Pekka Streng ja Kesämaan kaikuja

 Streng Petra, Kokkoniemi Tiina: Pekka Strengin sanat ja sanojen jäljet. Basam Books 2021, 103 sivua.

 Streng Pekka: Kesämaa. Vinyyli-LP. Love Records 1972.

 

Hienoa, että Pekka Strengistä on luotu tämä kirja. Hän on sen ansainnut. Uskon, tai ainakin toivon, että aivan liian nuorena luotamme pois lähtenyt lauluntekijä innostaa edelleen. Itse ilahduin kovasti nähdessäni tuon tuoreen pienimuotoisen teoksen kirjaston esittelypöydällä. Itse sain ensikosketuksen Strengiin alle kaksikymppisenä 70-luvun alussa. En ole häntä unohtanut, vaikka verrattain harvoin on viime vuosikymmeninä tullut hänen laulujaan kuunnelleeksi. Ne ovat eläneet mieleni sopukoissa ja seuraavat edelleen, vaikka olen jo eläkeiässä.

.....

Sonja Strengin  Kesämaa-levyn etukannen kuvasta

 

                                                                                             ”…kaikki aamuun kurkottuu.”

Minulle Pekka Strengin laulut tulivat tutuiksi lukiovuosina ja lähinnä heti sen jälkeen, kun jätin lapsuuden kotini ja lähdin muualle opiskelemaan.  Elettiin vuotta 1974. Opinnot odottivat ja olin aloittamassa kasvua henkiseen itsenäisyyteen. Uudella paikkakunnalla tuli yksinäisyyskin tutuksi.

Ensi tuttavuuteni Strengiin oli joskus kouluvuosina. Se oli Sisältäni portin löysin. Taustalla soitti Tasavallan presidentti. LP-levy Magneettimiehen kuolema oli julkaistu vuonna 1970, mutta siitä minulle tuli tutuksi vain tuo yksi kappale. Ehkä olin sen kuullut radiosta ja laulu vei mukanaan. Tunsin musiikin voiman, vajosin itseeni, tavoittelin sisimpiä tuntojani. Kuulin sittemmin myös Eero Raittisen laulaman version, mutta ainakin aluksi sitä vierastin, vaikka se saattoikin olla kokonaisesityksenä vahvempi. Strengin äänen herkkyydessä oli kai hiukkasen itseäni.

Olin päässyt opinnoissani jo hyvään alkuun, kun löysin musiikkikaupasta Kesämaa-levyn. Olin hankkinut levysoittimen ja kaipasin kokoelmiini täydennystä. Pettymyksekseni kokoelmasta puuttui se tärkein. Kuunneltuani levyn olin hieman kaksinaisissa mietteissä. Yhtäältä jäin kaipaamaan ”porttia” mutta toisaalta kyllä myös uusissa piiseissä oli imua. Tunsin niiden välisen yhteyden. Siitä alkoi pitkä yhteinen matkamme. Tuo levy on edelleen tallella. Vuosien saatossa on ollut hetkiä, jolloin olen sitä näpräillyt käsissäni ja laittanut soimaan. Se ei ole kaikonnut mielestä. Kuuntelen sitä vain vinyylinä. Kesämaan henki leijuu minulle nimenomaan vinyylin huojuessa levylautasellani. Magneettimiehen kuolemasta hankin jossain vaiheessa CD-version, mutta se on jäänyt hyvin vähälle soitolle.

Palaan 70-luvun muistoihin. On jotenkin runollinen mieli. Koin tuolloin kaiken tunteella. Strengin laulut ja sanat toivat elämääni ja sieluuni lapsen mielen, aikuisen roolini rinnalle. Näin jälkikäteen ajatellen voisi kai todeta, että se oli minulle eräänlainen pelastussanoma matkalla itseeni, toivon täytteinen. Sen myötä en antanut pimeille voimille tilaa. Herkkyyteni ja haavoittuneisuuteni tietäen Kesämaan musiikki antoi osaltaan voimia unohtaa iskut ja mennä eteenpäin – valoa päin.

Siirryttyäni työelämään, laulut jäivät taustalle. Mutta niiden henki virtasi valona sisimmässäni. Jokin yksittäinen laulun palanen saattoi yllättäen alkaa soida sisimmässäni. Olen selvinnyt ja saanut voimaa, palautunut normaaliin elämäni hetkittäisiltä harharetkiltä. En kuitenkaan halua korostaa liiaksi Strengin merkitystä. Tämän tyylisissä kirjoituksissa rupeaa herkästi liioittelemaan. Laulut ja niiden sanoma ovat olleet läsnä pienenä virtana, välillä heikkoja ja hentona perhosen ilmestyksenä, mutta sen hetkittäinen valo on tuonut arkeeni rauhan. Elämä on juuri tätä, perhosen ihmetystä suuressa valojen ja pimeyden sekoituksessa.

Jotenkin tuntui, että Pekka Strengin Kesämaa avasi sisältäni lapsen, uuden ulottuvuuden. Uskalsin olla enemmän oma itseni. Sittemmin opintojen jälkeen, kun siirryin kamppailemaan työpaikoista ja avartamaan maailmaani, uskon että ilman Strengiä tie olisi saattanut käynyt tukalammaksi. Vaikeina hetkinä löysin sisältäni sen portin, josta saatoin päästä ammentamaan tielleni rohkeutta.

 

Itse asiassa oli hyvä, että se ”Sisältäni portin löysin” puuttui kokoelmasta. Sen seurassa elin kuin umpiossa, omissa sfääreissäni. Onneksi löytyi Kesämaa. Siitä tuli seuralainen elämään, ei enempää eikä vähempää -  sisäinen lapsi kevensi matkan taakkaa.  ”Porttia” toki tarvittiin. ”Portti minuuteen on portti ihmisyyteen ja ymmärrykseen”, kirjoittaa kirjassa Jukka Itkonen (s. 88).

 

Kirjassa on muutamien kulttuurin saralla vaikuttaneiden kirjoituksia Pekka Strengistä ja hänen musiikkinsa merkityksestä heidän elämässään. Ne on osin tehty haaastatteluina. Niitä oli mukava lukea. Ehdoton suosikkini on Heidi Puurulan teksti Kolme pysäkkiä Pekka Strengin luona. Huomaa, että Puurula on todella paneutunut tekstiin. Hän vaikutti aikoinaan Aikakone-yhtyeessä ja on toiminut sanoittajana. Aikakoneen ohjelmistosta on minun mieleeni jäänyt kappale Keltainen toukokuu.  Nyt sekin tuli selväksi, että siinä on vaikutteita Pekka Strengin teksteistä. Ilmankos se vetikin aikoinaan heti puoleensa, kun laulun sattumoisin kuulin. On mielenkiintoista lukea sekä Strengin että Puurulan yhteyksistä teosofiseen ajatteluun.

 

”Kuoleman varjo leijuu Kesämaan kauneuden yllä, mutta silti hän jollain tapaa jaksaa uskoa luontoon palaamisen valoon ja kauneuteen. Elämä on lyhyt kuin perhosen lento, ja siksi siitä kannattaa nauttia kaikilla aisteilla.”  Heidi Puurula, s. 41.

 

Pekka Strengin musiikista avautuu herkkyyden henki, johon ei sanoja löydy. Elämän valo, kauneus, voima, luonnon läsnäolo. Ja samalla mukana jossain näkymättömissä leijuu kuolema, ei uhkana, vaan ehkä osana luontoa ja elämää, vastapainona.

Paneudutaan tarkemmin Kesämaan lauluihin.

Aluksi suosikkini oli Kanttorinpoika Max. En ole itse kanttorinpoika, mutta isäni oli kova laulaja ja minäkin perin häneltä laulun. Pienenä ollessani hän laittoi minut erinäisiin tilaisuuksiin laulamaan, mitä näin jälkeenpäin pidän siunauksellisena. Kanttorinpoika Max auttoi minua kai osaltaan vapautumaan dominoivan isäni persoonasta. Se oli siis minun elämäni elintärkeää terapiaa.  ”Kanttorinpoikaa” kuunnellessani vajosin mystisiin sfääreihin, syvyyksistä yritin tavoittaa Maxin musiikin ydintä.

