Pietari - kokemuksia, tunnelmia, mietteitä matkaltani tammikuussa 2018 (osa I)

Taustaksi

Kävin jälleen Pietarissa. Matkani kohteet eivät paljoa poikenneet edellisistä käynneistä. Nyt kerron parista teatterielämyksestä, Eremitaašin näyttelyistä, kuorolaulusta, baletista ja kirjakaupoista sekä teen muuten vain sekalaisia havaintoja. Ja katsonpa hieman myös televisiota, jossa aiheena on Donald Trump ja hänen kotimaansa. Eräässä iltahämärän vaiheessa mietteet liitelevät myös rakkaan Suomemme asioihin. Nyt puhti kuitenkin loppui kesken kirjoitusprosessin ja pääsen vain kuorokonserttiin asti. Venäläisbaletin historiaan liittyvää opastettua museokierrosta ja viimeisen illan varsin erikoista tulkintaa Anton Tšehovin Kolmesta sisaresta käsittelen piakkoin kirjoituksen toisessa osassa.

Tässä tule vastaan niin erilaisia asioita, että olisi voinut ne laittaa kaikki erilleen mutta samassa tajunnassa tämä on syntynyt.

…

Olen kehunut Pietaria ennenkin ja kehun edelleen. On upeaa, kun lähellämme on sen kaltainen miljoonakaupunki, jonka kulttuurielämästä ja nähtävyyksistä voin ainakin itse ammentaa jatkuvasti uutta. Tietysti venäjän kielen taitoni on tähän merkittävin syy. Kun on vuosiviisumi, on helppo nousta Allegro-junaan ja mennä nauttimaan runsaasta kulttuuritarjonnasta. Eräät kaupungin täyteen ahdetut kirjakaupat ovat minulle jännittäviä seikkailuja, joissa hapuileviin silmiini saattaa osua varmasti selailun arvoista tuotosta. Musiikkitarjontaa löytyy kaupungista mielialan mukaan. Teatterissa ei mahdolliset pienet pettymyksetkään häivytä ahaa-elämyksiäni. Aina niistä jotain itselle saa. Pienet kirjailija- ja taiteilijamuseot ovat olleet herkkupaloja, joista kaikki kiinnostava tosin on jo tullut nähdyksi. Maassa arvostetaan kulttuuria. Monet taitavat ja uutterat ihmiset ovat antaneet sille oman sydänverensä. Heitä saan syvästi kumartaen kiittää kaikista kokemuksistani ja elämyksistäni.  

Tällä kertaa matkaan oli pari erityistä syytä. Oli jäänyt näkemättä Eremitaašin kehuttu ”Talvipalatsi vuonna 1917” -näyttely. Sen halusin vielä ehtiä tammikuun aikana vilkaista. Lisäksi halusin käydä sen vastapäätä palatsiaukion toisella puolella sijaitsevassa entisen Pääesikunnan näyttelytilassa. Sielläkin minulla oli erityiskohde. Halusin paneutuen tutustua vuosisadan vaihteessa eläneen liikemiehen ja taidekeräilijän Sergei Štšukinin kokoelmaan. Yleisradion Teema-kanava näytti joulukuussa upean ranskalaisen dokumentin Štšukinista. Sen katsottuani innostuin miehen elämäntarinasta ja polte 1900-luvun alun ranskalaiseen modernismiin ja impressionismiin ei jättänyt rauhaan. Olin ne osastot joskus väsähtäneenä läpikävellyt, mutta tuolloin en oivaltanut, minkä aarteen ja minkä kohtalokkaan tarinan maalaukset sisällään kantavat. Dokumenttielokuva, joka muuten on vielä nähtävissä Ylen Areenassa (https://areena.yle.fi/1-4128560), sai minut paneutumaan tarkemminkin kokoelman ihmeelliseen matkaan halki neuvostohistorian uhkaavien karikkojen. Ehkä kirjoitan siitä vielä jotain, kunhan saan ensin käytyä Moskovassa, johon myös on sijoitettu osa kokoelmasta.

Ensimmäinen päivä

Saapuessani kaupungissa oli kevyttä lumisadetta. Oli oikeastaan kiva nähdä taas kaupunki lumisena. Siellä täällä pyöri väkeä lapiot kädessä. Vanhat oudonnäköiset neuvostoajan lumenkeruukoneet olivat nyt muuttuneet modernimpiin ajopeleihin. Ensin oli vuorossa valuutan vaihto ja sitten riensin hankkimaan liput iltaohjelmiin. Sain liput sinne, minne halusin. Tosin ne olivat kyllä aivan viimeisiä paikkoja.

Hotelliin asettauduttuani oli edessäni pieni lepohetki. Pitkään en vuoteessa kuitenkaan viihtynyt. Hotellin vieressä sijaitsi pieni apteekki, jossa kävin tekemässä suunnittelemani lääkeostokset. Samalla tein pienen kävelyn lähiympäristöön. Ostin samalla Stockmannin alakerrasta pientä naposteltavaa loppuillaksi kolmituntisen teatteriesityksen jälkeen.

Kompromissi

Ensimmäisenä iltana kävin katsomassa Sergei Dovlatovin teokseen Kompromissi pohjautuvan samannimisen näytelmän. Se kuuluu pienen Komedianty-teatterin ohjelmistoon. Teatteri sijaitsee aivan Moskovan aseman lähellä Ligovski prospektilla. Katsomopaikkoja teatterissa on niukalti, ehkä hieman yli 60. Hieman ihmettelen, miten teatteri ylipäänsä selviytyy taloudellisesti, sillä ohjelmisto on yllättävän monipuolinen ja näyttelijöiden määrä on suhteellisen runsas, mutta toisaalta lipputuloja ei pienen salin huomioon ottaen esitystä kohden liikoja kerry. Lippujen hinnatkin ovat hyvin kohtuulliset. Minun lippuni katsomon keskiosasta maksoi 900 ruplaa ja tarjolla oli myös 750 ruplan lippu hieman reunemmalta eturivistä. Tämän hetken ruplan kurssin mukaan ne ovat hieman yli 10 euroa. Ehkä säästöjä tulee juoksevissa menoissa. Tilat ovat ahtaat ja rakennus vanha.

Illan näytelmästä kerrotaan venäjäksi täällä.  Klikkaamalla avautuu myös runsaasti valokuvia, joten venäjää taitamatonkin voi tutustua sivuun ja sitä kautta myös muuhun ohjelmistoon.

Näyttämö ennen esityksen alkua

Esityksen lopussa

Kirjailija Sergei Dovlatovista ja näytelmän taustoista tyydyn nyt kertomaan niin suppeasti kuin osaan. Dovlatov oli mielenkiintoinen persoonallisuus, joka ilman muuta ansaitsisi oman käsittelynsä. Ensin kuitenkin hieman johdattelen näytelmään. Tapahtumat sijoittuvat 1970-luvun Viroon ja siellä erääseen lehden toimitukseen, josta neuvostoviranomaisten hampaisiin joutunut Dovlatov oli onnistunut saamaan töitä. Näytelmän kerrotaan olevan surullinen komedia. Sitähän se on. Se on myös satiiri makoisine ylilyönteineen.

Näytelmän päähenkilö on mies nimeltä Sergei Dovlatov. On toki tehtävä ero tuon henkilöhahmon ja kirjailija Sergei Dovlatovin välillä, vaikka he muistuttavatkin toisiaan. Oikea Sergei Dovlatov oli pietarilaiskirjailijoita, joka muutti todellakin Tallinnaan ja sai töitä erään lehden toimituksesta. Hän – kuten roolihahmokin- eli kroonisessa rahapulassa ja käytti turhaumassaan runsaasti alkoholia. Näytelmä on kuitenkin fiktiota. Toki sisältö ja teema koskettelevat kirjailijalle hyvin tuttuja asioita.

En malta olla kertomatta lisää kirjailijan elämänvaiheista. Hän emigroitui Virosta vuonna 1978 Yhdysvaltoihin ja joka sitten kuoli siellä vuonna 1990 hieman alle viisikymppisenä, kun sydän ei kestänyt runsasta alkoholin käyttöä. Dovlatov on nykyisin moderni klassikko, mutta hänen kirjailijauransa Venäjällä alkoi varsinaisesti kukoistaa vasta hänen kuolemansa jälkeen. Varsinaisesti hän pääsi julkaisemaan teoksiaan vasta Amerikoissa. Hänen teoksiaan on suomennettu, mutta tätä Kompromissi-kirjaa ei käsittääkseni ole.

Dovlatov vietti lapsuutensa ja kävi koulunsa Leningradissa opiskellen jonkin aikaa jopa Leningradin yliopiston suomen kielen osastossa, koska sinne oli suhteellisen helppo päästä. Hän menestyi opinnoissa huonosti mutta suomen kielen taitoaan hän hyödynsi opettaessaan kieltä trokareille eli mustan pörssin kauppiaille. Opinnot eivät tuolloin kuitenkaan kiinnostaneet ja hän jättikin ne kesken mennen asepalvelukseen. Yliopistoon hän kuitenkin vielä palasi. Tällä kertaa hän onnistui pääsemään venäjän kielen osastolle, josta ei kuitenkaan koskaan valmistunut.

Kerroin jo, että Kompromissi sijoittuu miehen Viron vuosiin, jonne mies muutti, kun ei löytänyt kotikaupungistaan töitä. Teos on varsinaisesti novellikokoelma. Se koostuu kahdestatoista ”kompromissista”, tarinasta tallinnalaisen lehden toimituksessa. Päähenkilönä on Sergei Dovlatov -niminen mies, joka muistuttaa elämäntavoiltaan erehdyttävästi itse kirjailijaa. Mies on kuitenkin fiktiivinen hahmo eikä kaikki novellien mottoina olevat aidolta näyttävät artikkelilainaukset ole lukemani perusteella täysin aitoja. Tiedetään kuitenkin, että mies kirjoitti tuolloin mielenkiintoisia lehtijuttuja. Hänen kirjailijan tyylinsä oli hioutunut vuosien myötä jo verraten kypsässä iässä. Se vaikuttaa mestarillisen vaivattomalta mutta tuo helppouden tuntu on kovan työn tulosta.

