ROMAN POLANSKIN ELÄMÄÄ JA ELOKUVIA III: Sharon Tate, Emmanuelle Seigner

Sharon Tate

Polanski tutustui Sharon Tateen Lontoossa eräillä elokuvaväen kutsuille. Muistelmissaan Polanski kertoi, ettei ensitapaaminen ollut mitenkään erikoinen. Hän oli noihin aikoihin etsimässä näyttelijöitä elokuvaansa Vampyyrintappajat (Dance on Vampires 1967) eikä ajatellut siihen Sharonia: ”hän oli amerikkalainen kaunotar, jonka tyyppi ei edes käynyt mielessäni” (Polanski 1984, s. 232). Tuottajan painostuksesta hän kuitenkin suostui illallistapaamiseen, sillä tuottaja yritti edistää Taten näyttelijän uraa. Tapaaminen johti siihen, että Polanski vei kaunottaren kotiinsa, jossa jutustelu johti yhteiseen huumetrippiin ja sukupuoliyhteyteen. Näin Polanski ainakin muistelmissaan (s. 233) kertoo. Tapaamisessa taidettiin myös puheen tasolla mennä henkilökohtaisuuksiin, sillä Tate kertoi mm. tulleensa 17-vuotiaana raiskatuksi.  Tuolloin Sharon oli 22-vuotias. Hänellä oli ollut jo pikkurooleja elokuvissa, ensimmäinen varsinainen rooli oli kauhuelokuvassa Pahan silmä (1966), juuri tämän elokuvan takia Sharon oli Polanskin tavatessaan Lontoossa.

Silti Polanski ei halunnut Tatea elokuvaansa. Wernerin kirjoittaman elämäkerran mukaan syynä oli Polanskin ego. Hän ei sietänyt, että joku ulkopuolinen – olkoon se sitten vaikka tuottaja – puuttuu hänen suunnitelmiinsa roolituksesta (Werner 2014, s. 88). Loppujen lopuksi Sharon Tate sai roolin, koska Wernerin mukaan Polanski ihastui Sharonin hiuksiin. Vampyyrintappajat oli Polanskin viides täyspitkä elokuva.

Kesti kuitenkin aikansa, ennen kuin Polanski ja Tate seuraavan kerran rakastelivat. Polanskin kolmella vaimolla Barbara Kerrillä, Sharon Tatella ja Emmanuelle Seignerillä oli yksi yhteinen piirre, mikä ehkä sai Polanskin vain enemmän kiinnostumaan heistä. He kaikki halusivat tehdä itsestään vaikeasti tavoiteltavan. Lisäksi Sharon Taten tapauksessa on muistettava, että hänellä oli ensitapaamisen aikoihin suhde tunnettuun hiusstylistiin, jota tämä saa lopulta kiittää hiuksistaan ja valinnastaan Polanskin elokuvaan. Rakkaustarinan voidaan katsoa varsinaisesti alkaneen elokuvan kuvausten aikana (Polanski 1984, s. 237). Sharon Tatella oli elokuvassa nätin majatalon tyttären Sarahin rooli, johon Polanskin itsensä näyttelemä, vampyyreja tutkivan professorin apumies Alfred rakastuu.

Olen elokuvan joskus kauan sitten nähnyt ja muistikuvani siitä ovat hämärtyneet. Minuun se jätti sekavan mielikuvan, mikä saattoi johtua mielialastanikin.  Mitään muistikuvia minulla ei ole Sarahista saati Alfredista. Ja yleensähän lähes jokaisessa katsomassani Polanskin elokuvassa on kauniita naisia ja seksuaalisuutta tuodaan korostetusti esille, joten myös Sharon Tate oli minulle vain yksi kaunotar muiden joukossa.

….

Roman Polanski ja Sharon Tate avioituivat 20.1.1968. Juorulehdet tiesivät jo ennakolta, että kyseessä ovat vuoden unelmahäät. Paul Werner kommentoi sulhasen asua, että se saattoi olla peräisin Vampyyrintappajien pukuvarastosta. Aviopari eli paljon toisistaan erillään, koska Sharon viihtyi Kaliforniassa ja Roman oli työnsä vuoksi sidottu Lontooseen. Sharon oli Wernerin mukaan Polanskin elämän ainoa vankka tuki. ”Häntä pidettiin maailman kauneimpana naisena, valokuvamallina hän oli kysytty ja pian hänestä tuli svengaavan 60-luvun tyyli-ikoni” (s. 111).

Polanskin omaelämäkerrasta lainattu kuva

Jouluna 1968 Sharon Tate huomasi olevansa raskaana. Polanskille tieto tästä herätti tietysti suunnatonta iloa mutta aiheutti myös vastuun pelkoa. Aviopari etsi kuumeisesti Los Angelesista asuntoa. Sellainen löytyi paikalta, jolta oli näkymät Tyynellemerelle asti. Talo oli varsin ylellinen ja perinteitäkin riitti: siihen kuului mm. uima-allas ja siinä oli asunut aiemmin monia kuuluisuuksia. Vuokra oli 1200 dollaria viikossa. Vuokrasopimus allekirjoitettiin 12. helmikuuta 1969. Sekä Sharonilla että Romanilla oli paljon työkiireitä, joten he viettivät sangen vähän aikaansa uudessa asunnossaan. Kaiken lisäksi he olivat hyvin paljon toisistaan erillään. Itse asiassa vaimolla ura eteni paremmin kuin hänen aviomiehellään.  Viimeisen kerran he tapasivat toisensa heinäkuussa Lontoossa. Pari oli sopinut, että synnytys tapahtuu Los Angelesissa. Pitkälle edenneen raskauden vuoksi lentomatka ei ollut kuitenkaan mahdollista, ja Sharon joutui ylittämään Atlantin höyrylaivalla Queen Elizabeth 2 (http://fi.wikipedia.org/wiki/RMS_Queen_Elizabeth_2  ). Myös Roman halusi tutustua komeaan alukseen. He menivät paikalle hyvissä ajoin, ja Roman jätti jäähyväiset vaimolleen laivan ravintolassa.

Queen Elizabeth 2

Jäähyväisten jälkeen he puhuivat keskenään puhelimessa vähintään kerran päivässä. Lasketun päivän oli määrä olla elokuun puolivälissä, samoihin aikoihin kun Polanski itse olisi täyttynyt 36 vuotta.

Elokuun 8. päivänä Roman ja Sharon puhuivat puhelimessa. Keskustelusta seurasi, että Roman päätti lentää vaimonsa luo jo seuraavana päivänä. Häneltä kuitenkin puuttui viisumi ja koska seuraava päivä oli lauantai ja viisumin saanti oli mahdotonta, lähtöä piti siirtää seuraavan viikon alkuun. Seuraavana päivänä, eli lauantaina, Polanski sai puhelun. Soittaja oli hänen amerikkalainen agenttinsa, joka kertoi itkien ja poissa tolaltaan, että Sharon Tate ja tämän kolme ystävää oli löydetty murhattuina heidän yhteisestä asunnostaan. Werner lisää Polanskin elämäkertaan asian, mikä aiheutti Polanskille vuosiksi syyllisyyden tuntoa: ”Tilanne muistutti järkyttävällä tavalla Polanskin myös raskaana olleen äidin kuolemasta neljännesvuosisataa aikaisemmin” (s. 123). Seuraavana päivänä Polanski lensi ystävän hankkiman erikoisviisumin turvin ”vahvojen rauhoituslääkkeiden vaikutuksen alaisena” muutaman ystävänsä kanssa Los Angelesiin.

