Aluksi:
Fjodor Dostojevskiin olen jäänyt kiinni. Näkemykseni
syvenevät vuosi vuodelta. Juttuakin on tähän blogiin kertynyt. Itselleni ehkä
tärkein kirjoitukseni ”Raskolnikovin ja Sonjan rakkaus” (täällä).
Se on kuitenkin jo yli yhdeksän vuoden takaa ja asioiden kehittely on siinä
jäänyt aika lailla puolitiehen. Se kuuluu kuitenkin luetuimpiin teksteihini.
Mainitsen toisenkin tekstini: ”Elämä, kuolema, ikuisuus”, joka on syntynyt
edellistä kolme vuotta myöhemmin (täällä).
Sen parissa muistan väännelleeni ajatuksiani pitkään. Yhtä kaikki, en pääse
Dostojevskista eroon. Jälleen kerran olen lukenut Rikosta ja rangaistusta (1866) lumoutuneena, kuin ensi kertaa.
Tutuksihan se on toki tullut jo vuosikymmeniä sitten. Nykyisin minua eniten
vetää puoleensa Dostojevskin romaanien ketjun yhtenäisyys, niistä kumpuavat
teemat: alkaen varhaisesta kirjeromaanista Köyhää
väkeä (1846) ja päättyen Karamazovin
veljeksiin (1880). Ehkä löydän
joskus aikaa ja energiaa senkin syvempään käsittelyyn. Nyt tässä jutussani
keskityn yhteen romaaniin, mutta pieni raapaisu osuu myös Riivaajien (1872) suuntaan.
Tekstissäni Raskolnikovin ja Sonjan rakkaus tein
itseni kannalta tärkeitä löytöjä, joiden kautta Dostojevskin filosofia ja
uskonkäsitys alkoi minulle aueta. Nyt menen aluksi romaanin epilogiin, jota
vanhemmassa J. A. Hollon suomennoksessa (vuodelta 1922) kutsutaan
jälkilauseeksi ja vuodelta 2008 peräisin olevassa O. Kuukasjärven suomentamassa
versiossa jälkinäytökseksi. Keskiössä on edelleen Sonjan ja Raskolnikovin välinen
rakkaus, mutta en kylläkään täysin pysy siinä kehyksessä.
Tähän kirjoitukseen tulee piakkoin jatkoa: Osa II, jossa käsittelen
Sonjan Raskolnikovin valintoja romaanin muiden henkilöhahmojen kuin myös Dostojevskin oman maailmankatsomuksellisen kehityksen kautta.
…
OSA I
Rikoksesta on kulunut puolitoista vuotta. Ollaan
siperialaisessa kaupungissa, ”aution virran rannalla”. Kyseessä on Irtyš-joki.
Kaupungin esikuvana on asiantuntijoiden mukaan ollut Omskin kaupunki, jossa
myös Dostojevski itse vietti pakkotyövuosiaan. Kaupungin keskustassa on
linnoitus. Siellä sijaitsevassa vankilassa Raskolnikov oli jo viettänyt
yhdeksän kuukautta. Tuo tuntuu symboliselta ajalta, koska tässä lyhyehkössä
jälkinäytöksessä kuvataan Raskolnikovin eräänlainen uudestisyntymä, jossa hän
löytää lopullisesti yhteyden rakkaaseen Sonjaansa. Ristiriitaisesta suhteesta
avautuu ikuinen ystävyyssuhde, joka on valmis kestämään raskaimmatkin
koettelemukset.
Elämä oli
muotoutumassa uomilleen. Raskolnikov oli vankileirillä, Sonja oli asettautunut
lähistölle asumaan. Karuissa oloissa hän oli löytänyt pikkuhiljaa oman
paikkansa ja osansa. Se oli auttavaisen ja hyvään pyrkivän herkän ihmisen tie.
Sairastelun rasittama arki toki toi omat ongelmansa, mutta ne eivät uskossaan
nöyrän Sonjan elämänvoimaa pysäyttäneet.
