sunnuntai 20. lokakuuta 2019

George Orwellin Vuodesta 1984


Eilen tuli televisiosta jälleen George Orwelliin romaaniin pohjautuva Michael Radfordin ohjaama elokuva 1984.

”Sota on rauhaa”

”Vapaus on orjuutta”

"Tietämättömyys on voimaa”

Niin lukee omalta kirjahyllyltäni löytyvän romaanin punaisessa kansilehdessä.




Olen kirjoittanut romaanista ja elokuvasta toukokuussa 2016.  Tuolloin blogissani oli juuri hieman ennen ylittynyt 10 000 käyntiä. Nyt on ylittynyt 50 000. Mutta siihen en nyt puutu. Täältä löytyy vuoden 2016 tekstini:

En tuosta kolme vuotta vanhasta kirjoituksestani nyt sen enempää.  Toistanpahan edelleen: totalitarismi on läsnä jokaisessa yhteiskuntajärjestelmässä. Se on yksi mahdollinen kehityksen suunta. EU jos mikä on sen antoisa kohde. Byrokratia kasvaa kuin byrokratia. Se on erkaantunut yhä kauemmas kansasta ja sen toiveista. Virkavalta nauttii suunnattomista etuoikeuksista. Jos ei ihan vielä, niin se varmastikin pyrkii päästä nauttimaan lainsäädännön suojaa. Neuvostoliitossa sitä kutsuttiin nomenklatuuraksi.

Palaan vielä romaanin loppuvaiheisiin, Winston Smithin ja hänen agentiksi osoittautuneen työtoverinsa O’Brienin ”kinailuun”.  

Winston nousee vielä kidutettunakin vastahankaan. Hän yrittää saada O’Brienia uskomaan, että ihmisyys voittaa.

”Ei sivilisaatiota voi perustaa pelon ja vihan ja julmuuden varaan.”

”Siitä puuttuisi elinvoima. Se hajoaisi. Se tekisi itsemurhan.”

”Elämä ottaa teistä voiton.”

Mutta O’Brien vastaa. Elämä on hallinnassa. Hänen mukaansa Winstonin kuvittelemaa ihmisluontoa ei ole olemassakaan. ”Ihmiset ovat loputtomiin muokattavia.” Puolue on ihmiskunta.

Tämä on jännä pointti. Nykyisin on edistyksellisiä piirejä, jotka haluavat eliminoida ihmisen biologisuuden. Ja nostavat sosiaalisen sen edelle. Ihminen olisikin siis ensi sijassa sosiaalinen olento, ja siten yhteiskunnan muokattavissa. Edistys olisikin Isonveljen kanssa yhteisrintamassa.

Isoveli todistaa aatteensa viemällä Winstonin alastomana peilin eteen. Runsaiden kidutusten jälkeen miehestä on jäljellä enää luu ja nahka. Hiuksia voi repiä tuppoina päästä ja hampaat murenevat.

Winston Smith yrittää pitää omat tunteensa sisimmässään. Petturi löytyy kuitenkin omasta sisimmästä. Oma uni pettää. Se paljasti väärän ajattelun. Hetkellinen hallusinaatio sai hänet huutamaan rakkaan Juliansa nimeä. Julialla oli oma paikkansa Winstonin sydämessä, isoveljellä ei.

Enää ei ollut ulospääsyä. Keinot selviytyä olivat mitättömät. Tunnemaailmakaan ei enää antanut suojaa.

”Tästedes hänen oli ei vain ajateltava oikein, vaan myös tunnettava oikein, uneksittava oikein. Ja koko ajan hänen oli pidettävä viha sisällään, kuin möykky ainetta, joka oli osa häntä ja kuitenkin irti hänestä, eräänlainen kysta.”

”Yhtenä päivänä hänet päätettäisiin ampua. Oli mahdotonta tietää milloin se tapahtuisi, mutta muutamaa sekuntia ennen sen voisi arvata.”

”Kaksi ynnä kaksi on viisi” - sen Winston alkaa oppia pitämään totena, vaikka järki sanookin vastaan.
Nykypäivään suhteutettuna on hokema, että mieskin voi synnyttää. Tämä on tosin jo turhan tuttu esimerkki, mutta olkoon.

Jos väittää toista, joutuu bannatuksi, häntä paheksutaan, yhteisö tuomitsee.

