Hiukan ukrainalaisuudesta ja muustakin sodankäynnin lomassa

 

”Nyt on mahdotonta sanoa, käykö tässä pahemmin tai paremmin, mutta muuksi tämä muuttuu.”

 Pietarilainen historiantutkija Lev Lurje on vastikään täyttänyt 72 vuotta, ikämiehestä on siis kysymys. Hän on käynyt reilun tunnin mittaisen nettikeskustelun nuoren naistoimittajan kanssa. Mies on – omien kokemusteni perusteella - lähinnä erikoistunut Pietarin paikallishistoriaan, tuntee kaupungin kuin omat taskunsa. Monet tärkeät pietarilaiset ovat tulleet hänen kauttansa minulle tutummiksi, mainittakoon heistä kirjailija Sergei Dovlatov. Myös Carl Gustav Emil Mannerheim kuuluu hänen lempiaiheisiinsa.

Mutta löytyy häneltä myös monipuolisuutta. Jo keskustelun otsikko kuvastaa käsittelyn laajuutta: ”Ikkunoiden sulkeminen Eurooppaan, patriotismi, nostalgia.” Miehen sukunimi (latinalaisittain ”Lourié”) viittaa Venäjän juutalaisuuteen. Ja Neuvostoliiton yksi keskeinen juutalaisten ja juutalaisuuden tyyssija on ollut Odessa. Siitäkin miehellä on neuvostoajoilta muistoja.

Lurje (kirjoitan hänen sukunimensä suoraan venäjästä translitteroiden) viittaa keskustelun lomassa ikäänsä ja toteaa, että ei haluaisi kuolla näin epätoivoisessa tilanteessa. Hän haluaisi vielä elinaikanaan löytää suotuisampaa kehityssuuntaa. Optimismia keskustelusta huokuu, vaikka mies ei sitä suoraan hehkutakaan. Muutos pitää aina sisällään toivon siemenen.

Keskustelu rönsyilee laajasti. Itse kuitenkin keskityn omiin valintoihini, jotka eivät taida olla aivan sen keskeistä antia.

Lähden liikkeelle kysymyksestä, mihin historialliseen konfliktiin nyt meneillään oleva Ukrainan operaatio voitaisiin rinnastaa.

Putinilla oli Lurjen mukaan mielessä Gruusian operaatio vuodelta 2008. Hän ajatteli, että homma sujuu samaan tahtiin ripeästi – ja järjestys palautuu. Eipä ole sujunut.

Keskustelun alkuosassa Lurje pohtii laajasti 1800-lukua ja sen johdannaisena ensimmäistä maailmansotaa. Lurje ei kuitenkaan pidä sitä onnistuneena vertailukohtana. Todettakoon, että helmikuussa, sodan alkuvaiheessa minä itse aloin etsiä yhtymäkohtia noihin reilun sadan vuoden takaisiin tapahtumiin.

Itseäni kiusaa keskustelussa se, että Donbassin aluetta Lurje ei nosta mitenkään erityisesti esille. Olenhan ilmaissut aiemmin, että sinne liittyvä rauhanomainen ratkaisu voisi olla tulevan kehityksen tae. Hän kyllä mainitsee esimerkkinä kokemuksensa Odessasta, muttei enempää. Asenteesta tulee selvästi ilmi, että hän toivoo Ukrainassa rakentavaan kehitykseen. Ei hän tuo esille mahdollisuutta valtion jakautumisesta. Nähdäkseni Lurjen puhe pitää sisällään enemmän optimismia, kuin hän sanallisesti ilmaisee.

Lurjen rinnastuskohde on vuonna 1939 syttynyt talvisota. Zelinski taisi mainita sen eduskunnallemme puhuessaan, mutta Lurje ei rupea glorifioimaan. Hänen pääpointtinsa on siinä, että sodan kautta Suomen kansa kykeni yhdistymään suurta vihollista vastaan. Sitä ei Stalin tajunnut ottaa huomioon.

NL oli saanut vapaat kädet natsi-Saksalta. Stalin luuli voivansa hoitaa hommansa ohi mennen. Otto Wille Kuusisen hallitus ja Mainilan laukaukset olivat hänen yllätysvetonsa. Siinä kävi kuin kävi.

Stalin oli Lurjen mukaan varma, että Kuusisen hallitus saa Suomen työkansan tuen. Hän tajusi, kuinka rankasti Suomi oli kansalaissodan aikaan jakautunut kahtia. Parikymmentä vuotta aiemmasta itsenäisyystaistelusta oli jäänyt avoimia haavoja. Herraviha oli vielä voimissaan. Stalin halusi ottaa siitä hyödyn.

Samalla tapaa Venäjällä uskottiin, että Itä- ja Kaakkois-Ukraina tulee operaatiossa laajalti Venäjän puolelle, koska siellä suhtauduttiin ukrainalaisuuteen vähätellen ja skeptisesti. Sitä haluttiin hyödyntää.

Lurje haluaa rinnastuksella viitata siihen, että Venäjän aloittama operaatio voisi yhdistää myös Ukrainan.

…

Itse olen tulevaisuuden suhteen luonut mielessäni kauhukuvia. Lurje näyttäisi uskovan pehmeämpään laskuun. Kun sota saadaan päättymään, mitään kollektiivista syyllisyyttä ei Venäjällä hänen mielestään ole kehittymässä.

…

Mennään seuraavaksi Neuvostoliiton vuosiin. Sieltä Ukrainalle on perintönä muotoutunut skeptinen suhtautuminen ukrainalaisuutta kohtaan. Lurje ei varsinaisesti sano, että ukrainan kieli ja ukrainankielinen kulttuuri olisi ollut Neuvostoliitossa täysin kielletty. Tosin hän piti mahdollisena, että kukkien vieminen ukrainalaisen kansallissankarin runoilija Taras Ševtšenkon haudalle saatettiin voida tulkita ikävään suuntaan. Olennaista tässä kuitenkin oli, että ukrainan kielelle ei ollut venäjän puristuksessa tilaa. Se muistutti liikaa venäjää eikä sille ollut kehitysmahdollisuuksia. Venäjän kieli kattaa laajemmat kulttuuripiirit. Kansainvälisistä klassikkoteoksista oli olemassa venäjänkieliset käännökset. Ei ollut relevanttia tarvetta niitä ukrainantaa. Lisäksi ukrainalaistaustaiset kirjailijat (Gogol, Bulgakov) kirjoittivat venäjäksi.  Kansallisesti merkittävin oli Taras Ševtšenko (1814-1861), mutta ei hänkään ollut Lurjen mukaan rinnastettavissa Puškiniin, Tolstoihin tai Dostojevskiin.