Mennään ratkaisevaan tilanteeseen, sen kiihkeimpään hetkeen.
Lainaukset ovat julkaistusta suomennoksesta.
”He olisivat tahtoneet puhua mutta eivät kyenneet. Molempien
silmät olivat kyynelissä. He olivat kumpikin laihoja ja kalpeita, mutta heidän
sairailla ja kalvakoilla kasvoillaan loisti jo uuden tulevaisuuden aamurusko,
täydellinen herääminen uuteen elämään. Heidät oli herättänyt rakkaus: yhdestä
sydämestä toiseen johtivat ehtymättömät elämänlähteet.” (Suom. Olli
Kuukasjärvi, s. 687.)
Katkelma on romaanin jälkinäytöksen aivan lopusta, viimeistä
edelliseltä sivulta. Se kuvaa hetkeä, jolloin Raskolnikov oli viimeinkin
vastannut Sonjan rakkauteen. Raskolnikov oli heittäytynyt Sonjan jalkoihin ja
vajosi kiihkeään syleilyyn. Arkuudessaan Sonja aluksi pelästyi mutta tajusi
hetkessä, mistä oli kyse:
”Hänen silmissään alkoi loistaa suunnaton onnentunne, hän
käsitti – eikä siinä ollut enää mitään epäilystä – että Raskolnikov rakasti
häntä, rakasti äärettömästi, että se hetki oli lopultakin tullut…”
Se oli suuri hetki molempien elämässä. Ylimielinen
Raskolnikov lopultakin nöyrtyi rakkauteen. Nöyrtyminen merkitsi käännettä. Ylimielisyys
oli ollut syvällä eikä se sisimmästä poistunut, vaikka erinäiset
mustasukkaisuuttakin muistuttavat tunnetilat taisivat kiusata häntä itseäänkin.
Rikosten tunnustamisella ja sen myötä tulleella tuomiolla ei ollut kyetty
sisintä puhdistamaan. Jonkinmoinen paremmuuden riesa vaivasi edelleen, vaikka
mies oli joutunutkin nöyrtymään kohtaamaansa todellisuuteen. Sonja häntä
tarvitsi, ei hän itse. Siinä uskossa hän oli Siperian matkansa aloittanut.
Tässä ollaan tekemisissä ihmispsyyken arvaamattomien voimien
kanssa. Olisi odottanut jonkinmoista nöyryyttä, mutta samoihin uomiin
palattiin. Tarkastellaan hieman, miten tähän tilanteeseen päädyttiin.
Oikeudenkäynnissä Raskolnikov oli ollut rehellinen ja
yhteistyöhaluinen ja kertonut seikkaperäisesti kaikki tekemänsä rikoksen
vaiheet. Muisti toimi erinomaisesti, mikä osaltaan todisti Raskolnikovin
vakaasta psyykkisestä terveydentilasta ja syyntakeisuudesta. Mutta
vastakkaisestakin näkemyksestä oli näyttöä. Tuolloin muodissa oli ns.
tilapäistä mielenhäiriötä koskeva teoria. Ja oli merkkejä, että hän olisi ollut
jonkinlaisen ”murhaamis- ja ryöstämismanian” vaikutuksen alla. Siihen
liitettiin myös Raskolnikovia ennen rikosta vaivannut ”sairaalloisen
synkkämielisyyden tila”. Tämän olivat useat todistajat panneet merkille. Siihen
vaikutti myös syytetyn hankala taloudellinen tilanne.
Tuomiosta tuli lopulta lievempi kuin odotettiin. Osaltaan
siihen vaikutti Raskolnikovin opiskelukaverin, ystävän ja sittemmin myös hänen sisarensa
aviopuolison Razumihinin todistus. Tämä kertoi eräitä hellyttäviä tapauksia
Raskolnikovin menneisyydestä. Hän oli opiskeluaikanaan auttanut pyyteettä
erästä keuhkotautia potevaa kaveriaan ja tämän perhettä. Kaiken lisäksi hän oli
kunnostautunut eräässä traagisessa tulipalossa. Hän oli hakenut liekkien
vallassa olleesta huoneistosta kaksi pientä lasta pelastaen näin heidän
henkensä. Hän sai lopulta kahdeksan vuoden tuomion.
