Lyhyt juttu jumalanpalveluksesta

 Nyt valmistaudutaan huomiseen vappupäivään, mutta minäpä nostankin esille hengellisen teeman.

Netissä on sitten koronan puhkeamisen ollut sunnuntaisin kuunneltavissa ja seurattavissa jumalanpalveluslähetyksiä. Vaikka olenkin maallistunut, niin toisinaan syvennyt niitä kuuntelemaan. Itse kirkkotila on valinnalleni aika ratkaiseva. Vanhan ajan puukirkko vetää minua usein puoleensa. Yleensä se sijaitsee jossain syrjäisessä pikkukunnassa. Tällä kertaa kohdalleni osui Oulun liepeillä sijaitsevan Lumijoen seurakunnan messu. Siitä tuli iltapäivälleni pieni piriste. Kirkko näyttää jostain syystä typötyhjältä, jumalanpalveluksen seuraajia on netissä kuitenkin runsaasti. Kyseisessä kunnassa en ole koskaan käynyt.

Ensitutustumiseni Lumijoen kirkkoon tapahtui pääsiäisaamuna, jolloin taisin seurata lähetystä suorana. Valinta oli puhdasta sattumaa. Youtuben algoritmi vain heitti sivun kohdalleni. Huomasin, että saarnaaja oli vanhoillislestadiolainen. Hänen saarnansa kiinnosti ja siihen sitten syvennyinkin. Mainittakoon, että muutkin tekijät vaikuttavat valintaani. Mainitsen yhden kiinnostukseni kohteen. Se on Pyhän sydämen kappeli Helsingissä. Siitä saa tietoa mm. täältä. Keskiaikaiset kivikirkot ovat yksi intohimoni. Niiden seinä- ja alttarimaalaukset sävähdyttävät. Valitettavasti vain usein nettilähetyksissä esitellään aika vähän itse kirkkotilaa. Jos saarnaamassa on joku nuori pappi, en kyllä pääse puhujan kanssa laisinkaan samalle aaltopituudelle. Tunnelmakuvaukset eivät kiinnosta, vaan saarnassa on oltava perinteinen ydinsanoma. Sen voi tarjota vanhakantainen herätyskristillisyyteen sidoksissa oleva puhuja.

Joskus menen itse kirkon jumalanpalvelukseen. Siihen pitää olla jokin erityinen syy. Toisinaan haluan vain mennä laulamaan virsiä muiden seurassa. Pettymykseni on suuri, jos virret ovat tuoreempaa tuotantoa ja melodiat outoja. Haluaisin siellä veisata vanhoja, lapsuudesta tuttuja virsiä.

Yllä mainitsin Lumijoen kirkon. Siellä pääsiäisaamuna pidetyssä jumalanpalveluksessa veisattiin virsi nro 105: ”Aurinkomme ylös nousi…” Se on yksi suosikeistani. Sen kolmas säkeistö saa sydämen värähtämään. Tässä hieman alkua:

”Kesälinnut taivaan alla

iloisina lentävät.

Sulaneella sydämellä

laulaa toukomettiset…”

Siinäpä meille mieltä kohottavaa riemun tunnetta.

Mutta nyt tulen kirjoitukseni ytimeen. Tämän aamun (30.4.2023) jumalanpalveluksessa Lumijoella saarnaajana oli sama pappi kuin pääsiäisaamuna, mutta nyt minut sävähdyttänyt tekijä istui urkuparvella. Hyvin nuori urkuri soitti sekä alku- että loppusoiton. Tuskin jalat ylettyivät jalkioon mutta varmasti hän toteutti tehtävänsä. Soittajan nimikin kerrottiin: Matteus Säily. Valitettavasti kirkkoherra ei tervehdyspuheessaan kertonut tarkemmin sävellyksistä. Mutta ei sen väliä. Menkää ja kuunnelkaa. Linkki on tässä.

Hienoa, kun lapset ja nuoret saadaan musiikin pariin. Kesää odotellessa toivotaan ja myös rukoillaan maailmalle rauhaa.

Ei minulle kevättä tule - ”Не для меня будет весна…” (Uusi versio)

 Julkaisin vuonna 2015 jutun tunnetusta venäjänkielisestä kansan suussa elävästä laulusta ja sen syntyhistoriasta. Se löytyy täältä. Nyt pääsiäisen aikaan innostuin kuuntelemaan laulua uudestaan ja tein uuden version käännöksestäni. Todetaan heti, että laulettavaksi suomennokseni ei ole edelleenkään tarkoitettu. Liitän sen nyt tähän ja tuon sen jälkeen edellisen juttuni täytteeksi hieman lisäväriä laulun taustoihin. Laitan myös pari linkkiä tuoreemmista laulun tulkinnoista. Enkä aivan lopussa malta olla kajoamatta myöskään konfliktiin Venäjän ja Ukrainan välillä.

Koska Suomessa vietetään nyt pääsiäistä, niin puutun erääseen seikkaan laulun sisällössä. Venäjän ortodoksit juhliessaan pääsiäistä tervehtivät tuttaviaan huudahduksella ”Kristus on ylösnoussut!”. Siihen on oma vastauksensa (”Totisesti nousi!”). Tuo huudahdus kuuluu kaikkien perinteeseen, kyse ei ole hartauden harjoittajien uskonnollisesta liturgiasta. Minä en ole ortodoksi, mutta venäläiset ystäväni ovat minulle lähettäneet pääsiäistervehdyksen tuota huudahdusta käyttäen. Niin olen joskus tehnyt minäkin. Nyt pääsiäissunnuntaina ei viestiä kuitenkaan kuulu, sillä Venäjällä pääsiäistä vietetään vasta viikon kuluttua.

Ei minulle kevättä tule

Ei virtaava Don tulvaa tuo

Sydän neidon riemusta hehkuu

iloa sykkii – mut’ minulle ei.

 

Ei minulle puutarhat tuoksu

Kukkii kirkkaana laakson lehto

Soi kutsuen sirinä satakielen

Se kevään kohtaa – minä en.

 

En pääsiäisestä osaksi pääse

tulee juhlapöytään suku ja rakkaat

”Ylösnoussut on Kristus” – soljuvat suut

ilon päivä on heillä - ole mukana en.

 

Vaan minunpa ihoni valkean

särkee lyijyinen luoti,

vuotaa kyyneleet katkerat,

minulle suotu se elämä on.

