Seitsemän veljeksen yhteinen joulun vietto

 Aleksis Kiven Seitsemän veljestä päättyy veljesten ja heidän perheittensä yhteiseen joulun viettoon. On siirrytty kymmenisen vuotta eteenpäin niistä ajoista, kun veljekset muuttivat Impivaaran erämaahan. Vielä kerran he olivat päättäneet kokoontua yhteen entiseen kotoonsa Jukolan taloon.

Aattoilta sujuu aluksi vanhoja verestäessä. Romanttisin sanankääntein veljekset haastelevat muistellen entisiä töitä, taisteloita ja kohtaamiaan vaaroja.  ”Muistot sulivat heidän mielissänsä suloisesti yhteen kuin metsät, laaksot, vuoret ja korkeat nummet kaukaisuuden sinihämärässä…”

Simeoni istuu virsikirja polvella, valmiina alkamaan yhteistä jouluvirttä. Sitä ennen kuitenkin nostetaan pata tulelta ja tehdään tuohisista haloista pystyvalkea. Tulen loimottaessa Simeoni aloittaa juhlallisen veisuun. Muut veljekset vaikenevat ja hiljenee myös ympärillä pyörivien lasten meteli. Naiset yhtyvät ihanaan virteen, lopulta kaikki veisaavat omine ääninensä. Eeron kainolla Anna-vaimolla on puhdas ja lempeä ääni. Se soi kauniimpana muiden yllä. Laulun jälkeen astutaan ehtoollispöytään ennen kallistumista öiseen lepoon.

Koittaa jouluaamu.

”Mutta varhain heräsivät he seuraavana päivänä, heräsivät lähteäksensä loistoisaan kirkkoon, joka tuhansista palavista kynttilöistä kimmelsi kuin taivas tähdessä. Sieltä, koska päivä oli täydeksi valjennut, he palasivat kilvan kiitäen taas, ja viettivät entisessä Jukolassa iloisen joulupäivän.”

 

Kyseessä on romaanin viimeisen eli neljännentoista luvun kokoava päätös. Tuota yhteistä joulun viettoa seuraa vielä romaanin minä-hahmoisen kertojan loppusanat. Veljekset ovat saaneet elämänsä järjestykseen. He ovat löytäneet paikkansa kyläyhteisössä. On aika jättää heille hyvästit. Alkaa elämän ehkä seesteisempi vaihe. Suomen saloissa on heidät kotinsa. Mennään kohti illan lepoa. Romaanin kertoja liittää veljesten elämän osaksi laajempaa maailmaa, heidän elämänkaarensa on asettunut osaksi kaikkeuden kiertokulkua.

”Ja niin olen kertonut seitsemästä veljeksestä Suomen saloissa; ja mitäpä kertoisin enään heidän elämänsä päivistä ja vaiheista täällä? Se kulki rauhaisesti puolipäivän korkeudelle ja kallistui rauhaisesti alas illan lepoon monen tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa.”

 Nuo loppusanat kertovat harmoniasta. Kaikkien villien kasvuvuosien ja harhailujen jälkeen veljekset ovat löytäneet kotinsa ja sen myötä rauhan.  Elämällä on perusta.

…

Itselleni Aleksis Kiven Seitsemän veljestä on kansallinen kivijalkamme. Siinä on jotain olennaista kansakuntamme säröisistä kehitysvuosista. Itsenäisyys ja kansallinen identiteettimme lepää osittain tuon romaanin varassa. Veljekset ovat rakentamassa yhteistä kotiamme. Me olemme heidän seuraajiaan.

 Tuota yllä kerrottua seesteistä kuvausta edeltävät monenlaiset myrskyt ja kommellukset. Pojat ovat jääneet orvoiksi, kun isä – innokas metsämies – on kaatunut painissa karhun kanssa. Kuvaavaa on, että urhea mies on saanut taistelussa karhunkin hengiltä. Pojat omaksuvat kasvaessaan isänsä perintönä saman sitkeyden. Keskenänsä he elävät kuin villi joukko kiinni toisissaan. He ovat juuttuneet vaistoinensa metsän uumeniin etsien sieltä sielullensa turvaa. Paljon he oppivat ja omaksuvat mutta kovin kynnys on vielä ylittämättä. Monien koettelemusten ja nöyryytysten kautta he kasvavat sieltä osaksi muuta kyläyhteisöä. Kestää aikansa, ennen kuin he kasvavat omiksi itsellisiksi persoonikseen.

Veljesten ensimmäinen kosioretki on tarinana kuvaava. Yhtenä joukkona käydään jopa kosimassa naapurissa asuvaa Männistön muorin tytärtä. Kosioretki päättyy yhteisiin rukkasiin. Siinä he ovat kuin yhteen sulanut toisistaan eriytymätön joukko. Evoluutiopsykologiaan viitaten veljekset elävät jonkinlaista primitiivistä heimoyhteiskunnan vaihetta. Veljesjoukko toimii jonkinlaisen suggestiivisen joukkokokemuksen varassa.  

Lukkarin opissa käy myös huonosti. Veljesjoukko pakenee koulumestaria yhtenä veljesryhmänä.

