittelin käsiäni. Se tuli lähemmäs, tuijotti itsepintaisesti ja kiipesi housunlahjetta ylös, kuin olisi kysynyt, miksi olet täällä.

Siksi että tämä oli äitini kaupunki.”

 Poika etsii vanhaa valokuvaa. Se on lämmin muisto äidistä. ”Hymyilit kuvassa, hymysi ja tummat hiuksesi sinistä taivasta ja valkeita kirsikankukkia vasten…”

…

Loppuun yritän vääntää jotakin yleisluontoista, vaikka väkisin. Kuolema tulee aikanaan. Se vie meidät mukanaan, aivan kuin se vei Seppälän novellin isoisän. Sillä mitä meistä mahdollisesti jää jäljelle, ei elämämme arvoa mitata. Se on arvokasta itsessään. Sitä pitää suojella, niin kuin kaikkea elämää.  Me luomme ympärillämme elämää – kukin omalla tavallaan. Sen arvon me kannamme sisällämme. Ja toivottavasti me luomme myös jatkumoa elämän kiertokululle, ettemme ainakaan päätyisi tuhon voimia palvelemaan. 

…

Viitatut teokset:

Jaan Kaplinski: Titanic. Suomentanut Anja Salokannel. Keuruu 1995, 142 sivua.

Juha Seppälä: Super Market, kolmas painos. WSOY 1999, 123 sivua.

Juha Seppälä: Suuret kertomukset. WS Bookwell OY, 2000, 164 sivua.

 

Peteris Vasks, säveltäjä Latviasta

Mottoni:

Vasksin musiikki vie alitajunnan ikuisuuteen, sieltä lähdetään ja sinne palataan. Väliin mahtuu elämä.

 

Kuusankosken keskusta: Rauhanvirta

Johdannoksi

 

Olin hiljattain konsertissa, jossa soitettiin latvialaisen Peteris Vasksin musiikkia. Sieltä kotiin palattuani kirjoitin tuon yllä olevan kiteytyksen. Kerron lisää konsertista.

Paikkana oli Kuusankoskitalo ja orkesterina Kotkan ja Kouvolan yhteinen Kymi Sinfonietta. Kapellimestariksi oli saatu Vasksin musiikin ja myös säveltäjän henkilökohtaisesti hyvin tunteva Juha Kangas, jonka suomalainen klassisen musiikin harrastaja yhdistää välittömästi ainakin kansallisella tasolla mainetta niittäneeseen Keskipohjanmaan kamariorkesteriin. Konsertin päänumerona oli Vasksin toinen sellokonsertto vuodelta 2012, alaotsikoltaan Klātbūtne (”Läsnäolo”). Siinä solistina hääri Marko Ylönen. Mistään verbin assosioimasta epämääräisestä liikehdinnästä ei kuitenkaan ollut suinkaan kyse, sillä Ylönen lienee paras mahdollinen suomalainen, joka kyseisen konserton pystyy esittämään. Solisti oli sisäistänyt tulkinnassaan musiikin voimallisen intensiteetin ja orkesterin onnistuneesti myötäillessä ja mukana eläen tuloksena oli syvää luotaava ja pohdiskeleva kiinteästi yleisön tajunnan herkistävä mielikuvamatka. Näin ollen Kangas ja Ylönen järjestivät upean konsertti-illan eikä orkesteriakaan sovi väheksyä. Kapellimestari kykeni loihtimaan siihen hengen ja otteen, jollaisen Vasksin salaperäinen musiikillinen maailma tarvitsee. Niin minä tuota kokonaisuutta tulkitsen, vaikka en musiikin teknisiä elementtejä kykenekään erittelemään. Kuljin vain omien tajunnan tuomien tuntemusteni virrassa.

Sellokonserton lisäksi orkesteri soitti Vasksilta lyhyehkön orkesterisävellyksen Musica Serena vuodelta 2015. Se on jousiorkesteriteos, jonka säveltäjä on omistanut nimenomaan Juha Kankaalle tämän 70-vuotispäivän kunniaksi. Sävellys on Kankaalle läheinen siinäkin mielessä, että hän on johtanut teoksen kantaesityksen. Nyt Kangas kykeni kyllä psyykkaamaan kymenlaaksolaissoittajat loisteliaaseen intensiteetiltään vahvaan tulkintaan. Orkesteri antoi siinäkin ikimuistoisen musiikillisen elämysmatkan.

Tuo orkesteri täytyy erikseen mainita, sillä sen ongelmat ovat tiedossa. Se ei johdu soittajien ammattitaidosta vaan siitä, että budjetin supistuessa soittajien määrää on jouduttu rajoittamaan. Ja koska puhaltajista ei voi tinkiä, niin jousisto kärsii. Nyt se ei häirinnyt, mutta esimerkiksi tammikuussa Mendelssohnin viulukonserttoa kuunnellessani jouset tahtoivat jäädä puhaltajien jalkoihin. Vasksin musiikkiin tarvittiin vain jousiorkesteri mutta nyt ohessa kuultu Mozartin sinfonia nro 38 oli Juha Kankaan käsissä tasapainoinen nautittava kokonaisuus, joka ansiokkaasti täydensi illan antia. Palaan siihen vielä lopussa.

Konsertin otsikko oli Mozart&Vasks. Eräs tuttavani kertoi konsertin väliajalla, että hän oli tullut kuuntelemaan Mozartia ja oli luullut tuon otsikon perusteella, että konsertin pääosassa ovat orkesterin vaskisoittajat. Peteris Vasksin säveltäjänimi oli siis hänelle täysin tuntematon. Luulenpa, että aika moni hieman harvalukuisesta yleisöstä ei tainnut tietää Vasksista saati hänen musiikistaan konserttiin tullessaan yhtään mitään. Itse sen sijaan tulin paikalle nimenomaan Vasksin vuoksi. Mainitsen kuitenkin vielä Mozartista, että konsertissa soitettu sinfonia kuuluu suosikkeihini, mikä oivasti täydensi omaa musiikki-iltaani.

Palaan juttuni lopussa vielä omiin mielikuviini sellokonsertosta. Totean tähän yhteyteen sellokonsertosta sellaisen erikoisuuden, että sen loppuun sisältyy lauluosuus. Radiotoimittaja Kare Eskolan jutusta luin, että eräässä levytyksessä sellosolisti laulaa sen itse samalla itseään säestäen. Nyt kuitenkin sellisti herkistyy kuuntelemaan taustalta kuuluvaa naisääntä. Se on mielenkiintoinen rauhoittava lopetus konsertolle. 

 

Peteris Vasks ja hänen musiikkinsa

 

En muista, millä lailla olen Vasksin musiikkiin tutustunut. Jonkinlaisen herätyksen koin, kun ensi kertaa kuulin. Halusin tietää säveltäjästä enemmän. Kuoromusiikki veti puoleensa ja löysin kirjastosta Latvian radion kuoron levytyksen Plainscapes. Tuota kuoroa olin oppinut arvostamaan jo aiemmin, ja Vasks-levytyksen myötä arvostus vain lisääntyi. Vahva aavistus minulla onkin, että kuulin Vasksin musiikkia nimenomaan kuorokonsertissa Vilnassa, jossa asuin 2010-luvun alkupuoliskolla. Siellä hienossa kirkkoakustiikassa hänen musiikkinsa sai taivaallisen soinnun, vaikkei musiikissa itsessään tarvinnut ollakaan mitään uskonnollista.

Itse rinnastan Vasksin hänen aikalaisistaan sellaisiin säveltäjänimiin kuin virolainen Arvo Pärt, Venäjän saksalainen Alfred Schnittke, georgialainen (gruusialainen) Giya Kancheli ja ehkä myös venäläinen Rodion Shchedrin. He ovat kaikki erilaisia, mutta heidän musiikkinsa vievät kuin mystisesti mukanaan mielikuvien maailmaan. Jostain mieleni sopukoista löytyy polku, jonka sisäisessä harmoniassa pääsen kulkemaan.  Heidän maailmansa on kuitenkin erilainen. Kancheli on toistaiseksi jäänyt etäiseksi, mutta uteliaisuuteni on herännyt. Schnittke on moninaisuudessaan haastava, häneltä löytyy erilaisia ulottuvuuksia, aina elokuvamusiikkia myöten. Hänessä koskettavaa on myös hänen sitkeä kamppailunsa neuvostoliittolaisessa todellisuudessa. Hän jatkoi omaa kutsumustaan byrokratiasta ja terveysongelmista huolimatta.

Pärtin ja Vasksin musiikista löytyy kuitenkin erityinen yhteinen sidos. Se on kai juuri heidän baltialainen perintönsä ja sieltä ammentuva harmoninen voima.

…

Esittelen hieman Vasksin elämänkaarta ja kehitystä säveltäjänä mukaillen englanninkielistä johdantotekstiä levyltä, jossa  soi Vasksin  Sinfonia nro 2 ja viulukonsertto ”Distant Light” (”Kaukainen valo”). Sen jälkeen käsittelen hieman hänen musiikkiaan, mm. yllä mainittua Latvian radiokuoron levytystä.

Peteris Vasks syntyi vuonna 1946 Aizputessa, joka sijaitsee Länsi-Latviassa tebrajoen kupeessa. Muinoin se on ollut hansakaupan jokisatama. Nykyisin se on pienehkö paikka Kuurinmaan alueella isomman Liepajan kaupungin sijaitessa lähistöllä.

Isä oli luterilainen pappi ja perheessä harrastettiin paljon musiikkia. Jo pienenä hänet ohjattiin viulunsoiton pariin. Tekstissä lainataan Vasksia:

”Se oli todellisuutta, jossa vieläkin elän. Meillä ei ollut televisiota, ei levysoitinta. Mutta meillä eli kotona kuin myös kirkossa elävän musiikin perinne.”

Peteris Vasks aloitti viuluopinnot Emils Darzinšin musiikkikoulussa Riikassa. Kehitys johti siihen, että jo varhaisessa 16 vuoden iässä hän alkoi jo soittaa Latvian oopperaorkesterissa kontrabassoa. Papin poikana hänelle ei ollut pääsyä Latvian musiikkiakatemiaan. Naapurimaassa Liettuassa Vilnan musiikkiakatemiassa rajoituksia ei kuitenkaan ollut ja Vasks opiskeli siellä kontrabasson soittoa Vitautas Sereikan johdolla.