Laulun terapeuttinen ulottuvuus sai minut mietteisiin. On mahdotonta sanoa, mikä oli sen todellinen merkitys ja vaikutus. Ehkä se oli vain osanen pitkässä vapautumisen ja itsenäistymisen prosessissa. Tai ehkä sen vaikutus oli suurempi kuin luulenkaan. Kun kuuntelin ”Maxia” ensi kertaa, niin jossain määrin hätkähdin. Aivan kuin olisin kokenut, että siinä oli viesti juuri minulle. Täytyi heti kuunnella uudestaan. Olli Ahvenlahden esittämä lopun urkuharmoni-improvisaatio oli vapauttava, se helpotti oloa, sai hengittämään syvempään. Ylipäänsä urkumusiikki on merkinnyt minulle sielun lepoa mutta toisaalta harmooni tuo osaltaan lapsuudesta painostavia muistoja. Olisiko siinä jonkinlainen avain?

…

Kesämaa on vinyylilevy, jolla on CD-levyyn verrattaessa ainakin yksi selkeä ominaisuus. Siinä on kaksi puolta, jotka kuunnellaan yksi puoli kerrallaan. Siksi ne viimeiset kappaleet jäävät lopussa mieleen, saattavat pysäyttää ja kirvoittaa ajatuksiin.

A-puolen toiseksi viimeinen raita on tuo yllä mainittu Kanttorinpoika Max. Sitä seuraa kappale nimeltä Katsele yössä, joka alkaa sanoin ”Yö utuinen laskeutuu kaupungin ylle…” Kellariloukon harmonin ääreltä hypähdetään kaupungin yöhön. Tunkkainen pimeydestä avaran taivaan alle hiljenevään hämärään.

Tuntuu, että ”terapiaistuntoni” sai jatkoa. Sen laulun tunnelmassa vajosin joksikin hetkeksi kaupungin yön tunnelmaan, raikkauteen. Halusin vajota hiljenevän kaupungin lepoon, kadota tuulettomaan pimeyteen. Kitaran näppäilyt saattelevat. Eero Koivistoisen saksofoni saa vallan. On kuin liitäisin sen siivillä.

Loppusäkeet: Olen pimeä suloinen – unohdus. Tyhjyyden täyttää vain rakkaus, rakkaus. Kuuntele hiljaisuutta yön, kuuntele hiljaisuutta yön. Ääni vaimenee kuin kuunnellen.

B-puolelta mainitsen erikseen laulun Annabella ”Syksyn tuuli pudotti lehtiä…”. Se saa keinumaan tuulessa. Pekka Pöyryn huilun myötä tuuli nostaa pyörteitä – rakkauden herkkää lentoa ja tunteiden kosketusta. Levottoman merimiehen ja Annabellan rakkaus on kuin liima, joka pitää tämän puolen laulusarjaa koossa.

B-puolen päättää kappale Mutta minä lähden. Se koostuu kahdesta osasta. On Markku Lahtelan suomentama Semjon Kirsanovin runo, jota seuraa soinnuiltaan Strengin oma raikas tunnelmaa keventävä sanallinen ja musiikillinen improvisaatio, joka kestää vain hetken mutta jää mieleen orastamaan suunnaten ajatukset toisaalle. Muistan, kun nuorena sitä kuuntelin. Istuin sitten pitkän tovin hiljaa, annoin avaruuden huokua. Ajattomuudessa katsoin pimeyteen, yritin tarttua maailmankaikkeuteen. Kappaleen musiikki luo rauhaisan levollisuuden, hengitänköhän lainkaan…

Mutta minä lähden taivaanrannan taa

Ja sinä lähdet taivaanrannan taa.

Mutta sinä menet taivaanrannan taakse kuin päivä, minä taivaanrannan taakse kuin varjo.

Kun päivä on mennyt pois dyyneille.

 

Varjoina me monet poistumme tästä ajasta, korkeintaan menneisyyttämme huokaillen.

Yritin itse kovasti etsiä alkuperäistä Kirsanovin runoa. En onnistunut. Tulinpahan samalla tutustuneeksi runoilijan elämään.

Streng tuo tuohon surumielisyyteen pilkahduksen leikkimieltä:

Mukana mulla on paperilunta.

Satujen tulla.

Olen unta.

 

Eron lohduttomuuteen syttyi unen valoa, pienen hehkun heijastusta, olkoon elämä vaikka viimeisillään.

Kuuntelun jälkeen jään kevyenä höyhenenä leijumaan.

Päivät voivat joskus tuntua pitkiltä, mutta elämä on ainutkertainen. Ollaan se omana itsenämme.

…

Laskeudutaan maan päälle. Pekan poika Joonia muistelee isänsä levyhyllyä. Sieltä löytyi sellaisia nimiä kuin Beatles, George Harrison, Rolling Stones, Donovan - aivan kuin kenellä tahansa tuon ajan rokkarilla. Mutta oli siellä kyllä myös ”Music for Zen Meditation”. Intiaan ja Kashmiriin tunsi hänkin vetoa, monen muun aikalaisensa tapaan.

Vanhoillislestadiolaisuus – syrjäisiä huomioita

 

Tuli kesällä hiukan kuunneltua vanhoillislestadiolaisten suviseuroja. Alempana analysoin sieltä ja vähän muualtakin kuulemaani. Yleensä ne on järjestetty massiivisina ns. peltoseuroina, joissa avaralla alueella on jopa 80 000 kuulijaa. Siellä se on toiminut talkoovoimin. Nyt ne järjestettiin koronan vuoksi nettitapahtumana liikkeen omistuksessa olevan Reisjärven opiston tiloissa. Vanhoillislestadiolaisuudellahan tarkoitan tässä Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen eli SRK:n toimintaa. Sen jäsenistö pitää kai edelleen itseään ainoina oikeina taivaspaikan lunastajina.

Tehdään heti selväksi oma suhteeni tuohon uskon suuntaan. En ole koskaan kuulunut vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen, mutta minulla on kyllä ollut välillä melko laajaltikin kosketuspintaa lestadiolaisuuteen ja lestadiolaisiin. Erinäisten hajaannusten jälkeen on olemassa eri suuntauksia. SRK on kuitenkin selkeästi keskeisin lestadiolaisen herätysliikkeen organisaatio. Ja mainitsen vielä senkin, että tuttavapiiriini ei ole vanhoillislestadiolaisia kuulunut. Siksi tarkkailen liikettä aivan kuin syrjästä.

Mutta johdattelen ensin asiaan. Aiheella on oma taustansa. Kerron omasta suhteestani lestadiolaisuuteen ja ylipäänsä herätyskristillisyyteen. Alla olevan Oulun tuomiokirkon alttaritaulua esittävän kuvan jälkeen siirryn noiden seurojen antiin.

…

Vaikka olenkin maallistunut, niin minua on herätyskristillisyys kiinnostanut tavalla tai toisella läpi elämän.  Olen uskonnollisesta kodista, mutta se ei ollut vanhoillislestadiolainen. Päinvastoin, olin siihen nuorena hyvin kriittinen. Olen kuitenkin kasvanut lestadiolaisessa ympäristössä, ja näin vanhempana elämässä tulee tehneeksi tiliä menneisyyden kanssa. Hieman ihmetellen tulee huomanneeksi, kuinka vahvasti vanhoillislestadiolainen uskonsuunta edelleen elää. Tällä tarkoitan tätä valtasuuntausta. Muilla lestadiolaisilla suuntauksilla elo on lähinnä sinnittelyä kehityksen juoksussa. 

Todetaan vielä sekin, että olen elämän saatossa varsinkin nuorempana joutunut painiskelemaan uskonnollisten kysymysten kanssa, jopa siinä määrin, että kipeääkin on välillä käynyt. Sitä en nyt tarkemmin erittele.

Olen pienestä asti kiinnostunut liikkeen historiasta ja erinäisistä hajaannuksista. Lars Levi Laestadiuksen elämästä ja urasta olen lukenut, hänen kirjoituksiaan läpikäynyt.  Esimerkiksi hänen tutkielmansa Hulluinhuonelainen oli aikanaan kiintoisa lukukokemus.