Sharon Tate makasi olohuoneessa. Häntä oli lyöty veitsellä kuusitoista kertaa. Talon etuoveen ulkopuolelle oli kirjoitettu Sharon Taten verellä sana PIG (’sika’). Muitakin kauheuksia talossa oli näkyvillä, mutta jätän ne kertomatta.

Murhaajaksi osoittautuivat lopulta Charles Mansonin okkultistiseen hippukommuuniin Manson Family’yn kuuluvat jäsenet.

Sharon Tate oli kuollessaan 26-vuotias. Hänet haudattiin elokuun 13. päivänä. Se olisi voinut olla pienokaisen syntymäpäivä. Vainaja piti sylissään poikaansa, joka oli nimetty molempien isoisien mukaan Paul Richard Polanskiksi. Sikiö oli säilynyt äitinsä kohdussa vahingoittumattomana.

Polanski itse kävi talossa viikko surmien jälkeen. Hänellä oli mukanaan Life-lehden toimittaja ja kuvaaja. Tästä käynnistä tehtiin Wernerin mukaan asiallinen reportaasi, mutta muussa lehdistössä surmat nostattivat kauhean huhumyllyn.  Tämän seurauksena Polanskin aikaisemmin hyvä suhde lehdistöön murentui lopullisesti.

Murhaajat tuomittiin aluksi kuolemaan, mutta koska Kaliforniassa luovuttiin kahden vuoden kuluttua kuolemanrangaistuksesta, tuomiot muutettiin elinkautisiksi vankeusrangaistuksiksi. Yksi tuomituista on kuollut vankilassa, muut ovat siellä edelleen eikä heitä armonanomuksista huolimatta ole vapautettu.

Roman Polanski kertoo itse muistelmissaan hyvin liikuttavasti suhteesta Sharon Tateen (s. 283-). Hän kertoo järkyttyneensä lehdistön suhtautumisesta. Tapauksen väitettiin liittyneen ”seksiin, huumeisiin ja noituuskultteihin”. Polanski kirjoittaa: ”Niitä tiedotusvälineet kaikesta päätellen uskoivat yleisön haluavan ja niitä heille annettiin” (s. 294). Polanski kertoo joutuneensa tuolloin kärsimään runsaista mielipuolisista yhteydenotoista, joissa soittajat ”tarjosivat ensikäden tietoja” (s. 302).

Minulle jäi Polanskin omaelämäkerrasta muistiin kirjoittajan oma tunnustus, jossa hän kertoi ruvenneensa harjoittamaan sukupuoliyhdyntää noin kuukauden kuluttua vaimonsa kuolemasta. Syyksi hän kertoi, että sukupuoliakti ”oli jonkinlainen varaventtiilini, todiste siitä, että olin yhä olemassa”. Polanski jatkaa:

Päälleni heitetystä loasta oli osa tarttunut minuun: minut oli sekoitettu sanoin kuvaamattomiin tapahtumiin, pahaa ennustaviin ylettömyyksiin, jotka olivat jotenkin aiheuttaneet vaimoni kuoleman.” (s. 303)  

Polanski siis leimattiin ennen kuin syyllisiä oli löydetty. Kun sitten syylliset saatiin kiinni, Polanski katkeroitui, koska lehdistö ei tehnyt elettäkään korjatakseen virhearvioitaan. Hän toki myöntää ihailleensa hippiyttä, mutta sillä ei ollut hänen mukaansa mitään yhteyttä siihen, mitä hippiarvot olivat joillekuille aiheuttaneet. Hän toteaa lisäksi, ettei hän tajunnut ottaa tosissaan hippielämään kätkeytyviä vaaroja.

Lisään vielä yhden suoran lainauksen Polanskin muistelmista. Siinä hän kertoo jotain omasta elämänvoimastaan, joka rakkaan vaimon murhan myötä oli murentunut. Lisäksi hän viittaa juutalaisuudelle ominaiseen syyllisyydentuntoon.

”Ennen sisälläni tuntui leiskuvan voimakas palo – sammumaton luottamus siihen, että pystyisin tekemään mitä tahansa, kun panen peliin kaikkeni. Joukkomurha ja sen jälkeinen aika heikensivät suuresti tätä itseluottamusta. En alkanut pelkästään muistuttaa isääni entistä enemmän Sharonin kuoleman jälkeen, vaan aloin omaksua hänelle tunnusomaisia piirteitä: minussa alkoivat näkyä hänen syvä pessimisminsä, hänen ikuinen tyytymättömyytensä elämään, hänen perusjuutalainen syyllisyytensä ja hänen vakaumuksensa, että jokaisella riemukkaalla hetkellä on oma hintansa.” (s. 305)

Sittemmin Polanskin seksuaalinen aktiivisuus ja viehtymys nuoriin tyttöihin toi hänelle raiskaussyytteen, jota hän pakoilee vieläkin. Tähän aiheeseen en nyt puutu, ehkä myöhemmin. Siirryn suoraan Polanskin elämän suureen rakkauteen: Emmanuelle Seigneriin.

Seigner  ja Polanski tutustuivat Polanskin etsiessä näyttelijöitä vuonna 1988 valmistuneeseen elokuvaan Frantic. Siinä Seigner näytteli Michellen osassa. Seigner kertoo, että hän tiesi Polanskin maineen. Ensikohtaamisessaan hän käyttäytyi hyvin varovaisesti. Hän ei esimerkiksi koskenutkaan shampanjaan, koska pelkäsi sen sisältävän huumaavaa ainetta. Tämän pelon taustalla on yllä mainittu raiskaustapaus. Varovaisuudesta, etäällä pysymisestä ja ikäerosta huolimatta romanssi syttyi. Seigner on syntynyt vuonna 1966, joten heillä on 33 vuoden ikäero.  

Polanski ja Seigner vihittiin Pariisissa 30. elokuuta 1989. Sulhanen oli juuri täyttänyt 56 vuotta, morsian oli paria kuukautta aikaisemmin täyttänyt 23. Polanskille kyseessä oli kolmas avioliitto, vaimolle ensimmäinen.  Werner kertoo, että ”kaikista kyynisimmätkin pilkantekijät mykistyivät” häistä kuullessaan. Näin kuuluisasta ”kauhukakara-Romanista” alkoi kehittyä ”perhe-Roman”. Tästä eteenpäin Polanskin naistenmetsästys loppui. Hän etsi enää vain elokuvien aiheita.

Nyt menen kyllä härskisti alkuperäisestä aiheesta ohi, mutta kirjoitan tämän kuitenkin, koska se oli minulle niin kovin mielenkiintoinen tieto. Wernerin kirjasta luin, että jossain vaiheessa Polanski suunnitteli jopa Mihail Bulgakovin romaanin Saatana saapuu Moskovaan (Master i Margarita) filmatisointia. Liittyy tämä aiheeseen ainakin siinä mielessä, että avioliiton jälkeen Polanski alkoi etsiä yhä haasteellisempia työideoita.