Lurje muistelee Odessaa. Ukrainalaisen kulttuurin ja kansanperinteen harrastus oli kummallinen erikoisuus, joka herätti lähinnä naurun remakkaa ja muuta hupia, ehkä ironista. Se oli siis hauska lisuke, joillekin kai turhake.

Hän toteaa, että hänen ikätoverillaan Venäjän presidentillä oli samankaltaisia kokemuksia ukrainan kielestä ja kulttuurista. Se oli suoranaista vähättelyä, mikä oli Ukrainalle raskas asia.

…

Lurje muistelee Odessan vuosiltaan hämärästi kiovalaista arkeologia (nimi ei hänelle ole jäänyt mieleen). Tämä lauloi ukrainalaisia lauluja ja kertoi hetmaneista.

Se vaikutti hänestä todella eksoottiselta. Mies oli kuin eri planeetalta. sillä Odessa oli tuolloin täysin venäläinen kaupunki. Hän tuntee noilta ajoilta myös lännessä sijaitsevan Lvovin (Lviv) kaupungin. Ero oli kuin yöllä ja päivällä. Lvivistä löytyi ukrainalaista identiteettiä. Odessassa vallitsi skeptisen ironinen suhde ukrainalaisuuteen. Siellä opiskeltiin hänen mukaan ukrainaa mutta se oli ylimääräinen aine, opetus oli lähinnä venäjäksi.

…

Kun katse käännetään nykyvuosisadalle, Lurje ei usko, että jokin kansallismielisyyden aalto voisi pyyhkäistä valtakunnan yli ja antaa siten nostetta ukrainalaisen kulttuurin voimalliselle nousulle. Aika ei ole sille antoisa.

Nyt ei hänen mukaansa olennaista ole se, että kuulutaan tiettyyn kansallisuuteen, sukupuoleen tai rotuun. Globaalissa maailmassa on eri henki. Nyt eletään individualismin aikaa. Ihmiset edustavat lähinnä itseään, ei mitään kansallisuusaatetta. Oman etnisyyden korostaminen ei kuulu nykyaikaan, mutta ei Lurje toki halua sitä kieltää. Hän näkee nykyiset tapahtumat positiivisena käänteenä. Tarvitaan uudelleen arviointia. Aika näyttää, mitä siitä seuraa.

Viimeinen neuvostoliittolainen

 Tämän juttuni pääsisällön olen lainannut venäläiseltä VK-sivustolta U kamina -nímiseltä seinältä. Se on vapaa suomennos, hieman mukailtu. Journalistisen tyylin olen kuitenkin pyrkinyt säilyttämään.

 Alkuun laitan lyhyen johdannon:

Eletään 90-luvun alkua. Neuvostoliiton hajoaminen tulee yllätyksenä mutta luontevasti, koska ajan henkeen ei ollut vastaan pyristelemistä. Katselin juuri videolta oppositiopoliitikko Grigori Javlinskin tuoretta muistelua noiltakin ajoilta. Hyperinflaatio oli valtava, Javlinskin mukaan tietoisesti toteutettu. Se on toisen jutun aihe. Nyt laitan tähän harmittomamman tapahtuman, jossa myös piili ainakin pienen tragedian aineksia. Jotta kuitenkin päästäisiin vuoden 1991 tunnelmaan, lainaan Javlinskia tästä keskustelusta. Haluan vielä myöhemmissä teksteissäni palata noihinkin vuosiin.

”Toinen tammikuuta vapautettiin hinnat, se loi hyperinflaation, vuoden kuluttua se oli 2600 prosenttia!!! Siis hinnat kohosivat 26-kertaisiksi. Se oli yhtä kuin konfiskaatio, sillä omaisuuttahan ei ihmisillä ollut mutta kaikki säästöt tuhoutuivat.”

”Seuraava askel oli privatisaatio (yksityistäminen). Mutta miten privatisoida, jos kaikki rahat on jo tuhottu. Se avasi markkinat rikolliselle toiminnalle.”

….

Kosmonautti Sergei Krikaljov (s. 1958) lähti Mir-avaruusasemalle 18. toukokuuta 1991 yhdessä muutaman muun miehistön jäsenen kanssa. Hänen piti palata Maahan viiden kuukauden kuluttua, mutta hän palasi vasta 25. maaliskuuta 1992. Hän sai seurata avaruudesta Neuvostoliiton hajoamista. Krikaljov lähti lennolle Neuvostoliiton kosmonauttina ja palasi viimeisenä Neuvostoliiton kansalaisena.

Hänen ollessaan avaruudessa hänen kotimaansa hajosi. Paluun viivästyessä hän tuli tehneeksi avaruudessa olemisen maailmanennätyksen. Kun Moskovassa mullistukset jatkuivat, MIR-asema jatkoi kiertokulkuaan Maan ympäri. Avaruusasemasta tuli hänen kotinsa ja se jäikin lopulta viimeiseksi palaseksi Neuvostoliittoa. Hänet lähetettiin avaruuteen Neuvostoliitolle kuuluvasta Baikonurin avaruuskeskuksesta. Tehtävä oli suunniteltu viiden kuukauden mittaiseksi. Sen pitempään hän ei ollut valmistautunut MIR-asemalla oleilemaan. Maan hajoaminen toi avaruusteollisuudelle valtavan iskun. Sergeille kerrottiin, että maalla ei ollut varoja hänen palauttamisekseen. Avaruuslentojen keskushallinto pyysi häntä pysymään asemalla mahdollisimman pitkään.

Hän oli vaikeassa tilanteessa, sillä odotettua pitempi oleskelu saattoi vaikuttaa haitallisesti hänen terveyteensä. Seuraukset voivat olla erittäin vakavia: kosmista säteilyä, kasvanut syöpäriski, immuunijärjestelmän heikkeneminen. Sergei olisi halutessaan voinut itse lähteä avaruusasemalta milloin tahansa. Nimittäin sen yhteydessä oli pelastuskapseli. Paluulla olisi kuitenkin ollut ikävä seuraus: itse asema olisi tuhoutunut. Sergei ei antanut periksi. Hän jatkoi uskollisesti odotustaan. Lopulta hänen tehtävänsä kesti kaksi kertaa määräaikansa - 311 päivää.

