Tämän joulun laulu: Oi saavu, suuri rauhanjuhla

 

Minulle tämän joulunajan laulu on eittämättä Väinö Havaksen talvisodan alla kirjoittama ja Taneli Kuusiston säveltämä Oi saavu, suuri rauhanjuhla. Tuo laulusta henkivä suuren juhlan odotus sodan keskellä tuo runoon oman dramatiikkansa.

Laulusta on tullut kuunneltua eri versioita. Läheisimmäksi versioksi on muotoutunut oululaisen tenorin Esko Jurvelinin versio, jonka voi kuulla runoilija Niilo Rauhalan kanssa tehdyltä yhteiseltä CD-levyltä Tuomaanpäivää sanoin ja sävelin.

Toki laulu ja sen syntyhistoria on ennestään tuttu, mutta se tavallaan palautui mieleen viikko sitten 17.12. kuunnellessani yleisradion ykköskanavalta joulumusiikin puhelintoivekonserttia ”Sävel on vapaa”.

Sen loppupuolella, kun ohjelma oli edennyt kohtaan 2:31, tuli soitto Kajaanista ja toiveena oli juuri tämä laulu. Konsertti on vielä kuunneltavissa ja kärsivällinen etsijä kyllä löytää oikean kohdan. Keskustelu ja sitä seurannut esitys loppuu kohdassa 2:38:30. Suosittelen kuuntelemaan, sillä kajaanilainen soittaja johdattaa perusteellisesti runon taustaan. Laulun esittää sekakuoro nimeltään Cantilene, tenorisolistina on Mikko Salakari. Esitys on OK. Se avautui paremmin toisen kerran kuunneltuani. Siitä puuttuu Jurvelinin laulutyylin mahtipontisuus, mikä saattaa hieman häiritä. Eikä levyn tekninen tasokaan ole kovin korkea.

Parasta noissa versioissa on se, että niissä ovat mukana kaikki viisi säkeistöä. Laulusta on nimittäin olemassa eräänlaisia pehmoversioita, joista on joko jätetty pari säkeistöä pois tai sävelmään on luotu uudet sanat. Jos etsii versioita Yotubesta, niin lyhennetyt versiot tunnistaa siitä, että ne ovat pituudeltaan alle kolmeminuuttisia. Nuo muunnelmat johtuvat sodan läheisyydestä ja

Pehmoversiosta esimerkiksi käy Mauno Kuusiston versio. Se on saanut aivan uudet sanat eikä tekijänä ole enää Havas, vaikka esitteessä niin väitetäänkin. Jorma Hynnisen versiossa sanoittajaksi on merkitty V.I. Forsman. Sodan läheisyyden henki, runosta huokuva yhteiskunnallinen sanoma ja myös runoilijan nykyhenkeen sopimaton uskonkäsitys on haluttu häivyttää pois.

Soile Isokosken versiossa on toinen ja viides säkeistö pois. Tämä on hyvin tavallista. Toisessa säkeistössä arvostellaan vallanpitäjiä. Viimeisestä säkeistöstä tulee jonkin verran läpi vanhoillislestadiolainen retoriikka: ”Jos on raskas ristin tie ja ristin koulu, onhan matkan päässä ikijoulu!” Sana ”ikijoulu” tuo lukijan eteen kuoleman läsnäolon, mikä sopii huonosti jouluiseen nykytunnelmaan.

Mennään sanoihin tarkemmin. Olen voimistanut toisen säkeistön tekstiä, koska se on tässä yhteydessä olennainen:

Oi saavu, suuri rauhan juhla

1. Oi saavu, suuri rauhan juhla, sinne, minne turman ukkospilvi nous’. Missä tyyni metsäkummun rinne on kuin jännitetty surman jous’. Anna rauhan virttä huminoida malmin, valtavasti soida kiitospsalmin.
2. Oi saavu, joulu, pienokaisen lailla mahtimiesten neuvospöydän luo. Katso silmilläsi autuailla, kimmel aamuruskon mailta tuo. Katso kunnes korskat kumartavat päänsä kuullen tunnon ääntä, syyttäjäänsä.
3. Ja sinne, missä pientä sortaa suuri, väkivalta oikeutta on, missä kolkon vankiholvin muuri kätkee marttyyrien kohtalon! Sinne saata viesti seimen-ristin tieltä; siellä voitto, missä uhrimieltä!
4. Oi rauhan juhla, enkelsiivet nosta ylle tuskan valtaan lyödyn maan. Päästä mielet vallan hurmiosta, köyhät heikot auta kunniaan. Saavu rohkeutta tuoden paimenille, kalleintansa yössä kaitseville.
5. Myös luokseni käy rauhan tuoja ainoo, kun mun sielussani taisto soi; hengen työtä turman pistin vainoo. Rietas henki iskee, minkä voi! Jos on raskas ristin tie ja ristin koulu, onhan matkan päässä ikijoulu!

Teksti on kopioitu täältä.

 

Väinö Havas (1898-1941) ansaitsee muutaman sanan. Wikipedian artikkeli käy kiinnostuneelle kelvollisesta lähteestä, mutta muutakin aineistoa löytyy. Hän oli suomalainen itsenäisyysmies, joka oli syntyisin Lempäälästä. Sukunimi oli perheessä aluksi ruotsalaisperäinen, mutta vuoden 1906 suomalaistamisinnossa se muuttui. Uuden nimen tausta löytyy siitä, että asuinpaikan lähellä sijaitsi Havaksenlahti.

Väinö osallistui nuorukaisena Viron vapaussotaan ja Karjalan ns. Aunuksen retkeen. Hän oli hengeltään syvästi isänmaallinen, mutta Akateemiseen Karjalaseuraan hän ei liittynyt. 20-luvun alussa hän opiskeli papiksi ja perusti myös perheen, johon vuosien myötä syntyi peräti kymmenen lasta. Havas työskenteli pappina eri puolilla Suomea. Hän liittyi aluksi lestadiolaisuuden ns. uusherätykseen mutta meni sittemmin mukaan vanhoillislestadiolaisuuteen.

Vuonna 1939 hän tuli valituksi eduskuntaan. Puolueena oli Kansallinen Kokoomus. Sitten syttyi sota. Hän lähti mukaan Talvisotaan ja sittemmin myös reservin kapteenina Jatkosotaan. Hän toimi jalkaväkirykmentin nro 50 kuudennen komppanian päällikkönä. Hän kaatui 43-vuotiaana Suojärvellä heti sodan alkuvaiheessa elokuussa 1941.

Havaksen kansanedustajan ura jäi lyhyeksi. Hän on ainoa suomalainen sodassa kaatunut kansanedustaja. Hän olisi voinut jäädä reserviin, mutta isänmaallinen henki eli miehessä voimakkaana ja hän halusi suorittaa velvollisuutensa.

Havaksen runo sopii meidän aikaamme, kun suursodan uhka on taas todellinen.

….

Havaksen runoa käsitellään myös Liisa Enwaldin ja Esko Karppasen kirjassa Sana- ja sävelrosollia : ja muita esseitä joulun perinteistä ja myyteistä (ntamo 2015).  Siinä todetaan versioiden moninaisuus ja muunnelmat. Näin Karppanen kuvaa toista ja viidettä säkeistöä (sivut 59-60):

” …toinen [säkeistö] on suunnattu syyttävänä omatuntona suoraan poliittisille päättäjille, joiden syytä sota aina on. Alkuperäisen runon viides eli viimeinen säkeistö kohdistuu runon puhujaan eettisenä velvoitteena.”

Havaksesta löytyy tietoja ainakin täältä:

Laitan loppuun vielä linkit muutamaan versioon: Seura-lehden juttu, Kokoomuspuolueen oma juttu. Kansallisgalleriastakin löytynee kirjoitus. Todettakoon, että Eduskunnassa Kokoomus-puolueen ryhmähuoneessa on Väinö Havasta esittävä muotokuva, joka löytyy linkittämästäni Seuran jutusta.

Liitän loppuun vielä linkit muutamasta esitetystä versiosta.

 

Tässä orkesteriversiossa runoa ei lauleta mutta sanat ovat nähtävillä ja sävelmä soi aidoimmin, mieletkin herkistäen. Seuraavissa lauluversioissa ovat mukana kaikki alkuperäiset säkeistöt.

Haapaveden kirkossa vuonna 2015 äänitetty versio, solistina Jaakko Lehtola. Tämän vuoden marraskuulta on peräisin tämä Ville Kinnusen versio. Tuntemattomaksi jäävä naisääni (täydennys: itse asiassa kyseessä on Hannah Tokola) esittää oman versionsa kotikutoisesti peilin edessä. Vahvuutena on selkeästi fraseeratut sanat.

Siunausta jouluun ja uuteen vuoteen koko ihmiskunnalle!

Lauri Viita ja Tapani Kansa kohtaavat – Betonimylläri (1987)

 

”Älä jännitä mies, ei apua siitä, ei irvistys auta, jos voima ei riitä.”

 

Betonimylläri. Heikki Sarmannon sävellyksiä Lauri Viidan runoihin.

Orkesterille sovittanut Pekka Pohjola. LP, 1987.

 

Julkaisen tämän kirjoitukseni Lauri Viidan syntymäpäivänä, perjantaina 16. joulukuuta 2022. Hän on syntynyt 106 vuotta sitten vuonna 1916. Ja julkaisupäivästä kuuden päivän kuluttua - joulukuun 22. päivänä - tulee kuluneeksi 57 vuotta hänen kuolemastaan. Hän nukkui pois vuonna 1965.  Olkoon tämä tieto kirjoitukseni muodollisena perusteena.

Motossa oleva teksti on peräisin runoilija Lauri Viidalta. Alempana selviää sen käytön tarkempi yhteys. Ja tarkennetaan sekin ilmeinen itsestäänselvyys, että otsikossa mainittu kohtaaminen tapahtuu virtuaalisesti musiikin kautta.

…

Erään kauppakeskuksen aulaan oli luotu levymyyntiä. Siellä viiden euron vinyylipinoa tutkaillessani silmiini osui kirjallinen äänilevy: Heikki Sarmannon sävellyksiä Lauri Viidan runoihin. Tulkitsijana Tapani Kansa. Musiikin on sovittanut orkesterille Pekka Pohjola, joka myös johtaa orkesteria. Neljä tunnettua nimeä yhdessä nipussa! Jazzpianisti, rock-yhtyeen basisti, huippuluokan iskelmälaulaja ja Suomen kirjallisuuden kärkinimiin kuuluva runoilija! Jokaisella noilla neljällä levykannessa mainitulla henkilöllä oli vaikutuksensa ostosvalintaani. Arvokasta tavaraa poistohintaan!

Otin levyn mukaani ja kotonani sai levysoittimeni pyöritettävää. Se on ainutkertainen kokemus. Kokoelman kappaleet löytyvät Youtuben seinältä mutta vinyylilevyn saundia se ei pysty korvaamaan.

Levy julkaistiin 35 vuotta sitten. Kun vertaa nykypäivään, niin voi vain huokaista: kovin erilainen oli tuolloin 80-luvulla kulttuurin maisema. Vinyylilevyt ovat nykyisin lähinnä keräilijöiden harrastus. Kirjalliset äänilevyt kuuluvat nykyisin kuriositeettiin. Entä sitten solisti!  Se on kai ainoa sidos nykypäivään, mutta paljastan heti ensikuuntelun jälkeisen päätelmäni: musiikissa voi monen muun ansion ohessa kokea Tapani Kansan uran huipennuksen. Enkä väheksy mitenkään laulajan muuta tuotantoa. Toki siinäkin on subjektiivisesti katsoen jonkinlaista alisuorittamista, mutta tämä neljän taiteilijan yhteistyö vaikuttaa muhevalta.

Betonimylläri oli hänen esikoisrunokokoelmansa, ilmestymisvuosi 1947. Tapani Kansan tulkinta toi eteeni 40-luvun sodanjälkeiset tunnelmat Tampereen Pispalasta.

….

Lauri Viidan tekstit ovat aikoinaan minuun osuneet ja uponneet. Niiden syviin tuntoihin olen ihastunut ja teoksissa sykkivää elämää mielessäni kokenut. Ne ovat osaltaan antaneet voimaa kohdata elämä koko karheudessaan.

Kun nyt pitkähkön ajallisen välimatkan jälkeen sain eteeni Sarmannon ja Kansan tulkinnat, Viidan sanat tulvahtivat Kansan värittäminä tajuntaani kuin syke menneestä maailmasta. Siihen liittyi häivähdys jostain kaukaisista lukukokemuksistani. Rajummin ilmaisten se oli oikeastaan potku: rankkari keskeltä läpi. Näin toteaisin Qatarissa pidettäviä jalkapallon MM-kisoja jonkin verran seuranneena.