Näytelmässä ollaan neuvosto-Viron tunnelmissa. Muutama vironkielinenkin sana siinä kuuluu. Kirjahyllystä pilkistää tyhjiä votkapulloja. Ne tuntuvat olevan räsyisen ja elämän kuluttaman toimittajan vakiokalustoa. Toimituksessa hän kohtaa jatkuvasti vastoinkäymisiä ja elämässään hassuja sattumuksia. Näyttelijät onnistuvat vaikeassa tehtävässään ihan siedettävän hyvin. He eivät onneksi sorru liioittelevaan ylinäyttelemiseen, mikä tuntuu joskus venäläisteattereita vaivaavan.

Näytelmässä on runsaasti hauskoja sattumuksia, joista paljastuu Neuvostoliiton aikaisen todellisuuden absurdi ilmapiiri. Eräässä kohtauksessa Dovlatov on esimiehensä kanssa työmatkalla ja joutuu ”yllättäen” parin ilotytön seuraan. Kerran taas hänet lähetetään jonkun merkkihenkilön hautajaisiin lehden toimitusta edustamaan, vaikkei hänellä ole mitään tietoa itse vainajasta. Miettiä siinä sitten muistosanoja. Eikä miehellä ole edes tummaa pukua, mutta onneksi toimituksesta joku huonosti istuva pikkutakki löytyy.

Pari kohtausta jäi minulle kuitenkin erityisen kirkkaana mieleen.  Ensimmäinen tarina oli se, kun toimittaja lähetettiin synnytyslaitokselle tekemään juttua lehden juhlanumeroon. Tehtävänä oli tehdä juttu vastasyntyneestä ja hänen perheestään, ei tietenkään kenestä tahansa, sillä perheestä oli lehtiartikkelissa tarkoitus tehdä loistavan kommunistisen tulevaisuuden esikuva. Vanhempien piti olla esimerkillisiä, mielellään puolueen jäseniä.  Lapsen tuli olla mieluiten poika ja hänelle piti antaa virolaiseen kansanperinteeseen liittyvä nimi Lembit.  Tehtävä tuntuu helpolta, mutta tässä satiirissa se on kaikkea muuta. Ensimmäinen ehdotettu lapsi tuntuu oikein hienolta, kun vanhemmatkin ovat kunnon kommunisteja. Isän nimen kuultuaan toimittajan on kuitenkin soitettava esimiehelleen. Hän on nimittäin Etiopiasta, toki aito kommunisti. ”Musta” ei käy sosialistisen Viron esikuvaksi eikä asiaa pehmennä sekään, että johtava lääkäri toteaa isän ja lapsen olevan ”suklaan värinen”. Toisessa tapauksessa lapsen vanhemmat ovat jopa toimittajan tuttavia. Asia vaikuttaa hienolta, mutta – yksi seikka vesittää kaiken. Lapsen isä on juutalainen. Kolmas tapaus meneekin sitten hyväksyttävästi läpi. On oikein työläistaustaa. Mutta pikkuongelmia syntyy siinä vaiheessa, kun toimittaja tapaa lapsen isän. Hän on oikein perivenäläinen juoppo, joka ei millään tahdo hyväksyä lapselleen nimeksi typerältä kuulostavaa ”Lembitiä”. No, päästään kompromissiin: voihan nimen sitten juhlan jälkeen muuttaa.

Toinen tapaus jäi minulle koko näytelmästä minulle päällimmäisenä mieleen. Sen pääosissa on Dovlatovin kollega Ernst Buš (tai ehkä Bush) ja saksalainen merikapteeni. Buš on Dovlatovin lailla elämän ja alkoholinkin  ryvettämä mies, joka harhailee elämässä naissuhteesta toiseen. Tarina oli niin kiinnostava, että luin sen myös itse kirjasta, jossa juttu onkin kerrottu pitemmän kaavan mukaan. Kirjan olin ostanut samana päivänä läheisestä Bukvojed-ketjun myymälästä. Sen luettuani arvostukseni Dovlatovin tyyliä kohtaan vain nousee.

Tiivistän tähän tapauksen huipennuksen. Bušia yritetään saada kirjoittamaan ilmiantoa, jossa tuo kapteeni saatetaan vähintäänkin epäilyttävään valoon. Hänen olisi pitänyt vakuuttaa julkisesti, että tuo kapteeni oli yrittänyt lähennellä tätä. Ilmiannot kuuluivat neuvostotodellisuuteen ja siksi luonnollisesti KGB:n kanssa useita kertoja hankaukseen joutunut Dovlatovkin on liittänyt kohtauksen kertomukseensa. Tässä satiirissa tilannetta on vielä kärjistetty älyttömän tuntuisilla homosyytöksillä. Elämä on luonnollisesti täynnä kompromisseja, varsinkin Neuvostoliiton kaltaisessa totalitarismissa. Nyt ylittyi kuitenkin toimittaja Bušilla se raja, jossa hän ei enää kompromissiin taipunut.

Kerron tuon saman vielä laajemmin. Saksalainen kauppalaivan kapteeni on nimeltään Paul Rudi. Toimittaja Ernst Buš on Neuvostoliiton saksalaisia ja kai siksi hänet lähetetään tekemään ideologissävytteistä juttua, jossa kapitalistinen maailma pitäisi avautua kielteisessä valossa, mutta jutusta tulisi kyllä näkyä myös yhteistyön ilmapiiri. Buš pääsee kapteenin kanssa juttusille, juttu syntyy ja se julkaistaan. Seuraavana päivänä alkaa kuitenkin tapahtua. Toimitukseen tulee KGB:n eversti. Hetken päästä päätoimittajan huoneeseen kutsutaan myös toimittaja Buš. Päätoimittajan arvovalta kokee kolauksen, kun tuo vieraana oleva tiedustelupalvelun upseeri pyytää päätoimittajaa poistumaan omasta työhuoneestaan. Toimittajan rääpäle jää näin ollen kahden hyvin tahdikkaasti ja korostetun hillitysti käyttäytyvän KGB:n upseerin kanssa. Tulee puhe kapteenista. Mies oli vangittu, sillä kyseessä on aikoinaan vuosikymmenen alussa Virosta länteen loikannut emigrantti, aikaisemmalta nimeltään Rytti. Eversti tekee salakavalasti toimien sovinnon eleen, jossa hän ehdottaa Bušille virallista lausuntoa. Buš on asiaan valmis, kynäkin on jo valmiina kädessä ja paperi edessä. Sitten kun selviää, mistä on kyse, kynälle ei enää olekaan käyttöä. Toimittajan pitäisi siis kertoa Rudin ehdottaneen homoseksiä, joskin eversti käyttää häveliästä sanamuotoa. Toimittaja Buš reagoi kuitenkin asiaan kansanomaisemmin. Hän pöyristyy torjuen raivostuneena sovintotarjouksen. Arkaluontoista tunnustusta ei tulekaan.  Eversti vastaanottaa toimittajan kieltäytymisen hyvin tyynenä. Myöhemmin elämässään mies saa kyllä kokea sen seuraukset vuosienkin jälkeen.  Kirjassa kerrotaan kapteeni Rudista sen verran, että hän joutui vankileirille suomensukuisten mordvalaisten alueelle ja kansainvälisen painostuksen ansiosta hänet vapautetaan parin vuoden kuluttua ennenaikaisesti.

Tässä on kyse totalitarismille ominaisesta poliittisesta harjaamisesta. Tällaiset toimet eivät kuitenkaan ole välttämättä pakkotoimia eikä suoranaisia uhkailuja, vaan - aivan kuin tässä – suostuttelua ja myötäkarvaan silittelyä. Sellaisessa käsittelyssä on helppo taipua namupaloihin. Kompromissit kuuluivat arkipäivään. Taipumista sovintoon pidettiin luonnollisena, kukapa sitä ehdoin tahdoin haluaa haastaa riitaa tai rakentaa epäsopua. Asioista tuli helposti itsestäänselvyyksiä.

 …

Näytelmä eteni sujuvasti. Se kesti noin kolme tuntia, mutta minä pitkästyin vain hieman väliajalla.  Siinä edettiin reippaasti tilanteesta toiseen. Se on oiva satiiri 70-luvun yhteiskunnan pinnan alta. Hyvää on sekin, että henkilöhahmot eivät ole liian yksioikoisia. Dovlatovin hahmo tuntuu tuossa ympäristössä luonnolliselta selviämisstrategialta. Miehen juopottelua korostetaan. Se on kai jonkinlainen oman egon puolustusreaktio. Kyllähän myös kaikille tuttu Vladimir Vysotski poltti kynttiläänsä molemmista päistä. He molemmat päätyivät ratkaisuunsa omassa ajassaan, periaatteistaan kiinni pitäen, tehden näin elämästään totta.

Useissa kohdin minulle itselleni palautui mieleen omat moninaiset kokemukseni 70- ja 80-lukujen Neuvostoliitosta. Nyt ne alkoivatkin tuntua hassuilta ja jopa absurdeilta.

…

Rupesin illalla hotellihuoneessa miettimään näytelmän sanomaa. Mieleen ei noussutkaan pelkästään omat kokemukseni Neuvostoliitosta vaan meidän oma Suomemme.  Ajatukseni alkoivat harhailla tuttujen politiikan henkilöiden ympärillä. Menin kyllä näytelmästä aivan liian kauas, mutta kerron kuitenkin. Ainakin siitä näkee, miten laajasti minä tuon kompromissihakuisuuden ymmärrän.

