sunnuntai 31. joulukuuta 2017

SILENCE, Martin Scorsese




                                                                ”It’s a film that you experience and then live with”


Ohjaaja: Martin Scorsese
Käsikirjoitus: Jay Cocks, Martin Scorsese
Pääosissa: Andrew Garfield (Rodrigues), Adam Driver (Garupe), Liam Neeson (Ferreira) , Yosuke Kubozuka (Kichijiro) ym.
Elokuva perustuu Shûsaku Endôn (1923–1996) samannimiseen romaaniin vuodelta 1966. Endo oli Japanin katolisia.    

Katsoin Martin Scorsesen viimeisimmän elokuvan Silence, jonka ensi-ilta on ollut vuoden 2016 lopulla. Sain itse vasta nyt joulukuussa tietää elokuvasta. Kirjaston kaukolainauksen ansiosta sain sen käsiini. Elokuva kiinnosti paitsi aihepiirinsä vuoksi myös ohjaajansa vuoksi. Ihastuin Martin Scorsesen elokuviin 70-luvulla. Monia hänen elokuviaan olen saanut nähdä ja kokea. Sitten hän jäi unohduksiin ja nyt hän taas pompahti esiin. Kirjoitukseni lopussa kerron lähemmin omasta suhteestani Scorsesen elokuviin.

Elokuva käsittelee kristittyjen vainoa 1600-luvun Japanissa. Kaksi nuorta portugalilaista jesuiittapappia isä Rodrigues ja isä Garupe on kutsuttu Macaoon, josta heidän on määrä lähteä Japaniin lähetystyöhön. Lähtöön tulee kuitenkin mutkia, kun selviää Japanin kristittyjen tilanne ja käy ilmi, miten on käynyt siellä jo olevalle vanhemmalle jesuiittapapille, molempien suuresti kunnioittamalle isä Ferreiralle. Tämä on luopunut kristinuskosta, ottanut japanilaisen vaimon, muuttanut nimensä ja kääntynyt buddhalaiseksi. Tämän lisäksi hän on jopa alkanut julkisesti vastustaa katolisuutta. Tieto järkyttää nuoria pappeja. Uskonsa palossa he kuitenkin pyytävät päästä matkalle, jotta voisivat selvittää mitä heidän esikuvalleen on todella tapahtunut. Pyyntöön suostutaan. Siitä käynnistyvät elokuvan varsinaiset tapahtumat.

Elokuvan ehdottomaksi päähahmoksi nousee isä Rodrigues, joka joutuu elokuvan loppuvaiheessa toteuttamaan ”elämänsä tuskallisimman rakkauden osoituksen”.  Niin kuvaa edessä olevaa ratkaisua isä Ferreira, hänen entinen rippi-isänsä, jonka tämä Kristuksen seuraaja traagisella matkallaan lopulta kohtaa.  Ferreira itse oli joutunut kokemaan samat koettelemukset. Kyse on todella Kristuksen seuraamisesta, mutta miten sitä tulisi toteuttaa, on kristityille ongelmallisempaa.

Elokuva on hyvin raaka. Välillä siinä päät lentelevät kuin ISISillä ikään. Raakuuksilla ei kuitenkaan herkutella. Sanoman pääpaino on muualla, ja siksi on hyvä, kun on osattu hieman hillitä kerrontaa ja vältetty turhan dramaattiset kärjistykset. Se on koskettava elokuva, koska siinä ollaan perimmäisten kysymysten äärillä. Ja niihin elokuva todella antaa tilaa. Erästä elokuva-arviota myötäillen totean, että kyseessä ei ole elokuva, josta pidetään tai ei-pidetä. Kirjoittaja toteaa asian, jonka olen liittänyt kirjoitukseni motoksi: ”It’s a film that you experience and then live with.” Elokuva koetaan ja sitten sen kanssa eletään. Kysymyksiä ja ajatuksia jää tajuntaan. Niiden pohdintaan tulee kyllä aikansa.

Tuntuu, että elokuvassa on mukana myös ohjaajansa Martin Scorsesen sydänverta. Samaisessa yllä viittaamassani arviossa kirjoittaja toteaa Scorsesen lukeneen  Shusaku Endon romaanin ensi kerran jo vuonna 1966. Elokuvan on siis täytynyt kypsyä miehen päässä kauan. Ymmärrän, että elokuvan aihe on ollut miehelle vaativa. Sitä ennen hän on luonut uraansa ja medianäkyvyyttä kaupallisesti kiehtovammille ja ajankohtaisemmilla teemoilla. Hänen aikaisemmasta tuotannostaan Kristuksen viimeinen kiusaus (1988) ja Kundun (1997) hämmensivät aikoinaan aihepiirinsä vuoksi. Ne olivat osoituksia Scorsesen monipuolisen elokuvauran yllättävästä suunnasta. Sitten 70 vuotta täytettyään hän on kai tajunnut tälle Silence-elokuvalle tulleen sopivan hetken. Siinä on henkilökohtaisia juuria, sillä mies on itse kasvanut lapsuutensa Italiassa hyvin katolisessa ympäristössä. Ja tällä vuosituhannella maailmamme elää sen kaltaista murrosta, että Scorsese on nähnyt tarpeelliseksi ottaa tuon Japanissa 1600-luvulla tapahtuneen, maata ja sen kansaa repivän murroksen käsittelyyn. Kyllä elokuvasta löytyy allegoriaa meidän aikamme tapahtumiin, uskonnolliseen murrokseen. Islamin vaikutusvallan nousua – tai ainakin sen näkyvää esiintymistä mediakentässä - en tässä yhteydessä halua korostaa. Jokainen pohtikoon asioita sydämessään. Yhtä kaikki, elokuva suuntaa katsojien ajatukset väistämättä myös meidän aikaamme.  Sen myötä voi versota monenlaisia mietteitä.

Elokuvan nimi ”Hiljaisuus” viittaa Jumalaan. Varmasti Jumalaansa avukseen huutaneet ihmiset ovat joutuneet saamaan epätoivoonsa vastaukseksi hiljaisuuden. Tuon hiljaisuuden kokevat myös elokuvan papit Rodrigues, Garupe ja Ferreira. Rodriguesin ja Ferreiran elämässä tuo elokuvan otsikko viittaa myös toiseen asiaan. He joutuvat elämänsä kääntymyksen jälkeen piilottamaan oman uskonsa hiljaisuuden kaavun alle. Oman egon perimmäinen turvasatama painuu näkymättömiin. Se on pitkä ja varmasti kiduttava aika, sillä esimerkiksi Rodrigues toteutettuaan ”tuskallisimman rakkauden osoituksensa” eli vielä yli 40 vuotta.

Isä Garupe

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat 1600-luvun Japaniin, kun jesuiittojen aloittama lähetystyö oli saanut kansan keskuudessa suosiota ja kun katolisuutta oli alettu tukahduttaa. Ferreiran koettelemuksista 1630-luvulla kerrotaan takautuvasti. Rodriguesin ja Garupen Japanin ”keikka” alkaa 25. toukokuuta 1640. Seuraavana vuonna miesten elämänkohtalo on jo ratkaistu.

Kristityt aloittivat lähetystyön Japanissa 1500-luvulla. Samalla maa alkoi eurooppalaistua, mikä merkitsi eurooppalaisen teknologian tuloa maahan. 1610-luvulla kristittyjen määrän kasvu alettiin nähdä maassa uhkana ja katolisen kirkon toimintaa alettiin lainsäädännöllisesti rajoittaa. 

Olot maassa kiristyivät ja köyhien talonpoikien vastustus hallintoa vastaan voimistui. Vuosina 1637-38 tapahtunut  Shimabaran kapina kiristi ilmapiiriä entisestään. Tuo kapina tukahdutettiin verisesti ja vainoista tuli entistä julmempia.

Shimabarassa talonpojat nousivat kapinaan olojen heikentyessä. Maassa oli suoranaista nälänhätää ja maatyöläisiä verotettiin ankarasti. Kapinaan osallistui noin 27 000 henkeä. Kapina lähti liikkeelle taloudellisesta epätoivosta ja hallituksen sortotoimista. Kapina kukistamisessa maan hallinto käytti rankkaa voimaa. Sen jälkipyykissä 37 000 kapinallista ja heidän tukijaansa teloitettiin. Kapinallisten päällikön irti leikattua päätä esiteltiin kaikelle kansalle.  Kristinuskon suosio talonpoikien keskuudessa oli kasvanut ja siksi katoliset katsottiin osallisiksi kapinan tapahtumiin. Portugalilaiset kauppiaat karkotettiin maasta. Kristinusko oli kielletty jo aikaisemmin, mutta nyt sitä alettiin valvoa tarkasti ja uskovaisia alettiin rangaista yhä julmemmin.  Suojellakseen henkeään kristittyjen täytyi vetäytyä maan alle. Buddhalaisuutta alettiin tukea voimakkaasti.

Tässä yhteiskunnan tilanteessa Rodrigues ja Garupe purjehtivat maahan salaa etsiäkseen isä Ferreiran käsiinsä ja selvittääkseen häntä koskevien huhujen todenperäisyyden.


Elokuvan eräillä henkilöhahmoilla on vastineet todellisuudessa. Isä Rodriguesin hahmon taustalla on 1600-luvulla Japanissa lähtystyötä tehnyt jesuiittapappi Giuseppe di Chiara (1602 – 1685). Hän – aivan kuin elokuvahahmonsa – saapui Japaniin aikana, kun kristinusko oli kielletty. Hänen tarkoituksenaan oli etsiä käsiin hänen pappisveljensä  Cristóvão Ferreira ja selvittää, oliko tämä todellakin luopunut uskostaan. Ferreiran lailla myös Chiara joutui kidutetuksi ja sen myötä toimi Ferreiran tavoin. Historian faktat eivät toki mene täysin yksiin elokuvan kanssa. Kuitenkin historiallinen Chiara meni Rodriguesin tapaan japanittaren kanssa naimisiin ja otti tämän entisen aviomiehensä nimen (Okamoto San'emon) eläen Japanissa kuolemaansa saakka.

Rodriguesin rippi-isän Ferreiran taustalta löytyy Cristóvão Ferreira  (n. 1580-1650), joka oli portugalilainen jesuiittoihin kuulunut pappi. Hänet lähetettiin roolihahmon tapaan Japaniin lähetystyöhön ja jouduttuaan siellä tapahtuneiden vainojen ja puhdistusten aikana kidutetuksi hän kääntyi buddhalaisuuteen. Hän toimi Japanissa lähetystyössä vuosina 1609-1633. Hän joutui työskentelemään siellä vuonna 1603 alkaneen Tokugawan dynastian aikana. Dynastia näki kristinuskon uhaksi ja aloitti 1610-luvulla kovan linjan kristittyjä vastaan. Heitä syytettiin vallanpitäjien vastustamisesta ja mm. suvaitsemattomuudesta muita uskontoja kohtaan.  
Tilanne kehittyi huonompaan suuntaan. Vuonna 1633 Ferreira vangittiin ja mies luopui kristinuskosta viisi tuntia kestäneen kidutuksen päätteeksi. Hän oli tunnetuin ns. luopiopappi. Hänestä tuli buddhalainen, hän sai uuden nimen Sawano Chūan, ja hän avioitui japanittaren kanssa.
Luopumuksensa jälkeen Sawano Chūan teki laajan kirjallisen uran. Hän teki japaniliaisille tunnetuksi länsimaista astronomiaa ja lääketiedettä. Hänen kerrotaan kirjoittaneen myös katolisuutta kritisoivan kirjan, mutta sen kirjan alkuperästä ei ole päästy varmuuteen. Elokuvassa Ferreira kertoo kirjoittaneensa katolisuutta arvostelevan teoksen, jota itse maan uskonnollinen johtaja, inkvisiittori Inoue-sama, oli kehunut.

Tuon ajan Japanissa yllä mainitun kapinan jälkeen kristityistä tuli ns. salakristittyjä. He piilottivat oman uskonsa julkisuudelta, palvelivat jumalaansa ja kristusta piilossa, valtakoneisto teki kaikkensa löytääkseen pyhäinkuvia ja muita merkkejä uskonnon harjoittamisesta. Nuo salakristityt välittivät kristillistä uskoaan ja muuta perintöä sukupolvelta toiselle. Tilanne alkoi vapautua 1800-luvun puolessavälissä.

Shusaku Endon romaani käsittelee fiktiivisesti kristillisiin yhteisöihin ja kirkkoon kohdistunutta vainoa ja painostusta. Kirjailija on käyttänyt lähteenään läpi historian välittynyttä suullista perintöä. Aiheeseen voi tutustua mm. täällä.

Elokuvan maailmassa äänellä on merkitystä, jo nimenkin pohjalta. Meri kuohuu taustalla peittäen joskus osittain puheen. Toisaalta hiljaisuus on kaikkialla läsnä. Ihmiset vaikenevat ja vaikenee maisema, esimerkiksi tuhottu, asukkaansa menettänyt ja kissoja vilisevä kylä. Äänimaisemaa myötäilee vaikuttava kuvamaisema. Mielessä on kohtaus, jossa valkoisen sumun seasta lähenee hämärästä hiljainen saattue luoden vaikenemisellaan pelkoa ympäristöön. Se jahtaa kristittyjä myöntäen ilmiantajalle palkkioksi ison pussin hopearahoja. Juudasta kaivataan.

Kansan hiljaisuuden takana on kärsimystä mutta myös vihaa. Kristityt kantavat hiljaa sisässään toivon uudesta maailmasta, tulkoon se vaikka kuoleman kautta. He eivät tunnu pelkäävän mitään, kun heille on annettu lupaus paratiisista. Kuolema on heille tavallaan vapaalippu paratiisiin ilman pakkovaltaa. Kun Rodrigues eroaa pappisystävästään, häntä veneellä kuljettaneet soutajat vaikenevat. Heidän vaikenemisensa on kai kaunaa ulkomaalaista pappia kohtaan, jonka he ja monet muut saattavat katsoa syyllisiksi kuoleman aaltoon.