Katsoin vastikään Polanskin hieman tuntemattomammaksi jääneen elokuvan Bitter moon (Katkera kuu), jonka valmistusvuosi oli 1992. Siinä yhdessä pääroolissa oli ohjaajan tuore vaimo, joka näytteli elokuvassa hyvin anteliaasti ihastuttavia sulojaan. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat takautumia lukuun ottamatta valtamerilaivaan. Risteilyllä kohtaa toisensa kaksi hyvin erilaista pariskuntaa. Elokuvan toisen pariskunnan, nuoren naisen ja halvautuneen vanhemman miehen keskinäisissä väleissä on itseironiaa tai muuten vain sarkastista ilkeilyä, sillä naisosaa esittää Emmanuelle Seigner ja parin keskinäinen suhde on ajautunut kiihkeästä rakkaudesta sadismiin, väkivaltaan ja kaikenpuolisiin keskinäiseen kiusantekoon, josta ei näytä olevan ulospääsyä. Toinen nuori pariskunta on risteilyllä juhlistamassa hääpäiväänsä ja hoitamassa samalla Intian matkan avulla parisuhdettaan. Laivassa on myös leskeksi jäänyt miellyttävän oloinen intialainen mies tyttärensä kanssa. Tuo mies terapoi paria suosittelemalla lapsen hankkimista. Kohtaus liittyy siinä mielessä Emmanuellen ja Romanin yhteiseloon, että pian tuon elokuvan valmistumisen jälkeen 20. päivä tammikuuta 1993 syntyi perheeseen ensimmäinen lapsi – tytär, joka sai nimen Morgane. Hätkähdin itse tuon lukiessani ja yhteyden huomaa myös Werner: tyttären syntymäpäivä on täsmälleen sama kuin Polanskin ja Taten hääpäivä, eli tuona päivänä Roman ja Sharon olisivat viettäneet hopeahääpäiväänsä. Jotakin tässä on oltava kohtalon kanssa tekemistä. Myöhemmin (1998) perheeseen on syntynyt myös poika nimeltä Elvis (!). Englanninkielisen wikipedian mukaan Polanski puhuu lastensa kanssa puolaa.

 

Polanskin viimeisimmän elokuvan ensi-illassa Cannes'ssa vuonna 2013

Lähteet:

Werner, Paul: Roman Polanski. Henkilökuva. Saksan kielestä kääntänyt Juho Nurmi. Minerva 2014.

Polanski, Roman: Roman. Suomentanut Risto Mäenpää. WSOY 1984.   

...
Lisäys 18.11.2014

Tämän päivän Helsingin Sanomat uutisoi Sharon Taten murhasta tuomion saaneesta Charles Mansonista:

http://www.hs.fi/ulkomaat/a1416279454564

Hän on edelleen vankilassa ja on iältään 80 vuotta. Hän on saanut vankilaviranomaisilta luvan mennä naimisiin 26-vuotiaan naisen kanssa. Hän kärsii elinkautista vankeustuomiota seitsemän ihmisen ja yhden syntymättömän lapsen murhista. Sharon Tate mainitaan jutussa erikseen yhtenä "Mansonin perheen" uhreista.

ROMAN POLANSKIN ELÄMÄÄ JA ELOKUVIA: PIANISTI (THE PIANIST 2002).

Johdannoksi

Roman Polanski henkilönä ja elokuvaohjaajana kiinnostaa. Elokuvasta Vuokralainen  olen jo kirjoittanut:  http://perttueemeli.blogspot.fi/2014/05/roman-polanskin-vuokralainen-la.html .  Vuonna 2002 ilmestynyt Pianisti tulee mainituksi toisessa yhteydessä: http://perttueemeli.blogspot.fi/2014/05/i.html . Aloin kirjoittaa Pianistista, mutta loppujen lopuksi se jäi kesken. Monet asiat jäivät askarruttamaan mieltä ja päätin odottaa parempaa hetkeä. Aivan samanlainen tilannehan minulla on muutamien muiden kirjoitusten kanssa, mm. Andrei Tarkovskin Andrei Rublevin .

Miksi Polanski? Nuorempana katsoin hänen elokuviaan. Hän oli kiinnostava, mutta aina yksi muiden joukossa. Eivät ne mitään elämäni elokuvia olleet. Polanskin parhaimpiin katsottu Rosemaryn painajainen oli katsomisen arvoinen ja taitavasti tehty, mutta pidin sitä vain kauhuelokuvana.  Akira Kurosawan elokuvia näin paljon opiskeluaikana elokuvakerhossa ja kiinnyin niihin. Kun vuosi-pari sitten näin uudestaan Seitsemän samuraita, se iski suoraan sydämeen, paljon syvemmin kuin silloin nuorempana.  Niin ikään mieleeni ovat jääneet eräät Robert Bressonin elokuvat, mm. Balthazar-aasista kertova elokuva, jonka katsoimme kerran kahdestaan televisiosta uskonnollisen isäni kanssa.  Hän vaikuttui siitä kovasti, minulle se oli tuolloin jo toinen katsomiskerta. Lisäksi voisi suosikeistani mainita puolalaisen Andrzej Wajdan ja unkarilaisen Miklós Jancsón elokuvat.  Tämä veto Polanskiin on vain syttynyt uudestaan samaan aikaan, kun kirjoitan tätä blogiani. Lisäksi koen ehkä jonkinlaista sympatiaa häntä kohtaan, kun hän on joutunut nyt vanhempana niin paljon kärsimään ikivanhan raiskaustapauksen vuoksi. Polanski on käsitellyt tapauksen uhrin kanssa ja uhrikin pitää Amerikan oikeuslaitoksen ja myös median ajojahtia  paljon pahempana asiana kuin itse raiskausta.

Mutta mennään elokuviin.  Yö ei tunne armoa (Death and Maiden 1994) puhutteli minua paljon, mutta sen monitulkintainen loppuratkaisu kuin myös näyttelijöiden roolisuoritukset jäivät siinä määrin vaivaamaan, että siihen tuskin palaan, vaikka olen samasta aiheesta nähnyt 90-luvulla erään keskinkertaista vähän paremman näytelmän.  Olen vastikään katsonut elokuvan Bitter moon (Katkera kuu 1992), joka on hieman pimentoon jäänyt parisuhdetematiikkaan keskittynyt filmi. Siinä on hyvin ”polanskimainen” ilmapiiri, se yllättää ja shokeeraa.  Polanskin ihailijana olen tottunut, että mitään tavanomaista ei häneltä ole odotettavissakaan. Se on kiinnostava siitäkin syystä, että se liittyy Polanskin kolmanteen avioliittoon Emmanuelle Seignerin kanssa. Lisäksi siinäkin on viitteitä ohjaajan varhaisempaan tuotantoon, kuten Inhoon (1965).  Pöydälläni on odottamassa katsomistaan vuonna 2011 valmistunut Carnage.  Odotan uteliaana, sillä tämän jutun lopussa käsittelemäni Pianisti on uusin katsomani Polanskin elokuva.

