Kosketus, etäisyys – unkarilainen elokuva yksinäisyydestä ja kohtaamisesta

Testről és lélekről (”Sielusta ja ruumiista”) 2017; käsikirjoitus ja ohjaus: Ildikó Enyedi. Pääosissa Géza Morcsányi (Endre), Alexandra Borbély (Maria).

Katson nykyisin aika harvoin tuoreita elokuvia. Tuohon kuitenkin tartuin, koska minulla on unkarilaisista elokuvista hyviä kokemuksia ja lisäksi se tärkein - aihe tuntui sopivan. Enkä sitten selvinnytkään elokuvasta millään tyhjänpäiväisellä olankohautuksella. Se hämmensi ja kosketti, jäi sisimpääni pyörimään. Eikä elokuvan henkilöt lähteneet mielestä. Siksi päätin kirjoittaa, tutkailla, miksi koin sen läheiseksi.

Suomeksi elokuva tunnetaan nimellä Kosketuksissa. Se on esitetty YLEn Teema-kanavalla ja on ainakin tämän julkaisuhetkellä nähtävissä Areenalla: https://areena.yle.fi/1-4412360. Elokuvaan johdattava artikkeli löytyy täältä. Jutun otsikko on paljonpuhuva: ”Et ole turvassa – Kosketuksissa on elokuva kallisarvoisesta mahdollisuudesta.” Suosittelen siihen tutustumista. Totean myös, että käyttämäni kuvat eivät liity elokuvaan.

…

Otan alkuun hetkeksi etäisyyttä itse elokuvan sisältöön. Sekin osaltaan nosti ajatukseni vallitsevaan yhteiskuntamme kehityssuuntaan. Elämme kummallisessa kahtiajaossa. Yhtäältä keskuudessamme vallitsee äärimmäinen individualismi. Yksilöt ovat kuin kuplassa. Perhe instituutiona on alkanut menettää merkitystään. Lapsen suhteet vanhempiinsa irtautuvat, yhteiskunta saa heidät otteisiinsa yhä varhemmin. Ja kehityskulussamme äidistä ja isästäkään ei saisi virallisesti puhua, kun sattuvat tunnevoimaisina olemaan liian sitouttavia. Kun nuori jää helposti irralleen suvustaan ja sen turvasta. Ei ole velvoitteita, ei mitään henkistä perintöä, ei tukiverkkona toimivaa lähipiirinä. Nuori hapuilee kohti jotain abstraktia uranvalinta. Hän saattaa jäädä vuosiksi yhteiskunnan suoman tuen avulla yksiössään aprikoimaan, mitä elämällään tekisi.  Joutuu helposti sivuraiteille. Vanhemmilla ei ole sananvaltaa lapsiinsa, eikä sitä yhteiskunta sisäinen juridiikka katso hyvällä, jos edes vanhemmat puuttuvat omien lastensa itsemääräämisoikeuteen.

Toisaalta yksilö tarvitsee ympärilleen turvaverkkona toimivaa yhteisöä ja lähipiiriä. Niiden kautta nuori saattaa joutua aivan omanlaisensa ryhmähengen vaikutuspiiriin. Eletään kuin joukkohysteriassa. Ympärille halutaan vain samaa mieltä olevia. Yksilö ei kestä henkisesti sitä painetta, kun joutuu kohtaamaan eri lailla ajattelevia ja toimivia. Herkkähipiäisyydessä on alettu mennä liiallisuuksiin. Kaikki yhteydenotot leimataan henkiseksi painostamiseksi, jota vastaan yhteiskunnan oikeusjärjestelmäkin halutaan valjastaa. ”Paniikkinappulaa” on alettu käyttää aivan liian helposti. Maailmassa ollaan jonkinlaisen laumasuojan piirissä. Vapaaseen ajatusten vaihtoon ei ole mahdollisuutta. On vain oikein ja väärin ajattelevien ryhmiä. Jokainen yrittää kyräillen valvoa, ettei tule huomaamattaan loukanneeksi ketään.

Minulle elokuvasta nousi tuo kahtiajako mieleen, vaikkei sitä suoranaisesti käsitelläkään. Unkarilainen kulttuuri ja elämäntapa ovat minulle jossain määrin tulleet tutuiksi. Siksi ihmettelin, kun elokuvan toisella päähenkilöllä Marialla ei ole minkäänlaista yhteyttä perheeseensä ja sukuunsa. Elokuvan alkupuoliskolla hänellä ei edes puhelinta, jolla voisi pitää kehenkään läheiseksi kokemaansa ihmiseen yhteyttä. Myös miespuolisen päähenkilön Endren maailmassa on irtauduttu ”entisestä elämästä”. Siihen toki löytyy elokuvassa kosketuskohtia.

Kaiken lisäksi elokuvan yhteydessä on varoitettu, että se ei sovi herkille katsojille. Joku voi siitä järkyttyä. Se on kyllä totta. Elokuvassa eletään todella järkyttäviä hetkiä, jossa eläimiä teurastetaan ja ihmiselläkin hengenlähtö on lähellä. Minusta sen korostaminen tuntui kuitenkin kovin kummalta.