Impivaarassakin vietetään yhteistä joulua. Sen vietto päättyy ryypiskelyyn ja tappeluun. Turvapaikaksi korpeen yhteisvoimin rakennettu talo palaa poroksi ja tuo alkuasukasjoukko joutuu kauhusta katkerana paitasillaan pakenemaan umpihangessa henkensä edestä ja hakemaan turvaa entisestä kotitalosta, josta pojat olivat paenneet sivistystä pakoon. Onneksi he saavat turvan. Veljekset kasvavat tuosta koettelemuksesta kiitollisuuteen ja pääsevät keväällä entistä sisukkaampina rakentamaan Impivaaraan uutta kotia.

Koettelemukset seuraavat toisiaan. Viimein veljekset rohkaistuvat myös koulun penkille. Itse he löytävät sisimmästään tahdon voimansa. Paksupäisenä itseään pitävä Juhanikin oppii lukemaan ja tie muiden yhteyteen avautuu. Sitkeys palkitaan ja nuoret miehet pääsevät rakentavaksi osaksi kyläyhteisöä. He löytävät kukin itselleen sopivan elämän tiensä. Löytävät puolison, perustavat perheensä. Tässäkin on toki kääntöpuolensa. Jokaiselle ei tuota onnea suoda. Simeoni jää vanhaksi pojaksi, tyytyy kohtaloonsa. Hän kokee kriisin, ajautuu itsemurhayritykseen, mutta Juhani pelastaa hänet kuoleman kidasta. Se on epätoivoinen syrjähyppy. Hänkin tasaantuu lopulta omalle elämänpolulleen.

Kunkin veljeksen henkilökohtainen kehitystarina olisi varmasti oman romaaninsa arvoinen.  Vaatii oman rohkeutensa ottaa elämästään vastuu. Ilman yhteisön myötäsukaista tukea emme siihen kykene.

…

Tuon myös eräänlaisen kulttuuriantropologisen näkökulman. Veljekset tapaavat elämässään monenlaisia kulttuurin levittäjiä ja tarinankertojia. Heitä he oppivat arvostamaan.

Romaanin neljännentoista luvun ehkä kaunein kohtaus on kuvaus nuorimman veljeksen Eeron ja hänen puolisonsa, kalvakkaan surumielisen Annan elämästä. Yllä jo mainitsin hänet kertoessani kerroin jouluaattoillan virrenveisuusta ja naisen kauniin herkästä lauluäänestä.  Anna on pelokkaan oloinen surumielinen nainen. Anna on sielultaan herkkä kokija, joka ”oli nähnyt kummia näköjä ja houraillen ennustellut paljon ihmeitä”. Niin kuvaa romaanin kertoja Annaa. Hän on päätösluvun tarinankertoja.

Eero on poissa kotoa, Anna hoitaa esikoistaan. Eteemme nousee suloinen idylli. Nuori äiti välittää lapselleen lorujen ja laulunsa kautta kiintymyksensä luontoon. Se on lapsoselle kuin alkutie elämänhallintaan. Hän kiinnittyy elämänlangallaan luonnon ja kansanperinteen harmoniseen yhteyteen. Lapsi katselee äitiään kuin hehkuva aamu.

Anna on yksin kotona lapsosensa kanssa. Hän kertoo välillä hyräillen, välillä puhuen lapselle loruja ja lapsi hanakkana tai ehkä uneliaanakin kuuntelee.

”Sanoppas, pienoseni, mistäpä tiesit kotiasi tulla? – Tulin pitkin Turun tietä, lirputtelin Hämeenmaitten härkäteillä. – Mutta mistä kotosi tunsit, pienoseni? – Koirasta hallavasta portin alla, tunsin kartanon kultaisesta kaivosta, ja olipa vielä pappien hevoset heinäladossa, ja olkiladossa olut-tynnöri. – Mistä tunsit äitisi armaan, mistä isäsi tunsit? – Äiti vierrettä ammenteli loimottavan liekin vaiheilla, hän ammenteli ja lauleli, lauleli heleällä äänellä, kaulassa liina, liina kuin lumi ja taivaan kaari. Mistäpä tunsin isäni? Veisteli hän kirvesvartta, veisteli kultaisen akkunan vieressä…”

 

Anna toteuttaa tärkeää tehtävää. Hänestä välittyy myös keskeinen seikka tuon ajan maailmassa. Elämä on usein hiuskarvan varassa. Monenmoinen tauti voi viedä mennessään. On lähes ihme, että lapsi voi selviää kasvuvuosistaan hengissä. Äidin sydämen täyttää pelko.

Runollinen hetki päättyy hehkeään näkyyn, joka muovautuu lauluksi.

”Sanoppas, lapseni, mun suven-ihanaiseni, sano: etkö tahtoisi täältä purjehtia rauhan ikisatamaan pois, koska vielä puhtaana väikkyy lapsuutesi valkea viiri? Rannalla sumean, tyynen järven seisoo Tuonelan kartano tumma, siellä himmeän lehdistön helmassa, kasteisen viidan kohdussa on lapselle valmiina kehto ja valkeat liinat ja vaipat.”

Annan suussa alkaa soida Sydämeni laulu: ”Tuonen lehto, öinen lehto, siell’ on hieno hietakehto, sinnepä lapseni saatan…”  Se saattaa nykyaikana tuntua kauhukuvalta, mutta Annalle se on ihana näkymä. Hietakehdosta voi koitua lapselle turva. Äidin sydämen täyttää paitsi pelko, samalla myös toivo. Ollaan kiinni luonnossa: maan povessa ja taivaan avaruudessa. Nuoren äidin lauluääni nousee helisten korkeuksiin.  Sinne hän kääntää myös laulaessaan katseensa. Poutapääskynen lentelee sinne tänne, ”keveänä ja vilkasna kuin onnenlapsen aatos”.