Paul Wernerin Henkilökuvan Roman Polanskista (Minerva, 2014) hankin jo hyvissä ajoin, ja kirjahyllylläni se oli odottanut oikeaa hetkeä. Jokin päivä sitten otin sen käsiini. Aloin lukea satunnaisesta kohdasta keskipaikkeilta. Kirja vei eteenpäin. Ja nyt se on tullut kahlattua kutakuinkin kokonaan. 

Laitoin laajan otsikon, sillä ainakin aion kirjoittaa aiheesta muutaman jutun. En kuitenkaan aio syventyä hänen jokaiseen naissuhteeseen, en erinäisiin yksityiselämän hulluihin kausiin enkä villiin luomisen vimmaan monine toteutumattomine elokuvahankkeineen. En liioin kerro ikuisesta painimisesta rahapulan kanssa. Polanskihan nautti ylellisestä elämästä, tuhlasi sen vuoksi nopeasti pienet ansionsa ja oli välillä keppikerjäläisenä runsaslukuisten ystäviensä tuen varassa.

Toki eräitä naissuhteita aion käsitellä ja ehkä myös tätä skandaalia, johon yllä jo viittasin. Polanskin 

Puolassa vietetty nuoruus on myös jännittävä kausi pienikokoiselle miehelle, joka ensiksikin halusi elokuva-alalle ja joka tavoitteeseensa päästäkseen joutui tekemään paljon työtä. Ai niin, tuo pienikokoisuus saattoi haitata näkyvyyttä, mutta sen ansiosta nuorukainen sai kuitenkin luoduksi itselleen vahvan egon, joka näkyi hänen persoonassaan ja antoi voimia vastoinkäymisissä. Hän oli mm. ohjaajana diktaattori, joka riepotteli näyttelijöitään mielin määrin. Yksi kärsijä oli Inhossa näytellyt Catherine Deneuve.

Polanski on syntynyt vuonna 1933 ja hänen pitkään elämäänsä liittyy hyvin runsaasti erilaisia skandaaleja skandaalien perään, luovaa hulluutta ja taitoa selvitä epätoivoisista tilanteista kuiville. Ihme, että hän on ylipäänsä selvinnyt tulematta hulluksi. Siinä häntä lienee eniten auttanut hänen taiteensa. Hänellä on ollut jatkuvasti kuumeinen palo uusiin hankkeisiin. Se on ollut ainoa keino masennuksesta ja syyllisyyden tunnosta eroon. Hänen jok’ikinen elokuvansa ja muut ohjaustyönsä (mm. oopperassa) sekä lähes jokainen näyttelijän roolinsa olisivat kirjoittamisen arvoisia. Nyt Polanski on jo yli 80-vuotias. Hänen viimeisin elokuvansa La Venus A La Fourrure (Venus turkiksissa) ilmestyi viime vuonna. Mitäköhän voimme häneltä vielä odottaa?

On mainittava pari Romanin lapsuuteen liittyvää asiaa. Hänhän on syntynyt Pariisissa, mutta perhe pakeni sieltä isän entiseen kotimaahan, kun toimeentulo oli vaikeaa ja Saksassa valtaan noussut Hitler ja kansallissosialistit herättivät pelkoa.  Perhe joutui tällä tavalla ojasta allikkoon. Roman selviytyi Krakovan ghetosta, mutta pikkupoikaan jäi ikuinen arpi siitä, että hänen raskaana oleva äitinsä murhattiin kaasukammiossa. Isä ja äidin edellisestä avioliitosta oleva sisko selviytyivät. Sisko oli se, joka vei Romanin elokuvateatteriin. Siitä alkoi tuo kiintymys, joka on johtanut pitkään uraan elokuvan ja teatterin saralla ja joka on tehnyt Polanskista selviytyjän. Hänen lapsuutensa suosikkielokuvista mainitsen nyt vain kaksi Carol Reedin (1906-1976) työtä: Neljän tuulen talo (Odd Man Out 1947) ja  Kolmas mies (The Third Man 1949). Palaan niistä ensiksi mainittuun edempänä.

Se oikea Szpilman

Ensimmäinen kirjoitukseni käsittelee natsien miehittämään Puolaan sijoittuvaa elokuvaa Pianisti. Elokuva perustuu puolalaisen pianistin Władysław ”Władek” Szpilmanin (1911 – 2000) heti sodan jälkeen kirjoittamiin muistelmiin.

…..

PIANISTI (THE PIANIST 2002)

Tämä elokuva tulee ensiksi mieleen siitä, että se vei Aki Kaurismäen nokan edestä vuonna 2002 merkittävän Cannesin elokuvajuhlien pääpalkinnon Kultaisen palmun. Tuolloin elokuva jäi katsomatta ainakin kahdesta syystä. Siinä elämänvaiheessa elokuvien katselu ei suuremmin innostunut, toiseksi ei aihekaan tuntunut vetävän puoleensa. Lisäksi harmittelin, kun erinomaisena pitämäni Mies vailla menneisyyttä jäi vaille ykkössijaa, onneksi tuli Grand prix –palkinto.

Tänä vuonna olen katsonut tämän Polanskin muusta tuotannosta poikkeavan erikoisuuden ja totean ykskantaan, että elokuva oli katsomisen ja saamiensa palkintojen arvoinen. Ohjaaja ansaitsee syvän kumarruksen rohkeasta valinnastaan. Elokuva on Polanskin uran merkittävin käännekohta. Se kertoo tosiasioihin perustuen juutalaisen selviämistarinan natsien miehittämästä Puolasta. Näen elokuvan merkittävyyden jo siinä, että ohjaaja palaa menneisyyteensä, lapsuuden traumaattisiin aiheisiin ja miljööhön. Puolan juutalainen Polanski pakeni lapsena Krakovan ghetosta, pianisti Wladislaw ”Wladik” Szpilman selviää kuin ihmeen kaupalla Varsovan ghetosta ja elää sen jälkeen pitkän elämän siirtyen ajasta iäisyyteen 88-vuotiaana vuonna 2000. Polanskin perheestä vain raskaana oleva äiti joutuu kaasukammioon. Szpilman on ainoa selviytynyt perheenjäsen. Hän pääsee pakoon, mutta matka kaasukammioon on hyvin pienestä silmänräpäyksen pituisesta hetkestä kiinni.  Ghetossa hieman etäämpänä muusta perheestä ollut Wladek tulee paikalle, kun lastaukset ovat käynnissä. Hänellä olisi mahdollisuus paeta, mutta side perheeseen on viedä hänet tuhoon. Hän on lähtemäisillään hädissään perheensä perään suun taipuessa jo epätoivoiseen huutoon. Sattumalta hänen kohdallaan on kaukainen sukulainen ja hänen musiikkinsa ihailija, joka oli selviytyäkseen taipunut natsien apuriksi. Hän vetää miehen syrjään ja kehottaa juoksemaan nopeasti karkuun.  Wladek Szpilmanin pakomatka alkaa.

