sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Viro 100

Viro on juhlinut 100-vuotista itsenäisyyttään. Olen jopa hieman kateellisena seurannut virolaisten juhlintaa ja aitoa ilonpitoa. He tuntevat olevansa yhtenäinen kansakunta, ainakin meihin suomalaisiin verrattuna.

Onnittelen sydämellisesti kaikkia virolaisia. Heillä on upea maa, upea kulttuurielämä.

Eilen 24.2.2018 Tallinnassa järjestettiin Viron tasavallan 100-vuotispäivän kunniaksi soihtukulkue. Se oli paras osoitus virolaisten vahvasta kansallisesta itsetunnosta. Kaikesta huokui lämmin, rauhaisa tunnelma. Poliiseja ei tarvittu, häiriköiviä kiusantekijöitä ei näkynyt missään. Kansallisvaltio on näiden ihmisten voimavara. Globalismia ihannoiva anarkismi ole onneksi saanut maassa sijaa. Polttopullojen heittäjät olivat poissa.

Tämä oli spontaania tahdonvoimaa. Tunnelma on videostakin katsottaessa koskettavan levollinen. Kansa luottaa omaan kulttuuriinsa ja omaan yhtenäisyyteensä. Se on vahva pohja turvallisuudelle.

Video on nähtävissä täällä:


Juttu kulkueesta löytyy täältä.

Kiitos tekijöille!

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Taksi ei tullut

Tässä on kuvaus muutaman päivän takaisesta taksin odottelusta. Kirjoitukseni ydinajatus on, että taksiala pitäisi vapauttaa kilpailulle, ei kuitenkaan ehdoitta.

Olin eräässä konsertissa ja päätinpä sen loputtua soittaa taksin. Eräs toinenkin oli soittanut. Väki väheni, paikka hiljeni ja me odoteltiin. Yksi taksi lopulta tuli. Kuljettaja oli hieman ihmeissään, kun oli niin hiljaista. Hän sanoi, että oli tullut hakemaan jotakuta kontrabasson kanssa. Auto oli sellainen farmarimalli, jonka perään mahtui myös soitin. Mukaan oli tulossa myös pari-kolme matkustajaa. Kontrabasistit soittimineen olivat kuitenkin häipyneet. Mies harhaili ympäriinsä, ja olihan se lopulta uskottava. Hän otti sitten meidät molemmat odottajat kyytiin, vaikka totesi samalla, että hänen työvuoronsa oli loppunut jo aikoja sitten. Hän oli tullut paikalle vain sen kontrabasson vuoksi. Kyydin aikana juttelimme hieman paikkakunnan taksitilanteesta. Hän sanoi, että autoja kyllä on, mutta monet kuljettajat eivät huolehdi vuoroistaan, eli jättävät tulematta työpaikalle.

Pääsin perille.  Minä jäin autosta ensin, kuski jatkoi sitten matkaansa toisen asiakkaan kanssa. Sopuisassa hengessä hieman laskeskeltiin, mikä oli minun osuuteni. Itse pyöristin lopullisen summan ylöspäin. Mukava oli kuljettaja, niin kuin rehellisyyden nimissä on todettava monesta muustakin taksikuskista.

Se kontrabasisti oli tilannut taksin jo iltapäivällä. Eivät hän ja hänen kaverinsa olleet odottaneet, olisin sen kyllä huomannut. Muistan odotellessani, kun joku huusi soittajakaverilleen, et ”mahtuukos kyytiin kontrabasso”. Sen kerroin taksikuskillekin. Näköjään näistä taksitilauksista eivät enää välitä taksit eivätkä asiakkaat.

Taksia tilattaessa soitto menee jonnekin maakunnan taksikeskukseen, joka sijaitsee aivan toisessa kaupungissa. Sieltä sitten annetaan numero, jonka avulla kuskin ja tilaajan pitäisi löytää toisensa. Siihen kyydin tarjoajan vastuu loppuu. Auto tulee, jos kuski viitsii lähteä töihin. Tienaavatkohan liian hyvin?

Kuljettajalla olisi kuitenkin tekniset mahdollisuuden ilmoittaa asiakkaalle tilanteesta. Kerran aikaisemmin eräs kuljettaja esitteli matkan aikana laitteitaan. Tekstiviestillä voi esimerkiksi ilmoittaa asiakkaalle, että auto odottaa ulko-oven edessä.

Siinä autoa odotellessani hyräilin tangoa ”Odotin pitkän illan”. Ajattelin mennä karaokeen sitä esittämään. Olisi lauluun tullut suuria katkeruuden sävyttämiä tunteita. Jatkoin ajatusleikkiä laulajanurasta, mutta tuo yllä mainittu farmaritaksi palautti ne unelmat arkeen.

Tämä ei ollut yksittäistapaus. Pari viikkoa sitten sunnuntai-iltapäivänä (noin kello viiden jälkeen) tulin junalla kotikaupunkiini matkalaukun kanssa. Menin odottamaan taksitolpalle autoa. Olin jonossa ainoa. Autoja ja ihmisiä pyöri ympärillä pilvin pimein mutta takseja ei yhtään. Odotin ja odotin. Päätin sitten mennä jalkaisin. Ihan hyvin sekin matka sujui. Pieni kiukku antoi lisävoimia.

