Kirjailija Antti Hyry on kuollut 84-vuotiaana. Hänen viimeiseksi
julkaistuksi teoksekseen jäi romaani Uuni,
jolla hän voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2009.
Hänen teostensa mukana olen voinut matkata pohjoissuomalaisen
maaseudun menneeseen kiireettömään elämäntapaan. Hyryä lukiessa saamme
kosketuksen oman kansallisen historiallisen muistimme arvokkaimpaan osaan –
sopusointuun, luontoyhteyteen, hyvään elämään.
Kuultuani Hyryn poismenosta otin hyllystäni hänen kootut
novellinsa. Ajankohtaan liittyen silmiini osui kertomus nimeltä Kesäkuu (kokoelmasta Leveitä lautoja, 1968). Siinä kerrotaan
kahden nuoren orastavasta rakkaudesta. Se on vielä kahden ujon hapuilua, jossa yritetään
keksiä keinoja päästä toisen seuraan. Poika lähtee sitten
opiskelupaikkakunnalta kotiseudulleen kesälomalle, epävarmoin miettein. Mutta lopulta
toivo kuitenkin jää siitä, että yhteys tyttöön säilyy ja jotain syvempää heidän
keskeen saattaa kehittyä. Suhteen etenemistä ei kertomuksessa jäädä seuraamaan,
mutta yhtä kaikki lukijalle jää aavistus, että siitä voi kehittyä jotain suurta,
vaikka rakkaus ei tosiasiassa ole vielä edes nupuillaan.
Hyryn kiireetön maailma tulee tässäkin novellissa vastaan. Pojan
sisällä kyllä myllertää, mutta eletään luonnon ehdoilla, parhaaseen luottaen.
Tämän levollisen ilmapiirin toivoisin säteilevän myös meidän kaoottiseen
olotilaamme, jossa halutaan saada kaikki tässä ja nyt. Toivon, että joitain
lastusia siitä meidän jalkoihimme lentäisi.
…
Olen kiinnostunut Hyryn tuotannosta vasta hieman vanhemmalla
iällä. Nuorena ne tuntuivat tylsiltä,
kun mitään ei tapahtunut. Ja minulle nimenomaan hänen varhaistuotantonsa on sitä
arvokkainta. Hänen kolme viimeisintä romaaniaan Kurssi (1993), Aitta
(1999) ja Uuni lukaisin aika
kiireessä, syventymättä. Ehkä niihin palaan vielä joskus uudestaan.
Sen sijaan varhaistuotanto on vienyt minut täysin mukaansa,
niin romaanit kuin novellitkin. Romaanit Kevättä
ja syksyä (1958), Kotona (1960)
ja Alakoulu (1965) tuovat eteemme
lapsen kokemusmaailman. Kirjailija kuvaa ympäristöä lapsen silmin, hänen
ajatuksenkulkuaan seuraten. Lapsi tekee havaintoja ympäristöstä, lukijana minä
hänen seurassaan. Siihen lumoutuu. Olen siellä kuin kyläilemässä, yhtenä jäsenenä.
Se on lapsen turvallista maailmaa. Jokaisessa pikkuhetkessä on
jotain uutta ja tuttua. Uusi kokemus vie mukaansa, vanha jää taakse. Luonto
elää mukana, se on osaltaan turvaa luomassa. Ollaan tosiaan kuin Jumalan
huomassa. Tämä lienee sitä Hyryn teosten panteismia, jota tutkijat ovat Hyryn
maailmasta löytäneet.
Kiinnostus Hyryyn alkoi hänen novelleistaan. Ne kiehtovimmat
löysin kokoelmista Maantieltä hän lähti (1958)
ja Junamatkan kuvaus (1962). Esikoiskokoelman niminovelli on oudon
arvoituksellinen kukkanen. Sen pohdinnasta taisi kiinnostukseni Hyryyn lähteä
liikkeelle. Minulle se on eräänlainen lähtölaukaus kaikelle Hyryn kirjalliselle
tuotannolle. Se kertoo kirjailijan maailmankuvan hajoamisesta. Kaikki on
rakennettava uudestaan. Kirjailijan insinööritausta työntyy siitä pintaan. Valittu ura, teknistynyt maailma, oli
osoittautunut loukuksi. Novellin kertoja joutuu kokoamaan itsensä uudelleen,
itsensä kokoiseksi ja makuiseksi.