Jos lapsi koulussa väittää toisin, niin ehdollistettu opettaja toruu häntä, pitää selittävän puheen, minkä jälkeen lapsi ei enää puhu sellaista, mistä open ei usko tykkäävän. Niin oppii varomaan, valitsemaan sanojaan.

Aikuisten maailmassa sitä sanotaan ”sanan vastuuksi”, ettei vaan loukkaa ketään mahdollista uskomushoidon läpikäynyttä. Omaan lähiyhteisöönsäkään ei voi luottaa. Jokuhan voi tulkita hymyn häivähdyksenkin ajojahdiksi.

Saatamme alkaa menettää lähiyhteisöön luontaisesti kuuluneen vapauden ilmapiirin, luottamuksen. Niin ihmisen sisässä tuo yllä mainittu möykky – ”eräänlainen kysta” – jatkaa kasvuaan. Se etsii purkautumistietään.

Sydän ei loputtomiin pakahdu. Ampuja onkin pesiytynyt omaan sisimpäämme. En tarkoita asemiestä, enkä välttämättä pahantekijääkään.

Orwellin maailmassa ampuminen oli arkea. Oli kovat piipussa. Niin oli meidänkin maanosassamme vielä vajaat sata vuotta sitten. Se oli keino eliminoida ja varsinkin pelotella, saada hiljaiseksi.  Meidän aikaamme se ei suoranaisena menetelmänä sovi, hyvä niin. Mutta eivät keinot lopu. Ihmisen ura voidaan kuitenkin luhistaa. Hänen unelmansa voidaan painaa alas, jos niitä enää ylipäänsä on.  

Kun Winston Smithin maailmassa luottamus yhteisöön oli mennyt, hän jäi yksin itsensä kanssa. Lapsuudesta jäänyt trauma – sekin vielä - alkoi syödä miestä.

Luettavaa on täällä, täällä ja täällä.  Suosittelen. Ja huomasin juuri, että myös Seppo Oikkoselta löytyy romaanin pohjalta melko tuoretta analyysia yhteiskunnastamme. Se on minulla toistaiseksi vielä lukulistalla.
  

torstai 10. lokakuuta 2019

Aleksis Kiven syntymäpäivänä

Erkki Tantun kuvitusta Kiven Seitsemään veljekseen.



Aleksis Kivi ansaitsee juhlapäivänään pienen tuokion. Seitsemän veljestä on Suomalaisen kulttuurin perusteoksia - mainio kirjallinen aarreaitta. Yksi teoksen moninaisista henkilöhahmoista on Rajamäen Mikko, kyläyhteisön hengen luojia. Ohessa on Erkki Tantun  näkökulmaa teokseen.


”Mikko, ukko viltti-hattu,
kuoharina kulkee,
usein pelimiehenäkin
laattiata polkee.

Kantelee hän, kauppailee hän
pikipalleroita,
katsoo kaivot, sulkee veret,
vallan kiltti noita.”



Rajamäen Mikko - Erkki Tantun kuvitusta

keskiviikko 2. lokakuuta 2019

Unohtamisen taito (Alice Zeniterin romaani)

Alice Zeniter


Käsittelen vaihteeksi tänä vuonna Suomessa julkaistua romaania. Alkukielinen teos L’art de pertre on ilmestynyt Pariisissa vuonna 2017. Otavan julkaiseman laitoksen on suomentanut Taina Helkamo. Ranskassa teos on ollut ainakin jonkinlainen menestys.


On kai kerrottava, miten olen tällaisen teoksen löytänyt. En ole kovin aktiivinen kaunokirjallisuuden lukija, enkä seuraa erityisemmin nykykirjallisuutta. Kirja osui silmiini poiketessani Helsingin Akateemisessa. Se oli nimenomaan otsikon ansiota. Kävi ilmi, että teos käsittelee ajankohtaista aihetta - maahanmuuttajan kotoutumista. Lisäksi siinä etsitään omia juuria, ollaan perinteiden ristipaineessa. Ja kyse on Ranskan nykykirjallisuudesta, joka on herättänyt kirjailijan kotimaassa kiinnostusta. Ajattelin, että tuon kirjan myötä tutustun myös Ranskaan. Ja samaan kokonaisuuteen liittyy toinenkin minulle vieras aihe: Algerian historia ja sen itsenäistymisprosessi. Lisäksi tekijä on nuorehko nainen.  Siitä muodostui tutustumisen arvoinen yhtälö. En sitä kuitenkaan heti ostanut.  Menin kirjastoon ja kaikki kävi helposti, kun siitä ei ollut varauksia.