Raskolnikov eli elämäänsä pakkotyöleirillä Irtyš-joelle
avautuvassa laaksonäkymässä. Tilanne näytti jämähtäneen paikalleen. Sonja oli
onnistunut löytämään pienoisen toimeentulonkin ompelijan töiden ansiosta.
Lisäksi hän auttoi muita vankeja kirjeenvaihdossa ja yhteyden pidossa. Hänestä
pidettiin, mikä nosti Raskolnikoviin lähinnä kiusaantuneita tunteita. Sonja oli käynyt säännöllisesti vankileirillä
Raskolnikovia tapaamassa. Joskus tuntui, että muut vangit iloitsivat hänestä
enemmän. Tapaamiset
olivat Raskolnikovillekin välttämättömiä, mutta pakonomaisia. Tämä tuntui
miltei vähättelevän nöyristelevältä tuntuvaa Sonjaa. Samaan luontevuuteen hän
ei kyennyt kuin muut vangit.
Se sai Raskolnikovin hämmentymään. Oliko se mustasukkaisuutta,
sitä ei hän kai halunnut tunnustaa, mutta vaivautuneisuudestaan hän ei päässyt
eroon. Hän
tunsi olonsa ulkopuoliseksi, vieraantuneeksi. Hän halusi kai olla muiden
yläpuolella. Tällaisessa tilanteessa muut vangit alkoivat häntä vierastaa. Tai
se oli tosiasiassa vielä pahempaa: heidän välillään tuntui olevan syvä kuilu.
”Hänestä itsestään ei kukaan pitänyt,
vaan kaikki karttoivat häntä. Lopulta he alkoivat suorastaan vihata häntä.
Minkä takia? Sitä hän ei tiennyt. He halveksivat ja pilkkasivat häntä; hänen
rikoksestaan tekivät pilkkaa nekin, jotka olivat paljon pahempia rikollisia
kuin hän. Sinä olet herra! he sanoivat hänelle. – mikä pakko sinun oli kulkea
kirves kourassa; ei se ole mitään herrojen työtä.” (suom. Ollli Kuukasjärvi, s.
682-683.)
Muut vangit pitivät häntä myös jumalankieltäjänä ja sen takia
hänet olisi pitänyt heidän mielestään tappaa.
Näin hänet leimattiin, vaikkei hän ollut koskaan puhunut kenenkään
vangin kanssa Jumalasta eikä uskon kysymyksistä. Tämän kaiken ohessa
Raskolnikovia hämmensi se, kuinka kaikki pitivät Sonjasta, vaikkei tämä
mitenkään pyrkinyt heitä mielistelemään.
Mennään vielä tarkemmin tuota kiihkeää rakastumisen hetkeä
edeltäviin tapahtumiin Sonjan ja Raskolnikovin välillä.
Viime aikoina Sonja oli sairastellut eikä häntä ollut
näkynyt pitkään aikaan. Raskolnikov oli havainnut itsessään kaipuun ja ikävän.
Myös muut olivat ihmeissään, kun Sonjaa ei näkynyt. Sitten saatiin kuulla, että
Sonja oli tervehtymässä eikä tarvinnut olla huolissaan.
Mikä oli konkreettisesti Raskolnikovin mielenmuutoksen takana? Se
ei syntynyt itsestään, ei siinä mitään jumalallista ilmestystä tapahtunut.
Tarvittiin yksinäinen hetki, joka kuvataan kirjan edellisellä sivulla.
Oli aamuvarhainen hetki joen rannalla. Raskolnikov teki aamuisia
tehtäviään parin muun vangin kanssa. Koitti sattumoisin yksinäinen hetki,
jolloin nuo työkaverit olivat muissa askareissa. Kun ei ollut mitään tekemistä,
Raskolnikov käveli kohti joen rantaa ja alkoi korkealta törmältä tutkailla
kauempana avautuvaa rantanäkymää.