… 

Elokuvan alkuperäinen nimi viittaa ihmisen sielun ja ruumiin kahtiajakoon ja myös yhteyteen. Meidät on luotu ruumiiseemme, siihen sielumme on sopeuduttava. Elokuvan toisella päähenkilöllä keski-ikäisellä Endrellä on ruumiinvamma, hän on tavallaan yksikätinen, mutta hän elää sopusoinnussa oman vammansa kanssa. Toisaalta kyllä tapahtumien taustalta ikään kuin ilmenisi, että juuri on osasyynä miehen yksin elämiseen. Sielussa soi pettymys.

Maria on kaunis nuori nainen, joka on kuitenkin jäänyt umpioonsa oman yksinäisyytensä vangiksi. Hän ei ole löytänyt sieltä sielulleen ulospääsyä, jos näin rohkenisi kuvata. Maria tulee laaduntarkastajaksi teurastamoon, jossa Endre on talouspäällikkönä. Hän on työelämässä vielä kokematon. Endre puolestaan on seurallinen ja ulospäin suuntautunut mutta ikä tuntuu jättäneen häneen jo jälkensä.  Hän on päätynyt avioliiton jälkeen yksin elämiseen. Naisen kaipuuta näkyy. Molempien luonteessa havaitsin sarkasmia.

Elokuvan ilmapiiri on ainakin minulle välillä painostava. Sen inhorealistisuus saattaa kiusata. Alkuun se vaikuttaa hidassoutuiselta, mutta sitten juonessa lähdetään yllättäen mystiikan suuntaan. Teurastamossa tapahtuu varkaus, jonka selvittämiseen tarvitaan myös psykologin panosta. Tämän tehtävänä on selvittää keskustelujen kautta, kenellä on ollut tarvetta viedä teurastamon varastosta sonnien astutukseen käytetty lääkevalmiste. Hän keskustelee henkilökohtaisesti kunkin mahdollisen epäillyn kanssa. Kysymyksissä mennään hyvin intiimeille alueille. Käy ilmi, että Endre ja Maria näkevät täsmälleen samoja unia. Psykologi kutsuu heidät vielä erikseen luokseen luullen taustalla olevan jokin yhdessä sovittu jujutus. Se on alku päähenkilöiden lähemmälle tutustumiselle. 

Endren kautta Maria saa elämäänsä uutta suuntaa. Suhde kehittyy verkkaisesti, mutta jännittävin kääntein. Kumpikin tekee vuorollaan ulostuloja, on epävarmuutta ja empimistä. Jännitteisiin tulee kuitenkin ratkaisu. Prosessi etenee. Tutustumisen myötä Maria alkaa päästä ulos sielunsa umpiosta. Kun mennään siihen vaiheeseen, että Endre pyytää Marian puhelinnumeroa, Maria katsoo häntä pelokkaan hämillään. Endre huomaavaisena miehenä luulee käyttäytyvänsä tunkeilevasti. Tosiasiassa Maria elää niin syvällä omassa kuplassaan, ettei hänellä edes ole puhelinta. Toisaalta myös Endren reagoinnista tulee vaivihkaa esiin jotain menneisyyden traumoja. Marian tuijotus ei kuitenkaan ole pöyristymistä seksuaalisesta häirinnästä. Se on pelkkää hämmennystä. Hän hankkii puhelimen, mutta siihen ostoprosessiinkin hänen on tavallaan koottava itsensä, voitettava pelkonsa.

Totean jo tässä vaiheessa, että vaikka elokuvassa on rankkoja vaiheita, niin loppu on onnellinen. Mitään Happy end -fiilistä en siitä kuitenkaan löydä. Kovia kokeneet päähenkilöt voivat kuitenkin kääntää katseensa jo rehdisti eteenpäin. Portti on avattu uusille mahdollisuuksille. Ikisuhdetta siitä tuskin muodostuu. Sidos toisiin säilyy, mutta elämässä on rohkeutta mennä suuntaan tai toiseen, kun taustalla on turvalliseksi koettu ystävyys. Sitä ei ole käsikirjoituksessa kerrottu, mutta niin kuvittelen.

…

Olen Andrei Tarkovskin elokuvien ystävä, ja olin havaitsevani tässä Ildikó Enyedin ohjauksessa jotain sitä kautta tutuksi tullutta lähestymistapaa.  Tarkoitan sillä sitä, että katsoja muuttuu elokuvassa kohteesta subjektiksi. Hän alkaa elää elokuvan tapahtumissa mukana. Hän kohtaa elokuvassa oman elämänsä kipukohtia, elää niitä. Katsojalle löytyy sieltä tilaa. Eikä siinä välttämättä Tarkovskia tarvita. Tuntuisi, että ohjaaja Marian hahmoa luodessaan on tehnyt hänestä sellaisen, johon on helppo samaistua. Katsoja kääntyy Marian ja Endren maailman kautta myös itseensä. Niin sen itse koin. Elokuva osui minuun. Sen hahmoissa on jotain omasta todellisuudestani. Ne on voitu tuoda ehkä sopivan yliampuvastikin esille, jotta vaikutus menisi perille.

Koin elokuvaa katsoessani Marian tuntemukset itselleni läheisiksi. Osin samaistuin häneen hänen käydessään vaiteliasta sisäistä kamppailuaan. Ne peilautuivat omiini. Sittemmin kävi kyllä ilmi, että ei tuo samaistuminen ihan yksi yhteen mene.