Paljon muutakin olen lukenut ja seurannut liikkeen eri vaiheet ovat tulleet tutuiksi, vaikka todettava on, että muistissa ei monikaan asia ole säilynyt. Moniin esille nousseisiin väärinkäytöksiin olen ahnaasti tutustunut. Liikkeestä eronneiden tuntoja olen yrittänyt myötäeläen ymmärtää. En kuitenkaan ole tuominnut vastapuoltakaan, niitä jotka ovat katsoneet paremmaksi jäädä liikkeen sisälle. Vieroksun kaikkea leimaamista ja ennakkoluuloista halveksintaa ja naureskelua. Haluan kunnioittaa jokaisen uskoa, ja ainakin jollain tapa ihailen liikkeen sisäistä yhteyttä monien myllerrysten keskellä. ”Koirat haukkuu, karavaani kulkee”. Siinä on jotakin sisäistä voimaa.

Kun elin pohjoisessa lapsuuttani ja nuoruuttani, lestadiolaisista puhuttiin monenlaista. Televisio oli synti, se oli kielletty, kerrottiin myös, että ikkunallinen pesukone oli synti, Joku kaverini vitsaili, että se johtui siitä, että sieltä saattoi näkyä naisten alusvaatteita, mikä nostaa syntisiä ajatuksia.

Nyt nettiaikana liike on sopeutunut aikaan, tai ainakin yrittää. Se hyödyntää nettiä ja nuorisoa on viimeisten havaintojeni perusteella pyritty ohjaamaan vastuulliseen ja järkevään netin ja sosiaalisen median käyttöön. Samalla uskon peruskysymykset ovat näköjään säilyneet samoina. On ollut ilo seurata, kun lestadiolaiset nuoret ovat alkaneet avoimesti pohtia elämisen haasteita eivätkä halua sulkeutua täysin ulkopuoliseksi valtavirrasta.

Kirjallisuudessa on nostettu esiin liikkeen varjopuolia. Pääsiäisen aikoihin kirjotin jutun Hiljaisen viikon matka 3, jossa nostin esiin Anna-Maija Ylimaulan romaanin Papintyttö vuodelta 1976.

Tässä on suoraa lainausta tekstistäni:

Muistan elävästi sen kohun, minkä heihin kuuluvan papin tytär Anna-Maija Ylimaula aiheutti romaanillaan Papintyttö. Vuosi oli 1976. Se paljasti vanhoillislestadiolaisuudesta nurjaa puolta. Minuunkin romaani vaikutti, luin sen ahnaasti – paikoittain se myös järkytti. Kirjailijalle se oli varmaan tärkeä teos, joka piti kirjoittaa. Se oli tavallaan puhdistautumisrituaali. Nuori urallaan jo etenevä nainen vapautui jostakin raskaasta lapsuuden taakasta. Sittemmin hän on luonut merkittävän uran arkkitehtina. Kirjailijan ura on jatkunut siinä sivussa, mutta uskaltaisin arvella, että vaikka kiitosta on tullut, niin esikoisromaani oli kuitenkin se tärkein työ. Nykyisin ei varmaan tajuta, kuinka rohkea se romaani oli silloin, jopa uhkarohkea.

 

Järkyttävämpää oli tutustua niin sanottuun korpelalaisuuteen, jota on muun muassa käsitellyt Bengt Pohjanen romaanissaan Kristalliarkki (1987) ja sen itsenäisessä jatko-osaan Kolmen kyynärän Jumalat (1988). Kristalliarkin pohjalta korpelalaisesta herätyksestä tehtiin myös Oulun kaupunginteatterissa näytelmä, joka taisi olla valtava yleisömenestys. Näytelmä sai nimen Jerusalemin tanssi ja kantaesitys oli vuonna 1990. Sitä esitettiin myös Tampereen teatteripäivillä. Romaanin taustalla oli siis 1930-luvulla Lapin maaseudun kansaa villinnyt uskonnollinen liike, joka kehittyi Vaasan läänistä Ähtärin kunnasta kotoisin olleen saarnamiehen Toivo Korpelan ympärille. Siinä ajauduttiin tietyssä vaiheessa voimakkaasti seksuaalispainotteisiin uskonnollisiin liikutuksiin. Varsinaisesti siinä taisivat kunnostautua Korpelan seuraajat. Tuosta liikkeestä voisi kertoa enemmänkin, mutta tällä kertaa en mene yksityiskohtiin.

Timo K. Mukan esikoisteoksessa Maa on syntinen laulu (1964), on yksi seurakohtaus, joka kehittyy suoranaiseksi irstailuksi. Siinä kirjailija kuvaa tyylitellysti juuri tuota korpelalaista seurahurmiota tai -hulluutta. Rauni Mollberg teki romaanista vuonna 1973 kohua aiheuttaneen elokuvan, jossa tuo seurakohtaus on kuvattu voimallisen naturalistisesti.

Pohjasen romaanit olivat minulle aiheesta jo tavallaan jälkilöylyjä. Näytelmä Jerusalemin tanssi oli tavallaan yleisön kalastusta uskontoon liittyvällä seksuaalisella hekumoinnilla. Se kävi kaupaksi siinä murroksessa. Oulun teatterilla meni hyvin.  Oli lisäksi syntynyt jonkinlaista ehkä alitajuistakin tarvetta painaa alas lestadiolaisten henkistä hegemoniaa.

Kyllä minun tutustumiseni korpelalaisuuteen ajoittuu 70-luvulle, mahdollisesti Mollbergin elokuvan myötä nousseisiin juttuihin. Pohjasen romaanit kuvaavat ennen kaikkea Ruotsin puolisen läntisen Lapin kansan kipuilua lestadiolaisuuden ja kommunismin ristitulessa. Ne olivat sen alueen uskonnollisia vaihtoehtoja, niin voi sanoa.

Yllä mainituista teoksista nousi esille Lapin uskonnon nurja puoli. Tietysti on myös monia muita teoksia ja tapahtumia. Nuo asiat aiheuttivat paljon pohdintaa, olinhan kodissani kasvanut herätyskristillisyyteen myönteisessä kunnioittavassa hengessä. Tuntui, että lapsi menee pesuveden mukana.

…

Nyt myöhemmin voin kiteyttää oman käsitykseni. Haluan uskoa, että lestadiolaisuus ja muutkin herätysliikkeet ovat kaiken kaikkiaan olleet omalle kansallisvaltiollemme siunaukseksi. 90-luvulla, kun Nokia teki nousuaan, kuului senkin kaltaisia äänenpainoja, että yrityksen noususta saa kiittää lestadiolaisuutta. Näet Nokia toimi Oulussa ja useat yrityksen tunnolliset työntekijät olivat laestadiolaistaustaisia. En tiedä, onko tuolle heitolle faktapohjaa, mutta se kertoo kuitenkin sen, että laestadiolaisessa herätysliikkeessä on arvostettu rehtiä tunnollista työntekoa. Maallinen elämä on kilvoittelua ja siitä pyritään selviämään kunniakkaasti. Tämä on yksi mieleen noussut näkemys. Ahkeruus on hyve, elämä ei ole nautintoja eikä turhanpäiväistä ajanvietettä varten. Sinä pyritään eteenpäin. Varsinainen palkinto on kuitenkin tulevassa. Elämän kiinnekohtana on tuonpuoleinen, joka antaa suuntaa myös maallisessa elämässä.

Kirjoitin aikoinani pitkän jutun Jordan B. Petersonin teoksesta 12 elämänohjetta – käsikirja kaaosta vastaan (2018). Juttuni otsikoksi kirkastui viime hetkellä ”Taakkana hyvä elämä”. Peterson on psykologian professori, joka on löytänyt ajattelunsa pohjaksi perusteluja myös uskonnollisesta perinteestä. Lestadiolaisuuden kanssa sillä ei ole mitään tekemistä, mutta tuo juttuni otsikko sopisi varmaan myös lestadiolaiseen herätyskristillisyyteen, jossa tosin turhan usein tiukka yhteisöllisyys ja myös henkinen painostus voivat tehdä tuosta taakasta ylitsepääsemättömän. Seuroja kuunnellessani oli tosin ilo panna merkille, että lestadiolaiset ovat jossain määrin havaitsemassa ongelmiaan. Tämä saattaa kyllä olla liian optimistinen päätelmä.