”Kaukaa toiselta rannalta kantautui laulua hädin tuskin kuuluvana.
Siellä auringonpaisteessa kylpevällä silmänkantamattomalla arolla erottui
häviävän pienenä pisteenä paimentolaisten majoja. Siellä oli vapaus, siellä eli
toisenlaisia ihmisiä, jotka eivät muistuttaneet lainkaan täkäläisiä, siellä
itse aikakin tuntui seisahtuneen, aivan kuin Abrahamin ja hänen karjalaumojensa
päivät eivät vielä olisikaan menneet ohi. Raskolnikov istui ja katseli
hievahtamatta, herpaantumatta; hänen ajatuksensa muuttuivat haaveiksi,
kuvitelmiksi; hän ei ajatellut mitään, mutta epämääräinen tuska teki hänet
levottomaksi ja kiusasi häntä.”
Tuohon hetkeen ilmestyi yllättäen Sonja. Se oli jälleennäkeminen
sairastumisen vuoksi poikkeuksellisen pitkäksi käyneen eron jälkeen. Sonja
istuutui hänen viereensä. Oli vielä kylmää ja Sonja ojensi kätensä
Raskolnikoville - ”tapansa mukaan
arasti”.
Sonja oli vielä sairautensa jäljiltä heikkona. Yleensä Raskolnikov
oli reagoinut Sonjan saapumiseen kylmäkiskoisesti, ”vastahakoisesti”, saattanut
jopa jättää reagoimatta Sonjan käden ojennukseen. Mutta tällä kertaa hän koki
Sonjan saapumisen aivan toisin. Hän heittäytyi itkien syleilyyn. Sonja pelästyi
aluksi yllättävän voimalliseen tunteenpurkaukseen mutta oivalsi, että nyt oli
se hänen pitkään odottamansa hetki. Siitä se alkoi. Kaikki oli selvää.
Jatketaan suoraa lainausta:
”He olisivat tahtoneet puhua, mutta eivät kyenneet. Molempien
silmät olivat kyynelissä. He olivat kumpikin laihoja ja kalpeita, mutta heidän
sairailla ja kalvakoilla kasvoillaan loisti jo uuden tulevaisuuden aamurusko,
täydellinen herääminen uuteen elämään. Heidät oli herättänyt rakkaus: yhdestä
sydämestä toiseen johtivat ehtymättömät elämänlähteet.
He päättivät odottaa ja kestää. Heillä oli jäljellä vielä
seitsemän vuotta ja miten paljon edessä vielä oli sietämätöntä kärsimystä,
miten paljon ääretöntä onnea! Mutta Raskolnikov oli herännyt uuteen elämään, ja
hän tiesi sen, tunsi sen koko uudistuneella olemuksellaan, ja Sonja – hänhän
oli elänyt vain Raskolnikovin elämää!” (s. 687-688.)
Sonjasta todetaan, että ”hän oli niin onnellinen, että melkein
pelästyi onneaan.” ”Seitsemän vuotta, vain seitsemän vuotta!” Näin Sonja kokee
onnensa. Ne tuntuvat tuolloin kuin seitsemältä päivältä.
Kirjailija kuitenkin samalla varoittaa: ”Raskolnikov ei
tiennytkään vielä silloin, että uusi elämä ei tule ilmaiseksi, että se täytyy
vielä ostaa kalliilla hinnalla…” Jotain arvaamatonta oli mahdollisesti edessä,
mutta siitä ei tarkemmin kerrota. Kaikki riippuu ”tulevaisuudessa tehtävällä
työllä”. Nyt alkaa ihmisen sisäisen uudistumisen vaihe, minkä myötä
valmistaudutaan uuteen tuntemattomaan todellisuuteen. Romaani päättyy
tällaisiin odottaviin tunnelmiin.