Maria elää omassa sisäisessä maailmassaan. Hän ei varsinaisesti pelkää kontakteja, mutta hän elää niin umpiossa, että häntä on vaikea lähestyä ja hänen on ponnisteltava päästäkseen sieltä maailmastaan ulos. Hän ei osaa teeskennellä. Slovakialaistaustainen näyttelijä hänen roolinsa takana oli todella osuva valinta.

Elokuvan keskiössä on kosketus. Henkisestä sielunyhteydestä on tietysti todellisuudessa kyse, mutta menen täysin konkreettiseen koskettamiseen. Olen itse kasvanut pohjoisella Pohjanmaalla - kulttuuripiirissä, joka esimerkiksi karjalaisuuteen verrattuna on varsin jäyhää. Siellä ei ainakaan minun lapsuuden ja nuoruuden aikoihin juurikaan kosketeltu. Minulle on jäänyt elämäni seuralaiseksi jopa eräs trauma. Äitini kuoleman jälkeen aloin muistella, milloin häntä viimeisen kerran kosketin. Se saattoi olla melko nuorena, kenties jopa lapsuudessa.

Muistan joskus lukeneeni lehtihaastattelun eräästä historian alalta tohtoriksi väitelleestä pohjoispohjalaisesta miehestä. Se oli siinä mielessä poikkeuksellinen tapaus, että hän oli ollut psykiatrisessa hoidossa, mutta parantunut siinä määrin, että pystyi luomaan väitöskirjansa ja selvisi koko prosessista. Sairaus toki oli edelleen jossain muodossa seuralaisena. Lehtijutussa mies valitti yhtä erityistä seikkaa, jolla hän arvelee olleen vaikutuksensa omaan sairastumiseensa. Se oli juuri kasvuympäristö, jossa välteltiin kaikenlaista koskettamista. Hänenkään perheessä ei kosketeltu. Eikä senkään myötä elämässä saatu luontevia eväitä ihmissuhteisiin. Fyysisen etäisyyden oheen kasvoi myös henkinen eristäytyminen. Historia on tutkimusalana sellainen, että siinä ihminen joutuu tavallaan sitoutumaan yksinäisyyteen. Se vaatii keskittymistä lukemiseen ja eri aineistojen käsittelyyn. Ihminen on kääntynyt jo perusluonteisesti erilleen muista. Yksinäiselle ja sisäänpäin kääntyneelle se tuntuisi olevan sopiva ratkaisu, mutta nimenomaan hänen kaltaiselleen siinä piilee vaaransa.

Löydän Mariasta paljon itseäni varsinkin varhemmilta elämäni vuosilta. Se oli yksi syy, mikä piti minut kuvaruudun ääressä. Omia pelkotilojani on noussut elokuvan myötä kuin uudelleen pintaan. Koin syvää myötätuntoa Mariaa kohtaan hänen yrittäessään sopeutua uuteen työpaikkaansa. Elin sisimmässäni voimakkaasti ne arkuuden hetket, kun Maria kävi jossain syvällä itsessään kamppailuaan omien tuntojensa kanssa. Kun hänen oli työpaikan ruokalasta löydettävä istumapaikka, omaa selkäpiitäni karmi. Ulkopuolisesta se voi tuntua naurettavalta, mutta niin olen itsekin joskus joutunut suoranaisesti pelkäämään. Ehkä monille muille se olikin täysin merkityksetön tilanne. Marialla oli vahvuutensa, jonka ansiosta hän selvisi. Niin minullakin oli omani. Työkaverit yrittivät kyllä lähestyä Mariaa, mutta jo hänen täydellinen omistautumisensa työasioihin oli kuin törmäys suojakalvoon.

Mariasta löytyy myös ärsyttäviä piirteitä, esimerkiksi hänen ajoittainen sarkasminsa. Mutta läheisyys Marian hahmoon ei ole pelkkää omaa mentaalista samaistumistani. Tunnistin lähiympäristöstäni ”Marian”, tavallaan hänen kaksoisolentonsa, samanlaisen omaan kuplaansa vetäytyneen nuorehkon naisen. Ei hän ole mikään mielikuvitukseni luomus.

Todettakoon sekin, että myös Endren lakonisuudessa, muodollisessa anteeksipyytelyssä on ehkä jotain nykypäivän itseäni. Se kuvaa osaltaan miehen kyllästymistä elämään, irtautumista elämän virrassa. Niin tulkitsen.

Mariassa on paljon sellaisia ominaisuuksia, jotka minulta puuttuvat täysin. Hänellä on valokuvan tarkka muisti, minä en kykene muistamaan paljon lähimuistia kauemmas. Hänellä on myös erityisen hyvät laaduntarkkailijan työssä vaadittavat hoksottimet. Ja keskusteluissa hän osoittaa terävää reagointikykyä. Aloitteita Maria ei tee, mutta kun häneen ollaan yhteydessä, hän kykenee reagoimaan, ei mene ymmälle. Minä olen häneen verrattuna lähinnä flegmaattinen ja unelias.