Saatuaan opintonsa vuonna 1970 päätökseen hän palasi Riikaan ja hän pääsi mukaan kahden johtavan orkesterin soittajistoon. Ensimmäiset sävellystyöt ovat peräisin jo 60-luvun lopulta ja vuosien kuluessa hän alkoi keskittyä yhä enemmän säveltämiseen. Hän suoritti neuvostoarmeijassa kahden vuoden asepalveluksen,  minkä jälkeen hänet lopultakin hyväksyttiin Latvian musiikkiakatemiaan ja siellä hän opiskeli Valentin Utkinin sävellysluokassa vuodesta 1973 vuoteen 1978.

Valmistumisen jälkeen hän aloitti uransa säveltäjänä ja opettajana. Hänen alkuvaiheen sävellyksensä pantiin merkille niiden epäsovinnaisuutensa vuoksi. Liettuassa opiskellessaan hän oli päässyt perehtymään puolalaiseen avandgarde-musiikkiin ja hänen henkilökohtainen suosikkinsa oli Witold Roman Lutosławski. Hyödyntäen uutta aleatorista lähestymistapaa Vasks seurasi mentoriensa esimerkkiä.

Hänen mentoreitaan olivat olleet Lutosławskin ohella Gorecki, Penderecki ja myös amerikkalainen George Crumb. Hän seurasi heidän ohjeitaan kehittäen sävellystyyliään.

Hänen myöhemmissä sävellyksissään yhdistyvät sekä perinteiset tyylit ja myöhäisemmät tekniikat hänen käyttäessään usein vanhan latvialaisen kansanmusiikin elementtejä. Luonnon ja ihmiskunnan keskisessä suhteessa häntä koskettaa myös ekologisen ja moraalisen tuhon uhat.

”Minun tajunnassani jokainen rehellinen säveltäjä etsii ulospääsytietä oman aikansa kriiseistä samalla uskoa vahvistaen ja osoittaen, kuinka ihmiskunta voi voittaa itsetuhoisen intohimonsa.”

 Vasks jatkaa tuota kommenttiaan todeten, että jos hän voi löytää tien kohti toivoa, niin hän haluaa sen myös näyttää.

Vasksin musiikki tunnetaan kansainvälisesti siitä, että se tuo esille ainutlaatuisesti latvialaisen kulttuurin ja hengen voimaa. Aivan samalla tavalla kuin Puolan kulttuurin henkeä voidaan ymmärtää Goreckin kautta, Viron kulttuuria Arvo Pärtin kautta ja georgialaista (gruusialaista) kulttuuria Giya Kanchelin musiikin kautta. Kaikkia heitä Vasks pitää henkisessä mielessä (”in spirit”) aikalaisinaan.

Kun Latvia itsenäistyi, myös Vasksin musiikki koki tietyn muodonmuutoksen. Hänen oma ”uudelleensyntymänsä” säveltäjänä näkyi siinä ,että sävellykseen tuli laajempi skaala. Alkuna tälle oli ensimmäinen sinfonia, jonka syntymä sijoittuu juuri vuoteen 1990, kun Latviassa kansa nousi kaduille vaatimaan itsenäisyyttä. Toinen uuden ilmeen työ oli ensimmäinen sellokonsertto (1993-4).

Sitä seurasivat saman vuosikymmenen lopulla  viulukonsertto  ”Distant Light” ja toinen sinfonia. Niiden levytyksiä olen kuunnellut Tampereen filharmonisen orkesterin. Viulusolistina John Storgårds ja kapellimestarina yllä jo tutuksi tullut Juha Kangas.

 

Levytyksiä

 

Yleisradion toimittaja Kare Eskola on esitellyt ohjelmissaan Uudet levyt Vasksin musiikkia, Hän esittelee Tallinnan kamariorkesterin uutuuslevyn(Alba, ABCD 463) , jossa soi Vasksin alttoviulukonsertto ja nyt esittelyssä oleva sellokonsertto nro 2. Levyllä orkesteria johtaa myös Kymi Sinfoniettaa johtanut Juha Kangas ja sellosolistinakin on Marko Ylönen. Kiinnostava levy on siis kyseessä. Valitettavasti vain en ole sitä toistaiseksi saanut käsiini. Näin Eskola kirjoittaa:

Alban uutuuslevyllä Vasks-tarjontaa lisää säveltäjän ystävä, kapellimestari Juha Kangas, joka Tallinnan kamariorkesterin kanssa on taltioinut kaksi Vasksin suosittua konserttoa. Solisteina sellisti Marko Ylönen ja alttoviulisti Lilli Maijala joutuvat kovaan kansainväliseen vertailuun - mutta pärjäävät hyvin, päätellen siitä, että oma sieluni liikahtaa, ja vieläpä Vasksin tarkoittamaan suuntaan.

Sellokonserttoa Eskola vertaa toiseen levytykseen, jossa solistina on hänen kansainväliseksi tähdeksi luonnehtima Sol Gabetta. Eskolan tulkinnan mukaan Ylösellä ei ole hänen rinnallaan mitään hävettävää, paremminkin päinvastoin:

”Ylönen ei ehkä soita yhtä kevyesti ja elastisesti, mutta sopivaa melankolista painoa on enemmän, sankarisellismin hehkutuskliseet pysyvät paremmin kurissa ja olen aistivinani jonkinlaista kokemusasiantuntijan auktoriteettia - tai ehkä se on vain pidempää kokemusta Vasksin esittämisestä.”

Juha Kankaasta Eskola ensiksikin toteaa Vasksin ja hänen ystävyyden ja kiteyttää hienosti orkesterin sointia tavalla, joka on Kankaan kannalta suotuisaa:

Molempia solisteja lienee levyllä siivittänyt Juha Kankaan syvä Vasks-ymmärrys. Tallinnan kamariorkesteri kuulostaa aavistuksen karheammalta kuin kilpailevien levytysten jousiorkesterit, mutta vankka suunnan tuntu tekee kokemuksesta miellyttävän, silloinkin kun suunta pysyy ennalta-arvattavana ja samana minuuttitolkulla, kuten Vasksissa usein.

 

Hyvin kiintoisa on vuonna 2021 julkaistu oboekonserton levytys. Konsertto on vuodelta 2018 ja sen ohessa Latvian kansallinen sinfoniaorkesteri soittaa Vasksin 80-luvun varhaisteokset Message (Vestijums) kahdelle pianolle, jousille ja lyömäsoittimelle vuodelta 1982 ja orkesteriteoksen Lauda sinfoniaorkesterille vuodelta 1985. Varhaisteoksissa soi jännittävä musiikillinen maailma. Siihen jään ainakin itse kiinni. Oboekonsertossa eletään jo rauhaisempaa seestyneemmän tuntoista maailmaa.

 

Latvian radion kuoron levytys Plainscapes

Kuorolevy koostuu 11 raidasta ja kussakin niistä on toki oma sävelmaailmansa, vaikka toisaalta kaikista löytyy samaa, mikä sitoo kokonaisuuden yhteen. Usein viitataan Latvian luontoon, mutta en pitäisi säveltäjää minään ekologisena äänenä. Sen sijaan kyllä jonkinlaisissa kosmisissa sfääreissä liikutaan. Uskonnollistakin henkeä tunnistan mutten niin selvästi kuin esimerkiksi Arvo Pärtillä.

Erityisesti nimikkoteos Plainscapes (yli 16 min) on innostava kokonaisuus, mutta se on haastavaa musiikkia. Vaatii ehdotonta syventymistä, ajatuksen mukautumista sävelmaailmaan, mielikuvien irrottamista kaikista arjen huolista ja pintailmiöistä sekä luonnollisesti syvemmistäkin paineista. Avointa avaraa mieltä – kiteyttääkseni.

Our Mother’s names – yli 12-minuuttinen moninainen moderni kokonaisuus. Kun se soi taustalla, niin se vaikuttaa, kuin lihaan ja vereen imeytyisi. Yksityiskohdat kyllä menevät ohi, en tee mitään lähianalyysia, annan vain musiikin viedä. Ihailen kaikkia äänikuvia ja -maailmoita. Itkua ja selvää huutoa mahtuu mukaan. Yhtäkkiä kuin pamahtaen yllättää täysi hiljaisuus ja alkaa vieno ääni luomaan uutta avaruutta.  Kuoro on haasteiden edessä ja selviää. Kyllä latvialaiset kuorot kykenevät hallitsemaan monenlaisia sävelkuvia.

The Sad Mother on vain kolme ja puoliminuuttinen - kaunis sointuisa kappale. Kuuntelin sitä äitienpäivän aamuna ja siihen hetkeen tuo A cappella -kappale sopi hienosti.

Birth (”Syntymä”) on levyn 12-minuuttinen päätösraita. Nimestään huolimatta se sopii hienosti päätökseksi. Loppuhan merkitsee myös uuden alkua. Odotan jotain erikoista ja siltä vaikuttaa alkutahdeista lähtien. Siinä hoetaan jonkinlaista loitsua. Se toistuu, ja taustalla kuoroäänet luovat mystistä kuvaa. Ollaan syvällä perinteessä. Tulee mieleen meidän ugrilainen perintömme. Loitsua säestää välillä rummut. Se tuo mieleen paremmin tuntemani liettualaisen kansanperinteen. Noitarumpu tuo loitsuun entistä syvemmän värin. Uusi elämä alkaa, vanha on taustalla. Se löytyy perinteestä. Rytmitys on mielenkiintoista, noustaan taivaisiin. Noitarumpu takoo mystistä maailmaansa, elämän ehdotonta menoa. Ja – kuten tavallista – Vasksin musiikissa vaietaan ja hiljaisuudesta nousee uusi ääni, syntyy tyhjyydestä uusi harmonia, nousee uusi väri, nousee kotilosta lentoon rauhan perhonen. Sellainen mielikuva alitajunnastani päähäni nousi. Kuoron äänitaso nousee ja toistaa levollista melodiakulkuaan. Loitsu muokkautuu kuin hartaaksi virreksi – tai ei sentään – ehkä vaan lauluksi, mutta hartautta siinä on. Kunnes yhtäkkiä loitsumainen henki palaa. Ollaan jo korkeuksissa, taivaita päin. Voimakas crescendo – ja siihen laulu loppuu. Hiljaisuus kohtaa kuulijan tajunnan.

Yleensä kappaleet ovat sekakuorolle mutta on myös naiskuoron esittämiä raitoja.