Kuten yllä jo totesin, se kontrabassoa hakemaan tullut taksi kertoi olevan yleisesti tiedettyä, että kaikki taksit eivät huolehdi vuoroistaan. Mulla tuli mieleen aika, kun olin eräässä suomalaisessa asfalttifirmassa töissä Venäjällä. Silloinkin jouduttiin joskus odottelemaan, kun asfalttimassan kuljettajat päättivät pitää kesken ajonsa hieman pidemmän ruokatunnin. Ketjuhan siinä meni sekaisin ja kaikkien työ kärsi. Ja jos lavalla oli kuumaa pikeä, niin sen lämpötila laski. Seuraukset saattoivat näkyä jopa tien laadussa.  

Vastuullisuutta toivoisi.

Jatkan taksiliikenteestä. Suomalainen nykyjärjestelmä ei toimi. Kilpailu pitäisi vapauttaa. Olen tähän asti suhtautunut asiaan hieman nihkeästi mutta nyt taidan jo kannattaa avoimesti.

Jos kilpailu vapautettaisiin, niin ensimmäinen tärkeä seikka on se, että säännöt pitää olla kaikille toimijoille samat. Ei saa olla edes positiivista syrjintää.

Kuljettajilla pitää olla taksinkuljettajan tutkinto, joka siis on sama kaikille, viranomaisten tarkistama. On oltava voimassa olevat vakuutukset. Ja onnettomuustilanteissa niiden on katettava myös matkustajat. Auton on oltava kaikin puolin kunnossa, katsastettu. Ei saa olla minkäänlaisia kaksoisstandardeja.

Meillä Suomessa on jämähdetty paikoilleen. Tänne hyväksi esimerkiksi sopisivat Baltian maat. Otan esimerkin Liettuasta.  Siellä on Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen lähdetty kehityksen tielle ja se kehitys näkyy myös taksiliikenteessä. Tilaukset tehdään puhelimella, arvioitu saapumisaika ilmoitetaan, hinta on puhelimella tilattaessa kohtuullinen (tarkkaa summaa en nyt tiedä, mutta on se varmasti alle euron kilometri), ilman lähtömaksuja. Kuitin voi tarvittaessa saada vaikka puhelimeen. Palautettakin voi lähettää ajon jälkeen netin kautta.


Toki sielläkin on aukkoja. Pimeistä takseista ei ole kai päästy eroon, mutta kun tuo virallinen järjestelmä toimii aukottomasti ja asiakkaat ovat tyytyväisiä, niin ei siinä epämääräisille toimijoille jää paljoa mahdollisuuksia. 

torstai 8. helmikuuta 2018

Pietarin matkalta II: venäläisen baletin ja teatterin maailmassa


Jatkan tarinaani tammikuun Pietarin matkalta. Lupasin kertoa Juri Butusovin ohjaamasta versiosta Anton Tšehovin näytelmään Kolme sisarta. Nyt kuitenkin kommentoin esitystä vain lyhyesti. Haluan käsitellä näytelmää laajemmin erillisessä kirjoituksessa. Tuo esitys on kai vaikuttanut minuun vahvemmin kuin silloin katsomiseen jälkeen uskoin. Kokoan vielä rauhassa ajatuksiani.

Näytelmää esitetään Lensovet-teatterissa, jonka taiteellinen johtaja Juri Butusov on. Se oli varsin raju perinteisestä draamailmaisusta pesäeroa tekevä lähes viisituntinen esitys, joka toki piti sisässään kolme väliaikaa. Tällaiset esitykset ovat tarkkaan hiottuja kokonaisuuksia. Väliajoillakin on niissä oma merkityksensä. Totean, että näytelmässä ei tyydytä pelkkään ulkoiseen juoneen, vaan mennään henkilöisen tajunnan sisälle. Tie perinteisestä venäläisestä teatteri-ilmaisusta tämänkaltaiseen uudenlaiseen ilmaisuun on pitkä. Tarvetta siihen on, sen osoittaa yleisön laaja kiinnostus.

Näytelmän alkuosassa juoni etenee kuin olisi kyse jostain pakon sanelemasta läpiluennasta. Ensimmäisen väliajan jälkeen tapahtuu täyskäännös. Henkilöiden sisäinen maailma nousee keskiöön. Mielen heilahtelut traumoineen alkavat hallita olemista. Sitten katsoja ei pian enää tajua tilanteiden etenemistä. Tapahtumat seuraavat toisiaan kuin limittäin. Joihinkin erityisiin kohtiin aivan kuin pysähdytään. Ihmiset mukautuvat ja muuttuvat. Tuntuu kuin näyttämölläkin oltaisiin tapahtumain kehityksestä hämmentyneitä ja aivan kuin eksyksissä. Tajunnan virrassa on välillä siirrytty keskelle oman aikamme traumoja.

Näytelmässä henkilöt yrittävät viimeiseen asti pitää kiinni unelmistaan. Viimein he sortuvat. Näytelmä päättyy havainnolliseen kuvaan, kun kaikki esityksen miesnäyttelijät alkavat rakentaa tiiliseinää näyttämön eteen. Yllättävän nopeasti se valmistuu. Työtä toki helpottaa se, että tiilet ovat puisia. Tällaisessa maailmassa elämme. Työnteko ja velvollisuus perivät voiton. Näytelmän merkittävin hahmo, sisaruksista nuorin Irina ei ole ketään koskaan rakastanut. Rakkautta ei ole näkyvissä vielä siinäkään vaiheessa, kun hän päättää mennä vihille sotilasurasta luopuneen ja todelliseen työelämään siirtyvän paroni Tuzenbachin kanssa.  ”Sieluni on kuin arvokas flyygeli, jonka kansi on lukossa ja avain hävinnyt”, toteaa Irina uskoen kuitenkin tulevansa hyväksi vaimoksi. Se lausahdus jää esityksestä minun mieleeni päällimmäisenä mieleen. Lähtöpäivän aamuna tuokin korvikeunelma murskaantuu, kun paroni kuolee kaksintaistelusta, jonka taustalla on sotilaan velvollisuus puolustaa kunniaansa.
Odotellaan esityksen alkua
Väliaika