MIR-asemalle oli suunniteltu neljä lentoa, niistä voitiin toteuttaa vain kaksi. Niihin ei saatu mukaan lentoinsinööriä.

Venäjällä alkoi hyperinflaatio. Hallitus myi kaiken voitavansa, mukaan lukien myös paikat MIR-asemalle. Japani osti paikan 12 miljoonalla dollarilla, Itävalta 7 miljoonalla dollarilla. Haluttiin käydä kauppaa, koska avaruusasema oli edelleen toimintakunnossa.

 

Kaikki muut miehistön jäsenet pääsivät palaamaan maahan, paitsi Sergei Krikaljov. Lopulta hänellekin löytyi korvaava henkilö, kun hänen lentoinsinöörin paikkansa lunasti Saksa 24 miljoonalla dollarilla.

Sergei palasi kotiin 25. maaliskuuta 1992. Laskeutumisen jälkeen kapselista tuli ulos mies, jonka avaruuspuvussa oli kirjaimet USSR. Kädessään hän piti Neuvostoliiton lippua. Raporteissa todettiin, että hän näytti uupuneelta, iho oli väriltään kalvakan jauhomainen. Hänen kuntonsa jätti paljon toivomisen varaa. Neljä henkilöä auttoi häntä laskeutumaan maan pinnalle.

Hänen laskeutumispaikkansa sijaitsi Arkalykan alueella, joka kuului nyt Kazakstaniin. Hänen kotikaupungistaan ​​Leningradista oli tullut Pietari. Hänen muhkealla 600 ruplan kosmonautin palkallaan saattoi nyt ostaa kilon makkaraa.

Krikaljovista tuli viimeinen kosmonautti, joka sai avaruuslennostaan palkkioksi Volga-merkkisen auton. Kaksi vuotta myöhemmin hänelle myönnettiin "Venäjän sankarin" arvonimi. Myöhemmin hänestä tuli ensimmäinen venäläinen kosmonautti, joka lensi NASA-sukkulalla. Hänestä tuli sittemmin myös ensimmäinen venäläinen kansainvälisellä ISS-avaruusasemalla asunut kosmonautti.

…

Lisätietoja Sergeistä löytyy esimerkiksi tätä kautta.

Nikolai Gogolin Taras Bulba – ja siitä siivin Ukrainaan.

 

Nikolai Gogolin historiallinen romaani Taras Bulba on kuvaus kasakoiden elämästä Ukrainan tasangoilla 1600-luvulla. Se on monitasoinen kertomus sodasta, uskonnosta ja kunniasta sekä isänrakkaudesta. Päähenkilö Taras Bulba on vanha kasakka, jo monet taistelut kokenut sankari. Kun hänen poikansa, seikkailumielinen Ostap ja tunteellisempi Andri, palaavat kotiin Kiovan pappisseminaarista, Taras päättää, että on tullut aika opettaa heidät kasakoiden tavoille.

                                            Lainaus kirjan takakannesta (Basam Books, 2010)

 

Olen viime vuosikymmenen puolenvälin aikoihin kirjoittanut melko monta Ukrainaan tavalla tai toisella liittyvää tekstiä. Niistä yksi on Oi Ukraina, oi Venäjä, joka koostuu viidestä itsenäisestä luvusta. Liitän juttuni loppuun sieltä yhden osan, joka käsittelee Nikolai Gogolin pienoisromaania Taras Bulba. Koko teksti avautuu täältä. Tuon vajaat kahdeksan vuotta sitten luomaani tekstiin sisältyy myös osa, jossa referoin Aleksandr Solženitsynin ajatuksia ukrainalaisten ja venäläisten suhteesta. Se on mielenkiintoinen aihe ja ansaitsee kyllä lisähuomiota. Ehkä palaan siihen vielä ja pystyn tarkentamaan analyysiani.

Romaanin kannen kuvitusta

Miksi Gogolin Taras Bulba?

Kävi nimittäin niin, että tässä eräänä aamuyönä ei uni maittanut, mieltä painoi nyt meneillään oleva sota. Siinä levätessäni muistin Eero Balkin teoksesta suomentaman version, joka on ilmestynyt vuonna 2010. (Basam Books -kustantamo). Gogol siis loi Taras Bulbasta peräti kolme eri versiota. Balk on suomentanut vähäiselle huomiolle jääneen ensimmäisen version, josta tulee ilmi Gogolin ukrainalainen tausta. Tuolloin 1830-luvulla venäläinen kirjallisuus oli vajonnut tai ainakin vajoamassa jonkinlaiseen aallonpohjaa. Ja Balkia tulkiten ukrainalainen kansallistunto oli samanaikaisesti nosteessa. Sittemmin Gogol sensuuriakin välttääkseen hän loi romaanista paremmin venäläiseen ympäristöön sopivan version. Ensimmäisestä versiosta löytyy Gogolin omalta kotiseudulta peräisin olevaa ukrainalaista henkeä, minkä esillä olo olisi saattanut vaarantaa kirjailijan urakehityksen.

Ukrainalaisuudesta ei tuolloin virallisesti puhuttu. Ukrainan alueella asuvat olivat ”vähävenäläisiä”. Toisessa, laajemmassa versiossaan Gogol on jo avoimesti isovenäläinen. Sen lisäksi Gogol loi vielä kolmannen version, jossa edelliseen on Balkin mukaan tehty pieniä muutoksia.

Kirja sisältää suomentaja Eero Balkin hienon (!) jälkikirjoituksen, jossa hän tuo esille Gogolin ukrainalaisuutta. Siitä laitan oheen muutaman lainauksen.

”Vain runsas viikko ennen kuolemaansa Gogol poltti Kuolleiden sielujensa toisen osan käsikirjoituksen. Taras Bulban ensimmäinen versio ei häneltä polttotuomiota saanut. Myöhempi versio on sopinut mainiosti Venäjän suurvaltapolitiikan ja kulttuuri-imperialismin tarpeisiin. Viime vuosikymmenet ovat osoittaneet, että taistelu Ukrainasta ei ole ohi, ja kasakka-atamaani Taras Bulba osallistuu siihen yhä. Teoksen ensimmäinen versio julkaistiin ukrainaksi ”oikeana Gogolina” vuonna 2005, samaan aikaan kun toiseen versioon perustuvaa ja sen suurvenäläisiä painotuksia entisestään korostavaa venäläiselokuvaa kuvattiin…” (s. 114-115)

Balkin mainitseman venäläiselokuvan olen nähnyt ja sitä kommentoin alla olevassa vuoden 2014 kirjoituksessani.