Ennen lukemista teoksen otsikko herätti minussa tiettyjä ajatuksia, jotka ovat hyvin kaukana Zeniterin romaanin maailmasta ja kertomisen tyylistä. Mieleeni nimittäin nousivat neuvostoliittolaisen kirjailijan Juri Trifonovin (1925-1980) teokset. Suomennetusta tuotannosta tärkein on ilman muuta 1970-luvulla julkaistu Talo rantakadulla.


Trifonov on käsitellyt historiallista muistia, joka on totalitarismin oloissa ihmisiltä kadonnut. On asioita, joista ei puhuta eikä niistä sovi puhua. Tuolloin ne vain ”unohtuvat”. Tajunnassa tilan saavat arkisemmat asiat. Menneisyyttä käsiteltäessä alkaa virallinen tulkinta dominoida ja puuduttaa ihmisten mieliä.


Trifonovin aikana kirjallisuudella ja muullakin korkeammalla kulttuurilla oli aivan erityinen tehtävänä. Kirjallisuuteen saattoi kätkeytyä myös piiloteltua näkemystä, mistä ei julkisesti voinut puhua ja mikä piti osata kätkeä myös sensorin ulottumattomiin. Se antoi kirjallisuudelle erityistä kiehtovuutta.


Trifonovin tuotantoa on kutsuttu kaupunkilaisromaaneiksi, joissa käsitellään ihmisen arkikäyttäytymistä. Elämän arjesta on selviydyttävä, pärjäämisen ja menestyksen tarve saa unohtamaan menneisyyden. Trifonov tuo aikansa karuun todellisuuteen henkilöitä, joiden kautta tuo unohdettu menneisyys herää eloon. Hän ei voinut Neuvostoliiton sensuurin oloissa sanoa asioita suoraan. Mutta kaunokirjallisuus antoi mahdollisuuden tuoda asioita esille pieninä, lähes huomaamattomina siruina. Ne olivat kipinöitä, jotka saattoivat aikanaan sytyttää tajunnan.


Trifonov liikkuu psykologisella tasolla. Historiallinen muisti nousee esiin henkilöiden mielen sopukoista. Se seuraa lukijaa punaisena lankana saaden kosketuksen lukijaan, myös hänen alitajuntaansa.  


Tämä nyt käsiteltävä Alice Zeniterin romaania ei kai kannattaisi Trifonoviin verrata. Zeniter liikkuu aivan eri ajassa ja erilaisessa perinteessä. Romaanissa on eri sukupolven edustajia ja ajattelutavat vaihtelevat sen mukaisesti. Keskeisin henkilö Naïma on nuori nainen, joka alkaa matkallaan Algeriaan kiinnostua isänsä Hamidin suvusta. Siitä syntyy hänen oman identiteettinsä kannalta tärkeä matka. Trifonovin romaaneissa tarvitaan myös joku, joka alkaa avata menneisyyden varjoja unohduksen takaa.  Ylipäänsä Trifonov on pessimistisempi nuoren sukupolven suhteen. Se tuntuu olevan kiinnostunut vain elintason pintakuorrutuksesta. Uusi sukupolvi on hänen teoksissaan menettänyt juurensa. Se elää kuin tyhjän päällä. Neuvostoyhteiskunta oli aikanaan omanlaisensa monikulttuurinen luomus, eri kansallisuuksia sekoittanut soppa. Siinä keitoksessa ei ollut tilaa juurille. Ehkä meidän aikamme ihmiset elävät monella tapaa samanlaisessa pintakulttuurissa mutta aikakausiemme välillä on kuitenkin selvä kuilu.


Yhtä kaikki, Zeniterin Naïma haluaa päästä selvyyteen omista taustoistaan. Siihen häneltä löytyy tahdon voimaa.


Unohtamisen taito kuvaa pääosin kolmen eri sukupolven elämää. Naïman isä Hamid on syntynyt Algeriassa ja hän pakenee perheensä mukana pienenä poikana Algeriasta Ranskaan. Minulle itselleni Hamid on romaanin ehdottomasti mielenkiintoisin henkilö.  Hänen isänsä Ali on algerialainen mutta hän edustaa vähemmistöä, jonka piirissä suhtauduttiin maassa Ranskan siirtomaavaltaan muista positiivisemmin.