 

Netistä löytyy laulusta huomattavan paljon eri versioita. Laitan tähän alkuun linkin, jossa laulun esittää Felix Davydov. Siinä on mukana kuusi säkeistöä. Se kertoo osaltaan, että laulu on historian saatossa muokkautunut monella tapaa.

Videon kommenteista käy ilmi, että monen katsojan isoisä oli laulua laulanut, joten pienestä lapsesta asti se oli tullut tutuksi. Laulun julkaisija toivoo laululle pitkää ikää, sukupolvia eteenpäin. Kommentteja lukiessa huomaa varmasti odotetun seikan. Laululla on symboliarvoa venäläisten patrioottien keskuudessa. Se liittyy myös Donin kasakoiden perinteeseen. Siihen se on itse asiassa  menneisyydessä mukautunut., Ymmärrän niin, että kasakkaperinteen vaalijat ja harrastajat ovat sen ottaneet omakseen.

Laulun taustalla oleva runo on syntynyt 1830-luvun lopulla. Seuraavassa toistan hieman vanhaa juttuani, mutta tuon myös hieman lisätietoa.

säveltäjä N.V. Devitte

Runon alkuperäisen version on laatinut laivastoupseeri A. Moltšanov vuonna 1838. Venäläinen säveltäjä N.V. Devitte (1811 – 1844) on sen säveltänyt. Moltšanovin sanotaan palvelleen Mustanmeren laivastossa Silistrija-nimisellä aluksella. Alkuperäinen runoversio on pitempi ja sen rinnalla pelkistetty nykyversio tuntuu kalpealta häivähdykseltä. Toisaalta tuo pelkistys tuo siihen musiikillista voimaa. Alkuperäisessä versiossa tytöllä on nimi – Alina. Siinä mainitaan Abhasian rannikko ja Kaukasuksen kansat, joita vastaan käydään taistelua. Don-joen sijalla on Bug. Sillä joella ei ole kuitenkaan runollista sisältöä, Doniin liittyy monenlaisia mielleyhtymiä, se sopii tähän lauluun paremmin.

Kuin luonnostaan Donin kasakat omaksuivat laulun. Sen myötä todellakin Don-virta pääsi mukaan runon elämään. Laulu sai uutta voimaa ja sisältöä. Tyttö menetti nimensä. 1900-luvun alussa runo sai ikään kuin uuden elämän.

Edellisessä jutussani kerroin, että laulu unohtui neuvostovallan synnyttyä. Se jäi kyllä pimentoon, mutta eräässä jutussa todetaan laulun eläneen sotilaiden suussa. Muun muassa Suomeakin vastaan käyty sota mainitaan. Lopulta se nousi uudelleen pinnalle 70-luvulla Nikita Mihalkovin elokuvan Viisi iltaa myötä. Siinä elämässä sivuraiteille joutunut mies alkaa ravintolassa juopuneena yhtäkkiä toistella laulun sanoja.

Vanhassa jutussani linkkien myötä painotukseni on hieman toisenlainen. Silloin suuren vaikutuksen minuun teki Sretenskin mieskuoron esitys. Yllä olen liittänyt jo linkin yhden laulajan esityksestä. Tässä on vertailun vuoksi pari modernimpaa versiota. Aleksandr Ustjugovin versio (tässä) on saanut jo yli 3,9 miljoonaa katselukertaa. Tässä versiossa katsojia on ollut huomattavasti vähemmän. Eivät ne minua erityisemmin sytytä.

Laitan aivan juttuni loppuun vielä version, joka kosketti minua ja liittää kaiken lisäksi tuon laulun traagisella tavalla myös nyt meneillään olevaan sotaan. Toki se tuo mukanaan ristiriitaisia tuntoja, jotka vievät ajatukset pois itse laulusta. Esittäjänä on Länsi-Ukrainassa asunut ja elämäntyönsä tehnyt bardi Vasili Ždankin. Hän menehtyi 61-vuotiaana vuonna 2019 traagisessa onnettomuudessa, josta kerron lisää hieman alempana. Hän säestää itseään Ukrainan kansallissoittimeksikin mainitulla banduralla. Se on luuttua muistuttava kansansoitin. Jos tutustuu Ukrainan kansanmusiikkiin, niin suuret banduraorkesterit tulevat kyllä kiinnostuneelle pian vastaan. Toinen nimi soittimelle on kobza. Wikipedian suomenkielinen tynkäjuttu löytyy täältä. 

Ždankin oli syntynyt Etelä-Venäjällä (Krasnodarin alueella) vuonna 1958. Kaksivuotiaana hän muutti vanhempiensa mukana Ukrainaan. Aikuisiässä hän asui Länsi-Ukrainassa, jossa tuli ainakin myöhempinä vuosinaan leimatuksi venäjämielisenä. Hän käytti esiintymiskielenään yhtä lailla ukrainaa kuin myös venäjää. Oli ollut aktiivisesti mukana Ukrainan itsenäisyysliikkeessä Neuvostoliiton hajoamisprosessin yhteydessä. Viimeisinä vuosinaan hän esiintyi paljon tyttärensä kanssa duona.

Seuraavaksi tulee tietoa, jonka todenperäisyydestä en ole varma. Kyse on laulajan kuolemasta, josta syyskuussa tulee kuluneeksi neljä vuotta. Hän harrasti moottoripyöräilyä ja hän joutui sillä ajaessaan liikenneonnettomuuteen ja menehtyi siinä yhteydessä. En ala sitä nyt tarkemmin käsitellä, mutta on vahvoja epäilyksiä, että kyseessä oli murha. Sitä epäilyä ei aivan suoralta kädeltä pidä torjua, koska laulaja asui kuitenkin alueella, jossa oli hyvin vahva kansallismielinen ja venäjävastainen ilmapiiri. Ždankinilla oli paljon vihamiehiä, koska hän kuitenkin kävi paljon Venäjällä esiintymässä ja loi siten toiminnallaan siltaa Venäjän suuntaan. Tuo onnettomuus sattui aikoihin, kun ristiriidat maiden välillä olivat entisestään kärjistymässä. Venäjämielisiin kohdistuneita poliittisia murhiahan oli Ukrainassa tapahtunut runsaasti siitä lähtien, kun nykyiseen sotaan alkanut konflikti alkoi vuonna 2014.

(lähteitä: tämä ja tämä)

Mutta se siitä. Pääsiäispäivää odotellessa on hiljentymisen aika. Täältä voi katsoa ja kuunnella bardi Vasili (tai kenties ukrainalaisittain Vasil’) Ždankinin esitystä banduran säestyksellä.