 

Mielikuvamatkalla

 

Palaan alkuun ja konsertissa esitettyihin sävellyksiin. Yllä jo kiteytin hieman omaa käsitystäni Vasksin musiikista rinnastaen häntä mm. Arvo Pärtiin. Totean vielä kokoavasti. Vasksin voima muihin modernisteihin säveltäjiin verrattaessa minun tajunnassani on siinä, että löydän hänen musiikistaan jonkinlaisen tarinan, sisäisen kehityksen, jota kykenen tai ainakin vain pyrin tavalla tai toisella seuraamaan.  Ei se aina yksioikoisesti mene mutta hanakasti mieli kuulostelee mahdollisia kehitysvaiheita ja sielunliikkeitä. Vertailukohdaksi totean, että Vasksin esikuvaksikin mainittu puolalainen Penderecki on luonut selkeästi vaikeammin seurattavaa musiikkia.

Kumma kyllä, aito konserttitilanne kirvoittaa mielen, huolimatta siitä, että ympärillä kuhisee tuntemattomia ihmisiä kaikkine mahdollisine hetkittäisine häiriöineen. Näköyhteys solistiin on minulle tärkeä seikka. Siksi istun mielelläni salin etuosassa, vaikka nyt kyseessä olevan salin takaosaa kai pidetään akustisesti parempana paikkana. Siitä olen hieman eri mieltä, mutta ei paikalla käsittääkseni tässä konsertissa ollut merkitystä.

Kirjoitin seuraavan tekstini muististani kotona kaikessa rauhassa seuraavana päivänä konsertin jälkeen. Tarkat muistikuvat olivat jo hälvenneet. Mutta annoin mielen ja sormien tuottaa tekstiä niine taustoineen, jotka tuona hetkellä olivat pinnalla. Joku muu kuvailisi tuon äänimatkan toisin.

Pēteris Vasks: Sellokonsertto nro 2

-          Cadenza 1

-          I osa

-          II osa

-          Cadenza 2

-          III osa                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                       

      Matka alkaa. Tunnelma on ensisoinnusta lähtien herkistävä. Mieli janoaa lisää.

Sellon ääni konserton kokonaisuudessa on kuin syntymästä maailmaamme eksynyt osanen elämän ihmettä, ei pienen lapsen rääkäisyä muistuttava mutta mielen hapuilun ja ihmettelevän ilon ja tyyneydenkin sekainen, alkuvoimaisuudessaan moninainen itsellisyytensä oivalluksestaan innostunut kokonaisuudesta omaa tietään raivaava ja siihen sopeutuva itsellinen äänivoima.

Sali tuo hiljentymisen tilaan omat sävynsä. Tajunta herää.  Olemme ilmavassa hengittävässä avaruudessa tai sitten synkässä umpioituneessa nurkassa tai kenties kolkon metsän uumenissa, johon yhtäkkiä kuin pelastaen avautuu ikuisuuden ihme. Arastellen lähdetään taivallukselle yksinäisen sellon hapuilevassa seurassa, sen tukeen kuitenkin luottaen. Kuulijana en löydä mielikuvia vaan tarraudun musiikin vietäväksi. Se on avartava seikkailu. Välillä sellon äänelliset sävyt yllättävät. Herkkyys värähtelee arkana, ihmetellen. Sitten muutamassa hetkessä ollaan jo toisissa sfääreissä. On syväluotaava tunnelma. Avartuva olotila luo vapautuksen. Olen jossakin mukana. Yhteys kokonaisuuteen avartuu. Aika ja tila hengittävät.

Mukaan tulevat orkesterin jouset. Kuin tukevana pilvenä leijaillen etsitään yhteistä harmoniaa. Uudessa tilassa sello saa allensa uuden voiman. Siemenestä on kasvanut pauhaava koski tai ehkä avaruudessa kaikuva kaiho pyrkii kohti uusia ulottuvuuksia. Olkoon se vaikka alkuvoimaisen vimman kaltaista. (Tai: olkoon se vaikka alkuvoimaista vimmaa).

Osa II. – Maailma muuttuu. Itse asiassa olin kuulevinani jopa kolme osaa ennen uutta kadenssia, mutta se oli vain teeman eri sävytystä.

Toinen osa tuo uuden maailman. Elämän mittainen retki jatkuu. Toinen kadenssi tuo huojentavan olon. Sellon matkassa mieli hengähtää, saa voimaa. Voimaannuttavassa tilassa edetään enkä haluaisi siitä irrota. Jatketaan vielä mutta alan ehkä peläten aavistella, että matkan päätös on lähempänä.

Kolmas osa – seestyvää tilaa. Avaruudesta palataan alkutilaan. Sello aloittaa kuin kuulostelisi jousien kulkua, oman rauhansa löytäneenä.

Lopussa alkaa taustalta hymnimäinen laulu. Sello hiljenee ja kuulostelee. Myöhemmin luin, että toisessa esitysversiossa soittaja laulaa sellon soidessa. Kuin uinuen vajotaan seesteiseen olotilaan. Matka on päätöksessään.

 

Pēteris Vasks: Musica Serena

Väliajan jälkeen olen valmiina uuteen matkaan. Musica Serena vie mukanaan ikuisuutta kohti hamuavaan avaruuteen. Jouset etenevät tyyninä, levollisina. Elän kuin itämaisen musiikin kaikkeudessa, miettien ilmatilaamme ja tajuntamme ikuisuuteen sulautuvaa perussointua. Olen kosketuksessa syvyyksien avaruuteen, ajautunut sen vietäväksi ja viimeisen soinnun hiljentyessä havahdun todellisuuteen. En pettyneenä ja ahdistuneena vaan voimallisena. Olen läsnä siinä hetkessä ja tilassa. Matka jatkuu, elämän osasena minulla on levollinen varmuus, mihin voin turvata. Sen kosketuksesta pystyn kohtaamaan niin lähimmäiseni kuin kaikki todellisuuden pinnassa kaikkeuden silmää rikkovat säröt.

Tuota elämystä seurasi Mozartin sinfonia nro 38. Se on vanhastaan suosikkejani ja valppaani koin sen vaiheita. Juha Kankaan johtamana Kymi sinfonietta luo innostavan tulkinnan. Epäilyni osoittautuivat vääriksi, orkesterin kokonaissoinnun puutteita en huomaa enkä haluakaan niitä esiin kaivaa. Mistäköhän se johtuu? Kapellimestarilla ja lienee myös Vasks ovat luoneet orkesteriin keskittyneen yhteishengen.

 

Lopuksi

 

Kun konsertti päättyi ja yleisö alkoi aplodiensa jälkeen viimein poistua salista, näin mieltä nostattavan näyn. Orkesterin soittajat kättelivät toinen toisiaan, useat jopa halasivat. Se on merkki yhteishengestä, ja yhteisestä kokemuksesta. Oltiin luomassa jotain poikkeuksellista. Jokainen konsertti on juhlahetki, johon totta kai kaipaisin lisää yleisöä.

Ainoa pettynyt parivaljakko löytyi narikan takaa. Kesäiseen iltaan tultiin ilman päällysvaatteita. Nuoret keräsivät varoja urheilutoimintaan. Varoja kertyi muutaman kolikon verran. Saa sillä melkein yhden pesäpallon, toinen heistä totesi, kun joku otti asian puheeksi.

Iltainen näkymä Kyminkadulta Taideruukkiin

…

Mainittakoon, että jutun oheen liitetyillä kuvilla ei ole yhteyttä Vasksin musiikkiin. Otin ne matkalla konserttipaikalle, hämärämpi kuva on paluumatkalta.

Yleisradion budjetti ja tuoreen kansanedustajan neitsytpuhe

 Historioitsija Teemu Keskisarja on pitänyt vapun jälkeisenä tiistaina ensiesiintymisensä eduskunnan täysistunnossa. Käsittelyssä oli Yleisradion hallintoneuvoston kertomus yhtiön toiminnasta vuonna 2022. Vuosikertomus löytyy täältä ja kansanedustajan puheenvuoro on luettavissa täällä. Mielestäni Keskisarjan esiin nostama näkökulma on huomion arvoinen.

Luettunakin tekstistä erottuu jo tutuksi tulleet äänenpainot. Yleensä sosiaalisessa mediassa yleisradion toimintaa arvosteltaessa viitataan 60-luvun lopun ja 70-luvun Neuvostoliiton myötäilyyn. Sama maininta on Keskisarjallakin mutta puheenvuoron painopiste on kuitenkin toisaalla, nimenomaan itse vuosikertomuksessa. Tässä pari lainausta:

”Hallintoneuvoston kertomuksesta ja kaikista julkisista asiakirjoista puuttuvat Ylen menojen yksityiskohdat. Läpinäkymättömyys ei ole pikkuseikka. Me erotamme ainoastaan uomat, joiden sisällä soljuu 500—600 miljoonaa euroa vuodessa.”

”Ja kiperin kysymys: montako päällikköä ja byrokratian porrasta Yleisradio tarvitsee yhteen omatekoiseen ohjelmaan?”

Loppukaneetissaan Keskisarja esittää oman toiveensa:

”Uskon, että tämä eduskunta ja seuraava hallitus laajentavat julkisuuslain soveltamisalaa, jotta Ylen kulut näkyvät kunnolla hallintoneuvostolle, kansanedustajille ja jopa rahvaalle.”

…

Tuo toive on aiheellinen. Meidän rakkaassa Suomessamme valtion budjetti on ollut viimeiset 15 vuotta alijäämäinen. Sama meno ei voi jatkua. Valtion velan korkomenot ovat nousemassa. Myös yleisradion olisi tunnettava vastuunsa tulevien sukupolvien edessä. Naapurimaamme Viron vastaava laitos EER tulee toimeen kymmenesosalla siitä, mitä meidän Ylemme nielee. On todella kummallista, jos kansanedustajatkaan eivät voi nähdä sitä byrokratian portaikkoa, joka noissa eri ohjelmayksiköissä pyörii. Suojatyöpaikkoja ne ovat ja hallintokoneiston järkiperäistäminen on vähintä mitä pöhöttyneeltä valtakunnan radio- ja tv-toiminnan pyörittämiseltä voidaan vaatia.

Sen jälkeen, kun YLE-vero otettiin käyttöön, vauhti on vain kiihtynyt. Yleisradion lakisääteinen tehtävä ei enää riitä. Tuonkaltainen laitos ei anna enää tilaa yksityisille toimijoille. Alfa-TV:n tarina on osaltaan siitä surullisena esimerkkinä. Onneksi vielä sosiaalinen media voi antaa kansalaisille mahdollisuuden vaihtoehtoiseen asioiden käsittelyyn ja moniäänisyyteen. Mutta sitäkin halutaan suitsia demokratian periaatteiden vastaisesti.