Sekä Endre että Maria kykenevät kertomaan psykologille unensa valokuvantarkasti. Se yhdistää päähenkilöparia. Minä unohdan yleensä unet välittömästi, muistan korkeintaan jotain irrallista.

Valokuvamuisti aiheuttaa omat ongelmansa. Hän ei osaa kuunnella musiikkia, mikä vaatii erityistä tunne-elämystä. Minä puolestani kuuntelen, ja musiikki on tavallaan pakotie arjesta. Yksi laulu teki Marialle poikkeuksen mutta en pysty itse avaamaan, mikä sai hänet sitä kuunnellessa havahtumaan. Ehkä syy on se, että myyjä suositteli.  Tämä oli kutakuinkin Marian ikäinen nainen – sopiva samaistumisen kohde.

Maria käy myös psykiatrin vastaanotolla. Hän pyrkii noudattamaan tämän neuvoja, miten päästä koskettamisen pelosta. Maria kertoo katsovansa kovaa pornoa. Sitä psykiatri kehottaa välttämään, sen sijaan hän kannustaa löytämään emotionaalisen kohteen, kuten pehmolelun. Se ei Mariaa auta, mutta tietoisuus ongelmasta vie häntä eteenpäin. Naturalistiseen tyyliin Maria työntää kotona ruokaillessaan kämmenensä lautasella olevaan perunamuusiin.

Eristäytyneisyys, kanssaihmisten pelko, kosketusarkuus – ne ovat olleet osa elämääni, joista olen toki pyrkinyt pääsemään eroon, ja osittain onnistunutkin.  Etäisyys ihmisiin johti koskettamisen välttelyyn, tunnekylmyyteen, josta kykenin irtautumaan vain humalassa. Tunnepurkaukseni kohdistuivat musiikkiin. Ja silloin nuorena ehkä enemmän kirjoihin. Lukiovuosilta nousee ensimmäisinä mieleen Timo K. Mukka ja Hermann Hesse. Niin - siis minulla silloin joskus.

Kirjoista ei elokuvassa puhuta. Enkä edes muista nähneeni siinä yhtään kirjaa. Maria katsoi pornoa – tietysti ilmeettömänä ja mekaanisen tunteettomana, mutta ehkä ihmeissään. Ikään kuin sen vastapainona on sittemmin myös rakastelukohtaus Endren kanssa. Siinä Maria tuntuisi elävän vielä tuon pornon maailmassa. Liikkumaton ilme kuitenkin kertoo lähinnä uteliaasta ja onnellisesta tarkkailijasta.

Kun Endre tekee siihen mennessä rohkeimman ehdotuksensa, Maria yllättäen suostuu. Hän pyytää naisen kotiinsa ja he nukkuvat vierekkäin, mies tosin lattialla. Tarkoituksena on selvitellä unia. Nukahtamisesta ei kuitenkaan tule mitään. Endre ehdottaa kortinpeluuta. Maria ei tietenkään osaa pelata, mutta hän on taitava oppimaan. Hän osoittautuukin oivaksi peluriksi. Endre on hämmästynyt, kun ei pysty häntä hämäämään.

Siinä vaiheessa kaikki näyttää toiveikkaalta.

Kun alkaa jo tuntua, että lähestytään käännekohtaa, niin Endre turhautuu, kun mikään ei etene. Hän kääntyy menneisyytensä, yrittää yhden yön suhdetta jonkun entisen naisensa kanssa. Yöksi hän ei kuitenkaan salli tämän jäädä.

Ruokalassa Maria saa sitten Endreltä sanallisen iskun vasten kasvoja. ”Ollaan vain ystäviä!” Se lausahdus on ennenkin vienyt ihmisen itsetuhon partaalle. Marian kasvot eivät taaskaan reagoi. Maailma on kuitenkin hajonnut.

…

Kun Maria viiltää ranteensa auki, ja veri alkaa virrata suonesta kylpyammeen veteen ja seinämille, hän ei tunne mitään, hän tarkkailee tapahtumaa lakonisesti kuin ulkopuolinen, tunnekylmä ihminen, joka ei kykene eläytymään mihinkään, ei edes omaan elämäänsä. Minä katsojana olen järkytyksestä jäykkänä, mutta arvaan, että ei käsikirjoittaja tätä niin yksinkertaiseksi ole suunnitellut, eikä olekaan.  Maria havahtuu säpsähtäen puhelinsoittoon, ryntää vaistonsa herkistäen salamana ammeesta pöydän äärelle, johon oli puhelimensa jättänyt. Veri syöksyy pitkin lattiaa. Se on Endre. Mutta keskustelu etenee tuskastuttavan hitaasti. Lopulta mies saa sanotuksi, että tuskainen tunne kalvaa mieltä.

…

Mainitsin jo yllä Endren ja Marian rakastelukohtauksesta. Endre jynssää päällä, Maria alla silmät pyöreinä ilmeettömänä mutta uteliaana, kuin henkeään pidätellen. On hieman samaa ihmetystä, kuin aiemmin hänen katsoessaan pornoa. Hän aivan kuin odottaisi, että se on ohitse – tyytyväisenä toki. Luen silmistä, että sillä tiellä ovat edessäpäin vielä uudet maisemat. On toki vielä pitkä matka niihin hetkiin, kun arpi ranteessa häviää, kun iho on sileä ja käsi saa voimansa. Liekö se pahaa untani? Laitan Endren sieluun omat pettymykseni.