Laitan loppuun vielä venäjänkieliset sanat. Kyseessä on yleisin neljän säkeistön versio:

Не для меня придёт весна,

Не для меня Дон разольётся,

И сердце девичье забьётся

С восторгом чувств -- не для меня.

 

Не для меня цветут сады,

В долине роща расцветает,

Там соловей весну встречает,

Он будет петь не для меня.

 

Не для меня придёт Пасха,

За стол родня вся соберётся,

«Христос воскрес» из уст прольётся

В Пасхальный день не для меня. 

 

А для меня кусок свинца,

Он в тело белое вопьётся,

И слёзы горькие прольются.

Такая жизнь, брат, ждёт меня. 

Sergei Rahmaninov - 150 vuotta syntymästä

 Eilen (1. huhtikuuta 2023) tuli kuluneeksi 150 vuotta säveltäjä Sergei Rahmaninovin syntymästä. Katsoin Moskovan filharmonian youtube-kanavalta suoraa lähetystä juhlakonsertista, jossa ohjelmistossa oli säveltäjämestarin kaksi huipputeosta: pianokonsertto nro 2 (C-duuri, op. 18 ja Sinfonisia tansseja orkesterille  (op. 45). Nuo teokset kuuluvat minunkin suosikkeihin. Minulle jo tutuksi käynyttä Venäjän kansallista nuorten sinfoniaorkesteria johti itse maestro Valeri Gergijev. Pianokonserton solistina oli kaksikymmentävuotias suurlahjakkuus Ivan Bessonov. Konsertissa oli juhlava tunnelma, loppuunmyydyn salin yleisö palkitsi solistin, kapellimestarin ja koko orkesterin ansaituilla riemukkailla suosionosoituksilla.

Juhlan kunniaksi poimin omista Rahmaninovia ja hänen musiikkiaan sisältävistä kirjoituksistani koosteen, jonka voi lukea alla. Poiminnat ovat viidestä eri kirjoituksestani: vanhin on vuodelta 2014, uusin 2019. Ensimmäisessä tekstissäni käsittelen lähinnä säveltäjän elämää, loput ovat poimintojani konserteista.

…

Rahmaninov (19.10.2016)

Kävin kirjastossa kuuntelemassa luentoa säveltäjä Sergei Rahmaninovista (1873 - 1943). Väsyneenä menin, virkistyneenä lähdin. Matkaevääksi jäi mieleen seuraava Rahmaninovin ajatus: ”Musiikki on runouden sisar. Ja sen äiti on suru.”

Rahmaninovin musiikki on melankolian täyttämää. Se lumoaa ja osuu minuun. Ehkä juuri siksi katson hänen kuuluvaksi omien suosikkisäveltäjien kärkikolmikkoon.

Sergei Rahmaninovin musiikki on täynnä kotimaan, vanhan Venäjän kaihoa, koti-ikävää. Siksi ei ole aivan väärin sanoa, että Rahmaninovin musiikki on surusta tehty. Tuo koti-ikävä merkitsi Rahmaninovin perheessä kaipuuta vanhaan Ivanovkaan, perheen kesäpaikkaan, joka sijaitsi Etelä-Venäjällä Tambovin kaupungin lähistöllä, Moskovasta kaakkoon. Vallankumouksen sytyttyä bolševikit kaappasivat sen haltuunsa, Rahmaninovin perheelle avautui mahdollisuus emigroitua länteen. Nykyisin Ivanovkassa sijaitsee Rahmaninovin kotimuseo (http://www.ivanovka-museum.ru/ ).

 

Rahmaninov oli sangen herkkä kriitikoiden ja yleisön reaktioihin. Ensimmäisen pianokonserton saama vastaanotto sai nuoren aloittelevan säveltäjän aivan tolaltaan ja siitä selviytymiseen hän tarvitsi terapiaa. Myös vuonna 1926 valmistunut neljäs pianokonsertto joutui kriitikoiden ja konserttiyleisön lyttäämäksi.  Viidettä pianokonserttoa hän ei sitten enää rohjennut valmistaakaan.

Rahmaninov yritti noista epäonnistuneiksi luoduista teoksistaan tehdä korjaamalla parempia. Ensimmäisen pianokonserton hän uudisti vallankumouksen melskeessä vuonna 1917. Neljännestä syntyi uusi versio vuonna 1941. Helander totesi ainakin neljännestä konsertosta, että kriitikkojen nyreys vain lisääntyi. Olisi ollut parempi jättää ne entiselleen.

Ensimmäisen pianokonserton saaman nyreän vastaanoton jälkeen säveltäjä koki rankan masennuskauden. Hänet ohjattiin hypnoterapeutti Nikolai Dahlin(1860 – 1939) luo. Kyse oli menetelmästä, jossa potilas vaivutettiin hypnoosiin. Apuna käytettiin myös keskusteluterapiaa.  Se oli eräänlaista suostuttelua, terapeutti halusi vahvistaa asiakkaan pääkopassa olevia kykyjä ja lahjoja, hän vältti tuomasta häneen mitään ulkopuolisia seikkoja. Ymmärsin, että näin hänen itseluottamuksensa palasi.  Rahmaninovia vaivasi ns. ”kirjoittajan blokkiin” verrattavissa oleva kyvyttömyys. Siinä henkilö ei kykene luomaan sanoiksi hahmottelemiaan ajatuksia.

Tuo ”blokki” purkautui sitten muutaman vuoden kuluttua varsin riemukkaalla tavalla, kun säveltäjä onnistui luomaan toisen pianokonserttonsa, jonka tuntevat ainakin kaikki Marilyn Monroen ystävät. Vuonna 1955 valmistuneessa Billy Wilderin elokuvassa Kesäleski (The Seven Year Itch) soi Rahmaninovin toinen pianokonsertto ja varsin sensuelliksi elokuva tuon musiikin myötä tulee.

Tuohon toiseen pianokonserttoon liittyy yksi varsin olennainen seikka. Rahmaninov omisti sävellyksensä terapeutilleen Nikolai Dahlille. Dahl oli itsekin muusikko, hän soitti alttoviulua.