Eduskunnassa valtiopäivien avajaisissa presidenttimme piti 3.2.2018 puheen, jossa hän kertoi arvomaailmaamme liittyvästä ongelmasta. Hän totesi mm. seuraavaa:

”Eurooppa ei pitkään enää kestä hallitsematonta kansainvaellusta. Sietorajan ylittyminen romahduttaa arvojärjestelmäämme. Käy niin, että pyrkimys hyvään tuottaa kaikille pahaa.”

Toki asioita pyöritellen mutta vähintäänkin epäsuorasti hän arvosteli EU:iin kohdistunutta massamaahanmuuttoa ja turvapaikkapolitiikkaa.  Sen jälkeen hän on vaiennut ongelmista ja tuntuu myöntyneen Merkelin ja muiden EU:n suurten johtajien ajamaan linjaan. Kaiken lisäksi hän on alkanut vaatia erään toisen puolueen johtajalta ”voimakasta katumista”, kun hän ei katsonut tämän arvojen olevan kohdallaan. Tämähän viittaisi siihen, että mies olisi itse asettautunut moraalin yläpuolelle.

Pääministerimme meni kai pikaistuksissaan vuonna 2015 lupaamaan asuntonsa maahamme Ruotsin kautta muuttovirran mukana tuleville. Sitten asia unohtui eikä lupaukseen ole palattu.

Keskuudessamme on toki monia muitakin vaikenevia, ainakin osin periaatteensa myyneitä hahmoja. Eräs nykyinen ministeri nousee ensimmäisenä mieleen. Eräs entinen on jo noussut komissaariksi.

Tulee vain mieleen, mitenköhän heitä on silitelty päin virallista linjaa. Pääministerimme taisi ottaa sen hellittelyn liian innoissaan, kun meni lupaamaan liikoja. Presidenttiämme taidettiin joutua helmikuun jälkeen hieman taivuttelemaan ojennukseen. Siihen ei tekijöiltä kai paljoa vaadittu. Ojennus on säilynyt ja mies on toiminut kuin mallioppilas, mistä merkkinä on tämänvuotisiin presidentin vaaleihin avautuneet runsaat tukieurot. Näitä ojennusleirit jäävät salaperäisen hämärän utuun.

Miksikö näitä nyt tähän laitoin? No koska niistä puhuminen on meidän yhteiskuntamme tabuja. Jotakin siis salaillaan. Dovlatovin kirja puolestaan nostaa esiin hänen yhteiskuntansa piiloteltua puolta.

...

Ohjelmalehden kannessa on kuva kirjailija Sergei Dovlatovista

Palaan vielä Dovlatovin näytelmään. Se loppuu päähenkilö Dovlatovin arvoitukselliseen lausahdukseen, jonka suomentamisessa minulla on suoranaisia ongelmia. Lausahdus on tämä: ”Трудна дорога от правды к истине.” Siinä on kaksi sanaa, jotka molemmat merkitsevät ’totuutta’. Suoraan käännettynä lause kuuluisi näin: ”Vaikea on tie totuudesta totuuteen.” Se ensimmäinen sana ”pravda” on suomalaisillekin tuttu Neuvostoliiton kommunistisen puolueen tärkeimmän sanomalehden nimenä. ”Istinassa” on kyse enemmän moraalista ja eettisestä rehellisyydestä, se löytyy syvältä ihmisen sisältä. Kun se kerran jotenkin on käännettävä, niin päädyin liikoja miettimättä suomentamaan sen näin: ”Vaikea on tie   totuudenmukaisuudesta rehellisyyteen.”

Televisiokeskustelu

Samana iltana vuoteessa aloin surffailla TV-kanavilla. Niitä löytyi muutamia kymmeniä. Minulle ennen tuntemattomalla ja käsittääkseni verrattain pienellä ja valtakunnallisesti katsoen merkityksettömällä Zvezda-kanavalla (nimi merkitsee suomeksi ’tähteä’) oli kiinnostava keskustelu.

 Siinä ohjelman juontajan Aleksandr Striženovin vieraana oli Neuvostoliiton ensimmäisen rock-oopperan säveltäjä Aleksandr Žurbin (s. 1945). Tuo rock-ooppera valmistui vuonna 1975. Mies muutti 90-luvun alussa Yhdysvaltoihin ja hänellä on nykyisin asunto sekä New Yorkissa että Moskovassa. Hän on jatkanut sävellystyötä ja keskustelun perusteella hänen sävellyskenttänsä on laajentunut klassisenkin puolelle.  Häneltä on valmistunut viisi sinfoniaa ja useita klassisen musiikin oopperoita. Niistä hän kertoo hyvin ylpeänä. Ja edelleen tuolla jo 70 vuotta täyttäneellä miehellä tuntuu olevan runsaasti hankkeita.

Ohjelmassa jutellaan monista asioista, mutta kerron nyt hieman siitä, mitä mies kertoi presidentti Donald Trumpista. Hän pystyi käsittelemään Yhdysvaltain presidentin asemaa analyyttisesti hehkuttelematta tunteitaan. Arvioihinsa hänellä on oma arvokas näkökulmansa, sillä hän on itse kasvanut neuvostoyhteiskunnassa ja kokemusta USA:sta on jo 90-luvulta lähtien. Tosin toimintaa on varsinkin 2000-luvulla ollut yhä enemmän myös Venäjällä.

Žurbinin mielestä Trumpin hyökkäävä asenne ja käytös Yhdysvaltain valtamediaa kohtaan on järkyttävä virhe.  Amerikkalaisella valtamedialla – kuten esimerkiksi sanomalehti New York Times – on maassa hyvin vahva asema. Se on auktoriteetti, johon luotetaan. Žurbin uskoo, että kun Trump alkoi arvostella valtamediaa valemediaksi, on selvää, että tilanne ei jää siihen. Kosto elää ja se on oleva Trumpille tuhoisa. Media-alan valtaeliitti tekee kaikkensa, että Trump saadaan erotettua presidentin toimestaan.  Žurbin toteaa ohjelmassa suoraan, että hän ei tule olemaan vallassa koko presidenttikauttaan.

Muitakin presidentin toimintaan liittyviä asioita keskusteluissa kosketellaan. Siinä toistuu mm. presidentin entisen turvallisuusneuvonantajan Michael Flynnin nimi. Lisäksi mennään myös Jerusalemin tilanteeseen. Myös USA:n Venäjä-suhteita käsitellään. Žurbinin mielestä kaikki Trumpin lähipiirin keskustelut Venäjän suurlähetystön kanssa on otettava tulevaisuuden kannalta vakavana uhkana. Venäläiset emigrantit ovat Žurbinin mukaan laajalti Trumpin puolella. Žurbin kehuu Yhdysvaltain talouden kehitystä. Työttömyys on laskenut ja pörssikurssit ovat nosteessa. Hänen mielestään siinä on Trumpin politiikan vaikutusta.

Žurbinin mielestä ikäviäkin asioita voi tapahtua eikä näissä tapahtumissa rajoituta USA:n rajojen sisälle. Tulipesäkkeitä voi kehittyä ympäri maailman. Haastateltava on kuitenkin sisäisistä ja ulkoisista uhkakuvista puhuessaan hyvin maltillinen. Hän lähinnä vain varovaisesti myötäilee toimittajaa, tai ehkä jopa hillitsee. Hän toteaa, että turvatarkastukset ovat viime aikoina maassa huimasti kiristyneet mutta kaikkea ei niidenkään avulla voida estää.

Tämä haastattelu jääköön tähän. En itse seuraa aktiivisesti Yhdysvaltain poliittisia käänteitä. Minua asia kiinnosti vain sen venäläisen näkökulmansa vuoksi. Haastattelu on katsottavissa myös Youtubessa ja löytyy täältä. Pääpaino keskustelussa on toki musiikissa.

Toinen päivä: modernia taidetta, historiaa ja kuorolaulua

Toinen päivä meni kivasti Eremitaašissa. Menin ensiksi Pääesikunnan näyttelytilaan. Nousin yläkertaan, jossa sijaitsivat Štšukinin ja Morozovin kokoelmat, joiden takia olin ylipäänsä paikkaan tullut.

Vilkaisu Pääesikunnan ikkunasta kohti Talvipalatsia

Sergei Štšukiniin tutustuessani olen oppinut, miten 1900-luvun alun moderni taide saattoi kyetä suggeroimaan katsojansa. Vaikutus alitajuntaan voi olla hypnoottisen vahva.  Yllä mainitsemassani Yleisradion Areenassa katsottavissa olevassa dokumentissa siitä kertoo Pablo Picasson maalaus Nainen ja viuhka. Tuo nimenomainen maalaus on sijoitettuna Moskovan Puškin-museoon. Štšukin kulki tuon maalauksen ohitse aamuisin ja alkoi havaita itsessään pitemmän ajan kuluessa sisäisiä muutoksia.

Pääesikunnassa mieleenpainuvin on ilman muuta Henri Matissen Tanssi ja sen rinnakkaisteos Musiikki. Ne olin kyllä pannut merkille jo edellisellä käynnilläni. Taiteilijanimistä vastaan tuli vastaan Matissen ja Picasson lisäksi ainakin Derain, Gauguin, Van Gogh, Cezanne ja Monet.  Nyt minä hurmaannuin eniten Picassosta, mikä oli itsellenikin pieni yllätys, sillä olen häntä aiemmin vähätellyt. Yritän kai sisimmässäni jäljitellä Štšukinin tuntemuksia. Myös minulle ennestään tuntemattoman Andre Derainin maalaukset kiinnostivat. Juttelin museossa erään hotellin työntekijän kanssa. Kehuin kokoelmaa, mihin hän tietysti yhtyi. Hänen suosikkinsa oli Matisse. Kun kerroin pitäväni Picassosta, hän nyrpisti hieman nenäänsä. Picasson maalaus Kaksi sisarta vaikutti nyt ehkä vahvimmin. Sen edessä seisoin pitkän tovin, kuin olisin siitä etsinyt jotain salaista viestiä. En kuitenkaan haluaisi mitään yksittäistä taulua liikaa korostaa. Itse näyttelyn kokonaisuus sai minut lopulta mykistymään. Morozovia tunnen huonosti, mutta arvelen hänen olleen keräilyharrastuksessaan kylmäkiskoisempi sijoittajatyyppi. Sergei Štšukin sen sijaan koki sisimmässään taiteen hyvin voimakkaana. Hänen panoksensa maalaustaiteen kehitykseen on jäänyt turhan näkymättömäksi.