Mennyt elämä tulvahti pintaan. Puuskainen tuuli toi mukanaan jo unohdettua. Pispala oli Viidan kokemusmaailmaa Siihen minä toki olen voinut tutustua vain kirjojen sivuilta. 40-luku sodan jälkeen – alan kuvitelmissani elää siellä. Lauri Viita on osa meitä, suomalaisuutta, osa mennyttä Suomea, suomalaisuutta, identiteettiämme, joka on lähtemättömästi jäämässä taakse.

Viita tuo äänellään ja rytmin täytteisellä kielellään eteemme perustuksemme luojat, rakentaja, duunarit ja heidän kokemusmaailmansa. Hän kuuluu osana suomalaisuuteen, mikäli siitä vielä edes häivähdys on jäljellä.

Ennen kuin menen itse levyyn, kirjoitan sanasia Tapani Kansasta.  Tuon levyn kautta eteemme avautuu aivan erilainen taiteilija, kuin mitä iskelmistä olemme tottuneet kuulemaan. Hän on kypsä rankan ja raa’an, sekä myös herkän työläiskirjailijan lyriikan tulkki. Viidan sanoista välittyy Tampereen työläiskaupunginosan sielukkuus kaikessa monimuotoisuudessaan. Tapani Kansa ei ole mikään tyhjänpäiväisyyden toistaja, jokaisella sanalla ja ilmaisulla on painava sisältönsä. Kansa on elänyt Lauri Viidan tekstit sisimmässään, sulatellut ehyeksi kokonaisuudeksi.

Levyllä Kansa on parhaimmillaan, eletään Kansan laulajan uran huippuvuosia. Hän osaa hyödyntää aikaisemman kokemuksensa, hän antaa kaikkensa. Kaikki on pelissä ja mukana on vielä taiteilijan nöyryyttä täyteen antautumiseen. Kokoelman luominen on vaatinut taiteilija Kansalta itseluottamusta. Ilman sitä ei tuollaista kokoelmaa olisi syntynyt.

Nyt me tiedämme, että tuo itseluottamus johti myöhemmin ylilyönteihin, niin uskallan todeta. Mutta hänen kunniakseen on todettava, että hän on aina jaksanut nousta pystyyn ja käsittääkseni jatkaa edelleen uraansa.

Kerron vielä hiukkasen Tapani Kansan laulajanurasta, vaikka se ei olekaan juttuni keskiössä.  On eräs toinenkin projekti, johon hän on kyennyt paneutumaan yhtä ansiokkaasti. Betonimyllärin levytystä seuranneella vuosikymmenellä hän teki argentiinalaiselle tangolle omistetun levyn, joka sisältää kaksitoista kappaletta, joukossa todellisia helmiä. Levy on nimeltään Päivä jolloin rakastat – argentiinalaisen tangon suurimmat klassikot. Kansa on itse myös tuottanut kokoelman. Ne ovat hienoja sovituksia ja aivan uudenlaisia suomennoksia, joissa pyritään välittämään eteläamerikkalaisen musiikin aitoa tunnelmaa ja henkeä. On pyritty välttämään falski viihdemusiikin pintakoreus – ja mielestäni onnistuttu. Laulut on suomentanut Ahti Taponen, joka kirjallisessa tuotannossaan tunnetaan myös Jussi Taposena (ks. täältä). Hänen elämänsä päättyi kuluvan vuoden syyskuussa. Siksikin hän ansaitsee maininnan.

Yhteistä noille kahdelle kokoelmalla on se, että ne molemmat ovat unohdettua todellisuutta. ”Miks kaikki kaunis meiltä tahtoo kuolla” – niin pohti aikoinaan Eino Leino, ja on osunut oikeaan.

Tuon 90-luvun lopun tangolevyn jälkeen Tapani Kansa ei ole enää urallaan yltänyt samalle tasolle, ehkä muutamia yksittäisiä lauluja ja esityksiä lukuun ottamatta. Eikä siinä mitään ihmeellistä. Se kuuluu elämään. Tärkeintä on kuitenkin se, että Tapani Kansa on jatkanut uraansa ja tuonut sen myötä varmasti ihailijoille kauniita hetkiä.

…

Mennään nyt Lauri Viitaan ja Sarmannon lauluihin. Levyn takakannessa on kuvausta, jonka nyt teille välitän.

Betonimylläri sisältää seuraavat runot: Balladi, Alfhild, Joki, Kapina, Tomu, Pappi ja pakana, Betonimylläri, Kotitaival, Iso mies, Vaeltaja. Niistä kruununkivenä on kymmenminuuttinen Betonimylläri. Mutta yhtäkään ei voi vähätellä. Kullakin runolla (tai laululla; miten vain kukin haluaa sen kokea) on oma painoarvonsa hienossa kokonaisuudessa. Luulenpa kuitenkin, että jos suoritettaisiin äänestys, Alfhild saisi suurimman suosion. Sehän on jäänyt vuosien myötä soimaan erityisenä äitienpäivän juhlistajana.

 Heikki Sarmanto kertoo:

”Laulusarja sai alkunsa New Yorkissa vuonna 1975, jolloin sävelsin teoksen nimikkolaulun. Lauri Viidan runomaailma avautui minulle Brooklynin latinalaiskortteleiden keskellä järisyttävän voimallisena, miltei pelottavan syvälle tuntoihin tunkeutuen.”

 Teos kantaesitettiin Kajaanissa vuonna 1984. Tuolloin siihen riitti pelkkä pianon säestys. Laulusarjan solisti valikoitunut jo vuosia ennen aikaisemman yhteistyön pohjalta. Sarmanto oli löytänyt Tapanin ja Laurin persoonissa jonkinlaisen yhtenevyyden. ”Tapanin värikäs ja moni-ilmeisen herkkä persoona” oli läsnä säveltäjän perehtyessä Viidan tuotantoon.

Ensiesityksen jälkeen koitti parin vuoden kypsyttelyvaihe. Sinä aikana, kuten säveltäjä kertoo, ”Viidan sanoma imeytyi syvälle Tapanin tuntoihin”. ”Sana alkoi elää yhä voimakkaammin miehessä ja mies sanassa.”

Pekka Pohjola toi sitten kokonaisuuteen ja yhteistyöhön ratkaisevan panoksensa. Hän sovitti laulut ja loi orkestraation. ”Betonimylläri teki pitkän matkan Pispalan rinteiltä Brooklynin slummien kautta Pasilaan ja jatkaa nyt äänilevyllä vaellustaan.” Näin Sarmanto kiteyttää kokoelman tarinaa ja jatkaa: ”Tapani Kansan upean tulkinnan myötä Lauri Viidan sana nousee kirkkaana kohti uusia ulottuvuuksia.”

…

Myös tunnettu yritys- ja urheilujohtaja Pertti Paloheimo (s. 1930) on saanut levyn takakanteen puheenvuoronsa. Hän pitää Pispalaa Viidan ”henkisenä lähtölavana”. Urheilumiehenä hän vertaa sitä kotikenttään, joka laajeni uusiin sfääreihin. ”Mitalit lopulta jakaa vain aika ja avaruus.” Viidan rytmikorva on tehnyt häneenkin vaikutuksensa. Viita on ennen muuta runoilija, myös proosasta se käy ilmi.

Seuraava kuvauksen perusteella Viita oli tullut Paloheimolle tutuksi jo nuoruudesta lähtien:

”Meilläpäin, siellä Pispalassa, suvaittiin monia mielipiteitä. Niitä viljeltiin omassa ’Akatemiassa’ jo 1940 ja 1950 -lukujen taitteessa. Se kokoontui lauantaisin työviikon päätteeksi Haapaniemen yleisessä saunassa. Löylyn jälkeen pukuhuoneessa käsiteltiin kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat, esityslista oli avara, pääalustajana oli aina Lauri Viita.”

Paloheimon sanoin Viita oli ”iso, komea ja voimakas mies”, ”urheilijana hän oli moniottelija”. Sitä kuvatkoon runo ”Iso mies”.

Paloheimo kiteyttää omaa suhdettaan Viitaan.

”Lauri oli ensimmäinen valmentajani, opetti minut urheilemaan, juoksemaan, hyppäämään. Koripallossa ohjeita oli kaksi: palloa ei saa antaa vastustajalle ja se pitää heittää korirenkaan läpi.”

”Ensimmäinen kesätyöni koulupoikana oli toimia hänen lautapoikanaan, hanslankarina. Lauri Viita oli myös rakentaja, kirvesmies.”

Jotenkin tuota nyt lukiessa, tulee ikävä menneen ajan henkeä. Ehkä se johtuu siitä, että minullakin oli siihen kosketukseni, tosin aivan toisella puolen Suomea. Aikamme on menettänyt jotain lähtemättömästi.

Kun romaani Moreeni ilmestyi vuonna 1950, Paloheimo sai Viidalta uunituoreen kappaleen, jonka nimikkolehdellä runoilija oli kirjoittanut: ”Älä jännitä mies, ei apua siitä, ei irvistys auta, jos voima ei riitä.”

Siinäpä aitoa evästystä elämän tielle!

Paloheimo liittää myös katkelman runosta ”Onni”. Suvimaiseman tunnelmassa se päättyy vanhaan onnelliseen kaikuun merkiksi jatkuvuudesta: ”Isä hei!”

Tämän myötä on ilo hiljentyä joulun aikaan. Tuokoon se lämpöä sydämiimme - ja voimaa elää.

Oikeudenmukaisuutta mielivallan sijaan! (lastensuojelusta ja toisestakin kipeästä aiheesta)

 

Kajoan nyt kahteen suomalaisen yhteiskunnan toimivuuden kannalta tärkeään aiheeseen, joista toisesta olen kirjoittanut aiemmin ja sitä toistakin olen ainakin sivunnut. Ensimmäisen osalta on kyseessä eräänlainen jälkikirjoitus reilu vuosi sitten kirjoittamaani juttuun. Jälkimmäinen aihe on puolestaan kiinnostanut jo vuosikymmenet, ja viime vuosien myötä järkytysten määrä on vain kasvanut.  

Molempia asioita yhdistää oikeudenmukaisuuden vaatimus. Yhteiskuntamme perusta – oikeusvaltio – on koetuksella. Mielivalta ja mahdollisesti myös korruptio syö yhteiskuntamme perustaa virkamieskuntamme tuella. Haluan painottaa sanaa ”mahdollisesti”, sillä on hyvä pitää kiinni suhteellisuuden tajusta.  Kissa on kuitenkin nostettava pöydälle. Olen kuitenkin vain ulkopuolinen tarkkailija. Kumpaankaan asiaan minulla ei ole omakohtaista tuntumaa esimerkiksi läheisteni kautta.

Kyse on rakkaudesta omaan isänmaahani. On hätä niiden puolesta, jotka ovat jääneet tai jäämässä mielivallan jalkoihin. Tuollaisissa prosesseissa tavallinen heikko ihminen joutuu kohtaamaan oman avuttomuutensa. Tukea ei heru ilman taistelua. Hieman hengettömästi ilmaisten kehityssuunta on väärä. Eniten suututtaa, että vuosien myötä mikään ei tunnu muuttuvan. Ongelmat on tiedostettu mutta karavaani jatkaa kulkuaan. Ehkä kielikuva on väärä, sillä mitään keidasta ei ole kohdalle odotettavissa.

Vilnan vanhassa kaupungissa ensilumen aikaan 2011

…

Aihe 1: Narkolepsian jälkipeliä

 

Tässä lähtökohtana on Yleisradion uutinen muutaman päivän takaa: https://yle.fi/uutiset/3-12667697 .  14-vuotiaana narkolepsiaan sairastunut Jere vaatii oikeusteitse valtiolta korvauksia. Kyse on suurista summista, ja ihan syystä. Oikeusistuimen ratkaisulla tulee olemaan suuri vaikutus myös kuudelle muulle narkolepsiaan lapsena tai nuorena sairastuneelle. Oikeudessa on kyettävä osoittamaan, että syynä sairastumiseen on Pandemrix-sikainfuenssarokote. Jere sai rokotteen vuonna 2009. Tuolloin hänellä olisi ollut kaksi vuotta aikaa tehdä vahinkoilmoitus. Hän sairastui vuonna 2010. Noiden korvausasioiden hoito ohjattiin tuolloin lääkevahinkovakuutuspoolin ratkaistavaksi. Ymmärrän Jereä täysin. Nuoren teini-ikäisen on vaikea tehdä nopeaa ratkaisua, kun ei tajua rajujen väsymyskohtauksien syytä eikä julkinenkaan puoli (kuten esimerkiksi kouluterveydenhoitaja) ole niistä kiinnostunut. Vaatii paljon, että teini-ikäinen koulupoika ottaa asian itse esille.