Yleisö osoittaa seisten suosiotaan

Kolme sisarta on moneen suuntaan avautuva näytelmä. Katsotaan, pystynkö siitä kehkeytyneitä ajatuksiani työstämään jutuksi.  Olen lukenut ja ehkä myös nähnyt näytelmän ensi kertaa noin 40 vuotta sitten. Se kertoo jotain paitsi näytelmästä ja myös minusta, että jälleen kerran alan katsoa sitä kuin uusin silmin. Ehkä se kertoo paljon myös siitä tulkintaperinteestä, jonka vankeina katsojat olleet.

Nyt mennään kuitenkin päivän tapahtumiin ja niistä kehkeytyneisiin aiheisiin.


Kolmas päivä

Nevskiä pitkin kohti Stremjannajaa ja edelleen Samoilovien kotimuseoon


Matkan kolmantena päivänä pääsin hotellista matkaan vasta puolen päivän aikoihin. Illalla oli edessä tuo teatterin maratonesitys. Siksi en halunnut itseäni päivällä liikoja rasittaa.

Olin ennakolta mietiskellyt vaihtoehtoja päiväohjelmaksi ja Nevskiä kävellessäni eräs ajatus kirkastui. Poikkesin Majakovskin metron kohdalla vasemmalle ja sieltä edelleen oikealle Stremjannaja-kadulle. Aivan hetkessä olin talon numero 8 kohdalla. Siinä sijaitseen Samoilovin näyttelijäsuvun kotimuseo. En ollut siellä koskaan aikaisemmin käynyt, vaikka ohi olin kulkenut ja monta kertaa olin aikonut siellä poiketa. Museo järjestää tiloissaan temaattisia luentoja ja opastuksia ja pian oli alkamassa esitys venäläisen baletin historiasta. Pidän kovasti kaikesta Venäjän kulttuurihistoriaan liittyvästä, mutta balettia olen vierastanut. Päätin kuitenkin mennä kuuntelemaan, kun muutakaan kiinnostavampaa ei ollut siihen hetkeen tarjolla. Yhtä kaikki saadessani kuunnella valmiiksi pureskeltua ja elävästi kerrottua sivistävää esitystä siinä sielu lepää ja mieli valpastuu, aina löytyy yhteyksiä historian muihin tapahtumiin.

Ennen kuin kerron siitä mitä sisällä tapahtui, on johdannoksi kerrottava muutama virke Samoilovin näyttelijäsuvusta ja museon taustoista.

Huoneisto on ennen bolševikkien valtaantuloa kuulunut Samoilovin näyttelijäsuvulle. Eräät suvun jäsenet saivat 1800-luvulla kunniaa ja mainetta näyttelijöinä ja oopperatähtinä lähinnä keisarillisessa Aleksandrinski-teatterissa.

Perheen esihahmoja ovat oopperalaulaja Vasili Samoilov (1782-1839) ja hänen vaimonsa, myös oopperatähti Sofia Tšernikova-Samoilova (1782-1854). Heillä oli neljä lasta, joista kaikki olivat merkittäviä näyttelijöitä ja/tai oopperalaulajia. Poika Vasili Samoilov (1813-1887) – isänsä etunimikaima – oli näyttelijätyön ohessa myös tunnettu taiteilija. Lisäksi perheessä oli kolme tytärtä -  Marija (1807-1880), Nadežda (1818-1889) ja Vera (1824-1880). Nadežda oli tunnettu mezzo-sopraano. Nuorimmainen Vera Samoilova-Mitšurina loi oikein komean teatteriuran, mutta lopetti uransa yllättäen huipulla ollessaan.

Poika Vasilin perheen lapset ja ainakin muutamat lapsenlapset loivat itselleen näyttelijän uran. Nikolai (1838-1897) työskenteli Aleksandrinskin teatterissa, Pavel (1866-1931) loi uraa myös Neuvostoliiton aikana. Ljubov , Pjotr ja Sergei olivat myös näyttelijöitä ainakin osan aikaa.
Vera Samoilova-Mitšurinan tytär Vera Mitšurina-Samoilova (1866-1948) jatkoi loistavaa uraansa myös Neuvostoliitossa. Hän sai Neuvostoliiton kansantaiteilijan arvonimen ja vuonna 1943 ensimmäisen luokan Stalinin palkinnon. Leningradin miehityksen aikana hän asui kaupungissa tehden vielä iäkkäänäkin työtä teatteritaiteen parissa vaikeissa oloissa.
Sukupuu

Mainittakoon että nykyisin ehkä tunnetuin Samoilova, Cannesin elokuvajuhlilla vuonna 1958 palkitun Kurjet lentävät -elokuvan naispääosan esittäjä Tatjana Samoilova ei kuulu tähän taiteilijasukuun.   Hänkin on toisen polven näyttelijä. 

Neuvostoaikana huoneisto otettiin valtion haltuun ja se toimi ns. ”yhteisasuntona”. Huoneistossa asui useita perheitä. Siinä touhussa se meni huonoon kuntoon.