Elokuvan loppukohtaus on kuvaava. Kaksi yksikätistä yrittävät selvitä ruokailusta. Se on aitoa iloa. Elämä on edessä.

Taisi unohtua eräs merkittävä seikka, ehkä keskeinen. Vastapainona tuolle yllä kerrotulle on teuraaksi vietävät eläimet – avuttomat ja hyväksikäytetyt. Ihmisen maailmassa huutaa vapaus, selviytymisen tahto.

Hiljaisen viikon matka 3 - Juudas Iskariot, hyljätty ja ylenkatsottu

 

Nuoruusaikana pohjoisessa minulla oli jonkinlainen kosketus vanhoillislestadiolaisiin. Muistan elävästi sen kohun, minkä heihin kuuluvan papin tytär Anna-Maija Ylimaula aiheutti romaanillaan Papintyttö. Vuosi oli 1976. Se paljasti vanhoillislestadiolaisuudesta nurjaa puolta. Minuunkin romaani vaikutti, luin sen ahnaasti – paikoittain se myös järkytti. Kirjailijalle se oli varmaan tärkeä teos, joka piti kirjoittaa. Se oli tavallaan puhdistautumisrituaali. Nuori urallaan jo etenevä nainen vapautui jostakin raskaasta lapsuuden taakasta. Sittemmin hän on luonut merkittävän uran arkkitehtina. Kirjailijan ura on jatkunut siinä sivussa, mutta uskaltaisin arvella, että vaikka kiitosta on tullut, niin esikoisromaani oli kuitenkin se tärkein työ. Nykyisin ei varmaan tajuta, kuinka rohkea se romaani oli silloin, jopa uhkarohkea. En tiedä yhtään, mitä se vaikutti naisen omiin sukulaissuhteisiin. Minkä taakan tyttären vanhemmat siitä saivat? Ehkä ei mitään, siitä ei kerrota, en ole ainakaan lukenut.  Itse kuitenkin ajattelin tuolloin juuri tuota, koska kävin noina vuosina lävitse omaa kriisiäni vanhempiini.

Minulle tuo Ylimaulan paljastuksessa ei ollut paljoa uutta. Lestadiolaisyhteisön ahdasmielisyys ja sen tiukat normit olivat tuttua. Tuon romaanin tultua julkisuuteen ajattelinkin ensin, minkä ylenkatseen kirkkoherraisä saa osakseen, joutuuko hän peräti kokonaan syrjään läheiseksi kokemiensa kristittyjen yhteisöstä. Moni muu ei varmaan tuota ryhtynyt pohdiskelemaan. Oli tarinoita, että jos jossain suljetussa lestadiolaisyhteisössä joku yksittäinen ”synnintekijä” joutui eroon seurakunnastaan, hän jäi vainoharhaiseen tilaan. Kadulla kävellessään entiset ystävät siirtyivät toiselle puolelle tietä. Häntä ei tervehditty, hänelle ei puhuttu. Hänestä tuli vain ylitse kuljettava varjo. Sosiaalista mediaa ei tuolloin ollut, johon olisi voinut omaa tuskaansa purkaa. Itsemurhia tehtiin paljon. Uskonyhteisö silti jatkoi voimallista oloaan. Jatkaa edelleen. Epäilemättä se on ainakin yrittänyt uudistua ja korjata virheitään, mistä on syytä olla iloinen. Mitään ”valkoisen miehen taakan” kaltaista painolastia en haluaisi nykypäivän lestadiolaisiin heittää.

Edellisessä tekstissäni Matteus-passiosta kirjoitin, että aaria Armahda minua (Erbarme dich) on minulle keskeisiä. Sen luoma vapautumisen tunne luo mahdollisuuden puhdistautumiselle ja myös jostain syystä tyrehtyneelle luovuudelle. Aarian melodia hivelee korvia, hiljentää sisimmän.

Jeesuksen kärsimyshistoriassa ja myös Matteus-passiossa on kuitenkin yksi henkilö, jolle ei armoa suotu. Ja häpeän tunne oli Juudas Iskariotissa niin syvällä, ettei hän olisi väärästä teostaan ikinä vapautunut. Kun pienestä pojasta lähtien olen evankeliumin kertomuksiin perehtynyt, niin Juudasta minua on käynyt sääli. Olen halveksinnan sijaan yrittänyt myötäelää. Hänen maailmaansa on perehdytty kaunokirjallisuudessa ja pelkästään hänestä olen katsonut myös ainakin yhden elokuvan. Ne eivät ole minua valaisseet yhtään.

Juudas jäi surussaan niin totaalisen yksin. Hän tajusi tehneensä huonon diilin. Hintakin oli surkea, ja paitsi että hän aiheutti teollaan Jeesuksen kuoleman, hän menetti myös muuta arvokasta, ehkä elämässä kaikkein kalleimman asian - yhteyden ystäviinsä.