 

Käänsikö kirjailija kelkkansa, kysyy Balk. Tuskin, on vastauksena. Näin Balk jatkaa:

”Sensuuristakin tietoisena ulkomailta lähettämissään yksityiskirjeissä ja julkaisematta jääneissä tai ulkomailla julkaistuissa kirjoituksissa hän yhä edelleen korosti Ukrainan kansan oikeutta omaan tiehen.” Hän kannatti puolalaisten ja ukrainalaisten maanpakolaisten ajatuksia slaavien yhdistämisestä puolalaisten johdolla tsaarinjohtoisen panslavismin sijasta.”

Sitten Balk jatkaa yhdistäen Gogolin ajatuksen tämän aikalaisen ja ystävän puolalaisen Adam Mickiewiczin (1798-1855) näkemyksiin. Niiden mukaanhan venäläiset eivät ole edes slaaveja vaan ennemminkin heitä on pidettävä ”suomalaisina”, mikä ei ole kyllä meille suomalaisille ylpeyden aihe, koska se viittaa alkukantaisempaan olotilaan. Balkin mukaan tämä etnogeneettinen käsitys on saanut nykyaikaisesta geenitutkimuksesta tukea ja elää yhä Ukrainan älymystön keskuudessa.

Näin Balk kirjoittaa:

”Ajatuksiaan Gogol perusteli Pariisissa julkaisemassaan, sittemmin kadonneessa artikkelissa venäläisten jopa ”kannibalismiin vivahtavilla” kansanlauluilla, joita hänen ystävänsä, puolalainen runoilija Adam Mickiewicz sitten lainasi luentoihinsa slaavilaisesta kansanperinteestä.” (s. 115)

Tuo on kovaa tekstiä, mutta Mickiewitzin näkemykset ovat tuttuja jokaiselle Venäjän kirjallisuuteen ja kulttuurihistoriaan perehtyneelle.

Alla on kesäkuussa 2014 luomani teksti. Sen jälkeen laitan vielä oman purkautumiseni, jossa avaan hieman omaa suhdettani Venäjään. Se ei liity tähän Gogol -aiheeseen, mutta koska olen viime aikoina Venäjän ja Ukrainan suhdetta paljon pohtinut, niin haluan purkaa pakahtuneisuuden tilaani.

…

Noin Vuosi sitten luin Eero Balkin melko uuden käännöksen Nikolai Gogolin (1809-1854) historiallisesta romaanista Taras Bulba, jonka tapahtumat sijoittuvat 1600-luvun Ukrainaan. Gogolin romaanista on olemassa kolme versiota, ja Balk on kääntänyt romaanin ensimmäisen version (vuodelta 1835), jota ei ole ennen käännetty ja joka on valitettavasti jäänyt Venäjän vallanpitäjien mieliksi muokatun toisen version (vuodelta 1842) varjoon.

Gogol oli syntyperältään ukrainalainen, joka kuitenkin opiskeli Pietarissa ja kirjoitti tuotantonsa venäjäksi. Se ei ollut tuohon aikaan mitenkään erikoista. Ensimmäisessä versiossa päähenkilö Taras Bulba taistelee nimenomaan vapaan Ukrainan puolesta, myöhemmässä versiossa Ukrainan sijalla on Venäjä. Myös kielenkäyttö on ensimmäisessä versiossa osin railakasta ja rajua. Esimerkiksi siinä esiintyvää juutalaisvastaista pilkkaa ei toisesta versiosta enää löydy.

Kirjan lopussa on kääntäjän jälkisanat teokseen. Ja täytyy sanoa, että se antoi minullekin ajattelemisen aihetta. Sitten syksyllä alkoivatkin Maidanin mielenosoitukset ja pian Ukrainan tapahtumat olivatkin maailmanpolitiikan keskiössä ja tässä nyt ollaan.

Jälkipuheessa Balk katsoo Gogolin peitelleen Ukraina-sympatioitaan. Tehdessään uuden version hänestä ei tullut Venäjä-johtoisen panslavismin kannattajaa. Balkin mukaan hän olisi kannattanut Puolan johdolla tapahtuvan slaavilaisen liikkeen yhdistämistä. Tämä tuntuu hieman yllättävältä, koska Balkin kääntämässä versiossa kuva puolalaisista miehittäjistä ei ole kovin auvoinen. Itsestäni tuntuisi, että teos on syntynyt vuonna 1830 Venäjää vastaan tapahtuneen Puolan kansannousun jälkimainingeissa.

Taras Bulbasta vielä sen verran, että samoihin aikoihin kun luin Balkin käännöstä, katsoin myös Venäjällä vuonna 2009 ensi-iltansa saaneen Vladimir Bortkon ohjaaman elokuvan, joka perustui kirjan myöhempiin versioihin. Se olikin melko jännä kontrasti, koska siitä on ukrainalainen kansallismielisyys myös pyyhitty pois ja osin vaikuttavakin elokuva on puhdasta isovenäläistä uhoa. Taras Bulba kasakkajoukkoineen taistelee Venäjän puolesta pahoja vieraita valtoja vastaan. On toki ikävää, että historiaa on jouduttu elokuvassa muokkaamaan omia kansallistuntoja myötäileviksi.

Yhtä kaikki Nikolai Gogol loi uran ja nousi maailmankirjallisuuteen venäjäksi kirjoittavana venäläisenä kirjailijana. Ainakin Vladimir Nabokov pitää kirjoittamassaan Gogol-kirjassa (vuodelta 1961) Gogolin Ukrainan kansanelämää ja historiaa kuvaavia teoksia hänen tuotantonsa vähäpätöisimpänä osana.

…

Tähän loppuu vuoden 2014 lainaus. Lopuksi selvitän omaa lähestymistäni Venäjän ja Ukrainan kriisiin.

Ukraina ja ukrainalainen kulttuuri on minulle jokseenkin vierasta. Aivan 90-luvun alussa, kun ukrainan kielen käyttö ja opetus alkoi laajeta, sain Bulgariassa eräältä ukrainalaiselta opettajalta lahjaksi ukrainan kielen oppikirjan. Se oli tarkoitettu venäjänkielisille, ja mekin keskustelimme venäjäksi. Hän oli kovassa ukrainalaisuuden nosteessa, mutta ei hänellä ollut minkäänlaista kansallismielistä uhoa. Yritin hieman itseopiskelua mutta kiireiden vuoksi se jäi. Kirja oli käsissäni vielä muutama vuosi sitten mutta valitettavasti olen nyt sen kadottanut. Olen joutunut toteamaan, että se meni kai viime vuonna muutaman muun kirjan mukana paperinkeräykseen. Kotini on täynnä kirjoja, mutta niistä ei ole nyt apua harmiini.