Tämä yllä olevan tilanteen voi katsoa olevan eräänlainen versio Polanskin usein varhaistuotannossaan käyttämästä keinosta, jossa Polanski ”leikittelee” katsojan odotuksilla ja peloilla. Ne on tilanteita, joissa katsoja kokee kauhun hetkiä niin aidosti, että tekisi mieleni huutaa roolihenkilöille järjen sanoja. 

Kauhun hetkiä elokuvassa kyllä riittää. Polanskin elämäkertakirjoittaja Paul Werner kertoo tästä ”leikittelystä” havainnollisemman esimerkin, joka tulee vastaan paljon myöhemmässä vaiheessa. Hän saa pakopaikan eräästä asunnosta, jossa on piano. Hän on vaarallisessa tilanteessa, sillä pienestäkin äänestä naapuri voi ilmiantaa hänet. Szpilman ei pysty vastustamaan kiusausta. Piano on hänen elämänsä eikä hän ollut nähnyt pianoa kuukausiin. Hän nostaa käsiään ja alkaa painaa sormiaan koskettimille.

”…katsoja tietää ja odottaa, että heti seuraavassa hetkessä naapurit kuulevat väistämättä hänen soittonsa, paljastavat hänet ja hänet pidätetään. Leikkaus ja muutettu kuvakulma onnistuvat vain harvoin tuomaan vastaavaa helpotusta kuin katsojan huomatessa, ettei Szpilman oikeasti paina koskettimia. Hänen sormensa soittavat kappaletta, mutta pari senttiä koskettimien yläpuolella – hän kuulee musiikin vain mielessään, katsojat oikeasti.” (s. 315)

Szpilmanin pitkää pakomatkaa ei voi selittää hänen erinomaisuudellaan selvitä hankalista tilanteista. ”Jumalan kone” (Deus ex machina) - tai kutsuttakoon sitä vain pelkäksi sattumaksi - vie häntä tilanteista elävänä eteenpäin. Viime kädessä paikalle ilmestyy sattumalta korkea saksalainen upseeri Hosenfeld, joka pelastaa Szpilmanin varmalta kuolemalta toivoen itse hävityn sodan jälkeen pääsevänsä kuulemaan pianistin soittoa. Jalomielisyys ei hänen elämässään kuitenkaan tuo pelastusta. Jumala – johon mies toivonsa perustaa – ei tuo sattumaa avuksi hänen kohdallaan. Hosenfeld kuolee 50-luvun alussa Neuvostoliitossa vankileirillä (http://fi.wikipedia.org/wiki/Wilm_Hosenfeld  ).

Szpilman joutuu piilehtimään Varsovassa auttajien järjestämissä asunnoissa lukkojen takana viikko- ja kuukausikaupalla, täysin riippuen auttajistaan. Auttajat toimivat erilaisin motiivein ja pienikin viive tai uhkatilanne voi keskeyttää avun, jolloin Szpilman nääntyisi elävältä kopissaan. Pienikin äännähdys voi paljastaa naapurille, jolloin ilmianto on todennäköinen. Sitten hän hoippuroi raunioissa ahmien aliravitun ahneudella kaiken ravintoa muistuttavan. Sitten hän kohtaa tuon upseeri Hosenfeldin, kahden kesken. Siinä kohtaavat toisensa silmästä silmään kaksi ihmistä, joista toinen uskoo jo loppunsa tulleen. Kuultuaan, että Szpilman on pianisti, Hosenfeld pyytää tätä soittamaan. Raunioitunut talo toimii saksalaisten työtilana ja siellä sattuu olemaan ehjänä säilynyt piano. Szpilman soittaa kuin henkensä kaupalla (http://www.youtube.com/watch?v=jHfQCfUTlXE ). Yhteys löytyy. Hosenfeld käy tuomassa ullakolla piileskelevälle Szpilmanille ruokaa, kertoo rintamalinjoista ja Saksan yhä lähenevästä tappiosta, antaa pois paetessaan lahjaksi oman upseerin manttelinsa, mikä melkein koituu hänen tuhokseen, kun puolalaiset sotilaat hänet löytävät. Siinäkin tilanteessa luodit lopulta kiertävät Szpilmanin.

Paul Wernerin muistelmista käy ilmi, että Hosenfeld oli auttanut lukuisia juutalaisia ja myös muita puolalaisia. Jerusalemin Yad Vashem –museo on nimittänyt hänet Oscar Schindlerin lailla ”Vanhurskaaksi kansojen keskuudessa” . Tosiasiassa Hosenfeld ei siis pelastanut Szpilmania tämän taiteen vuoksi, niin kuin elokuva antaa ymmärtää.

….

Elokuvan alkuvaiheessa – ennen kuin muureja juutalaisalueen ympärille oli alettu rakentaa – on mielenkiintoista nähdä Szpilmanin perheen sisällä näkyvä vilpitön optimismi. He eivät ole tietoisia tilanteen oikeasta kulusta. Natsi-Saksa ei ole vielä näyttänyt todellisia kasvojaan. Ylempään keskiluokkaan kuuluvan Szpilmanin perheen elämä tuntuu turvalliselta ja kaikkiin juutalaisvastaisiin uutisiin ja toimiin ei ymmärretä suhtautua vakavasti. Ne eivät vihjaa mitään. Elämä jatkuu. On tilanne, jossa Wladek vie tyttöystävänsä kahvilaan, häneltä evätään sinne pääsy juutalaisuutensa vuoksi. Tilanne järkyttää, mutta mitään ei ole tehtävissä. Se mitä pian holokaustissa ja ghetoissa on pian tapahtuva, on täysin käsittämätön vaihtoehto. Ei sellainen tule edes mieleen. Elokuvan vahvuus on juuri tässä, että se näyttää hyvin aidosti perheen naiiviuden ja sinisilmäisyyden. Kaikki tuntuu menevän hyvin, juutalaisvastaiseen ilmapiiriin – mikä on täytynyt olla hyvin näkyvästi esillä myös Puolassa – ei suhtauduta vakavasti.

Koin elokuvan heikkoudeksi sen, että kun toimiin juutalaisia vastaan ryhdytään, kauhukuvat lähes räjähtävät silmille ja viimein ihmisiä aletaan ohjata ghettoon, niin Szpilmanin perhe kuin kaikki muutkin juutalaiset tuntuvat alistuvan päätökseen hyvin välinpitämättömästi. Ehkä tekijät ovat kuitenkin olleen oikeassa.

Miksi juutalaiset alistuivat kohtaloonsa niin helposti? Määräystä noudatettiin vastaan panematta. Ihmiset tuntuivat olevan välinpitämättömiä. Ikään kuin he olisivat ansainneet sen. Tähän ongelmaan olen viitannut kirjoituksessani elokuvasta Vuokralainen. Käsittääkseni heillä oli voimakas tahto elää. He vain halusivat tällaisesta hulluudesta mahdollisimman nopeasti pois.  Mieli oli kai siinä, että he halusivat antaa periksi niin paljon kuin mahdollista, periksi antaminen ja sopeutuminen oli osoittautunut vuosisatojen aikana vieraissa kulttuureissa, erilaisissa ja erimittaisissa vainoissa järkeväksi tavaksi selviytyä. Ei odotettu, että se oli johtava mielettömään joukkotuhoon, holokaustiin, hulluuteen.