Tähän pitkään johdantoon nostan vielä yhden muiston varhaisesta nuoruudestani. Nyt jälkeenpäin ajatellen sillä on voinut olla yllättävän iso merkitys. Pappinakin toimineen Iikka Vuotilan romaani Virrensiru (1963) kirvoitti minua aikoinaan teinivuosina pohtimaan uskonasioita ja myös uskonyhteisöjen nurjia puolia. Siitä tehtiin myös TV-näytelmä, jossa pääosaa esitti nuori mies Heikki Kinnunen. Siinä opiskelijapoika painiskelee ja kipunoi uskoon tulon ja maailmallisten houkutusten välillä. Romaani on tietysti aikansa tuote ja kuvastaa myös pappina toimineen kirjailijan omia tuntoja. Taisin nähdä vielä kouluvuosina näytelmän ensin ja sitten piti hakea kirjastosta itse romaanikin.

TV-näytelmä ilmestyi vuonna 1969. ”Televisionäytelmä uskonnollisesta epäröinnistä, ympäristön paineesta, epävarmuudesta ja mukautumisesta.” Näin on kiteytetty tällä sivustolla näytelmän teemaa. Olin siinä vaiheessa keskikoulua käyvä nuori, jolle uskontoon ja uskoon liittyvät kysymykset olivat nousemassa pintaan. TV-näytelmä sai pysähtymään.  Siitä kai omaksuin sisimpääni ensi kerran jonkinlaisen epäilyn siemenen, joka on kulkenut elämäni seuralaisena - uskon rinnalla. Tämä on herkkä henkilökohtainen asia.

Palaan vielä yhteen vanhaan aiheeseeni. Kirjoitin keväällä Johann Sebastian Bachin Matteus-passiosta ja lainasin siihen Topi Linjaman teosta Matkaopas Matteus-passioon (2020). Tekijä on kasvanut lapsuutensa lestadiolaisympäristössä Pohjanmaalla mutta toteaa kirjassa hylänneensä sittemmin lapsuuden hengellisen kodin. Kristillisyyden tuntemus on sielun syvyyksissä. Bachin luterilaisuutta hän tulkitsee johdantoluvussa todeten, että ”Jumala kätkeytyy vaivaan ja kärsimykseen ja on pikemminkin hiljainen kanssakulkija kuin taivaiden valtias”. Bachin Matteus-passiossa taustalla on pietistinen uskonkäsitys, josta on juurtunut myös lestadiolainen usko. Elämää katsotaan kuolemaa vasten.

Linjama toteaa kirjoittaneensa kirjasen nykyhetkisten tuntemuksien pohjalta, se on kuin raportti, ei tieteellinen tutkimus. Tekijän omakohtaisuus sieltä nouseekin esiin. Äitinsä varhain menettänyt poika löysi turvan musiikista. Bachin passio toi lohdun tilanteeseen, jossa kuolemasta ja siihen liittyneistä tunteista vaiettiin. Siitä lähtien musiikki ja sinne sisältynyt kärsimyshistoria on kulkenut hänen seuranaan.

Siinä vaiheessa, kun Kristus kantaa passiossa omaa ristiään, tekijä tekee hienoisen syrjähypyn ja tulee paljastaneeksi myös suhteensa lestadiolaisuuteen. Hänen lapsuutensa kasvuympäristössä korostettiin, että elämässään kristitty joutuu kestämään pilkkaa, mutta sen hän kestää, koska tuonpuoleisessa odottaa palkinto. Maallinen elämä on siis ikuisen elämän odotusta. Siksi yksilö kestää valtavirrasta poikkeavat elämäntapanormit. Linjama toteaa kasvaneensa aikuisena tuosta käsityksestä erilleen. Tuonpuoleisuuteen hän ei löytänyt enää kosketuspintaa:

”… ainut todellisuus, josta saatoin jotakin edes jonkinlaisella varmuudella sanoa, on tämänpuoleinen.” (s. 75)

Lestadiolaisuudessa ja muussa herätyskristillisyydessä ytimessä on se, että ihminen ”tekee parannuksen”. Vanhoillislestadiolaisuudessa se ei tarkoita pelkästään sitä, että kokisi Jeesuksen tulleen sydämeen. Parannuksessa ihminen liittyy seurakuntaan ja sen uskonyhteisöön. Sen osana hän pystyy kestämään ulkopuolisten nuivaa asennetta ja siitä johtuvaa häpeää.  Linjamalle parannus alkoikin olla sisäistä tutkiskelua ja omantunnon kuuntelemista. Siten hän saikin kosketuksen ensi sijaisesti maanpäälliseen elämään.

Hänelle etääntyminen vanhoillislestadiolaisesta uskonyhteisöstä on varmaankin sujunut verrattain luontevasti, mutta monille omasta lapsuuden uskonyhteisöstä eroaminen voi olla ankaraa kipuilua, ehkä läpi elämän. Oman ristinsä kantaminen voi käydä yli voimien. Ystävät ovat kadonneet, apua ei löydy.

…

Luin Uusi tie -lehdestä kiinnostavan haastattelun. Helsingin yliopiston teologisesta tiedekunnasta professorin virasta vastikään eläkkeelle jäänyt Jouko Talonen on ollut nuoruudesta lähtien mukana lestadiolaisessa liikkeessä, tullut uskoon rippileirillä. Hän ei ole kuitenkaan vanhoillislestadiolainen vaan kuuluu lähetysyhdistys Rauhan Sanaan, jonka taustalla on aikoinaan 30-luvulla liikkeestä erkaantunut ryhmä. Hän on keskeisiä lestadiolaisuuden asiantuntijoita. Hän toteaa haastattelussa kylmäävää tietoa. Jutun otsikossa kysytään, onko kristinuskolla enää tulevaisuutta Suomessa. Sitä hän perustelee kasvavalla kirkon jäsenkadolla. Helsingissä enää puolet kuuluu kirkkoon. Toisaalta pohjoisessa on kuntia, kuten Reisjärvi, jossa kirkossa on 90 % asukkaista, mutta siellä väestö on ylipäänsä vähenemässä. Talonen puhuu romahduksesta, joka ei koske ainoastaan luterilaista kansankirkkoamme. Myös herätysliikkeiden aktiivijäsenistö on alkanut supistua. Hän mainitsee herännäiset ja myös vanhoillislestadiolaiset, josta nuorisoa on lähtenyt hänen mukaansa useita tuhansia.

Tämä on siis suunta. Sitä totuutta eivät lestadiolaiset itse ainakaan äänekkäin sananpainoin julki tuo, mutta tein kyllä vähintäänkin rivien välistä samankaltaisen havainnon. Syytä on siellä huoleen ja sen johdosta nuorten kysymyksiin ja pohdintoihin on alettu antaa tilaa. Toki on tiedettävä, että liike yhä edelleen on valtavan suuri, nuorisoa riittää ja kun heidän asioihin ja näkökulmiin halutaan yhä enemmän tilaa, niin ulospäin kuva voi näyttää myönteisemmältä. Uskon perusasioihin ei puututa, mutta nuorten ääntä ei haluta vaientaa.

….

                                                        

Tuon nyt esille seuroista kuulemaani. Haluan korostaa, että seurasin suviseurojen tapahtumia vain osittain.  Tutulta kaikki vaikutti, mutta jotain uutta ja kiintoisaakin sieltä nousi esille. Yritän avata, missä hengessä liikkeessä edetään kaiken maallisuuden ja uskontokielteisyyden nousun keskellä. Käsittelen myös erään suviseuroista erillisen konfirmaatiojumalanpalveluksen saarnaa. Haluan vielä korostaa ulkopuolisuuttani, en henkilökohtaisesti tunne ketään vanhoillislestadiolaista. Olen toki tavannut, mutta uskonasioista olen jutellut vain sellaisten kanssa, jotka ovat sen liikkeen hylänneet eivätkä pidä itseään uskovaisina.