Museo perustettiin 1990-luvulla (1994). Samaan kortteliin Nevski prospektin puolelle entisöitiin viiden tähden hotelli ja siinä yhteydessä tämä huoneisto erotettiin museoksi. Osa asunnosta siis jäi hotellin puolelle, mutta hyvä kun päästiin edes tällaiseen ratkaisuun. Museoon onnistuttiin keräämään Samoilovin suvulle kuulunutta esineistöä.

Museossa esitellään paitsi Samoilovien perheen elämäntarinoita ja jäämistöä myös muuta 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuolen teatterielämän esineistöä ja mm. asuja. Myös baletti on esillä. Museon yhteydessä on pieni tila konsertteja varten. Siellä pidetään myös säännöllisesti teatterin, baletin ja oopperan historiaan liittyviä temaattisia luentotilaisuuksia, jollaiseen siis minäkin nyt osallistuin.

Yllättäen väkeä kerääntyi pieneen museoon aika paljon. Nuorehko luennoitsija oli tietysti siitä hyvin iloinen ja paitsi että tuntui olevan venäläisen baletin asiantuntija, hän innostuksesta ja sorjasta ulkonäöstä päätellen lienee myös itse joskus harrastanut balettitanssia. Pienessä museossa reilut parikymmentä henkeä oli jo paljon. Lienee normaalia, että minä olin tuon ryhmän ainoa mies. Mutta ei siihen kukaan kiinnittänyt huomiota.  Olin lisäksi ainoa, joka teki esittelystä muistiinpanoja. Kirjoitin muutaman nimen muistiin, jottei esitys olisi mennyt aivan kokonaan toisesta korvasta ulos.  Esitys oli antoisa, nautin luennoitsijan tyylistä kertoa asia tiivistetysti liikoja lavertelematta mutta kuitenkin eläytyen.

Luennon ja opastetun kierroksen sekä lyhyen filmin katsomisen jälkeen tutustuin kotimuseon huoneistoon, sen koreisiin huonekaluihin ja esineisiin.  Sen pari huonetta on todella koreasti sisustettu. Näkyvillä on maalauksia, valokuvia ja monenlaisia pikkuesineitä. Siellä kierrellessäni saatoin eläytyä 1800-luvun loppupuolen taiteilijaperheen ylelliseen elämäntyyliin.

Nuorempi Vasili Samoilov, Vasili Vasiljevitš Samoilov on museon päähahmo, sillä hän hankki aikoinaan tuon asunnon perheen haltuun. Hän oli legendaarinen näyttelijä valloittaen teatteriyleisön rooleissaan elämänsä loppuun saakka. Hän oli mukana tuon ajan merkittävimpien ja suosituimpien kirjailijoiden draamoissa ja laulunäytelmissä Shakespearen Hamletista ja Pierre Beaumarchais’n Figaron häistä 1800 aina Nikolai Gogolin ja oman aikalaisensa, ”venäläisen näytelmäkirjallisuuden isän” Aleksandr Ostrovskin (1823-1886) tuotantoon. Hän sai aikanaan antiikin mytologiasta löydetyn lisänimen ”teatterin Proteus”. Museoon on saatu kerättyä hänelle kuuluneita esineitä ja maalauksia. Erään maiseman kerrotaan valmistuneen kuuluisan merimaalarin Ivan Aivazovskin ohjauksessa.



Nyt käyntini jälkeen Samoilovin perhe ja suvun henkilöiden elämäntarinat ovat tulleet minulle jollain lailla tutuiksi. Päässäni on ainakin jokin kiinnekohta, kun nimi tulee lukiessani vastaan.  Jälleen kerran tuli todetuksi, että Pietarissa osataan huolehtia museoista, sekä isoista että pienistä.

Kerron hieman itse luennon aiheesta eli venäläisen baletin historiasta 1900-luvun alusta lukien. Luento rakentui paljolti henkilökuvausten varaan. Museosta löytyi kiitettävästi aiheeseen liittyvää esineistöä ja kuvia. Kierroksen lopuksi katsoimme vielä muutaman erityisen kiinnostavan historiallisen balettiesityksen. Oli kiinnostavaa verrata vuosisadan alun ja nykypäivän balettiperinnettä.

Sen verran jäi mieleen, että nykybaletissa tekniikassa on menty paljo pitemmälle, mikä tietysti edellyttää paljon enemmän voiman käyttöä. Samoin balettitanssijoiden  tekniikan vaatimusten noustessa balettitanssijoiden ulkoinen olemus on muuttunut. Miehet ovat lihaksikkaampia, naisista on tullut sorjempia ja pitempiä. Vuosisadan alussa tärkeämpiä olivat korkeammat hypyt ja jonkinlainen sulavuus. Hyvän vertailukohdan antoi luennon lopussa esitetty filmikatselmus erilaisista balettityyleistä. Siinä edettiin kronologisesti alkaen 1920-luvulta ja päädyttiin meidät aikaamme. Hyvä vertailukohta on Saint-Sainsin Joutsentanssi. On siinä tyylissä eroa, kun katsoo, miten sen 20-luvulla tanssi Anna Pavlova ja miten sen tulkitsevat nykyiset tekniset pitkän soreat tanssijat.