Henri Matissen maalaukset Tanssi ja musiikki

 

Lisää Matissen maailmaa

Pablo Picasson kaksi sisarta ja tuijottava silmä

Štšukinin ja Morozovin kokoelmien jälkeen kiertelin vielä jonkin aikaa muita osastoja katsellen. Sen jälkeen laskeuduin alas ja istuin leppoisan hetken aulan kahvilassa. Innostuin vilkaisemaan viereiseen kirjamyymälään ja ostin kauniin kuvitetun kirjan Eremitaašin historiasta.

Sitten menin päärakennukseen, jossa toisessa kerroksessa oli paljon kehuttu näyttely ”Eremitaaši ja Talvipalatsi vuonna 1917”. Se oli monipuolinen ja vaikuttava kokonaisuus. Kuvien, esineistön ja hyvin kiteytettyjen tekstien lisäksi nähtävillä oli myös harvinaista filmimateriaalia. Keisariperheestä on nähtävillä upeita kuvia.

Kruununprinssi Aleksein leluja

Siellä ensimmäisenä silmiin pisti rakennuksessa ensimmäisen maailmansodan aikana perustetun sotasairaalan toiminta. Tapahtumissa edettiin kronologisesti. Vastaan tuli helmikuun vallankumous, sitä seurasi väliaikaisen hallituksen kausi ja lopulta lokakuun vallankaappaus. Bolševikkien ottaessa vallan Talvipalatsiin rynnänneet yrittivät kiihkeästi etsiä keisarin hovin rikkauksia niitä suuremmin löytämättä. Paljon tuhoa saatiin kyllä aikaan.

Erityisen kiinnostunut olin Aleksandr Kerenskin toimista. Hänen persoonansakin sailisävalaisua. Helmikuun vallankumouksen jälkeen häneen kohdistui suuren suuria odotuksia, mutta ne osoittautuivat turhiksi. Hän toimi suuruudenhulluna vallaten mm. käyttöönsä Aleksanteri III:n työhuoneen.  Hän otti suojelukseensa vanhan legendaarisen vallankumousjohtajan Jekaterina Breško-Breškovskajan, jota kutsuttiin yleisesti Venäjän vallankumouksen babuškaksi eli isoäidiksi. Kerenskin hallitus oli vapauttanut hänet Siperian karkotuksesta.

Aikaa kului vuoden 1917 tapahtumia seuratessa sen verran kauan, että muihin osastoihin ei enää jäänyt kovin paljoa aikaa. Olen toki käynyt siellä ennenkin. Aina yhtä rauhoittavaa on kierrellä ympäriinsä ja ihailla  eri tyyliin sisustettujen huoneiden sopusointua.

…

Illalla olin Filharmonian pienessä salissa kuorokonsertissa. Konsertissa esiintyi kahdeksan hengen mieskuoro  ”Optina pustin” (Оптина пустинь). Se toimii luostarin yhteydessä ja nytkin ohjelmistossa oli jouluun liittyvää ortodoksisen perinteen mukaista musiikkia. Sain siis vielä tammikuun lopulla saada nauttia joulun tunnelmasta, joka tosin poikkesi meidän luterilaisesta lauluperinteestä. Toinen osa koostui perinteisestä venäläisestä kansanmusiikista. Kuoro lauloi ilman säestystä.

Konsertin alkua odotellessa

Loppukumarrus ja -kukitus

Itse kuoroihmisenä tein omia kriittisiä havaintojani.  Esiintymistyyli oli erikoinen. Kuoro esiintyi puolikaaressa, johtaja seisoi keskellä katse yleisöön päin. Hän lauloi osan ajasta itse mukana, mutta hän johti kuoroa ja ohjasi sitä sen vuoksi käsillään. Nyt se kuitenkin näytti minusta hieman hassulta huitomiselta, koska kuorolaisista kaikki eivät seuranneet juuri lainkaan johtajan liikkeitä. Lopetukset olivat epätarkkoja, kun jotkut unohtivat totella johtajansa sormimerkkejä. Aloituksetkin epäonnistuivat muutaman kerran. Eräässä s-äänteellä alkavassa laulussa joku alkoi suhista ennen aikojaan. Lisäksi balanssissa oli välillä ongelmia. Minua se kiusasi mutta muu yleisö ei siitä näyttänyt välittävän. Eikä valitteluni vielä lopu. Ohjelmalehtisen tiedotkaan eivät pitäneet paikkaansa. Se johtui kai erään kuorolle ilmeisen tärkeän laulajan sairastumisesta. Muutama laulu oli jouduttu poistamaan ohjelmistosta pelkästään sen vuoksi, että tuon sairastuneen laulajan olisi pitänyt laulaa solistina.  Lisäksi osa oli poistettu, koska nähtävästi hänen osuutensa siinä oli muuten keskeinen. Niihin kuului eräs Rahmaninovin Vigiliaan kuuluva laulu, jota erityisesti odotin kuulevani (Ныне отпущаеши ”Nyt päästät meidät”). Nähtävästi kuoron balanssi ja yhteissointi häiriintyivät juuri tuon laulajan poissaolon takia.  Kuorossa oli kontratenori- tenori-, baritoni- ja bassoäänet. Kontratenorin ääni oli vieno ja hieman soinnuton, eikä matala bassokaan vakuuttanut. Näin balanssissa väliäänet tuntuivat liikaa dominoivan.

Yhtä kaikki nautin nimenomaan toisen osan perinteisistä venäläisistä lauluista. Se olevan kuorollekin vahvempaa aluetta.  Mukana oli hienoja soolosuorituksia. Niihin yleisökin hurmaantui. Se nousi osoittamaan suosiotaan ajoittain jopa ylös nousten. Täpötäysi sali nautti kuulemastaan. Vaikka yllä hieman moitinkin kuoron teknistä tasoa, niin kokonaisuudessaan salin ilmapiiri itsessään oli minulle aivan upea musiikillinen elämys.

Konsertin ehkä erikoisin esitys oli sävelmä, jonka sanat ovat tuttuja myös venäjää taitamattomalle. Se on Nikolai Rimski-Korsakovin Kimalaisen lento. Odotin sitä uteliaana ja onneksi se oli ohjelmistossa. Tuollainen hyvin nopeatempoinen laulu on aikamoinen haaste lauluryhmälle, jossa on mukana jo iäkkäitäkin laulajia. Siinä tulee nimittäin laulajille kiire eivätkä kaikki välttämättä pysy mukana. Näiden laulajien tekninen taitavuus riitti kuitenkin mainiosti. Se oli hauska vakavampien laulujen väliin sijoitettu ilonpilkahdus.  

Konsertin alussa eräs kuoron jäsen piti yleisölle tervehdyssanat ja totesi samalla olevansa iloinen, että kuoro voi esittää konserttinsa Filharmonian pienessä salissa. Hänen mukaansa se on akustiikaltaan Pietarin paras konserttisali. Tuo no muuten merkillepantava toteamus.  Olin siellä nyt ensi kertaa ja voin vahvistaa salin hienon akustiikan. Sitä samaa kyllä kehui myös salin lippukassan vanha rouva, kun hieman kyselin häneltä ennakkoon salista.

Viimeisenä esitetty toinen ylimääräinen laulu sai minunkin sydämen sykähtelemään ja lopussa lähes riemastumaan. Laulu tunnetaan Suomessa nimellä ”Olen kuullut on kaupunki tuolla” (venäjäksi ”Однозвучно гремит колокольчик”). Laulun herkässä lopussa kontratenori alkoi hehkuttaa korkeuksissaan mutta vieressä nuori tenoriääni yltyi nousemaan vielä ylemmäksi, mikä yllätti herkkyydessään sekä minut että venäläisyleisön. Sai siinä sitten iloinen ujonoloinen nuori tenori hieman hehkutella raikuvien suosionosoitusten paisteessa. Kuorossa on upeaäänisiä laulajia, vaikkei mielestäni yhteissointi aina toiminutkaan. Mutta ne heikkoudet voi unohtaa. Kun päätös oli niin upea, niin se pelasti koko konsertin. Olisittepa nähneet yleisön konsertin jälkeen. Ei siellä happamia ilmeitä näkynyt, vaikka vaatenaulakkojen äärellä ihmisruuhkassa osa taisikin hieman kärsimättömänä jonottaa päällysvaatteitaan.

Konsertin jälkeen minä kävelin rauhassa Nevski prospektia pitkin kohti hotelliani. Hieman kuitenkin pitkä päivä alkoi hiukoa ja poikkesin eräässä kansainvälisen ketjun pikaravintolassa kevyellä iltapalalla. Hotellini oli pieni ja yksinkertainen mutta toisaalta siinä on oma kiva tunnelmansa. Hissi siitä puuttui ja nousin portaita sen ylimpään eli kolmanteen kerrokseen. Päästessäni ylös portaikko oli täynnä pieniä tyttöjä ja poikia. Samaan kerrokseen oli majoittunut jostain päin Venäjää saapunut urheilijaryhmä, nähtävästi uimareita. Heillä oli meneillään valmistautumispalaveri seuraavan päivän kilpailuja varten. He olivat aivan nuoria, ehkä 9-12-vuotiaita. Sinä hetkeltä he olivat keskittyneet kuuntelemaan johtajaansa ja tuskin huomasivat minua, kun puikkelehdin heidän välistään. Reippaita he olivat ja seuraavana aamuna aamupalalla tuntuivat myös sympaattisilta. He kiittivät jopa tarjoilijaa ruokailunsa päätteeksi. 