Mies saapuu kotosalle ja kuulee puolisonsa suloisen laulun. Koittaa herkimmistä herkin kahden rakastavan kohtaaminen. Yksinäiselle nuorelle äidille puolison saapuminen on kuin turvasatama. Löytää mieskin sisimmästään ystävyyden ja läheisyyden tunteen, jota ei ole aiemmin kokenut.

 

”Kerkeästi kääntyi vaimo hänen puoleensa, laski lapsen hänen polvillensa, painoi otsansa vasten miehen rintaa ja hyrskähti väkivaltaiseen itkuun. Mutta löipä mies nyt käsivartensa ympäri hänen kaulansa, pyhkien erään suikulan tuosta pellavakeltaisesta tukasta hänen korvansa taakse. Siinä he istuivat tyynenä sunnuntai-iltana valkealla rahilla valkean pöydän päässä.”

 

He tuntevat sisimmässään, kuinka elämä on kovuudessaan ahdistavan karu ja raakakin. Heidän keskinäinen rakkautensa kantaa jopa elämän yli kiinni avaruuksiin ja myös maan poveen.

Noihin kohtauksiin voi kukin tutustua romaanin viimeisessä luvussa. Se löytyy täältä. Sieltä avautuu myös koskettava Sydämeni laulu.

…

On aika siirtyä kirjoitukseni päätökseen.

Kivi luo meille kuvauksen Suomestamme ennen itsenäisyyttä. Hän kuvaa sitä voimaa, joka on ajanut Suomen sukua elämässä eteenpäin. Läpi historiamme meidän turvanamme ja voimanamme ovat olleet lukuisat työhönsä antautuneet tulisielut. Heidän varassaan monet kylät ja isommatkin yhteisöt ovat voineet kasvaa. Heidän pyyteetön työnsä on kantanut hedelmää. Varmasti myös omasta elämästämme voimme tunnistaa sellaisia persoonia. Olen itse musiikin ystävä ja omasta lapsuudestani ja varhaisnuoruudestani muistan koulumme musiikin opettajan. Ilman häntä en varmasti olisi sama minä, joka nyt olen.  Hän on varmasti antanut monelle nuorelle eväät itsensä kehittämiseen. Hän kuuluu niihin, jotka eivät ole omia työtuntejaan laskeneet. Samaa on sanottava monista yrittäjistä ja monitaitoisista työmiehistä. Ei unohdeta heitä.

Elämme paraikaa maailmassamme ennalta arvaamatonta murrosta. Monenmoista on liikehdintää, mutta ei unohdeta synnyinmaatamme. Pidetään omasta rakkaasta Suomestamme kiinni. Kukaan muu, ei mikään muu kansa tai ylikansallinen byrokratia pidä meidän puoltamme samassa määrin kuin me suomalaiset itse. Tuetaan toisiamme vaikeinakin hetkinä.

Kansainvälisyyttä ei pidä torjua. Se kuuluu luontaisesti ihmisten kanssakäymisiin, ja myös omaan henkiseen kasvuumme. Mutta ollaan siinä omana itsenämme, arvomme tuntien. Esi-isämme ovat olleet vuosisatoja olleet kanssakäymisissä muiden kanssa, myös rauhanomaisesti. Jatkakaamme samaa tietä, itsellisinä, omaa rakasta kotiamme vaalien.

Kirjoitettu jouluaamuna 2020.

 

Pallolaajennuksessa

Tänä syksynä puhti on ollut poissa. Syykin on selvinnyt - onneksi ajoissa.  Minulla todettiin sepelvaltimotauti. Diagnoosia ennen oli kuitenkin muutama ihmetystä ja hämmennystä herättävä vaihe. Oli myös luovuttava itselleni tärkeistä asioista ja – ainakin väliaikaisesti – elämän lähiajan tavoitteista. Luulen, että eräässä vaiheessa infarkti saattoi olla melko lähellä.

Nyt joulukuussa tehtiin pallolaajennus. Lisään heti, että onnistuttiin tekemään, sillä oli siinä yksi välivaihe, jolloin hetken mietittiin myös ohitusleikkausta. Kardiologin aluksi hieman epävarmalta vaikuttava kanta oli, että yritetään pallolaajennusta. Operaatio vaikuttaa ainakin toistaiseksi onnistuneen, joten on aihetta hymyyn, toivottavasti se ei hyydy.

…

Laitan alkuun hieman lääketieteellistä faktaa. Sen jälkeen palaan omiin tuntemuksiini ja kokemuksiini ennen lopullista operaatiota ja sen jälkeen.

Kyse on vasemman sepelvaltimon päähaaran ahtaumasta. Löysin netistä vuodelta 2007 peräisin olevan artikkelin, jossa käsitellään pallolaajennusta juuri samanlaisessa tapauksessa kuin minulle tehtiin (Timo Mäkikallio ym. Vasemman sepelvaltimon päähaaran pallolaajennus ja stentin asennus). Tässä on linkki artikkeliin. 