Juudas menee ylimmäisten pappien luokse katumaan tekojaan.  Matteus-passiossa kuullaan hetki Erbarme dich-katumusaarian melodiaa. Huilut ilkkuvat Juudakselle. Bach oli nerokas. Passio sisältää tuonkaltaisia leimauksia. Juudaksen katumus kaikuu tyhjyyteen. Hän näkikin sitten vain yhden vaihtoehdon.

Passiossa on myös basson esittämä Juudaksen katumusaaria Antakaa Jeesukseni minulle takaisin. Topi Linjaman teoksesta luin, että siinä vaiheessa Juudas on jo riistänyt hengen itseltään. Kuka on aarian minä-hahmo, Linjama kysyy. Se voisi olla kuka tahansa meistä, joka hyljättynä toivoo pääsevänsä takaisin omaan kotiin ja yhteisöönsä.

Linjama tuo taustaa itsemurhaan tuon ajan roomalaisessa ja juutalaisessa kulttuurissa. Sitä pidettiin kunniallisena tapana hyvittää häpeällinen teko. Sama perinne on vallinnut myös mm. Japanissa. Varhaiskeskiajalla suhtautuminen alkoi muuttua. Enää ei itsemurhaajan ruumista saanut haudata siunattuun maahan. Kun käytäntö muuttui, niin alkoivat myös tulkinnat saada kirjavuutta.

 

Hiljaisen viikon matka 2: Matteus-passion seurassa, taas kerran

Jälleen kerran olen Matteus-passion seurassa. En kyllästy siihen. Se koskettaa yhtäältä kipuna, toisaalta lohtuna. Jeesuksen kärsimyshistoria on ollut kulttuurimme ja sivilisaatiomme taustavoimana - vapauttajana ja sytyttäjänä. Matteus-passiota en pysty kuuntelemaan taustalta. Siihen on hiljennyttävä. Tänä vuonna se koittaa minulle pitkäperjantaina.

Tuon tässä esille eräitä passion seikkoja. Kantavana apuna minulla on Topi Linjaman kirja Matkaopas Matteus-passioon, josta aloit kirjoittaa edellisessä hiljaisen viikon kirjoituksessani. Passio laajuudessaan ja voimassaan sisältää monia ulottuvuuksia. Keskityn siihen nyt hiljaisena kuulijana ja lukijana.

Alussa on kahden kuoron vaikuttava kutsu Kristuksen kärsimyshistorian äärelle. Sen soidessa muu ympäriltä katoaa. Mieli nousee kirkon yläkerroksiin kaiun mukana. Enää en pääse yli kaksituntisesta kokonaisuudesta eroon. Välillä ote herpaantuu. Siitä ei pidä välittää. Esityskieli on kuitenkin vieras, vaikka juoni Matteuksen evankeliumista onkin tuttu. Kuunnellessani voin välillä uinahtaa, mutta se on kuin pikavisiitti alitajuntaan. Niin haluan ymmärtää. Se ei vie karikkoon. Siitä kimpoaa uutta inspiraatiota tai virikettä, jos on kimmotakseen. Se on yhteistä perintöämme vuosisatojen takaa, mutta yhtä kaikki se on matka omiin henkilökohtaisiin tuntoihini.     

Aloituksessa vaikuttaa kahden kuoron dialogi. Sen tulee soida kutsuna sielun syvimpiin sopukoihin. Mitä isommat kuorot, sen parempi. Olisi upeaa olla kirkossa, jossa nuo kuorot olisivat eri puolilla kirkkoa. Silloin vaikutelma täydentyisi. Erityisen vaikuttavia ovat versiot, joissa toisena osapuolena on poikakuoro. Heidän raikas sopraanoäänensä kaikuessa raikkaana, tuntee jotain ainutkertaista.

Oi Jumalan Karitse, piinattu ristin päällä!/ Armahtaa meitä tahdoit, vaikka sait pilkkaa täällä./ Syntimme sinä kannoit, elämän meille annoit…  (Mikael Agricola, virsi 65:1. Lähde: Linjama)

 

Passion myös päättyy koskettavaan kuoroesitykseen. Se hiljentää. Pitkä taival on takana. Sitä ennen on koettu rakkaan henkilön kivulias kuolema. Vainaja saatettu haudattu. Passion lopussa on aaria, jossa laulaja tahtoo tehdä sydämeensä tilan Jeesukselle, ja puhdistaa sieltä kaiken maallisen. Näin passio ohjaa kuulijoitaan hengellisiin harjoituksiin: rukoukseen, mietiskelyyn ja vetäytymiseen. Ihminen elää yhdessä Kristuksen kanssa. Passion päättyessä ja kuoron herkkien sointien hiljentyessä, tekisi mieli vetäytyä itse hiljaisuuteen.

…

Esirippu repeää

Ja katso, temppelin esirippu repesi kahtia ylhäältä alas asti, ja maa järisi, ja kalliot halkesivat, ja haudat aukenivat, ja monta nukkuneiden pyhien ruumista nousi ylös. Ja he lähtivät haudoistaan ja tulivat hänen ylösnousemisensa jälkeen pyhään kaupunkiin ja ilmestyivät monelle. Matt. 27: 51- 53 (Vuoden 1938 suomennos).