Avoimuutta vaaditaan ja nyt Yleisradion toimitusjohtaja voisikin näyttää todelliset kykynsä. Hänen vuosipalkkionsa kaikkine etuinensa on huima. Eikä se ole edes riittänyt. Rahaa on tuhlattu lisäksi vuosittain ylimääräisiin tulospalkkioihin. Nytpä toimitusjohtajalla olisikin näytön paikka. Onko hänestä mihinkään muuhun, kuin köllötellä kansalaisten verorahoin ylläpidetyssä instituutiossa turvassa kaikelta julkiselta kritiikiltä. Onko hänestä hallintorakenteen uudistajaksi? Ei tarvita mitään johtajarivistöä, jonka yhtenä tehtävänä taitaa kärjistyneesti ilmaisten olla se, miten saada budjettiin varattu rahasumma käytetyksi.

Pääpaino julkisessa keskustelussa pitäisikin siis olla hallinnon järkiperäistämisessä eikä painopistettä tulisi siirtää vallassa olevan poliittisen eliitin toiveiden mukaisesti yksittäisiin ohjelmiin. Kaikenlaista höpöhöpöä sieltä kyllä löytyy mutta jonkun yksittäisen ”p**lupäiväkirja-ohjelman” lopettaminen ei ratkaise ongelma ydintä.

Lyhyt juttu jumalanpalveluksesta

 Nyt valmistaudutaan huomiseen vappupäivään, mutta minäpä nostankin esille hengellisen teeman.

Netissä on sitten koronan puhkeamisen ollut sunnuntaisin kuunneltavissa ja seurattavissa jumalanpalveluslähetyksiä. Vaikka olenkin maallistunut, niin toisinaan syvennyt niitä kuuntelemaan. Itse kirkkotila on valinnalleni aika ratkaiseva. Vanhan ajan puukirkko vetää minua usein puoleensa. Yleensä se sijaitsee jossain syrjäisessä pikkukunnassa. Tällä kertaa kohdalleni osui Oulun liepeillä sijaitsevan Lumijoen seurakunnan messu. Siitä tuli iltapäivälleni pieni piriste. Kirkko näyttää jostain syystä typötyhjältä, jumalanpalveluksen seuraajia on netissä kuitenkin runsaasti. Kyseisessä kunnassa en ole koskaan käynyt.

Ensitutustumiseni Lumijoen kirkkoon tapahtui pääsiäisaamuna, jolloin taisin seurata lähetystä suorana. Valinta oli puhdasta sattumaa. Youtuben algoritmi vain heitti sivun kohdalleni. Huomasin, että saarnaaja oli vanhoillislestadiolainen. Hänen saarnansa kiinnosti ja siihen sitten syvennyinkin. Mainittakoon, että muutkin tekijät vaikuttavat valintaani. Mainitsen yhden kiinnostukseni kohteen. Se on Pyhän sydämen kappeli Helsingissä. Siitä saa tietoa mm. täältä. Keskiaikaiset kivikirkot ovat yksi intohimoni. Niiden seinä- ja alttarimaalaukset sävähdyttävät. Valitettavasti vain usein nettilähetyksissä esitellään aika vähän itse kirkkotilaa. Jos saarnaamassa on joku nuori pappi, en kyllä pääse puhujan kanssa laisinkaan samalle aaltopituudelle. Tunnelmakuvaukset eivät kiinnosta, vaan saarnassa on oltava perinteinen ydinsanoma. Sen voi tarjota vanhakantainen herätyskristillisyyteen sidoksissa oleva puhuja.

Joskus menen itse kirkon jumalanpalvelukseen. Siihen pitää olla jokin erityinen syy. Toisinaan haluan vain mennä laulamaan virsiä muiden seurassa. Pettymykseni on suuri, jos virret ovat tuoreempaa tuotantoa ja melodiat outoja. Haluaisin siellä veisata vanhoja, lapsuudesta tuttuja virsiä.

Yllä mainitsin Lumijoen kirkon. Siellä pääsiäisaamuna pidetyssä jumalanpalveluksessa veisattiin virsi nro 105: ”Aurinkomme ylös nousi…” Se on yksi suosikeistani. Sen kolmas säkeistö saa sydämen värähtämään. Tässä hieman alkua:

”Kesälinnut taivaan alla

iloisina lentävät.

Sulaneella sydämellä

laulaa toukomettiset…”

Siinäpä meille mieltä kohottavaa riemun tunnetta.

Mutta nyt tulen kirjoitukseni ytimeen. Tämän aamun (30.4.2023) jumalanpalveluksessa Lumijoella saarnaajana oli sama pappi kuin pääsiäisaamuna, mutta nyt minut sävähdyttänyt tekijä istui urkuparvella. Hyvin nuori urkuri soitti sekä alku- että loppusoiton. Tuskin jalat ylettyivät jalkioon mutta varmasti hän toteutti tehtävänsä. Soittajan nimikin kerrottiin: Matteus Säily. Valitettavasti kirkkoherra ei tervehdyspuheessaan kertonut tarkemmin sävellyksistä. Mutta ei sen väliä. Menkää ja kuunnelkaa. Linkki on tässä.

Hienoa, kun lapset ja nuoret saadaan musiikin pariin. Kesää odotellessa toivotaan ja myös rukoillaan maailmalle rauhaa.

Ei minulle kevättä tule - ”Не для меня будет весна…” (Uusi versio)

 Julkaisin vuonna 2015 jutun tunnetusta venäjänkielisestä kansan suussa elävästä laulusta ja sen syntyhistoriasta. Se löytyy täältä. Nyt pääsiäisen aikaan innostuin kuuntelemaan laulua uudestaan ja tein uuden version käännöksestäni. Todetaan heti, että laulettavaksi suomennokseni ei ole edelleenkään tarkoitettu. Liitän sen nyt tähän ja tuon sen jälkeen edellisen juttuni täytteeksi hieman lisäväriä laulun taustoihin. Laitan myös pari linkkiä tuoreemmista laulun tulkinnoista. Enkä aivan lopussa malta olla kajoamatta myöskään konfliktiin Venäjän ja Ukrainan välillä.

Koska Suomessa vietetään nyt pääsiäistä, niin puutun erääseen seikkaan laulun sisällössä. Venäjän ortodoksit juhliessaan pääsiäistä tervehtivät tuttaviaan huudahduksella ”Kristus on ylösnoussut!”. Siihen on oma vastauksensa (”Totisesti nousi!”). Tuo huudahdus kuuluu kaikkien perinteeseen, kyse ei ole hartauden harjoittajien uskonnollisesta liturgiasta. Minä en ole ortodoksi, mutta venäläiset ystäväni ovat minulle lähettäneet pääsiäistervehdyksen tuota huudahdusta käyttäen. Niin olen joskus tehnyt minäkin. Nyt pääsiäissunnuntaina ei viestiä kuitenkaan kuulu, sillä Venäjällä pääsiäistä vietetään vasta viikon kuluttua.

Ei minulle kevättä tule

Ei virtaava Don tulvaa tuo

Sydän neidon riemusta hehkuu

iloa sykkii – mut’ minulle ei.

 

Ei minulle puutarhat tuoksu

Kukkii kirkkaana laakson lehto

Soi kutsuen sirinä satakielen

Se kevään kohtaa – minä en.

 

En pääsiäisestä osaksi pääse

tulee juhlapöytään suku ja rakkaat

”Ylösnoussut on Kristus” – soljuvat suut

ilon päivä on heillä - ole mukana en.

 

Vaan minunpa ihoni valkean

särkee lyijyinen luoti,

vuotaa kyyneleet katkerat,

minulle suotu se elämä on.

 

Netistä löytyy laulusta huomattavan paljon eri versioita. Laitan tähän alkuun linkin, jossa laulun esittää Felix Davydov. Siinä on mukana kuusi säkeistöä. Se kertoo osaltaan, että laulu on historian saatossa muokkautunut monella tapaa.

Videon kommenteista käy ilmi, että monen katsojan isoisä oli laulua laulanut, joten pienestä lapsesta asti se oli tullut tutuksi. Laulun julkaisija toivoo laululle pitkää ikää, sukupolvia eteenpäin. Kommentteja lukiessa huomaa varmasti odotetun seikan. Laululla on symboliarvoa venäläisten patrioottien keskuudessa. Se liittyy myös Donin kasakoiden perinteeseen. Siihen se on itse asiassa  menneisyydessä mukautunut., Ymmärrän niin, että kasakkaperinteen vaalijat ja harrastajat ovat sen ottaneet omakseen.

Laulun taustalla oleva runo on syntynyt 1830-luvun lopulla. Seuraavassa toistan hieman vanhaa juttuani, mutta tuon myös hieman lisätietoa.

säveltäjä N.V. Devitte

Runon alkuperäisen version on laatinut laivastoupseeri A. Moltšanov vuonna 1838. Venäläinen säveltäjä N.V. Devitte (1811 – 1844) on sen säveltänyt. Moltšanovin sanotaan palvelleen Mustanmeren laivastossa Silistrija-nimisellä aluksella. Alkuperäinen runoversio on pitempi ja sen rinnalla pelkistetty nykyversio tuntuu kalpealta häivähdykseltä. Toisaalta tuo pelkistys tuo siihen musiikillista voimaa. Alkuperäisessä versiossa tytöllä on nimi – Alina. Siinä mainitaan Abhasian rannikko ja Kaukasuksen kansat, joita vastaan käydään taistelua. Don-joen sijalla on Bug. Sillä joella ei ole kuitenkaan runollista sisältöä, Doniin liittyy monenlaisia mielleyhtymiä, se sopii tähän lauluun paremmin.

Kuin luonnostaan Donin kasakat omaksuivat laulun. Sen myötä todellakin Don-virta pääsi mukaan runon elämään. Laulu sai uutta voimaa ja sisältöä. Tyttö menetti nimensä. 1900-luvun alussa runo sai ikään kuin uuden elämän.

Edellisessä jutussani kerroin, että laulu unohtui neuvostovallan synnyttyä. Se jäi kyllä pimentoon, mutta eräässä jutussa todetaan laulun eläneen sotilaiden suussa. Muun muassa Suomeakin vastaan käyty sota mainitaan. Lopulta se nousi uudelleen pinnalle 70-luvulla Nikita Mihalkovin elokuvan Viisi iltaa myötä. Siinä elämässä sivuraiteille joutunut mies alkaa ravintolassa juopuneena yhtäkkiä toistella laulun sanoja.