Nuo kristityt maatyöläiset ovat vilpittömiä yksinkertaisia ihmisiä. Pääinkvisiittori Inoue-sama pitää heitä ”tolloina”. Se on hänen kaltaisensa elitistin looginen päätelmä. Minulla tulee rinnastuksena mieleen pohjoisen Suomen lestadiolaiskristityt, joiden usko on yksinkertaista ja pelkistettyä, ilon täytteistä luottamusta ja taivaskaipuuta. Lähinnä tarkoitan niitä lapsuuden menneisyydessäni tapaamiani pohjoisen ihmisiä tai – mennäkseni 1800-luvulle - niitä yksinkertaisia maaseudun ihmisiä, jotka löysivät juoppoina Laestadiuksen saarnojen kautta elämälleen uuden suunnan. He olivat yhtä vilpittömiä uskossaan kuin nuo maatyöläiset. Japanilaiset maalaiset olivat kovalla työllä ja raskailla veroilla rääkättyjä. Nuo menneisyyden lappalaiset olivat rankkojen luonnonolojen kuluttamia miehiä ja naisia, jotka kokivat saarnamiesten lupaamassa paratiisissa pelastuksen vaivoilleen.  Erilaisessa ympäristössä he elivät, mutta toivo paremmasta piti ohjata tuonpuoleisen elämään. Rinnastusta tukee myös ihmisten side luontoon. Japanin köyhät kristityt löysivät kohtamassaan vieraassa katolisuudessa kai lähinnä vain kuoret, johon he saattoivat istuttaa oman esi-isiensä verenperintönä saamansa luonnonuskontonsa käsitykset. Aivan samalla keinoin lappalaisten luonnonuskonto sai lestadiolaisuudessa uutta kasvualustaa.

Toisaalta tulee mieleen oman aikamme pakolaisvirta. Epätoivo ohjaa Eurooppaan, jossa nähdään valoa, vapaalippu eurooppalaiseen sosiaaliturvaan ja ilmaiseen ylläpitoon. Siihen paratiisiin voi päästä jo tässä elämässä.

Tuon hiljaisen maailman päällä käy paikoin Rodrigues omaa sisäistä dialogia Jumalansa kanssa. Hänen puheensa on epätoivoista, joskus itkevältä kuulostavaa kuiskausta.  Se tuo elokuvan kulkuun välillä melodramaattisen imelän sävyn. Mutten kuitenkaan halua sen vuoksi teilata elokuvaa.
Vilkkaassa kaupungissa Rodrigues saa sitten vastaansa kaupunkilaisten avoimet vihanhuudot ja tuntee selässään heitettävien kivien iskut. Siinä miestä viedään säilöön odottamaan mahdollista tuomiota ja seuraamaan uskonveljiensä ja -sisartensa kidutusta.

Elokuvan kuvaus ja leikkaus on upeasti toteutettu. Väkivalta ja kidutus näytetään kunnioitettavan välimatkan päästä. Japanin karu luonto pääsee oikeuksiinsa. Luonnon eri olotilat tulevat näkyviin joskus upealla, joskus karulla tavalla. Kuvakulmat ovat tarkasti harkittuja. Scorsese itse aloitti aikanaan elokuvauransa leikkaajana. Ja hänen ohjaajan urallaan  keskeisenä leikkauksesta vastaavana avustajana on ollut hänen opiskelukaverinsa Thelma Schoonmaker. Hän vastaa myös Silence-elokuvan leikkauksesta. Yhteistyö on toiminut mallikkaasti.

Elokuvassa nähdään erilaisia kidutusmuotoja, joista useat aiheuttavat hitaan kuoleman. Esimerkiksi kristityt sidottiin ristiin roikkumaan ja ristit asetettiin meren rantaveteen. Aallokko kävi kovana ja vuoroveden aikana lähes ylsi uhrien kasvojen korkeudelle. Uhrit saattoivat hengittää mutta auringon paahtaessa vesi syövytti ihoa ja uhrien kunto heikkeni hitaasti mutta kivuliaasti. Viimein syöpyi myös köysi, jolla uhrit oli ristiin sidottu. Lähes tajuttomuuden rajamailla he painuivat meren pohjaan. Sitkein uhri – elämänsä rankkaa maatyötä tehnyt ja valtiovallalle paljon raskaita veroja maksanut harras kristitty Mokichi - roikkui ristillä muistaakseni lähes neljä vuorokautta. Mereen vaipuessaan hänen ihonsa oli täysin auringon polttama ja veden syövyttämä. Sitten järjestettiin kullekin uhrille erillinen rovio, jossa ruumiit poltettiin. Liekit roihuivat korkeina.  Mokichin ruumis oli niin täynnä merivettä, että se höyrysi kauan, kun sitä sytytettiin.



Eräässä vaiheessa ollaan tuliperäisellä alueella. Kuvauksen ansiosta maisema näyttää salaperäisen aavemaiselta.  Kristittyjä kidutetaan tulikuumalla vedellä, tehdään se niin hitaasti valuttaen, että kipu tuntui kuin olisi painettu tulikuuma kekäle ihoon. Tuo jatkuu päiväkausia. Yhtä kaikki, kidutettavat kieltäytyvät hylkäämästä Jumalaansa. Tässäkin tilanteessa he paremminkin pyytävät tulla kidutetuiksi saadakseen näyttää uskonsa vahvuuden ja Jumalan läsnäolon itsessään.

Tuon esille eräitä elokuvassa kuulemiani japanilaisittain lausuttuja englannin kielen sanoja ja myös puhtaasti japanilaisia ilmauksia. Niillä on elokuvassa oma merkityksensä avaten osaltaan sisältöä.

Kirishtan-sanaan kiinnitin ensimmäisenä huomiota. Se on kuitenkin yleisesti Japanissa katolisista kristityistä käytetty sana, jolla viitataan 1500- ja 1600-lukuun (ks. lisää täältä).

Paratiisista puhuttaessa elokuvassa eräs japanilainen käyttää portugalinkielistä sanaa paraiso, mikä häkellyttää Rodriguesia. Hän aivan kuin korjaten naista käyttää englantia. Paraiso-muunnelman käyttö kertoo, kuinka paikalliset ovat luoneet oman, heidän tilanteeseensa sopivan mielikuvan paratiisista.

Tässä on yksi esimerkki. Rodrigues ihmettelee, miten japanilaiset ottavat kaiken niin tyynesti vastaan. He eivät pelkää kidutuksia eikä kuolemaa. Hän kysyy sitä eräältä hieman iäkkäämmältä talonpojalta, vakaalta kristityltä. Tämä kertoo eräästä aikaisemmin tapaamastaan papista isä Juanista, joka kertoi, että kuoltuaan he pääsevät ”paraisoon”. ”Eikö kannata kuolla? Paraiso on parempi, ei veroa eikä raskasta työtä.” Tuohon Rodrigues joutuu hämillään toteamaan isä Juanin olleen oikeassa: siellä ei ole työtä, ei kärsimystä.

Menen sitten japaninkielisiin sanoihin. Kun Ferreira ja Rodrigues tapaavat ensi kerran, käyttää Ferreira japanin sanaa Dainichi, jonka hän sanoo merkitsevän ”aurinkoa” tai ”auringon valoa”.  Sitä käytetään tilanteessa, jossa Rodrigues alkaa ylistää 1500-luvun alkupuolella elänyttä portugalilaista pappia Francis Xavieria,  jonka tekemää arvokasta lähetystyötä isä Ferreira oli kääntymyksellään tuhoamassa. Siihen Ferreira vastaa, että Xavierin toiminnan myötä japanilaisia kääntyi kyllä kristityiksi, mutta he antoivat oman sisältönsä kristilliselle terminologialle. Sana Deux (”Jumala”) viittaa japanissa aurinkoon. Se on japanilaisille pelkkä nimi, jonka katolista sisältöä he eivät Ferreiran mukaan tunne.

Japanilaisten kristinuskon käsitteiden sisältö tuli luonnosta, kansan vanhoista uskomuksista. Siksi katolisuus saattoi levitä Japanissa niin merkittävästi. Kun Kristus nousi kolmantena päivänä kuolleista, oli ristiriitainen tilanne, sillä aurinko ”jumalainen valo” nousee joka päivä.

Ferreira perustelee ajatuksiaan laajemminkin Japanin luonnolla.  Se on muokannut japanilaista kansanluonnetta. Ferreira käyttää japaninkielistä ilmaisua Sanga wa arata... -  ”Vuoria ja jokia voi siirtää mutta miehen luontoa ei voi liikuttaa.” Ferreira haluaa puolustaa japanilaisuutta ja sen yhteyttä luontoon. ”Löydämme alkuperäisen luontomme täältä Japanista, Rodrigues, ehkäpä Jumalan löytäminen tarkoittaa sitä.” Näin Ferreira yrittää perustella sitä, kuinka katolisuus aiheuttaa Japanille vahinkoa. Toisessa yhteydessä hän vertaa Japania suohon. Sen maaperässä eivät muualta tuodut versot kasva. Samaa perustetta Rodrigues itse käyttää myöhemmin kristinuskosta luopumien jälkeen perustellessaan inkvisiittori Inouelle oman luopumuksensa perusteita.   

Ensimmäisen tapaamisen aikana Ferreirassa on havaittavissa hermostuneisuutta. Hän pälyilee epäluuloisesti, kun Rodrigues sanoo ”isä”. Kun hän joutuu kertomaan Rodriguesille kirjoituksistaan. Miehen ilmeestä päätellen hän ei tee sitä mielellään. Hän on kirjoittanut tähtitieteestä, josta on ollut valtiolle tärkeä merkitys. Toinen teos on jo hankalampi tunnustaa. Ferreira peittää vaivoin vaivautuneisuutensa. Hän ei hymyile, puhuu kuin pakosta. Kirjan aiheena on Kengiroku, joka merkitsee ”petosta, paljastusta ja naamion riisumista.”  Ferreira selittää, että kirja osoittaa kristinuskon virheet ja kiistää Jumalan opetukset. Rodrigues on kauhuissaan entisen rippi-isänsä puheesta. Tulkki alkaa puhua totuudesta. Rodrigues toteaa, että on kidutusta pahempaa vääntää miehen sielu kieroon.

Keskustelu etenee dramaattiseen suuntaan. Rodrigues toteaa, että hän on nähnyt ihmisten kuolevan liekeissä Jumalan tähden – ”ei tyhjän tähden”, Rodrigues painottaa. Ferreira myöntää nähneensä samoin, mutta sitten tulee kylmää vettä niskaan. Hän toteaa heidän kuolleen hänen – Rodriguesin – tähden. Sanat järkyttävät Rodriguesia, koska häntä on elokuvassa aiemmin kiusannut ajatus, että ilman häntä ja Garupea kuolemat olisi voitu välttää.

Myös tulkki käy Rodriguesin kanssa keskustelun. Hän on oppinut englannin kielen entiseltä lähetystyöntekijältä isä Cabralilta. Tulkki käyttää sanaa Korobu, merkitsee hänen mukaansa ”lankeamista” ja ”uskosta luopumista”. Kerron hieman keskustelun taustaa. Tulkin mukaan isä Cabral halveksi kaikkea japanilaista. Rodrigues yrittää vakuutella, että hän ei ole samanlainen.  Tulkin mukaan kristityt eivät halua ymmärtää Buddhan ydintä. He näkevät Buddhan pelkkänä ihmisenä. Buddha on kuitenkin muuta. Ihmisestä voi tulla Buddha, itseään suurempi, jos hän voittaa kaikki harhakuvitelmansa. Sitten tulkki moittii kristittyjä, jotka ovat takertuneet omiin harhakuvitelmiinsa ja sanovat niitä uskoksi.

Tilanne on minusta mielenkiintoinen. Eri uskontojen edustajat väittelevät uskosta. Jos tuo keskustelu irrotettaisiin kontekstistaan, niin se olisi merkkinä avoimuudesta. Kyse on kuitenkin tilanteesta, jossa kristittyjä ollaan kiduttamassa ja tulkin tehtävänä on saada Rodrigues kääntymään uskostaan.

Rodrigues yrittää vakuutella tulkille, että jos ihminen noudattaa Jumalan käskyä, hän voi elää rauhassa.  Se puhe osoittautuu kuitenkin tyhjäksi varjonyrkkeilyksi. Tulkki vie keskustelukumppaninsa raakaan todellisuuteen. Hän lausuu tuon sanan ”Korobu”. Ja kehottaa Rodriguesia luopumaan uskosta. ”Jos ette luovu, vangit ripustetaan kuopan päälle alassuin, kunnes tottelette.” Tulkki siis siirtyy diplomaattisesta keskustelusta suoraan kiristykseen. Keskustelussa ollaan valtataistelussa ja siinä Rodrigues ei voi antaa periksi. Hänen tehtävänsä on puolustaa kirkkoaan jo asemansa vuoksi. 

Keskustellaan myös Ferreirasta. Tässä vaiheessa Rodrigues ei ole häntä vielä tavannut ja hän kieltä tuntevansa häntä. Tulkki toteaa, että kaikki tuntevat hänet nyt Japanissa. Häntä arvostetaan nyt, kun hän ”lankesi”. Sitä ennen hän oli ollut ylimielinen.

Tässä vaiheessa Rodrigues kuljetetaan kaupungin halki vankila-alueelle, jossa paikallisia kristittyjä aletaan kiduttaa. Heidät asetetaan maakuoppaan.

Rodrigues


Tulee hetki, jolloin Rodrigues käyttää itse sanaa ”Korobu”, ja tuon sanan hän osoittaa yllättäen kristityille. Se tapahtuu, kun hän ja Ferreira tapaavat toistamiseen.