Kuuntelen itse usein Rahmaninovia. Jos mahdollista, kuuntelen yleensä kaikki radiokonsertit, joiden ohjelmassa on Rahmaninovia, tämä koskee myös nettiä.  Viimeksi kuuntelin pietarilaisen Mariinsky-teatterin nettikanavalta (Mariinsky.tv) Rahmaninovin ensimmäisen oopperan Alekon konserttiversiota. Se oli vastikään 70 vuotta täyttäneen baritoni Sergei Leferkusin juhlaesitys. Täyttä terästä tuntuu laulaja olevan, ei kuulu ikä miehen äänessä. Ja koko esitys oli aivan loistava intensiivinen kokonaisuus. Se on edelleen nähtävissä ja kuultavissa täällä: https://www.youtube.com/watch?v=EKhlsPy9WOs.  Ooppera perustuu Aleksander Puškinin runoelmaan Tsygany ”Mustalaiset” (Цыганы, ”Gypsies”).  Runoelman tapahtumat sijoittuvat Bessarabiaan. Keskiössä on kahden nuoren Alekon ja Zemfiran traaginen rakkaustarina. Youtubesta löytyy vuodelta 1953 peräisin oleva oopperan filmatisointi: https://www.youtube.com/watch?v=x-3Zt19vZjE.  Esitys huokuu mustalaisromantiikkaa. Ei sitä tietenkään aidoksi voi kutsua, mutta upeita laulusooloja ja perinteisiä tanssiesityksiä siinä on. Rahmaninov sävelsi oopperan opinnäytetyönään. Sitä katsomassa oli itse Pjotr Tšaikovski. Tämä innostui esityksestä niin, että taputti lähes kätensä rikki. Valitettavasti pian tuon jälkeen Tšaikovski menehtyi. Varmaankin hän olisi edistänyt lahjakkaan säveltäjänuorukaisen uraa ja myös ooppera oli saanut enemmän huomiota.

On mielenkiintoista, että tuosta Tšaikovskin ajan romantikkosäveltäjästä Sergei Rahmaninovista tuli vanhoina päivinään amerikkalaisessa suurkaupungissa asusteleva suuren maailman tähti, joka kuunteli vapaa-aikanaan paljon jazzia ja pyrki liittämään jonkin verran myös omaan musiikkiinsa jazzillisia elementtejä.  Hänen yksi erityinen suosikkisävellys oli George Gershwinin (1898 – 1937) amerikkalaisista amerikkalaisin sävellys Rhapsody in Blue, joka valmistui 1924. Gershwin oli sinäkin mielessä Rahmaninoville läheinen, sillä hän oli sukujuuriltaan Venäjän juutalaisia. Isä oli muuttanut Pietarista Yhdysvaltoihin 1890-luvun alussa.

Kolmanteen pianokonserttoon liittyy australialainen elokuva Shine (1996).  Se kertoo pianisti David Helfgottin elämäntarinan. Mies oli nuorena ilmiömäinen lapsitähti ja superlahjakkuus. Isä ja äiti olivat kokeneet keskitysleirin kauheuden, mikä vaikutti perheen elämään. Lapsuuden koti oli täynnä ahdistavaa henkeä, isä suojeli perhettään kuin vainoharhainen. Hän halusi pitää sen koossa hinnalla millä hyvänsä, ei halunnut päästää poikaa maailmalle korkean tason oppiin, vaikka kaikki yrittivät häntä taivuttaa. Poika lähti kuitenkin Englantiin isän vastustuksesta huolimatta. Ja sai seurakseen syyllisyyden.

Poika pyrki täydellisyyteen, ja varsinkin häntä työnsivät siihen hänen opettajansa. Suurimpana haasteena oli Sergei Rahmaninovin pianokonsertto nro 3. Kesken esityksen nuorukaiselle puhkesi skitsofrenia. Alkoi mielisairaalan kierre. Lopulta David parani, jotenkuten. Hän löysi uudelleen pianon ja se oli avain hänen parantumiseensa. Lisäksi rinnalle löytyi ymmärtävä nainen. Lopulta hän onnistui palaamaan konserttilavoille. Sairaus seurasi häntä, eikä hän syyllisyydestäänkään päässyt täysin vapaaksi, mutta ne olivat vain pieniä esteitä, elämä ja musiikin voima olivat perineet voiton.

En olisi katsonut elokuvaa, ellei se olisi tullut vastaan Rahmaninovin nimen kautta. Ei siinä varsinaisesti häntä käsitellä. Rahmaninov oli vain sattunut säveltämään tuon kohtalokkaan konserton, joka laukaisi sairastumisen. Pidän sitä yhtenä vaikuttavimmista elokuvista, vaikka toki silläkin on puutteensa. Eniten häiritsee suuren yleisön kosiskelu. Päähenkilön esittäjä on huippuluokan filmitähti ja onnistuu työssään, mutta tällaisissa tuotannoissa huomion metsästyksestä tulee pääasia, Oscarit kimmeltävät silmissä. Varsinkin loppupuolella traaginen ihmiskohtalo meinaa jäädä taustalle.

Mainitsin jo Rahmaninovin perheen kesäpaikan Ivanovkan, josta perhe joutui luopuman emigroitumisen kautta. Myöhemmin Rahmaninov rakennutti Ivanovkaa jäljittelevän huvilan Sveitsiin. Sille annettiin nimi Villa Senar. Nimen alkutavut luotiin avioparin etunimistä, loppu-r viittasi sukunimeen.  Siihen pyrittiin luennoitsijan mukaan luomaan tuon Venäjälle jääneen huvilan henkeä, mikä kuvastaa Rahmaninovin perheen suurta nostalgiaa omaa kotimaataan kohtaan. Löysin netistä vuodelta 2013 peräisin olevan Guardian-lehden kirjoituksen, jossa kerrotaan Vladimir Putinin suunnitelmista lunastaa Villa Senar Venäjän omistukseen: https://www.theguardian.com/music/2013/nov/26/putin-purchases-rachmaninoff-archive-estate. Artikkelissa tietolähteenä on pianisti Denis Matsujev. Saa nähdä, mitä tulee tapahtumaan. Artikkeli kertoo, että tuolloin huvilasta tulisi varmaan venäläisten pyhiinvaelluspaikka. Tässä poliittisessa ja taloudellisessa tilanteessa nuo suunnitelmat ovat varmaan jo hälvenneet.

Kun Rahmaninov vieraili ensi kerran Amerikassa, suuri yleisö tunsi hänet ennen muuta yhden pianokappaleen luojana. Se on edelleenkin tunnetuimpia Rahmaninovin sävellyksiä. Kyseessä on Preludi cis-molli op. 3 No 2 (Prelude in C sharp minor). Tässä sen esittää itse säveltäjä:  https://www.youtube.com/watch?v=mXGSfJn3nKQ. Mielestäni tulkinta on sielukas, muuta sanaa en nyt keksinyt.