Aiheesta olen kirjoittanut vuosi sitten syyskuussa. Se löytyy täältä. Se avaa osaltaan meneillään olevan oikeusjutun taustoja. Kirjoitukseni otsikko (”Kun piikki toi narkolepsian – ajankuvaa rokotusten kääntöpuolelta”) kertoo jutun pääasian mutta sivutaanhan siinä toki hieman myös tuolloinkin jo ajankohtaista koronarokoteasiaa, sillä niihin liittyvistä haitoista ja myös korvauksista oli alettu pitää ääntä. Pääasia on kuitenkin kerrottu otsikossa.

Vuodentakainen kirjoitukseni käsittelee Päivi Ketolaisen vasta ilmestynyttä kirjaa nimeltään Piikki, jossa tekijä kertoo omakohtaisen kuvauksen perheen arjesta, kun oma lapsi sairastui narkolepsiaan. Lisäksi hän käsittelee avoimesti omaa viranomaistaisteluaan. Ja myös muut sairastuneet tai heidän omaisensa pääsevät ääneen. Ketolainen tuo kyllä esille monia seikkoja, jotka osoittavat kansalaisten avuttomuuden suurta virkamiesjoukkoa vastaan. Lisäksi hän kritisoi kovin äänenpainoin myös sosiaalisessa mediassa sitä, että korvausasia on ulkoistettu jollekin vakuutusyhtiöiden ”poolille”. Sehän ja ajaa tosiasiassa lääkeyhtiöiden intressejä ja toimii niin muodoin tavallisten kansalaisten intressejä vastaan, heidän kärsimyksiään vähätellen. Ketolainen osoittaa myös suomalaisten päättäjien avuttomuuden ja suoranaisen passiivisuuden asiain hoidossa. Nimiäkin hän mainitsee.

Kuuntelin erään nettikeskustelun lokakuulta 2021. Siinä Ketolainen kertoo, että kirja on myynyt hyvin. Hänen mukaansa se oli tuolloin jo lähes loppuunmyyty. Tarkistin Adlibriksen kirjakaupasta ja havaitsin, että kyllä sitä sieltä ainakin vielä saa. Tuossa keskustelussa Ketolainen toteaa, että kirjan tekoprosessi oli hänellä jonkinlaista puhdistautumista. Hän sai sen myötä koottua itsensä. Toinen tavoite oli aikaansaada yhteiskuntaan keskustelua ja ehkä muutostakin, mutta siinä hän on joutunut pettymään. Niin kirjasta kuin asiastakin on lähinnä vaiettu.

Uskoakseni oikeusjutussa ei ole kovin suuria mahdollisuuksia läpimenoon. Yleisradion jutusta käy selvästi ilmi, että poolia edustava lakimies on kannanotossaan ehdottoman luja. Ihmeitä ei tapahdu. Etujansa puolustaessaan pooli jyrää kansalaisten intressit ja oikeusturvan. Toivottavasti olen väärässä.

Lisään uutisesta vielä yhden hyvin subjektiivisen kommentin. Se koskee toimittajan asennetta. Hän on toki ammattitaitoinen ja asiallinen. Mutta korvauksia vaativan nuoren miehen henkilökuvaa luodessaan olin havaitsevani ”rivien välistä” jonkinlaista myötäelävää sääliä, josta ei puutu myöskään pikkuruista ylimielisyyttä. Ei kai vain sekin kerro jotain valtamedian sitoutuneisuudesta?

Viime vuonna asiaan yritettiin saada oikeutta myös kansalaisaloitteen kautta (linkki). Se ei johtanut tulokseen, mutta onneksi voimme tutustua sen perusteluihin.

 

Aihe 2: lastensuojelu huostaanotot, nimettömät ilmiannot

 

Olen seurannut lastensuojelun ja huostaanottojen kehitystä oikeastaan 80-luvulta lähtien. Joskus työsitoumusteni vuoksi hyvin passiivisesti mutta viime vuosina valveutuneemmin. Silloinkin toki lähinnä sosiaalisessa mediassa kohtaamieni keskustelujen ja kirjoitusten kautta. Palaan edempänä omaan kosketuskohtiini näissä asioissa.

Surukseni sain taas netissä eteeni juttua lasten huostaanotoista. Asia on järkyttävä, mutta tuskin pystyn enää järkyttymään. Valitettavasti toivottomuus on saanut vallan.  Aiheesta on yritetty jo kauan pitää ääntä mutta päättäjät tuntuvat elävän kuin umpiossa. Nimettömien ilmiantojen ja lastensuojelun hätiköityjen toimien ongelmat ja suoranaiset ihmisoikeusrikkomukset tunnetaan, mutta asialle ei ole tehty mitään. Byrokratia jyllää ja siinä vedotaan vain lainsäädäntöön. Viranomaiset aivan kuin yrittämällä yrittävät toimia silmät ja korvat kiinni, asianomaisia kuulematta. Nimettömät ilmiannot otetaan vastaan kuin jonakin jumalallisena käskynä äärimmäiseen huostaanottotoimeen. Eikä avioerokiistoihin liittyvät vieraannuttamisprosessitkaan laannu, vaikka sen haitat ja tuhovoima tiedetään. Viranomaistahot saavat siitäkin vain keinon esimerkiksi lasten isän kyykyttämiseen.

Suosittelen kovasti katsomaan tämän Youtubesta avautuvan keskustelun:  https://www.youtube.com/watch?v=e94I16jNQ-0. Se käsittelee lastenhuoltoon liittyviä väärinkäytöksiä, siihen liittyvää business-ajattelua ja suoranaista korruptiota. Se on osuva ajankuvaus, joka paljastuu yhteiskuntamme kääntöpuoli raadollisuuksineen. Jutun ensiesitys oli tämän vuoden syyskuussa, joten se on vielä ajankohtainen.  En ala sitä nyt yksityiskohtaisemmin setviä. Sen voi kukin käydä lävitse itsenäisesti.

Yksi keskustelija on entinen lapsiasianvaltuutettu, johon myös Leena Ketolainen sattui olemaan yhteydessä. Hän on hyvä argumentoimaan ja pyrkii olemaan ymmärtävä ja sovitteleva ottaessaan vastaan muiden keskustelijoiden avointa kritiikkiä nykyjärjestelmää vastaan. Hän pyrkii kyllä dominoimaan, mutta onneksi muut keskustelijat laittavat hänetkin lujille. Oikeastaan Ketolaisen kuvaus hänestä Piikki-kirjassa osuu aika lailla kohdalleen.

Itse asiassa käsittelen tuossa yllä jo mainitsemassani blogitekstissäni myös huostaanottokysymystä. Ketolaisen perhe joutui lapsen oikeuksia puolustaessaan myös sen ongelman eteen. Laitan siitä suoran lainauksen tämän juttuni loppuun.

Tätä keskustelua on aiheesta käyty vuosikaudet. Suuri kritiikki on kohdistunut siihen, että ongelmakysymykset ratkaistaan hallinto-oikeudessa. Siellä ne eivät oikeastaan etene mihinkään. Kyseessä saattaa kuitenkin olla jopa korruptio ja vastuullisen virkahenkilökunnan mielivalta.

Kahteen tuntiin sisältyy monia puolia. Toivottomuuden tunne kuitenkin jää päällimmäisenä mieleen. Ei tunnu hätään joutunut perhe tai yksinhuoltaja saavan ymmärrystä. Ihminen voidaan vaikeassa elämäntilanteessa nimettömien ilmiantojen myötä lyödä maanrakoon. Ja jos viranomainen jää jossain kohdin altavastaajaksi, niin seuraavassa yhteydessä hän saattaa koston kautta iskeä takaisin.

Keskustelussa nousee esille lainsäädännön puutteita, joka mahdollistaa mielivallan. Virkailijat suoranaisesti sanelevat herkässä tilassa oleville vanhemmille, määräävät ja ryöpyttävät. Inhimillinen suhde on kaukana. Ja oheisilmiöt seuraavat toistaan, itsemurhatkaan eivät ole harvinaisia. Jääviysseiakat on unohdettu. Vastaanottavat laitokset saavat neuvotteluoikeudet, he saavat päättää ja siinä toiminnassa valtio maksaa auliisti. Se on korruptiota.

Paljon huokeammalla selvittäisiin, jos perheitä tuettaisiin vanhalla kodinhoitajaperiaatteella. Mikä ihme meidän yhteiskuntaa vaivaa, kun laitoshoitoa vängätään kuin käärmettä piippuun. Oma perhe on kuitenkin loppujen lopuksi se lapselle turvallisin vaihtoehto.

Havahduin eilen illalla, kun tämä kirjoitukseni vielä odotti viimeistelyään. Eräs lasten parissa työskentelevä psykologi kertoi hyvin tuoreesta itsemurhasta. Hän oli järkyttynyt, silmät kyynelissä. Se kehitys, josta yllä esittelemäni videon loppupuolella keskustellaan, näyttäisi olevan todellisuutta.

                                                        

…

Kerron tähän yhteyteen oman kiinnekohtani lasten suojeluun. Nyt mennään 80-luvun alkupuolelle.

Suoritin noin 40 vuotta sitten siviilipalvelukseni eräässä lastenkodissa. Sinne tuotiin yllättäen juhannuksen aikoihin kaksi ”pikkutyttöä”, nuorempi vasta puolivuotias, toinen pari-kolme vuotta vanhempi. Kyseessä oli nopea toimi aikana, jolloin koko Suomi oli keskittynyt keskikesän juhlan viettoon. Satuin tuolloin olemaan yksin työvorossa. Ja minusta tuli ihan yllättäen vauvan hoitaja, ilman syvempää kokemusta.

Miksi tuo sijoitus tapahtui? Isä oli vankilassa ja äidin mieli oli järkkynyt niin paljon, että hänet vietiin hoitolaitokseen. Isovanhemmat asuivat lähistöllä. He kävivät seuraavina päivinä ja viikkoinakin siellä katsomassa lapsenlapsiaan. Heille ei tyttöjä kuitenkaan hoitoon suotu tai luotettu. Siihen lienee ollut omat syynsä. En sitä tuolloin pohtinut. Jälkeenpäin olen kyllä ymmärtänyt: tyttöjen äiti saattoi olla arvaamaton, eikä senkään vuoksi isovanhempiin luotettu.

Lapset olivat tuossa hoitopaikassa reilun kuukauden. Isovanhemmat kävivät siellä ainakin alkuvaiheessa aika tiuhaan. Koin itseni tuolloin vaivautuneeksi. Tilanne oli painostava, eikä vanhempi tytöistäkään heihin erityisen riemuisena tainnut reagoida. Kerran isoäiti seurasi silmä tarkkana, kun olin ruokkimassa puolivuotiasta. Siitä hän teki valituksen, että juotin tuttipullosta liian kuumaa maitoa, mikä ei todellakaan pitänyt paikkaansa. Ja lastenkodin vastuulliset työntekijätkin panivat nuo moitteet omaan arvoonsa.

Suurin yllätys tapahtui kerran, kun paikalle ilmestyi tyttöjen äiti. Hän oli kai karannut paikastaan, jonka käsitimme olevan suljettu. En ollut tuolloin yksin paikalla, mutta kuitenkin tein jotakin vauvan kanssa. Tilanne oli hämmentävä, myös isompi tyttö hämmentyi. Pari poliisia tuli pian paikalle. Heistä toinen sai puhumalla naisen lähtemään heidän mukaansa. Asia selvisi hyvin rauhanomaisesti. Jälkeenpäin olen ihastellut tuon poliisimiehen puhetaitoja ja arvostukseni poliisin toimia ja ammattitaitoa kohtaan nousi kertaheitolla. Ei äiti mitenkään vaaralliselta näyttänyt, mutta olihan se meille järkytys. Äiti toki ilahtui tyttärensä tavatessaan. Se oli hänen päällimmäinen tunteensa. Mitään aggressioita ei ollut eikä voimakkaita tunnepurkauksiaankaan.

Mutta täytyy kertoa muutamalla sanalla myös suhdettani noihin tyttöihin. Puolivuotias oli alusta alkaen todellinen ilopilleri. Tuntui, että hän vain hymyili. Muuta ei ole jäänyt minun muistiini. Isomman kanssa meni alussa hyvin, mutta ajan myötä hän hieman vieraantui.