Oikkosen koulussa

Oikkonen, Seppo: Rafaelin koulu. Eurooppalaisia esseitä.

Books on Demand 2017, 192 s.

Seppo Oikkosen nimi on tullut aluksi vastaani Uuden Suomen Puheenvuoro-palstalla. Sittemmin löytyi myös hänen omat sivustonsa, kuten Alkon kassalla. Hänen teräviä kommenttejaan olen lukenut useissa yhteyksissä. Olen hänen teksteistään saanut myös hyviä elokuvavinkkejä. Esimerkiksi hänen erään kommentin innoittamana hankin käsiini François Truffaut'n vuonna 1966 ohjaaman elokuvan Fahrenheit 451. Kun sitten sain joulukuussa vinkin hänen uudesta esseekokoelmastaan, en aikaillut.

Oikkonen korostaa usein perustavansa pohdiskelunsa durkheimilaiseen sosiologiaan En tunne Durkheimia ja sosiologia on minulle vierasta. Filosofiaa olen kyllä opiskellut yliopistossa jonkin verran, mutten kuitenkaan tunne olevani kypsä filosofisiin pohdiskeluihin. Silti Oikkosen pohdiskelu mm. Descartes’n ja Wittgensteinin filosofian äärellä jaksaa kiinnostaa. Olen käsittääkseni hieman nuorempaa ikäluokkaa kuin Oikkonen. Nyt Rafaelin koulun avainsanoista löytyy kuitenkin runsaasti asioista, jotka olen kohdannut elämäni vaiheissa muuallakin kuin Oikkosen teksteissä. Kirjoittaja käsittelee asioita monipuolisesti. Hän katsoo käsitteiden taakse, perustellen sanomaansa.

Vaikken mikään älykkö olekaan, rohkenin kirjoittaa tämän katsauksen. Syynä ei ole se, että haluaisin ryhtyä kirjoittajan kanssa keskusteluun, vaan siksi, koska kirja antoi itselleni virikkeitä, pani oman elämäni hyrrän pyörimään. Oman elämäni vaiheista löytyy monenlaisia pohdintoja, jotka nyt tuntuvat kadonneen kuin tarpeettomiksi sivujuonteiksi. Olen lähinnä lukiessani kuin kiltti koulupoika. Otan vastaan kirjoittajan maailmankuvan ja pohdinnat. En ehdoin tahdoin kyseenalaista, vaan pyrin kirjoittajaa uskollisesti seuraten paneutumaan joskus kouluaikoina ja sen jälkeen omaksumieni pintakäsitysten tai nyt tyhjinä loistavien nimekkeiden taa.

Kirjan Esipuhe on käytävä ensin perusteellisesti läpi. Se antaa välineet lukujen käsittelyyn. Luvut – joita voi kutsua myös itsenäisiksi esseiksi - on laitettu otsikkonsa mukaiseen aakkosjärjestykseen. Ne ovat itsenäisiä tekstejä, joihin toki limittyy punaisena lankana eräitä keskeisiä ajatuksia ja käsitteitä. Syvimmin minuun iski Rafaelin koulu. Siitä kirja on saanut nimensä ja sitä mukaillen minäkin olen antanut kirjoitukselleni otsikon.

Menen nyt siihen Esipuheeseen. Kokoelma on kirjoittajan elämäkerran vastine. Hän on päätynyt tämänlaiseen ratkaisuun. Elämäkerroissa kirjoittajat pyrkivät lähinnä selittelemään menneisyyttään parhain päin. Se ei ole rehellistä. Olen toiminut paljon mm. kiinalaisten kanssa. Tunnen vanhuksia, jotka ovat toimineet merkittävissä tehtävissä. Kun olen ottanut esille muistelmien teon, he ovat sen suoralta kädeltä torjuneet. Kiinalainen katsoo mieluiten eteenpäin. Hän saattaa poimia nyt eläkkeellä menneisyydestään asioita, joita hän jostain syystä ei ole voinut toteuttaa ja paneutuu niihin. Kyse voi olla kirjallisesta harrastuksesta. Siinä saattaa olla kyse kulttuurillisesta mentaliteetista. Kiinalainen näkökulma elämään on toisenlainen meillä Euroopassa. Hän katsoo eteenpäin ja odottaa ympyrän sulkeutumista.  Länsimaalainen ajattelee lineaarisesti kääntyen taaksepäin voidakseen suoristaa elämänpolkuaan. Oikkonen kallistuu onneksi idän suuntaan.

Oikkonen esittää, että jokaisen ajattelevan ihmisen pitäisi eläessään kirjoittaa oma versionsa maailmanhistoriasta, siis ihan itseään varten. Sen lisäksi hänen tulisi laatia perusteellinen sanakirja oman maailmankatsomuksensa ja -kuvan keskeisistä käsitteistä.  Tämä lähtökohtanaan Oikkonen on nyt laatinut ensyklopedisen ”ajattelunsa avainsanojen kokoelman”.  Sitä kautta hän on halunnut etsiä ajattelunsa lähtökohtaisia käsitteitä.

Valistus on yksi Oikkosen maailman avainsanoja. Hän haluaa elvyttää eurooppalaisen valistuksen henkeä ja sen myötä palata 1600-luvun kartesiolaiseen henkeen. Myös Descartes’n filosofian taustalla on omat humanismin juurensa. Yhtä kaikki hänen filosofisten oivallustensa mukana Eurooppa – niin kuin Oikkonen kuvaavasti toteaa -  havahtui keskiajan tuhatvuotisesta unesta ja antoi minä-persoonalle tilaa. Keski- ja uuden ajan taite mullisti ihmisen historian. Aatehistorioitsijana Oikkonen on halunnut kartoittaa tuon ajan tapahtumia ja siitä liikkeelle lähtenyttä tiedollisen sivistyksen polkua. On kyse eurooppalaisuutemme ymmärtämisestä.    Oikkonen haluaa syvällistä analyysia, jossa mennään Wittgensteinin periaatteita mukaillen vakiintuneiden yleiskäsitteiden taakse aivan juurille. Häntä tympii nykyajan yhteiskunnallinen keskustelu, jossa pyöritään lähinnä ”ideologisten leimasanojen ” varassa. Somekulttuurin pikaviestityyli on pilannut ihmisten analyyttisen tajun. Ajattelu on lukkiutunut Wikipedian tapaisiin käsitemääritelmiin. Tässä suhteessa kulttuurimme on kivettynyt.

Omalla avainsanojen kokoelmallaan Oikkonen haluaa puhdistaa tuon kivettyneen tajunnan ja lähteä liikkeelle uusista avainsanoista. Hän korostaa niiden olevan hänen omiaan, mutta ne voivat olla malliksi muille. Hän toivoo, että niiden avulla voidaan paljastaa elämäämme hallitsevat tabut ja harhat. Siinä toteutuu valistusfilosofien omaksuma periaate.

Kirjaa pitäisi kai lukea hakusanoista lähtien. Itse rupesin kirjaa kuitenkin lukemaan aivan alusta edeten. Jonkin aikaa luettuani ote herpaantui ja aloin muistella omaa elämääni. Kirja kirvoitti muutamaksi hetkeksi ajatukseni omaan suuntaansa. En alkanut etsiä mitään avainsanoja enkä ruvennut Oikkosen tapaan rikkomaan ajatusten kivettymiä. Rupesin muistelemaan niitä aatteita ja näkökulmia, joiden pariin ajatukseni ovat ohjautuneet. Oikkonen on ns. kuuskytlukulainen nuori, kun taas minä elin nuoruuttani seitsemänkymmentäluvun taistolaisbuumin aikaan. Paljon samanlaisia maamerkkejä elämästäni löytyy. Esimerkiksi James Joycen teoksiin yritin paneutua, mutta luovutin aivan liian helposti. Paavo Haavikko oli minullekin merkittävä kirjailija. Filosofeista luin kai kaikki Ludvig Wittgeisteinin teosten suomennokset. Huomasin kuitenkin pian, ettei minusta ole filosofiksi. Venäläisen kirjallisuuden klassikot olivat minulle merkittävä ajattelun aitta. Kuitenkin elin sen suhteen jonkinlaisessa tuolle ajalle tyypillisessä kuplassa, jonka olen vasta myöhemmin kyennyt rikkomaan. Historia oli minulle vain joukko koulussa oppimiani irrallisia perussanoja, jotka olivat painuneet tajuntaani. Sieltä ne tarvitessani kaivoin esiin. Ei se paljoa nykyajan Wikipedia-tajunnasta poikkea.

Osallistuin opiskelijana jonkin aikaa erääseen keskustelupiiriin. Se oli seurakunnan toimintaa, mutta mihinkään uskonnolliseen emme olleet sidoksissa. Se oli yhteiskunnallinen keskustelupiiri. Perehdyimme mm. tolstoilaisuuteen ja sen yhteiskunnalliseen ulottuvuuteen vuosisadanvaihteen Suomessa. Kävimme Tampereella katsomassa aiheeseen liittyvän työväenteatterin näytelmän (nimi oli muistaakseni ”Ken talonsa jättää”). Esityksestä virisi vilkas keskustelu. Minua kiinnosti erityisesti Tolstoin ja tolstoilaisten pasifismi. Arvid Järnefeltin elämä tuli hyvin tutuksi. Siitä kimposi sittemmin oma ratkaisuni siviilipalveluksesta.

Pari muutakin aihetta on sieltä jäänyt mieleen. Saksalaistaustainen mutta sittemmin Englantiin siirtynyt taloustieteilijä E.F. Schumacher oli tuolloin julkaissut kirjan, jolla oli hyvin kiintoisa nimi: Pieni on kaunista.  Siinä käsiteltiin meille nuorille tuolloin hyvin keskeisiä asioita: miten maapallomme selviytyy jatkuvan talouskasvun paineessa. Schumacher etsi ulospääsyä ihmiskunnan pulmaan tilanteessa, jossa kansainvälinen suurtuotanto uhkasi ottaa maailman haltuunsa. Etelä-Aasiassa YK:n tehtävissäkin toiminut Schumacher esitti ratkaisukseen pehmeää teknologiaa ja inhimilliseksi katsomaansa ns. buddhalaista taloustiedettä. Hän painotti pienten yritysyksiköiden etuja, varoitti ydinvoiman käyttöönoton uhkaa.