Elokuvan alkupuolella on kohtauksia, jotka kertovat juutalaisten närkästyksestä ja halusta protestoida, mutta lopulta alistumisesta. Kun luetaan uutinen hihamerkkien käytöstä, se tuntuu älyttömältä määräykseltä. Sitä ei ensi alkuun haluta tehdä, mutta kuitenkin pian kaikilla on hihamerkki. Toinen tapaus on rahan puute. Kallis ja arvokas piano halutaan myydä. Huijari maksaisi siitä vain pilkkahinnan. Miehelle huudetaan päin naamaa, kuitenkin sitten suostutaan, kun ei nähdä muuta vaihtoehtoa selviytyä.

Tämän kirjoitin muistiin elokuvaa katsellessa:

-          Miksi sallimme tehdä tämän? Meitä on […..]  ja sallimme viedä lahdattavaksi.

-          Taistellako tässä pitäisi.

En mene takuuseen, että tämä on aivan sanatarkka lainaus, mutta kokonaan mielikuvituksesta en tätä ole muistiin voinut panna. Enkä halua katsoa elokuvaa uudelleen, sillä se voi pilata ensivaikutelmani.

…..

Werner kertoo, että Carol Reedin elokuvat Neljän tuulen talo (1947) ja Kolmas mies (1949) tekivät Polanskiin lapsena suuren vaikutuksen. (s. 23). Neljän tuulen talosta tuli Wernerin mukaan sittemmin Polanskin koko elämää määrittävä elokuvakokemus. Sen hän oli katsonut ”niin monta kertaa kuin suinkin oli pystynyt” (s. 23).

”Siinä James Mason näyttelee haavoittunuta IRA:n sotilasta, joka pakenee vankilasta ja piileskelee englantilaisilta poliiseilta puolen vuoden ajan. Lopussa nähdään Belfastissa takaa-ajo, joka päättyy sotilaan kuolemaan.” (s. 311)

Werner löytää tästä yhteyden Pianistiin. Hän viittaa puolalaiseen elokuvakriitikkoon Maria Kornatowskaan, joka on kiinnittänyt huomiota siihen, että monet holokaustista selvinneet jakoivat erään yhteisen tunteen, kahden täysin vastakkaisen yhtäaikaisen pelon: klaustro- ja agorafobian (ahtaanpaikan- ja aukiokammon). Muurien ja aitojen ympäröimissä, usein täpötäyteen ahdetuissa ghetoissa he kokivat ahdistusta, ja avoimilla paikoilla he tunsivat olevansa eristettyjä muista vangeista ja suojattomia miehittäjiä kohtaan.

Puolalainen elokuvakriitikko oli varma siitä, että Polanskin oli pienenä poikana ghetossa täytynyt kokea samanlaisia tuntemuksia. Kornakowski on löytänyt nämä tuntemukset kaikista Polanskin alkukauden elokuvista vuoden 1976 Vuokralaiseen asti.  Vuokralaisen katson tuntevani hyvin. Olin siitä löytävinäni totalitarismin maailmaa.  Kun tarkemmin muistelee, niin esimerkiksi lähes tyhjässä kirkossa päähenkilö kokee selkeästi ahdistusta. Katsoin sen tosin johtuvan katolisuuden kritiikistä. Klaustrofobiasta tulee mieleen enemmänkin esimerkkejä, mutten niihin nyt puutu.

Werner toteaa, että Kornatowskan esittämä väite koskee myös Pianistia, jopa korostetusti. Tähän yhteyteen Werner tuo esille Carol Reedin Neljän tuulen talon: ”myös tässä elokuvassa on nähtävissä, miten vangin ahdistus neljän seinän sisällä muuttuu takaa-ajetun suojattomuuden tunteeksi” (s. 311). Jo lapsuudessa elokuva oli Polanskille keino työstää traumaattisia tilanteita. Näin on myös ohjaajan omassa tuotannossa.

…

Varsinainen Władysław ”Władek” Szpilman kirjoitti muistelmansa muistiin välittömästi sodan päättymisen jälkeen vuonna 1946. Wernerin mukaan hän teki sen pystyäkseen vapautumaan kokemuksistaan sisäisesti (s.301). Hän rakasti taidettaan ja halusi jatkaa uraansa. Szpilman ei ehtinyt nähdä Polanskin elokuvaa, sillä hän kuoli kaksi vuotta ennen sen valmistumista. Hän tapasi Polanskin ja oli iloinen elokuvahankkeesta. Kuitenkaan omiin muistelmiinsa hän ei halunnut enää vanhuksena palata.

Polanski koki luonnollisesti Szpilmanin muistelmat läheiseksi. Hänellä oli ollut samanlaisia kokemuksia, tosin pienenä lapsena eikä paikkana ollut Varsovan vaan Krakovan ghetto. Mutta sekä Polanski ja Szpilman ovat taiteilijoita. Werner korostaa, että juuri taiteensa vuoksi Szpilman pystyi säilyttämään henkensä (s.302). Taide oli Wladek Szpilmannille koko elämä. Ilman tuota elämän janoa hän olisi murtunut. Hän hoippui hulluuden rajoilla. Aivan kuin vertailun vuoksi elokuvassa näkyy myös näitä järkensä menettäneitä ihmisiä.

Lainaan vielä Werneriä:

”Szpilman ei ollut mikään yli-inhimillinen sankari, ei vastarintataistelija eikä pyyteetön toisten pelastaja. Hän oli [… ] mies, joka vain yritti selviytyä barbarismin ajasta: hän oli yksinkertaisesti hädässä oleva ihminen, joka saa enemmän apua kuin mitä pystyy itse muille antamaan. Hän ei pysynyt hengissä vain saamansa avun, sattuman ja uskomattoman onnensa vuoksi, vaan myös – tai Polanskin näkökulmasta: juuri – sen ansiosta, että uskoi vankkumattomasti taiteeseensa. Se oli kokemus, jonka Polanski pystyi ymmärtämään hyvin ja myös allekirjoittamaan oman elämänkokemuksensa osalta.” (s.302)

Werner toteaa, että ennen kaikkea Szpilmania ja Polanskia yhdisti vaistonvaraisuus. He reagoivat ulkoisiin oloihin vaistonvaraisesti pakenemalla ja piileskelemällä. Heillä oli kovin pienet mahdollisuudet vaikuttaa itse selviytymiseensä.

Elokuvasta olisi paljon kerrottavaa. Mieleeni on jäänyt Szalas-niminen mies, joka tekeytyy Szpilmannin auttajaksi. Hän kuitenkin vain kerää pianistin nimissä hyväuskoisilta ihmisiltä lahjoituksia, jotka hän pitää itsellään. Samaan aikaan Szpilman itse melkein nääntyy ravinnon puutteessa.  On tilanne, jossa hän on kuolla keltatautiin. Siinä avun tuo vanha ystävä Dorota. Hänen ja Wladekin romanssista annetaan elokuvan alussa viitteitä, ja yllä on mainittu esimerkki eräästä järkyttävästä kahvilakäynnistä.  Nyt Dorota on viimeisillään raskaana ja naimisissa toisen miehen kanssa.