Kerron vielä ensitapaamisen, kun kohtasimme puolivuotiaan kanssa kahden kesken. Yöhoitaja oli kertonut minulle tilanteen. Ja minun täytyi nopeasti valmistautua yllättävään tilanteeseen.

Menin aamutuimaan työpaikkaani. Tytöt oli sijoitettu perähuoneeseen. Vanhempi vielä nukkui.  Minun ensimmäinen tehtäväni oli mennä puolivuotiaan luo ja ruokkia hänet. Hän oli jo hereillä, ja katseli minua iloisesti jokellellen kuin vanhaa tuttua. Hän nautti kaikesta eikä tuntunut osaavan vierastaa. Otin hänet syliini ja teimme aamuaskareet. Isosiskokin heräsi ja seurasi toimiamme. Vauva imi tuttipulloa ahnaasti. Ja sitten jokelteli iloisesti. Niin tutustuimme. Se oli käsittämätön tilanne.

Pienempi sai sijaiskodin aiemmin. En ollut silloin työvuorossa, kun hänet noudettiin. Myöhemmin olen kuullut huhuja, että hänelle olisi käynyt hyvin. Hän siis on saanut kasvaa uudessa kodissa turvallisesti. En tiedä lainkaan, onko hänellä ollut lapsena yhteys omiin biologisiin vanhempiin. Luulen että ei ole.

Vanhempikin tyttäristä sai uuden kodin. Siinä minulla oli oma roolini. Olin häntä saattamassa. Minä olin siihen sopiva, koska tytöllä ei ollut minuun samanlaista tunnesidettä kuin naispuolisiin työntekijöihin. Hän sai luoda tunnesiteen siinä samassa uuden äidin kanssa. Se oli herkkä hetki kaikin puolin. Jännityksessä elettiin. Kaikki sujui niin kuin pitikin. Tyttö otti sijaisäidin omakseen ja lähdin kotiin.

Myöhemmin olen kuullut, että siinä kävi huonommin. Vaikka perhe oli todella fiksu ja ensitapaamisessa nousi vain lämpöisiä ajatuksia, niin ristiriidat nousivat kuitenkin pinnalle. En tiedä niistä tarkemmin. Mutta ei se sijaisvanhemmista ollut todellakaan kiinni.  Päinvastoin, olen todella ihaillut heitä, että he olivat valmiita sitoutumaan ja ottamaan kovia kokeneen lapsen perheeseensä. Tyttö oli kai jo sen verran kasvanut, että erilaiset yllättävät traumat nousivat pintaan. Omakin äiti oli hyvin muistissa. En tiedä, miten hänelle on käynyt. Hän saattoi saada uuden sijoituskodin, tai ehkä hän joutui laitoskierteeseen. Sitä olen miettinyt, kuinka isomman tytön kannalta rankalta tuntui joutua pikkusiskosta erilleen. Muuta vaihtoehtoa ei kuitenkaan ollut.

Noista vuosista on aika kuitenkin kulunut ja käsittääkseni käytäntö huostaanotossa on paljon muuttunut. Sen paljastaa myös yllä linkkaamani keskustelu.

Tuosta siviilipalveluaikaan liittyen kerron vielä hieman lastenkodista. Siellä asusteli lähinnä teini-ikäisiä. Nuo pikkulapset olivat poikkeus. Teinien kanssa oli kyllä hankalia ja yllättäviäkin tapahtumia. Oli myymälävarkauksia, ja puukkokin joskus heilui. Mutta kaikissa nuorissa oli myös toinen puoli: mukava ja seurallinen. Joidenkin kanssa jopa ystävystyin. Juttelimme asioista avoimesti. Luulin heidän kypsyvän aikuisuuteen. Ja sittemmin kuulinkin täysin päinvastaista. Ehkä se ystävyyskin voidaan laittaa lainausmerkkeihin. Olin vain työläinen, joka välitti, mutta kun palvelukseni loppui, jätin heidät, enkä voinut pitää yhteyttä. Minäkin siis hylkäsin heidät, mihin he olivat jo pienempänä tottuneet.

Ja tuohon palveluvuoteen sisältyy paljon keskusteluja muiden lastenkodeissa työskentelevien kanssa, myös raavaiden miesten kanssa, jotka toivat naisvaltaiseen hoitotätijoukkoon miehen mallia.

Se oli elämäni rikkaimpia kokemuksia. Tuo kokemus taustana olen seurannut huostaanottobisneksen kehitystä. Ja voin vain kauhistua.

Kiinalaista taidetta vuodelta 1924

                                                        

…

Liitän loppuun suoran lainauksen Piikki-tekstistäni. Siinä mainitaan Maria Syvälän (nykyinen Asunta) vuonna 2013 ilmestynyt kirja. Se on avannut minulla monia tärkeitä seikkoja lasten suojelusta. Olen seurannut Asunnan ulostuloja ja hän nostaa edelleen esille aiheeseen liittyviä asioita.  

Maria Asunta on nostanut asian esille Facebook-seinällään. Hänen vuonna 2013 luomastaan kirjasta on maininta yllä.

Kirjassa kerrotaan myös huostaanottotapauksesta. Se on kyllä mielestäni järkyttävä ylilyönti, mikä osoittaa sosiaaliviranomaisten ammattitaidottomuuden.

Oli kyse murrosikäisestä pojasta. Elämä kolhi, vanhemmat antoivat kaikkensa. Sattui tilanne, jossa äiti sai pojan unentokkuraisen käytöksen johdosta vammoja. Hän sattui siitä mainitsemaan koulun sosiaaliohjaajalle. Tämä päätyi tekemään lastensuojeluilmoituksen. Ja viranomaiset tekivät täysin älyttömän päätöksen - huostaanoton. Poika vietiin eroon kodistaan yli sadan kilometrin päähän nuorisokotiin. Siellä ei asiantuntemus riittänyt pojan auttamiseen, mutta onneksi perheen isä saattoi käydä siellä ja olla pojan tukena. Niinpä pojan vanhemmat jatkoivat työtään, miten kykenivät. Sosiaaliviranomaiset olivat jarruina mutta vanhemmat jatkoivat sitkeästi. He jatkoivat heidän omaehtoisesti järjestämäänsä hoitoa. Onneksi he pääsivät helposti kosketukseen poikansa kanssa ja saattoivat kuljettaa häntä hoitoon. Mutta se kolmas osapuoli oli koko ajan ”läsnä”. Huostaanotolla oli omat ehtonsa.

Jatkan vielä huostaanotosta yleisellä tasolla. Asia ei siis liity Ketolaisen kirjaan, mutta kerron näkemykseni, koska se ensiksikin osoittaa, millaisessa todellisuudessa narkolepsiasta kärsivän nuoren huostaanotto on tapahtunut. Toiseksi asia on minua kiinnostanut oikeastaan jo vuosikymmeniä. Nämä huostaanotot ovat tulleet minulle omakohtaisesti läheisiksi, koska suoritin 80-luvulla siviilipalveluksen lastenkodissa, jossa näiden kipeiden asioiden kanssa oltiin tekemisissä. Itsekin olin läheisesti kosketuksissa muutamaan tapaukseen. Luin asiasta jokunen vuosi sitten Maria Syvälän (nyk. Asunta) kirjan.

Maria Syvälä, Hukassa huostassa: kertomuksia lastensuojelun runtelemista perheistä. Radium-kirjat 2013.

Se on vaikuttava raportti huostaanoton virkavaltaisuudesta, jota tekisi mieleni kutsua lähes byrokratian mielivallaksi. Valitettavasti kirjan painos on loppu mutta kirjastosta sen löytää.

Lastensuojeluviranomaisten hampaisiin joutuneet perheet ja yksinhuoltajat ovat vain numeroita byrokratian listassa. Huostaan otettujen vanhemmat joutuvat turvattomaan asemaan, kun heiltä kaikkien muiden vaikeuksien ohella on viety vielä lapsikin. He voivat vain avuttomina seurata sivusta viranomaisten omavaltaisia toimia. Nousee pelko, että jos kehitys jatkuu samaan suuntaan, ollaan lähes dystopian tiellä. Onneksi nyt tuntuu, että suurimmista ylilyönneistä on alettu ottaa opiksi. Näen kuitenkin edelleen vaaroja kehityksessä.

On ensiksikin aiheettomien lastensuojeluilmoitusten vuoksi käynnistettyjä toimenpiteitä, joissa asioita ei tutkita tarkemmin vaan lapsi saatetaan ottaa huostaan suoralta kädeltä. Lastensuojeluviranomaisille se tuntuisi olevan se ensimmäinen ja ainoa toimenpide. Vaihtoehtoja ei ole. Sillä ei ole mitään väliä, kuinka tärkeää olisi pitää perhe kasassa, lapsi kosketuksessa äitiinsä. Ei minkään hataran ilmoituksen pohjalta saisi tehdä niin kipeitä toimia.

Tuntuisi olevan niin, että vastustus vain lisää halukkuutta vallankäyttöön. Vaihtoehtoja ei ole. Esimerkiksi kodin tukihenkilö olisi kannatettava ratkaisu, minkä myötä perhe pyrittäisiin pitämään kasassa. Johonkin levottomaan nuorisokotiin, lastenkotiin tai sijoitusperheeseen laittaminen vie lapsen eroon äidistään, ja äiti on kuitenkin se tärkein ihmissuhde. Voi jopa käydä niin, että vanhemmat eivät edes pääse tapaamaan lastaan. Mielenterveys siinä järkkyy.

Lisäksi on vielä oikeusvaltion kannalta kyseenalainen seikka. Valitus huostaanotosta on käytännössä mahdoton tehdä. Usein sen käsittelee hallinto-oikeus, jossa ei oteta kantaa itse päätökseen, pelkästään muodollisiin seikkoihin. Tätä ovat asiantuntijat kritikoineet.

Tällaiseen kehitykseen mennään julkisen sektorin kasvaessa, kun ihmiset oikeuksia puolustaessaan saavat vastaansa omaa kunniaansa puolustavan virkamieskunnan.

…

Päivitys 5.11.2022

Otsikkoa hieman muutettu

Sota ja rauha

 Olen monen muun mukana ihmetellyt, mihin diplomatia on nykyisin kadonnut. Ja missä on rauhanliike? ei ole rauhantekijöillä sijaa mediapoolimme dominoimassa tajunnassamme

Nykyinen sota alkoi vuonna 2014. Eräät (mm. elokuvantekijä Sergei Sokurov) ennustivat jo vuonna 2007, että sota on väistämätön – Ukrainassa kuin myös Kaukasuksella. Ja siitä sen on helppo levitä idemmäksi keskiseen Aasiaan. Tarkoitan Neuvostoliiton hajotessa syntyneitä tasavaltoja. Sitä on hekumoinut USA. Se maa on käynyt hegemoniasotaa, jossa tavoitteena on Venäjän valta-aseman tuhoaminen. Taitaa siinä samassa jätevedessä mennä myös Eurooppa.

Ukraina on oligarkkivaltio, kuten Venäjäkin. Ei sinne ole saatu rakennettua minkäänlaista demokratiaa. Se on tarpeeksi heikko ja hajanainen kansainväliseen hyväksikäyttöön.

Kiinan kansantasavallassa puoluekokous alkaa tänään 16. lokakuuta. Sen on määrä kestää viikon. Ratkaisevat päätökset julkistetaan kokouksen viimeisenä päivänä. Sen jälkeen tiedetään enemmän ainakin henkilövalinnoista. On taas tilaa spekulaatioille siitä, miten arvoituksellinen Kiina menettelee kireässä kansainvälisessä tilanteessa. Ei mene Kiinankaan taloudessa hyvin, mutta yksi kai on kuitenkin varmaa. Tulevaisuus on Aasian. Ehkä se kuitenkin selviää parhaiten maailmantaloutta uhkaavalta romahdukselta. Kiina toimii eri tavalla kuin kvartaalitalouteen sortunut länsi. Se rakentaa kaikessa rauhassa infraa (esim. silkkitiehanke), mikä näkyy myös Afrikassa.

Eräs valtamerentakainen suurvalta käy taistelua omasta kansainvälisestä hegemoniastaan. Maailman merkittävänä aseiden valmistajana se yrittää saada tasettaan kuntoon. Sodat ovat sille elinehto. On kai taustalla muutakin, mutta on asioita, joista on vaiettava.  

…

Suoritin aikoinani siviilipalveluksen. Olin siitä ylpeä. Isälleni valinta oli järkytys. Hän toivoi kunniankin tähden ainoan poikansa suorittavan kansalaisvelvollisuutensa toisella tavalla.