Linjama nostaa tuon kohdan passiosta esille, mutta se on minuakin mietityttänyt. Raamatun kohtana se on tullut minulle tutuksi pienestä lapsesta lähtien Olen jäänyt sitä ihmettelemään, ja ihmettelen edelleen. Pienenä pyhäkoulua käyvänä lapsena koin sen syvemmin. Sehän on lapsen maailmaan ihmeellinen näky: jyrinän ja maanjäristyksen hetkellä haudat aukeavat ja vainajat aloittavat vaelluksensa. Lapsen maailmaan se tuo Kristuksen kuolinhetken kokonaiskuvaan oman salaperäisen värinsä, se on kuin kauhuefekti. Olisin kuvitellut, että siitä olisi tullut Matteuksen tarinan pääuutinen, mutta se jää pimentoon.

Myös Bach tyytyy passiossa pelkkään mainintaan. Passiossa kansa ja keskeiset henkilöt eivät siihen puutu. He keskittyvät suremaan Jeesusta. Kiintymys häneen vie huomion kaikesta muusta. Nuo haudoista nousseet jäävät omaan vaellukseensa, kuin tyhjän päälle.

Todettakoon, että tuo kohta puuttuu muiden evankeliumien kertomuksesta. Toki Johanneksen evankeliumin kuvaus on kaikkinensa toisenlainen, siinä liikutaan hengen tasolla, elämän raadollisuus siitä tavallaan puuttuu. Kuitenkin – kuten Linjama toteaa – Bachia sen on täytynyt viehättää, sillä hän lisäsi kohdan Johannes-passioonsa.

Linjama toteaa, että jättäessään käsittelemättä tuota tapahtumaa Bach ”liittyy ihmeitä vieroksuvaan rationalistiseen luterilaisuuteen, joka ohittaa tämäntapaiset kohdat yleensä vaikenemalla”. Sillähän on yhtymäkohta kristinuskon keskeiseen opinkappaleeseen – Jeesuksen ylösnousemukseen. Olisiko niin, että tuo tavallaan antaa läsnä oleville (ja passiota seuraaville) viestin tai lupauksen – toivon. Ja korostuuhan tuonkin kautta Jeesuksen uhrikuolema. Hänet viedään hautaan, samanaikaisesti toiset kokevat mysteerisen heräämisen. Joka tapauksessa kylmäkiskoisuuden olen ollut näkevinäni myös herätyskristillisyyden piirissä, jossa olen lapsuuteni ja nuoruuteni elänyt.

…

Maallinen näkökulma, ateistin passio

Muistan nuoruudessani erään ateistikaverini todenneen, että Bachia kuunnellessa hän tulee uskoon. Kun toimittaja Hannu Taanila piti aikoinaan radiossa ohjelmia Johann Sebastian Bachin musiikista, hän halusi korostaa Bachin musiikin maallista puolta. Sieltä löytyy erilaisia tanssin rytmejä. Hänen ohjelmansa olivat minullekin eräänlainen löytöretki Bachiin.

Linjama tuo esille ateistisen näkemyksen Matteus-passioon, joka on hieman samaa kuin tuo nuoruuden filosofiaa harrastaneen ystäväni. Linjama lainaa säveltäjä György Kurtagia, joka toteaa, että Bachia kuunnellessaan hän ei voi kertoa olevansa ateisti: ”Olen hyväksynyt tavan, jolla hän uskoi. Hänen musiikkinsa ei lakkaa rukoilemasta.” Esittäjän näkökulman kertoo kirjassa Essi Luttinen. Laulaessa passiota hänelle kaikki on totta.

Vaikka ateismi valtaa yhteiskunnassamme alaa, niin kuitenkin kirkot vetävät juhlapyhinä passioihin ja muihin konsertteihin väkeä runsaasti. Hengellinen sanoma musiikissa puhuttelee. Olemmepa sitten kuinka maallistuneita tahansa, niin sisimmässämme elää kaipuu johonkin suurempaan olomuotoon, henkiseen ulottuvuuteen. Nyt korona-viruksen aikaan olemme jääneet siitä paitsi, mutta kyllä uskon jokaisen odottavan vapautumisen hetkeä. Kirkon ydinsanoma on kuitenkin jäänyt taustalle. Luterilainen messu arkisuudessaan ei vedä. Se ei vastaa ihmisen syvän kaipuun tarvetta.

 

Hieman myös erotiikkaa

Yhtä kaikki, Bachilla on myös maallinen puolensa. Passiosta löytyy myös erotiikkaa, tai ainakin ruumiillista kiintymystä. Ei sitä kovin paljoa viljellä, mutta kosketuskohta kuitenkin löytyy. Se avautuu sopraanon aariassa Jeesuksen ja opetuslapsien viimeisen aterian eli ehtoollisen yhteydessä ennen Öljymäelle lähtöä. Tutkijoiden mukaan aterialla olisi ollut läsnä myös naisia. Sopraano esittää aluksi resitatiivin, jota seuraa aaria. Nykyisinhän viettäessämme ehtoollista saamme symbolisesti Jeesuksen lihaa ja verta. Nyt ei kuitenkaan jäädä niihin mielikuviin. Aariassaan sopraano tahtoo lahjoittaa Jeesukselle sydämensä ja pyytää Jeesusta laskeutumaan siihen. Sen jälkeen tulee sensuellia ilmaisua:

Tahdon vajota syvälle sinuun,/ ja jos maailma onkin sinulle/ liian pieni,/ tulee sinun yksin olla minulle/ enemmän kuin maa ja taivas. (suomennos Topi Linjama)

Aarian melodiassa on vetävä rytmi. Itse miltei keinun mukana kuin tanssiaskelia hapuillen. Saattanee mukana olla teeskentelyä. Yhtä kaikki, kyllä Bach tämänkin tyylin hallitsi. 