Tällä kertaa ei mainittu sanallakaan ainakin Venäjän mediassa viime aikoina ehkä eniten esillä olleesta prima ballerinasta eli Matilda Ksesinskajasta (1872-1971), jonka suhteesta keisariperheeseen ja tulevaan tsaariin Nikolai II:een on tehnyt maassa jonkinlaisen skandaalin synnyttänyt elokuva.  Elokuvan olen nähnyt (ohjaaja Aleksei Utšitel) eikä se minuun tehnyt yhtään mitään vaikutusta. Ksesinskajasta on tullut jotain luettua. Olen myös käynyt viime vuonna tutustumassa hänen kotimuseoonsa, joka sijaitsee erään toisen museon yhteydessä Pietari-Paavali linnoituksen lähistöllä. Ksesinskaja taisi olla – ellen väärin muista – 153 cm pitkä. Nykyisin olisi hankala kuvitella sen kokoista balettitanssijaa. Ylipäänsä hänen mitoillaan balettitanssijaksi ei nykyisin olisi mitään järkeä yrittää.
Tamara Karsavina S. Sorinin maalauksessa (1910)


Luennolla mainittiin ainakin neljä ballerinaa: Tamara Karsavina, Anna Pavlova, Natalia Dudinskaja ja Galina Ulanova. Anna Pavlovan nimi oli minulle ennestään tuttu, koska olen joskus aikoinani nähnyt hänen elämäänsä kuvaavan neuvostoliittolaisen elokuvan.

Tärkeimpiä säveltäjänimiä olivat Pjotr Tšaikovski, Camille Saint-Saëns ja  Igor Stravinski. Kyllähän toki myös Adolphe Adamin Giselle taidettiin mainita. Kolme balettia olivat jo luennoitsijan silmäin loisteen perusteella ylitse muiden: Igor Stravinskin Tulilintu ja Petruška sekä Camille Saint-Saënsin sävelmään (orkesterisarjasta Eläinten karnevaali) luotu sooloesitys Kuoleva joutsen, josta jo yllä mainitsin.

Igor Stravinskin Tulilintu oli aikansa kulttibaletti ja jokaisen urallaan kunnianhimoisen tanssijan todellinen haaste.  Se valmistui vuonna 1910. Itse asiassa se oli Ballets russes -seurueen johtajan Sergei Djagilevin tilaus. Tuo seurue oli nimenomaan luennon keskeisiä aiheita. Ballets russes toimi vuosina 1909-1929. varsinainen tuon ajan venäläisen baletin kantava voimahahmo Sergei Djagilev (1872-1929) kokosi seurueeseensa parhaimpia Pietarin ja Moskovan tanssijoita ja järjesti vierailunäytäntöjä ympäri Eurooppaa ja myös Yhdysvaltoihin. Hänen ansiostaan venäläinen baletti tuli maailmalla tunnetuksi. Vaikka hän ei itse ollut tanssija eikä koreografi, hän kuitenkin kykeni kokoamaan ympärilleen useita maineeseen nousseita lahjakkuuksia.

Seurueen pääkoreografina vuosina 1909-1914 toimi Mihail Fokin (1882-1942). Hän oli itse balettitanssija, mutta hänet tunnetaan ennen muuta koreografina. Hän oli yhden tuon ajan suuruuden Anna Pavlovan henkilökohtainen ohjaaja. Hän loi Kuoleva joutsenen koreografian. Se oli Anna Pavlovaa varten luotu sooloteos. Hän loi tuolloin myös maineikkaat koreografiat Stravinskin baletteihin Tulilintu ja Petruška.

Djagilevin ja Fokinin esittelyyn luennoitsija käytti paljon aikaa. Sitten vuorossa oli nimekkäiden ballerinojen esittely. Tamara Karsavina ja Anna Pavlova olivat mukana Ballets Russes -seurueessa. Natalia Dudinskaja ja Galina Ulanova ovat luoneet uransa myöhemmin.  

Karsavina (1885-1978) valmistui Pietarin balettikoulusta vuonna 1902 ja oli aluksi Mariinsky-teatterin ballerinana, mm. Gizellessa ja Tšaikovskin Joutsenlammessa. Vasta Sergei Djagilevin ja hänen Ballets Russes seurueensa ansiosta hän nousi todelliselle huipulle. Hän toimi seurueessa vuoteen 1922 asti. Karsavina asettautui myöhemmin Lontooseen.

Karsavinan tanssia on pidetty sielukkaana ja kun itse sitä katsoin, niin minusta se näytti hyvin naiselliselta ja kevyen oloiselta. Siinä se tulkinnallinen voima taisi olla.

Nyt tulee sitten meitä suomalaisia erityisen kiinnostava asia. Siitä ei mainittu luennolla, mutta Karsavinan elämään tutustuessani asia tuli esille. Tästä linkistä avautuvassa tekstissä mainitaan Karsavinan ihailijaksi myös Carl Gustav Emil Mannerheim. Tuolloin hän oli tsaarin armeijan upseeri ja yleisesti seurapiirien tuntema naisten mies. Hänen kerrotaan flirttailleen Karsavinan kanssa. Lisäksi on mainittava runoilija Anna Ahmatova. Hänenkin runosuoni alkoi sykähdellä Karsavinan tanssin innoittamana.

Huomattavan korkealle aikalaiset ovat ylistäneet myös Karsavinan ja Vatslav Nižinskin (Vaslav Nijinsky) yhdessä esittämää duettoa. Lennokkaita ilmauksia ei niistä muistoista puutu.  Kerron Nižinskistä hieman alempana. Filmejä tai kai muitakaan kuvallisia dokumentteja ei heidän tanssistaan ole olemassa.