 Kului vuosia ja aloin jo itsekin uskoa, että olisi kuitenkin pitänyt valita perinteinen intti, pelkästään perinteiden vuoksi. Isänmaallisuus oli vahva voima. Haluan edelleen toimia suomalaisuuden puolesta.

Työ vei minut Venäjälle. Isäni arvosti valintojani. Hän alkoi olla valinnastani ylpeä. Maa, jossa hän oli aikoinaan sotinut, siellä minä olin rakentamassa suhteita. Sopu oli kuitenkin tärkeintä. Hänelle toki Neuvostoliitto oli uhka, jonka kanssa kylläkin oli tultava toimeen. Hän oli Kekkosen ulkopoliittisen linjan miehiä.

Sittemmin työ vei myös Kiinaan. Löysin sieltäkin ennen kaikkea yhteistyön ja sovun. Totta kai siellä on totalitaristinen hallinto, millä on vaikutuksensa myös mentaliteettiin. Mutta pääasia on ollut ystävällismielisyys. Erinäistä kieroilua on kaikkialla.

On tullut selväksi, että Suomemme on muiden vietävissä. Euroopan unionin olin nähnyt alun pitäen uhkana suvereniteetillemme. Ja meitähän on viety kuin pässiä narusta. Olemme yhä enemmän vain tahdoton myötäilijä, jolta kansallisomaisuuttamme on alettu kahmia pois.

Tällä hetkellä olen ylpeä, että kuitenkin valitsin kuitenkin siviilipalveluksen. Olkoonkin, että valintani taustalla oli tarkoituksenmukaisuuslaskelmia. Se ei ollut kuitenkaan pelkkä valinta. Siinä piti komission edessä perustella valintaa ja saada taakseni kahden ihmisen vakuutus vakaumukseni aitoudesta.

Oman vakaumukseni todisti kaksi naista. Komission edessä ensimmäinen kysymys tuli troikan puheenjohtajalta: Ymmärtävätkö naiset mitään sodasta? Se huvitti tuolloin kovasti ja huvittaa edelleen. Haastattelutilanteessa pidin kuitenkin pääni kylmänä ja vastasin mielestäni järkevästi perustellen. Komissionkin sotilashenkilöt tekivät pelkästään heille asetettua tehtäväänsä.

Tulee mieleen eräs kansallisesti merkittävä siviilipalvelusmies, joka on valinnut rauhan rakentamisen sijaan uhon. Kunnioitukseni häntä kohtaan on kyllä romahtanut.

…

Ukrainan kriisi ei todellakaan alkanut tämän vuoden helmikuussa erään Putinin päähänpistosta, niin kuin jotkut ”asiantuntijat” ovat antaneet ymmärtää. Vuonna 2014 Ukrainan laillisesti presidentti syöstiin vallasta. Putin teki oman ratkaisunsa Krimiin liittyen. Donbass kapinoi Kiovan ratkaisua. Lugansk ja Donetsk julistautuivat itsenäisiksi. Siitä lähtien maat ovat käyneet sotaa, jonka vaiheista ja käänteistä länsi on vaiennut. Nyt alueet ovat liittyneet Venäjään, ja tilanne on, mikä on.

Ympäri maailman anarkismi leviää, samoin despotia. Tulee mieleen Acemoglun ja Robinsonin kirja Kapea käytävä – Valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo (Terra Cognita 2020). ”Vahvaa valtiota tarvitaan väkivallan hillitsemiseksi, lakien valvomiseksi ja sellaisten elämälle ratkaisevien julkisten palveluiden tuottamiseksi, jotka antavat ihmisille voiman tehdä omat valintansa ja tavoitella niiden toteuttamista.” Tuo on lainaus teoksen esipuheesta. Elämme demokratian kapealla käytävällä, jossa on pysyttävä tasapainossa, sillä molemmin puolin on uhka: toisaalla anarkia, toisaalla despoottinen hallinto. Nyt huojumme eikä demokratiamme toimi.

”Kun taloudellisen, poliittisen ja sosiaalisen eliitin ja yhteiskunnan tasapaino horjuu toisen osapuolen vahvistuessa, vapauskin horjuu. Yhteiskunta poistuu kapeasta käytävästä ja despotismi tai anarkia syrjäyttää vapauden.”  

YLEn aamu-TV:ssä joku ns. asiantuntija toteaa, että Ukrainan sota on käytävä loppuun. Kuin lohtua tuoden hän yrittää vakuuttaa, että keväällä se saataneen päätökseen.

Minä antaisin tilaa diplomatialle ja neuvotteluille. Mutta neuvottelut olisi pitänyt aloittaa heti kriisin puhjettua. Siihen olisi ollut kahdeksan vuotta aikaa. Olisi ehkä säästynyt ihmishenkiä ja elämälle olisi tullut mahdollisuus.

Toivoisin keskinäistä kunnioitusta, en julkista parjaamista ja leimaamista, josta kärsivät kaikki. Rauhalle ja sovulle on annettava mahdollisuus. Pelkästään kulttuurivaihdon ja yhteisen historiamme vuoksi itärajaa ei pitäisi sulkea. Olen tehnyt oman elämäntyöni yrittäen edistää yhteistyötä ja hyviä kulttuurisuhteita, vapaata sanaa ja mielipiteiden vaihtoa. Olen halunnut syventää keskinäistä ymmärrystämme, jolle ei polemiikkikaan saa olla vierasta. Nyt ihmiset harhailevat orpoina jonkinlaisessa yksimielisyyttä vaativassa mediamaisemassa. On vähintäänkin turhautunut olo.

(Tämä purkaumani syntyi hetken mielijohteesta varhaisena sunnuntaiaamuna. Linkit jätin laittamatta.)

 

Georgi Efron - kirja runoilija Marina Tsvetajevan pojan elämästä

 

Сергей Беляков, Парижские мальчики в сталинской Москве. Москва 2022, 669 с.

”Sergei Beljakov, Pariisilaispojat Stalinin (ajan) Moskovassa.”

 

Sergei Beljakov on kirjoittanut todella hienon teoksen. perusteellista työtä. Hän kutsuu teostaan romaaniksi, mutta se käy tietokirjasta. Lähdeviitteet ovat perusteelliset, minkä ansiosta se on uskottava kuvaus Moskovasta ja Venäjästä 40-luvun kynnykseltä sotavuosien jännitteisiin. Tekijä kutsuu sitä ”dokumenttiromaaniksi” (документальный роман). Siihen näkökulman tuovat kaksi pariisilaisnuorukaista, jotka ovat muuttaneet maahan vanhempiensa mukana.  Vanhemmat palaavat syntymämaahansa, pojat ovat kasvaneet venäläisyyteen kotinsa ja kielen kautta.  Kyse on älymystöstä, mikä luo lisää jännitettä nuorukaisten kotoutumiselle.

Beljakov on minulle täysin uusi tuttavuus. Hän on keskittynyt tuotannossa tähän genreen. Teoksia on muun muassa Gogolin ajan Ukrainasta ja tulevasta lääkäri-kirjailijasta Mihail Bulgakovista venäläisten ja ukrainalaisten ristitulessa. Tämän teoksen hankin käsiini, koska toinen nuorukaisista on Georgi Efron, runoilija Marina Tsvetajevan ”oma kullannuppu”, joka tuli maahan neljätoistavuotiaana. Tsvetajevan elämään ja tuotantoon olen perehtynyt syvemmin ja hän muutti 14-vuotiaan poikansa kanssa Neuvostoliittoon vuonna 1939. Isä ja tytär olivat joutuneet tulemaan jo aikaisemmin. Traagisuutta tuo, että he olivat joutuneet Stalinin vainojen uhreiksi ja istuivat vankilassa. Isä teloitettiin vuonna 1941 ja tytär Ariadna kävi läpi vankila- ja pakkotyövuodet ja eli sen jälkeen pitkän katkeran elämän luopumatta koskaan kommunismin aatteestaan. Tsvetajeva itse ei kestänyt henkisesti elämän muutosta, vaan hirttäytyi elokuussa 1941.

Georgin elämän taival jäi kovin lyhyeksi. Vuonna 1944 hän joutui mukaan sotaan, jossa hän haavoittui ja menehtyi 19-vuotiaana.

Georgi oli varhaiskypsä lapsi, joka irtautui äitinsä hoivasta hyvin varhain ja alkoi elää omaa elämäänsä. Myös kooltaan hän oli ikäisiään selkeästi isompi. Hänen henkinen kehityksensä ja sisäinen maailmansa tulee tutuksi siitä, että hän kirjoitti elämästään perusteellista päiväkirjaa, siitä päivästä lukien, kun hän astui uuden kotimaansa kamaralle. Kaikki päiväkirjan osaset eivät ole säilyneet, mutta niistä säilyneistäkin koostuu valtava aineisto. Ne on julkaistu tämän vuosituhannen alussa. Valitettavasti en voi saada kirjaa nyt käsiini. Sivuja siinä pitäisi olla noin 800, eli mielenkiintoisesta aineistosta on kyse. On vielä otettava sekin huomioon, että huomattava osa merkinnöistä on kadonnut. Esimerkiksi vuoden 1942 tuotokset katosivat ison siskon vangitsemisen yhteydessä.

Minua kiinnostaa nyt vain Georgi Efronin elämä. Teoksen toiseen päähenkilöön Dmitri Sezemaniin en ainakaan tässä yhteydessä kummemmin puutu. Georgi oli saanut jo synnyttyään oman lempinimen ”Mur”. Sillä aiheesta kiinnostunut maailma hänet tuntee vähintään yhtä hyvin kuin ristimänimestään. Tsvetajevan elämäkertaa lukiessani Mur jää kovin vähälle huomiolle. Siksi olinkin kovin innostunut, kun sain tiedon tästä kirjauutuudesta ja onnistuin hankkimaan sen verkkokaupan kautta. Tsvetajevan lyriikan parissa olen viettänyt lukuisia antoisia hetkiä. Georgi tuo äitiinsä kylmäkiskoisemman näkökulman. Äiti on tarrautunut poikaansa mutta varhaiskypsä poika haluaa irtautua äitinsä vaikutusvallasta. Päiväkirjat ovat syväluotaavia. Ne avaavat pojan näkökulmaa taiteeseen, kirjallisuuteen ja musiikkiin. Georgista oli kehittymässä taitava graafikko, mutta siltä alalta hänelle ai avautunut kehittymismahdollisuuksia, koska hän koki taas maalauksen vastenmieliseksi, ja jos hän olisi mennyt taidealan oppilaitokseen Moskovassa, olisi opinnot pitänyt aloittaa erilaisten asetelmien maalauksella, mitä hän inhosi yli kaiken. Grafiikkaan olisi hän voinut erikoistua vasta myöhemmin. Sittemmin Georgi sai opiskelupaikan Kirjallisuusinstituutista mutta, hänen kohtalokseen tuli kutsu neuvostoarmeijan riveihin aivan sodan loppuvaiheissa.

Georgi oli syntynyt Prahassa, mutta aivan pian syntymän jälkeen perhe muutti Pariisiin ja siellä hän kasvoi, oppi ranskan kielen ja kasvoi täysin kaksikieliseksi. Kun muuton aika tuli, Georgi halusi sopeutua uuteen kotimaahansa. Hän koki jättäneensä Ranskan lopullisesti taakseen. Kaveriside kirjan toiseen päähenkilöön Dmitriin säilyi, mutta he pystyivät tapaamaan harvoin. Tuolloin he puhuivat keskenään ranskaa. Georgista tuli hyvin yksinäinen nuori mies. Dmitriä hän kykeni tapaamaan hyvin harvoin mutta piti kuitenkin häntä parhaana ystävänään, mikä muun muassa kummastutti Dmitriä. Päiväkirjoissaan Georgi käsittelee asioita hyvin monipuolisesti. Myös intiimeissä asioissa hän avautuu. Yritykset naissuhteissa ovatkin kiinnostavaa seurattavaa. Mielestäni ehkä kiinnostavin tuttavuus on Georgia kaksi vuotta vanhempi 17-vuotias Maija, tunnetun journalistin ja teatterikriitikon tytär. Maija opiskeli taiteita ja koska Georgi harrasti vakavasti grafiikkaa, hän halusi tehdä tuttavuutta. Maija asui vanhempiensa luona, ja Georgi tuli tekemään sinne tuttavuutta nuoren naisen kanssa. Aluksi Maija hämmentyi, koska luuli tapaavansa pikkupojan, mutta ensivaikutelma loi kuvan 25-vuotiaasta kypsästä miehestä. Toinen hämmentävä seikka liittyy asiaan, joka nykyajan suomalaisia varmasti ihmetyttää. Georgi nimittäin kysyi, missä on WC. Maijalle se oli uutta, sillä kyseessä oli jonkinlainen venäläiseen kulttuuriin liittyvä tabu. Pariisilaispoika ei ollut tuollaisia ”estoja” eikä Georgi ollut vielä päässyt sisälle neuvostoyhteiskuntaan. Se kuitenkin vapautti tunnelmaa ja sitten Maijan ja Georgin kanssakäymisestä tulikin varsin syväluotaava. Tarkoitan tietysti keskustelua taiteesta. Nuoret olivat asioista hyvin eri mieltä ja Maija oli sisäistänyt itseensä hyvin syvälle neuvostomaan normit ja kouluperinteen. Mikä parasta väittelyä käytiin. Moskovassahan sijaitsi tuolloin modernin länsimaisen taiteen museo. Se koostui ennen vallankumousta maahan päätyneistä impressionistisista länsieurooppalaisista maalauksista.  Uuden ajan merkkinä se oli nimetty ”formalismin museoksi”. Maija seuraten oman kulttuurinsa normeja ei hyväksynyt tuota tyylisuuntaa lainkaan. Tästä syntyi nuorten kesken tiukkaa väittelyä. Tosin Maija sittemmin myönsi löytäneensä noista teoksista mielenkiintoista värien käyttöä.