Kirjassa käsitellään Algerian itsenäisyystaistelua 50-luvulla ja 60-luvun alussa. Lukija pääsee näin tutustumaan tuolloiseen Algerian tilanteeseen. Romaani kertoo paitsi Algerian tilanteesta myös Ranskan algerialaisista. Naïma haluaa päästä selvyyteen niistä kipeistä asioista, joista hänen isänsä ei ole halunnut kertoa.


Kirjassa on kyse kansallisesta identiteetistä. Yhteiskunnallista perspektiiviä tuo Ranskan menneisyys siirtomaavaltana. Se käsittelee niitä ongelmia, joita siirtomaavallan loppuminen aiheuttaa. Näkökulma on yksilöissä. Unohtaminen ei aina onnistu. Ja sen lisäksi on vielä perinteitäkin.


Ali kuluu Algerian alkuperäiskansaan kabyyleihin. Kabyylit ovat muslimeja ja kuuluvat osana isompaan ryhmään berbereihin, joita on levittäytynyt laajemmalle Pohjois-Afrikkaan.  Ali menestyy elämässään, hänestä tulee arvostettu oliiviviljelijä. Hän on taistellut II maailmansodan aikana Ranskan riveissä. Kun sitten Algeriassa alkaa taistelu itsenäisyydestä, Kansallinen vapautusrintama FLN aloittaa sodan siirtomaavaltaa vastaan. Ali valitsee kuitenkin väärän puolen ja joutuu pakenemaan Ranskaan. Alkaa kamppailu elämästä. Kotimaassaan vaurastunut Ali ei ole uudessa kotimaassaan enää mitään.


Ali kuului ns. harkeihin. Harkit olivat Ranskan armeijassa palvelleita algerialaisia ja heidän jälkeläisiään. He olivat pettureita ja kotimaassaan heillä ei ollut tulevaisuutta. FLN käytti heitä kohtaan raakaa väkivaltaa. Mutta eivät he olleet Ranskaankaan kovin tervetulleita. He joutuivat kotimaastaan paettuaan Ranskassa piikkilanka-aitojen ympäröimille leireille. Vaikea sieltä käsin oli aloittaa kotoutuminen. Ali joutuu sitten tyytymään tehdastyöläisen halveksittuun asemaan ja elättämään perhettään.


Hamid on perheen esikoispoika, joka on syntynyt Algeriassa ja joka jää tavallaan kahden kulttuurin väliin. Hän on lahjakas ja yritteliäs nuori, joka oppii uuden kielen ja onnistuu pääsemään sisälle ranskalaiseen yhteiskuntaan ympäristön asenteista huolimatta.


Hamid ei halua mukautua vanhempien häneltä edellyttämiin velvollisuuksiin. Hän haluaa irtautua perhesiteistään, mikä johtaa lopulta avoimeen konfliktiin. Hamid hylkää oman kulttuurinsa. Hän ei vietä ramadania. Hän ei halua muistella syntymämaataan.


Sitten Hamid kohtaa elämänsä rakkauden -  Clarissen. Se on lämpimästi kuvattu suhde. Tyttö on ennakkoluuloton asenteissaan. Hän uskaltaa esitellä poikaystävänsä vanhemmilleen näiden muukalaisvastaisista asenteistaan huolimatta. Teos kuvaa hyvin koskettavasti tuon ajan asuinoloja ja monenlaisia arjen ongelmia. Se kuvaa myös Hamidin muutosta. Hän saa rinnalleen itsenäisesti ajattelevan naisen. Suhde yhtäältä vapauttaa Hamidin, mutta se vaatii samalla tältä asenteiden muutosta ja henkistä kasvua. Rakkaus ylittää kaiken. Clarisse ja Hamid avioituvat. Hänen lapsensakin kasvavat täysin ranskalaisiksi. Perheeseen syntyy neljä tytärtä, ei yhtään poikaa. Se on kai kirjailijan luoma ratkaisu. Isän ja pojan suhdetta ei näin pääse syntymään. Jää arvoitukseksi, millaiseksi poika olisi Hamidin valvovan silmän alla kasvanut ja miten hän olisi suhtautunut isän taustoihin.