Vanhassa jutussani linkkien myötä painotukseni on hieman toisenlainen. Silloin suuren vaikutuksen minuun teki Sretenskin mieskuoron esitys. Yllä olen liittänyt jo linkin yhden laulajan esityksestä. Tässä on vertailun vuoksi pari modernimpaa versiota. Aleksandr Ustjugovin versio (tässä) on saanut jo yli 3,9 miljoonaa katselukertaa. Tässä versiossa katsojia on ollut huomattavasti vähemmän. Eivät ne minua erityisemmin sytytä.

Laitan aivan juttuni loppuun vielä version, joka kosketti minua ja liittää kaiken lisäksi tuon laulun traagisella tavalla myös nyt meneillään olevaan sotaan. Toki se tuo mukanaan ristiriitaisia tuntoja, jotka vievät ajatukset pois itse laulusta. Esittäjänä on Länsi-Ukrainassa asunut ja elämäntyönsä tehnyt bardi Vasili Ždankin. Hän menehtyi 61-vuotiaana vuonna 2019 traagisessa onnettomuudessa, josta kerron lisää hieman alempana. Hän säestää itseään Ukrainan kansallissoittimeksikin mainitulla banduralla. Se on luuttua muistuttava kansansoitin. Jos tutustuu Ukrainan kansanmusiikkiin, niin suuret banduraorkesterit tulevat kyllä kiinnostuneelle pian vastaan. Toinen nimi soittimelle on kobza. Wikipedian suomenkielinen tynkäjuttu löytyy täältä. 

Ždankin oli syntynyt Etelä-Venäjällä (Krasnodarin alueella) vuonna 1958. Kaksivuotiaana hän muutti vanhempiensa mukana Ukrainaan. Aikuisiässä hän asui Länsi-Ukrainassa, jossa tuli ainakin myöhempinä vuosinaan leimatuksi venäjämielisenä. Hän käytti esiintymiskielenään yhtä lailla ukrainaa kuin myös venäjää. Oli ollut aktiivisesti mukana Ukrainan itsenäisyysliikkeessä Neuvostoliiton hajoamisprosessin yhteydessä. Viimeisinä vuosinaan hän esiintyi paljon tyttärensä kanssa duona.

Seuraavaksi tulee tietoa, jonka todenperäisyydestä en ole varma. Kyse on laulajan kuolemasta, josta syyskuussa tulee kuluneeksi neljä vuotta. Hän harrasti moottoripyöräilyä ja hän joutui sillä ajaessaan liikenneonnettomuuteen ja menehtyi siinä yhteydessä. En ala sitä nyt tarkemmin käsitellä, mutta on vahvoja epäilyksiä, että kyseessä oli murha. Sitä epäilyä ei aivan suoralta kädeltä pidä torjua, koska laulaja asui kuitenkin alueella, jossa oli hyvin vahva kansallismielinen ja venäjävastainen ilmapiiri. Ždankinilla oli paljon vihamiehiä, koska hän kuitenkin kävi paljon Venäjällä esiintymässä ja loi siten toiminnallaan siltaa Venäjän suuntaan. Tuo onnettomuus sattui aikoihin, kun ristiriidat maiden välillä olivat entisestään kärjistymässä. Venäjämielisiin kohdistuneita poliittisia murhiahan oli Ukrainassa tapahtunut runsaasti siitä lähtien, kun nykyiseen sotaan alkanut konflikti alkoi vuonna 2014.

(lähteitä: tämä ja tämä)

Mutta se siitä. Pääsiäispäivää odotellessa on hiljentymisen aika. Täältä voi katsoa ja kuunnella bardi Vasili (tai kenties ukrainalaisittain Vasil’) Ždankinin esitystä banduran säestyksellä.

Laitan loppuun vielä venäjänkieliset sanat. Kyseessä on yleisin neljän säkeistön versio:

Не для меня придёт весна,

Не для меня Дон разольётся,

И сердце девичье забьётся

С восторгом чувств -- не для меня.

 

Не для меня цветут сады,

В долине роща расцветает,

Там соловей весну встречает,

Он будет петь не для меня.

 

Не для меня придёт Пасха,

За стол родня вся соберётся,

«Христос воскрес» из уст прольётся

В Пасхальный день не для меня. 

 

А для меня кусок свинца,

Он в тело белое вопьётся,

И слёзы горькие прольются.

Такая жизнь, брат, ждёт меня. 

Sergei Rahmaninov - 150 vuotta syntymästä

 Eilen (1. huhtikuuta 2023) tuli kuluneeksi 150 vuotta säveltäjä Sergei Rahmaninovin syntymästä. Katsoin Moskovan filharmonian youtube-kanavalta suoraa lähetystä juhlakonsertista, jossa ohjelmistossa oli säveltäjämestarin kaksi huipputeosta: pianokonsertto nro 2 (C-duuri, op. 18 ja Sinfonisia tansseja orkesterille  (op. 45). Nuo teokset kuuluvat minunkin suosikkeihin. Minulle jo tutuksi käynyttä Venäjän kansallista nuorten sinfoniaorkesteria johti itse maestro Valeri Gergijev. Pianokonserton solistina oli kaksikymmentävuotias suurlahjakkuus Ivan Bessonov. Konsertissa oli juhlava tunnelma, loppuunmyydyn salin yleisö palkitsi solistin, kapellimestarin ja koko orkesterin ansaituilla riemukkailla suosionosoituksilla.

Juhlan kunniaksi poimin omista Rahmaninovia ja hänen musiikkiaan sisältävistä kirjoituksistani koosteen, jonka voi lukea alla. Poiminnat ovat viidestä eri kirjoituksestani: vanhin on vuodelta 2014, uusin 2019. Ensimmäisessä tekstissäni käsittelen lähinnä säveltäjän elämää, loput ovat poimintojani konserteista.

…

Rahmaninov (19.10.2016)

Kävin kirjastossa kuuntelemassa luentoa säveltäjä Sergei Rahmaninovista (1873 - 1943). Väsyneenä menin, virkistyneenä lähdin. Matkaevääksi jäi mieleen seuraava Rahmaninovin ajatus: ”Musiikki on runouden sisar. Ja sen äiti on suru.”

Rahmaninovin musiikki on melankolian täyttämää. Se lumoaa ja osuu minuun. Ehkä juuri siksi katson hänen kuuluvaksi omien suosikkisäveltäjien kärkikolmikkoon.

Sergei Rahmaninovin musiikki on täynnä kotimaan, vanhan Venäjän kaihoa, koti-ikävää. Siksi ei ole aivan väärin sanoa, että Rahmaninovin musiikki on surusta tehty. Tuo koti-ikävä merkitsi Rahmaninovin perheessä kaipuuta vanhaan Ivanovkaan, perheen kesäpaikkaan, joka sijaitsi Etelä-Venäjällä Tambovin kaupungin lähistöllä, Moskovasta kaakkoon. Vallankumouksen sytyttyä bolševikit kaappasivat sen haltuunsa, Rahmaninovin perheelle avautui mahdollisuus emigroitua länteen. Nykyisin Ivanovkassa sijaitsee Rahmaninovin kotimuseo (http://www.ivanovka-museum.ru/ ).

 

Rahmaninov oli sangen herkkä kriitikoiden ja yleisön reaktioihin. Ensimmäisen pianokonserton saama vastaanotto sai nuoren aloittelevan säveltäjän aivan tolaltaan ja siitä selviytymiseen hän tarvitsi terapiaa. Myös vuonna 1926 valmistunut neljäs pianokonsertto joutui kriitikoiden ja konserttiyleisön lyttäämäksi.  Viidettä pianokonserttoa hän ei sitten enää rohjennut valmistaakaan.

Rahmaninov yritti noista epäonnistuneiksi luoduista teoksistaan tehdä korjaamalla parempia. Ensimmäisen pianokonserton hän uudisti vallankumouksen melskeessä vuonna 1917. Neljännestä syntyi uusi versio vuonna 1941. Helander totesi ainakin neljännestä konsertosta, että kriitikkojen nyreys vain lisääntyi. Olisi ollut parempi jättää ne entiselleen.

Ensimmäisen pianokonserton saaman nyreän vastaanoton jälkeen säveltäjä koki rankan masennuskauden. Hänet ohjattiin hypnoterapeutti Nikolai Dahlin(1860 – 1939) luo. Kyse oli menetelmästä, jossa potilas vaivutettiin hypnoosiin. Apuna käytettiin myös keskusteluterapiaa.  Se oli eräänlaista suostuttelua, terapeutti halusi vahvistaa asiakkaan pääkopassa olevia kykyjä ja lahjoja, hän vältti tuomasta häneen mitään ulkopuolisia seikkoja. Ymmärsin, että näin hänen itseluottamuksensa palasi.  Rahmaninovia vaivasi ns. ”kirjoittajan blokkiin” verrattavissa oleva kyvyttömyys. Siinä henkilö ei kykene luomaan sanoiksi hahmottelemiaan ajatuksia.

Tuo ”blokki” purkautui sitten muutaman vuoden kuluttua varsin riemukkaalla tavalla, kun säveltäjä onnistui luomaan toisen pianokonserttonsa, jonka tuntevat ainakin kaikki Marilyn Monroen ystävät. Vuonna 1955 valmistuneessa Billy Wilderin elokuvassa Kesäleski (The Seven Year Itch) soi Rahmaninovin toinen pianokonsertto ja varsin sensuelliksi elokuva tuon musiikin myötä tulee.

Tuohon toiseen pianokonserttoon liittyy yksi varsin olennainen seikka. Rahmaninov omisti sävellyksensä terapeutilleen Nikolai Dahlille. Dahl oli itsekin muusikko, hän soitti alttoviulua.