Olen jutellut muutaman venäläisen kanssa, joilla on vastenmielisiä kokemuksia Ukrainan kansallismielisistä. Eräs Odessassa asunut kertoi kokeneensa jopa väkivaltaa.  Toisaalta on myös niitä, jotka korostavat sopua ja kokevat Venäjän toimet häiritsevänä.

Vladimir Putinia olen alkanut vierastaa siitä lähtien, kun ensimmäisen presidenttikauden alussa hänen ehdotuksestaan Neuvostoliiton kansallishymni palautettiin Venäjän kansallishymniksi, toki tuorein sanoituksin. Siitä ei hyvää seuraa, ajattelin mielessäni. Toki Venäjän 90-luvun alussa käyttöön ottama Mihail Glinkan säveltämä hymni oli vaisu, eikä siinä ollut edes sanoitusta.

Asuin vielä tuolloin Venäjällä, mutta vuonna 2002 muutin pois ja siirryin muihin tehtäviin, jossa Venäjä unohtui. Venäjän tapahtumia tuli tietenkin seurattua. Ja alkoihan siellä sitten tapahtua: käsittämättömän verisesti torjuttuja terrori-iskuja (Nord-Ost, Beslan ym.), hallinnon keskittämistä presidentin käsiin, oligarkkien ja oppositiopoliitikkojen vangitsemisia ja paljon muuta näkymätöntä valtataistelua.

Pidän itseäni kuitenkin venäjämielisenä. Tahdon maalle ja sen kansalle kaikkea hyvää. Lukuisat ystävyyssuhteet pitävät minut kiinni venäläisten sydämentunnoissa. Mitä Ukrainaan tulee, niin vieroksun venäläisille tyypillistä ukrainalaisuuden vähättelyä. Se on näkynyt myös Putinin valtakauden kulttuuritarjonnassa. Suhtaudun kuitenkin erittäin karsaasti niihin voimiin, jotka haluavat russofobiansa myötä levittää vihan tunteita ja asenteita venäläisiä ja venäläisyyttä kohtaan. Annan myös eri mieltä oleville oikeuden mielipiteisiinsä. En demonisoi, en riitele. Avoimen keskustelun kautta löytyy yhteisyyttä ja yhteistä henkeä. Erimielisyydet hyväksyn, vältän vastakkainasettelua. Eikä Putinkaan mikään mielenvikainen ole. Olen seurannut hänen julkisia esiintymisiä, joiden perusteella hän on toiminut järjissään. Hän on kyennyt kuuntelemaan kansalaisten ongelmia. Siksikin hänen suosionsa on suuri. Hänellä vaikuttaisi olevan laajat tietovarat, tosin aivan viime vuosina olen havainnut hänessä muutoksia. Kutsuisin sitä vieraantumiseksi. Valta ja sen myötä kasvanut venäläisestä kulttuuriperinnöstä periytyvä messianismi on järsinyt miestä. Hänen asenteensa ja sen myötä toimintansa on irti nykytodellisuudesta. Olen kuitenkin Putinista huolimatta sitä mieltä, että Donbassin asukkailla on itsemääräämisoikeus omaan alueeseensa. Heillä pitää olla oikeus käyttää vapaasti venäjän kieltä ja hallita omaa aluettaan. Ei heitä voi pakottaa noudattamaan Ukrainan keskushallinnon rajoittavia määräyksiä. Kyllä itäisen Ukrainan venäjänkieliset ovat joutuneet jo aivan tarpeeksi kärsimään Ukrainan äärikansallismielisten (joita jotkut kutsuvat natseiksi) kiusanteosta ja väkivallasta. Lisäksi myös Krimistä pitäisi päästä neuvottelemalla sopimukseen. Omalta osaltaan syyllinen on myös NATO. Se on kärjistänyt konfliktia. Ylipäänsä itselläni on vahvistumassa ajatus, että tilanteen kärjistymisen taustalla ovat globaalit voimat. Tästä voi seurata mitä vain.

Stalkerin matkassa - Andrei Tarkovskin syntymästä 90 vuotta

Johdannoksi:

Tänään 4. huhtikuuta tulee kuluneeksi 90 vuotta elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskin syntymästä. Sen kunniaksi laitan blogiini tämän kirjoitukseni, jonka hahmottelin jo pari vuotta sitten ja nyt tavallaan kaivoin sen ”naftaliinista” esille. Olen kuitenkin tekstiä muokannut ja tehnyt lisäyksiä. Nyt päivittäessäni ajatuksiani löysin mielikuvissani jopa yhteyksiä paraikaa Ukrainassa meneillään olevaan sotaan. Pari vuotta siten tilanne oli toki jännittynyt, muttei tullut mieleenkään kuvitella siihen nykyisenlaista käännettä. Lisäksi olen liittänyt kirjoitukseen Stalker-elokuvasta yhden runon. Se on elokuvan lopussa olevasta kohtauksesta, jossa runon lukee päähenkilön kuuromykkä (!) tytär. Samassa yhteydessä on linkki elokuvan kohtaukseen. Suosittelen katsomaan.

 Olen kirjoittanut Tarkovskista ja hänen elokuvistaan jo aika monta blogitekstiä. Hän on minun elämäni tärkein elokuvantekijä. Aina löydän hänen elokuvia katsoessani jotain uutta. Mieli alkaa liikkua sellaisissa sfääreissä, että tuntoja on vaikea saada paperille. Stalker on ollut minulle erityisen haastava elokuva. Ajatukset riistäytyvät hallinnastani. Nyt laitan nähtäväksi hajanaisia muistiinmerkintöjäni. Toinen minuun kovasti vaikuttanut elokuva on Tarkovskin opinnäytetyö vuodelta 1960. Se on reilu puolituntinen lyhytelokuva, joka osoitti Tarkovskin todellisen lahjakkuuden ja jonka ansiosta Tarkovski sai melko pian mahdollisuuden kokeilla taitojaan kokopitkän elokuvan parissa.

Alla on pari kuvaa Andrein varhaisesta lapsuudesta. Ensimmäinen on talvinen perhepotretti vuodelta 1933, toisessa kuvassa Andrei poseeraa pikkusiskonsa kanssa kuvakirja sylissään sodan kynnyksellä vuonna 1939.