Tutustuin tuohon sävellykseen ensi kerran alle kaksikymppisenä pitkätukkaisena nuorukaisena aivan muun version kautta. Olin nimittäin ostanut hollantilaisen Ekseption-yhtyeen levyn LP:n nimeltään Ekseption 3 (ilmestymisvuosi 1970). Siinä kokoelmassa oli raita nimeltä On Sunday they will kill the world. Sävellys pohjautuu tuohon Rahmaninovin preludiin. Varsinaisen lauluosuuden on säveltänyt yhtyeeseen kuulunut W.Luikinga. Ekseption soitti etupäässä klassiseen musiikkiin pohjautuvia kappaleita (https://en.wikipedia.org/wiki/Ekseption). Kuuntelin tuota LP:tä jatkuvasti ja ”Rahmaninovista” tuli yksi suosikkini. Sen voi kuulla täältä: https://www.youtube.com/watch?v=WaQ1_DWrFkg . Ei siinä paljon yhtymäkohtia alkuperäiseen Rahmaninovin sävellykseen ole, mutta kuullessani ensi kerran alkuperäisen sävellyksen, ihastuin välittömästi. Aivan kuin nuoruuden ensirakkaus olisi tullut mieleeni.  Täytyy todeta, että ei musiikki tunne rajoja. Nuoruuden rock-harrastus voi sytyttää myöhemmin klassiseen musiikkiin. 

…………………..

Verikirkon karussa kaiussa – voimallista kuorolaulua kesäisessä Pietarissa (19.6. 2017)

Kävin Pietarin matkani yhteydessä keskiviikkona kuorokonsertissa. Valintani kohdistui Verikirkkona tunnettuun Kristuksen ylösnousemuksen katedraaliin ja siellä esitettävään ortodoksiseen kirkkomusiikkiin.

Paikkana oli ”verikirkkona” tunnettu Kristuksen ylösnousemuksen katedraali, ”kirkko veren päällä”. Se sijaitsee Pietarin keskustassa Gribojedovin kanavan varrella paikassa, jossa vuonna 1881 tsaari Aleksanteri II joutui terroristiryhmän hyökkäyksen kohteeksi ja haavoittui salamurhaajan pommi-iskusta kuolettavasti. Kanava oli tuolloin nimeltään Katariinan kanava. Kirkko rakennettiin vuosina 1887 – 1907 murhattua isäänsä valtaistuimelle seuranneen tsaari Aleksanteri III:n aloitteesta.  Esikuvana kirkolle oli Moskovan punaisella torilla sijaitseva Pyhän Vasilin katedraali. Neuvostoliiton vuosina kirkko joutui huonoon kuntoon. Toisen maailmansodan aikaisen Leningradin piirityksen vuosina sitä mm. käytettiin ruumishuoneena. Kirkon entisöinti aloitettiin 1970-luvulla ja työt saatiin päätökseen vuonna 1997.

Kuoro on tullut minulle jo tutuksi. Sen johtajana toimii edelleen Vladimir Begletsov. Laulajien joukossa on paljon tuttuja kasvoja. En heitä toki henkilökohtaisesti tunne. Perusryhmä on säilynyt samana, mutta joukossa näkyi olevan uusia kasvoja. Kokoonpanossa siis on jonkin verran liikkuvuutta. Ylipäänsä kyseessä on nuorekas ryhmä. Edellisellä kerralla kuunnellessani kuoroa samassa paikassa panin merkille erikoisen ryhmittymistavan. Naiset seisoivat alttarin edessä olevassa portaikossa ylimpänä ja miehet alhaalla eturiveissä. Silloin sen vain totesin. Nyt mietin sijoittumisen syitä hieman tarkemmin. Kuoro oli tosiaan ryhmittynyt selkeästi niin, että alimmat äänet eli bassot lauloivat eturivissä ja ylhäällä takarivissä olivat sopraanot. Tenorit ja altot olivat siinä välissä.  Se oli varmasti tarkoin punnittu ratkaisu, joka oli havaittu toimivaksi. Sopraanoiden korkea sointi leijui kirkkosalin yläilmoissa, aivan kuin olisi levinnyt kaikkialle avaruuteen. Alimmat bassot seisoivat alhaalla jykevänä kivimuurina, Se toi vahvan pohjan kaikille lauluille. Basson voima pääsi oikeuksiinsa. Vahvoja bassolaulajia on kuorossa niukalti mutta kuitenkin tarpeeksi. Sopraanot eivät nyt päässeet dominoimaan tilaa.

Laulujen valinnassa on toteutettu jännittävää kahtiajakoa.  Säveltäjänimet olivat Pavel Tšesnokov (1877-1944) ja Sergei Rahmaninov (1873-1943), joiden elämänkaari osuu kutakuinkin samoihin vuosiin. Molemmat illan säveltäjät ovat luoneet 1900-luvun alkuvuosina oman Vigiliansa (Vespers, Всенощное бдение) ja konsertin laulut oli valittu niistä. Valinta oli lisäksi tehnyt eheyttä korostaen siten, että alussa kuultiin Tšesnokovin Vigilian alkuosan ja lopussa kuultiin Rahmaninovin Vigilian loppuosa laulujen järjestystä muuttamatta. Lopuksi kuoro esitti vielä yhden ylimääräisen. En osaa sitä tunnistaa. Kuuleman pohjalta veikkaan Rahmaninovia, ainakin se kuulosti istuvan hienosti edeltäviin Rahmaninovin ohjelmanumeroihin.  Se kuului kuitenkin mielestäni koko konsertin keskeisiin numeroihin.

Mielenkiintoinen sidos noiden kahden Vigilian välille syntyi. Kun välissä ei ollut mitään suurempaa taukoa eikä suosionosoituksia välillä jaeltu, ei siirtymistä Tšesnokovista Rahmaninoviin kaikki välttämättä edes huomanneet.  Minä seurasin kyllä ohjelmasta konsertin etenemistä ja huomasin siirtymisen. Rahmaninovin Vigilia on tullut jo melko tutuksi ja sitä kuunnellessa tuli hieman kotoisampi olo. Tšesnokovin musiikki tuntuu olevan vähäeleisempää.