Kuuntelen itse usein Rahmaninovia. Jos mahdollista, kuuntelen yleensä kaikki radiokonsertit, joiden ohjelmassa on Rahmaninovia, tämä koskee myös nettiä.  Viimeksi kuuntelin pietarilaisen Mariinsky-teatterin nettikanavalta (Mariinsky.tv) Rahmaninovin ensimmäisen oopperan Alekon konserttiversiota. Se oli vastikään 70 vuotta täyttäneen baritoni Sergei Leferkusin juhlaesitys. Täyttä terästä tuntuu laulaja olevan, ei kuulu ikä miehen äänessä. Ja koko esitys oli aivan loistava intensiivinen kokonaisuus. Se on edelleen nähtävissä ja kuultavissa täällä: https://www.youtube.com/watch?v=EKhlsPy9WOs.  Ooppera perustuu Aleksander Puškinin runoelmaan Tsygany ”Mustalaiset” (Цыганы, ”Gypsies”).  Runoelman tapahtumat sijoittuvat Bessarabiaan. Keskiössä on kahden nuoren Alekon ja Zemfiran traaginen rakkaustarina. Youtubesta löytyy vuodelta 1953 peräisin oleva oopperan filmatisointi: https://www.youtube.com/watch?v=x-3Zt19vZjE.  Esitys huokuu mustalaisromantiikkaa. Ei sitä tietenkään aidoksi voi kutsua, mutta upeita laulusooloja ja perinteisiä tanssiesityksiä siinä on. Rahmaninov sävelsi oopperan opinnäytetyönään. Sitä katsomassa oli itse Pjotr Tšaikovski. Tämä innostui esityksestä niin, että taputti lähes kätensä rikki. Valitettavasti pian tuon jälkeen Tšaikovski menehtyi. Varmaankin hän olisi edistänyt lahjakkaan säveltäjänuorukaisen uraa ja myös ooppera oli saanut enemmän huomiota.

On mielenkiintoista, että tuosta Tšaikovskin ajan romantikkosäveltäjästä Sergei Rahmaninovista tuli vanhoina päivinään amerikkalaisessa suurkaupungissa asusteleva suuren maailman tähti, joka kuunteli vapaa-aikanaan paljon jazzia ja pyrki liittämään jonkin verran myös omaan musiikkiinsa jazzillisia elementtejä.  Hänen yksi erityinen suosikkisävellys oli George Gershwinin (1898 – 1937) amerikkalaisista amerikkalaisin sävellys Rhapsody in Blue, joka valmistui 1924. Gershwin oli sinäkin mielessä Rahmaninoville läheinen, sillä hän oli sukujuuriltaan Venäjän juutalaisia. Isä oli muuttanut Pietarista Yhdysvaltoihin 1890-luvun alussa.

Kolmanteen pianokonserttoon liittyy australialainen elokuva Shine (1996).  Se kertoo pianisti David Helfgottin elämäntarinan. Mies oli nuorena ilmiömäinen lapsitähti ja superlahjakkuus. Isä ja äiti olivat kokeneet keskitysleirin kauheuden, mikä vaikutti perheen elämään. Lapsuuden koti oli täynnä ahdistavaa henkeä, isä suojeli perhettään kuin vainoharhainen. Hän halusi pitää sen koossa hinnalla millä hyvänsä, ei halunnut päästää poikaa maailmalle korkean tason oppiin, vaikka kaikki yrittivät häntä taivuttaa. Poika lähti kuitenkin Englantiin isän vastustuksesta huolimatta. Ja sai seurakseen syyllisyyden.

Poika pyrki täydellisyyteen, ja varsinkin häntä työnsivät siihen hänen opettajansa. Suurimpana haasteena oli Sergei Rahmaninovin pianokonsertto nro 3. Kesken esityksen nuorukaiselle puhkesi skitsofrenia. Alkoi mielisairaalan kierre. Lopulta David parani, jotenkuten. Hän löysi uudelleen pianon ja se oli avain hänen parantumiseensa. Lisäksi rinnalle löytyi ymmärtävä nainen. Lopulta hän onnistui palaamaan konserttilavoille. Sairaus seurasi häntä, eikä hän syyllisyydestäänkään päässyt täysin vapaaksi, mutta ne olivat vain pieniä esteitä, elämä ja musiikin voima olivat perineet voiton.

En olisi katsonut elokuvaa, ellei se olisi tullut vastaan Rahmaninovin nimen kautta. Ei siinä varsinaisesti häntä käsitellä. Rahmaninov oli vain sattunut säveltämään tuon kohtalokkaan konserton, joka laukaisi sairastumisen. Pidän sitä yhtenä vaikuttavimmista elokuvista, vaikka toki silläkin on puutteensa. Eniten häiritsee suuren yleisön kosiskelu. Päähenkilön esittäjä on huippuluokan filmitähti ja onnistuu työssään, mutta tällaisissa tuotannoissa huomion metsästyksestä tulee pääasia, Oscarit kimmeltävät silmissä. Varsinkin loppupuolella traaginen ihmiskohtalo meinaa jäädä taustalle.

Mainitsin jo Rahmaninovin perheen kesäpaikan Ivanovkan, josta perhe joutui luopuman emigroitumisen kautta. Myöhemmin Rahmaninov rakennutti Ivanovkaa jäljittelevän huvilan Sveitsiin. Sille annettiin nimi Villa Senar. Nimen alkutavut luotiin avioparin etunimistä, loppu-r viittasi sukunimeen.  Siihen pyrittiin luennoitsijan mukaan luomaan tuon Venäjälle jääneen huvilan henkeä, mikä kuvastaa Rahmaninovin perheen suurta nostalgiaa omaa kotimaataan kohtaan. Löysin netistä vuodelta 2013 peräisin olevan Guardian-lehden kirjoituksen, jossa kerrotaan Vladimir Putinin suunnitelmista lunastaa Villa Senar Venäjän omistukseen: https://www.theguardian.com/music/2013/nov/26/putin-purchases-rachmaninoff-archive-estate. Artikkelissa tietolähteenä on pianisti Denis Matsujev. Saa nähdä, mitä tulee tapahtumaan. Artikkeli kertoo, että tuolloin huvilasta tulisi varmaan venäläisten pyhiinvaelluspaikka. Tässä poliittisessa ja taloudellisessa tilanteessa nuo suunnitelmat ovat varmaan jo hälvenneet.

Kun Rahmaninov vieraili ensi kerran Amerikassa, suuri yleisö tunsi hänet ennen muuta yhden pianokappaleen luojana. Se on edelleenkin tunnetuimpia Rahmaninovin sävellyksiä. Kyseessä on Preludi cis-molli op. 3 No 2 (Prelude in C sharp minor). Tässä sen esittää itse säveltäjä:  https://www.youtube.com/watch?v=mXGSfJn3nKQ. Mielestäni tulkinta on sielukas, muuta sanaa en nyt keksinyt.

Tutustuin tuohon sävellykseen ensi kerran alle kaksikymppisenä pitkätukkaisena nuorukaisena aivan muun version kautta. Olin nimittäin ostanut hollantilaisen Ekseption-yhtyeen levyn LP:n nimeltään Ekseption 3 (ilmestymisvuosi 1970). Siinä kokoelmassa oli raita nimeltä On Sunday they will kill the world. Sävellys pohjautuu tuohon Rahmaninovin preludiin. Varsinaisen lauluosuuden on säveltänyt yhtyeeseen kuulunut W.Luikinga. Ekseption soitti etupäässä klassiseen musiikkiin pohjautuvia kappaleita (https://en.wikipedia.org/wiki/Ekseption). Kuuntelin tuota LP:tä jatkuvasti ja ”Rahmaninovista” tuli yksi suosikkini. Sen voi kuulla täältä: https://www.youtube.com/watch?v=WaQ1_DWrFkg . Ei siinä paljon yhtymäkohtia alkuperäiseen Rahmaninovin sävellykseen ole, mutta kuullessani ensi kerran alkuperäisen sävellyksen, ihastuin välittömästi. Aivan kuin nuoruuden ensirakkaus olisi tullut mieleeni.  Täytyy todeta, että ei musiikki tunne rajoja. Nuoruuden rock-harrastus voi sytyttää myöhemmin klassiseen musiikkiin. 

…………………..

Verikirkon karussa kaiussa – voimallista kuorolaulua kesäisessä Pietarissa (19.6. 2017)

Kävin Pietarin matkani yhteydessä keskiviikkona kuorokonsertissa. Valintani kohdistui Verikirkkona tunnettuun Kristuksen ylösnousemuksen katedraaliin ja siellä esitettävään ortodoksiseen kirkkomusiikkiin.

Paikkana oli ”verikirkkona” tunnettu Kristuksen ylösnousemuksen katedraali, ”kirkko veren päällä”. Se sijaitsee Pietarin keskustassa Gribojedovin kanavan varrella paikassa, jossa vuonna 1881 tsaari Aleksanteri II joutui terroristiryhmän hyökkäyksen kohteeksi ja haavoittui salamurhaajan pommi-iskusta kuolettavasti. Kanava oli tuolloin nimeltään Katariinan kanava. Kirkko rakennettiin vuosina 1887 – 1907 murhattua isäänsä valtaistuimelle seuranneen tsaari Aleksanteri III:n aloitteesta.  Esikuvana kirkolle oli Moskovan punaisella torilla sijaitseva Pyhän Vasilin katedraali. Neuvostoliiton vuosina kirkko joutui huonoon kuntoon. Toisen maailmansodan aikaisen Leningradin piirityksen vuosina sitä mm. käytettiin ruumishuoneena. Kirkon entisöinti aloitettiin 1970-luvulla ja työt saatiin päätökseen vuonna 1997.

Kuoro on tullut minulle jo tutuksi. Sen johtajana toimii edelleen Vladimir Begletsov. Laulajien joukossa on paljon tuttuja kasvoja. En heitä toki henkilökohtaisesti tunne. Perusryhmä on säilynyt samana, mutta joukossa näkyi olevan uusia kasvoja. Kokoonpanossa siis on jonkin verran liikkuvuutta. Ylipäänsä kyseessä on nuorekas ryhmä. Edellisellä kerralla kuunnellessani kuoroa samassa paikassa panin merkille erikoisen ryhmittymistavan. Naiset seisoivat alttarin edessä olevassa portaikossa ylimpänä ja miehet alhaalla eturiveissä. Silloin sen vain totesin. Nyt mietin sijoittumisen syitä hieman tarkemmin. Kuoro oli tosiaan ryhmittynyt selkeästi niin, että alimmat äänet eli bassot lauloivat eturivissä ja ylhäällä takarivissä olivat sopraanot. Tenorit ja altot olivat siinä välissä.  Se oli varmasti tarkoin punnittu ratkaisu, joka oli havaittu toimivaksi. Sopraanoiden korkea sointi leijui kirkkosalin yläilmoissa, aivan kuin olisi levinnyt kaikkialle avaruuteen. Alimmat bassot seisoivat alhaalla jykevänä kivimuurina, Se toi vahvan pohjan kaikille lauluille. Basson voima pääsi oikeuksiinsa. Vahvoja bassolaulajia on kuorossa niukalti mutta kuitenkin tarpeeksi. Sopraanot eivät nyt päässeet dominoimaan tilaa.