Tulokset ovat olleet hyviä. Ennen näissä tapauksissa on turvauduttu ohitusleikkaukseen. Pallolaajennusta on ruvettu tekemään potilaille, joilla on siihen liittyviä riskitekijöitä.

Vaikka tulokset ovatkin olleet lupaavia, niin - sen mitä minä tutkimuksesta ymmärrän -  ohitusleikkauksen mahdollisuus on edelleen olemassa. Tätä vahvistavat myös operaationi suorittaneen kardiologin sanat. Kardiologi tosin lisäsi, että ohitusleikkauspotilaalle voidaan vastaavasti joutua myöhemmin tekemään korjaavia pallolaajennuksia.

Lainaan vielä toista artikkelia. Tekijänä on Arno Forsius: Sepelvaltimotaudin syistä, oireista ja hoidosta. Se on sen verran yleistajuinen ja historiaankin kiinnostavasti perehdyttävä, että suosittelen tutustumaan. Siinä kerrotaan sepelvaltimotukoksen vakavista seurauksista. Tämä pysähdyttää minutkin:

Seurauksiltaan vakavimpia ovat vasemman sepelvaltimon päähaaran tai sen laskevan haaran alkuosan tukkeutuminen, minkä vuoksi näihin kohtiin muodostuneita vaikeita ahtautumia ja tukoksia on kutsuttu nimellä ”widow maker” eli ”leskentekijä”.

 

Leskentekijäsuonesta kuulin ensi kerran sairaalassa minusta huolehtineelta hoitajalta. Hän totesi operaation jälkeen, mihin minulle on pallolaajennus tehty ja lisäsi, että tuota elintärkeää suonta mainitaan myös leskentekijäsuoneksi. Kyse on lainauksessa mainitusta. laskevan haaran alkuosasta. Suonesta löytyy perusinfoa Wikipediasta.

Vasen sepelvaltimo puolestaan jakautuu kahteen päähaaraan. Näistä laskeva haara (lat. ramus interventricularis anterior) kulkee alas kohti sydämen kärkeä, ja kiertävä haara (lat. ramus circumflexus) kiertyy sepeluurteessa vasemmalle sydämen taakse.

 

Yksityiskohtaisemmin vasemman sepelvaltimon laskevasta haarasta kerrotaan täällä. Englanninkielisen termin mukaisesti suonesta käytetään myös nimitystä LAD (left coronary artery, anterior descending branch). Leskentekijäsuonen nimen perusteista todetaan ainakin minulle kalseaa faktaa. Lisään tähän lainauksen, vaikka asia on yllä jo todettu:

Tätä termiä käytetään koska tämä valtimohaara toimittaa verta suureen osaan sydäntä, ja tämän vuoksi tukos voi johtaa massiiviseen sydänkohtaukseen josta todennäköisenä seurauksena äkillinen kuolema. Jopa pieni määrä plakkia tällä alueella […] voi irrota ja aiheuttaa kuoleman.

Viimeisestä toteamuksesta mainitaan esimerkkinä erikseen toimittaja Tim Russertin kuolema.

…

Palaan oman tapaukseni taustoihin ja tuntemuksiini. Muistelen aluksi loppukesän tuntemuksiani ja etenen sitten sieltä tuoreisiin tuntemuksiini.

Korona oli sekoittanut keväät rutiinit. Kesällä olin saanut harrastuksiini uutta potkua. Loin pohjakuntoa kävellen ja pyöräillen. Oli reipasta ylämäen nousua, portaikkoja. Harrastan hyötyliikuntaa. Siinä pyöräily on etusijalla, autoa en käytä. Kuntosalilla en ole käynyt koskaan.

Jyrkissä nousuissa alkoi yllättäen tuntua oudolta. Yhtäkkiä hengästyin, ylös päästyäni piti pysähtyä ja palauttaa hengitys normaaliksi.  Ihmettelin, ja jatkoin matkaa. Päivän parin kuluttua sama jatkui. Pyöräillessä alkoi olla rinnassa samoja tuntemuksia. Jokin siellä puristi. Oli pari käännekohtaa, jolloin päätin hakeutua tutkimuksiin. En toki tuolloin vieläkään epäillyt ensi sijaisesti pumppua. Se oli närästystä, ylävatsan ongelmia. Se on varmaan aika monella sydänongelmista kärsivällä ensimmäisenä mielessä. Olin jo hieman aiemmin heinäkuussa hakenut yleislääkäriltä apua refluksiongelmiini. Hän oli määrännyt enterotabletteja, joiden avulla luulin hoitavani itseni kuntoon – tai ainakin toivoin sitä. Eivät nuo tabletit olleet tuoneet apua.

Kerran noustessani reippaasti ylämäkeä jouduin pysähtymään kesken kaiken. Kesti melko pitkä tovi, ennen kuin sain hengitykseni normaaliksi. Pääsin vaivoin mäestä ylös, mutta jouduin hyvin verkkaisesti palaamaan kotiin. Sama toistui pari päivää myöhemmin tasamaalla kesken verkkaisen kävelylenkin. Siinä vaiheessa todellakin tuntui, että pääsenkö enää ylipäänsä mihinkään. Oli kipristeltävä jotenkuten kotiin. Pyöräillessä alkoi tuntua samaa. Viimeinen niitti oli, kun ajoin kerran alikulkusillalta ylös loivaa mäkeä. Yritin sinnitellä tasaiselle, mutta siitä ei tullut mitään. Aloin tukahtua rintakipuun. Tiesin, että ylhäällä on pelastava puistonpenkki.  Oli pysähdyttävä puoliväliin, lähes vajosin ruohikolle. Pysyin kuitenkin tolpillani ja hoipuin pyöräni kanssa penkille turvaan. Olin hieman ennen syönyt tukevan lounaan, ja epäilin siinäkin tapauksessa syyksi sen aiheuttamaa närästystä.