Ferreiran ja Rodriguesin toinen keskustelu on hyvin dramaattinen. Samanaikaisesti viisi kristittyä roikkuvat maakuopan yllä sidottuina pää alaspäin. Uhrien korvien taakse on tehty veitsellä viilto, josta veri valuu hitaasti. Voimat heikkenevät ja ihminen kokee kauhistuttavan hitaan kuoleman.  Samaan aikaan nuo miehet käyvät keskustelua, jonka tarkoituksena on saada Rodrigues tekemään tuo yllä jo mainittu hänen elämänsä tuskallisin rakkaudenosoitus. Nuori jesuiitta yrittää vielä epätoivoisesti pitää kiinni uskonsa peruspilareista. Mies on kiinni vain itsessään. Nuo viisi kituvaa kristittyä kiusaavat miestä, mutta hän käy kuitenkin painiskelua vain omantuntonsa kanssa. Hän oli aiemmin herännyt, kun ”kuorsaavat vartijat” häiritsevät. Sitten hänelle selitettiin, että vartijat eivät nuku, ääni on hänen uskonveljiensä tuskaista voihketta.

Hän menettää malttinsa kuullessaan kristittyjen voihkivan hirveissä tuskissa. Rodrigues on jo valmiiksi epätoivoisessa tilassa. On ollut epätoivoon johtaneita keskusteluja. Hän on mm. nähnyt matkakumppaninsa isä Garupen kuoleman. Sitten hän tapaa Ferreiran toistamiseen. Taustalla viisi japanilaista kristittyä odottaa pää alassuin hidasta kuolemaa.  Ferreira alkaa arvostella Rodriguesia ja osuu todella arkaan paikkaan – Rodriguesin mielikuviin Kristuksesta ja uskotteluihin, jonka mukaan tämä yrittää kulkea samaa polkua kuin Jeesus Getsemanen puistossa. Hän moittii Rodriguesia ylpeydestä:

”Nuo viisi kärsivät mutta ilman ylpeyttänne. He eivät vertaisi itseään Jeesukseen. Onko teillä oikeus panna heidät kärsimään?”

Rukous toisi mukanaan vain lisää kärsimystä. Ferreira kehottaa rukoilemaan silmät auki, näkemään, kuinka taustalla kidutettavat, pääalassuin kuopassa roikkuvat ihmiset anovat apua Jumalalta, aivan kuin Rodrigues.

Siinä vaiheessa Rodrigues menettää malttinsa. ”Korobu” Korobu!” hän huutaa epätoivoisena kehottaen näin kidutettavia luopumaan uskostaan. Mutta kaikki kaikuu tyhjille korville.
Ferreira jatkaa Rodriguesin pehmentämistä. ”Papin tulisi jäljitellä teoillaan Kristusta. Jos hän olisi täällä, hän olisi toiminut ja luopunut uskostaan heidän vuokseen.” Ferreira toteaa vielä, että on olemassa tärkeämpiäkin asioita kuin Kirkon tuomio.

Ferreira osuu asian ytimeen. Rodrigues on todellakin vain itsepintaisesti samaistunut mielikuvaansa Kristuksesta. Hän on ollut Kirkkonsa edustaja, jolle tärkeintä on Kirkon arvovalta ja ennen kaikkea oma uskollisuus Kirkon opeille. Hän ei ole kyennyt toden teolla vastaamaan paikallisten kristittyjen hätään.

Ferreiran vetoomus vetoaa. Rodrigues astuu kärsivää Kristusta esittävän kuvan päälle. Välittömästi tulkin käsi nousee, kidutetut kristityt vapautetaan. Kuva siirtyykin jo uuteen tilanteeseen. Ulkoisesti täysin muuttunut Rodrigues seuraa ikkunasta ulos kuullen pilkkahuutoja ”luopiosta”.

Pian näytetään, kun hän on Ferreiran kanssa tarkastamassa hollantilaisten kauppiaiden esineistöä. Heiltä pitää poistaa kaikki sellaiset esineeet, joissa on vähäistäkään viitettä kristillisyyteen. Ne työt kuuluvat näiden ”luopiopappien” päivittäiseen rutiiniin. Kun Ferreira myöhemmin kuolee, Rodrigues tulee hänen paikalleen. Hänelle löytyy puoliso, hän saa japanilaisen nimen -  Okada San’emon - a persoonallisuuden.

Elokuvan kertoja toteaa, että inkvisiittori Inoue vaati Okada San’emonilta säännöllisesti kirjallisen jumalankieltämisvalan Korobi shomonin, senkin jälkeen kun hän oli saanut japanilaisen nimen.  Hän lähetti miehensä tarkistamaan, että Okada San’emon kirjoitti sen itse.  Hän oli läpi elämänsä langennut pappi.


Kichijiro kohtauksessa, jossa hän sylkee päin Kristuksen kuvaa


Eräs henkilöhahmo tarvitsee vielä oman erityisen käsittelynsä. Hän on Kichijiro - elokuvan kummallisin hahmo.  Elokuvan edetessä hänestä tulee Rodriguesille kuin painajainen, saattanee kuvitella hänet paholaiseksi. Painajainen hän on katsojillekin.

He tapaavat ensi kerran jo Macaossa, kun vainoja sinne paenneesta Kichijirosta tulee nuorille papeille opas, joka vie heidät epävakaiseksi tulleeseen Japaniin. Kichijirosta saa juopon kuvan, joka kuitenkin kertoo kaipaavansa kotimaahansa.

Välillä hän on kuin vilpittömin kristitty, välillä häntä epäillään vallan kätyriksi ja ilmiantajaksi. Alkuvaiheessa Rodrigues kiittää Kichijiron läsnäoloa.  Ilman häntä hän olisi kokenut olemisensa turhaksi. Saadessaan ottaa vastaan Kichijiron vilpittömän ripittäytymisen hän kokee tekevänsä merkityksellistä työtä. Hän tuo olemiseen mielekkyyttä, sillä muuten hänen on vaikeaa saada japanilaisiin kristittyihin kontaktia.

Kichijiro on Rodriguesille yhtä aikaa Pietari ja Juudas. Rinnastukset Jeesuksen oppilaisiin ovat mielestäni päteviä, sillä Rodrigues asettaa elokuvassa itsensä Jeesuksen seuraajaksi. Uuden testamentin mukaan Juudas kavalsi Jeesuksen 30 hopearahasta. Pietari puolestaan vakuutteli Jeesukselle illalla uskollisuuttaan mutta jo ennen kukonlaulua hän oli kolmesti kieltänyt tuntevansa tätä.

Jos liitetään nämä henkilöt Japanin tilanteeseen, niin Pietari heikkoudessaankin oli sopiva esikuva salakristityille.  

Kichijiro mitä ilmeisimmin ohjaa eräässä vaiheessa Juudas Iskariotia jäljitellen vangitsijoittensa luo ja saa siitä luvatun palkkionsa.  Vangitsijoiden päällikkö heittää rahat ylimielisesti miehen suuntaan, kolikot vierivät pitkin kallioita. Myöhemmin Kichijiro selittelee, ettei ollut ottanut rahoja vastaan.

Lähes aina tavattaessa hän itsesäälissä kierien anoo ”padrelta” – siis isältä - armoa ja anteeksiantoa. Hän on jatkuvasti ripittäytymässä, mistä isä Rodrigues tuntee ammattiinsa kuuluvaa mielihyvää. Hän on kuin ahkera asiakas, jonka vilpittömyyttä ei sovi epäillä. Maatyöläiskristityt kyllä pitävät häntä valtakoneiston kätyrinä mutta kaiken anteeksiantava kirkon edustaja ei suvaitsevaisuudessaan voi noihin syytöksiin mennä mukaan.

Elokuvan edetessä tilanne alkaa jo tuntua koomiselta. Kun Rodriguesia kuljetetaan vilkkaan kaupungin halki säilöön. Vihastunut väkijoukko kiviä heittäen huutelee papille rivouksia. Eiköhän siellä muiden selän takaa pilkistä tutun miehen kasvot. Kichijiro väijyy isä Rodriguesia kuin vakooja. Tässä tilanteessa Rodrigues menettää malttinsa. Hän pyytää miestä häipymään hänen silmistään. No, sehän on Kichijirolle kuin kutsu. Pian hän on taas papin edessä armoa anelemassa. Ja kun tulee se hetki, jolloin pitää tunnustaa suhde kristinuskoon, hän on auliisti polkemassa Kristuksen kuvaa ja tarvittaessa jopa sylkemässä sitä. Ja pian taas hän juoksee jostakin nurkasta armoa anellen.

Vielä senkin jälkeen, kun Rodrigues on saanut japanilaisen identiteetin, mies ilmestyy paikalle. Hän kutsuu tätä ”padreksi”, mihin Rodrigues pelästyen reagoi, ettei ole enää ”padre”. Yhtä kaikki Kichijiro saa haluamansa. Sen jälkeen luopiopapin valvonta lisääntyy, mutta mies suorittaa moitteettomasti jumalankieltämisvalaksi kutsutun aktiivisen katumisen rituaalit.    

Aivan lopussa Kichijirolta löydetään Kristuksen kuva. Olikohan se vain testi, jolla valtakoneisto tutki valvojana toimineen Okada San’emonin vilpittömyyttä?


Olen seurannut Alfa-TV:stä dokumenttisarjaa Inkerin piispasta Jalmari Laurikkalasta. Hän toimi inkeriläisten parissa Stalinin vainojen aikana. Ohjelmassa kerrotaan, kuinka avoin keskustelu seurakuntalaisten kanssa oli hyvin vaikeaa, koska joku läsnäolijoista saattoi olla salaisen poliisin ilmiantaja. Sen kanssa oli kuitenkin nöyrästi elettävä. Samanlaista vaitonaista epäilyn siementä näkyi myös suhteessa Kichijiroon.

Martin Scorsese

Martin Scorsese

Martin Scorsese (s. 1942) on minulle hyvin tuttu elokuvantekijä. Hänen tuotantonsa on huikean laaja ja monipuolinen. Tuttavuuteni lähti oikeastaan käyntiin 1970-luvulla elokuvasta Taksikuski (Taxi Driver, 1976). Siinä oli jotain maagista voimaa ja se vangitsi katsojansa. Loppuratkaisuun petyin mutta Robert de Niron huikea roolityö taksikuskina jäi mieleen. Kiinnostus Scorseseen ei loppukohtauksen vuoksi kuitenkaan lopahtanut. Kävi näet pian ilmi, että aikaisemmin katsomani ja kovasti pitämäni Alice ei enää asu täällä (Alice Doesn’t Live Here Anymore, 1974) oli myös Scorsesen ohjaama. Ja kun sen lisäksi katsoin omaelämäkerrallisen ja New Yorkin alamaailmaan liittyvän Sudenpesän (Mean Streets, 1973), olin myyty mies. Tuolloin Scorsese kuului suosikkiohjaajiini. Sen jälkeen hakeuduin katsomaan musikaaalien maailmaan sijoittuvan elokuvan New York, New York (1977) ja The Band -yhtyeen konserttidokumentin The Last Walz (1978). Ne aiheutti aiheuttivat hieman takapakkia, varsinkin edellinen. Aihepiirissä oli kyllä vetovoimaa, mutta Liza Minellin ja Robert de Niron ihmissuhdekoukerot jättivät kylmäksi. Nyrkkeilymaailman kuvauksessa Kuin raivo härkä (Raging Bull, 1980) löysin taas tutun Scorsesen. Sen jälkeen siirryin intensiivisesti työelämään ja elokuvien katselu väheni. Muistan kyllä katsoneeni Koomikkojen kuninkaan (The King of Comedy, 1982) ja Illasta aamuun (After hours, 1885) ja, mutta niistä minulle ei ole jäänyt oikeastaan mitään mieleen.

Kristuksen viimeistä kiusausta (The Last Temptation of Christ, 1988) en olisi mennyt katsomaan, mutta kun ohjaaja oli Scorsese, se oli nähtävä.  Elokuva oli positiivinen yllätys, mutta ohjaajan hohde alkoi jo hieman sammua. Vuonna 1991 ilmestynyt Cape Fear ei ollut minun makuuni lainkaan. Sen myötä kiinnostus Scorseseen lopahti.

Scorsese kykeni kuitenkin luomaan elokuvia kiintoisista teemoista. Kundun (1997) käsitteli Tiibetiä ja Dalai Lain elämää. Sen veti puoleensa ennen kaikkea aihepiirinsä vuoksi. Olen nähnyt sen kaksi kertaa.

Nyt sitten koin yllätyksen, kun huomasin, että tänä syksynä 75-vuotta täyttäneeltä Scorseselta on ilmestynyt Silence. Elokuvan aihekin kiinnosti.

Antti Alanen luonnehtii Martin Scorsesen ohjaajan uraa kirjassaan Elokuvan tekijät vuodelta 2012 seuraavasti:
Martin Scorsesen tuotantoa hallitsee kaksi vastakkaista suuntausta: yhtäältä rajut hahmotukset. jotka on revitty suoraan ohjaajan kotikaupungin New Yorkin nykytodellisuudesta ja toisaalta genre-elokuvat, joissa korostuu taju muodon ja rituaalin merkityksestä. Molemmissa tapauksissa tuloksena on kuvan juhlaa: henkilökohtaisia visioita, joita jäsentää tarkkaan suunniteltu leikkaus.

Silence-elokuvan kanssa samaan ryhmään voi liittää ensiksi Kristuksen viimeisen kiusauksen ja Kundunin. Viimeksi mainitusta Alanen kirjoittaa näin:

Pidemmälle kontemplaatioon vei Kundun, kertomus 14. Dalai Laman elämästä ja Tiibetin kohtalosta Maon ikeen alla. Mietiskely uskosta, menetyksestä ja transsendessista huipentui visionääriseen loppujaksoon.
Alanen, Antti. Elokuvan tekijät. Otava 2012. S. 610-612.