Laulujen valinnassa on toteutettu jännittävää kahtiajakoa.  Säveltäjänimet olivat Pavel Tšesnokov (1877-1944) ja Sergei Rahmaninov (1873-1943), joiden elämänkaari osuu kutakuinkin samoihin vuosiin. Molemmat illan säveltäjät ovat luoneet 1900-luvun alkuvuosina oman Vigiliansa (Vespers, Всенощное бдение) ja konsertin laulut oli valittu niistä. Valinta oli lisäksi tehnyt eheyttä korostaen siten, että alussa kuultiin Tšesnokovin Vigilian alkuosan ja lopussa kuultiin Rahmaninovin Vigilian loppuosa laulujen järjestystä muuttamatta. Lopuksi kuoro esitti vielä yhden ylimääräisen. En osaa sitä tunnistaa. Kuuleman pohjalta veikkaan Rahmaninovia, ainakin se kuulosti istuvan hienosti edeltäviin Rahmaninovin ohjelmanumeroihin.  Se kuului kuitenkin mielestäni koko konsertin keskeisiin numeroihin.

Mielenkiintoinen sidos noiden kahden Vigilian välille syntyi. Kun välissä ei ollut mitään suurempaa taukoa eikä suosionosoituksia välillä jaeltu, ei siirtymistä Tšesnokovista Rahmaninoviin kaikki välttämättä edes huomanneet.  Minä seurasin kyllä ohjelmasta konsertin etenemistä ja huomasin siirtymisen. Rahmaninovin Vigilia on tullut jo melko tutuksi ja sitä kuunnellessa tuli hieman kotoisampi olo. Tšesnokovin musiikki tuntuu olevan vähäeleisempää.

………………………………

VIGILIA IISAKINKIRKOSSA  (2014)

Rahmaninov sävelsi kokoöisen vigiliansa vuonna 1915. Se oli eräänlaista venäläisten polyfonisten kirkkolauluteosten kulta-aikaa, sillä tuolloin vuosisadan vaihteessa syntyi Venäjällä useita ortodoksisia liturgioita ja vigilioita. Ilmestyttyään teos sai toki huomiota, mutta yhteiskunnallisten mullistusten takia se jäi pian unholaan. Sittemmin se on löydetty, eikä ylistyssanojen virta ole laantunut . Linkin kautta löytyvän upean artikkelin ortodoksisen kirkkomusiikin historiasta kirjoittanut blogisti (http://www.seijaahonen.net/ortodoks.php?teksti=kirklau04)  pitää Rahmaninovin Vigiliaa hengeltään ”rukouksellisena”. En pane vastaan.  Sävellys kuuluu niin hänen kuin minunkin suosikkeihin, joten meillä lienee jotain yhteistä kokemuspohjaa, vaikken koekaan olevani ortodoksisuuden tuntija.

Rahmaninovia ei pidetä kovin uskonnollisena henkilönä. Siksi on yllättävää, että sävellys rakentuu uskollisesti ortodoksiseen perinteeseen.  Sen osissa on käytetty erilaisia ortodoksisia kirkkolaulutapoja (rospev, роспев). On kiovalaista ja kreikkalaista laulutapaa  sekä vanhaa venäläistä, bysanttilaisen perinteen pohjalta syntynyttä znamenni-musiikkia. Lopussa on myös mm. kaksi troparia. Vaihtelevuutta riittää. Mielestäni on hienoa, että tämänkaltainen sävellys tuodaan esitettäväksi ympäristöön, jossa se kuuluukin esittää.

Rahmaninovin Vigilia olisi itse asiassa jumalanpalvelusmusiikkia. Se sisältää kuitenkin sen verran teknisesti vaikeita osia, että teos vaatii esittäjäksi hyvin harjaantuneen kuoron. Nimenomaan basso-osuuksia pidetään hyvin haastavina. Tämän vuoksi teosta esitetään lähinnä konserteissa.

Nyt sitten palaamme takaisin Iisakin kirkkoon. Kyseessä on keskiviikkoilta. Konsertin on määrä alkaa iltakahdeksalta.

Minulle on melko hyvä paikka, keskellä etuosassa. Sitten tajuan, että edessäni on ranskalainen perhe, aviopari ja kolme teini-ikäistä lasta, kaksi poikaa ja tytär. Ainakin ennen konserttia tuntuvat puheliailta. Pysyvätköhän hiljaa?

Kuoro alkaa tulla paikalleen. Yleisö ablodeeraa.  Taputukset tiivistyvät, kun kuoron johtaja saapuu. Hiljennytään. Alkulaulu Priidite, poklonimsya (Tulkaa, polvistukaa; Come, Let Us Worship) kajahtaa, se viimeistään hiljentää yleisön. Heti huomaa upean akustiikan. Tämä musiikki on tuotu oikeaan paikkaan, kotiinsa. Ensimmäinen osa loppuu. Samassa yleisö räjähtää ablodeihin. Aistin lievää hämmennystä niin kuorossa kuin osassa yleisöäkin. Eihän tällaisen musiikin keskellä kuulu taputtaa. Kuoronjohtaja ei tee elettäkään. Yksi ranskalaispojista taputtaa käsiään läpsyttäen kuin olisi juuri herännyt rock-konsertissa. Isä vinkkaa hyväntahtoisella eleellä lapsilleen, että osien välissä ei ole tapana taputtaa. Altto astuu kuoron eteen. Alkaa toinen osa. Ja taas hiljennytään.

Yleisö taputtaa kunkin osan jälkeen, välillä vähän hajanaisemmin, välillä runsaammin. Ranskalaisteinit uskovat isän sanaa eivätkä enää taputa.  Muun yleisön taputukset näyttävät heitä huvittavan.

Tästä perheestä ei konsertin aikana aiheudu kuitenkaan mitään häiriötä, vaikka nuoret istuvatkin musiikista sen enempää innostumatta. Tytär välillä väsähtää, painaa päänsä pojan olkapäälle ja tuntuu uinuvan musiikista välittämättä. Mietin, onkohan kyseessä veli vai onko hän poikaystävä. Vanhemmat kuuntelevat isän vilkaistessa välillä muutaman kerran jälkikasvuaan.

Häiriötä tulee muualta yleisön joukosta. Taputuksiin totun pian, niin myös kuoro, vaikka huomaan, että yksittäisiä laulajia ne välillä hieman huvittavat. Toki esityksen kokonaistunnelmaa ne pilaavat. Puhelimen soittoääni kuuluu pari kertaa. Joku rupeaa kuvaamaan esitystä tabletilla. Eräällä kerralla puhelimen omistaja ei huomaa puhelimen soimista. Vieressä istuva katsoja huomauttaa hänelle siitä. Yksi nainen rynnii kesken esityksen konserttiin puikkelehtien tuolien välistä pystymättä kuitenkaan tekemään sitä huomaamattomasti. Joku toinen poistuu paikalta. Jostain kauempaa kuuluu keskustelua. Tällaisessa kirkkoakustiikassa kaikki kuuluu.  Yleisön aiheuttamat pienetkin äännähdykset ja turhat liikehtimiset häiritsevät - ainakin herkkäkuuloista. Esitys kuitenkin etenee mukavasti. Tällaisissa live-esityksissä sattuu ja tapahtuu. Se kuuluu asiaan, vaikka toivoisikin hiljaisuutta.

En voi mitään sille, että seuraan kuorolaisten ilmeitä ja eleitä esityksen ajan. Laulan itse kuorossa. Haluan aavistella, mitä laulajien päässä liikkuu. Välillä joku kuiskuttelee vierustoverilleen.  Joku naislauluja miltei hätkähtää kun takana oleva tenori aloittaa osuutensa hieman liian äänekkäästi, sekunnin murto-osan etuajassa. Kuorollekin esitys on oma mikromaailmansa.

Siirrytään ulkoisesta havainnoinnista itse esitykseen. Kuoro tuntuu osaavan ortodoksisen kirkkolaulun. Hyvä, että se ei ole mikään oopperakuoro. Ainakin se on osannut jättää oopperamaneerinsa kotiin. Aloituksissa huomaan vähän epätarkkuutta, mikä kertoo, että ei tämäkään kuoro ole täydellinen. Äänen käyttö on kohdallaan. Hiljaiset osat ja äänen voimaa vaativat osat soivat upeasti. Naisäänet soivat pehmeän luonnollisina, miehillä energisyyttä uhkuvina ja voimallisina. Fraseeraus on selkeää. Tämä kuoro osaa laulaa venäläistä kirkkolaulua niin kuin pitää.

Minulle yksi Vigilian hienoimmista osista on Nyne otpushtshajeshi (Ныне отпущаеши; Nyt päästät palvelijasi; Lord, now lettest Thou Thy servant), johon sisältyy upea tenorisoolo. Tätä osaa odotin koko alun. Yritin arvailla, kuka kuorolaisista sen laulaa. Tajuan, että hän on takarivissä keskellä seisova muita pitempi nuori mies. Yritän seurata, miten hän valmistautuu vaativaan sooloonsa. Hän laulaa paikaltaan. Osan alkaessa hän tekee päällään pari huomaamatonta rentoutusliikettä ja kaikki tuntuu olevan valmista. Solistin ääni soi kirkkaan raikkaana, henkevänä. Tunnen selkäpiissäni lämmintä värinää, sanottakoon sitä vaikka hengen vaikutukseksi. Se on loistavaa äänenkäyttöä, pientä kireyttä ylä-äänissä, mutta vain yhdessä kohdassa. Osan loppuessa voin jo sanoa, että minulle tämä on konsertin hienoin elämys.

Esitys etenee loppuunsa.  Kuorolaulu soi välillä jyhkeänä ylistystä kertoen, väliin kuin rukoukseen hiljentyen. Vigilian basso-osuuksia on pidetty vaativina. Tältä kuorolta ne sujuvat. Välillä mennään hyvin alas. Bassojen alaääni soi vakaana musiikkia kantaen. Mikä sointi! Iisakin kirkon akustiikassa alaäänet murtavat jotakin, jota voi vain äänten harmonialta toivoa. Hiljaisiin kohtiin se tuo rauhaa. Forte-osuudet nousevat eteen yllättäen kuin myrskyn puuska. Ne ovat energiaa pursuavia voimannäyttöjä ja ylistyslauluja.

Jälkeenpäin yritin tehdä jonkinlaista yhteenvetoa esityksestä. Ääni soi kauniina, pääosin rentona ja vapautuneena. Kirkon akustiikka tuki upeasti niin kuoroa kuin solistiosuuksiakin. Kuoro tiesi, missä lauloi. Voimakkuuden vaihtelut olivat jyrkkiä. Sekä voimakkaat että hiljaiset osat sopeutuivat akustiikkaan. Ylistystä seurasi rukous, rukousta ylistys. Ikonit, seinä- ja ikkunamaalaukset sekä kultakoristeinen ikonostaasi oli esitykselle visuaalisesti sopiva sekä musiikin henkeä ja sanomaa tukeva paikka.