Sitten Naïma päättää matkustaa Algeriaan. Hän on harkin jälkeläinen ja siksi matkassa on edelleen omat vaaransa. Matka kuitenkin tuo hänelle kysymysten ohella myös vastauksia.


Kirjailija elää hyvin tunnevoimaisessa maailmassa. Tunteet ovat läsnä ja lukijan on niihin helppo eläytyä. Oman mielenkiintonsa siihen tuo historiallinen perspektiivi. Siitäkin huolimatta se on lukuromaani, jonka luulisi kiinnostavan laajaa lukijakuntaa. Löysin netistä muutaman romaania käsitelleen blogitekstin. Niissä arvostetaan juuri kirjan historiallista perspektiiviä. Sen myötä myös tiedollinen puoli avartuu. Joku on arvostellut käännöskieltä, se on paikoin raskassoutuinen, virkkeet ovat turhan pitkiä. En minäkään ole siihen täysin tyytyväinen, mutta ei se lukuprosessia lopulta häirinnyt. Eräitä sananvalintoja kyllä moitin. En tuo niitä nyt esille. Ne tuntuvat vain tilanteissaan todella töksähteleviltä ja siten häiritseviltä. Kyse on slangityyppisistä sanoista.


Eräs seikka on kerrottava. Se saattaa liittyä myös käännöskieleen. Minun oli nimittäin vaikea päästä romaanissa alkuun. Luin ja luin, kunnes huomasin, että en saanut lukemastani otetta. Sitten tein ratkaisun, jota olen kuullut monen modernia kirjallisuutta lukevan käyttävän. Avasin romaanin summittaisesti. Menin suoraan sisälle Hamidin ja hänen poikakaveriensa maailmaan, kun he yrittivät selvitä elämästä asuen ahtaassa poikamiesboksissa. Pojat kävivät naisissa ja elivät iloisesti niukkuudesta huolimatta. Pian tuleekin sitten jo Clarisse vastaan. Niin minun lukuprosessini alkoi. Ja alkuunkin oli sitten jo helpompi palata.


Eräs blogisti toteaa kirjasta, että siinä ei ole varsinaisesti väkivaltakohtauksia. Minulta on kyllä jäänyt yksi suoranaisen raaka väkivaltakohtaus todella elävästi mieleen. Siinä uhri on täysin puolustuskyvytön.  Kyse on ympärileikkausrituaalista, jossa kohteena on Hamid, kun tämä on vielä syntymämaassaan viisivuotiaana pikkupoikana.  Kirjailija on onnistunut kuvauksessaan. Hän tuo esille myös Hamidin äidin Yeman kauhun tunteet. Hän ei ole pelkkä kylmäkiskoinen uskonnollisen perinteen seuraaja, vaan seuraa järkyttyneenä tilannetta, jossa hänen pojastaan halutaan väkisin ”tehdä miestä”.  Se ei voi olla jättämättä poikaan ikuisia traumoja ja alkaa ymmärtää Hamidin aikuisena tekemiään ratkaisuja. 


Laitan tähän loppuun muutaman katkelman tuosta ympärileikkauksesta. Se on kylän yhteinen tapahtuma, joka kestää kaksi päivää. Alussa pojalle syötetään karamellia ja kaikenlaisia herkkuja. Hän on kylän naisten iloisessa syleilyssä. Pikkupoika on kuin juhlittu sankari.


Kun miehet lähtevät huoneesta, naiset saavat tulla taas sisään. He hukuttavat Hamidin suukkoihin ja kehuihin. He ojentavat pojalle korillisen leivonnaisia, pieniä makeita herkkuja, jotka sulavat kielelle ja tahmaavat sormet, ja Hamid käy silmin nähden riemastuneena niiden kimppuun. Yema katselee poikaansa, ja hänen rintaansa puristaa. Hän tietää, ettei pojalla ole aavistustakaan tuskasta, joka häntä odottaa. Poika iloitsee seremoniasta, koska tietää saavansa sen myötä uuden aseman yhteisössä, mutta toistaiseksi hän ei ole oppinut tuntemaan muuta fyysistä kipua kuin kivikoista ja piikkipensaista saamansa naarmut. Jotain sellaista hän varmaan odottaa tapahtuvan seuraavana päivänä: että hän saa yhden naarmun lisää. Eniten Yema kuitenkin suree sitä, että seremonian jälkeen Hamid ei ole enää lapsi – sukupuoleton olento – vaan mies, tai ainakin poika. Mikä puolestaan tarkoittaa, ettei hän voi enää jäädä äitinsä helmoihin, Yeman hellittäväksi. Hänestä tulee Alin poika, tämän liittolainen ja tulevaisuus. Yema menettää hänet huomenna, lapsensa, joka on vasta viiden.”