…

Andrei Tarkovski (1932-1986) –  muistiinmerkintöjä parista elokuvasta

 Käsittelen kirjoituksessani lähinnä kahta Tarkovskin elokuvaa. Ne ovat lyhytelokuva ja Andrei Tarkovskin opinnäytetyö Katujyrä ja viulu (Каток и скрипка 1960) sekä Stalker (1979). Myös pari muuta elokuvaa tulen maininneeksi. Jutun raakaversion olen tehnyt noin kaksi vuotta sitten. En ollut siihen tyytyväinen ja jätin sen kypsymään. Haluan sen nyt Tarkovskin syntymän 90-vuotispäivänä julkaista, vaikka viimeistely onkin jäänyt puolitiehen. Kyse on vain hajanaisista muistikuvista.

Olen katsonut Stalkerin monta kertaa – viimeksi pari vuotta sitten. Se kirvoitti nyt edessä oleviin merkintöihini. Juonta en nyt selvittele. Siihen kyllä löytyy muita lähteitä.

Edellisistä kerroista oli jäänyt mielikuvia, että elokuvassa tarkastellaan maailmaa jonkin ulkoisen katastrofin jälkeen, kuten ydinsodan. Joskus myöhemmin sitä on rinnastettu myös Tšernobylin jälkeiseen aikaan, mutta ne ajatukset ovat nousseet omalla painollaan. Ydinvoimalaonnettomuus tapahtui vasta elokuvan jälkeen. Mutta Tarkovskin elokuvat pitävät sisällään salaisuuden. Ne syntyvät elämään katsojan päässä. Aivan kuin minulla nyt tätä syntymäpäivätekstiä luodessani tuntuu kuin Tarkovski olisi näkijänä ennakoinut paraikaa Ukrainassa käynnissä olevan sodan.

Mutta menen parin vuoden takaisiin muistiinmerkintöihini. Tällä kertaa minulle valkeni elokuvan idea toisin. Kyse onkin matkasta ihmisen alitajuntaan. Tietysti se oli ensi kertaakin katsoessani tulkinnoissani ja aatoksissani mukana, mutta tällä kertaa alitajunta piirtyi mieleeni jollain lailla kokonaisvaltaisemmin, jopa konkreettisemmin.

Olen melko lailla joskus yrittänyt syventyä Tarkovskin elokuvan maailmoihin ja ohjaajan näkemyksiinsä siitä, miten elokuva meihin vaikuttaa. Hän on tavallaan Sergei Eisensteinin vastakohta. Kun Eisensteinillä elokuvan tehtävänä on vaikuttaa ihmisten mieliin. Sen kautta muokataan katsojaa vastaanottamaan elokuvan sanoma suunnitellulla tavalla. Tarkovski ajattelee päinvastoin. Elokuva tavallaan katsoo ihmistä, ja ihminen on se tulkinnan luoja. Tätä näkemystä kuvaa kai parhaiten elokuva Peili (Зеркало). Sen vuoksi katsojat ovat laajalti kokeneet, että elokuva aivan kuin kuvaisi heidän omaa elämäänsä ja elämänkokemuksiaan, vaikka Tarkovski onkin siinä oman elämänsä parissa.

…

Stalkerissa liikutaan maailmassa, johon aikansa katsojat eivät kyenneet samaistumaan. Tulkinnoissa yritetään etsiä jotain ulkoista kohdetta. Jos elokuvasta sellainen halutaan löytää, niin se on Tarkovskin ajan totalitaristinen todellisuus. Hän eli nuoruutensa ajassa, joka oli Neuvostoliiton historiassa kait uskontokielteisintä vaihetta. Stalinkin oli sentään pappiskoulun entinen oppilas. Nikita Hruštšovin aikana kirkot olivat ahtaalla.  Sen tiedän, että 80-luvun Neuvostoliitossa oli jo pilkettä myös uskon suuntaan. Muistan kun eräs paikallinen opettaja kertoi, kuinka yliopiston marksismi-leninismin oppikurssilla opettaja oli joutunut toteamaan, että uskonto on osa ihmisen sisäistä maailmaa, sitä ilman hän ei selviä. Tuo ateismin opettaja siis itse asiassa kielsi sen mitä hän opetti.  Tuossa ristiriitaisessa todellisuudessa syntyi Tarkovskin Stalker.

Oikeastaan havahduin elokuvan loppuun sijoittuvassa päähenkilö Stalkerin pitkässä monologissa sen jälkeen, kun tämä oli taas kerran palannut turhautuneena kotiinsa ”vyöhykkeelle” tehdyn matkan jälkeen. Sisäinen pakko ajoi miehen matkaan kerta toisensa jälkeen. Henkiset rasitukset söivät miestä myös fyysisesti. Kerta kerralta mies käy sisällään kamppailua siitä, mikä häntä ajaa matkalle.

Lähdettäessä on ollut vielä kesä tai vaatetuksesta päätellen syksy. Saavuttaessa eletään jo talvea. Jo se vie ajatukset pois siitä, että kyseessä olisi ollut jokin kielletylle vyöhykkeelle tehty päivämatka. Ja vaikka se ulkoisesti olisi sellainen ollutkin, niin ihmisen tajunnan tasolla kyse on elämän mittaisesta kilvoituksesta.

Stalker – entinen pakkotyövanki, rikollisen leiman saanut mies – vie kirjailijan ja tiedemiehen tutustumaan omaan uskoonsa – kaikkein syvimpään. Hän vajoaa sitten lopussa toivottomuuteen, kun havaitsee, että ei ihmistajunta kykene vastaanottamaan hänen ”sanomaansa”. Elämän pinnallisuus on vienyt mielen mukanaan. Matka koetaan vain jännittävänä päivän kestävänä seikkailuna, elämyksenä tai ulkoisena selviytymistarinana, josta kävijät voivat sitten kertoa eteenpäin. Stalker haluaisi ihmisten ymmärtävän, että ”elämme vaan kerran”. Stalker opastaa ihmisiä elämän ihmeeseen, mutta joutuu toteamaan, että ihmistajunnan päälle ohjelmoidun selviytymisstrategian lävitse on vaikea päästä. Puolustusmekanismi toimii, ihminen palaa arkeen ja unohtaa syvimmät tuntonsa.