Suhde nuorten kesken ei sitten kuitenkaan ottanut syttyäkseen. He tapasivat muutaman kerran, mutta siihen se tyrehtyi. Maija oli Georgin mielestä todella kaunis, hän unelmoi näkevänsä tätä kesämekossaan. Sitä kesää ei kuitenkaan tullut. Myöhemmin Maija on pohtinut suhdetta. Hän toteaa yllättäen, että hän ei ollut ystävyyteen henkisesti kypsä. Ehkä kaksi vuotta vanhempana siitä olisi voinut kehittyä jotakin. Tuo osoittaa Georgin kypsyyden. Tämä oli Maijaa kaksi vuotta nuorempi mutta siltä Maija tunsi, ettei ollut vielä henkisesti valmis suhteeseen. Kohtalolla oli pelinsä siinäkin suhteessa, että Georgi tutustui hieman ennen kuolemaansa erääseen nuoreen mieheen. Heistä tuli jonkinlaiset kaverukset. Tästä nuoresta miehestä tuli sittemmin Maijan puoliso.

Georgi Efronin piirroksia v. 1939-41.

Georgi luki paljon ja monipuolisesti. Hän tunsi kaikki kirjallisuuden klassikot. Hän tunsi myös klassisen musiikin. Suosikkeja olivat Beethoven ja etenkin Tshaikovski. Erityisesti tämän viides sinfonia teki vaikutuksen. Siinä oikeastaan avautuu Georgin elämänkohtalo. Edessä odottavan kuoleman kohtalo puolestaan avautuu kuudennessa sinfoniassa.

Eikä unohdeta jazziakaan. Aleksandr Tsfasmanin orkesteri oli tuon ajan Moskovassa kuuma nimi. Se vei Georgin myös ravintolamaailmaan. Vähäisiä rahoja tuhlaantui muuhunkin kuin kalliisiin kuulakyniin.

Georgi jäi elämässä yksin. Äidin kuoleman jälkeen hän sai hieman tältä jääneitä tekijänoikeuspalkkioitaan. Sillä hän tuli jonkin aikaa toimeen, mutta joutui sittemmin jopa näkemään nälkää. Hän oli tottunut elämään tuhlaavasti, mutta sota-ajan todellisuus iski sitten vasten naamaa.

Myös jonkinlainen kylmäkiskoisuus ja analyyttisyys näkyivät Georgin tuotoksissa. Esimerkiksi luettuaan siitä, kun Saksa miehitti Ranskan, hän ei antanut säälille tai tunteilulle sijaa. Hän lähinnä iski koko Ranskan maanrakoon ja haukkui maan sotilaallisen johdon avuttomuudessaan maan rakoon. Sotastrategiassa oli rankasti epäonnistuttu.

Isää Georgi ei tavannut uudessa kotimaassaan koskaan. Hän oli tietämätön hänen kohtalosta. Sisarensa Ariadnan kanssa hänellä oli kirjeenvaihtoa. Georgin varhaisen kuoleman johdosta hänen herkät ja syväluotaavat päiväkirjansa nousevat todelliseen arvoonsa. Minkä lahjakkuuden ne pitävätkään sisällään! Häneen voisi rinnastaa samanaikaisesti toisella puolella Eurooppaa eläneen ja sodan järkyttävimmän puolen kokeneen nuoren naisen Anna Frankin päiväkirjat. Nuoruudesta nousee ihmeellinen voima.

...

Lisäys 30.9.2022

Kaiken muun ohessa teos on kiintoisasti dokumentoiva ajankuva 40-luvun alkupuolen Moskovan ja myös ylipäänsä Venäjän arjesta, esimerkiksi ruokakulttuurinkin osalta yksityiskohtia myöten.

Viitteitä on myös monen ulkomaalaisen havaintoihin neuvostotodellisuudesta. Yksi heistä on ranskalainen Nobel-kirjailija Andre Gide. Sivuhuomautuksena todettakoon, että hänen teoksiaan Georgi Efron ei voinut sietää. Sen sijaan tuntemattomampi venäläinen Aleksandr Grin (1880-1932) oli jostain syystä hänen suosikkejaan. Grinin suosituimpiin teoksiin kuuluu pienoisromaani Punaiset purjeet vuodelta 1923 (Алые паруса), jonka suomennos on julkaistu vuonna 1980. Sen keskeisenä ajatuksena oli usko ihmisessä hyvän voittoon. Georgi on saattanut ammentaa oman optimisminsa osin siitä teoksesta, minkä taitaa myös Sergei Beljakov kirjassaan todeta. Georgi halusi pärjätä uudessa kotimaassaan. Hän pyrki jo alusta asti elämään itsenäistä elämää, optimismisesti tulevaisuuteen luottaen. Hän halusi myös aktiivisesti irtautua äidin vaikutusvallasta. Äiti puolestaan oli kiinni pojassaan. Mikäli Georgi olisi löytänyt sopivan tyttöystävän, hän olisi ollut pojastaan sairaalloisen mustasukkainen. Sen hän eläessään itsekin myönsi. Ehkäpä juuri oman asenteensa vuoksi poika selviytyi suhteellisen nopeasti äitinsä itsemurhasta. Äidin asenne on ollut ulkopuolisinkin silmin rasittava, sillä esimerkiksi kirjan toinen päähenkilö Dmitri Sezeman, joka siis oli lapsuuden ystävä jo Pariisin ajoilta, piti häntä Moskovassa tavatessaan ”kauheana akkana”.

Karamazovin veljeksistä elämäntarkoitukseen - Jordan Peterson Dostojevski-teeman ympärillä

 

 

”Otsa hiessä sinun on hankittava leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen sillä siitä sinut on otettu. Maan tomua sinä olet, maan tomuun sinä palaat.”

I Moos. 3: 19

 

Kohdalleni osui sattumoisin Jordan Petersonin ja Lex Fridmanin nettikeskustelu, jossa käydään lävitse moninaisia asioita. Keskustelu kestää kaikkinensa yli kolme tuntia mutta levityksessä on myös lyhyitä videoita eri teemojen ympärillä. Aluksi kohdalleni osui nimenomaan vajaan kymmenen minuutin kestoinen kirjallisuusaihe, jossa keskiöön nousee Fjodor Dostojevski. Keskustelu alkaa tärkeimmistä romaaneista ja lopussa päädytään laajempiin kysymyksiin.

Kolmituntinen jutustelu sijaitsee Fridmanin seinällä ja avautuu täällä. Siinä käsitellään jopa Ukrainassa meneillään olevaa sotaa. Siihen en nyt kuitenkaan puutu. Olen päättänyt, että toistaiseksi en siitä kirjoita, vaikka ajatuksia ja kiinnostustakin kyllä olisi. Kirjallisuudesta keskustellaan täällä. On todettava, että varsin katkonaisen vaikutelman lyhyt versio jätti sen jälkeen, kun olin tutustunut laajempaan. Juttuni loppuosan olen poiminut nimenomaan tuosta pitkästä versiosta.

…

Lähtökohta:

Näitä nettikeskusteluja kuuntelen yleensä hyvin passiivisesti, eivätkä ne juuri sytytä. Ja ylipäänsä aloin sitä kuunnella, kun huomasin, että eihän tuon kuunteluun mene kymmentäkään minuuttia. Minut herätti heti alkukommentti. Keskustelun isäntä Lex Fridman totesi Karamazovin veljesten olevan hänen mielestään kaikkien aikojen paras romaani. Kun sitten Jordan Peterson tivasi perusteluja, tuli lyhyt vastaus. Perusteluksi riitti, että hän tunnisti sen henkilöhahmoista muutaman kaverinsa. Tuo noin 140 vuotta vanha romaani on siis edelleen nykyajassa elävää tekstiä. Ja kun jutustelu jatkui yhtä mielenkiintoisena, en malttanut lopettaa. Syynä oli sekin, että minullakin on romaaniin liittyen omakohtaisia tuntemuksia. Nimittäin romaanin eräät henkilöhahmot ovat alkaneet elää omissa lapsuuteni maisemissa. Kyse on parista pikkupoikajaksosta. Lukiessani romaania kuvittelin ympäristöksi itselleni niin tutut pihat ja korttelit. Dostojevski oli tavallaan siirtynyt omille kotinurkilleni. Se oli hämmentävää. Jokin noiden poikien toimissa yhdistyi oman lapsuuteni riiteleviin ja kiusaa tekeviin poikajoukkoihin. Tragiikkaa toi sekin, että olin usein se kiusattu.

Kerron hieman taustaa. Olen lukenut romaanin joskus nuoruusvuosina. Silloin en ainakaan muista kiinnittäneeni huomiota romaanin miljööseen. Olin keskittynyt päähenkilöiden keskinäisiin suhteisiin ja filosofiaan. Tartuin romaaniin jokin aika sitten uudelleen. Nyt edessäni oli alkuperäisen rinnalla Martti Anhavan tuoreehko suomennos.

Anhavan teksti vaikutti sulavalta. (Tosin eräät sanavalinnat ihmetyttivät, mutta en mene nyt niihin.) Olin kuitenkin hieman äimän käkenä, sillä vaikka Anhavan suomennoksessa puhetyyli on eläväistä, ei siinä kyllä kaiu pikkupoikien ääni. Hyvin aikuismaista sanailua se on. Niin minä koin mutta en pidä sitä kuitenkaan välttämättä huonona ratkaisuna. Ainakin siinä korostuu Aljošan rooli. Hän suhtautuu koulupoikiin tasavertaisina kumppaneina. Hänellä on sydän paikallaan, mikä on nuoren veljen vahvuus verrattuna järjellisen selkeästi argumentoivaan vanhempaan Ivaniin. Ja sehän käy tässäkin keskustelussa ja myös jutussani selväksi. Nyt liikutaan syvissä vesissä.

Aljošan tavatessa koulupoikia romaanin tapahtuvat tuntuvat nousevan iholle. Kun yhtäältä kuvittelen Aljošan olevan läsnä lapsuudessani, niin toisaalta tunnen samalla itsekin siirtyneeni romaanin henkilöiden seuralaiseksi Pietarin nurkille. En ole enää mikään ulkopuolinen kylmän viileä tarkkailija.

En kylläkään pysty omalta osaltani sanomaan , mikä romaani on minusta ylitse muiden. Olen kyllä lähempänä Jordan Petersonin kantaa, joka nostaa Rikoksen ja rangaistuksen elämänsä romaaniksi. Se on avautunut itselleni yhä syvemmin. Raskolnikovin harhailut syyllisyyden suossa ja vastahankainen kiintyminen Sonja Marmeladovaan ei ole jättänyt minua rauhaan. Romaanin henkilöhahmot ovat salaperäisessä sidoksessa kiinni toisiinsa. Karamazovin veljekset sen sijaan on monin paikoin raskasta luettavaa. Se jähmettää ajatukset.

Tuntuisi, että minulle elämäni tärkein romaani löytynee suomalaisesta kirjallisuudesta. Tarjokkaita on kyllä useita, myös ulkomaisesta proosasta. Mutta ylipäänsä romaanien asettaminen paremmuusjärjestykseen on absurdia. Yksittäisistä kirjallisista teoksista asettaisin etusijalle Raamatun, mutta vaikka tällöin en haluakaan luokitella sitä miksikään Pyhäksi Kirjaksi, sitä on kuitenkin vaikea vertailla rinnatusten arjen romaanien kanssa. Mutta sieltä kyllä löytyy sanoja moniin hetkiin. Tässäkin yhteydessä tämä mieltymykseni on tärkeää todeta. Tiedetäänhän Dostojevskin yhteydet kristinuskoon ja Raamattuun.