Schumacher oli kapitalismin kriitikko. Hän ei uskonut kehittyneen teknologian ratkaisevan ruohonjuuritason ongelmia kehitysmaissa. Hän kannatti paikallisen tason elinkeinotoimintaa, vastusti jyrkästi suurkaupunkikehitystä. Aasiassa hän oli innostunut buddhalaisuudesta ja taolaisuudesta.  

Aikansa keskittymiskehityksessä ja sen mukana kehittyneessä rahan vallassa Schumacher näki kafkamaisia piirteitä. Siksi hän kääntyi enemmän ihmisen sisimpään, etsien ratkaisun lähtökohtia myös kiinalaisesta filosofiasta.

Alkuteoksen nimi on Small is beautiful. A Study of Economics as if People Mattered. Se ilmestyi vuonna 1973. Suomennos Pieni on kaunista. Ihmisen talous ihmistä unohtamatta ilmestyi Tammen kustantamana vuonna 1976, suomentajana Mauri Hinneri.  Ryhmämme oli hyvin ajan hermolla, sillä ryhmämme kokoontui juuri vuosina 1976-77. Schumacherista löytyy artikkeli mm. Wikipediassa.

Schumacherin teos tuntui avaavan minulle ratkaisuja tulevaisuuden sopusointuiseen elämänrytmiin. Hänen ideansa kuitenkin unohtuivat varsin nopeasti. Hektinen aika alkoi suosia toisenlaisia trendejä. Ehkäpä hänestä jäi minulle jotakin alitajuntaan, sillä elämäni yhdestä versosta on noussut kiinnostus kiinalaiseen kulttuuriin ja filosofiaan.

Käsittelimme ryhmässä myös teosta, jonka ryhmän vetäjä katsoi vaikuttaneen ja vaikuttavan merkittävästi Suomen tulevaisuuteen. Kirja oli Pekka Kuusen 60-luvun sosiaalipolitiikka. En palaa nyt tuohon teokseen. Noita aikoja muistellessa tuntuu kuitenkin, että maassamme elettiin sinisilmäisen optimismin vallassa. Näin kehityksessä kyllä uhkia. Teosta kuvatkoon tämä netistä löytyvä Erkki Tuomiojan artikkeli vuodelta 2003.

…

Siirryn takaisin käsiteltävään kirjaan. Sen aiheista löytyisi asiaa sivukaupalla. Yritän kuitenkin välttää venyttämästä kirjoitustani liikaa. Kirjoisten aiheina on Aivopuoliskot, Auto, Evoluutiopsykologia, Freud, Hypnoosi, Ihmiskuva, Joyce jne. Teos loppuu sellaisiin aiheisiin kuin Valistus, Vallan kolmijako-oppi, Wienin piiri, Viimeinen taisto ja Värit. Kukin luku on kiinnostava ja niihin tekee mieli palata uudelleen. Niitä ryydittävät oivasti verkosta löytyvät Oikkosen blogitekstit ja kommentit. 

Mielelläni tässäkin jutussa pohdiskelisin enemmän sitä ”yhteisöllistä vedenpintaa”, jossa sosiaalisesti sidonnaisena oliona yksilö joutuu taiteilemaan. Elämme nyt murrosvaihetta, jossa tuo yhteisöllinen perusta voi lopullisesti pettää.

Oikkosen perustaa ajattelunsa sosiologi ja Antropologi Émile Durkheimin (1858-1917) ajattelun perustalle. En ole lukenut hänen teoksiaan enkä tiedä hänestä juurikaan enempää, mitä olen Oikkosen teksteistä lukenut. Alkuperäisteoksiin en siis voi nyt viitata. Oikkosen lukuisat netistä löytyvät kirjoitukset ja kommentit ovat kirjoitukseni tukena. Mitä Durkheimiin tulee, niin uskontoantropologia voisi kiinnostaa.

Kirja käsittelee Europan kehitystä. Lähtöpisteenä on Rene Descartes’n (1596-1650) filosofia, jonka lähtökohdista on kouluvuosilta jäänyt mieleen oivallus omasta subjektiviteetista (Cogito ergo sum, ”Ajattelen siis olen”). Filosofiassa tehtiin ero subjektin ja sen tarkkaileman todellisuuden välillä. Oikkonen käyttää käsitettä kartesiolainen paradigma tai jossain yhteydessä myös kartesiolainen rationaalisuus. Puhutaan siis yksilön omasta subjektista ja objektivoidusta maailmasta. Tämä mahdollisti individualismin. Myöhemmin individualistinen yksilö on irtautunut yhteisöstään, mikä on ohjannut ihmisluontoa kieroon.

Koska kartesiolainen paradigma vahvisti individualismia ja näin ollen vahvistui myös taipumukset ja valmiudet itsereflektioon. Siitä aukeni tie tieteen ja myös kirjallisuuden uusille oivalluksille. Tässä yhteydessä viitataan 1800-luvun loppupuolelta käynnistyneeseen kehitykseen.

Tähän voisi vielä lisätä kirkossa tapahtunut kehitys. Henkilökohtaiselle uskonratkaisulle alettiin antaa painoa.

Euroopassa uutta aikaa edelsi keskiajan tuhatvuotinen pimeys, johon siis uusi aika toi valon. Mutta jo keskiajan lopulla   ja varsinkin renessanssin aikana oli viestintuojia, jotka ennakoivat tulevaa kehitystä. Nämä viestit nousevat taiteesta ja Oikkonen pitää oivalluksiaan puolitieteellisinä.

Maalaustaiteeseen tuli perspektiivi, arkkitehtuuriin syvyysulottuvuus. Goottilaiset kirkot nousivat korkeuksiin. Tärkeä vaikutus hänen mukaansa on kuuloaistin korvautuminen näköaistilla. Kirjassa pyydetään kuvittelemaan primitiivinen mielenmaisema, jossa illan pimeydessä miehet kerääntyvät yhteen tulen ääreen kertomaan tarinoita. Näköaisti on häivytetty minimiin, kuuloaisti dominoi. Kaikki tapahtui yhdessä ajan hetkessä. Sama on vallalla myös Antiikin Kreikassa. Siellä viisaus toimi väittelyjen varassa – suullisena perintönä. Oltiin kiinni ajan hetkessä enemmän kuin ehkä on ymmärrettykään. Uuden ajan koittaessa näköaisti saa kuitenkin vallan. Tähän liittyen suuri merkitys on kirjapainotaidon kehityksellä keskiajan lopulla. Näköaistin avautumisen myötä ihmisen subjektiviteetti korostui. Lukutaidon huima kehitys loi tietä laajojen joukkojen sivistykselle. Perinteen siirtymiselle tuli uusia mahdollisuuksia.

,,,

Uudella ajalla subjekti alkoi eriytyä objektivoidusta todellisuudesta. Individualismin ohella se merkitsi myös empiirisen tieteen kukoistusta. Tekniikan ja teollisuuden kasvu lisäsivät hyvinvointia. Vaikka joku voi nyt ajatella tuon kehityksen nurjia puolia, niin on hyvä tuoda esille laajempi perspektiivi, joka siis sai alkusysäyksensä kartesiolaisesta paradigmasta:   

”Eurooppalaisen uuden ajan ajatusaseet ovat muuttaneet maailmaa ja ihmisen elinehtoja viimeisen parinsadan vuoden kuluessa tuhatkertaisesti enemmän kuin mitä ne muuttuivat ihmislajin koko aiemman miljoonan vuoden kehityshistorian aikana yhteensä.”

Valistuksen aika oli käänteentekevä vaihe yhteiskunnallisessa ajattelussa. Valistus nousi kartesiolaisen Subjektin synnystä. Siinä ilmenevää historiallisen individualisaation prosessia kirjoittaja kutsuu Valistuksen perinnöksi. Sen myötä mahdollistui kansallisvaltion kehitys ja se poiki hedelmäkseen edustuksellisen demokratian. Valistuksen ajasta alkoivat individuaalisuuden voimat kukoistaa ja kehittyä. SO käyttää kuvakieltä, luonnehtien kehitystä Suureksi Puuksi, joka loi uusia versoja dialektiikan voimalla.  Syntyi vastapareja, antiteesejä teesien rinnalle.

Demokratia oli alun perin kapinaliike syntyperään liittyviä erioikeuksia vastaan. Kirjoittaja kuvaa kärjistäen, että tuona aikana valtahierarkioita – uskontoa, papistoa ja aatelistoa - herjattiin oikein olan takaa. Valistus oli ”todellinen vihapuheen riemuvoitto”.

Valistus tuotti sekä liberalismin että sosialismin, niin demokraattisen kansallisvaltion kuin totalitarismin. Oikkonen ei pidä niitä vastakohtina vaan saman kasvun eri puolina. Ne ovat vastakärkiä, yhtä aikaa kanoja ja munia.  Ne tarvitsevat toisiaan kasvaakseen ja kehittyäkseen ja tuottaakseen ”totuuden hedelmiään”. 

Mutta Valistuksella oli myös se kielteinen puolensa. Valistus söi omat lapsensa, kommunismin tapaan. Syntyi hirmuvaltaa, päitä putoili, eikä vain aatteellisten vastustajien päitä. Kirjoittajan mukaan valistukseen kuului luonnostaan oikeaoppisuus, ehdottomuus ja pakko. Valistus loi henkisen hegemonian, alistamisen ja sivistyksen pakkosyötön. Siitä kehittyi tämän myötä totalitaristinen järjestelmä.