Samaisessa esikoiskokoelmassa on monta helmeä. Lasit helisevät tuo lukijan eteen
pikkulapsen kauheat muistikuvat Lapin sodan ajoilta. Järkyttävyys päättyy
kuitenkin optimistiseen toteamukseen. Yhteisö kokoaa itsensä ja alkaa rakentaa
uutta. Tuo optimismi ja turva näkyvät kaikkialla Hyryn novellien lapsen ja
nuoren kokemuksissa. Luonnosta ihminen löytää tukipisteen, oman luomisensa
perustan.
Kivi auringon
paisteessa on sympaattinen kuvaus. Sitä edeltävä Pato kuvaa pojan vesimyllyn rakennusta. Tuo yksityiskohtainen kuvaus
on jonkinlaisena varhaisena siteenä myöhäisiin romaaneihin Aitta ja Uuni. Kokoelmassa Junamatkan kuvaus sama sidos jatkuu. Siinä tehdään kaivoa (Kaivon teko). Toimijoita on jo useampia
ja maailman menoa tarkkaillaan laajemminkin, kun mm. räjähdysaineidenkäyttöön
tarvitaan nimismiehen lupa. Tuon saman
kokoelman niminovelli on suosikkejani. Sitä
junamatkaa olen käynyt useita kertoja, astunut satunnaiselta sivulta junaan,
antanut kerronnan viedä eteenpäin ja olenpa saattanut poiketa päähenkilön
seurassa väliaseman ravintolaan lihalientä litkimään ja juomaan päälle lasin
maitoa.
…
Netistä löytyi joitakin Hyrystä tehtyjä juttuja ja
haastatteluja, mm. Olavi Jaman
Kaltioon
tekemä kirjoitus vuodelta 2000 (
http://www.kaltio.fi/vanhat/indexc8ff.html?124).
Se on minusta paras, sopivan leppoisa ja kirjailijan itsensä näköinen. Kirjallisuuden emeritusprofessori Aarne
Kinnunen on kirjoittanut viime vuonna kirjan Hyryn tuotannosta:
Horror vacui. Antti Hyryn proosasta,
lyyrisestä ja dramaattisesta (
http://www.siltalapublishing.fi/kirja/222/).
En ole sitä vielä lukenut. Netistä löytyy muutama kirjasta tehty arvio.
Ruotsalainen kirjailija ja meänkielen asiantuntija Bengt
Pohjanen on kirjoittanut kirjallisuuden väitöskirjan Antti Hyryn tuotannosta (Med seende ögon 1979). Hän kirjoitti
Hyryn kuoleman johdosta Facebook-seinälleen seuraavan viestin:
Antti Hyry, en av de stora i
finsk litteratur, har gått bort i en ålder av 84 år. Jag skrev min
doktorsavhandling om honom. Han var en av modernismens banrbrytare. Om min
avhandling sade han: "Kyllähän se kun rupeaa keksimään!" (Nog blir
det väl bara man börjar hitta på!). En stillsam man, en humoristisk
gammellaestadian. Evig i åminnelse!
Sitten keskustelussa joku kysyi, onko teoksia ruotsinnettu. Siihen
Pohjanen totesi näin: ”Något lite. Han
är för litterär för vårt land. Han är Nordens Robbe-Grillet”.
Ymmärrän kyllä, että Hyryn maailma ei sovi kuin Suomeen. En
usko, että käännökset ovat avautuneet, saati puhutelleet. Yritin tutustua
tuohon Pohjasen mainitsemaan ranskalaiseen kirjailijan. Huomasin, että hän
korosti muodon merkitystä niin kuin Hyrykin. Muuten he tuntuvat kyllä olevan
aivan eri maailmoista. Mutta kyllä Pohjasella on varmasti jokin pätevä peruste tuohon
rinnastukseen.