Siirrytään Petersonin ja Fridmanin pohdintoihin. Olen kuvauksessani hyvin omavaltainen ja tulkitsijana erityisen epätarkka. Täysipainoisesta referoinnista ei siis ole kyse. Ehkä tästä jotain avautuu. On siellä myös muutama oma välikommenttini.

…

Juttu alkaa siis siitä, kun Lex Fridman toteaa, että hänelle Karamazovin veljekset on kaikkien aikojen paras romaani. Peterson kysyy, millä perusteella se on parempi kuin Rikos ja rangaistus. Fridman toteaa, että eräät hänen parhaat ystävänsä löytyvät siitä. Peterson myötäilee. Fridman jatkaa todeten, että hän piti pitkään Idioottia parhaana romaanina ruhtinas Myškinin vuoksi. ”Pyhä hullu”, toteaa Peterson väliin, ja Fridman perustelee. Myškin on Fridmanille naiivi optimisti, naiiviuden hän ymmärtää parhaalla mahdollisella tavalla. Maailma avautuu siinä lapsenomaisin silmin. Peterson vaihtaa näkökulmaa:

”Merkitseekö se samaa, että kukaan ei pääse Taivaan valtakuntaan, ellei hän tule lapsen kaltaiseksi? Dostojevski tajusi sen ja siksi hän loi ruhtinas Myškinin.  Mielenkiintoista, että pidät juuri siksi Idiootista. Minä taas pidän juuri samoin perustein Rikoksesta ja rangaistuksesta. Sinä identifioidut ruhtinas Myškiniin, minä puolestani Raskolnikoviin, koska minut vietteli hänen Luciferin älynsä. Jouduin samalla tavalla hänen valtaansa.”

Peterson toteaa, että Karamazovin veljekset on Dostojevskin kirjallisen uran kruunu. Hän lisää omakohtaisesti, että se on teos, joka ”raunioitti häneltä kirjallisuuden”. Hän tosin lisää, että senkin jälkeen on ollut vaikuttavia lukukokemuksia. Lopulta pintaan nousee lukuisia esimerkkejä. Ensiksi hän mainitsee Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan (”Master i Margarita”): ”Olen lukenut sen neljä kertaa, ja yhä vieläkin se avautuu uskomattoman syvällisenä.” Toisena hänelle tulee mieleen kreikkalainen Niko Kazantsakis. Yhdessä mukaan lisätään mm. Albert Camus, Herman Hesse ja Franz Kafka.

Peterson lisää, että aikoo pitää tammikuussa luentosarjan Dostojevskista ja Friedrich Nietzschestä. Heidän suhteestaan käydään pientä keskustelua, mm. sitä miksi heitä kannattaa käsitellä yhdessä.  

Molemmilla on uskonnollista viitekehystä ja siihen liittyviä teemoja sanan laveassa merkityksessä. Petersonin mielestä heidän elämästään löytyy paralleelia, käsittämätöntä rinnakkaisuutta. Molemmat loivat ideoitaan pääosin toisistaan tietämättä. Tosin Peterson korostaa, että Nietzsche tiesi Dostojevskista enemmän kuin luullaan. Hänellä on vahva käsitys, että Dostojevski ei tiennyt mitään Nietzschestä, mutta samalla hän lisää, että voi olla myös väärässä.

Lex Fridman esittää mielenkiintoisen kommentin: ”Voi melkein sanoa, että Nietzsche on Dostojevskin teosten henkilöhahmo.” Se kiteyttää oivasti heidän yhteyden. Myös Peterson allekirjoittaa väitteen.

Petersonin mukaan Dostojevski on syvempi kuin Nietzsche, mikä johtuu siitä, että hän kirjoitti fiktiivistä kirjallisuutta. Se avasi enemmän mahdollisuuksia. Nietzsche kirjoitti filosofina ja kieli on sen mukaista.

Peterson toteaa, että Dostojevskin etuna ovat luonnekuvaukset.  Ivan Karamazov on kehittyneempi luonne kuin Aljoša. Eksplisiittisessä mielessä hän osaa argumentoida paremmin. Mutta Aljosha voittaa - aivan kuin Myškin - koska hän on parempi ihminen. Ja Dostojevski osaa sen näyttää. Hän ei voi kuvata sitä selväsanaisin filosofisin käsittein. Selvärajaista sanallista ilmaisua ei siihen löydy. Nietzscheen nähden Dostojevskilla oli kuitenkin vahvuutensa.

Ivan on ateisti, materialisti ja rationalismissaan loistava. Hän osaa perustella ajatuksensa. Siitä hyvänä esimerkkinä on Suurinkvisiittorin tarina. Hänen rinnallaan Aljoša vaikenee. Mutta hän on empaattisuutensa ansiosta ihmisenä parempi.

Aljošasta löytyy rohkaiseva henki (Peterson: ”Spirit of encouragement”), hyvää tahtova henki. Taustalla on perustava, myötäelävä uskonnäkemys.

…

Petersonin ajatukset lähtevät seikkailemaan. Hän siirtyy Raamatun luomiskertomukseen. Kun maailmaa luotiin. Kunkin päivän päätteeksi ”Jumala näki, että se oli hyvä”.

”Se herättää kysymyksiä. Haluatko tuoda lapsesi sellaiseen maailmaan?”

Peterson päätyy toteamaan seuraavaa:

Väitteessä ”se on hyvä” todisteet ovat ristiriitaisia. Siksi se onkin osoitus uskosta. Mitä enemmän sitä toistaa, sitä paremmaksi maailma tulee. Siksi sen toisto on tärkeää.

Dostojevski toteaa, että usko on aivan muuta: kukin meistä ei ole vain vastuussa siitä, mitä hän tekee, vaan myös siitä, mitä kaikki muutkin tekevät.

Tässä Peterson on mielenkiintoisella alueella. Ihminen olisi sen mukaan vastuussa myös muiden tekemisistä. Tässä minun mielessäni välähtää Hitlerin ja Stalinin totalitarismi. Mutta annetaan keskustelijoiden jatkaa yhteistä pohdintaansa.  

Sehän on hullu ajatus eikä se ensi alkuun vaikuta syvälliseltä. Mutta tarkemmin ajatellen se merkitsee, että se mitä saat takaisin, on suhteessa siihen, miten itse alkuaan toimit. Se on pelottava ajatus mutta keskustelijat katsovat, että sen voi nähdä olevan totta. Ihmiset varmasti reagoivat sen mukaan, miten heitä kohdellaan.

Fridman: Se on kauhistuttavaa mutta myös jännittävää.

Peterson: Aivan totta, se on seikkailua. Elämä on kuin seikkailu.

Fridman: ”You create the world by you live it”. Ihminen luo maailmaansa siten, miten hän itse elää siinä. Siis kokemamme maailma määrittyy sen mukaan, miten siinä eletään. Siinä päädytään lopulta ajatukseen, että me luomme maailmaa yhdessä, yhteisönä. 

Minulla nousee mieleen tuttu sanonta: ”Niin metsä vastaa kuin sille huudetaan.”

Orjantappurakruunuinen krusifiksi Vilnan kaupungin keskustassa

Kyse on kuitenkin monilla tahoin tutuksi käyneestä asiasta: yhteisövoimista. Yhteisöllisyys on elämää eteenpäin vievä voima, tarvitaan kanssakäymistä ja keskinäistä vuorovaikutusta. Sen rinnalla nykyinen individualismin ylikorostus on myrkkyä. Sillä on tuhoisia seurauksia. Tämä on oma päätelmäni.

                                                        

Tätä asiaa tuodaan vielä syvemmin esille kirjoitukseni päätöksessä. Fridman saa Petersonin hetkeksi hiljentymään, kun hän esittää kolmituntisen keskustelun päätteeksi viimeisen kysymyksen: MIKÄ ON ELÄMÄN TARKOITUS?

Peterson: Seikkailua...

Fridman: Mistä se seikkailu löytyy?

Peterson: Uskosta.

Fridman: Mitä on usko?

Peterson: Korkein arvo on rakkaus, ja totuus on käsin tehtyä. Se on uskontunnustus.

Ei sitä voi kertoa.  Se tulee tekemisestä. On tehtävä, jotta näkisi, onko se totta. Ei sitä voi edes selvittää, se on niin kummallista. On sitouduttava asiaan ennakolta. Se on kuin avioliitto, kyseessä on sama asia.

On väärin kysyä: ”Onko hän minulle oikea henkilö?” Kuinka saan tietää, että hän on minulle oikea henkilö? - Sitomalla itseni häneen.

Sama asia koskee muutakin elämää. Mitä tiiviimmin sitoutuu, sitä selvempi käsitys siitä muotoutuu, sitä paremmin se avautuu.

Se on rohkea teko, todella radikaali syleily (”embrace”).

Sitä symboloi krusifiksi. Se on täydellinen kärsimystarina. Vai voisiko sen kääntää myös intohimotarinaksi?

Se ei ole edes epäoikeudenmukaista. Lisäksi se merkitsee syyttömän ristiinnaulitsemista, mikä on todella kauheaa.

Peterson kiteyttää kiihtyvässä rytmissä äänenpainon kohotessa: ”It is unjust, torturous, innocent death, attendant upon betrayal and tyranny followed  by hell.”

”Se on epäoikeudenmukaista, kiduttavaa, viatonta kuolemaa, joka seuraa pettämistä ja tyranniaa, jota puolestaan seuraa helvetti.”

Se helvetti on oltava valmis kohtaamaan. On siis antauduttava elämään täysillä.

Fridman: Minusta ihmiset asettavat totuuden suurimmaksi ihanteeksi ja elävät sen mukaisesti kyynisyydessä. Lopulta he pakenevat elämää. On kaunista ajatella, että rakkaus on korkeín saavutettavissa oleva ihanne. Ja totuus on…

Peterson: Se on käsintehtyä… Kyynisyys on sisimmässämme. Siitä on historiassa kauhistuttavia merkkejä. Se on meistä jokaisessa. Meidän on oltava valmis vapautumaan siitä.

Päätteeksi Peterson nostaa esille esimerkkejä keskitysleireiltä ja stalinistisesta Neuvostoliitosta.

…

Jutun päättävä vuodatus elämän tarkoituksesta on ainakin minulle tullut jo aiemmin tutuksi lähinnä kai Petersonin kirjoista. Uutta ja vaikuttavaa tässä yhteydessä on se, kuinka alkuvoimaisesti hän kykenee jälleen kerran esittämään näkemyksensä. Hän todellakin puhuu koko sydämestään. Ja palavasieluisuus on aitoa. Se pysähdyttää meidät jälleen kerran pohtimaan muun muassa omaa lammasmaista laumasieluisuuttamme ja siihen kuuluvaa vajavaista riskinottokykyämme. Oma ansionsa tämän keskustelun yhteydessä ansaitsee isäntänä toiminut Lex Fridman. Hän osallistuu aktiivisesti sananvaihtoon, esittää vieraalleen näkökulmiaan ja saa niiden kautta tuon arvostetun intellektuellin ajatukset lentoon.

Elvis – sanasia elokuvasta ja myös laulajan urasta

 

Elvis

Ohjaus: Baz Luhrmann

Ensi-ilta: 29.6.2022

Pääosissa: Austin Butler (Elvis), Tom Hanks (manageri eversti Tom Parker), Olivia DeJonge (Elviksen puoliso Priscilla) ym.

 

Kesää on vielä jäljellä mutta ainakin kulttuuriin liittyen voin kokoavasti todeta, että suuria elämyksiä se ei ole antanut. Elvis-elokuvan kävin kuitenkin heinäkuun illassa katsomassa. Elokuvateatterikäyntini ovat viime vuosina olleet sen verran harvinaista herkkua, että se jääköön tämän kesän yhdeksi kohokohdaksi. Ei elokuva sinällään kovia pointseja ansainne mutta kyllä se mieleen on jäänyt. Ja ainakin siitä on muhinut jonkinmoinen ajatusprosessi omasta suhteestani tuohon itsellenikin merkittävään taiteilijaan ja hänen musiikkiinsa. Siitä esimerkkinä on juttuni loppuun sisältyvä katsaus Elviksen gospel-menneisyyteen.