”Todellisuudessa totalitarismi on nimenoman yhteiskuntaa sisäisesti kahtia jakava, kaksinapaiseen mustavalkoajatteliin, mekaaniseen moraaliseen hyvä-paha-dualismiin ja jyrkkään käskyvaltaiseen komentoportaikkoon ja alistamiseen perustuva järjestelmä.” (s. 168)

Oikkosen mukaan kaikki historian totalitarismit toimivat valistuksen nimissä. Totalitarismi syntyy kahtia jakautuvassa yhteiskunnassa, mutta se ei ole mikään yhtenäistävä voima.  Se on pelkkää väkivaltaa, jolla hajoaminen halutaan ehkäistä:

”Eivät vallankumoukset ole alistettujen, kurjien ja köyhien kapinoita – ne ovat sivistyneiden oppiriitoja, korkean tason valtataisteluja. Kurjalistoa tarvitaan, kun tarvitaan karkeita käsiä tekemään väkivaltaa.” (s. 168)

Kun tuohon lisättiin rotuoppi, niin sen seuraukset tiedämme.  Siihen liittyvän ohjelman hyväksyi ensimmäisenä Saksan lääkäriliitto.

Venäjän vallankumoukselliset muistuttivat uskonnonvastaisuudessaan ranskalaista vallankumoushenkeä. Jaa myös Venäjän vallankumous sortui valtapiirinsä sisäisiin puhdistuksiin ja sen jälkeen tuhoamaan omaa kansaa.

Totalitarismi tarvitsee viholliskuvat. Yläluokka osaa lisäksi luonnostaan ylenkatsomisen taidon. Sille oikeaoppisuuden todistaminen on haaste.  Kohteiksi tarvitaan harhaoppisia ja luopioita. Kaksinapaisuudessaan se löytää vihollisensa omasta keskuudestaan.

Oikkonen korostaa, että totalitarismi ei ole minkään ideologian ominaisuus. Siihen voidaan ajautua minkä ideologian nimissä tahansa. Kun järjestelmä esimerkiksi ottaa käyttöön termin ”nollatoleranssi”, ollaan matkalla totalitarismiin (s.169).

Kuten jo mainitsin, valistuksen aikana kirkko ja uskonnolliset auktoriteetin saivat kyytiä. Kirkon auktoriteettia pyrittiin murtamaan, vaikkei itse uskoa kiellettykään.

Otan mielenkiintoisen esimerkin Voltairen (1694-1778) tuotannosta. Luin juuri norjalaisen Hege Storhaugin kirjan Islam. Yhdestoista vitsaus (Kiuas 2015). Siinä (s. 95-97) tekijä kuvaa Voltairen rajua uskontokritiikkiä. Se oli sen laatuista rienausta, että nykyisin pamahtaisi kiihotussyyte.  Yhtä kaikki Voltaire oli vain järkiperäisen ajattelun ystävä.  Hän ja hänen aikalaisensa suhtautuivat nuivasti jumalallisiin ilmestyksiin, vaikka eivät toki täysin kieltäneet jumalan olemassaoloa.

Storhaug kertoo esimerkin. Vuonna 1741 Voltaire kirjoitti viisinäytöksisen tragedian profeetta Muhammedista. Näytelmää esitettiin Lillessa ja Pariisissa. Voltaire toi esiin Muhammedin kavaluuden, kun hän järjesti vastustajansa ja arvostelijansa hengiltä ollessaan vallassa Medinan kaupungissa. Näytelmän Muhammed on kaksinaamainen ja hyvin väkivaltainen. Pääteemana oli se, miten uskontoa käytetään poliittisten tarkoitusperien ajamiseen. Storhaug toteaa, että vain Napoleon tuomitsi näytelmän, koska siinä Muhammed oli pelkästään petkuttaja ja tyranni eikä suurmies.

Voisi ajatella, että tieteen kehitys 1800-luvun lopulla johti lopulta individualismin ylivaltaan.  Ja kun ihminen on kuitenkin sosiaalinen luonnoltaan. Sehän tarvitsee yhteisönsä luomaa turvaa voidakseen kehittyä tasapainoiseksi. Kun tuo turva katoaa, minkä varassa yksilö moraalisena olentona voi elää? Näin voi kysyä, kun vaarana on, että yhteiskunnassamme kehittyy uudenlainen järjestys, monikansallisen talouden varaan rakentuva voima.

Kirjan lopussa Oikkonen on huolissaan globaalitalouden luomasta harhasta.

”Ilman historiallista, sosiaalista ja kulttuurista jatkumoa ihminen ei ole mitään. Talouden harhat rakentuvat nimenomaan individualismin varaan.” (s. 185)

Kuvitelma, että taloudellinen toimija voisi olla talousmaailman keskipiste, pystyisi sitten järjestämään maailman asiat ja ihmisen elämän, se on Oikkosen mukaan aikamme suurin ja tuhoisin harha. Tämä kehitys osoittaa järkemme rajoittuneisuuden ja voi kääntyä häviöksemme.

…

Menen kuitenkin vielä menneisyyteen. Kartesiolainen paradigma on vahvistanut individualismia. Sen myötä uuden ajan ihmisille ovat kehittyneet taipumukset ja valmiudet itsereflektioon. Sen myötä ihminen on päässyt matkamaan yhä syvemmälle tajuntaansa. Tästä osoituksena on syvyyspsykologian kehitys sekä James Joycen, Robert Musilin ja Marcel Proustin kaltaiset kirjailijat.  Oikkonen tähdentää, että nimenomaan he ovat keskittyneet kuvaamaan ”uudenlaisen tietoisuuden valtaamia ihmisiä”. Kirjassa on oma lukunsa James Joycesta. Tämän tajunnanvirtatekniikasta kirjassa on kiinnostavia havaintoja.

Sigmund Freudia kirjassa käsitellään runsaasti. Hänen merkityksensä ja ylipäänsä syvyyspsykologian merkitys eurooppalaisessa kehityksessä on ollut keskeistä. En mene nyt siihen.

Joycen, Musilin ja Proustin tuotanto nousee syvyyspsykologian kehityksestä. Ihmiskuvan kokiessa murrosta nuo kirjailijat tekivät  arvokasta pioneerityötä. Oikkonen mainitsee suosikikseen myös Paavo Haavikon, jonka tekstit nousevat syvältä alitajunnasta.

Joycen Odysseus ja varsinkin Joycen viimeinen romaani Finnegans Wake lähtökohtanaan Oikkonen toteaa, että tajunnanvirta on elämänvirtaa.  Mutta valitettavan latteasti joudun tätäkin lukua kirjasta kuvailemaan. James Joycea käsittelevä luku on kaikessa mielen avaruudessaan kirjan parhaita. minua miellytti myös se herkkyys, mitä tämä muuten kylmän vaikutuksen ulospäin jättävä Durkheimin tuntija ja ajatushistorian harrastajaksi itsensä lähinnä tituleeraava kaveri nyt osoittaa.

Koska tuossa luvussa käsitellään kielen ja ajattelun samuutta, niin siinä toki mainitaan myös Ludvig Wittgenstein, joka on kirjoittajalle hyvin tuttu läheinen filosofi.  Wittgensteinin on ylipäänsä kirjan keskeisiä nimiä. Se kiinnostaa minua erityisesti, sillä minäkin opiskeluvuosinani yritin perehtyä Wittgensteinin teoksiin ja hänen ohessaan myös sellaisin kielen filosofeihin kuin Searle ja Austin (teos How to do things with words). Huomasin kuitenkin pian, että se ala on tehty viisaampia varten ja keskityin elämässäni helpompiin asioihin. Wittgensteinin rinnastaen kirjoittaja tuo esiin myös Russellin näkemyksiä.

Kirjassa on oma lukunsa Wittgensteinin teokselle Tractatus Logico-Philosophicus. jossa filosofi tutkii aksiomaattisesti edeten kielen elementtien suhdetta todellisuuteen. Filosofin nimi kyllä nousee esiin myös muissa luvuissa. Totta kai tekijä nostaa esiin myöhäisen Wittgensteinin suunnanmuutoksen, jossa kieli on sosiaalinen, kiinni käyttöyhteyksissään, ja sen tehtävänä on toimia yhteisöllisyyden liima-aineena. Kielen ”näkymättömistä langoista” muodostuu punos, joka sitoo ihmiset toisiinsa.

Wittgensteinin viimeinen teos Varmuudesta saa myös osansa. Sen myötä käsitellään kielen sukupolvia ylittävää luonnetta. Inhimillisessä kielessä on ydin, joka välittyy sukupolvelta toiselle. Se on kulttuuriperintö, ihmiselle välttämätön perusta, joka kiinnittää ihmisen yhteisöönsä ja luo ihmiselle mahdollisuuden kriittiseen irtautumiseen tuosta perinnöstä. Tässä on kuitenkin oma kehitysjärjestyksensä. Kuten kirjoittaja ironisoiden lainaa filosofia: ”On opittava ensin puhumaan totta, vasta sitten voi tietoisesti valehdella.”

Luvussa Wienin piiri kirjoittaja nimeää Wittgensteinin Einsteinin ja Freudin rinnalla ajatusvallankumoukselliseksi, ”kartesiolaisen paradigman kukistajaksi”.

…

Kirjastossa Rafael-kirjan äärellä

Kehuin jo yllä kirjan nimiesseetä Rafaelin koulua.  Otsikossa viitataan renessanssin ajan taidemaalarin Rafaelin tai Rafaellon (1483-1520) Vatikaanin kirjastossa sijaitsevaan freskoon Ateenan koulu. Minulle Rafaelilta tulee ensimmäisenä mieleen hänen Madonnan kuvansa, mutta onhan hän toki luonut myös freskoja. Toinen hänen kuuluisa fresko on Väittely pyhästä sakramentista. Sivistyksessäni oli sen verran aukkoja, että minun piti mennä kirjastoon ja etsiä taidehyllystä eräs hirveän iso ja paksu taidekirja, josta löytyi tietoa noista suurtöistä. En ole koskaan käynyt Vatikaanissa eikä Oikkonen suosittelekaan sinne menemistä. Hänen mukaansa sen turistimassoissa ihminen vain tyhmentyy.