Werner kirjoittaa Polanskista tämän omiin lapsuuden ghettokokemuksiin viitaten:

”Pakovaisto ankkuroitui syvälle hänen psyykeensä ja oli sen vuoksi myöhemminkin hänen ainoa reagointitapansa tilanteisiin, joihin hän ei tuntenut olevansa valmis ja jotka uhkasivat nujertaa hänet. Hän toimi näin välittämättä syyllisyyteen tai vastuuseen liittyvistä kysymyksistä.” (s. 303)

Tämä lainaus kertoo jotain olennaista Polanskin elämänvaiheiden yhteyksistä lapsuuden kauhukokemuksiin.

Lähteet:

Werner, Paul: Roman Polanski. Henkilökuva. Saksan kielestä kääntänyt Juho Nurmi. Minerva 2014.

Polanski, Roman: Roman. Suomentanut Risto Mäenpää. WSOY 1984.   

Elämästä, kuolemasta, uskosta …

Ideani tähän juttuun syntyi pyhäinpäivän tienoilla. Kirjoitin sen jo periaatteessa valmiiksi, mutta jätin sen kuitenkin lepäämään odottaen, että jospa siitä muotoutuisi jotenkin toisenlainen.  Päivien kuluessa lisäilin sinne aina jotakin, kunnes huomasin sen rönsyilleen niin paljon, että katsoin paremmaksi palata alkuperäisen suuntaan.

Jutun otsikon kolme ensimmäistä sanaa olivat selvät jo alusta alkaen. Halusin kuitenkin vielä lisätä jotain. Päädyin sitten kompromissiin. Ajattelin lisätä sanan ”yhteys”, koska se sana ainakin tulee jutussani mainituksi.

Lähtösysäyksenä jutulleni oli eräs kristillinen lehti, joka on siteenä lapsuus- ja nuoruusvuosiini.  Olin jatkanut tilaustani vuodesta toiseen, vaikka en ole enää tekemisissä sen uskonnollisen liikkeen kanssa, jota tuo lehti edustaa.  Olin kotini kautta mukana siinä liikkeessä jo pienestä lapsesta alkaen. Ja kun ylioppilaaksi tulon jälkeen tein tietoisen valinnan ja muutin pois kotoa ja kotikaupungistani, jätin myös tuon liikkeen. Sanon sen heti, en vihaa hehkuen, vaan pelkästään siksi, että en tuntenut sitä omakseni. Eroprosessiakin kävin, mutta en mene nyt siihen.

Itse asiassa isäni oli tilannut lehden minulle lahjana, mutta jatkoin tilaamista sittemmin itse omasta tahdostani hänen poismenonsa jälkeen. Tein sen aivan perinteen vuoksi. Usein lehti jäi täysin lukematta, joskus selailin sitä hieman, kävin sen nopsasti läpi ja saatoin ehkä lukea jotakin. Pelkästään lehden ilmestyminen oven kynnykselleni oli yhteyttä menneisyyteeni. Korostan, etten tuntenut katkeruutta, olin vain jatkanut omaa tietäni eri suuntaan. Arvostin niitä eväitä, jotka olin lapsuudestani saanut ja iloitsin, että liike vielä toimi ja olin varma, että sillä oli ja on pääosin myönteisiä seuraamuksia. Toki jotain oli jäänyt kaivelemaan ja ehkä se tulee juttuni kautta ilmi.

…..

Tarkennan hieman. Olen luterilainen. Jos kysytään uskostani, sanon, että kuulun kirkkoon ja olen kristitty. Uskostani en kuitenkaan ala keskustella, koska minulle siinä on kyse mysteeristä, josta puhumiseen sanani eivät riitä. Jotta voin mennä eteenpäin, minun on tehtävä yksi paljastus. En koe tuon liikkeen käyttämää uskonnollista kieltä omakseni. En vihaa sitä, mutta tulin siihen nuorena jotenkin allergiseksi. Tunnen itseni lähinnä vain vaivautuneeksi, jos joku käyttää sitä minua puhutellessaan. Olen aina vaivautunut, jos vastapuoli haluaa vaikuttaa minuun, jolle olen vain jokin tyhjä heijastinlauta. Siksi uskon asioista keskusteleminen on minulle ja minun kanssani varsin hankalaa. Jos joku käyttää tätä kieltä esimerkiksi kertoen omasta ilostaan, omista uskonnollisia tuntojaan välittäen, pystyn kyllä iloitsemaan hänen kanssaan ja aivan vilpittömin mielin, vaikken ehkä osaakaan välittää hänelle iloani hänen odottamallaan tavalla. Tällaisia ihmisiä tapaan kuitenkin hyvin harvoin. Useammin he haluavat vaikuttaa, ja kuten yllä kerroin, ei siitä hyvää seuraa. Toivon vain, että säilytän tyyneyteni ja erästä runoilijaa lainaten ”kirjoitan vastaukseni hiljaisuuden paperille”.

Nyt on viimein mentävä itse asiaan. Kerroin, että edessäni oli tuo lehti. Oli myöhäinen ilta, en saanut unta, ajattelin erinäisiä asioitani. Lehden tuore numero sattui olemaan lähellä ja otin sen käteeni. Sattui niin, että luin lehden kannesta kanteen. Eräät jutut kiinnostivat, varsinkin yksi. Jos luette tämän loppuun, tajuatte kyllä, mitä tarkoitan. Se sai minut mietteisiin. Ja niinhän siinä kävi, että tuona yönä en montaa tuntia pystynyt nukkumaan.

Minulla tuli idea.  Halusin tehdä lähinnä itselleni testin. Yritän kertoa tuon lehden sisällön tiivistäen. Kerron lähes jokaisesta jutusta jotakin, joka tarttuu minuun, mutta jätän tietoisesti uskonnollisen kielen minimiin, silläkin uhalla, että se vääristäisi jutun sisältöä.  Pyrin myös etäännyttämään lukijan juttujen tapahtumista jättämällä yksityiskohtia mainitsematta. Lisäksi lupaan etsiä itseni kannalta myönteisiä sisältöjä, en halua tietoisesti loukata ketään. Kun jokin juttu herättää minussa henkilökohtaisia muistoja, kerron ne niin avoimesti kuin tässä tilanteessa katson pystyväni.  Mielestäni voin sen tehdä, koska olen hyvin kaukana noista ihmisistä ja heidän läheisistään.  

Ennen kuin aloitan, kerron yhden asian, joka lehden sivuilta huokuu. Se on se yhteyden tunne. Lehden lukijat tuntevat olevansa yhteydessä toisiinsa. En tarkoita vain sitä tuonpuolista yhteyttä, vaan yhteyttä tässä ja nyt.

Olen hieman muuttanut juttujen järjestystä ja saattanut liittää useampia juttuja saman luvun alle.

I.