Kuulija pystyi vastaanottamaan myös näkymättömän henkisen ja hengellisen energian, joka tämänkaltaiseen musiikkiperinteeseen liittyy. Toki turistisesonki toi rasitetta, mutta käsittääkseni jossain määrin myös luovaa kontrastia. Laulajat pystyivät esiintymään vapautuneesti. Musiikki puhui ja vaikutti. Ehkä se ei puhutellut suoraan mutta kukaties myöhemmin se jätti salaperäiset jälkensä ihmisen sydämeen.

………………………………….

Vuodelta 2016:

Iisakin kirkon konsertissa Sergei Rahmaninovin Liturgia (Liturgy of St John Chrysostom, op.31)

Kävin Pietarin matkallani Iisakin kirkossa kuuntelemassa minulle ennestään tuttua Smolnan katedraalin kamarikuoroa, joka tällä kertaa esitti Sergei Rahmaninovin (1873 - 1943) Pyhän Johannes Khrysostomoksen liturgian, opus 31 (Liturgy of St John Chrysostom, venäjäksi Литургия Иоанна Златоуста). Rahmaninovilta tunnetaan kaksi ortodoksista kuoroteosta, joista myöhäisempi, vuonna 1915 valmistunut Vigilia on tunnetumpi ja kehutumpi. Liturgia on vuodelta 1910. Sitä on esitetty vähemmän, jo ilmestyessään siihen suhtauduttiin nuivasti ja vallankumouksen jälkeen tietysti unohdettiin. Nyt sävellyksen merkitystä ollaan kai arvioimassa uudelleen, mutta siitä kirjoitan hieman edempänä.

 

Smolnan katedraalin kamarikuoroa olen kuunnellut aikaisemmin kolme kertaa. Ja onhan minulla myös ahkerassa käytössä ollut kuoron levy. Olen jo kolme kertaa aiemmin kirjoittanut kuoron esityksestä. Toissakesän kuumana heinäkuisena iltana se esiintyi samassa paikassa eli Iisakin kirkossa esittäen Rahmaninovin Vigilian (jutun linkki on tässä). Verikirkkona tunnetussa Kristuksen ylösnousemuksen katedraalissa kuoro esitti ortodoksisia lauluja, ohjelmassa oli myös katkelmia Pjotr Tšaikovskin Pyhän Johannes Khrysostomoksen liturgiasta (opus 41), jota pidetään tämän Rahmaninovin työn esikuvana (linkki). Lisäksi olen ollut kuuntelemassa kuoroa Mariinskin teatterin konserttisalissa, jossa ohjelmistossa oli hengellisen osuuden lisäksi myös kansanmusiikkia.

 

Vaikka olen kuoroa joka konsertin jälkeen kehunut, niin ehkä tämä konsertti oli parasta, mitä olen koskaan kuullut. Mariinskin konsertti taisi olla vielä parempi, mutta siinä päärooli olikin solistilla, baritoni Aleksei Markovilla. Ei pidä toki ylistää liikoja. Kävin jokin aika sitten kuuntelemassa Latvian valtionkuoroa, joka on aivan huippuluokkaa.

 

Liturgia on Vigiliaan verrattuna käsitettävä selkeämmin kokonaisuutena, jossa yksittäisiä osasia ei samalla tavalla voi nostaa esille. Erikseen esitettynä laulut eivät varmastikaan puhuttele. Huipennukset puuttuvat. Nyt yleisö sai nauttia kokonaisuudesta, sen tunnelmasta. Toki osalle yleisöstä kokonaisuus voi tuntua tasapaksulta, mutta hienosti Iisakin kirkon tapaiseen turistirysään kokoontunut kirjava yleisöjoukko jaksoi noin tunnin verran kestävän esityksen kuunnella.

Esitys oli täynnä henkeä. Se oli hiljaisuuden musiikkia, kutsuen kuulijoitaan kontemplaatioon, meditoivaan vaellukseen. Kuoro esitti sen keskittyneesti, pidättyvän levollisesti. Tuntui kuin rauha olisi asettunut jokaisen laulajan sydämeen. Sen saattoi kokea ennen kuin yhtään ääntä vielä oli kirkon akustiikassa kaikunut. Kuoro tuntui olevan toisessa maailmassa välittäen sen tuomaa sanomaa. Mutta itse koin vielä kouriintuntuvammin musiikin mietiskelevän luonteen. Musiikki ei antanut niinkään vastauksia vaan nosti kysymyksiä maallistuneen ihmisen taivallukseen. Se ohjasi hiljentymään, toi mukanansa välillä iloa ja kaipuuta. Syvyyksiin siinä mentiin. Aika unohtui, oltiin vaeltamassa jossakin äärettömässä sielun rauhaa etsien.

…

Sergei Rahmaninov poikkeaa monista aikalaisistaan, jotka olivat jo lähentyneet modernismia.  Rahmaninovin musiikille luonteenomaista on romanttinen perussävy. Tähän perinteeseen, tämän perinteen ystäville Rahmaninov on tuonut venäläisyyden. Osana sitä on myös säveltäjän kaksi ortodoksista kuoroteosta: Liturgia ja Vigilia. Niiden kautta hän on rikastuttanut klassisen romanttisen musiikin perinnettä.

Nyt konsertissa oli läsnä paljon turisteja. Tunnistin mm suomalaisten nuorten ryhmän. Muuten he eivät varmasti lähtisi katsomaan ortodoksista liturgiaa, mutta kun säveltäjä on Rahmaninov ja konsertti pidetään historiallisesti arvokkaassa paikassa, niin suosio on taattu. Enkä usko vaikutelman jäävän kielteiseksi.

…

Kerron vielä tavoilleni uskollisena myös vaikutelmiani yleisöstä. Yleisö oli mielestäni paljon levollisempi ja syventyneempi kuin ollessani edellisen kerran Iisakin kirkossa. Se johtuu nähtävästi siitä, että tuolloin kesällä yleisön joukossa oli paljon ulkomaalaisia turisteja, joista osa oli saattanut tulla paikalle tietämättä mitä tuleman pitää. Nyt kuulijat näyttivät vakavammilta, näin jonkun tekevän ristinmerkinkin. 

Vaikka nämä huomioni kohdistuvatkin nuoriin, niin toki yleisöstä enemmistö oli vanhempaa väkeä. Viistosti edessäni istui kaksi parikymppistä nuorta miestä. Turisteja saattoivat olla ja näyttivät sellaisilta, että yökerhoon voisi matka loppuillasta päättyä. Toiselta lopahti puolivälissä kiinnostus, hän otti kännykkänsä ja alkoi surffailla netissä. Toinen sinnitteli loppuun. Tuo netin valo hieman huomiotani kiusasi, mutta hiljaa pojat kuitenkin istuivat loppuun asti.

Toisella puolella edessäni istuivat äiti ja poika, poika saattoi olla 12 - 13-vuotias. Kiltisti istuivat, mutta jonkin ajan kuluttua väsymys tuli pojalle, istui silti kiltisti loppuun painaen päänsä äitinsä olkapäälle. Takanani istui kaksi teinityttöä. Kuuntelin heidän lörpöttelyään ennen konserttia ja ajattelin, kestävätkö loppuun asti. Loppujen lopuksi he kuuntelivat aivan hiljaa ja jopa kommentoivat konsertin lopussa. Tyytyväisiltä vaikuttivat. Se kommentti koski ylimääräistä kappaletta Vigiliasta (Bogoroditse devo). Olivat sitä laulaneet omassa kuorossaan ja ihanalta kuulosti. Näin minä kirottu annan ennakkoluulojeni hallita ajatteluani. Ainakin toisella tytöstä oli nenäkoru ja kuvittelin, että tuon näköiset pysyvät kuoroista kaukana.

Ensimmäisen kappaleen aikana viereeni istahtivat kiireisinä nuori äiti pikkupoikansa kanssa. Poika lienee korkeintaan ekaluokkalainen. Äiti oli vaatimattomasti pukeutunut. Hän näytti hartaalta ortodoksilta, olemuksesta huokui syvä levollisuus. He istuivat vierekkäin hyvin sopuisasti ja hiljentyen. Luulin, että poika alkaisi änkyröidä jo muutaman kappaleen jälkeen, mutta vielä mitä. Istui hiljaa keskittyneesti turvallisena äitinsä vieressä syventyneenä kuuntelemaan esitystä.

Konsertista jäi hyvä mieli. Yleisö jäi vielä konsertin jälkeen ihailemaan kirkon upeita seinämaalauksia ja ikoneita. Väki väheni, sali hiljeni. Poistuin kirkosta ulkosalle. Ilta-aurinko loisti kirkkaan keltaisena iloisesti tervehtien. Lähdin Nevan valtakadun suuntaan. Oli iltakävelyn aika.

………………………….

XVI Tšaikovski-kilpailu – pianisti Daniil Trifonovin esityksestä  avajaiskonsertissa (2019)

Tšaikovskin konserton jälkeen sali on hukkua suosionosoituksiin. Solisti on yltä päältä hiessä, mutta hymy on nyt herkässä. Alun varautuneisuus on tipotiessään. Ilme ja olemus kertovat, että vapautuneen oloinen solisti ei vielä hylkää innostunutta yleisöään. On Sergei Rahmaninovin vuoro. Vokaliisi hiljentää salin ja varmaan ne sadat striimiä seuraavat katsojatkin. Yleisö on haltioissaan. Mutta kyllä illan tähti on valmistellut vielä jotain ja sen arvaa varmasti yleisökin. Hiljaisesta ajan pysäyttäneestä tunnelmasta lähdetään uudelleen vauhtiin.

Toisena ylimääräisenä Trifonov esitti oman sovituksensa Sergei Rahmaninovin orkesteri- ja kuoroteoksen Kellot ensimmäisestä osasta Allegro ma non tanto. Sillä on lisänimiä: venäjäksi Звон бубенцов, englanniksi Silver Sleigh Bells. Suomeksi osan nimi voisi olla Kulkuset tai Kulkusten helke. Kyse on siis rekikelloista, jotka kilisevät, kun erään runollisen lisänimen mukaisesti ”hevosreet kiitävät perätysten”. Huikeaa soittoa!