Karsavinan harjoittelua voi ihastella tässä videossa: https://www.youtube.com/watch?v=aMsHWuLbsOI. Se on peräisin 1920-luvulta. Vuodesta on hieman ristiriitaisia tietoja. Luennon lopussa olleessa filmikatselmuksessa näytettiin pätkä, jossa Karsavina harjoittelee sisätiloissa. Hän kertoo samalla, että hänen esityksistään ei ole saatu mitään ikuistettua filmille. Youtubesta kyllä kuitenkin löytyy tällainen katkelma: https://www.youtube.com/watch?v=kuFwqTmVfeo .  


Anna Pavlova (1881-1931) ei varsinaisesti ollut seurueen jäsen, mutta hän teki kiinteästi yhteistyötä yhteistyötä Mihail Fokinin kanssa ja sitä myötä hänellä oli siteitä seurueeseen. Pavlova oli aikansa ihailtu balettitähti. Hän toimi Mariinsky-teatterin ykkösballerinana vuodesta 1906 vuoteen 1913. Maailmansodan syttymisen aikoihin hän asettui asumaan Englantiin ja teki kiertueita sieltä käsin ympäri maailmaa. Häneltä on jäänyt vähän kuva- ja filmimateriaalia. Täällä on nähtävissä hänen esittämänsä Kuoleva joutsen vuodelta 1925: https://www.youtube.com/watch?v=ou6rlB7n9to&t=24s. Filmin laatu on huono.
 
Anna Pavlova

En nyt muista, mainittiinko luennolla Maija Plisetskaja. Tässä on kuitenkin vertailun vuoksi nähtävissä hänen esittämänsä versio: https://www.youtube.com/watch?v=SC0XLmowi2o . Filmi lienee 1960-luvulta. Plisetskaja eli vuosina 1925-2015. Hänen uransa on hyvä esimerkki venäläisen balettikoulun kehityksestä ja jatkuvuudesta. Tämä versio lienee 1960-luvulta. Kyseessä on legendaarinen versio, minkä kyllä voi tajuta kommenttien perusteella.

Kolmas luennolla käsitelty ballerina oli Natalia Dudinskaja (1912-2003). Hän loi uransa Neuvostoliitossa. ja oli Kirovin baletiksi muuttuneessa Mariinsky-teatterissa tunnetuin tanssijatar. Hän sai neljä Stalinin palkintoa ja hänelle myönnettiin Neuvostoliiton kansantaiteilijan arvonimi. Dudinskaja työskenteli tanssijana 49-vuotiaaksi eli ura päättyi 60-luvun alussa.  Hänen puolisonsa oli tunnettu balettitanssija ja koreografi ja pedagogi Konstantin Sergejev

Museosta löytyy maalaus Dudinskajasta tanssimassa georgialaisen Vakhtang Tšabukianin kanssa duettoa meille tuntemattomammassa Laurensija-baletissa. Netistä löytyy tällainen esimerkki heidän yhteistyöstään vuodelta 1940.
 
Dudinskaja ja Tšabukiani maalauksessa

Neljäs keskeinen nimi luennolla oli Galina Ulanova (1910-1998). Hän opiskeli Leningradissa, valmistui 1928 ja tanssi Kirov-baletissa vuoteen 1948. Sieltä hän siirtyi Moskovan Bolšoi-teatterin balettiryhmään. Leningradilaisen Kirovin ja moskovalaisen Bolšoi-teatterin baletit olivat keskenään jonkinlaisia kilpailijoita. Bolšoi oli tuolloin kehittymässä haastamaan paljon maineikkaampaa Kirovia. Sen vuoksi Ulanova itsekin koki siirtymisensä pääkaupunkiin hieman hankalaksi. Olihan hän itse balettitanssijaperheestä ja hänen vanhempansa olivat luoneet tanssijan uransa Mariinsky-teatterissa ja toimivat myöhemmin baletin parissa, isä ohjaajana jaa äiti pedagogina. Siirtymiseen oli omat syynsä mutta hän kuitenkin toivoi, ettei Leningradissa hänen siirtymistään olisi paheksuttu.  Ymmärsin luennosta, että pelko oli aiheeton. Bolšoissa hän kykeni luomaan uraansa vapautuneemmin. Ulanovan ura on valtavan hieno ja hän on luonut kasvot monelle tunnetulle baletille.  Tästä linkistä avautuu Ulanovan versio ”Kuolleesta joutsenesta”: https://www.youtube.com/watch?v=ytH5TJ8n964 .


Galina Ulanovan merkittävimpiin rooleihin Bolshoissa kuuluu Tuhkimo. Sergei Prokofjev sävelsi sen 1940-luvulla.  Ensi-ilta oli Bolšoissa vuonna 1945. Aluksi pääroolissa oli Olga Lepešinskaja mutta myöhemmin sitä esitti myös Ulanova. Mm. runoilija Boris Pasternak on ylistänyt Ulanovan roolisuoritusta.

Samanaikaisesti Kirovin teatterissa Leningradissa esitettiin Prokofjevin Tuhkimoa Konstantin Sergejevin tekemän koreografian pohjalta ja Tuhkimon roolissa oli koreografin puoliso Natalia Dudinskaja. Tässäkin ilmeni kilpailuasetelma Kirovin ja Bolšoin teatterien välillä. Ei tätä ”kilpailua” tarvitse tietenkään ruveta liioittelemaan tai dramatisoimaan. Taisi olla kyse lähinnä terveestä vertaisarvioinnista. Ymmärrän kuitenkin, että Kirovin väellä ja leningradilaisilla jonkinlaisia tunteita on esille noussut.