Nuo elokuvaat ovat hieman kadonneet muistista, mutta Silencessa tuntuu löytyvän yhteyttä Kundunin kontemplatiivisuuteen. 


maanantai 25. joulukuuta 2017

JOULUYÖN KIRJOITUS


Kävin jouluaattoillan yökirkossa. Virallisesti kyseessä oli ”yöhartaus”. Paikkana oli Kouvolan Keskuskirkko. Saman kaupungin maalaisseurakunnissa pidettiin kyllä samanaikaisesti messuja. Kouvolan keskustassa asuville järjestettiin kaiken varalta pienimuotoisempi tilaisuus.



Olisin tietysti halunnut mennä joulupäivän aamuna kello seitsemäksi oikein perinteisellä hevosreellä joulukirkkoon ja lauleskella riemuisasti kulkusten kilistellessä Joulukirkkoon-laulun säkeitä ”Ruuna virsta vielä tepsuttele pois…” Tämä on vain perinteitä janoavan sieluni unelmointia. Tuskin olisin kuitenkaan jaksanut herätä. Tai ehkä olisinkin, jos olisi tarjottu mahdollisuus hevoskyydistä. Yhtä kaikki, nyt oli tyydyttävä vaatimattomaan yöhartaushetkeen. Se sopii tällaisen iltavirkun kaupunkilaiskundin elämään. Ja oma eksotiikkansa oli kävellä hiljaisessa myöhäisillassa kaupungin halki kohti kirkkoa, jossa ylipäänsä tulee hyvin harvoin käytyä.

Itse asiassa tilaisuus kesti kolme varttia. Mukana oli hieman eksotiikkaakin, kun seurakunta oli kutsunut tilaisuuteen saksofonistin. Hän toi muuten niin kovin arkiseen kirkkotilaan hieman salaperäisen mystistä sointia. Laulut olivat kaikki Kauneimmat joululaulut -vihkosesta, tuttuja jokainen.  Kerron pari sanaa niistä. Keskiaikaista perua olevassa laulussa Kuului laulu enkelten oli kiva hoilata venytellen latinankielistä osiota Gloria in excelsis Deo!. Laulettaessa Kassu Halosen laulua Sydämeeni joulun teen tunsi selvästi, että seurakuntaväki aasi jo innokkaammin äänensä. Lopussa laulettiin Maa on niin kaunis. Siinä seurakunta oli mielestäni innokkaimmin mukana. Aivan kuin itsestään seurakunta nousi viimeisen säkeistön alkaessa seisomaan.

Hartauteen sisältyi jouluevankeliumin luku ja lyhyt saarna. Puhujana oli kirkkoherra itse. Huumorimiehenä hän totesi saarnan alussa, että jos se kestää yli kahdeksan minuuttia, niin kanttori saa sammuttaa kirkosta sähköt. En laskenut aikaa, mutta hän olisi saanut kyllä puhua vielä toisen mokoman, jolloin vasta olisin ehkä alkanut pitkästyä. Saarna oli minusta tiivis, asiallinen ja selkeästi kerrottu. Minä jaksoin sen kuunnella lähes kokonaan. Tuo ”lähes” viittaa niihin pakollisiin loppukaneetteihin, joissa kuulijoita kehotetaan henkilökohtaiseen ratkaisuun. Ne eivät minua enää puhuttele ja huomioni alkaa harhailla muissa asioissa. Tämä osio oli onneksi puheessa hyvin lyhyt.

Puheen alkuosa eteni selkeästi. Alussa puhuja totesi evankelista Luukkaan ominaispiirteen. Hän kertoi Jeesuksen syntymätarinan Marian näkökulmasta.  Luukas raportoi faktat, ei jaaritellut. Vertauskohtana hän mainitsi Matteuksen, jonka evankeliumi alkaa pitkällä sukuluettelolla. Luukas osasi kertoa tarinaa. Sitten kirkkoherra jäsensi saarnansa sisällön neljällä sanalla: mitä, miten, missä ja miksi. En kykene sisältöä enää jäsentyneesti hahmottamaan, mutta tuon esille muutaman mieleen jääneen seikan.  Puhuja kertoi kiinnostavasti keisari Augustuksesta ja hänen verotuskäytännöstään. Kansa joutui maksamaan tuloistaan puolet veroa: neljäsosan keskusvallalle ja toisen neljänneksen kuningas Herodeksen käyttöön. Verotus suoritettiin muistaakseni neljäntoista vuoden välein. Puhuja asettui myös Joosefin tilanteeseen. Sen on täytynyt olla vaikea. Ei tuolloin uskottu enempää kuin nykyisinkään neitseestä syntymiseen. Mies kantoi kuitenkin vastuunsa kihlatustaan. Tallin eläimet olivat Jeesuksen syntymän todistajia, paimenet ja kolme itäisenmaan tietäjää ensimmäisiä vieraita.
Puhuja hieman vähättelee kaikkia postikorttikuvia, joissa syntymää on kuvattu. Tilanne ei ollut niin kiiltokuvamainen. Ei postikorteissa ole kuvia, kun Herodes tapattaa kaikki poikalapset eikä postikorteissa ole voitu välittää sitä tuskaa, jota nuoren Maria-tytön on täytynyt kokea, kun yöpaikaksi oli löytynyt vain risainen, löyhkäävä tallin nurkka.

En malta olla mainitsematta puhujan islam-viittausta. Islamissa huudahdetaan Allahu akbar! - ”Jumala on suuri!”. Kristittyjen Jumala on pieni. Näin hieman pelkistäen voisi puhujan ajatuksen ilmaista.

Tämänkaltaisessa saarnassa ei ruveta pohtimaan syvemmin faktojen todenperäisyyttä. Kirkossa puhe perustuu Raamatun ilmoittamiin faktoihin. Jeesuksen syntymistarinaan liittyviä epäloogisuuksia tai ristiriitaisuuksia en odottanutkaan kuulevani.    

Tilaisuus loppui Adamin sävelmään Oi Jouluyö. Solistina kuulimme saksofonia urkujen säestäessä. Se soolo jäi suoraan sanoen laimeaksi, mutta siihen oli tyytyminen. Kansa poistui hiljaa koteihinsa. Luulen että kaikki olivat tyytyväisiä, rauhallisin mielin. He saivat kirkosta, mitä hakivat. Ehkä se joillekuille oli vain välietappina yksinäisen illan kävelyretkellä. Yö oli hyvin valoisa. Siitä tuli mieleen kirkkoherran sanat, kun hän korosti jouluyön valoisuutta.

Jouluaatto, seurakuntalaiset poistuvat yöhartaudesta 


En lopeta kirjoitustani vielä tähän. Liitän tähän yhteyteen pari asiaa, jotka nyt ovat tulla tupsahtaneet mieleen. Siirrytään historiaan.

Kerron hieman vuosina 1915-1982 eläneen itämaisen kirjallisuuden sekä assyrologian ja seemiläisen filologian professorin Armas Salosen eräästä kirjoituksesta. Se on julkaistu vuonna 1973 ilmestyneessä teoksessa, joka koostuu Salosen muinaiseen lähi-itään liittyvistä hauskoista pakinoista. Kirjan tiedot ovat tässä:

Salonen, Armas. Elettiinpä ennenkin eli muinaisuus elää nykyajassa. Helsinki 1973.

Sen sivuilla 10 – 12 on tarina kolmesta tietäjästä, jotka saapuivat Idästä Jeesuslasta katsomaan. Pakinan otsikkona on Tietäjät itäisiltä mailta.

Kyse on siis niistä ”kolmesta itäisenmaan viisaasta miehestä”, joista kuningas Herodes kysyy Knihdiltä kaikille tutussa Tiernapojat-laulunäytelmässä. Ne miehethän tiernapoikien esitystä mukaillen ”tekivät kuin viekkaat varkaat ja väärät valtiaat ja ottivat toisen tien ja menivät kukin eri tietä omalle maalleen”.

Matteuksen toisen luvun mukaan kerrotaan, kuinka tietäjät tulivat itäisiltä mailta Jerusalemiin. He kertoivat tulleensa kumartamaan vastasyntynyttä juutalaisten kuningasta, sillä he olivat nähneet hänen tähtensä itäisillä mailla. Salosen kirjoituksen mukaan kyse ei ole ”tietäjistä”. Alkukielen sana on magoi, jolla tarkoitetaan muinaispersialaisen pappiskunnan jäseniä. Heidät tunnetaan maageina, jotka olivat luoteis-Persiassa asuneen maadialaisen heimon pappeja.

Kun evankeliumissa kirjoitetaan ”itäisistä maista”, on tarkasteltava asiaa Palestiinan näkökulmasta. Tuolloin Eufrat-virta oli Rooman valtakunnan rajana. Virran toisella puolella – siis idässä - sijaitsi Jeesuksen syntymän aikoihin Parthia.  ”Tietäjät” tulivat Jeesus-lapsen luo luoteis-Persiasta, nykyisen Iranin alueelta. Armas Salonen pitää selvänä, että he olivat Parthiasta kotoisin olevia maageja.

Roomalaisten ja parthialaisten välillä elettiin tuolloin sotaisaa kautta. Nelisenkymmentä vuotta ennen Kristuksen syntymää parthialaiset olivat uhanneet Rooman herruutta Syyriassa ja Palestiinassa. Historian kulku eteni niin, että 220-luvulla Parthian taru loppui ja alueella valtaan nousivat sassanidit.

Uuden testamentin kertomuksessa maageihin viittaa Salosen mukaan kolme motiivia: tähden ilmestyminen (1), uuden kuninkaan syntyminen (2) ja maagien kumarrusmatka (3).  

”Kreikkalaisessa alkutekstissä käytetään tähdestä sanaa asteer, joka tarkoittaa yksityistä tähteä. Tämän yhden tähden sanotaan ilmestyneen ”itäisillä mailla”, siis parttilaisvaltakunnassa, missä maagit sen huomasivat.”

Tähti kertoo kuninkaan syntymisestä. Hän ei ole tavallinen kuningas, vaan ”Messias” (pelastajakuningas), jonka syntymä oli ennustettu.   

”Tähden ilmestyminen on maageille merkki siitä, että pelastajakuningas on syntynyt. Siksi he nimittävät tähteä hänen tähdekseen.”

Tämän lisäksi Salonen tuo esille myös neljännen seikan, jota ei kuitenkaan ole Matteuksen evankeliumissa tuotu ilmi. Kyse on Jeesuksen syntymäpaikasta. Jeesus ei syntynyt tallissa eikä missään huoneessa, vaan kallioluolassa:

Toisella Kristuksen syntymän jälkeisellä vuosisadalla elänyt kristitty kirjailija Justinus pitää selviönä ja kaikkien tuntemana tosiasiana, että Jeesus syntyi luolassa. Vanhimmassa kristillisessä taiteessa Jeesuksen syntymäpaikka kuvataan aina luolaksi! Luukas puhuu tallista, jonka hän on ilmeisesti yhdistänyt luolaan. Vanhimmassa armeniankielisessä Matteuksen evankeliumin käännöksessä sanotaan: ”Tähti tuli… ja pysähtyi sen luolan yläpuolelle, missä lapsi oli”. Alkuperäisen kertomuksen mukaan syntymäpaikka on aivan ilmeisesti ollut luola siinä olevine talleineen.

Salonen kertoo, että Kristuksen syntymän aikoihin Parthian valtakunnan huomattavin jumala oli Mithra, josta tuli myöhemmin myös Rooman imperiumin eniten palvottu jumala. Sen palvonta kilpaili ajanlaskumme ensi vuosisadoilla kristinuskon kanssa.   Mithran pyhättöjä on tavattu kaikkialla Rooman valtakunnan alueella. Salosen mukaan Kristuksen syntymän aikoihin tiedettiin Syyriassa ja Palestiinassa maagi-papeista ja heidän Mithra-uskonnostaan hyvin paljon. Hän kertoo mielenkiintoisesta noihin pappeihin liittyvästä perinteestä:

Vuodesta toiseen, sukupolvesta toiseen persialaiset maagit kokoontuivat tiettyinä aikoina tietylle vuorelle, jossa oli luola kirkkaine lähteineen ja viheriöivine puineen. Siellä he peseytyivät, harjoittivat hartautta ja ylistivät Jumalaa kolmen päivän ajan. Tämän he tekivät sen vuoksi, että he odottivat onnentähden ilmestyvän ja laskeutuvat tälle vuorelle, jota nimitetään ”Voiton vuoreksi”.

Tähti oli merkkinä siitä, että maailmankuningas ja vapahtaja syntyisi. Ennusteet siitä levisivät laajalle Etu-Aasiaan, juuri Kristuksen syntymää edeltäneellä vuosisadalla.

Tätä suurta kuningasta pidettiin Mithra-jumalan ruumiillistumana, hän on maan päällä uudestisyntynyt, ihmiseksi tullut Mithra. Ennustuksissa puhutaan nimenomaan jumalan ”ihmiseksi tulemisesta”. Eräässä tekstissä puhutaan siitä, että sinä yönä, jolloin uusi vapahtaja syntyy, tähti tulee olemaan tapauksen erikoismerkkinä.

Salonen toteaa, että tuo perinteen esittämä luola voidaan jopa paikantaa. Se sijaitsee Urmia-järven lähistöllä. Paikankin Salonen mainitsee, mutta valitettavasti minun hallussani olevassa kirjan kopiossa, se tekstin kohta on sotkuinen enkä saa kirjaimista selvää. Paikan viimeiset kirjaimet ovat kuitenkin ”iz”.


Salosen mukaan pienessä Juudan valtakunnassa pidettiin parthialaisia pelastajina. Heidän avullaan voitiin päästä Rooman ikeestä ja julmasta kuningas Herodeksesta. Näin juutalaiset olivat luonnostaan ystävällismielisiä parthialaisia kohtaan ja omaksuivat heidän uskomuksiaan.