Olen lapsena kuullut saarnoja, jotka ovat todella elävää kuultavaa. Myös nuori kuulija saattaa seurata raamattunsa tuntevan maallikkosaarnaajan herpaantumatonta vuodatusta. Myös aidot uskonnolliset korkealle kuin itkuvirsinä kaikuvat mummojen liikutukset ovat tulleet lapsena tutuiksi. Tuntuisi, että nykyisin niitä ei kai enää voi kokea.

Nyt kuulemani saarnat olivat verrattain punnittua sanailua, vanhan ajan lennokkuudesta ei löytynyt merkkejä. Havainnollistamista tulee siinä vaiheessa, kun puhuja kertoo jotakin omista kokemuksistaan, tavallaan ryydittää sanomaansa elävän elämän tapahtumilla. Yleensä niissä on hieman väkisin puserretun makua, yritetään tuoda puheeseen eloa. Mutta puheissa ei kuitenkaan sorruta pikkunäppäriin opillisiin saivartelulta vaikuttaviin tulkintoihin. Suuri linja ja laaja näkemys ovat koko ajan läsnä. Puhuja muistaa välillä viitata elävään elämään ja kuulijan oletettuihin tuntoihin.

Vanhoillislestadiolaisessa saarnan rakenteessa on pantava merkille Raamatun selityksen jälkeinen loppuhuipennus - syntien anteeksi julistaminen.

”Sinun on lupa tällä hetkellä tässä ja nyt uskoa kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja kalliisti vuodatetussa sovintoveressä…”

Ja lähes poikkeuksetta myös saarnaaja itse pyytää seurakuntalaisilta anteeksi omia syntejään. Se on kuin rituaali, jota muistetaan noudattaa. Tietyt sanamuodot ja kielikuvat toistuvat monissa kohdin mutta varsinkin tuossa loppuosassa. Tuo syntien anteeksi julistaminen on käsittääkseni Juhani Raattamaan perintöä. Hän oli Lars Leevi Laestadiuksen oppilas ja herätysliikkeen varsinainen perustajahahmo. Hänen toimintansa kautta liike lähti kasvamaan ja hänen paimenkirjeillään ohjattiin liikkeen alkuaikojen kehitystä. Raattamaa julisti, että syntejä on julistettava anteeksi päivittäin, jatkuvasti. Minulla ei ole tähän tietoon mitään lähdettä, mutta tuo käsitys on vain jäänyt päähäni.

Minulla on ollut sellainen käsitys, että oppineiden saarnamiesten ja pappien saarnat ovat jotenkin analyyttisempiä ja samalla puisevampaa Raamatun selitystä. Nyt en tätä huomannut. Eivät kouluja käyneet halua korostaa omaa oppineisuuttaan, eikä toisaalta niiltä todellisilta maallikoilta enää irtoa sellaista vapautunutta tunteiden purkautumista kuin lapsena joskus olen kuullut. Jokainen pyrkii tavalla tai toisella tuoda väriä puheeseensa ja irtautua Raamatun todellisuudesta omaan arkeemme. Se on havainnollistamista ja vertailukohtaa, jonka myötä saarnan sanoman on tarkoitus osua kuulijan omalletunnolle. Niissä sanasto on arkikielistä ja puheessa tuodaan mukaan omakohtaisuutta, johon myös muiden on mahdollista samaistua.

Otan esimerkiksi erään lääketieteen tohtorin saarnan. Hän ei tuo saarnaansa omaa ammatillista kokemustaan. Hän pyrki välttämään sitä kirjakielistä tieteellisväritteistä puhetyyliä, jollaista itse olin odottanut. Tosin puheessa sivuttiin kyllä korona-aikaa ja korona-virusta. Saarnassa edetään sitten kuitenkin tuttua rataa, voi kuulla tuttuja sanakäänteitä. Se on hienostelematonta puhetta, elämän makuista. Hän havainnollistaa saarnaansa kertoen jostakin perheensä yhteisestä kalastusretkestä. Hän päätyy aivan samaan loppuhuipennukseen kuin muutkin – syntien anteeksi antamiseen ja tulevan kuoleman jälkeisen elämän odotukseen. Yhden piirteen voisin mainita. Kyseessä on kuitenkin ihminen, joka joutuu ammatissaan paljon esiintymään erilaisissa tilanteissa. Se näkyy myös tässä saarnassa luontevuutena. Saarna etenee sujuvasti. Sitä on helppo kuunnella.

Saarnassa suunta on selvä. Oppia ei tarvitse korostaa, kristityn tie ja päämäärä ovat selvät. Puhuja ohjaa kuulijoita seurakunnan yhteyteen.

Seurasin jonkin verran myös toisen lestadiolaisuuden suuntauksen Rauhan Sanan suvijuhlia. Siellä kuulin kyllä paljon yksitotisempaa esiintymistä, vieressä oli myös tulkki hidastamassa esitystä. Se teki kaikesta katkonaisempaa. Mutta käsittääkseni sen liikkeen sisällä on paljon suurempi tarve opettaa kuulijoita siihen , miten ihminen tulee autuaaksi ja voi sitten lunastaa itselleen ikuisen elämän. Siinä tullaan ehkä tahtomattaankin korostaneeksi opillista puolta. Mutta vanhoillislestadiolaisessa pääsuuntauksessa lähestymistapa on toinen. Se on ”Jumalan lasten” yhteisö, johon kuuluvat lunastavat itselleen ikuisen elämän. Heillä on – näin kärjistäen todeten – Jumalan valtakunnan avaimet käsisään. Siellä pitäydytään vanhassa opissa eikä ole tarvetta mihinkään vakuutteluihin. Kuulijat on sn pidettävä tai heidät on saatava mukaan uskonyhteisöön, paikalliseen seurakuntaan. Sieltä löytyy tuki ja voima, joka kannattelee elämän matkalaista. ”Usko tulee kuulemisesta.” Tuon lausahduksen kuulen useasti. Seurojen kautta kuulijat pidetään mukana omassa yhteisössä, heille julistetaan synnit anteeksi ja he tuntevat olevansa Jumalan lapsia omassa yhteisössään. Se riittää. Pienemmässä liikkeessä ei yhteisö pysty kannattelemaan kristittyä matkalaista samalla voimalla. Näin itse järkeilisin kuulemani perusteella.

Siionin laulut kuuluvat hyvin olennaisena osana seuroihin. Niihin olen kummasti kiintynyt. Seuroissa oli esilaulaja, komeaääninen kanttori, jonka mukana oli varmasti nautinto laulaa itsekin. Minä jätin laulamisen väliin, mutta jos olisin ollut paikan päällä, niin olisin saattanut ainakin joissakin tutuissa melodioissa yhtyä. Tarkastelin hieman SRK:n Siionin laulujen kokoelmaa. Huomaan, että viime vuosikymmenen aikana – ja tietysti myös sitä aiemmin - laulujen kieliasua on paljon uudistettu. Mielestäni siinä prosessissa – vaikka uskon, että se on tehty tarkasti punniten - laulu saattaa menettää jotain alkuperäistä voimaansa. Tämä siitäkin huolimatta, että kieliasua uudistamassa on senkin tason runoilija kuin Niilo Rauhala.

Minulla tuli vastaan sellainenkin tilanne, että saarnaaja lainasi erään Siionin laulun sanoja käyttäen vanhempaa kieliasua. Runona se soi soljuvammin.

…

Muutamien seurojen ja raamattutuntien alussa puhuja luki lähetettyjä esirukouspyyntöjä. Niistä paljastui ainakin minulle kiintoisia asioita. Niissä tultiin maininneeksi yleensä piilossa pidettyjä asioita. Suunta näyttäisi olevan kohti avoimuutta. Ei asia minulle toki mikään uusi ole.