Myöhemmin syksyllä havaitsin itse ja kuulin myös muilta, että juuri lounaan jälkeen alkaa usein oireilu ja on turvauduttava nitrosuihkeeseen.  Olin kyllä jo aiemmin keventänyt erinäisten oireiden vuoksi ruokailua ja syksyllä tein lisää rajoittavia päätöksiä. Naudan liha ja tuhdit lohiannokset saivat jäädä, lampaasta puhumattakaan. Pelkkään kasvisruokaan en ole siirtynyt, mutta lihan suhteen vaihtoehdot ovat vähentyneet. Selkeä ykkösvaihtoehto on broileri.

Päätin hakeutua vaivoineni lääkäriin. Eräs tuttavani oli ehdottanut menoa kardiologin vastaanotolle. Menin kuitenkin sisätautilääkärille, koska en edelleenkään uskonut minulla olevan sydänvaivoja. Hän sanoi välittömästi vaivoista kerrottuani, että oireet viittaavat selkeästi sepelvaltimotautiin. Angina pectoris, hän lisäsi varmoin äänensävyin. Sanoin, kun se on niin ilmeistä, niin mennään tutkimuksiin. Tuolloin olin vielä yksityisellä puolella ja samasta paikasta varasin ajan rasitustestiin. Siihen taisin odottaa kolmisen viikkoa.  Ne päivät kuluivat turhan hitaasti.

Rasitustestissä kroppaani liitettiin anturoita ja minut pantiin ajamaan kuntopyörää. Kesti hetken, ennen kuin pääsin vaadittuun nopeuteen. Aluksi ei tuntunut missään, kunnes kardiologi yhtäkkiä pysäytti testin. Sitä ennen hän kyllä kysyi tuntemuksistani. Totesin, että jotain aivan pienen pientä tuntemusta on rinnassa, mutta se ei häirinnyt. Olin itse asiassa juuri päässyt vauhtiin ja olisin jatkanut. Ehkä siinä nousi sisu pintaan, enkä halunnut hellittää. Kardiologi näki kuitenkin asian toisella lailla ja jopa hätääntyen kehotti pysähtymään. Totta kai tottelin. Pian lähes lyyhistyin kasaan. Sain pikaisen oppikurssin nitrosuihkeen käytöstä. Lyhyt suihkaus nieluun kielen päälle ja vointi hellitti. Kun nousin pyörästä sydämen ultraäänitutkimusta varten, avustava hoitaja totesi, että eipä ole hikeä pisaraakaan. Elvyin lähes hetkessä, sillä ultraäänitutkimukseen siirtyessäni ei kohtauksesta ollut enää tuntemuksia.

Ultraäänitutkimuksessa selvisi, että sydämeni on OK.  Ei erikoisempaa löytynyt.  Samalla kuitenkin määrättiin varjoainekuvauksiin. Siinä vaiheessa siirryin julkisen terveydenhoidon piiriin. Sitä sain odottaa viisi viikkoa. Onneksi olin saanut lääkityksen eli nitrotabletit ja -suihkeen, joiden varassa jaksoin odottaa. Olin jo sisätautilääkärin suosituksesta alkanut käyttää verenkiertoa parantavaa Aspirin satasen korvaavaa lääkettä.

Elämääni tuli uusi, huomattavasti verkkaisempi vaihe. Paino taisi siinä vaiheessa pudota kolmisen kiloa. Se alkoi olla kokooni nähden normaali.

 

Varjoainekuvaus oli minulle jännittävä prosessi ja uusi kokemus siinäkin mielessä, että olin ensi kertaa sairaalan vaatteissa. Edellisen yön olin nukkunut aika levottomasti. Oli aikainen herätys, taksi vei naapurikaupunkiin. Vuoroni oli ensimmäisenä, kuvaus tehtiin nopeasti. Siitä ei jäänyt erityisempiä tuntemuksia. Aine pumpattiin ranteen kautta verisuonistoon.

Siinä yhteydessä sairauteni virallisesti vahvistettiin, mutta samalla tuli hämmentävä tieto. Ahtauma on niin vaikeassa pakassa, ettei pallolaajennusta pystytä tekemään. Panin heti merkille prosessia hoitaneen kardiologin hieman varovaisen ja epäröivänkin asenteen. Hän totesi, että vaihtoehtoina olisi joko ohitusleikkaus tai voisi yrittää myös pallolaajennusta, mutta siihen on valmistauduttava. Jälkimmäiseen liittyy hänen mukaansa riski, että myöhemmin saatetaan joutua ohitusleikkaukseen. Lääkäri pehmensi väitettä todeten, voi käydä myös päinvastoin: voidaan joutua pallolaajennukseen. Päätin luonnollisesti seurata kardiologin suositusta. Olin itse asiassa helpottunut, kun ei tarvinnut ruveta valmistautumaan rasittavaan avoleikkaukseen. Aluksi todettiin, että se tehdään jo parin viikon kuluttua. Hieman myöhemmin hän pyörsi tuon päätöksen ja loppujen lopuksi odotusaikaa oli puolitoista kuukautta. Ymmärrän, että kalenteri oli tiukka ja lisäksi lyhyen pohdinnan jälkeen hän lienee katsonut, että valmistautumisaikaa tarvitsivat niin hän kuin minun elimistönikin.  Onneksi ei tarvinnut olla epätietoisuudessa, kutsu operaatioon tuli nopeasti. Lisäksi olin saanut niin hyvät lääkkeet ja ohjeet, että aika kului sujuvasti.