Kirjoituksessaan Oikkonen ironisoi koulusivistystämme, jossa tärkeäksi katsotaan, että pitäisi paikantaa Rafaelin työ yrittämättäkään ymmärtää työn taustalle sisältyvää sivistysajatusta ja sitä huikeaa työn tuskaa, mitä tuo nöyrän taiteilijan työ kantaa sisässään. Oikkonen ei keskitykään itse maalaukseen, vaan tuohon koulu-sanaan, järjestelmään, jossa tyydytään noihin faktapohjaisiin maamerkkeihin ja unohdetaan maalauksen todellinen sisältö.

Rafaelista hän toteaa, että tämä ehti lyhyen elämänsä aikana luoda hämmästyttävän paljon ”nykysilmin nähden käsittämättömän täydellisiä henkilökuvia”. Vatikaanissa ja Firenzeen renessanssin taiteilijoiden töiden ääressä ihminen joutuu kuin tyrmätyksi. Jos osaan oikein omin sanoin kuvata, niin joku opettajan kaltainen tiedon lokeroija työntää esimerkiksi Ateenan koulun kaltaisen työn jonnekin oman tajuntansa todellisuudesta vieraantuneeseen käsitepankkiinsa.

Koulussa opetetaan vain käsitetietoa ja Oikkosta tulkiten ollaan hukassa, kun tuo Rafaelin luoma maailma sijoitetaan vain sinne yhteen Paavin kirjaston seinään, jonka ääressä opettaja on joskus käynyt. Sivistys on lokeroitu.

Tämän jälkeen Oikkonen kritisoi laajemmin koulusivistystämme, jonka muotopuitteista vain harvat selviytyvät.

Ateenan koulun keskiössä ovat Platon ja Aristoteles. Olennaista on heidän käden liikkeensä. Platonilla käsi viittaa taivasta kohti, Aristoteleella se painuu maata päin.  Ympärillä on laaja portaikko, jonne on levittäytynyt noin neljäkymmentä henkilöä, joista Oikkosen mukaan noin puolet on kyetty tunnistamaan. Mukana on kreikkalaisia filosofeja kuin myös Rafaelin aikalaisia. Rafael itse on taaempana tarkkaillen tapahtumaa. Oikkonen tulkitsee freskon profetiaksi uuden ajan kartesiolaisesta paradigmasta. Taiteilijan näyssä on siis siintänyt uuden ajan sivistys. Noin sata vuotta myöhemmin filosofi Descartes on kirjannut tuolla suunnalle filosofisen sisällön.

Taiteesta siis löytyy kuva tulevasta kehityksestä. Rafaelin työstä näkyy syvyysperspektiivi, fokus ja paljon dynamiikkaa, joka myös kuvaa uuden ajan ajattelun moninaisuutta. Freskossa on paljon eri persoonallisuuksia, mutta yksi on keskeisin. Oikkonen havaitsee Rafaelin hahmossa minä-persoonan – Subjektin, joka oli ollut koko keskiajan kadoksissa. Hän on siinä läsnä ja hänen tarkkailevan katseen mukana läsnä on myös aika- ja syvyysperspektiivi. Siinä on pohja uuden ajan ajattelulle. Tästä näkökulmasta teosta katsoessaan Oikkonen löytää siitä paljon muuta tulevaa, mukaan lukien institutionaalisen kehityksen hyvät ja huonot puolet. Antiikin kreikkalaisten ”koulut” olivat vapaiden miesten keskustelukerhoja. Läsnä olevan Subjektin myötä avautuu myös toinen sivistykseen liittyvä maailma.

Muinaisessa Roomassa harjoitettiin järjestelmällistä opetusta. Mm. lukutaito kuului oppisisältöihin. Jostain syystä keskiajalla lukutaito kuitenkin oli kadoksissa. Miksi tuollainen taantuma – jota kirjoittaja kutsuu kognitiiviseksi unitilaksi -  ihmiskunnan kehityksessä tapahtui, sen haluaisi kirjoittaja itsekin tietää. Tässä taustalla on amerikkalaisen pedagogin Neil Postmanin ajatukset. Postman riisuu historian kehityksestä turhan idealismin. Hänen ajatuksistaan kirjoittaja näkee avaimia tulevaisuuden kehitykselle.

Tähän yhteyteen kirjoittaja nostaa jälleen esille kartesiolaisen paradigman ja sen nykypäivän vääristymän. Nykyisin tämä Euroopan kantava ajattelu on vääristynyt sokean individualismin suuntaan. Kaikki koetaan vain yksilön kannalta. Yksilö on maailman keskus ja kaiken kokemuksen alkupiste. Siinä historiantaju häviää. eletään vain tätä hetkeä, mikä puolestaan muokkaa ihmisen tajuntaa, tulevia moraali- ja arvovalintoja. Tällainen yksilö ei voi ymmärtää historiaa eikä yhteisöllisyyden olemusta.

Teen jälleen syrjähypyn. Olen tutkinut neuvostoliittolaisen kirjailijan Juri Trifonovin (1925-1981) tuotantoa. Hänen teoksissaan näkyy hyvin selvästi neuvostoihmisen mentaliteettiin iskostunut historiattomuus. Ihminen elää irrallisena vain siinä hetkessä. Sen lisäksi on mukana kaikki elämän arkeen liittyvät suuret ongelmat ja tarve luoda itse elämäntavoillaan yhteiskunnallista statusta.

Harmaassa massassa ihmisen tajunnassa tärkeää on erottua muista. Siksi hän pyrkii eri keinoin luomaan yhteiskunnallista statusta, kuten esimerkiksi Talo rantakadulla -teoksessa eräs päähenkilö etsii kuumeisesti jotain ”antiikkihuonekalua” yrittäen näin täyttää vaimonsa ehdotonta päätöstä.

Tuo historiallinen muisti kuitenkin elää, kun teoksissa olevat henkilöt alkavat paneutua menneisyyteen ja tutkivat ihmiskohtaloita. Se oli Trifonovin oma henkilökohtaisestikin kipeä kiinnostuksen kohde, sillä hänen vanhempansa ja monet sukulaiset olivat kokeneet kovia. Ehkä pitäisi pitää kokemuksia järkyttävinä, kun pikku Jurilta viedään yhtäkkiä keskellä yötä oma isä. Epätoivoinen poika kirjoittaa tuskansa päiväkirjaan. Onneksi se on vielä luettavissa. Hän itse halusi selviytyä elämässä ja se tahto antoi nuorukaiselle valtavan voiman. Hänen historiallinen muistinsa ei kadonnut.  Sellainenkin salaisuus hänen elämään liittyy, että myös hänen oma vaimonsa – musiikkiteatterin hehkeä sopraano - oli joutunut puoluepomo Lavrenti Berijan seksiobjektiksi.

…

Luvussa ”Käsiterealismi” Oikkonen lyö sitten pöytään huikean tulevaisuuden dystopiansa. Pirstoutumiskehityksen tuloksena kaikenlaiset ”ismit” ovat luoneet uudenlaisen totuudellisen ulottuvuuden. Opillinen ”tieto” on irtautunut reaalimaailmasta. Ja – kuten Oikkonen kuvaa – vastassa kehämäisessä ajan kulussa siintää taas tuo menneisyydestä tuttu keskiaikainen käsiterealismi, jossa ”yleiskäsitteet noituvat ympäristömme”. Tämä tarkoittaa yleiskäsitteiden luomien kuvausten ja selitysten valtaa todellisen ja empiiristen havaintojen kustannuksella. Eikä tässä kehityksessä voi välttyä muodikkailta kärjistyksiltäkään. Tästä esimerkkeinä kirjoittaja mainitsee feminismin ja monikulturismin, joiden kaltaiset suunnat ovat levittäneet lonkeronsa jo akateemiseen maailmaan. 

Kehitys on tulosta individualismin voittokulusta, jonka myötä myös sillat historiaan ovat kadonneet.  Kartesiolaisesta rationaalisuudesta johdonmukaisesti nouseva todellisuuskäsitys on kääntynyt päälaelleen. Objektiiviseksi luulemamme todellisuus on subjektivoitumassa. Totuudellisuus alkaa pyöriä merkitystä luovien avainkäsitteiden ja sitä tukevien yleiskäsitteiden varassa. Opillinen sivistyksemme suunta on sen myötä kieroutumassa. Käsitteellistämiskehityksen myötä ei tehdä enää eroa tiedollisten ja aatteellisten sisältöjen välillä. Aletaan luoda käsitteiden kautta todellisuutta.

Tässä yhteydessä Oikkonen mainitsee Humen giljotiinin. Varsinaisestihan se tarkoittaa, että tosiasioista ei voi johtaa moraaliarvostelmia. Tuo ajatus on kuitenkin kääntynyt ylösalaisin: moraaliarvoista päätellään, mitä todellisuudessa saa tai ei saa olla olemassa. Samasta asiasta Oikkonen on kirjoittanut myös mm. tässä kulttuurirelativismia käsittelevässä kirjoituksessaan.  Erinäisten todistelut nousevatkin siis ideologisista lähtökohdista, joita ei haluta tai rohjeta kyseenalaistaa.

Yhteiskunnallisessa kehityksessä suunta on  yhtä lohduton. Kun kartesiolaisen paradigman pohjalta historia loi yksilön oikeudet ja vapaudet, joiden myötä kehittyi kielellis-kulttuurinen kansallisvaltio ja edustuksellinen demokratia.  Kansallisvaltiot ovat nykyisin hajoamassa ja ylikansalliset voimat ovat ottamassa vallan.  Siinä kehityksessä keskiössä on todellisuudesta irrotettu numerotalous.

Rafaelin enkelit maalauksesta Sikstiiniläismadonna