Bengt Pohjanen on minulle siinä mielessä läheinen henkilö,
että olen tavannut hänet noin 12-vuotiaana poikana, kun hän oli vielä nuori
palavasieluinen lestadiolaispappi. Sen jälkeen hän on käynyt monta
muodonmuutosta kommunismista ortodoksisuuteen. Seuraavan kerran tapasin
Pohjasen joskus 2000-luvun alkuvuosina. Hän esitelmöi tuolloin tuotannostaan
sekä ennen muuta meänkielestä ja työstään sen puolesta. Hänen tuotantonsakin on
minulle melko tuttua. Ihmemies hän minusta on.
…
Lainaan seuraavaksi Hyrystä kirjoitettuja kommentteja, joita
olen poiminut lukemistani kirjoituksista. Tuokoot ne oman lisänsä jo yllä
kirjoittamaani.
Olavi Jaman (
Kaltio) haastattelun vuodelta 2000 mainitsin jo
yllä. Hän kirjoittaa:
”Ovensuussa istuva kirjailija on
paras todiste uskonnollisen yhteisön ja kirjailijantyön yhteismitallisuudesta.
Hyryn tuotanto ja Hyryn lause kertovat, että pieni uskovien yhteisö voi aueta
kaikkeen maailmaan.”
Toisessa yhteydessä hän luonnehtii Hyryn tuotantoa
seuraavasti:
”Antti Hyry
julkaisi ensimmäisen teoksensa Maantieltä
hän lähti 1958. Läpimurtohan se oli,
ja vielä tunnetumpi on novellikokoelma Junamatkan
kuvaus vuodelta 1962. Kirjan niminovellissa nyt jo vanhanaikaiseksi käynyt
mies matkustaa junalla Helsingistä jonnekin Pohjanmaalle mukanaan
kanssamatkustajat ja koko esineiden ja olevaisen maailma. Huolimatta
suomalaiskansallisesta avuttomuudestaan mies tuntee hienovaraista yhteyttä
tämän liikkeessä olevan ja näennäisesti rajatun maailman kanssa. Novellin
lauseissa ja sanojen välissä leijuu tuulahdus modernia panteismia, jota ei
hevin odottaisi löytävän pohjoisen kylän pirtinpenkin päästä.”
Samasessa Jaman artikkelissa Hyry itse toteaa seuraavaa:
”50-luvulla oli vastarintaa. Oli
niitä jotka lukivat meitä, ja niitä jotka eivät lukeneet. Sitten kun
50-lukulaisuus nousi asemaan, meni vähän höpöksi koko homma. Tämä on niin pieni
maa.”
”Tuntuu kun nykyään kelpaisi
kaikki, millään ei ole mitään väliä. Kirjallisuus tuntuu edellyttävän
tietynlaista yhtenäiskulttuuria. Niin kuin Tšehovin ajan Venäjällä ja vielä
1920-luvun Neuvostoliitossa. Tällainen yhtenäisyys on nyt pirstoutunut. Kyllä
sitä koettaa lukea, mutta ei kaikkea jaksa. ”
Seuraavaksi Helsingin Sanomiin, johon Vesa Karonen on
kirjoittanut Hyrystä tuoreen muistokirjoituksen (
Vesa Karonen 4.6.2016). Karosen
mukaan Hyryn ja hänen novelliensa ja romaaniensa lähtökohtana on
pohjoispohjalainen lestadiolainen kyläyhteisö perinteisine elämäntapoineen. Finlandia-palkinnon
vuonna 2009 voittanut
Uuni ”kuvaa perinteisen leivinuunin
rakentamista, mutta samalla se pohtii ihmisen kohtaloa ajassa ja paikassa.
Uunin rakentaja yrittää saada aikaan jotakin pysyvää katoavaisuuden keskelle.”
”Hyryn novellit
ja romaanit kuvaavat maailmaa selvin ja tarkoin lausein, selittämättä ja
julistamatta.”
Esimerkiksi novelli Junamatkan
kuvaus ”rekisteröi makuuvaunussa matkustavan miehen pään sisäistä
tilannetta pelkistetysti”.
Salon
seudun sanomien kirjoituksessa lainataan Hyryn kustannustoimittajaa Martti
Anhavaa. Hänen mukaansa
Uuni on ”hyvä
esimerkki Hyryn tuotannosta, jossa oivallukset ja metafyysiset pohdiskelut
punoutuvat arkisten asioiden kuvaamiseen”.