Palaan tuohon valintatilanteeseen. Luotin tietysti lääkärin sanaan. Kun hän kysyi mielipidettäni ohitusleikkauksesta, niin minulla nousi mieleen eräs hauska sanailu, jonka olin tehnyt erään kymmenisen vuotta sitten ohitusleikkauksessa olleen miehen kanssa.  Mies on voinut leikkauksen jälkeen erinomaisesti eikä mitään korjauksia ole tarvinnut tehdä. Autoilusta tykkäävänä henkilönä hän oli todennut, että ”ohitusleikkaus on Mersu, ja pallolaajennus on Lada”. Onneksi en kuitenkaan hihkaissut tuota ajatusta herra kardiologille. Pieni epävarmuuden häivä minulle kuitenkin pallolaajennuksen tehokkuudesta oli jäänyt.

Vointini koheni viikko viikolta. Oma huomioni oli koko ajan sairaudessa ja itseni tarkkailussa. Pyrin noudattaman terveellistä ruokavaliota. Eräänä iltana sorruin helmasyntiini lenkkimakkaraan, ja elimistöni reagoi välittömästi. Jouduin turvautumaan nitrosuihkeeseen, jota tuli käyttää jonkinlaisessa hätätilanteessa. Päivien myötä sen käyttö väheni huomattavasti. Viimeisen kerran käytin sitä pari viikkoa ennen operaatiota. Olin eräässä konsertissa, jossa jouduin käyttämään pari tuntia maskia. Konsertin lopussa alkoi sydäntä puristaa sen verran ahdistavasti, että hätäännyin. Suihke auttoi hetkessä ja pääsin konsertista turvallisesti kotiin. Syy huonoon vointiin oli ilman muuta maskissa.

Liikuin tuona valmistautumisaikana paljon. Nousin ylämäkiä verkkaisesti. Pysähdyin, jos oli pieniäkin epämiellyttäviä tuntemuksia. Pyörällä liikkuessani kävelin mäet ylös. Loppuvaiheessa kävelylenkit pitenivät, se ei tuntunut elimistössä. Päinvastoin – olo oli energisempi kuin aikoihin. Välttelin turhaa auton käyttöä.

…

Koitti se päivä. Esivaiheena oli pari päivää ennen ollut verikokeet. Olin nukkunut yön yllättävän hyvin, heräsin aamutuimaan puhelimen hälytykseen ja unen pöpperöisenä vääntäydyin pikaisille aamuaskareille. Otin pakolliset lääkkeet, vähällä vedellä. Vielä pikainen suihku, vaatteet ylle ja menoksi. Oli vielä pilkkopimeää, kun taksi lähti kuljettamaan kohti määräpaikkaa. Nuo kyydit ovat oikein rentouttavaa valmistautumista itse operaatioon. Se on tavallaan kuin valmistautumisrituaali. Juttua riittää, voi kiireettä käydä lävitse mieleen juolahtavia asioita. Ne liittyvät toki terveyteen mutta tajunnan virta vie myös ajankohtaisiin kysymyksiin. Yksi kestoaihe on taksinkuljettajan arki. Siinäkin työssä käydään nyt koronan aikaan selviytymiskamppailua. Öisiä ravintola-ajoja ei ole. Tämä kuski oli ajanut edellisen ajonsa illalla yhdentoista aikaan ja vartonut sitten siitä lähtien minun kyytiäni. Kun matkaa kertyi, niin olin tavallaan pelastanut hänen työvuoronsa.

Kun olin tullut sairaalaan ja asettunut paikalleni muutaman hengen huoneeseeni, alkoi odotus. Huoneessa häärivä hoitaja oli tullut tutuksi jo edelliseltä kerralta. Hän on hyvin ystävällinen ja hän tuo persoonallaan levollisen olon. Kaiken häärinnän ja kiireen keskellä on myös pieni hetki jutustelulle. Häneltä saan kuulla, että nuo kardiologit ovat hyvin sorminäppärää väkeä. Ei uskoisi, miten taitavasti he kykenevät  reagoimaan. Totean, että heiltä sujuisi varmaan virkkaaminen tai muu käsityö. 

Vartominen ei kestä kauan, minut tullaan noutamaan, saattaja ohjaa operaatiohuoneeseen. Tohtori jutustelee ja luo rennon tunnelman. Ennen alkua valitan, että maski ahdistaa, on hieman vaikea hengittää. Saan ns. happiviikset. Se osoittautuu hyväksi ratkaisuksi. Tuota ratkaisua vahvistaa myöhemmin aamupäivällä kuulemani tieto. Viereisessä vuoteessa operaatiota odottanut minua parikymmentä vuotta nuorempi mies oli menettänyt operaation aikana – tai itse asiassa välittömästi sen loputtua – tajuntansa ja herännyt lattialla. Onneksi oli pian herännyt ja luullut kai olevansa taivaassa. Syy oli hänen mielestään maskissa. Sitä en epäile, sillä mielessä oli vielä tuo yllä kertomani konserttikokemus.