Tavanomaisimpia ovat sellaiset pyynnöt, joissa pyydetään esirukousta sen puolesta, että ”epäuskoiset läheiset saisivat parannuksen armon”. Muita tavallisia olivat sellaiset, joissa pyydetään uskon vahvistusta, apua työelämän tai työttömyyden haasteisiin ja voimia selvitä vaikeista sairastumisista. Mutta pyyntöjen takaa nousee esille myös todellisuuden karumpi puoli. Pyydetään apua seksuaalisesta hyväksikäytöstä johtuviin traumoihin. Isä, joka on haavoittanut omia lapsia, pyytää voimaa ja lapsilta anteeksiantavaa sydäntä. On myös pyyntö, että seksuaalivähemmistöön kuuluva jaksaisi kilvoitella. Nuori mies pyytää esirukousta pornoriippuvuudesta pääsemiseen. Nostetaan esille myös henkisen väkivallan satuttamia ja mielenterveysongelmista kärsiviä. Lasten kasvatustyöhön toivotaan armollisuutta. On esirukouspyyntöjä nuorten puolesta, minkä taustalla lienee pelko, että nuoret hylkäävät uskon ja seurakuntayhteyden. Myös henkinen väkivalta mainitaan.

Nuo seikat kertovat yhtäältä, että ongelmia ei salailla, ei pistetä vakan alle. Jumalalta pyydetään turvaa rohkeasti. Se on avain selviämiseen. Avoimuus on terve merkki, vaikka toki nuo pyynnöt on esitetty nimettöminä. Asioita kuitenkin kutsutaan niiden oikeilla nimillä.

….

Nuorten osuus vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä kiinnostaa. Olen viime aikoina huomannut avoimuuden nousua. Nuoretkin ovat saaneet esille oman äänenpainonsa. Siitä hyvänä esimerkkinä on suviseurojen yhteydessä ollut lähetys, jossa esiteltiin kirjauutuuksia. Erään kirjan tekijä on alle kaksikymppinen nuori nainen. Hän on kirjoittanut alustavasti tarinansa peruskoulun yhdeksättä luokkaa käydessään. Teoksella on hyvin lämminhenkinen nimi: Käsi enkelin kädessä.  Hänelle tuli tuolloin tarve saada paperille ajatuksia sen hetkisistä sisäisistä tunnoista. Kirjansa avulla hän haluaa opastaa ikäisiään nuoria löytämään kristittyinä oman tiensä ja auttaa heitä selviämään nykyajan haasteista. Kirjalle toivotaan myös aikuisia lukijoita, jotka voivat sen kautta ymmärtää nuorten kilvoittelua uskon kysymyksissä ja elämän suuntaa etsiessä. Kirja on ensi sijaisesti näkökulma liikkeen sisältä ja tavoitteena on se, että nuoret säilyisivät mukana liikkeessä.

Olen netin kautta seurannut joitakin vanhoillislestadiolaisten nuorten keskusteluja ja havainnut, että he kykenevät yllättävän avoimeen asioiden käsittelyyn. Missään umpiossa he eivät enää kykene elämään. Se on tietysti positiivinen seikka, mutta haasteet tulevat varmaan kasvamaan nuorten pysymiseksi uskon yhteisössä.

Netissä on haastateltu myös seuravieraita. Eräs heistä on nuorimies, käsittääkseni opiskelija. Teemana on maallinen elämä uskottomien seurassa ja uskon tunnustaminen. Nuori mies toteaa, että hän kyllä suostuu keskusteluihin uskoon liittyvistä kysymyksistä mutta toteaa, että keskustelu on vaikeaa, jos saa vastaansa päällekäyvyyttä ja jyrkkiä kysymyksiä. Niistä hänelle on muotoutunut sen verran ikävää kokemusta, että hän välttää sellaista sananvaihtoa, joka johtaa vain turhaan väittelyyn. Hänellä on kyllä myös hyviä kokemuksia kahdenkeskisistä keskusteluista ”uskottomien kanssa”. Ne ovat avoimia ja lämminhenkisiä. Niiden myötä hän on saanut voimaa keskustella ja kertoa omakohtaisesta uskosta. Eräs yksittäinen automatka on jäänyt erityisesti mieleen, kun kyytiin tuli epäuskoinen kaveri. Keskustelusta huokui vapaus ja luottamus.

Haastattelija kysyy, kokeeko hän, että usko näkyy ulospäin. Hän ei sitä myönnä, ei koe olevansa erityisen valoisa persoonallisuus eikä hänestä hänen kristillisyytensä näy ulospäin.  Mutta hän toteaa saaneensa palautetta muilta (joita hän kutsuu epäuskoisiksi). Nämä toteavat aavistaneensa, että hän edustaa jotakin uskontokuntaa, koska hän ei esimerkiksi koskaan kiroile. Lopussa on kysymys, onko hän uskaltanut tunnustaa uskonsa. Nuori mies vastaa muistaakseni tähän tapaan: ”Aina en ole uskaltanut, mutta kun olen, niin se on kannattanut.”

…

Nyt siirryn rippikoulun konfirmaatiotilaisuuden saarnaan. Se pidettiin myös tämän vuoden heinäkuussa Reisjärvellä. Jumalanpalveluksessa saarnannut nuorehko mies oli rippikoulun yksi vetäjä ja kertoi nuorten kanssa käymistään keskusteluista. Puhuja käsitteli rippikoulua pitäessään vastaan tulleita nuorten ongelmia ja heidän esittämiään kysymyksiä. Yksi kysymys oli esimerkiksi tällainen: miten voi säilyä uskossa ja samanaikaisesti olla mukana ”maallisissa menoissa”? Puhuja johdatteli saarnassaan nuoria ja kirkkokansaa sanan ääreen ja korosti ripin merkitystä. Siitä kerron enemmän hieman alempana.

Nostan esille toisen samankaltaisen kysymyksen, joka saarnaajan mukaan pysäytti koko rippikoulun henkilökunnan: Miten säilyä uskomassa, kun niin moni ystävä ja tuttu kieltää sen? Puhuja ei alkanut ojentaa eikä julistaa rippilapsille, vaan – mukailen hänen sanojaan - halusi antaa matkaevästä. Vastaamalla Raamatun lausein ei saa otetta nuoren sisäisistä tunnoista. Puhuja korostaa lestadiolaisten hyvin usein toistamaa lausahdusta: ”Usko tulee kuulosta”. Se on yksi peruste, miksi lestadiolaiskristityt kokoontuvat säännöllisesti seuroihinsa kuulemaan maallikoiden sanaa, jotka ulkopuolisista vaikuttavat saman toistolta.  Oman uskonyhteisön maallikoiden ja pappien kuuleminen vahvistaa uskoa. Siksi ”Jumalan sanaa” on kuultava mahdollisimman usein. Puhuja vetosi rippilapsille, että he hakeutuisivat sinne, missä ”elävän Jumalan sanaa puhtaasti saarnataan”.  Tuo on suora lainaus puheesta. Hän jatkaa todeten, että usko tekee työtään rakkauden kautta. Siksi hän kehottaa nuoria hakeutumaan oman ”Kotisiionin” tehtäviin. Puhuja siis vetoaa, että rippilapset oppisivat ylläpitämään yhteyttä omaan paikalliseen seurayhteisöönsä

Lisäksi puhuja haluaa nostaa esille kehittyvää uskontuntoa korostaen omantunnon herkkyyttä, josta kannattaa pitää kiinni. ”Voi tuntea vapaana armolapsena iloa, rauhaa ja rakkautta!” Tähän yhteyteen puhuja nostaa yllä jo mainitsemani lestadiolaissaarnan huipentuman: ”Kaikki saavat uskoa omat synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja kalliissa sovintoveressä.”

Puhuja kuitenkin haluaa mennä hiukan syvemmälle. Hän ei halua jäädä vain pintapuolisoksi anteeksiannon julistajaksi. Nyt päästään siihen rippiin.

 

Rippi on nähtävästi lestadiolaisuuteen keskeisesti liittyvä seikka. Lisään sitä tukemaan erään kohdan yllä mainitusta professori Jouko Talosen haastattelusta. Tämä toteaa, että

”rippi on verraton sielun voide. Vaikeiden asioiden jakaminen pitää pään veden pinnalla.”