…

Minulle tulee mieleen kohtaus Tarkovskin opinnäytetyöstä Viulu ja katujyrä (Каток и скрипка). Siinäkin ollaan eräänlaisella matkalla, jossa aikuinen mies opastaa pikkupoikaa. Seitsemänvuotias viulunsoittajapoika ja katujyrän kuljettaja kohtaavat ja ystävystyvät. Työmiehen ruokatunnin aikana he tekevät pientä matkaa kaupungin – siis Moskovan - sykkeessä.

Kuva Tarkovskin diplomityöstä, viulunpojan roolissa Igor Fomtshenko

Elokuvassa on paljon puhuttelevia kohtauksia. Yhdessä niistä äitinsä hellässä hoivassa varttumassa oleva ja oman korttelinsa muita poikia pelokkaana välttelevä pikkumies joutuu tosikoitokseen. Jyrämies saa iskostettua poikaan rohkeutta, kun tämä puolustaakseen ison pojan kiusaamaa pikkupoikaa, yrittää käydä kiusaajan kimppuun. Hän häviää isommalleen mutta selviää moraalisena voittajana. Turpiin tuli, mutta turpiin antaja luovuttaa pikkupojalta ryöväämänsä pallon takaisin. Kiusattu pikkupoika saa jäädä sen kanssa leikkimään. Turpiin saanut viulunsoittajapoika sai kolhuja – niin kuin me kaikki joudumme niitä elämässä vastaan ottamaan. Hän kuitenkin koki niiden kautta kasvaneensa.

Elokuva sijoittuu sodan jälkeisiin vuosiin. Pojat kasvavat kiinni jengeihinsä. Hento viulunsoittaja on kiusaajille luonteva saalis. Rehvastelevilla jengiläisillä kuitenkin uteliaisuus herää, kun näkevät, kuinka heidän kiusaamansa ”viulupoju” pääsee jopa ohjaamaan katujyrää.

Elokuvan eri vaiheiden kautta tulee selvästi ilmi kasvun hedelmät. Poika kykenee paremmin hallitsemaan tunteitaan. Hän löytää sisältään eväitä kohtaamaan isompien poikien kiusantekoyritykset.

Jatketaan työmiehen ja viulupojan keskinäistä matkaa. He joutuvat jopa keskenään konfliktiin, mutta sen poika itse osaa jo nollata. Oppi tuo hedelmää. Ystävyys syvenee. Päädytään seuraamaan vesisateessa toista, paljon isompaa ”palloa”. Moskova kokee elokuvassa suurta rakennusbuumia. Rautainen valtava kuula huojuu kellon riipuksen tavoin hajottaen purettavaa isoa vanhaa kivitaloa. Laaja väkijoukko seuraa uteliaan innostuneena. Elokuvassa taustalle heijastuu vanha historiallinen kirkkorakennus. Se häämöttää siellä valkoiseine torneineen kuin ikuinen mielen ikoni. Ihmiset eivät sitä huomaa, kun he seuraavat lumoutuneena työmaan koneen voimaa, joka saa ison kivisen talon sortumaan. Poika on innoissaan, kun vanha raihnainen rakennus kaatuu ja taustalta silmien eteen avautuu talon takaa uuden ajan symboli – korkea uudenaikainen valkeana hohtava rakennus. Se on ”Stalinin hampaaksi” kutsuttu neuvostoajan tornimainen pilvenpiirtäjä. Niitä rakennettiin Moskovaan sodan jälkeen muistaakseni seitsemän kappaletta. Nimenomaan viulunsoittajapojalle - ja kenties muillekin kaupunkilaisille - rakennus merkitsi uuden ajan syntyä. Itse asiassa tuo elokuvan valkoinen talo oli Arbat-kadun lähistöllä sijaitseva Neuvostoliiton ulkoministeriön rakennus.

Kirkko häämötti elokuvassa vain häivähdyksen, kuin sumussa. Meidän katsojien silmien editse se ehti vilahtaa mutta pojan tajunnan ja mielen täytti vain tuo komea pilvenpiirtäjä. Jyrämies ja poika palasivat jyrän luo, jossa poika esitteli miehelle viuluaan. Mies oli jo aikaisemmin opettanut pojalle, miten jyrä toimii. Nyt poika soitti työmiehelle viulullaan. Se kosketti miehen kyyneliin. Hän oli kasvanut lapsuutensa sodassa, ilman samanlaisia mahdollisuuksia koulunkäyntiin.

Viulu ja katujyrä on elokuva ystävyydestä, joka kantaa sukupolven yli. Se on myös yhdestä tärkeästä päivästä ylihuolehtivaisen yksinhuoltajaäidin tiukassa hoivassa kasvavan pienen pojan elämässä. Elokuvassa eletään sodan jälkeisessä maailmassa. Miehiä on harvassa, koska sota on heidät vienyt.

…

Palaan Stalkeriin. Siinäkin kohdataan kuin varjomaisena häivähdyksenä esiintyvä kirkon torni. Se kuuluu maailmaan, joka oli neuvostoihmisen tajunnassa vain varjo. Se muistutti olemassaolostaan vaan kuvana.

Tuohon kadotettuun maailmaan Stalker vie matkalaisensa. Hän aivan kuin todistaa oudosta uskostaan aikana, jolloin ihmisen alitajuntaan oli pääsy kielletty.

Väkivaltakoneisto valvoo tahdottomana ja haluaa estää pääsyn tuolle salaperäiselle vyöhykkeelle. Sieltä ei välttämättä ole paluuta mutta Stalkerin mieli kaipaa siihen arvaamattomaan todellisuuteen.

Stalker toteaa valvonnan sisällään pitämän ristiriidan. Jos vyöhykkeen rajalla on liikettä, avataan kivääritulitus. Sen avanneet toivovat, ettei maaliin osuta. Ollaan tavallaan jossakin ihmeellisessä ulkoisten sääntöjen ja määräysten kierteessä. Oma itsenäinen ajattelu on noilta vartiossa olevilta järjestelmän osasilta evätty.

Tässä vaiheessa teen loikan tähän päivään. Nyt kun Venäjä käy Ukrainassa sotaa, niin tulee tahtomattani mieleen Stalkerin maailma. Venäläiset sotilaat ovat joutuneet absurdille vieraalle ”vyöhykkeelle”, josta ei välttämättä ole paluuta. Ja jos palataankin, niin maailma ei ole enää entisensä.

Stalker liikkuu vyöhykkeellä uskonsa varassa. Sodan käyntikin vaatii uskoa. Voi vain kysyä, kuinka pitkälle patriotismi kantaa.

Lokakuu 1945, Andrei sisarensa kanssa, keskellä sotilaspuvussa heidän enonsa.