Näin Salonen toteaa pakinansa lopussa:

”On kieltämätön tosiasia, että loppiaiskertomuksen iraanilainen tähti tunnettiin juutalaisten piireissä laajalti ennen Kristuksen syntymää… Rooman valtakunnassa ihmiset joutuivat valitsemaan Kristuksen ja Mithran välillä.”  

Joulukuun 25. päivästä lähtien loppiaiseen saakka vietetään kristillistä valon juhlaa. Se sijoittuu samaan aikaan, jolloin on vietetty Mithran valonjuhlaa.

Mathrasta ja mithralaisuudesta sekä mithran ja Kristuksen suhteesta voi wikipedian artikkelien lisäksi lukea täältä: http://www.truthbeknown.com/mithra.htm. Nyt jätän asian käsittelyn Armas Salosen varaan.   
 
Giovanni Bellinin (n. 1430-1516) maalaus

Tuo tieto, että Jeesus on syntynyt luolassa, tulee näkyviin myös venäläisen runoilijan Boris Pasternakin (1890-1960) runossa Joulun tähti (Рождественская звезда).  Runon suomennos tunnetaan nimellä ”Joulutähti”. Pasternak oli perehtynyt kulttuurihistoriaan ja nähnyt varmaan nuorena opiskelijana Venetsiassa matkatessaan maalauksia, joissa Maria ja Joosef on kuvattu Jeesus-lapsen kanssa kallioluolassa.

Runo on julkaistu Pasternakin pääteoksessa Tohtori Živagossa, sen lopussa olevassa runoliitteessä. Romaani julkaistiin vuonna 1957, runo ilmestyi ensimmäisen kerran kymmenen vuotta aikaisemmin. Romaani on Juhani Konkan suomentama. Runon on riimitellyt Helvi Juvonen. Hän on tehnyt parhaansa ja saanut siitä niin hyvän kuin ylipäänsä käännöksestä voi saada. Kaikkea suomennos ei voi kuitenkaan välittää. Runossa on seikkoja, joita on vaikea ilmaista vieraalla kielellä, mutta Juvosella on ollut kykyä ottaa myös ne huomioon.

Kirjailija, toimittaja ja tutkija Dmitri Bykov pitää sitä Pasternakin runoista parhaimpana. Siinä hän toki hieman liioittelee, koska joutuu heti täydentämään, etteivät muutkaan ole huonompia. Mutta yhtä kaikki Bykov on monipuolinen kirjallisuuden tuntija ja jotain siinä runossa on, kun kerran hän haluaa nostaa Joulun tähden erikoisasemaan.  Bykov ei ole ainoa. Vuonna 1947 pianistilegenda ja Pasternakin ystävä Maria Judina ihastui siihen lähtemättömästi. ”Jos te vaikka ette kirjoittaisi mitään muuta elämänne aikana, se riittäisi antamaan Teille kuolemattomuuden maan päällä ja taivaissa”, syvästi kristillinen Judina kommentoi. Judina oli tuntenut Pasternakin ainakin 20-luvun alusta alkaen. Hän oli kääntynyt juutalaisuudesta ortodoksiseen uskoon eikä Stalinkaan rohjennut kajota häneen. Hän ilmaisi musiikissaan vainoista kärsivän kansan tuntoja ja koki runosta nousevat tunnot itselleen läheisiksi. Vainottu runoilija Nikolai Zabolotski oli sanoissaan hieman lakonisempi todeten, että ”Pasternakin Joulutähti on laitettava kehyksiin, ripustettava seinälle ja joka aamu otettava sen edessä hattu päästä”.

Runo on villi purkauksenomainen kuvaus suuresta kansan liikehdinnästä suuren mysteerin äärelle. Pasternakin mielestä eurooppalainen sivistys on kehittynyt kristinuskon juurille. Tohtori Živagon runojen kristillinen teema käsittelee kuitenkin laajemmin Euroopan ja kulttuurin kehitystä. Mikään uskonnollinen henkilö hän ei ollut. Kristillinen perinne oli hänelle vain keino välittää elämää suurempia asioita, aivan samoin kuin antiikin kulttuuri oli väline jollekulle toiselle runoilijalle.

Runossa kuvataan kaaosta, jonka keskelle syntyy valo.  Kansa pyrkii valoa kohti haluten löytää elämälleen toivon. Kansainvaellus laajenee, tilanne on hajoamassa hallinnasta. Runoilija ei pyri kuvittamaan Raamatun kertomusta. Koko runo on täynnä monen moisia viitteitä venäläiseen maisemaan ja yhteiskuntaan. Runoa lukiessani minä ainakin elän mielessäni Venäjän historian välillä julmiakin vuosia. Kansa on kuitenkin sitkeästi pyrkinyt eteenpäin joulun tähden ohjaamana uutta toivoa kohti.

Minulla on oma tulkinta, jonka uskon havainneeni runosta. Joulun tähden pitäisi olla merkkinä Jeesus-lapsen syntymästä. Kansa haluaa hiljentyä hänen edessään. Tähteä seuraten se pyrkii häntä kohti. Lopussa kuitenkin kaikessa mystisen kauneuden keskellä paljastuu tuon tähden toinen puoli.

Marian lapsi valoa säteilevänä makasi kylmässä seimessä saaden lämpönsä härän sieraimista. Taustalla vieraiden joukossa neitsyttä päin katsoi ”joulun tähti”.

Alussa tähti oli loistanut kertoen uudesta Messiaasta. Mutta lopulta tähti ei olekaan pelkkä tiennäyttäjä. Se seuraa, se valvoo ja tarkkailee.  Minä näen tässä uhan. Tiennäyttäjästä on tullut tarkkailija. Pasternak oli kokenut elämässään oman kansansa karun historian juuri näin. Siinä on tuo mysteerin ristiriitaisuus. Kaikki kääntyykin päälaelleen, vaikka toki toivo jää elämään.




lauantai 9. joulukuuta 2017

Rakkauden syvissä virroissa – Tšaikovski ja Borodin erään konsertin loimussa

Kävin hiljattain Pietarissa.  Sunnuntai-illan (19.11.) vietin Mariinski-teatterin konserttitalossa, jossa esiintyi maailmankuulu Aleksandr Borodinin nimeä kantava jousikvartetti. Pidän salista hyvin paljon. Asiantuntijoidenkin mukaan siellä on loistava akustiikka. Olen käynyt siellä pari kertaa aiemmin ja seuraan silloin tällöin netissä mariinsky.tv-sivustolla siellä esitettäviä suoria konsertteja. Konserttitalo sijaitsee Dekabristien kadulla hieman edempänä sitä myrkynvihreää vuonna 1860 valmistunutta historiallista oopperarakennusta, josta Mariinski-teatteri maailmalla tunnetaan. Teatterin historiasta voi lukea englanniksi täällä.

Lisään tähän yhteyteen, että teatteria kutsuttiin vuodesta 1935 vuoteen 1992 Kirovin teatteriksi Leningradin murhatun puoluejohtajan mukaan. Kirov murhattiin joulukuussa 1934 ja sen jälkeen Kiroville omistettiin useita eri paikkoja ja tuotantolaitoksia. Kirov oli tietysti poliittinen kovanaama herra Stalinin taustalla mutta hänet tunnettiin myös kulttuuriharrastajana. Ooppera- ja balettiteatteri oli hänen vakiopaikkojaan.

Konserttisalin lämpiössä oli Alfred Eberlingin (1872-1951) valokuvanäyttely vuosisadan vaihteen Pietarista   

Konserttitalo on valmistunut noin vuonna 2006. Salissa on 1100 istumapaikkaa. Tälläkin kertaa sali oli melkein täynnä. Yläparvella ja sivustoilla oli vielä vapaita paikkoja. Luulen, että yleisöä oli noin tuhat henkeä, tai kenties hieman yli.  Se kertoo luonnollisesti pietarilaisten musiikin harrastuksesta ja myös tämänkaltaisen pienimuotoisen klassisen musiikin arvostuksesta. Toki myös Borodin-kvartetin loistava maine vetää puoleensa erilaista yleisöä.

Olin itse ostanut lipun hyvissä ajoin netistä ja onnistuin sen myötä saamaan lipun permannolta, sen ensimmäisestä rivistä. Se ei ehkä ole akustisesti paras paikka, mutta minä nautin kun saan seurata muusikkoja läheltä.

Konsertti oli kaikin puolin onnistunut. Kvartetti sai esityksen jälkeen raikuvat suosionosoitukset. Takanani istui hieman boheemin näköinen vanhempi englantia puhuva mies, jonka bravoo-huudot jatkuivat pitkään. Kuuntelin salaa kun hän ennen konserttia jutteli jonkun vieressä istuvan rouvan kanssa mainiten, että oli nyt ensi kertaa Pietarissa. Hän pitää suurista kaupungeista ja oli lähtenyt matkalle, koska halusi nähdä Eremitaašin. Näköjään miestä kiinnosti myös Mariinsky-teatteri ja klassinen musiikki. Eikä hän reaktioista päätellen pettynyt kuulemaansa. Kai hänetkin mykisti kvartetin soiton herkkyys, soittajien saumaton yhteistyö ja akustiikan saliin luoma levollisuus.


Konsertin ohjelmistosta poimin nämä kaksi jousikvartettoa, joita käsittelen hieman tarkemmin:


Pjotr Tšaikovski (1840 – 1893): Jousikvartetto № 1 D-duuri, op. 11 (1871)
                                                          Moderato e simplice
                                                          Andante cantabile
                                                          Scherzo. Allegro non tanto e con fuoco
                                                          Finale. Allegro giusto

Aleksandr Borodin (1833 – 1887): Jousikvartetto № 2 D-duuri (1881)
                                                          Allegro moderato
                                                          Scherzo. Allegro
                                                          Notturno. Andante
                                                          Finale. Andante – Vivace


Ennen väliaikaa kvartetti esitti myös Franz Schubertin keskeneräiseksi jääneen yksiosaisen jousikvarteton № 12 C-molli. Nyt käsittelen kuitenkin Tšaikovskin ja Borodinin kvartettojen syntyä ja sisältöä sekä Aleksandr Borodinin elämänuraa unohtamatta myöskään itse kvartettia. Loppuosassa siirryn koko juttuni pääasiaan eli itse konsertin tunnelmiin. 

Nuo yllä mainitut kvartetot ovat suosikkejani, mutta en kirjoita niistä pelkästään sen vuoksi. Niillä molemmilla oli aikoinaan säveltäjilleen erityinen merkitys. Ne olivat säveltäjilleen henkilökohtaisesti läheisiä ja tärkeitä. Niiden kautta pääsee samalla vilkaisemaan heidän omaan yksityiseen maailmaansa. 

Ainakin Borodinin kvartetossa säveltäjä avasi salaisimmat tunteensa. Se julkaistiin vuonna 1881 ja säveltäjä omisti sen vaimolleen ja heidän tuolloin 20 vuotta kestäneelle suhteelle. Pari tutustui toisiinsa Heidelbergissä Saksassa kesällä 1861. Rakkaus alkoi roihuta välittömästi.

Tšaikovskin ensimmäisestä jousikvartetosta en löydä niin henkilökohtaisia viitteitä. Uraan sillä on kuitenkin ollut merkityksensä, ja sitä kuunnellessa sieltä voi aistia suuret tunteet. Sävellystyö sujui erityisen nopeasti ja siitä tuli suuri menestys. Vaikka kvartetto oli kiireessä kyhätty, Tšaikovski ei periaatteistaan poiketen tehnyt siihen enää muutoksia. Hän tuntui olleen sävellykseensä itse täysin tyytyväinen. Se kelpasi sellaisenaan. Sen toisesta osasta Andante cantabilesta muodostui Tšaikovskille eräänlainen käyntikortti. Säveltäjän itse johtaessa orkesteria hän liitti usein konserttinsa ohjelmaan siitä jousiorkesterille tehdyn version. Tuota jousikvarteton osaa on alettiin jo säveltäjän elinaikana esittää itsenäisenä sävellyksenä.  

Borodinin kvartetto liittyy kiinteästi Heidelbergiin, jossa säveltäjä tapsi ensi kerran nuorikkonsa. Myös Tšaikovskin kvartetto on sidoksissa säveltäjälle rakkaaseen paikkaan. Kyseessä on säveltäjän sisaren koti nykyisen Ukrainan alueella Kamenkan kylässä, jossa säveltäjä vietti usein kesiään. Tästä kerron lisää alempana.
… 

Aleksandr Borodin. Ilja Repinin maalaus.


Aleksandr Borodin

Aleksandr Borodin (1833-1876) oli itse asiassa huippuluokan kemisti ja myös lääkäri, jalo ja vaatimaton mies. Hänellä oli päätyön ohessa myös jalo harrastus: musiikki ja säveltäminen. Siitä hänet nykyisin tunnetaan, vaikka miehellä on merkittäviä ansioita myös tieteen historiassa.
Mies kyhäili vapaa-aikanaan sävellyksiä. Ja totta puhuen hyvin nuorena hän säveltämisensä aloitti, vaikka vasta aikuisena tulevan vaimonsa tapaamisen myötä myös musiikki vei palan hänen sydämestään.

Borodin syntyi vuonna 1833 Pietarissa suuren tilanomistajan äpäräpoikana. Pojan äiti oli 25-vuotias Avdotja Antonova (1808-1876). Tuohon aikaan tällaiset lehtolapset olivat tabu, josta oli julkisesti vaiettava. Todelliset sukujuuret oli pidettävä salassa, joten lapsi nimettiin tilanomistajan ruhtinaan palvelijan perheeseen.  Palvelijan nimeä Porfiri Ionovitš Borodin mukaillen pojasta tuli Aleksandr Porfirjevitš Borodin .  Samalla Aleksandr-pojasta tuli isänsä maaorja. Kuitenkin vuonna 1840, hieman ennen kuolemaansa, oikea isä vapautti poikansa maaorjuudesta sekä osti tälle ja pojan varsinaiselle äidille nelikerroksisen talon. Avdotja Antonova oli tuolloin mennyt naimisiin sotilaslääkäri Kleineken kanssa, ja koko perhe muutti taloon.