Noin kymmenen minuutin valmistelutöiden jälkeen päästään itse asiaan. Aivan aluksi alkaa horkka vaivata. Se saadaan rauhoittumaan, kun sisääni pumpataan rauhoittavaa. En näe näyttöruutuun enkä sen vuoksi voi seurata, mitä sisälläni tapahtuu. Verenkiertoon mennään ranteen kautta. Kipuja ei ole. On joitain tuntemuksia mutta en niitä kutsuisi kivuiksi. ”Tämä voi vähän koskea”, toteaa kardiologi eräässä vaiheessa, mutta ei se koske. Ikävimmältä tuntuu loppuvaiheessa, kun tohtori toteaa, että kaikki on sujunut hienosti ja on meneillään laaduntarkastus. Kestän senkin ja noin puolen tunnin operaation jälkeen olen jo ylhäällä ja minut ohjataan takaisin hoitohuoneeseen omaan vuoteeseeni.

Ympärilläni pyöri operaation aikana ehkä kuusi henkeä. Heistä kaksi oli kardiologeja. Yritin keskittyä kuuntelemaan ja painamaan mieleen heidän sananvaihtonsa, mutta se osoittautui mahdottomaksi. Hektistä oli meno ja kova hässäkkä päällä. Paljon kuulin erilaisia numeroita, kyse lienee ollut suoneen asetettavan stentin koosta. Omat ajatukset harhailivat siellä täällä, enimmäkseen musiikissa. Olin itse asiassa koko aamun tapaillut mielessäni eri lauluja, kuten ”Tänä yönä, onni suosii rohkeaa…” Nyt kardiologi puhui hämähäkistä, tuli mieleen Olavi Virran ”Hämähäkki seitin kutoo…”. No, hämähäkki minun sisääni laitettiin ja pystyn vain kuvittelemaan mitä se saattoi olla.  Ajatukset harhailivat ja keskeytyivät silloin, kun hoitaja välillä kysäisi vointiani.  Oli levollinen olo. Hengitin syvään, oikein pyrin vetämään keuhkojen täydeltä sisääni happea.  Uloshengityksessä laskin kaikessa rauhassa sisältäni viimeisetkin ilman rippeet.  Tuli mielikuva, että kylkiluiden välikötkin tyhjenivät. Sitten olen hetken rauhassa, ja taas alkoi sisäänhengitysvaihe. Oli turvallista levätä ja seurata, mitä ympärilläni tapahtui.

…

Operaation jälkeen olin tarkkailussa kuusi tuntia. Pääsin yöksi kotiin.  Mieltä kohensi sekin, että taksissa onnistuin saamaan mainiota seuraa. Vaikka kuljettaja oli eri kaupungista, niin löysimme yhteisiä tuttavia.  Juttelimme paljolti musiikista. Se on minullekin lämpimiä tunteita nostattava aihe.  

Palautuminen on ollut yllättävän hidasta. Jo ensimmäinen yö oli hankala. Oli yhtäältä varottava rannetta, ettei veri pääsisi arvesta purkautumaan. Mutta sisällänikin oli tuntemuksia. Oli kutakuinkin ikävä tunne, jota on vaikea kuvata.  Aivan kuin sisälläni olisi ollut jotakin vierasta. Se tuntui sisään hengittäessäni. Kuvittelin, että keuhkot painoivat verisuonia ja kipu tuli siitä. Selällään en voinut maata, kun rintaa painoi. Löysin onneksi siedettävän asennon sohvalta.

Noita tuntemuksia oli minulla jo sairaalassa. Kerroin niistä vähän ennen lähtöäni kardiologille. Hän tiesi niistä, mutta ei osannut varsinaisesti kertoa, mistä se johtui. Erilaisia vaihtoehtoja hän kävi lyhykäisesti lävitse. Nyt jälkeenpäin voin todeta, että tuon keskustelun jäljiltä olo on ollut levollinen, koska mistään vakavammasta ei liene kyse.

Nytkään vointi ei ole vielä kohentunut. Suurempia ponnisteluja en voi tehdä. On ollut tilanteita, jolloin olen joutunut menemään makuulle rauhoittumaan. Toki välillä olen turhan uhkarohkeasti koetellut sydämeni kestokykyä.

Kun ensi kerran sain tietää sairaudestani, niin eräs pallolaajennuksen läpikäynyt kaverini totesi rauhoitellen, että operaation jälkeen alkaa uusi elämä. Hän tarkoitti vapauttavaa kokemusta. Hänellä kävi niin. Se näkyy siinäkin, että ei sairaus näytä muuttaneen hänen elämäntapojaan. Hän esimerkiksi tupakoi entiseen tapaan. Minulla on tässä vaiheessa toisenlaisia tuntemuksia. Nyt ymmärrän, että olen sidoksissa sepelvaltimotautiin. Se antaa lähes jatkuvasti merkkejä itsestään. On tarkkailtava syömisiä, juomisia ja liikkumisiani. Tunnen, kuinka sydän sisälläni ponnistelee. Se on kuin oikutteleva kaveri, jolta on kysyttävä lupa tekemisiini. Tällä hetkellä harmittavimmalta tuntuu se, että minun on ehkä luovuttava myös eräistä oman luovuuteni ja henkisen hyvinvointini kannalta keskeisistä asioista.  Palautumiseni on kuitenkin vielä alkuvaiheessa, ja ehkä edessä on myös jonkinlainen vapautuminen.