Seuraavana päivänä on varsinainen ympärileikkausseremonia. Paikalle saapuu kylässä asuva vanhus, tuon työn tekijä – hadjem, jonka kerrotaan olevan tottunut lasten ja heidän äitiensä itkuun. Hänet otetaan vastaan laulaen. Vanhuksella on mukanaan nyytti, josta löytyy mm. reiällinen lauta, veitsi ja katajansiemeniä..

Isä Ali ja äiti Yema eivät ole tapahtumaa näkemässä:

”Sillä hetkellä kun, veitsi tekee viillon, kumpikaan vanhemmista ei ole paikalla. Pojan on kestettävä miehuutensa ensimmäinen kipu yksin, tai ainakin ilman vanhempiaan. Hamid siirtyy yhden sukulaismiehen käsivarsilta toisille: […] Hadjem levittää pojan jalat ja laskee verta ja esinahkaa varten maahan lautasen, jolla on hiekkaa.”



Sitten päästään asiaan:

”Kun hän tarttuu sormillaan pojan peniksen päähän ja työntää esinahan alle katajansiemenen suojaamaan terskaa, Hamid alkaa parkua suoraa pidäkkeetöntä huutoa. Hän ei enää halua olla mies. Hän kutsuu apuun isäänsä ja äitiänsä. Hän tuntee joutuneensa ansaan: hänen kauniit vaatteensa, ruoka, nauru ja laulu. Kaikki se tähtäsi vain hänen elimensä silpomiseen. Huolimatta siitä, mitä hänelle on kerrottu, hän on varma, että veistä pitelevä vanhus aikoo leikata pois koko elimen, joka on vedetty läpi ympärileikkaajan laudassa olevasta reiästä. (Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Naïma itkee yhä kauhuissaan, kun Hamid ensimmäisen kerran huijaa varastaneensa hänen nenänsä ja esittelee etu- ja keskisormensa välistä kurkistavaa peukalonkärkeään. Tyttären itku palauttaa Hamidin mieleen epämääräisen muiston ympärileikkauksen tuottamasta ahdistuksesta.)


Hamid-poikanen kamppailee setänsä polvella. Tämä ei kykene pitämään poikaa paikallaan ja hän yrittää saada pojan rauhoittumaan. ”Jos rimpuilet liikaa, hän viiltää ohi”, hän sanoo.

”Se saa Hamidin itkemään vain kahta kauheammin. Ulkona odottava Yema haluaisi hyökätä sisään pelastamaan poikansa. Mutta naiset pitelevät häntä. Etkö halua, että pojastasi tulee mies? Myöhemmin, Yema haluaisi sanoa. Hänellä on koko elämä sitä varten. Lopettakaa jo pojan itkettäminen. Ettekö kuule, että hän pelkää? Että hän tarvitsee vielä äitiään?”

”Sisällä vanha hadjem katsoo Hamidia lempeästi suoraan silmiin. - En minä leikkaa kuin pikku palasen, hän selittää.” […]

”Hamid, jonka kasvot ovat kyynelten ja rään peitossa, rauhoittuu hieman. - Tsak, hadjem sanoo hymyillen kuin olisi kertomus hauskankin vitsin.
Hän tekee viillon samalla kuin päästää sanan huuliltaan. Lautasella oleva hiekka imee välittömästi sille roiskahtavan veren ja tummaa alustaa vasten jää vain esinahan palanen kuin juhla-aterialla maahan pudonnut suupala.
Hamidin reaktio on kaksijakoinen: ensin hän toteaa helpottuneena, että suurin osa hänen peniksestään on yhä kiinni hänessä, sitten kipu riiipaisee kuin piiskanisku. Hän haluaisi huutaa uudestaan, mutta hänen setänsä alkavat jo onnitella häntä…”