Aleksandr oli hyvin lahjakas poika. Jo 9-vuotiaana hän loi ensimmäisen sävellyksen – polkan nimeltään ”Helen”. Hän sai kotona koulutusta musiikissa. Ensimmäisiä soittimia olivat huilu ja piano. 13-vuotiaana hän sai sellon. Tuolloin hän sävelsi ensimmäisen haasteellisemman sävellyksen - ”konserton huilulle ja pianolle”.

Muitakin harrastuksia oli. Kymmenen vuoden iässä Aleksandr kiinnostui kemiasta. Siitä tuli myöhemmin hänen elämäntyönsä.

Lahjakkaan pojan koulunkäynnille oli kuitenkin mutkia matkassa. Poika oli virallisesti maaorjan lapsi, mikä esti häntä pääsemästä kymnaasiin ja korkeakouluun.  Tarvittiin erityisiä toimia, jotta mahdollisuus opiskeluun avautuisi. Neuvokas äiti löysi siihen keinot. Pojasta tehtiin kauppiaskillan jäsen, minkä ansiosta hän saattoi valmistua kymnaasista ja aloittaa korkeakouluopintonsa.

Hän valmistui lääketieteellis-kirurgisesta akatemiasta vuonna 1856 ja jatkoi edelleen kemian opintojaan aikansa huippututkijan Nikolai Zininin johdolla. Vuonna 1858 hän valmistui lääketieteen tohtoriksi.

Vuosina 1859-1862 Borodin täydensi opintojaan Saksassa Heidelbergin yliopistossa. Vuonna 1860 hän osallistui Karlsruhessa merkittävään kemian tutkijoiden kongressiin. Hänen seuranaan oli mm. Dmitri Mendelejev, miehen hyvä ystävä ja lahjakas tutkija, josta tuli kansainvälisesti tunnettu kemian uranuurtaja.

Tuon kongressin jälkeen Borodin tapasi Heidelbergissä tulevan vaimonsa Jekaterina Protopopovan. Tämä oli nuori lahjakas pianisti, joka kärsi vakavista hengityselinvaivoista ja tarvitsi sen vuoksi Euroopassa erityishoitoa. Nuoret rakastuivat. Borodinista tuli naiselle tuki ja apu. Jekaterina ohjasi miestä musiikin maailmaan. Tämä oppi tekemään eron Schumannin, Schubertin ja Chopinin musiikin välillä.  Nuoret palasivat Venäjälle ja häät ehdittiin miehen kiireiden ja taloudellisten vaikeuksien vuoksi pitää vasta keväällä 1863.

Borodin sai viran akatemiasta. Uransa ohessa Borodin alkoi panostaa kemian tutkimuksen ohessa myös musiikkiin ja säveltämiseen. Hänen ohjaajansa Zinin ei kuitenkaan katsonut alaisensa musiikin harrastustaan pelkästään hyvällä. Hän pelkäsi, että musiikki saattaisi häiritä vakavaa tieteellistä uraa. Siksi Borodin joutui alkuvaiheessa salaamaan sävellysharrastuksensa. Tieteellinen ura kuitenkin eteni mallikkaasti. Vuonna 1877 hän kohosi lääketieteellis-kirurgisen akatemian akateemikoksi.

Vaimo sairasteli paljon ja aviomies oli vaimonsa tukena. Siinä auttoi myös hänen lääketieteellinen koulutuksensa. Puolisot joutuivat myös olemaan paljon erossa toisistaan miehen työkiireiden vuoksi ja toisaalta vaimon sairastelun vuoksi, koska tämä joutui välillä hakeutumaan terveellisempään ilmastoon. Mutta kuten jo totesin, Borodin oli jalo mies. Vaimoaan hän ei jättänyt. Hän oli paitsi läheisin ystävä, myös hoivaava lääkäri. Yksi seikka vaimossa tuntuu oudolta. Hän sairasti mm. astmaa mutta samanaikaisesti hänen yhtenä paheena oli rankka tupakanpoltto.

Parin mentyä naimisiin perheeseen adoptoitiin tytär. Tämän jälkeen adoptoitiin muitakin tyttöjä. Omia lapsia pari ei saanut, vaikka suomenkielinen Wikipedia niin väittää. Nykyajan kielenkäytön mukaisesti Aleksandr Borodinia voisi kai kutsua feministiksi, sillä hän toimi aktiivisesti tyttöjen opiskelumahdollisuuksien parantamiseksi. Ehkä hän ryhtyi toimintaan vaimonsa kehotuksesta tai toiveesta, sillä tämä oli aktiivinen naisten oikeuksien puolustaja. Siitä tuli Borodinille tärkeä yhteiskunnallinen elämäntehtävä. Hän perusti oppilaitoksen, jossa annettiin naisille lääketieteen koulutusta. Näin myös naisille avautui mahdollisuus lääkärin uralle.

Borodin alkoi heti Heidelbergistä palattuaan saada musiikillista koulutusta aikansa merkittävimmiltä säveltäjiltä. Määrällisesti sävellyksiä ei ole paljon mutta tuotanto on kuitenkin monipuolinen ja se on venäläisessä musiikin perinteessä hyvin arvostettua. Hänen uransa helmi on ooppera Ruhtinas Igor, jota hän valmisteli 18 vuotta. Kuolema kuitenkin ehti yllättää ja hänen säveltäjäkollegansa Aleksandr Glazunov ja Nikolai Rimski-Korsakov viimeistelivät työn ja lopullisessa versiossa näkyy huomattavasti myös heidän käden jälkensä.

Venäläisyyden ja patriotismin ohella Borodinin musiikista löytyy myös toinen maantieteellinen suunta: kiinnostus itäisten kansojen musiikkiin. Voisi ajatella, että osakannustimena tähän oli hänen biologisen isänsä syntyperä, mutta toisaalta on kyse tuon ajan yleisestä suuntauksesta, kun Venäjä oli laajentamassa omaa maantieteellistä vaikutusvaltaansa. Hänen sinfoninen runonsa Keski-Aasian aroilla on saanut valtavasti huomiota ja mainetta. Jälkiä kiinnostuksesta on myös Ruhtinas Igorin musiikissa. Niissä itäisten kansojen musiikki nivoutuu venäläisen perinteeseen.

Borodin sävelsi kaksi sinfoniaa ja kaksi jousikvartettoa sekä myös nykyisin hyvin suosittuja romansseja ja muuta laulumusiikkia. Myös pianokvintetto löytyy kuin myös kesken jäänyt kolmas sinfonia. Laulumusiikista eräät romanssit ovat saaneet paljon suosiota.

Tuon muutaman esimerkin Borodinin hienosta laulumusiikista. Hän yhdisti sankarieeposten hahmoja 1860-luvun liberaaleihin aatteisiin esimerkiksi laulussa  ”Nukkuva ruhtinatar” (Спящая княжна). Hän loi myös satiiris-humoristisia lauluja, kuten ”Pöyhkeys” (Спесь). Ensiksi mainitusta mielestäni loistava on tämä vuodelta 1966 peräisin oleva esitys, jossa laulajana on A. Vedernikov: https://www.youtube.com/watch?v=W0_gGfM6XXQ. Jälkimmäisestä linkitän esimerkkinä vähemmän taiteellisen luomuksen, jossa esittäjänä on herttainen lapsiryhmä: https://www.youtube.com/watch?v=eG-c_-UT4DM. Ainakin siinä esityksessä välittyy Aleksandr Borodinin taide sukupolvelta toiselle.

Borodinin suosituin ja ehkä sen myötä myös paras romanssi on kuitenkin Aleksandr Puškinin runoon sävelletty ”Isänmaan kaukaisen rantojen tähden” (Для берегов отчизны дальной) . Tässä sen esittää vastikään edesmennyt Dmitri Hvorostovsky: https://www.youtube.com/watch?v=wpjFaUc56FE. Romanssi syntyi vuonna 1881 Modest Musorgskyn kuoleman jälkeen (lähde).

Modest Musorgskin hauta. Borodin tapasi ensi kerran Musorgskin sairaalassa nuorena lääkäriharjoittelijana


Myös nykymusiikki on saanut vaikutteita Borodinin teemoista. Suosittu F. Savinovin sanoittama laulu Вижу чудное приволье ”Näen ihanan lakeuden” pohjautuu Aleksandr Borodinin pianokvinteton erääseen melodiaan. Tässä sen esittää Dmitry Korchak: https://www.youtube.com/watch?v=vU370WgowSY. Sen verran lopullinen versio kuitenkin poikkeaa Borodinin teemoista, että hän ei ole saanut nimeään säveltäjän rinnalle. Näiden tietojen hankinnassa olen tarvinnut venäjänkielisen Wikipedian apua.


Borodin-kvartetti

Borodin-kvartetti on maailman pisimpään toiminnassa olleita kvartetteja. Sen historia alkaa vuodesta 1945, jolloin perustettiin Moskovan filharmoninen kvartetti.  Aluksi se oli vielä opiskelijakvartetti mutta seuraavana vuonna se sai jo Moskovan filharmonian virallisen statuksen. Alusta pitäen kvartetin ohjelmisto oli hyvin monipuolinen ja haastava. Vuonna 1955 kvartetin nimi muutettiin Borodin-kvartetiksi – viralliselta nimeltään kyseessä oli A. P. Borodinille nimetty jousikvartetti. Samana vuonna kvartetti teki ensimmäisen esiintymisensä ulkomailla.

Kvartetin soittajissa muutoksia tapahtui harvoin. Ensimmäinen suurempi murros tapahtui 1970-luvulla. Vuonna 1975 yhtyeen ykkösviulisti Rostislav Dubinski loikkasi länteen ja jatkoi siellä menestyksellistä uraansa. Hän mm. perusti vuonna 1976 Borodin-trion.  Dubinski oli ollut kvartetin perustamisesta lähtien eli 30 vuotta sen kantava voima ja hengen luoja. Siksi hänen yllättävä lähtönsä oli yhtyeelle isku. Kvartetin toiminta kuitenkin jatkui. Muutoksia kvartetin kokoonpanossa oli niukalti. Esimerkiksi sellisti V. Berlinski (1925–2008) soitti kvartetissa vuodesta 1945 vuoteen 2007 säilyttäen mukanaolollaan kvartetin perinteitä.

Kvartetin yhtenä tärkeänä tehtävänä oli edistää venäläisen ja neuvostoliittolaisen kamarimusiikin tunnettuutta.  Ohjelmistossa on ollut kansainvälisten klassikkojen ohella paljon venäläistä ja neuvostoliittolaista musiikkia. Erityinen osa on Dmitri Šostakovitšin kamarimusiikilla. Säveltäjä itse teki tiivistä yhteistyötä kvartetin kanssa valmistaen näin kokoonpanoa hänen kvartettojensa esittämiseen. Ryhmä teki myös tunnetuksi mm. Alfred Schnittken musiikkia.  Vanhemmasta musiikista Borodin oli tietysti alusta lähtien tärkeä nimi, mikä johtikin sitten kvartetin nimen muuttamiseen. Kvartetti on julkaissut useita levyjä saaden niiden kautta kansainvälistä huomiota.

Kvartetin perusideana on sen jatkuvuus. 72-vuotisen historian aikana siinä on soittanut kolme ykkösviulistia, viisi kakkosviulistia, kolme alttoviulistia ja vain kaksi sellistiä. Kyse on pitkäjänteisestä työstä. Lisäksi sen soinnista on todettava, että kyse ei ole neljästä erillisestä soolosoittajasta, vaan kvartetti on itsessään kokonaisuus, sillä on vain yksi ääni.

Kvartetin nykyinen kokoonpano on seuraava:

Ruben Agaronjan – ensimmäinen viulu (vuodesta 1996),

Sergei Lomovski – toinen viulu (vuodesta 2011),

Igor Naidin – alttoviulu (vuodesta 1996) ja

Vladimir Balšin – sello (vuodesta 2007).

Nykyisenä soitantokautena sillä on vierailukonsertteja Lontoossa, Hollannissa, Ranskassa, Espanjassa ja Italiassa.



Pjotr Tšaikovski


Kerron hieman Pjotr Tšaikovskista ja Kamenkan kylästä. Lähteenäni oleva artikkeli löytyy täältä.
Tšaikovskille tärkeä luovuuden ja taiteellisen inspiraation paikka oli Kamenkan kylä ja siellä sijainnut Davydovin kartano. Hän löysi sieltä erityisen runollisen hengen ja kaiken lisäksi hän ylisti paikan sosiaalista ilmapiiriä.  Paikka sijaitsi Kievin kuvernementissa nykyisen Ukrainan alueella. Hänen nuorempi sisarensa Aleksandra oli mennyt 19-vuotiaana 1860-luvun alussa naimisiin kartanon isännän Lev Davydovin kanssa, joka oli kartanon isäntä ja oli nostanut kartanon uudelleen kukoistukseen. Kun isoveli Pjotr tuli paikkaan ensi kerran vuonna1865, siskolla oli jo kaksi lasta.

Lev Davydov vaimonsa ja Pjotr Tshaikovskin sisaren Aleksandran kanssa


Suvun ja paikan menneisyydestä voisi kertoa sen verran, että paikassa kokoontui 1820-luvun alussa tulevat dekabristit, jotka tekivät alustavan päätöksen syöstä keisari vallasta. Tuohon tapaamiseen osallistui myös runoilija Aleksandr Puškin.  Tutkimuksen mukaan hän olisi halunnut liittyä ryhmään, mutta häntä ei otettu. Syynä lienee se seikka, että Puškin oli sisäisessä karkotuksessa ja jatkuvan tarkkailun alla. Hänen mukanaolonsa olisi ollut jonkinlainen turvallisuusriski. Dekabristikapina järjestettiin vuonna 1825 ja Lev Davydovin isä Vasili karkotettiin sen jälkipyykissä Siperiaan ja ehti kuolla ennen kuin keisari teki lopulta päätöksen karkotettujen vapauttamisesta.