Tarkovski näyttäisi olevan elämää suurempi elokuvan tekijä.

…

Minulle Stalker liikkuu kuitenkin alitajunnassa. Hän vie vieraansa oman sisimpänsä salaisimpaan osaan.

Ollaan kuin heikoilla jäillä tai sameissa vesissä - uskon varassa. Todellisuus palaa sinnekin, kuin pilkaten. Yhtäkkiä raunioiden keskellä, huoneen nurkassa, puhelin soi. Eletäänkin yhtäkkiä elämän arjessa. Matkan idylli katoaa.

Sitten tiedemies nostaa repustaan pommin. Hän haluaa tuhota tuon ”kaikkein pyhimmän”. Se tosiaan on kuin ortodoksisen kirkon päädyssä oleva alttaritila, jonne kaikilla ei ole pääsyä.

Sitä ennen kirjailija on kaivanut taskustaan pistoolin, kun pelko on noussut iholle. Itsesuojeluvaisto vaatii ulkoista tukea.

Stalkerin maailma romahtaa. Hänen maailmansa ei avaudu vierailleen, vaikka varsinkin kirjailija kokeekin sisällä kyynisyydessään jonkin häivähdyksen.

Kotiin palattuaan Stalker kokee turhauman ja yrittää siitä purkautua. Vaimo haluaisi auttaa, ja haluaisi jopa lähteä matkalle mukaan, mutta Stalker ei halua ottaa häntä mukaansa, koska pelkää, että hänkin torjuu muiden lailla vyöhykkeen salaperäisen maailman. Silloin miehen elämä romahtaisi lopullisesti.

Vaimo riutuu ja kipunoi mutta on miehen tukena. Mies palaa hoitamaan perhettään. Tytär on liikunta- ja puhekyvytön - nimeltään halventavasti Marakatti. Hänellä on huivi päässä aivan kuin ortodoksisessa kirkossa naisella. Elokuvan lopussa hänestä paljastuu yliluonnollisia voimia. Fyysinen todellisuus seuraa hänen tahtoaan. Tyttö saa katseensa voimalla pöydällä olevat lasit liikkumaan.  Vai johtuuko sittenkin tärinä vain talon vierestä ohi kulkevasta junasta? Katsoja joutuu tekemään valinnan.

Matkalta alitajuntaan on Stalkerin seuraan jäänyt musta koira.  Yksinäinen seuralainen jää perheeseen asumaan. Se on kuin varoitus. Koira on kuoleman symboli. Mutta se tuo mukanaan elämän. Lopussa koiralle tarjotaan maitoa, kuva seuraa, kun lautaselle loiskuu maitopurkista valkeaa nestettä.

Maito on elämän symboli. Maito on Tarkovskin elokuvissa usein toistuva symboli, ensimmäisestä täyspitkästä elokuvasta Ivanin lapsuus (Ei paluuta) lähtien. Muistaakseni maitoa juovat myös opinnäytetyön viulistipoika ja jyräkuski.

Koira jää litkimään tuota elämän voimaa. Ihminen kantaa sisimmässään kuolemaa mutta imee elämän energiaa maidon myötä. Sitä tuo Stalkerin perheen uusi jäsen kuvaa. Hän on perheen uskollinen seuralainen. Tuskin he siitä eroon haluavat.

Mykkä ja liikuntakyvytön tyttö tuo sisimmästään yliluonnolliset voimansa elämän voimavaraksi.

Elokuvan lopussa Stalkerin tyttö kuitenkin osaa puhua. Hän avaa kirjan ja lukee venäläisen runoilijan Fjodor Tjutševin (1803-1873) runon ”Rakastan silmiäsi ystäväni…” Se on herkkä kohtaus, joka vaikuttaa ainakin minuun. Se on katsottavissa YouTubesta ja avautuu täältä. Kesto on vajaat neljä minuuttia. kohtauksen lopussa tytöstä nousee esille myös yllä jo mainitsemani yliluonnolliset kyvyt.

Laitan oheen runon alkukielellä ja sen perässä on oma pikainen käännösversioni. Käännös on hieman hätäisesti tehty. Runo on vuodelta 1836.

Ф. И. Тютчев. «Люблю глаза твои, мой друг...»

Люблю глаза твои, мой друг,
С игрой их пламенно-чудесной,
Когда их приподымешь вдруг
И, словно молнией небесной,
Окинешь бегло целый круг...

Но есть сильней очарованья:
Глаза, потупленные ниц
В минуты страстного лобзанья,
И сквозь опущенных ресниц
Угрюмый, тусклый огнь желанья.

<1836>

 

Rakastan silmiäs’ ystäväin

ja niiden tenhoa polttavaa

hetkenä kun katseesi nostat

ja lailla salaman välkkeen

ylitses silmäyksen luot

 

Mut’ on lumoa vahvempi voima:

kun katseesta painuneesta

suudelman kiihkon palaessa

siintää lävitse luomies’

kalvakan himmeä toiveesi tuli.

…

Elokuvan symboliseen äänimaailmaan sisältyy paljon muistakin Tarkovskin elokuvista tuttuja motiiveja. Yksi on käen kukunta. Käki kukkuu Tarkovskin ensimmäisessä elokuvassa Ivanin lapsuus. Ivan on aikansa lapsisotilas, joka on jäänyt sodan aikana orvoksi. Käen kukunta soi kohtauksessa, jossa Ivan elää takautuvasti varhaislapsuuttaan, jolloin äiti oli vielä elossa ja maailma oli ruusuinen. Samassa kohtauksessa Ivan juo yllä mainittua elämän symbolia eli maitoa.

Ivan on menettänyt elämässään kaiken. Hän elää vain sodassa. Fasistit on tuhottava. Äiti ilmestyy enää vain unessa, kuin vieraasta todellisuudesta. Käki kukkuu ja äiti antaa pojan juoda – voimaa elämään. Pojan todellisuus sammuu sotaan.

Tuo käen kukunta häivähtää Stalkerin vyöhykkeellä muutaman kerran, paikassa joka muuten on lähes kuollut.  Käen kukunta jää vierailta huomaamatta.  Sekin kertoo osaltaan tajunnan valikoivuudesta. Sitä ei havaita, kun ollaan liiaksi kiinni ulkoisessa. Portit omaan mielen syvimpään on tukossa. Se näkyy selvästi tutkijan käytöksessä. Hän edustaa tieteellistä maailmankuvaa, jonka varaan neuvostoyhteiskunnan oppirakennelmat perustuivat.