………………………………

VIGILIA IISAKINKIRKOSSA  (2014)

Rahmaninov sävelsi kokoöisen vigiliansa vuonna 1915. Se oli eräänlaista venäläisten polyfonisten kirkkolauluteosten kulta-aikaa, sillä tuolloin vuosisadan vaihteessa syntyi Venäjällä useita ortodoksisia liturgioita ja vigilioita. Ilmestyttyään teos sai toki huomiota, mutta yhteiskunnallisten mullistusten takia se jäi pian unholaan. Sittemmin se on löydetty, eikä ylistyssanojen virta ole laantunut . Linkin kautta löytyvän upean artikkelin ortodoksisen kirkkomusiikin historiasta kirjoittanut blogisti (http://www.seijaahonen.net/ortodoks.php?teksti=kirklau04)  pitää Rahmaninovin Vigiliaa hengeltään ”rukouksellisena”. En pane vastaan.  Sävellys kuuluu niin hänen kuin minunkin suosikkeihin, joten meillä lienee jotain yhteistä kokemuspohjaa, vaikken koekaan olevani ortodoksisuuden tuntija.

Rahmaninovia ei pidetä kovin uskonnollisena henkilönä. Siksi on yllättävää, että sävellys rakentuu uskollisesti ortodoksiseen perinteeseen.  Sen osissa on käytetty erilaisia ortodoksisia kirkkolaulutapoja (rospev, роспев). On kiovalaista ja kreikkalaista laulutapaa  sekä vanhaa venäläistä, bysanttilaisen perinteen pohjalta syntynyttä znamenni-musiikkia. Lopussa on myös mm. kaksi troparia. Vaihtelevuutta riittää. Mielestäni on hienoa, että tämänkaltainen sävellys tuodaan esitettäväksi ympäristöön, jossa se kuuluukin esittää.

Rahmaninovin Vigilia olisi itse asiassa jumalanpalvelusmusiikkia. Se sisältää kuitenkin sen verran teknisesti vaikeita osia, että teos vaatii esittäjäksi hyvin harjaantuneen kuoron. Nimenomaan basso-osuuksia pidetään hyvin haastavina. Tämän vuoksi teosta esitetään lähinnä konserteissa.

Nyt sitten palaamme takaisin Iisakin kirkkoon. Kyseessä on keskiviikkoilta. Konsertin on määrä alkaa iltakahdeksalta.

Minulle on melko hyvä paikka, keskellä etuosassa. Sitten tajuan, että edessäni on ranskalainen perhe, aviopari ja kolme teini-ikäistä lasta, kaksi poikaa ja tytär. Ainakin ennen konserttia tuntuvat puheliailta. Pysyvätköhän hiljaa?

Kuoro alkaa tulla paikalleen. Yleisö ablodeeraa.  Taputukset tiivistyvät, kun kuoron johtaja saapuu. Hiljennytään. Alkulaulu Priidite, poklonimsya (Tulkaa, polvistukaa; Come, Let Us Worship) kajahtaa, se viimeistään hiljentää yleisön. Heti huomaa upean akustiikan. Tämä musiikki on tuotu oikeaan paikkaan, kotiinsa. Ensimmäinen osa loppuu. Samassa yleisö räjähtää ablodeihin. Aistin lievää hämmennystä niin kuorossa kuin osassa yleisöäkin. Eihän tällaisen musiikin keskellä kuulu taputtaa. Kuoronjohtaja ei tee elettäkään. Yksi ranskalaispojista taputtaa käsiään läpsyttäen kuin olisi juuri herännyt rock-konsertissa. Isä vinkkaa hyväntahtoisella eleellä lapsilleen, että osien välissä ei ole tapana taputtaa. Altto astuu kuoron eteen. Alkaa toinen osa. Ja taas hiljennytään.

Yleisö taputtaa kunkin osan jälkeen, välillä vähän hajanaisemmin, välillä runsaammin. Ranskalaisteinit uskovat isän sanaa eivätkä enää taputa.  Muun yleisön taputukset näyttävät heitä huvittavan.

Tästä perheestä ei konsertin aikana aiheudu kuitenkaan mitään häiriötä, vaikka nuoret istuvatkin musiikista sen enempää innostumatta. Tytär välillä väsähtää, painaa päänsä pojan olkapäälle ja tuntuu uinuvan musiikista välittämättä. Mietin, onkohan kyseessä veli vai onko hän poikaystävä. Vanhemmat kuuntelevat isän vilkaistessa välillä muutaman kerran jälkikasvuaan.

Häiriötä tulee muualta yleisön joukosta. Taputuksiin totun pian, niin myös kuoro, vaikka huomaan, että yksittäisiä laulajia ne välillä hieman huvittavat. Toki esityksen kokonaistunnelmaa ne pilaavat. Puhelimen soittoääni kuuluu pari kertaa. Joku rupeaa kuvaamaan esitystä tabletilla. Eräällä kerralla puhelimen omistaja ei huomaa puhelimen soimista. Vieressä istuva katsoja huomauttaa hänelle siitä. Yksi nainen rynnii kesken esityksen konserttiin puikkelehtien tuolien välistä pystymättä kuitenkaan tekemään sitä huomaamattomasti. Joku toinen poistuu paikalta. Jostain kauempaa kuuluu keskustelua. Tällaisessa kirkkoakustiikassa kaikki kuuluu.  Yleisön aiheuttamat pienetkin äännähdykset ja turhat liikehtimiset häiritsevät - ainakin herkkäkuuloista. Esitys kuitenkin etenee mukavasti. Tällaisissa live-esityksissä sattuu ja tapahtuu. Se kuuluu asiaan, vaikka toivoisikin hiljaisuutta.

En voi mitään sille, että seuraan kuorolaisten ilmeitä ja eleitä esityksen ajan. Laulan itse kuorossa. Haluan aavistella, mitä laulajien päässä liikkuu. Välillä joku kuiskuttelee vierustoverilleen.  Joku naislauluja miltei hätkähtää kun takana oleva tenori aloittaa osuutensa hieman liian äänekkäästi, sekunnin murto-osan etuajassa. Kuorollekin esitys on oma mikromaailmansa.

Siirrytään ulkoisesta havainnoinnista itse esitykseen. Kuoro tuntuu osaavan ortodoksisen kirkkolaulun. Hyvä, että se ei ole mikään oopperakuoro. Ainakin se on osannut jättää oopperamaneerinsa kotiin. Aloituksissa huomaan vähän epätarkkuutta, mikä kertoo, että ei tämäkään kuoro ole täydellinen. Äänen käyttö on kohdallaan. Hiljaiset osat ja äänen voimaa vaativat osat soivat upeasti. Naisäänet soivat pehmeän luonnollisina, miehillä energisyyttä uhkuvina ja voimallisina. Fraseeraus on selkeää. Tämä kuoro osaa laulaa venäläistä kirkkolaulua niin kuin pitää.