Kun Tšaikovski tuli ensi kerran Kamenkaan, kartanossa asui vielä entisen isännän leski Aleksandra-mummo, joka kertoi Tšaikovskille paikan ja suvun maineikkaasta historiasta. Hän muisteli aikaa, kun nuori Puškin saapui sinne kyläilemään ja kun dekabristit tapasivat. Tšaikovski kuunteli tarinoita lumoutuneena. Puškinin henki tuntui leijailevan kylässä vielä lähes 50 vuotta myöhemmin.

Ensi käynnin jälkeen Kamenkassa vierailusta tuli Tšaikovskille jokakesäinen tapa. Hän koki siellä inspiraation hetkiä. Sen rauhaisan luonnon keskellä hän kykeni luomaan sävellyksiään. Sisaren perhe kasvoi. Lapsia taisi syntyä kaikkiaan seitsemän. Sisar teki kaikkensa, että hänen vanhempi veljensä viihtyisi kartanossa. Kun lapsia alkoi syntyä enemmän, hän järjesti veljelleen jopa erityisen asunnon. Alkuvaiheessa hänelle tarjottiin jopa morsianta, mutta Tšaikovski kieltäytyi. Myöhemmiltä vuosilta on jopa tarinoita homoseksuaalisista yhteyksistä sisaren pojan kanssa, mutta se on aivan eri juttu. Nyt on keskeisintä huomata se, miten tärkeä paikka kylä oli säveltäjän luomistyölle. Hän kuuli paikassa paljon kansanlauluja ja kansanmusiikkia ja käytti kuulemaansa sävellystyössä hyväkseen.

Tšaikovskin kerrotaan luoneen Kamenkassa joko osittain tai kokonaan noin 30 sävellystä. Merkittävimpiä niistä ovat toinen, kolmas ja neljäs sinfonia sekä pianosarja Vuodenajat. Siellä hän valmisteli oopperoita (mm. Jevgeni Oneginia) ja myös Joutsenlampi-balettia. Tšaikovski tutustui Kamenkassa henkilöihin, jotka kykenivät laulamaan hänelle paikallisia kansanlauluja. Niiden teemoja hän sitten käytti sävellyksissään. Esimerkiksi toisessa sinfoniassaan hän käytti kolmea kansanlauluteemaa. Sinfoniaa onkin kutsuttu ”ukrainalaiseksi”.

Kamenkassa Tšaikovski kuuli myös kansanlaulun ”Istui Vanja penkillä” (Сидел Ваня на диване), jonka pohjalta säveltäjä loi ensimmäisen jousikvartettonsa hitaan osan Andante cantabile.

Sisällöltään ja varsinkin esityksissä ”Istui Vanja penkillä” on hauskan pilailevan hauska pikkudraama, jota esittävät usein lapset ja erilaiset nuorisoryhmät. Vanja lähtee tytön luokse pyytämään rakkauden tunnustusta. Lopussa Vanja ilmoittaa, että hänen on rakastanut tyttöä kolme vuotta mutta nyt se keskeytyy, koska hän lähtee Kaukasukselle sotapalvelukseen. Tarina on lyhyt ja pelkistetty, mutta vaikka sisällön pohjalta tapauksen voisi tulkita suureksi draamaksi, sovituksissa, esityksissä ja koreografioissa korostetaan leikkimielisyyttä. Tästä linkistä voi kuulla tunnetun laulajan Pelagejan esitystä: https://www.youtube.com/watch?v=1oi8SzX2SV8.

Tšaikovskin Andante cantabilessa ollaan noista tunnelmista kaukana. Säveltäjä on lainannut vain hieman paloja melodiasta. Tuskin kaikki edes yhteyttä tunnistavat. Linkitän tähän pari esimerkkiä.  Tässä on Borodin-kvartetin esitys: https://www.youtube.com/watch?v=eZFUaQxuymA. Se on hieman vanhempi esitys eivätkä kaikki soittajat ole samoja kuin nykyisin. Musiikki on romanttisen tunnelmoivaa, kaunista. Vertailun vuoksi tässä on toinen saman yhtyeen versio, joka soi hieman eri lailla. Pidän enemmän ensimmäisen version rauhallisen pehmeästä soinnista. Konsertin äänitysvuotta en tiedä, mutta soittajista päätellen se on tehty ennen vuotta 1996. Toisessa versiossa kvartetin kokoonpano on jo muuttunut. Jazzpianisti Leonid Tšižik esittää puolestaan tässä oman sovituksensa. Jokainen kuulija voi arvioida itse, välittyykö versiosta enemmän ”Vanjan” tunnelmia.

Pjotr Tšaikovskia ja hänen sisartaan pidettiin lämminsydämisinä ihmisinä. Eikä lasten hälinäkään häntä häirinnyt. Hän valmisteli Kamenkassa myös pianosarjaa Lasten albumi (Детский альбом), josta Borodin-kvartetti oli valinnut konsertin ylimääräiset kappaleet. Ensimmäinen oli ”Vanha ranskalainen laulu”. Se oli suloista herkkää musiikkia, jossa hiljaisuudellekin jäi tilaa. Yleisön vaatiessa lisää kvartetti soitti vielä samasta kokoelmasta ”Puisten sotilaiden marssin”.


Tšaikovskin jousikvartetto № 1

Konsertin ensimmäisenä numerona oli Tšaikovskin jousikvartetto. Seuraavassa sisällön analyysissä mukailen osin myös konsertin ohjelman tekstiä.

Sen ensimmäinen osa lähtee liikkeelle levottomana keinuen. Sitä kuitenkin alkaa hallita valoisa lyyrisyys. Dramaattinen vastakkainasettelu puuttuu, tai se on ainakin häivytetty. Osa kuvataan sanalla simplice, mikä tarkoittaa ’yksinkertaista’, tai ehkä myös pelkistettyä.

Toisen osa on Andante cantabile, josta jo kerroin yllä. Taustalla on kansanlaulun teema, joka etenee hyvin levollisesti, vaikka soitossa on kuitenkin rytmistä monimuotoisuutta. Osan keskimmäisessä osassa on nocturno-tyylinen melodia, joka esitetään viululla, sellon säestäessä pizzicatolla.  Siinä soitto pelkistyy alun monimuotoisuudesta. Hillitty syke rauhoittaa tunnelmaa. Loppupuolella tunnelma seestyy ja ykkösviulu jää yksin soimaan muiden mukaillessa pizzicatolla.

Tätä rauhallista vaihetta seuraa lyhyt iskevärytminen Scherzo, jota myötäilee lennokas, kummallisen seikkailullinen sävelkulku. Se johtaa finaaliin, joka on eteenpäin pyrkivä ja leikillisen tanssiva, mielestäni riemukas.

Tšaikovskin kvarteton jälkeen konsertissa oli vuorossa Schubertin yksiosainen kvartetto. En pystynyt siihen konsertissa kunnolla paneutumaan. Tšaikovskin jälkeen oli hienoisia keskittymisvaikeuksia. Mutta se menee täysin omaan piikkiin. Annoin musiikin soljua mieleeni. Se on ihanaa, nautinnollisen schubertmaista kuultavaa. Taisin kuitenkin jo odottaa väliaikaa.


Borodinin jousikvartetto № 2


Borodin kuului aikanaan patrioottiseen ns. viiden ryhmään, venäläiseen mahtiviisikkoon (могучая кучка 'mahtava pieni ryhmä'), jonka tarkoituksena oli säveltää länsimaisten säveltäjien jäljittelyn sijaan erityistä venäläistä musiikkia. Ryhmän alullepanija oli M. Balakirev mutta sen nimekkäin hahmo lienee Nikolai Rimski-Korsakov. Ryhmään kuului väljästi sen alkuvaiheessa myös Nikolai Lodyženski (1842-1916). Mies oli hyvin erikoinen persoonallisuus ja hän erkaantui ryhmästä oltuaan siinä kuusi vuotta, koska hän käytännössä lopetti sävellystyön. Oli miehillä myös erimielisyyksiä, voisi kai puhua lähes riidoista. Aleksandr Borodiniin suhde säilyi, vaikka tämä oli melko lailla arvostellut Lodyženskia. Se kertonee jotain Borodinin sopuisasta luonteesta.  Borodin suoraan sanoen inhosi sitä henkistä laiskuutta, jota tämä osoitti säveltämistä ja musiikkia kohtaan. Borodin itse taisteli jatkuvasti ajan puutteen kanssa yrittäessään yhdistää kemistin uraa sävellystyöhönsä. Lodyženski edusti vanhaa aatelista maailmaa. Borodinia tympäisivät vanhat aateliset tavat ja niihin liittyvä tyhjäntoimittaminen ja todellisuudesta irtautuminen.

Kaikesta tästä huolimatta ystävyys miesten välillä säilyi. Kesällä 1881 Borodin asusteli perheineen Lodyženskin tilalla Žitovossa, joka sijaitsee Moskovan eteläpuolella Tulan kaupungin lähistöllä. Siellä hänen kerrotaan luoneen toisen jousikvartettonsa.



Kvarteton syntyprosessi oli kuitenkin alkanut aikaisemmin. Vuonna 1877 Borodin matkusti Heidelbergiin, samaan paikkaan jossa hän vuonna 1861 nuorena tutkijan alkuna tapasi tulevan vaimonsa ensimmäisen kerran. Tuolloin palautuivat mieleen muistot tuosta ensimmäisestä tapaamisesta.  Tuolloin mies ei vielä ajatellutkaan säveltäjän uraa eikä hän tuntenut ainakaan lähemmin suurten eurooppalaisten säveltäjien musiikkia. Tuo nuori nainen avasi miehen silmät musiikille. Tuolloin syttyi rakkaus, joka johti onnellisena jatkuvaan avioliittoon. Noista muistoista saa makua kirjeestä, jonka Borodin kirjoitti heinäkuussa 1877 vaimolleen. Kirje huokuu aitoa onnen tunnetta. Hän toteaa, kuinka Heidelbergiin saavuttuaan hän joutui peittämään kasvonsa, jotta eivät muut olisi nähneet hänen onnen kyyneliään hänen kulkiessaan nyt yksin samoja teitä, joita he olivat yhdessä 16 vuotta aikaisemmin rakastuneina kuljeksineet.

Näistä muistoista syntyi myöhemmin tuo jousikvartetto. Se valmistui lopullisesti elokuussa 1881. Tuolloin oli kulunut lähes täsmälleen 20 vuotta siitä, kun nuoret ensi kertaa tunnustivat toisilleen vilpittömät rakkauden tunteensa.

Kirjeen ja kvarteton yhteys on ilmeinen. Kirje huokui hellää rakkautta, joka ei ollut ensi tapaamisesta vähäisestikään viilennyt. Musiikissa tunteet kohdistuvat samaan kohteeseen. Sen lopullinen luomisprosessi oli hyvin tiivis. Sävellys valmistui alle kuukaudessa.


Se ikään kuin ”valui” tekijänsä innoittuneesta kynästä ja jättää hyvin kokonaisen ja harmonisen vaikutelman kuulijaansa.


Näin herkästi kuvaa kvarteton syntyä I. Astahova, jota olen käyttänyt lähteenäni. Se löytyy täältä. Säveltäjäkollega Nikolai Lodyženskin kartanon rauhaisa ympäristö oli luonnollisesti se lopullinen innoittaja, jossa Borodinin tunteet ja muistot siirtyivät sävelten kieleen.

Tämä syntyprosessi luo jonkin salaisen yhteyden konsertissa alkunumerona kuultuun Tšaikovskin ensimmäiseen jousikvartettoon. Sekin syntyi nopeasti keskellä maaseudun rauhaa. Ja sekin välittää säveltäjän herkkiä tuntoja.

Tuollainen herkkyyttä huokuva musiikki vaatii aivan oman ympäristönsä esittämiseen. Mariinsky-teatterin konserttisali on kyllä iso, mutta sen arkkitehtuuri luo tiettyä intimiteettiä. Kaiken lisäksi en akustiikka on todellakin niin herkästi reagoiva, että kuulijalla on todella tunne, että ääni aivan kuin leijuisi soittimestaan. Herkkä kosketus riittää. Jousen osuessa kieleen avautuu samalla sydän kokemaan ihmismielen salaisuuksia.

Kvartetto on kaikkinensa hyvin henkilökohtainen, josta tutkijat kykenevät löytämään yhteyksiä myös säveltäjän muihin teoksiin. Ensimmäisessä osassa löytyy yhteyksiä hänen oopperaansa Prinssi Igoriin. Tarkemmin sanoen siinä on merkkejä Kontšakovnan cavatinasta. Sieltä nousee esiin myös Igorin ja Jaroslavnan teema, joka kuvaa hetkeä, kun nämä olivat olleet kovin kauan erossa toisistaan. Tämän voi rinnastaa Borodinin perheeseen. Yhteisen elonsa aikana he joutuivat olemaan välillä pitkiäkin aikoja erossa toisistaan, kun mies joutui matkaamaan työasioiden vuoksi ja vaimo joutui välillä hoitamaan itseään  puhtaassa ilmanalassa.

Toisen osan Scherzo lähtee vauhdikkaasti liikkeelle. Sitten se kääntyy romanttiseksi valssiksi. Tunnelma vaihtelee edestakaisin.

Suurta suosiota saanut hidas osa (Notturno eli ”nocturno”) esitetään pääosin sellon ja ykkösviulun vuoropuheluna. Borodin itse oli sellisti, joten mielikuvaseikkailussa viulun voi tulkita kuvaavan vaimon maailmaa.