Hyry on verrannut kirjan kirjoittamista rakentamiseen. Hän
toteaa STT:n haastattelussa Finlandia-palkinnon jälkeen:
”Minun mielestäni hyvä kirja on
kuin talo, jossa lukija voi olla ja asua. Hyvä kirja on tila. Pyrin myös
tekemään avonaista tekstiä. Että kun lukija sitä lukkeepi, niin lähtisi
ajatuksia liikkeelle.”
Martti Anhavan mukaan uskonto on läsnä Hyryn teoksissa
varsin eleettömästi: ”esimerkiksi sanaa jumala ei taida löytyä montaakaan
kertaa hänen tuotannostaan”.
Seuraavassa on kommentteja Aarne Kinnusen tuoretta Hyry-kirjaa (
Horror vacui.Siltala 2015) käsittelevistä kirjoituksista. Kustantajan
esittelytekstissä
todetaan: ”Kinnunen näyttää kuinka Hyryn monivivahteisessa proosassa
vähäisistä, hienovaraisista muutoksista muotoutuu tiheä merkitysten kudos, jota
monet pitkittäiset komponentit tuotannon kokonaisuudessa vahvistavat.”
Aarne Kinnusen mukaan Hyryn taika on perusteellisuudessa. (
Jouko
Grönholm, Turun Sanomat)
Hyryn maailma on tervehenkinen ja puhdas (lähde on
täällä).
Eeva-Liisa Manner on
todennut Hyryn
Kevättä ja syksyä -romaanista (1958), että
siitä tulee olo kuin ”makaisi puhtaaksi pestyssä pirtissä palttinalakanoiden
välissä” (
lähde).
Uusi-Rintakoski toteaa Uuden Pellervon
artikkelissaan,
että Kinnunen ei Hyryä analysoidessaan teoretisoi vaan lukee tekstiä
”tipitarkkaan”. Kinnunen arvostaa Hyryn
luontokuvauksen perusteellisuutta.
Blogistitkin ovat ahkerasti lukeneet Hyryä. Eräät arvostelevat
Hyryä pitkäveteisyydestä. Eräs ei pidä Junamatkan kuvaus –kokoelman novelleissa
siitä, että tarinat jäivät kesken. Hän odottaa jonkinlaista juonellista
kokonaisuutta. Toki samainen kirjoittaja
löytää paljon myönteisiä seikkoja, mm. pelkistetyn ja lyhyen ilmaisun sekä
kertomusten tunnelman.
Eräs kommentoi, että aistit ovat mukana kuvauksissa, mutta
tunteita ei lainkaan. Niitä voi hänen mukaansa halutessaan tulkita.
Itse olen työskennellyt myös kirjallisuuden opettajana.
Omien havaintojeni mukaan Hyryn tekstejä pidetään tylsinä, kun niistä tavallaan
puuttuu juoni. Olen tuonut Hyryä esille käsitellessäni 50-luvun modernismia ja
myös esitellessäni suomalaista maaseudun kuvausta (ulkomaalaisille suomen
kielen opiskelijoille). Pakkopullalta se on kyllä joskus alkanut tuntua, kun
tapahtumat tuntuvat etenevän kovin hitaasti ja nykyihmiset tuntuvat kaipaavan
toimintaa..
Lopuksi
Hyryä lukiessani yritän päästä käsiksi johonkin sellaiseen, johon
olemme omassa maailmassamme menettäneet suoran kosketuksemme. Hyryn kirjojen
maailmassa ollaan sopusoinnussa luonnon kanssa, turvassa maailman kaaokselta.
Se on illuusiota. Hyry toteaakin, että se on oma maailmansa. Se mikä on
kirjojen ulkopuolella, on toinen todellisuus.
Mutta Hyry tuo eteemme jotain sellaista, josta olemme paitsi ja johon
yritämme hapuillen pitää yhteyttä. Siihen elämään ei ole paluuta, mutta
säilyköön se edes muistissamme. Silloin yhteys siihen edes jollain lailla
säilyy.
Antti Hyry on poissa mutta hänen kirjojensa maailma elää valoa säteillen.
 |
| Hannes Heikuran oiva kuva Antti Hyrystä (Helsingin Sanomista) |