Minulle yksi Vigilian hienoimmista osista on Nyne otpushtshajeshi (Ныне отпущаеши; Nyt päästät palvelijasi; Lord, now lettest Thou Thy servant), johon sisältyy upea tenorisoolo. Tätä osaa odotin koko alun. Yritin arvailla, kuka kuorolaisista sen laulaa. Tajuan, että hän on takarivissä keskellä seisova muita pitempi nuori mies. Yritän seurata, miten hän valmistautuu vaativaan sooloonsa. Hän laulaa paikaltaan. Osan alkaessa hän tekee päällään pari huomaamatonta rentoutusliikettä ja kaikki tuntuu olevan valmista. Solistin ääni soi kirkkaan raikkaana, henkevänä. Tunnen selkäpiissäni lämmintä värinää, sanottakoon sitä vaikka hengen vaikutukseksi. Se on loistavaa äänenkäyttöä, pientä kireyttä ylä-äänissä, mutta vain yhdessä kohdassa. Osan loppuessa voin jo sanoa, että minulle tämä on konsertin hienoin elämys.

Esitys etenee loppuunsa.  Kuorolaulu soi välillä jyhkeänä ylistystä kertoen, väliin kuin rukoukseen hiljentyen. Vigilian basso-osuuksia on pidetty vaativina. Tältä kuorolta ne sujuvat. Välillä mennään hyvin alas. Bassojen alaääni soi vakaana musiikkia kantaen. Mikä sointi! Iisakin kirkon akustiikassa alaäänet murtavat jotakin, jota voi vain äänten harmonialta toivoa. Hiljaisiin kohtiin se tuo rauhaa. Forte-osuudet nousevat eteen yllättäen kuin myrskyn puuska. Ne ovat energiaa pursuavia voimannäyttöjä ja ylistyslauluja.

Jälkeenpäin yritin tehdä jonkinlaista yhteenvetoa esityksestä. Ääni soi kauniina, pääosin rentona ja vapautuneena. Kirkon akustiikka tuki upeasti niin kuoroa kuin solistiosuuksiakin. Kuoro tiesi, missä lauloi. Voimakkuuden vaihtelut olivat jyrkkiä. Sekä voimakkaat että hiljaiset osat sopeutuivat akustiikkaan. Ylistystä seurasi rukous, rukousta ylistys. Ikonit, seinä- ja ikkunamaalaukset sekä kultakoristeinen ikonostaasi oli esitykselle visuaalisesti sopiva sekä musiikin henkeä ja sanomaa tukeva paikka.

Kuulija pystyi vastaanottamaan myös näkymättömän henkisen ja hengellisen energian, joka tämänkaltaiseen musiikkiperinteeseen liittyy. Toki turistisesonki toi rasitetta, mutta käsittääkseni jossain määrin myös luovaa kontrastia. Laulajat pystyivät esiintymään vapautuneesti. Musiikki puhui ja vaikutti. Ehkä se ei puhutellut suoraan mutta kukaties myöhemmin se jätti salaperäiset jälkensä ihmisen sydämeen.

………………………………….

Vuodelta 2016:

Iisakin kirkon konsertissa Sergei Rahmaninovin Liturgia (Liturgy of St John Chrysostom, op.31)

Kävin Pietarin matkallani Iisakin kirkossa kuuntelemassa minulle ennestään tuttua Smolnan katedraalin kamarikuoroa, joka tällä kertaa esitti Sergei Rahmaninovin (1873 - 1943) Pyhän Johannes Khrysostomoksen liturgian, opus 31 (Liturgy of St John Chrysostom, venäjäksi Литургия Иоанна Златоуста). Rahmaninovilta tunnetaan kaksi ortodoksista kuoroteosta, joista myöhäisempi, vuonna 1915 valmistunut Vigilia on tunnetumpi ja kehutumpi. Liturgia on vuodelta 1910. Sitä on esitetty vähemmän, jo ilmestyessään siihen suhtauduttiin nuivasti ja vallankumouksen jälkeen tietysti unohdettiin. Nyt sävellyksen merkitystä ollaan kai arvioimassa uudelleen, mutta siitä kirjoitan hieman edempänä.

 

Smolnan katedraalin kamarikuoroa olen kuunnellut aikaisemmin kolme kertaa. Ja onhan minulla myös ahkerassa käytössä ollut kuoron levy. Olen jo kolme kertaa aiemmin kirjoittanut kuoron esityksestä. Toissakesän kuumana heinäkuisena iltana se esiintyi samassa paikassa eli Iisakin kirkossa esittäen Rahmaninovin Vigilian (jutun linkki on tässä). Verikirkkona tunnetussa Kristuksen ylösnousemuksen katedraalissa kuoro esitti ortodoksisia lauluja, ohjelmassa oli myös katkelmia Pjotr Tšaikovskin Pyhän Johannes Khrysostomoksen liturgiasta (opus 41), jota pidetään tämän Rahmaninovin työn esikuvana (linkki). Lisäksi olen ollut kuuntelemassa kuoroa Mariinskin teatterin konserttisalissa, jossa ohjelmistossa oli hengellisen osuuden lisäksi myös kansanmusiikkia.

 

Vaikka olen kuoroa joka konsertin jälkeen kehunut, niin ehkä tämä konsertti oli parasta, mitä olen koskaan kuullut. Mariinskin konsertti taisi olla vielä parempi, mutta siinä päärooli olikin solistilla, baritoni Aleksei Markovilla. Ei pidä toki ylistää liikoja. Kävin jokin aika sitten kuuntelemassa Latvian valtionkuoroa, joka on aivan huippuluokkaa.

 

Liturgia on Vigiliaan verrattuna käsitettävä selkeämmin kokonaisuutena, jossa yksittäisiä osasia ei samalla tavalla voi nostaa esille. Erikseen esitettynä laulut eivät varmastikaan puhuttele. Huipennukset puuttuvat. Nyt yleisö sai nauttia kokonaisuudesta, sen tunnelmasta. Toki osalle yleisöstä kokonaisuus voi tuntua tasapaksulta, mutta hienosti Iisakin kirkon tapaiseen turistirysään kokoontunut kirjava yleisöjoukko jaksoi noin tunnin verran kestävän esityksen kuunnella.