En lehtien elokuvasivuja nykyisin juurikaan vilkuile tämäkin filmi olisi varmasti jäänyt katsomatta, ellei eräs ikäiseni tuttava olisi sitä niin kovasti hehkuttanut. Mitään yleisöryntäystä se ei ole saanut. Minun katsomassani näytöksessä oli nelisenkymmentä katsojaa, ehkä hieman yli. Yleensä he olivat keski-ikäistä ja vanhempaa väkeä, molempaa sukupuolta. Ehkä sali oli hieman naisvoittoinen. Nuoremmastakin polvesta se näytti kiinnostaneen enemmän tyttöjä. Lieköhän siihen vaikuttanut pääosan esittäjä, joka kyllä teki taidoillaan minuunkin vaikutuksen.

Elokuva jätti ristiriitaisia tunteita mutta en voi todeta erityisemmin pettyneeni. Kyllä se kannatti katsoa. Ja kertoohan se osaltaan jotain olennaista myös meidän ajastamme. Se tarvitsi tämänkaltaisen narratiivin.  Melodramaattisuus oli lähes tipotiessään. Amerikkalainen yhteiskunta vaatii Elviksen kaltaisen persoonan luomaan sidosta mustan ja valkoisen väestön keskeen. Laskelmallisuutta ei saa unohtaa. Todellisesta Elvis Presleystä se tuskin kertoi paljoakaan. Oli joka tapauksessa hyvä, ettei sorruttu menneisyydestä tuttuun imelyyteen tai pateettisuuteen, mitä en toki odottanutkaan.

Aikamoista säpinää ja hässäkkää  tuo reilun kahden ja puolen tunnin kokonaisuus on. Alku on verkkaista mutta kun nuori uraansa aloittava Elvis pääsee hytkyttelemään jalkojaan, vauhti kiihtyy ja naiset kirkuvat kiimassaan kuin aikoinaan Beatles-dokumenteissa. Valitettavasti vain tuohon uran alkuvaiheen rock-n-roll-moodiin jäädään liikaa maleksimaan ja uran moninaisuus unohtuu. Vauhti kuitenkin jatkuu siinä määrin, että elokuvan loppupuolella alkaa tulla jo kiire, jotta koko ura alamäkineen saataisiin pakettiin mukaan.

Minusta tuntuu, että amerikkalaisen yhteiskunnan vanhakantaisuutta korostetaan liikaakin. Vankilalla uhkailu saa turhan mittavat puitteet. Se on selkeää ylidramatisointia. Ja on siihen sekaan ympätty myös Elviksen oman äidin voivottelu ja järkyttyminen poikansa tekemisistä, minkä annettiin ymmärtää jouduttaneen hänen ennenaikaista kuolemaansa. Äitihän edusti tavallaan vanhakantaista kristillistä perintöä, mitä ei tietysti pidä rinnastaa mihinkään suomalaisen yhteiskunnan hartaudenharjoitukseen. Äitihän vei aikoinaan Elviksen mukanansa kirkkoon ja sieltäkin saivat pienen pojan musiikilliset virikkeet alkunsa.

Totta toki on, että Elviksen piiloerotiikkaakin tihkuvat esitykset leimattiin ”paholaisen musiikiksi”, ja aikamoinen kontrastinhan se oman aikansa yhteiskuntaan toi.

Nuoruuden rock-n-roll-maailmaan on kuitenkin paneuduttu niin perin pohjin, että uran monet muut vaiheet unohtuvat. Eikä elokuvan Elvis ole se sama ujonpuoleinen tyyppi, joka vaikutelma minulla itselläni muodostuu vanhoja filmipätkiä katsellessa.

Armeijakausi menee nopeasti mutta siihenkin on täytynyt hieman paneutua, koska Elvishän kohtaa Saksassa palvellessaan tulevan vaimonsa. Maineikas elokuva-ura sen sijaan ohitetaan.

Sitten perheessä onkin jo lapsi ja upea Graceland. Ja ollaan jo vuodessa 68, kun Elvin on tekemässä come backia.

Luodaan siinä välissä myös joulukonserttia, jonka yhteydessä Elvis onnistuu taas olevinaan järkyttämään omaa vanhakantaista manageriaan. Tom Hanksin esittämä eversti on mielestäni elokuvan selkeä ylilyönti. Se parodia ei pure. Minusta se alkaa jo tuntua kiusalliselta.

Loppua kohden vauhti kiihtyy. Sitten yhtäkkiä silmiemme edessä onkin vanha julkisuuden kuluttama mies, jonka taiteilijan sielu on todellisuudessa toki vielä jäljellä. Sen taiteilijan sielun etsimiseen ja näyttämiseen ei elokuvassa kylläkään keskitytä vaan eletään muussa julkisuuden tuomassa pintaliidossa.

Elokuva on pitkä ja noin puolentoista tunnin katsomisen jälkeen aloin jo vilkuilla kelloani. En jaksa eläytyä siihen yksipuoliseen hengailuun. Toki taiteilijan elämä oli kiihkeää ja kyllä siinä tapahtumat ehtivät vaihdella. En pitkästynyt, mutta toisaalta tunsin, että eihän tämä leffa ole ”mun juttu”.

Las Vegasin konsertit toivat positiivista sykettä. Se vaihe Elviksen uralla saa ansaitsemansa huomion. Ja soihan siellä Suspicious minds, joka sattuu kuulumaan omiin suosikkeihini. Siitä sain siis kyllä nautiskella, mutta tässäkin osiossa eversti Parkerin osuus saa minut kiusaantumaan. Managerin toiminnasta tehdään tavallaan pilkkaa. Hänen todellinen merkityksensä Elviksen uralla jää varjoon.

Äkkirikastumisen myötä rahankäytössä joudutaan hunningolle. Paineet ja velat kasvavat. Lääkkeet pitävät miestä pystyssä, perhe hajoaa. Ollaan umpikujassa. Sen romahduksen kuvaamiseen ei elokuvan tekijöillä riittänyt tarpeeksi henkisiä voimavaroja. 

Loppukohtaus on mielestäni elokuvan eräänlainen huipennus, kun näemme valkokankaalla oikean Elviksen. Tässä vaiheessa hän on tosiasiassa jo kuoleman kynnyksellä. Pöhöttynyt, sairauksien ja lääkkeiden väärinkäytön murtama sankari astui vaivalloisesti pianon ääreen ja siitä lähti Unchained Melody soimaan. Se pysäytti. Etsin tuon katkelman heti kotiin tultuani Youtubesta mutta ei se niin irrallaan katsottuna luo samaa vaikutusta.

Se on koskettava päätös. Se sitoo yhteen 42-vuotiaan taiteilijan elämän. Riehakkaasta nuorison idolista päädytään tuttuun kaulukselliseen glamouria sädehtivään valkoasuun. Laulajan sisimmässä sykkii kuitenkin suru ja kaipaus menneeseen. Se riipaisee.

Unchained Melody löytyy Elviksen viimeiseltä levyltä. Kappale kuitenkin on peräisin 50-luvulta ja on sen myötä omalla tavalla siteenä Elviksen nuoruuteen ja uran rajuihin nousuvuosiin, jolloin suosion rajusta kääntöpuolesta ei ollut tajua. Unchained merkitsee ”kahleetonta”. Ei sen tarvitse mitään merkitä, mutta kirjoitanpahan kuitenkin. Uransa kahleisiin jäänyt suuri taiteilija pystyy hetkeksi vapautumaan ja avautumaan.

….

Todetaan vielä erikseen, että pääosan esittäjä Austin Butler on loistava. Hän on katsomisen arvoinen. Tom Hanksin esittämästä managerista totean vielä sen verran, että tähän aikaan se parodia toki sopii. Setämies on istutettu nuorten maailmaan ja hänet kuvataan kovin vahvasti ja yksioikoisesti negatiivisessa valossa.

Elviksen hahmossa minua häiritsee pinnallisuus. Elviksen come-back vuonna 1968 sutaistaan läpi jonkinlaisena kavalkadina kiireessä hutaisten. Missä on se taiteilijan tuotannosta selkeästi esiin nouseva herkkä puoli?

…

Palaan vielä elokuvan loppuhetkiin. Koen vielä sen päätteeksi toisenkin mieltä kohottavan hetken. Kun nimikavalkadi pyörii jo edessäni ja kiireisimmät ovat ehtineet poistua salista, jään kuuntelemaan taustalla soivaa tuttua taustakappaletta – yhtä omista suosikeistani Elviksen valtavassa laulukokoelmassa - In the Ghetto. Se on sisältönsä puolesta ehkä ainoa kappale, jolla Elvis ottaa kantaa yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Tässä vaiheessa lähden jo nauttimaan lämpöisestä kesäyöstä.

…

Lopuksi käsittelen Elviksen Gospel-uraa, josta elokuvassa ei mainita sanaakaan. Totean kuitenkin laulajan urasta, että kyllähän sieltä löytyy yhteiskunnallisesti merkittäviä kappaleita. Yksi sellainen on If I can dream. Se laulu syntyi pian Martin Luther Kingin kuoleman jälkeen. Laulullaan Elvis palauttaa mieliin Kingin kuuluisan I have a dream -puheensa ja nostaa näin omalla tavallaan esille yhteiskunnallisen tasa-arvon ja mustan väestön osan kansalaisoikeudet.

Elviksen uraan kuuluu myös gospel. Se on saanut alkunsa aivan varhaisesta lapsuudesta syntymäkaupungissaan Tupelossa (Mississippi), kun hän kävi äitinsä mukana kirkossa ja innostui siellä kuulemastaan musiikista. Sieltä heräsi kipinä gospelmusiikkiin. Se ilmeni Elviksen uralla eri tavoin. Nuorena Elvis seurasi Country-laulajien esityksiä radiossa ja heidän musiikissaan oli usein mukana gospelia.

Varhaisessa teini-iässä hän vietti aikaansa mustien asuinkortteleissa, ensin Tupelossa ja sittemmin Memphisissä, jonne perhe muutti.  Näin hän tutustui mustan väestönosan musiikkiin saaden sieltä vaikutteita.

Elvikselle avautui Gospelin moninaisuus. Memphisissä Elvin kävi Gospelkonserteissa ja hänen suosikikseen nousi maineikas The Statesment Quartet. Elvis vaikuttui kokemuksistaan ja hän mielellään jäljitteli kvartetin laulajia – nimenomaan kahta ääripäätä. Toinen oli korkea tenori Jack Hess, ja toisaalta vaikutuksen teki ”Big Chief”, kvartetin karismaattinen bassolaulaja. Lieköhän tuossa oli lähtökohta Elviksen oman lauluäänen kehitykselle. Ääniala oli suunnattoman laaja – matalasta bassosta korkeisiin hehkutuksiin.

Ensimmäiset levytykset vuosilta 1953-55 Sun-studiossa Memphisissä ne heijastavat Elviksen musiikillisen kiinnostuksen moninaisuutta: blues, rhytm&blues, country&western, hillbilly, rockabilly, bluegrass ja tietysti gospel. Satisfied vuodelta 1954 oli alku gospeluralle mutta se levytys on kadonnut, kuten valitettavasti muutama muukin noiden vuosien levytys. Se kappale oli poimittu yhteisestä keikasta The Million Dollar Quartet -lauluyhtyeen kanssa.

Elviksen ensimmäinen varsinainen listahitti oli vuonna 1956 levytetty Heartbreak Hotel. Siitä ura lähti nousuun mutta Elvis ei unohtanut gospel-menneisyyttään. Jo aivan levytysuran alusta lähtien Elvin pyrki saada levyttää eräitä gospelmusiikin suosikkejaan.

Jordanaires-lauluyhtyeen kanssa TV-showssa tammikuussa 1957 esitetty Peace in The Valley oli lähtölaukauksena neljän kappaleen samannimiselle EP-levylle, jota myytiin yli 500 000 kappaletta. Se osoitti, että Elviksellä kysyntää oli myös muulle kuin maalliselle musiikille. Tuolloinhan Elviksen rock-n-roll -esitykset oli leimattu paholaisen musiikiksi, mikä juuri katsomassani elokuvassa nousee hyvin esille.

Vuonna 1960 ilmestynyt albumi His Hands in Mine oli lämminhenkinen kunnianosoitus Elviksen omille suosikkikvarteteille (Statesmen Quartet, The Blackwood Brothers ja The Golden Quartet).

Seuraavat gospel-albumit How Great Thou are (1966) ja He touched Me (1972) saivat jo Grammy-palkinnot.

Tämä oli pikainen katsaus Elviksen gospel-uraan. Poimin sen Ultimate Gospel -levyn oheistekstistä.