Luennoitsija mainitsee lempeän positiivisesti myös Moskovassa sijaitsevan Galina Ulanovan kotimuseon. Se on perustettu vuonna 2004 ja sijaitsee eräässä Stalinin ajan pilvenpiirtäjässä eli ”Stalinin hampaassa”. Pientä vaimeutta luennoitsijan sanoista olin kuulevinani. Saatan kuitenkin vain kuvitella, koska tiedän, että pietarilaisten ja moskovalaisten välillä on aina jotain kissanhännänvetoa. Ehkä luennoitsija ei pietarilaisena viitsinyt liikaa sitä kehua. Sen verran pietarilaiset tuntevat ylpeyttä kaupungin asemasta maan kulttuuripääkaupunkina. Olisi hän voinut kuitenkin siitä muutaman sanan enemmän kertoa. Olen ylipäänsä huomannut, etteivät pietarilaiset ja moskovalaiset kovin avoimesti toisiaan kehu, mutta viime kädessä se riippuu asiasta.  En ole Ulanovan kotimuseossa koskaan ollut. Se kuitenkin vaikuttaa kiinnostavalta.  Laitan sen seuraavan Moskovan matkani ohjelmaan.

Tästä linkistä näkee Ulanovan museon yhteystiedot, kuvan rakennuksesta ja myös sijainnin kartalla. Englanniksi siitä saa tietoa täältä. Kuvia löytyy noiden linkkien lisäksi myös täältä.
 
Rudolf Nurejev

Miestanssijoitakin luennolla käsiteltiin. Fokin tuli jo mainittua. Muita nimiä Nižinski (1890-1950), Rudolf Nurejev (1938- 1993), Mihail Baryshnikov (s. 1948) ja Nikolai Makarov. Viimeksi mainitun nimen luin luennon esitteestä, mutta mitään muistikuvia minulle ei hänestä kuitenkaan jäänyt. 

Vatslav Nižinski (nimi saatetaan kirjoittaa myös Vaslav Nijinsky) toimi aluksi Pietarissa Mariinsky-teatterissa ja sai jo 18-vuotiaana huomiota lennokkaista hypyistään.  Hänen tanssijan urastaan tärkeän osan muodostaa työskentelynsä Djagilevin  Ballets russes -ryhmässä, jossa hän oli mukana vuodesta 1909 vuoteen 1916. Siinä hänen suurimpiin teoksiin kuului Igor Stravinskin Petruška (1911), johon Mihail Fokin oli tehnyt koreografian. Vatslav Nižinski sai mainetta ilmaisukykyisenä tanssijana. Lennokkaiden hyppyjensä ansiosta hän toi ilmaisuunsa eloa. Seurueen mukana hän tuli tunnetuksi myös Amerikassa.

Luennoitsija keskittyi miehen tanssijan uraan, mutta kerron hieman lisää. Hänen uransa Ballets Russes -ryhmässä päättyi välirikkoon Mihail Fokinin kanssa vuonna 1916. Välirikon jälkeen hän sairastui skitsofreniaan. Hän toimi myös koreografina. Välirikon taustoista vihjaan kirjoitukseni lopussa.

Rudolf Nurejev (1938- 1993) oli tataari, joka on syntynyt junassa lähellä Irkutskia äidin ollessa matkalla Vladivostokiin miehensä luokse. Tämän luennoitsija mainitsi, vaikka muuten pysyikin varsin tiiviisti tanssiteemassa välttäen turhia laverteluja. Vanhemmat asuivat Baškiriassa Ufan lähellä pienessä kylässä. Hän oli jo nuorena superlahjakkuus, joka pääsi vuonna 1955 Leningradin Kirov-balettiin. Hän oli teknisesti loistava tanssija ja häntä on verrattu Nižinskiin. Melko pian sen jälkeen hänestä tuli Neuvostoliiton kuuluisin tanssija. Sittemmin hänen maineensa levisi ulkomaita myöten.

Luennoitsija kertoi sattumuksesta, joka paitsi että nosti Nurejevin kuuluisuuteen myös käänsi hänen kohtalonsa. Vuonna 1961 Kirovin balettiryhmä oli lähdössä Pariisiin ja muualle Ranskaan esiintymismatkalle ja juuri ennen matkaa Konstantin Sergejev – se yllä mainittu Dudinskajan aviopuoliso – sairastui. Nurejev valittiin hänen tilalleen. Pariisissa esitys onnistui ja hän sai siitä kehuja. Mutta hän kuitenkin ”erehtyi” seurustelemaan ulkomaalaisten kansa, mikä oli seurueen jäseniltä kiellettyä. Hänet uhattiin lähettää kesken matkan takaisin Neuvostoliittoon. Nurejev pelkäsi joutuvansa kotimaassaan esiintymiskieltoon. Hän erkani muusta ryhmästä ja meni ulkomaalaisvirastoon pyytäen siellä poliittista turvapaikkaa. Tämän myötä siteet Neuvostoliittoon katkesivat.  Hän pääsi käymään kotimaassaan vasta vuonna 1889 Mihail Gorbatšovin kutsusta.
Tuntemattomaksi jäänyt balettitanssijatar
Ballerina Alla Shelest