Morsiusmystiikassa on taustansa Raamatussa – Vanhan testamentin Laulujen kirjassa (entinen Korkea veisu). Linjaman mukaan passiossa päästään tuota likelle juuri tuon sopraanon aarian kautta. Sen saksankielinen nimi on Ich will dir mein Herze schenken. Eksegetiikan professorin Matti Nissisen mukaan 1800-luku on vaikuttanut meidän nykyiseen asenteeseemme siten, että emme helposti yhdistä jumalallista seksuaaliseen puoleemme. Bachin aikana siinä ei nähty ongelmaa. Nissisen kommentista päätellen Laulujen laulu oli keskiaikana varsin suosittu Raamatun kirja, varsinkin selibaatissa elävien munkkien keskuudessa. Bachin musiikkiin sisältyvästä eroottisesta jännitteestä Linjama nostaa esille Bachin kantaatin BWV 49. Siinä on kohtaus, jonka voi tulkita eroottisluonteiseksi kutsuksi. Basso kutsuu sopraanon hääaterialle pyytää tältä lupaa suudella.

…

Naiset

Ne naiset ne naiset. He ovat Jeesuksen elämässä läsnä, mutta yleensä taustalla.  Miehet ovat Jeesuksen seuraajia, mutta he hänet myös kärkkäimmin hylkäävät. Sieltä taustalta ”takavasemmalta” paikalle ilmestyvät ne uskollisimmat – naiset. Ketkäs muut!

Taustalla on tietysti miehinen maailma. Linjama kertoo, että Bachin toinen vaimo Anna Magdalena olisi voinut edetä pitkälle laulajan uralla. Mutta hän asetti perheen edelle. Perheessä nähtiin poikien kouluttaminen tärkeäksi, tyttäret jäivät ilman koulutusta.

…

Tuomio - vertailukohtana sosiaalinen media

Jeesuksen pikaoikeudenkäynnille Linjama etsii vertailukohtaa nykypäivän sosiaalisen median kohuista. Se on oiva rinnastus. Menisin siinä itse jopa pidemmälle. Tiedämme, että aiheettomat raiskaussyytökset ovat johtaneet jopa itsemurhiin. Metoo-kampanjat villiinnyttivät julkisiin tuomioihin, jotka ovat rinnastettavissa kivitystuomioihin. Oikeusmurhia on tapahtunut. Nykypäivän näytösoikeudenkäynnit, jonkun ilmiantoon johtavat työpaikan menetykset ja julkisen painostuksen kautta aiheutuvat tulonmenetykset ne eivät vie henkeä mutta ne vievät ihmiseltä normaalin elämän edellytykset. Niillä on tarkoitus vaientaa eri mieltä olevat.  Tarvittaisiin kohtuullisuutta.

…

Erbarme dich – Armahda minua

Se on suosikkiaariani. Se on niin vilpitön avunpyyntö, että suorastaan liikutun. Parhaimmillaan siinä soi viulun ja naisäänen raastava dialogi, kuvaamassa ihmisen syvää vilpitöntä henkistä kamppailua. Ihminen ei yksin selviä, hän nöyrtyy avunhuutoon suuren edessä. Erityisen koskettava se on Andrei Tarkovskin viimeisen elokuvan Uhrin (1986) loppukohtauksessa, solistina on Julia Hamari. Ihmiseltä on mennyt kaikki. Armo tuo toivon elämään. Ei Tarkovski ollut varsinaisesti uskonnollinen. Hän löysi kristinuskosta ja henkisyyden ytimen. Ihmisen nöyrtymisen itseään suuremman edessä. Niin vapaasti tulkitsen. Hän oli Neuvostoliiton kasvatti ja sitä taustaa vasten häntä on ymmärrettävä. Arvoituksellisessa elokuvassa Stalker päähenkilö yrittää opastaa muita toiseen todellisuuteen, mutta kukaan ei lopulta ota häntä todesta. Omat tarpeet menevät edelle. Hän vaipuu epätoivoon. Elokuvan lopussa huomio kiintyy Stalkerin sairaaseen tyttäreen ja hänen yliluonnollisiin näkyihin. Ovatko ne viesti tuon puolisesta? Tai ehkä nekin on selitettävä jollain fysiikan lailla. Elokuvan lopussa tytön silmä seuraa lasin etenemistä pöydällä. Onko se jotain yliluonnollista vai johtuuko sekin vain ohitse jyskyttävästä junasta? Ristiriita jää, raajarikon tytön katse kuitenkin henkii syvyyttä. Elämällä ei ole muuta mahdollisuutta kuin katsoa eteenpäin.

Matteus-passion lopussa rukous jää pintaan. Kristus on haudassa. Mitä sen jälkeen tapahtuu, se on uskon varassa.