Näin siis Rauhan Sanan liikkeen edustaja vahvistaa tuota samaa lestadiolaisuuteen liittyvää keskeistä opinkohtaa. Minusta kuitenkin tuntuu, että lestadiolaisilla tuosta ripistä on tullut lähinnä muodollinen seikka. Saarnaaja tähtää siihen, että julistaa synnit anteeksi. Se on kuin rituaali. Todelliseen uskonnolliseen puhdistautumiseen ei muotoseikoiksi kehkeytyneet tavat anna mielestäni eväitä. Rippilapsille konfirmaatiotilaisuudessa puhuva saarnaaja haluaa kuitenkin ainakin mennä syvemmälle.

”Kivi kengässä, se vie uskomisen iloa pois. Rippi on meille jokaiselle uskovalle kultaakin kalliimpaa.”

Saarnaaja vertaa syntiä kiveksi kengässä. Rippi on kultaakin kalliimpaa.

Seuraava puhujan esille nostama kysymys tarkentaa ripin merkitystä: ”Mitä jos haluaa olla uskomassa, mutta ei halua päästä irti maailman tavoista?”

Puhuja varoittaa hetkellisiä nautintoja, jotka vievät ihmistä vain kauemmaksi Jumalasta. ”Paatumuksen rauha on tila, jossa Taivaan isä ei meidän tunnollamme lue syntiä synniksi.” Puhuja julistaa yksikantaan: ”Kahden maan kansalaisena ei voi asua.” Tämä on lestadiolaista ehdottomuutta. Puhuja korostaa rukouksen merkitystä. Rukouksen kautta nuori voi pyytää kohdallensa ”uskonystävää, jolle voi käydä puhumaan murheistaan.” Puhuja toteaa, että uskovainen on kaidan tien kulkija, siinä ei omin voimin jaksa taivaltaa.

Hän korostaa tuttuun tapaan, kuinka rajuna syntielämä käy ihmisen kimppuun. Sitä vastaan ihminen ei jaksa muuta kuin Jumalan turvin: ”Taivaan isä on luvannut antaa uskomisen voimat.” ”Meillä on armon taivas keskellämme – Jumalan valtakunta.” Tästä ilmenee lestadiolaisen yhteisöllisyyden merkitys. Oma seurayhteisö on heille se aito kristillinen kosketuspinta.

Tähän puhuja liittää vielä sen lopullisen voittopalkinnon, jonka vuoksi ihminen on uskomassa.

Halusin ottaa esille tämän hieman seikkaperäisemmin, koska puhuja menee rippilapsille puhuessaan liikkeen ydinkysymyksiin. Kun totesin yllä, että monet lestadiolaisnuoret ovat jättäneet oman lapsuuden uskonyhteisönsä, niin totean samalla, että monet ovat myös jääneet. Ne jättäneet ovat varmasti jääneet jostakin yhteisöllisyyden voimasta paitsi. Täydellinen individualismi – itsekeskeisyys – voi käydä raskaaksi. Tästä kirjoittaa myös Owe Wikström teoksessaan Pyhän salaisuus. Kirja on kirjoitettu 90-luvulla, suomenkielinen laitos on vuodelta 2004.Wikström toteaa sen tosiseikan, että hyvin moni kristityksi itsensä tunnustava on luonut itse päässään oman uskonkäsityksensä. Hän haluaa uskoa omalla tavallaan. Se voi olla hyvä juttu, mutta tuollaisessa individualismissa ihminen jää aivan yksin, hän on itse olemassaolon keskus. En tiedä kumpi on parempi. Uskonyhteisön puuttuessa ihminen jää rammaksi,. Jos taas ympärillä on ahdistavaksi ja painostavaksi käynyt yhteisö, siitä irtautumisessa voi tarvita tueksi vähintäänkin jotain vertaistukea.

…

Menen lopuksi ajankohtaiseen teemaan. Käsittelen lestadiolaisten suhdetta politiikan kysymyksiin ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Siitä kertoo eräs kirjauutuus, ajankohtaisiin asioihin pureutuva vuosikirja. Se koostuu eri tekijöiden kirjoituksista ja kuulemassani keskustelussa päähuomion saa yhteiskunnallisiin asioihin paneutuva teksti, jossa toisena kirjoittajana on entinen kansanedustaja ja ministerinäkin toiminut Tapani Tölli.

Kirjoitusta en ole voinut lukea. Arvioni koskee käytyä keskustelua, jossa toimittaja juttelee sen kahden tekijän kanssa. Siinä annetaan suuntaviivoja lestadiolaisten kristittyjen toiminnalle yhteisten asioiden parissa. Samalla kosketellaan myös kipupisteitä, joista sangen mielenkiintoinen kysymys oli suhde sosiaaliseen mediaan. Luonnollisesti keskustelijat haluavat kannustaa kaikkia kristittyjä ottamaan vastuuta yhteiskunnassa korostaen kuitenkin, että kaikki toimisivat omien mahdollisuuksiensa mukaan välttäen loppuun palamista.

On mainittava eräs seikka. Loppujen lopuksi tuo keskustelu nimenomaan sysäsi minua luomaan tämän kirjoituksen. Sitten kirjoitusvaiheessa prosessi alkoi luonnollisesti elää omaa elämäänsä ja sen painopiste kehittyi toiseen suuntaan.

Keskustelussa Suomessa vallitseva oikeusvaltioperiaate saa hehkutusta. Suomen demokratiaa ylistetään.  Tölli nostaa hyvin korkealle suomalaisen yhteiskunnan oikeusvaltion merkitystä. Se pitää sisällään tärkeitä kansalaisvapauksia, joista keskeisenä hän pitää uskon vapautta, ja vapautta julistaa uskoa ja puhua uskosta. Mutta se on vain yksi monista vapauksista, mutta se mm. antaa uskovaisille mahdollisuuden osallistua seuroihin, mitä vanhoillislestadiolaiset arvostavat ylitse muiden. Tölli mainitsee myös muita asioita, kuten sanan vapauden ja oikeuden äänestää. Perustuslakimme takaa myös ihmiselle olennaisen suojan - oikeuden elämään. Ja lisäksi yhteiskuntamme vahvuuksiin kuuluvat sivistykselliset oikeudet, oikeus työhön, elinkeinovapaus, sosiaaliturva. Ne näkyvät Töllin mukaan elämässämme, turvaten kasvun lapsesta vanhuuteen.

Vapaudesta ja oikeuksista molemmat kirjoittajat korostavat myös vastuuta. Vastuun ja velvollisuuksien on kuljettava vapauden rinnalla. Tekijät haluavat kannustaa kristittyjä (viittaa oman liikkeen sisälle) ottamaan vastuuta yhteiskunnallisista asioista.

Tein heti kuunnellessani yhden huomion. Yhteiskuntamme kipupisteistä ei haluta mainita sanaakaan. Euroopan unionista en muista kuulleeni yhtään mainintaa. Viime aikaisiin sananvapauden ongelmiin – kuten Päivi Räsäsen saamat syytteet – ei hiiskahdustakaan.

Jokaisen kristityn pitäisi vapauksien ja oikeuksien ohessa muistaa oman vastuunsa omakohtaisesti. Olkoon kyse sitten lähimmäisestä tai yhteiskunnan asioiden hoidosta, päätöksenteosta.

Vanhempia kehotetaan tuntemaan vastuuta lapsistaan. Ylipäänsä perheen merkitystä korostetaan, mutta siinäkään yhteydessä ei kosketella yhteiskunnassamme sikiävää globaalia suuntausta heikentää kasvatuksessa perheen merkitystä. Mihinkään vinoutumiin ei puututa, vanhemmilta kyllä toivotaan määrätietoisuutta, mutta myös tervettä asennetta. Tölli korostaa erityisesti, että mitään ”kuriyhteiskuntaa” ei toivota. Tässä viitataan varmasti menneisyyden ylilyönteihin, josta vanhemmilla on varmasti omakohtaisia muistikuvia ja tuntemuksia.