Esitys oli täynnä henkeä. Se oli hiljaisuuden musiikkia, kutsuen kuulijoitaan kontemplaatioon, meditoivaan vaellukseen. Kuoro esitti sen keskittyneesti, pidättyvän levollisesti. Tuntui kuin rauha olisi asettunut jokaisen laulajan sydämeen. Sen saattoi kokea ennen kuin yhtään ääntä vielä oli kirkon akustiikassa kaikunut. Kuoro tuntui olevan toisessa maailmassa välittäen sen tuomaa sanomaa. Mutta itse koin vielä kouriintuntuvammin musiikin mietiskelevän luonteen. Musiikki ei antanut niinkään vastauksia vaan nosti kysymyksiä maallistuneen ihmisen taivallukseen. Se ohjasi hiljentymään, toi mukanansa välillä iloa ja kaipuuta. Syvyyksiin siinä mentiin. Aika unohtui, oltiin vaeltamassa jossakin äärettömässä sielun rauhaa etsien.

…

Sergei Rahmaninov poikkeaa monista aikalaisistaan, jotka olivat jo lähentyneet modernismia.  Rahmaninovin musiikille luonteenomaista on romanttinen perussävy. Tähän perinteeseen, tämän perinteen ystäville Rahmaninov on tuonut venäläisyyden. Osana sitä on myös säveltäjän kaksi ortodoksista kuoroteosta: Liturgia ja Vigilia. Niiden kautta hän on rikastuttanut klassisen romanttisen musiikin perinnettä.

Nyt konsertissa oli läsnä paljon turisteja. Tunnistin mm suomalaisten nuorten ryhmän. Muuten he eivät varmasti lähtisi katsomaan ortodoksista liturgiaa, mutta kun säveltäjä on Rahmaninov ja konsertti pidetään historiallisesti arvokkaassa paikassa, niin suosio on taattu. Enkä usko vaikutelman jäävän kielteiseksi.

…

Kerron vielä tavoilleni uskollisena myös vaikutelmiani yleisöstä. Yleisö oli mielestäni paljon levollisempi ja syventyneempi kuin ollessani edellisen kerran Iisakin kirkossa. Se johtuu nähtävästi siitä, että tuolloin kesällä yleisön joukossa oli paljon ulkomaalaisia turisteja, joista osa oli saattanut tulla paikalle tietämättä mitä tuleman pitää. Nyt kuulijat näyttivät vakavammilta, näin jonkun tekevän ristinmerkinkin. 

Vaikka nämä huomioni kohdistuvatkin nuoriin, niin toki yleisöstä enemmistö oli vanhempaa väkeä. Viistosti edessäni istui kaksi parikymppistä nuorta miestä. Turisteja saattoivat olla ja näyttivät sellaisilta, että yökerhoon voisi matka loppuillasta päättyä. Toiselta lopahti puolivälissä kiinnostus, hän otti kännykkänsä ja alkoi surffailla netissä. Toinen sinnitteli loppuun. Tuo netin valo hieman huomiotani kiusasi, mutta hiljaa pojat kuitenkin istuivat loppuun asti.

Toisella puolella edessäni istuivat äiti ja poika, poika saattoi olla 12 - 13-vuotias. Kiltisti istuivat, mutta jonkin ajan kuluttua väsymys tuli pojalle, istui silti kiltisti loppuun painaen päänsä äitinsä olkapäälle. Takanani istui kaksi teinityttöä. Kuuntelin heidän lörpöttelyään ennen konserttia ja ajattelin, kestävätkö loppuun asti. Loppujen lopuksi he kuuntelivat aivan hiljaa ja jopa kommentoivat konsertin lopussa. Tyytyväisiltä vaikuttivat. Se kommentti koski ylimääräistä kappaletta Vigiliasta (Bogoroditse devo). Olivat sitä laulaneet omassa kuorossaan ja ihanalta kuulosti. Näin minä kirottu annan ennakkoluulojeni hallita ajatteluani. Ainakin toisella tytöstä oli nenäkoru ja kuvittelin, että tuon näköiset pysyvät kuoroista kaukana.

Ensimmäisen kappaleen aikana viereeni istahtivat kiireisinä nuori äiti pikkupoikansa kanssa. Poika lienee korkeintaan ekaluokkalainen. Äiti oli vaatimattomasti pukeutunut. Hän näytti hartaalta ortodoksilta, olemuksesta huokui syvä levollisuus. He istuivat vierekkäin hyvin sopuisasti ja hiljentyen. Luulin, että poika alkaisi änkyröidä jo muutaman kappaleen jälkeen, mutta vielä mitä. Istui hiljaa keskittyneesti turvallisena äitinsä vieressä syventyneenä kuuntelemaan esitystä.

Konsertista jäi hyvä mieli. Yleisö jäi vielä konsertin jälkeen ihailemaan kirkon upeita seinämaalauksia ja ikoneita. Väki väheni, sali hiljeni. Poistuin kirkosta ulkosalle. Ilta-aurinko loisti kirkkaan keltaisena iloisesti tervehtien. Lähdin Nevan valtakadun suuntaan. Oli iltakävelyn aika.

………………………….

XVI Tšaikovski-kilpailu – pianisti Daniil Trifonovin esityksestä  avajaiskonsertissa (2019)

Tšaikovskin konserton jälkeen sali on hukkua suosionosoituksiin. Solisti on yltä päältä hiessä, mutta hymy on nyt herkässä. Alun varautuneisuus on tipotiessään. Ilme ja olemus kertovat, että vapautuneen oloinen solisti ei vielä hylkää innostunutta yleisöään. On Sergei Rahmaninovin vuoro. Vokaliisi hiljentää salin ja varmaan ne sadat striimiä seuraavat katsojatkin. Yleisö on haltioissaan. Mutta kyllä illan tähti on valmistellut vielä jotain ja sen arvaa varmasti yleisökin. Hiljaisesta ajan pysäyttäneestä tunnelmasta lähdetään uudelleen vauhtiin.

Toisena ylimääräisenä Trifonov esitti oman sovituksensa Sergei Rahmaninovin orkesteri- ja kuoroteoksen Kellot ensimmäisestä osasta Allegro ma non tanto. Sillä on lisänimiä: venäjäksi Звон бубенцов, englanniksi Silver Sleigh Bells. Suomeksi osan nimi voisi olla Kulkuset tai Kulkusten helke. Kyse on siis rekikelloista, jotka kilisevät, kun erään runollisen lisänimen mukaisesti ”hevosreet kiitävät perätysten”. Huikeaa soittoa!