Radiokeskustelua maahanmuutosta vuonna 2004

 

Pengoin vanhaa roinaa täynnä olevaa kaappia ja käteeni osui vanhoja C-kasetteja.  Muutamaan kasettiin olin äänittänyt radio-ohjelmia, paitsi musiikkia myös puheohjelmia. Niistä yhdessä oli syyskuun 9. päivänä 2004 aamuradiossa lähetetty keskustelu maahanmuuttajien ammatillisesta koulutuksesta.  Se oli asiallinen ohjelma, jossa asiantuntijat kertoivat maahanmuuttajien kohtaamista haasteista ja ongelmista yrittäessään saada uudessa kotimaassa ammatin. Päähuomio oli terveysalan koulutuksessa. Yleisimmät alat ovat lähihoitaja- ja sairaanhoitajakoulutus.

Ongelmat ovat tyypilliset. Ohjelmassa todetaan, että maahanmuuttajalla saattaa olla lähtömaassaan hankittu korkeamman tason koulutus, mutta Suomessa on vaikeuksia saada ammattia vastaavaa työtä. Syyksi siihen mainitaan kielitaidon ongelmat. Haastateltavien mukaan Suomessa korostetaan kovasti hyvää suomen kielen taitoa. Ohjelmassa se kuitenkin hyväksyttiin.  Yksi tärkeä seikka on ammattitutkintojen vastaavuus. Sen todentaminen voi olla hankalaa. Viime kädessä ratkaisun tekee kuitenkin työnantaja. Sillä on siis päätäntävalta.

Ongelmista huolimatta ohjelmassa oli mielestäni optimistinen henki. Maahanmuuttajien saamiseksi työelämään tehdään vilpitöntä työtä ja uskotaan sen olevan maallemme hyväksi.

En mene nyt enemmälti ohjelman sisältöön. Kommentoin erästä sivuseikkaa. Noin varttitunnin ohjelmassa en kuullut kertaakaan sanaa ”rasismi”. Yhdessä vaiheessa toimittaja toteaa, että asenteet voivat olla ”jähmettyneitä”. Sekään ei saanut kovin suurta painoarvoa.

 Oma muistikelloni alkoi raksuttaa. Minulla on noilta vuosilta työkokemusta maahanmuuttajien kanssa. Pääasiassa Suomeen tultiin Venäjältä ja muualta Euroopasta. Lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta oli muutamia yksittäisiä henkilöitä. Esimerkiksi minun tuolloisessa asuinkaupungissa Somaliasta taisi olla vain yksi perhe. Kotoutuminen ja työ olivat hyvin keskeisenä pyrkimyksenä. Rasismia sanan perinteisessä merkityksessä en suoranaisesti ole havainnut mutta muistissa on tapaus erään teini-ikäisen afrikkalaisen työharjoittelusta, jossa noita ”jähmettyneitä asenteita” suomalaisten työkavereiden keskuudessa voisin todeta havainneeni. En missään nimessä pidä sitä rasismina. Kyse oli vain lähinnä samanlaisesta koppavuudesta, kun itse koin ollessani kerran opiskelijapoikana sairaalassa kesätöissä kokemattomana huoltomiehenä. Uudelta henkilöltä odotettiin samanlaista työtehtävien hallintaa ja ripeyttä, kuin vakinaisilla. Ei osattu mukautua ulkomaalaisen työharjoittelijan tilanteeseen. Uudessa tilanteessa avuttomuutta saatettiin pitää laiskuutena.

Myöskään suomen kielen hallintaan suomalaisilla duunareilla saattoi olla ylisuuria odotuksia. Kieltämättä sen kaltaiset kokemukset   nuorelle miehelle saattavat tuoda kielteisiä reaktioita tai jopa traumoja. Helppoa ei ole maahanmuuttajalla päästä mukaan suomalaiseen työyhteisöön. Siihen vaaditaan erityistä avointa luonnetta.

2010-luvulla tilanne alkoi polarisoitua. Syytökset suomalaisten rasismista saivat lisää pontta ja tuota käsitettä onkin sitten alettu venyttää laajempiin sfääreihin. Suomalaisten syyllistäminen on vain kärjistänyt asenteita. Toisaalta myös maahanmuuttajien itsetietoisuus ja oma identiteetti alkoivat jollain lailla ottaa muutosten virrassa omaa suuntaa. Tämä on ehkä epäselvästi ilmaistu. Mutta kyllä siihen kavahtaa, jos joku nimittelee sinua jollakin leimasanalla.

Palaan vielä tuonne vuoden 2004 tietämille. Oman kokemukseni mukaan tuolloin monet Suomeen 90-luvun alkupuolella muuttaneet työperäiset maahanmuuttajat, kuten ravintolayrittäjät, esittivät kritiikkiä maahanmuuttopolitiikkamme suunnasta. He tajusivat kehityksessä olevan uhkakuvia.