Vastuusta ja velvollisuksista käy keskustelijoiden mielestä hyväksi esimerkiksi suviseurojen perinne, jossa on huolehdittu yhteisvastuullisesti toimintojen jouhevuudesta ja ympäristön siisteydestä.

Mutta vastuullisuudesta puhuttiin myös eräästä ajankohtaisesta asiasta: mielipiteen ilmaisusta sosiaalisessa mediassa. Se saa erityisen painotuksen. Vanhempien on tunnettava vastuunsa lapsista – siitä miten he käyttävät älypuhelinta ja osallistuvat sosiaaliseen mediaan. Joskus se – kuten television käyttö – haluttiin kieltää. Nyt on ilmapiiri muuttunut. Kieltomentaliteetin sijaan on korostunut avoimempi asenne – vastuuntunnon lisääminen ja kasvatustyö, mikä toki on mielestäni terve piirre.

 Hengellinen työ on toki tärkeintä:

”Me olemme Jeesuksen opetuslapsia ja viemässä sanomaa eteenpäin. Me voimme viedä sanomaa esimerkiksi verkon kautta.”

”Usko rakkauden kautta työtä tekee. Usko synnyttää rakkauden.”

Keskustelijoiden mukaan kristittyjen on tunnettava vastuunsa ja oltava aktiivisia, mutta vain omien voimavarojensa rajoissa. Vapaaehtoistyössä siis kehotetaan jonkinlaiseen maltillisuuteen, on varottava loppuun palamista, mikä niin ikään on kohtuullinen vaatimus. Yhteisestä toiminnasta pitää osata myös tarvittaessa irtautua. Kiteyttäisin tämän, että terveys edellä on mentävä.

Hengellisen työn ohessa painotetaan myös vastuuta yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Entinen kansanedustaja ja ministeri toki kehottaa siihen kaikkia osallistumaan. Ja siitä nousee esille kysymys yhteisen toiminnan haasteista ja myös tähän liittyy sosiaalinen media. On muistettava hyvä käytös. Se saa lopulta keskeisen sijan keskustelussa. Kristityiltä vaaditaan rakentavaa asennetta. On pakko löytää yhteinen sävel, ratkaisuja tehtäessä on osattava kuunnella toisten mielipiteitä.

Tölli korostaa, että oma näkemys on tuotava selkeästi esille, mutta hän muistuttaa, että ei saa missään nimessä olla hyökkäävä. Omalla käytöksellä voidaan päästä rakentaviin ratkaisuihin. Silloin tulee myös kuulluksi. Oma vakaumus on voitava tuoda rohkeasti ja avoimesti esille, mutta toisten näkemyksiä on kunnioitettava. Se ei tarkoita, että pitää olla samaa mieltä. On pystyttävä kuuntelemaan myös muita. Vakaumuksesta on pidettävä toki kiinni. Ja on osattava käyttäytyä vakaumuksen mukaisesti. Tässä viitataan kai lähinnä itsehillintään. Jos osaa kuunnella muita, se osoittaa, että ollaan asioistakin aidosti kiinnostuneita. Tölli korostaa sitä, että hänellä ei ole menneet välit poliittisten vastustajien kanssa poikki. Keskinäinen kunnioitus on säilynyt.

 Sosiaalisessa mediassa on tarkoituksena usein provosoida muita. Muiden kuuntelu ja heidän näkemystensä ymmärtäminen loistavat poissaolollaan. Sinne kaivattaisiin keskinäistä kunnioitusta ja yhteisymmärrystä. ”On tärkeää, että me sielläkin käyttäydymme rakentavasti.”

Helposti ihminen sortuu ilmaisemaan ajatuksensa liian kärkevästi ja sitten harmittaa, kun  lausumaansa ei voi enää perua. Niillä hetkellisillä virheillä rakentaa omaa profiiliaan tahtomattaan.  Tölli korostaa, että todellinen päätösvalta ei koskaan siirry sosiaaliseen mediaan. Sen kautta saatu negatiivinen maine vaikuttaa kuitenkin keskinäisessä vuorovaikutuksessa ja vaikeuttaa yhteistä päätöksentekoa. Kritisoinnin on oltava rakentavaa. On tärkeää muistaa kunnioitus. Töllin mukaan kärjekäs kritiikki ei ole rakentavaa.

Tuosta yllä olevasta mielestäni paljastuu vanhoillislestadiolaisten asenteesta ehkä tyypillistä. Käytös on hillittyä. On varmasti monia, jotka pitävät sitä pehmoiluna ja ehkä liiallisena sopuiluna, mutta se nousee kristillisestä vakaumuksesta. Samalla vältetään kipeiden asioiden avoin käsittely. Nostan esille erään asian, joka ei tässä keskustelussa varsinaisesti noussut esille. Lestadiolaiset ovat varmasti yhtä mieltä siitä, että avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto. Kovin kevyesti he tuntuvat kuitenkin ohittavan ne julkiset paineet, jotka kohdistuvat avioliitoinstituutioon ja sukupuolisuuden uudelleen määrittelyyn. Olisiko niin, että lestadiolaisia kristittyjä kiinnostaa ensi sijaisesti vain se, että nimenomaan heidän keskuudessaan avioliitto säilyy perinteisen muotoisena. Kun siihen kajotaan, niin sitten hekin varmasti havahtuvat. On muistettava, että lestadiolaisille myös luterilainen kirkko on maallinen organisaatio. Jos siellä päädytään siunaamaan saman sukupuoliset avioliittoon, niin siihen he varmaan taipuvat, kuten taipuivat myös naispappeuteen.

Viimeisenä asiana keskustelussa nostetaan esille Raamatun opetukset. Paavalin kirjeissä roomalaisille korostuu esivallan kunnioittaminen. Paavali joutui vankilaan, mutta hän kuitenkin sielläkin halusi kunnioittaa esivaltaa. On voitava olla kriittinen, mutta on myös tyydyttävä kuuliaisuuteen. Tämä kiteyttää aika selkeästi vanhoillislestadiolaisen näkemyksen. Ratkaisuja on kunnioitettava, vaikka päätökset olisivat vääriä. Rakentava kritiikki kantaa hedelmää. Rakentavalla asenteella voi vaikuttaa. Siihen on monia eri kanavia. Tölli kiteyttää, että kunnioittavasti ja rakentavasti esiintymällä voi myös tuoda asiansa esille.

Tämä oli yhtäältä parhaita kuulemiani keskusteluja, jos sellainen suviseurojen lähetyksistä pitäisi valita. Kuten jo mainitsin, ilman tätä keskustelua en olisi tähän kirjoitusprosessiin ryhtynyt. Olen toki eri mieltä siitä, että monet tärkeät asiat ja kipupisteet lakaistaan maton alle. Siihen syynä lienee olleet kuntavaalit, joita ennen teksti oli kirjoitettu. Niihin liittyen on haluttu saada liikkeen kannattajat Keskustapuolueen taakse.

Lopetan tämän ehkä turhan pitkäksi venyneen kirjoituksen omiin ajatuksiini ja omaan lainaukseeni Markuksen evankeliumista, luku 12. Siellä on keskustelu, jossa Jeesukselta kysytään verojen maksamisesta.

”Onko oikein maksaa keisarille veroa vai ei?”

Jeesus tiesi heidän teeskentelevän ja sanoi: »Miksi te yritätte saada minut ansaan? Näyttäkää minulle denaarin raha.» He ottivat esiin rahan, ja hän kysyi: »Kenen kuva ja nimi siinä on?» »Keisarin», he vastasivat.  Silloin Jeesus sanoi heille: »Antakaa keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu.» Tämä vastaus jätti heidät ymmälle.

No tuo kohtaus on uudesta testamentista niitä, joissa Jeesus puhekielellä ilmaisten panee leikiksi, lyö kommentillaan muut ällikällä. Asia ei voisi häntä vähemmän kiinnostaa. Häntä kiinnostavat suuremmat asiat. Tuo kohta tuli minulle Töllin ja kumppaneiden keskustelua kuunnellessani ja tuntuisi, että vanhoillislestadiolaiset ovat sen omalla tavallaan sisäistäneet.