Vlalokuvassa näkyy mm.  Djagilevin ryhmä ja Fokinin matkalaukku


Käsittelen vielä Mihail Baryšnikovia, joka on ainoana käsittelemistäni henkilöistä vielä elossa. Hän emigroitui USA:han vuonna 1974. Luennoitsija mainitsee hänen Neuvostoliiton aikaiselta uraltaan yhden skandaalinkäryisen baletin, joka osaltaan saattoi olla osasyy hänen loikkaukseensa. Hän mainitsi vain baletin nimen, mutta netistä löytyi kyllä aiheesta mielenkiintoista tietoa. Kyseessä on Andrei Petrovin säveltämä baletti Maailman luominen (Creation of the World; Сотворение мира). Se perustuu Jean  Effelin luomien piirustusten motiiveihin. Baletin oli vaikeuksia saada esityslupaa. Moskovan Bolšoi-teatterissa torjui baletin mutta Leningradiin Kirovin näyttämölle se pääsi. Tosin ei sitä saanut erityisemmin mainostaa. Ensi-ilta oli maaliskuussa 1971.

Vastaani tuli teksti, jossa muistellaan tuota vuoden 1971 esitystä. Baryšnikovin roolisuoritusta Aatamina ylistetään ja hänen mm. kerrotaan suorittaneen uskomattomia hyppyjä. Suurimman vaikutelman teki hänen kokonaisilmaisunsa. Tässä on kuvausta tekstistä. Kyseessä on minun vapaasti kerrottua käännöstä:

Suurimman vaikutuksen baletissa teki ilman muuta Mihail Baryšnikov.  Hänen näytti nauttivan tanssistaan, kun kykeni leijailemaan ja pyörähtelemään ilmassa saaden näin hallintaansa maan vetovoiman. Niistä muotoutui harvinaisen hellyttäviä kuvia. Nimenomaan Aatamin roolissa Baryšnikovissa ilmeni taito tehdä hetken mielijohteesta yllättäviä artistisia improvisaatioita. Maailman luomisessa enemmän kuin missään muussa hänen roolissaan ilmeni loistokkaita luovia oivalluksia ja mukaansatempaava plastisen vapauden henki, suoraan sanoen tanssija Baryšnikovin nerokkuus, jota myöhemmin sai koko maailma ihailla. Esityksessä Aatamin kirkas hahmo – maailman ensimmäisestä mutta jo lahjakkaasta ihmisestä – synnytti toivon ihmiskunnan onnellisesta tulevaisuudesta.


Näin ylistävästi kirjoitettiin täällä: http://www.belcanto.ru/ballet_creation.html. Ei ole vaikea kuvitella, millaiseen hurmioon esitys kaikkinensa ja Baryšnikov varsinkin katsomon sai. Ja on itsestään selvää, miten hämilleen neuvostoyleisö joutui kuultuaan vuonna 1974 loikkauksesta.

Vaikka poliittinen valta suhtautui balettiin nuivasti, se ei kuitenkaan estänyt baletin voittokulkua. Se sai Kirovin teatterissa 119 esitystä. Koreografia levisi ulkomaita myöten. Baryshnikovin loikkauksen jälkeen puoluebyrokraatit saivat aiheen ruveta arvostelemaan sitä. Se katsottiin sytykkeeksi nuoren tanssijan loikkaukseen. Kyseessä oli jälkiviisastelua, jossa puolueen ideologeja mukailevat toimittajat yrittivät tietysti tulkita tapahtunutta ”opettavaiseen sävyyn”. Maailman luomisen  katsottiin ”rappeuttaneen” moraalia.
Irina kolpakova ja Mihail Baryshnikov tanssn pyörteessä (Maailman luominen)


Petrovin säveltäjän uralle tästä baletista ei ollut haittaa, sillä hän sävelsi pian tämän jälkeen oopperan Pietari suuresta ja sai myöhemmin Neuvostoliiton kansantaiteilijan arvonimen.  Eikä käsittääkseni koreografienkaan ura tästä ainakaan pahemmin kärsinyt.
,,,

Nyt on loppukommentin vuoro. Baletin maailmaan liittyviä tarinoita värittävät yleensä monenlaiset henkilökohtaiset tragediat, joiden syinä ovat mm. mustasukkaisuus, homoseksualismi ja AIDS. Tällä luennolla pysyttiin tiiviisti aiheessaan, kyse oli tanssista. Siksi kehuin jo yllä luennoitsijan tiivistä ilmaisua. Ei lähdetty lavealle tielle eikä vilkuiltu sänkykamareihin. Yksityiselämän kiemuroista kiinnostuneille tietoa kyllä löytyy verrattain helposti. Rudolf Nurejeviin tutustuttaessa tulee väistämättä esille hänen kuolemansa. Hän menehtyi Aidsiin, mikä toki korostaa hänen tanssijan uransa traagisuutta. Hänen on todettu antaneen Aidsille kasvot.

Koreogradi Mihail Fokinin homoseksuaalisuus mainitaan hänen yhteydessään lähes aina. Nyt luennoitsija pysyi tiukasti asiassaan. Ei hän maininnut sitäkään, että Nižinski (Nijinsky) nähtävästi koki Fokinin käytöksen häirintänä. Hän oli solminut avioliiton, mikä ei ollut Fokinin mieleen. Siitä syystä Nižinski erosi Ballets Russes -ryhmästä. Pian tämän jälkeen hän sairastui ja se sairaus diagnosoitiin skitsofreniaksi. Mies alkoi keskittyä muistelmiinsa. En tunne miehen elämäntarinaa, mutta voisihan vaikka päätellä, että Fokinilla voisi olla jotain vaikutusta miehen uran taantumiseen.