Itse koin konsertin aikana tuon hitaan osan heijastavan parin intiimeimpiä tuntoja. Ehkä siinä rakastellaan, ehkä muuten vain ollaan toinen toista lähellä. En ole kuitenkaan tuossa omassa tulkinnassani ainoa. Viittaan yllä jo esiteltyyn lähteeseen (I. Astahova).  Osan nimessä on ”Notturno”, joka on sama kuin Nocturno ja merkitsee ’yömusiikkia’. Siinä yhdistyy Astahovan mukaan aineksia venäläisestä romanssista ja ”venäläisestä Idästä”. Sitä on kuitenkin vaikea havaita, koska ne ovat toisiinsa sidoksissa. Valoisa duuri-sointu ja surullinen molli yhdistyvät, sekä rauhallisissa akordeissa että värisevässä tremolossa. Siinä ikään kuin kaksi maailmaa yhdistyisi. Kirjoittaja pohtiikin, että ehkä siinä on miehen ja naisen maailma yhteen nivoutuneena.

Nocturnossa sanat ja fraasit yksinkertaisesti häviävät, sulautuvat yhteen ja jää vain kesäisten lehtien kahina ja öisten orvokkien tuoksu. Astahovan sanoin ”ehkä yö kätkee rakastavaiset vuoteensa alle ja tähdet loistavat silmien sijaan”. Siitä huokuu keskinäisen rakkauden, hellyyden ja uskollisuuden henkevä ruumiillistuma.

Kvarteton kolmannessa osassa mukana ovat toki myös kakkosviulu ja alttoviulu, joko duettoa myötäillen tai välillä aktiivisessakin roolissa. Kvartetto on luotu kunnianosoitukseksi säveltäjän vaimolle ja sen myötä siitä välittyy myös suhteen moninaisuus. Herkät ja intiimit hetket ovat osa elämää.  Mutta rakkauteen kuuluu kaikenlaista elämän virtaa kuohuineen, suvantoineen ja pauhuineen. Kvarteton musiikillisessa maailmassa eletään ja koetaan myös ristiriitoja ja kaikenlaista myllerrystä.

Nocturnon hiljaisuuden ja rauhan sekä nautiskelun jälkeen neljännessä osassa musiikkiin tulee vauhtia ja moniäänisyyttä. Pysähtyneen olotilan ja eläytymisen korvaa liike ja toiminta. Alussa on valoisien viulujen sekä synkähköjen alttoviulun ja sellon vastakkaisasettelua. Siitä nuo matalat äänet pääsevät etenemään, aluksi aivan kuin vastentahtoisesti. Loppu on energistä pyörrettä. Musiikin vauhti ja kehittely luovat elämänmenoa, jossa kuitenkin on koko ajan läsnä lyyrinen sivuteema. Lopussa kaikki musiikin elementit punoutuvat yhtenäiseksi kudokseksi. Voisi kai luonnehtia, että Borodin luo neljännessä osassa eteemme elämän moninaisuuden.

Kvartetto ei saanut aivan välittömästi kovin arvoistansa vastaanottoa. Esímerkiksi Rimski-Korsakov suhtautui siihen ensi alkuun verrattain kylmäkiskoisesti. Tarvittiin muutama vuosi, että sen arvo huomattiin.


Konsertin hetkiä

Olen sentimentaalinen tyyppi ja antaudun aika ajoin tunteitteni. Olen tuolloin kai kuin leija tunteiden ilmavirroissa.  Tuolloin marraskuun sunnuntai-illassa Mariinsky-teatterin konserttisalissa olin ehkä tuo kaiken aistiva leija. Tuntui kuin Borodinin jousikvartetto olisi ollut minua varten luotu.
Borodin-kvarteton soittajat tuntuivat nauttivan ottaessaan yhdessä suuren konserttisalin tilan haltuunsa.

Borodinin jousikvarteton hitaassa osassa, siinä herkimmässä ”Notturnossa”, elin täysillä mukana. 

Näyttämö oli tavallaan salin pohjalla. Koin sieltä nousevan musiikin virtaavana vetenä. Auringon lämmittämässä virrassa liu’utaan välillä virran syvyyksien raikkauteen, antaudutaan ihmeellisiin seikkailuihin. 

Samanaikaisesti konsertissa sattui pieni episodi, jota olin salin ensimmäisellä rivillä todistamassa. Se tapahtui näyttämön takana olleessa katsomon osassa ja oli hyvin vähäpätöinen seikka, jonka ehkä vain minä huomasin. Nyt jälkeenpäin ajatellen se ei ansaitsisi tulla edes mainituksi. Kerron sen kuitenkin, koska se osui silmiini. Konserttisalin elävään tilanteeseenkin sattuu aina kaikenlaista pientä sattumusta, jotka vievät hetkeksi huomion pääasiasta.

Saliin voi tutustua täällä. Virtuaalisesta kuvasta voi havaita, että esiintymisareena on katsomon pohjukassa. Permannon penkkirivit laskeutuvat sitä päin viistosti. Parvet on luotu sitä mukaillen. Ne ulottuvat myös näyttämön taakse, mikä on nykyisin konserttisaleissa hyvin tavallista. Istuin ensimmäisellä rivillä permannolla ja suoraan edessäni oli näyttämän takana kaksi parvea, joista alempi oli nyt lähes täynnä ja ylempi parvi oli lähes tyhjä.

Parven keskellä yläosassa istui nuoripari. En erottanut heitä täysin, sillä edessä oli näyttämön valoloiste, missä tausta hämärtyi. Oli hennon oloinen tyttö ja vieressä istui jämäkkä mustapartainen mies, joka näytti olevan tytölle kuin tukipilari. Tyttö vaikutti miestä nuoremmalta. Hän oli pienikokoinen ja taipui hieman mieheen päin kuin olisi hakenut häneltä turvaa.

Neidolla oli taipumusta napsia konsertin aikana valokuvia. Parven reunassa oven edessä seisoi viininpunaiseen viittaan pukeutunut konserttisalin työntekijä. Asu vaikutti hieman oudolta, mutta se oli Mariinskyn normaali työasu. Hän oli nainen, joka möi ennen konserttia ohjelmia, ohjasi yleisöä paikalle katsomoon ja valvoi myös järjestystä. Hän oli varmaan nuori ja kaunis, mutta kaukaa katsoessani hän vaikutti minusta välillä saalista tuijottavalta haukalta, joka oli nyt löytänyt tuosta hennosta neidosta saaliinsa. Hän kyttäsi katse sivulle suunnattuna, musiikki ja näyttämön tapahtumat eivät tuntuneet kiinnostavan. En tuosta leveään viittaan kääriytyneestä hahmosta saanut mitään mairittelevaa mielikuvaa, mutta hänen tehtävänsä oli valvoa järjestystä, ja nyt silmä oli suuntautunut keskellä ylärivillä istuvaan hentoon neitoon. Tilanne vaikutti minustakin hieman hassulta, sillä parven muu yleisö oli suuntautunut katse tiukasti hieman alaviistoon, kohti näyttämön valomeren uumenia. Yksi leveä hahmo oven pielessä tuijotti kuitenkin sivuun, omaan katsomon osaansa. Haukan katseeksi sen tosiaan kuvittelin.

Samaan aikaan näyttämöllä tapahtui. Oli meneillään Borodinin toisen pianokvartetin hidas osa, koko reilun puoli tuntia kestävän sävellyksen huippukohtia. Ja kaiken lisäksi tuon hitaan osan huipennus. Yleisö herkistyi sen tunteisiin mukaan, niin ainakin minä tein ja ilmapiiristä aavistin, että muutkin tekivät.

Maalailin mielikuvissani musiikin välittämiä tapahtumia. Oli meneillään hyvin herkkä kohtaus miehen ja naisen suhteessa, syvien tunteiden täyttämä sukupuoliakti. Hento neito vastapäätäni ei kuitenkaan elänyt samoissa sfääreissä. Hän alkoi älypuhelimella sihdata valokuvia. Tuo haukkamainen valvoja haamumaisessa viitassaan reagoi oitis.

Neito oli jo aikaisemmin valokuvannut ja valvoja oli häntä siitä huomauttanut. Nyt tämä ”haamu” sipsutti jälleen vapaana ollutta ylintä penkkiriviä pitkin neidon taakse ja huomautti asiasta. Neito meni hämilleen, kuiskaili jotain kuin hymähdellen ja vähätellen tai ehkä protestoiden. En tietenkään kuullut. Miesystävä istui vieressä kuin kivipaasi. Sitten valvoja meni paikalleen oven pieleen ja tilanne jatkui rauhallisena. Neito painautui vähitellen miehen kainaloon ja erinäisistä mahdollisista kiukkuisista tai nolostuneista ajatuksista huolimatta tuntui nauttivan olostaan.

Jäi mielikuva, että sen parin yhteiselo ei ehkä jatku niin pitkään ja normaalisti kuin Borodinin elämässä. Toivon kuitenkin kaikkea parasta molemmille, joko yksin tai erikseen.

Yllä olevasta voi päätellä, että en ollut minäkään tunnemaailmoissa täysin mukana, kun kerran tuon huomasin ja vielä jäin tilannetta seuraamaan.  Mutta konsertissa ajatus liikehtii vilkkaasti, yllättävän paljon musiikki luo herätteitä toinen toisensa jälkeen ja toistensa päälle. Sekin on sitä musiikin luomaa nautintoa ja ihmettä.

Konsertti päättyi. Suosionosoitukset olivat raikuvat, bravoo-huutoja kuului. Ylimääräisenä oli ensin Tšaikovskin lasten albumista herkän suloinen Vanha ranskalainen laulu. Kun lähes salintäyteinen yleisö oli niin hurmioissaan, kvartetti soitti toisenkin ylimääräisen. Se syntyi pienten kuiskuttelujen jälkeen ja oli myös Tšaikovskin lasten albumista valittu marssityylinen pikkukappale. Se oli jämäkkä mutta myös tavallaan herkkä, mikä välittyi kvartetin intensiivisen soittotyylin ansiosta.

Sitten ei enää tullut ylimääräisiä. Sitä olisikin ollut kohtuutonta pyytää. Yleisössä oli realismia. Kvartetti oli purkanut jo energiansa kolmeen jousikvartettoon. Takki alkoi varmasti olla tyhjä ja voimat ehtyneet, vaikkei sitä yleisön riemusta ja suosiosta nauttivista soittajista kyllä ulospäin huomannut.

Minun muistoissani alttoviulisti saa ykkösviulun ohella erityisen huomion. Hänen silmänsä olivat erityisen eloisat. Sen huomasin eturivistä hyvin. Hän oli jonkinlainen valopilkku. Muistan kerran Vilnassa, kun kävin konservatoriossa Čiurlionis-kvartetin konsertissa. jossa kuulin mm. Liettuan tunnetuimman säveltäjän Čiurlionisin jousikvarteton. Siinä ryhmässä valopilkkuna oli sellisti, joka näytti vienosti hymyilevän soittaessaan. Se oli hänen eläytymistapansa. Ei hän jatkuvasti hymyillyt mutta välillä eläytyminen tuli hymyn häiveen kautta ilmi. Saman kvartetin ykkösviulisti oli puolestaan liian dominoiva. Hän soitti liian kovaa ja muut yrittivät pysyä perässä. Harmonia särkyi, tai ainakin häiriintyi.

Borodin-kvartetissa harmonia oli täydellinen. Ykkösviulisti ei dominoinut. Hän luotti salin akustiikkaan. Antoi jousen kevyesti värähdellä kielten yllä.

Totta kai ykkösviulistilla on kvartetissa erityinen osa. Ykkösviulisti Ruben Agaronjan oli kvartetin herkkä sielu, joka soitollaan loi musiikille hengen. Ääni soljui välillä aivan hiljaa, kuin ihoa hyväillen. Hetkittäin meno oli yhtä tulta ja tappuraa mutta ei sitä soittajan kasvoista huomannut. Hän oli yhtä ilmeetön koko ajan. Voiman ja tunteensa hän kuitenkin välitti soittimellaan. Soittajan persoona oli jossakin taustalle. Nyt eli vain viulu, jonka käyttöön hän oli itsensä antanut.
Kehun vielä salin akustiikkaa. Se tuntui välillä lähes taivaalliselta. Aivan hiljainen pelkkä hyminä varmasti kuuluu kaikkialle. 

Olen kuvannut konsertista vain pienen osan ja pelkästään kehunut kvartetin soittoa. Yhden kielteisen pikkuseikan kirjoitin kuitenkin konsertin jälkeen kaiken muun ohessa muistiin. Tšaikovskin kvarteton aikana Andante cantabilessa, jossa viulu ja vie melodiaa eteenpäin sellistin näppäillessä pizzicatoa, sellistin sormi taisi lipsahtaa, kun ääni kuulosti avuttomalta tussahdukselta. Kaiken paljastava akustiikka senkin pystyi kuulijoille välittämään.

Yleisö palkitsi soittajat, se istui hiiren hiljaa. Vain kerran alkoi kännykkä soida mutta hetkellä josta ei ollut häiriötä. Suurta yskänkohtausta ei saanut nyt kukaan. Sellainen on yleensä kuin valmiiksi kirjoitettuna käsikirjoitukseen, jossain vaiheessa sen ikään kuin kuuluisi olla mukana. Onneksi nyt ei ollut. Minä kyllä yskähdin ja rykäisin muutaman kerran mutta uskon etten ollut häiriöksi.

Soittajat olivat olemuksellaan rennon hyväntuulisia. Tunnelma oli upea. Ohjelman päätyttyä heistä huokui avoin tyytyväisyys ja ilo. Sen huomasi nyt myös muuten ilmeettömästä ykkösviulistista. Viimeiset vapautuneet herkistykset välittyivät kahdessa ylimääräisessä kappaleessa. Tällaisia jousikvartettokonsertteja tarvittaisiin enemmän myös suurissa konserttisaleissa.


Mila Balakirevin hautamuistomerkki Pietarissa Aleksanteri Nevskin luostarin kupeessa 
Aleksandr Borodinin hauta Balakirevin haudan vieressä