Kirjoittaja on halunnut etsiä viestitulvan keskeltä ydinasioita, jotka sanovat jotakin tärkeää lyhyesti ja ytimekkäästi. Hän haluaa jakaa lukijoille neljä hänen mielestään tärkeää kohtaa Raamatusta, jotka voivat olla lukijoille eräänlaisena eväspakettina elämän taipaleella. En mainitse tässä noita Raamatun kohtia, vaan omia periaatteitani seuraten etsin tekstistä oman ydinkohtani. Sieltä löytyi tällainen kehotus: rakas ystävä, älä pelkää – usko ainoastaan!

II.

Tämä sisältää kaksi kirjoitusta. Ne molemmat liittyvät erääseen maallikkosaarnaajaan, jonka kuolemasta on 40 vuotta.  Lehden numero sisältää maallikkosaarnaajan kirjoituksen vuodelta 1962 ja hänen hyvän ystävänsä nyt laatiman muistokirjoituksen.  Pidin siitä muistokirjoituksesta. Saarnaajan sanoma sen sijaan edustaa sellaista lähestymistapaa, josta en pidä ja joka nykypäivänä voisi saada ikävän leiman. Olen kuitenkin tavannut joskus lapsena tuon saarnamiehen ja – jos lyhyesti kuvaisi – hänessä oli karismaa.  Tämä saarnaaja kuoli sittemmin auto-onnettomuudessa 66-vuotiaana. Minä olin jo siinä vaiheessa muuttanut kotoa. Muistelija kertoi, kuinka mies oli sodasta palattuaan joutunut rakentamaan uuden kotitalon, koska entinen oli poltettu maan tasalle. Ansiot eivät pienviljelijälle riittäneet, joten erilaisten tilapäistöiden ansiosta elämästä selvittiin. Kristillinen usko oli hänen voimavaransa. Puhujana hän ei halunnut mielistellä kuulijakuntaa. Hän puhui niin kuin piti sydämessään oikeana ja Raamatun sanoman mukaisena. Häntä voi pitää mielipiteiltään jyrkkänä. Toisaalta hän oli huumorimies. Hän kertoi juttuja ja joskus huomasi menneensä liian pitkälle. Muistelijan mukaan hän aina kuitenkin korjasi ylilyöntinsä henkilökohtaisesti sen henkilön kanssa, jota arveli loukanneen.

III.

Lehdessä on juttu joka käsittelee Jeesuksen ja Pietarin suhdetta. Jeesus kysyy Pietarilta: ”Rakastatko sinä minua?”. Pietari vastaa: ”Sinä tiedät kaikki, sinä tiedät, että olet minulle rakas.” Kaikki vähänkin Raamattua tuntevat tietävät, mitä sen jälkeen tapahtui. Kirjoitus keskittyy parisuhteeseen ja perheeseen, perheen sisäisiin suhteisiin. Minulle jutusta jää mieleen ilmaus ”taivaallinen intohimo”, jolla viitataan uskoon. Se on käyttövoima elämässä ja ihmissuhteissa.

IV.

Pari juttua käsittelee lähetystyötä. Se kuvataan uskovan ihmisen sydämen asiaksi. Vaikka jutuissa puhutaan julistamisesta, minä itse ymmärrän sen tässä lähinnä yhteyden pitämisenä muissa maissa asuviin ihmisiin, jotka ajattelevat asioista samalla tavalla. Jutuista huokuu positiivinen vire ja uskallus mennä lähelle toista ihmistä.

V.

Jutussa haastatellaan erästä yksinäistä miestä, joka on joutunut kärsimään mm. sairautensa vuoksi. Sen vuoksi hän on ollut lapsuudessa ja nuoruudessa myös koulukiusattu. Tähän koulukiusaamiseen vaikutti myös hänen uskonnollinen taustansa. Jutun otsikko kertoo miehen syvimmän tunnon: yksinäisyys on vaikeinta. Haastateltava haluaa korostaa kaikille ihmisille, ettei yksinäisiä unohdettaisi: ”nähdään, tervehditään ja pysähdytään hetkeksi juttelemaan yhdessä”.

Lisäksi lehdessä oli juttu rippikoululeiristä ja nuorten vaellusretkestä. Vaellusretkeen osallistujat kokivat olevansa keskellä Jumalan luomistyötä: ”Luonnosta löytää kaiken tarvittavan”. Retkeen sisältyi uimista, saunomista, nuotioiltoja, hartaushetkiä ja pitkiä päivittäisiä kävelytaipaleita. Osallistujat kokivat retkensä jälkeen ystävyytensä lujittuneen.

VI.

Oli siellä myös perheteemaan liittyvä kirjoitus. Perheessä voidaan riidellä, mutta elämänarvot jaetaan yksimielisesti ja pidetään yhtä. Kodissa voi olla vajavaisuutta, mutta jokainen perheenjäsen on toisilleen rakas. Juttu korostaa perheen yhteyttä ja keskinäistä anteeksiantoa. Vaikka puhutaankin tavallisesta perheestä, kirjoituksen päätarkoituksena on korostaa myös kristillistä yhteyttä.

VII.

Ennen kuin siirryn lehden koskettavimpaan juttuun, pohdiskelen hieman omalta pohjaltani arkaa aihetta – kuolemaa. Tätä en ole poiminut lehdestä.  Kuolema on mysteeri. Se voi tulla elämänvoimaa ja -iloa uhkuvalle nuorelle yhdessä hetken väläyksessä. Toisaalta olen joutunut seuraamaan, kuinka erään sairaalan vanhusten hoito-osastolla noin 95-vuotias mies riutui kuin luuranko vuodesta toiseen. Hänellä ei ollut sukulaisia, jotka olisivat käyneet häntä katsomassa, ja jos olisikin ollut, ei hän olisi heitä kai tunnistanut. Sodassa mukana ollut isäni avautui minulle sota-ajan muistoistaan vasta vanhalla iällä. Hän piti selviytymistään ihmeenä. Kaverit kaatuivat vieressä, hän odotti vain omaa hetkeä. Sitä ei tullut vielä silloin. Se tuli paljon myöhemmin, hitaasti kituen.

Nyt siirryn juttuun. Siinä kerrotaan naisesta, joka sai surmansa toimiessaan lähetystöntekijänä ulkomailla kaukana Suomesta tämän vuoden heinäkuussa. Häntä ammuttiin viereisestä autosta ja siirtyi lyhyessä silmänräpäyksessä tästä ajasta toiseen maailmaan. Kyseessä on muistokirjoitus. Minulle tästä kirjoittaminen on tekstini vaikein asia. Olen joskus tuntenut tuon henkilön. Siitä on kuitenkin yli 40 vuotta. Minä olin sen verran vanhempi, että emme koskaan ole keskenämme jutelleet.

Kerron ensin oman muistoni tästä henkilöstä. Kutsun tätä naista nyt Erjaksi. Se on siis tekaistu nimi.

Kun asuin vielä kotona ja kävin lukiota, olin seurakunnan nuorten kanssa viikonloppuretkellä eräässä leirikeskuksessa. Muistan noista ajoista todella vähän, mutta tämä on jostakin syystä jäänyt mieleeni. Pidimme hauskaa, paistoimme makkaraa, keksimme ajanvietettä ja juttelimme kivoja. Erja oli mukana. Hän oli minua neljä vuotta nuorempi ja hän oli elämänsä ensimmäistä kertaa lähtenyt mukaan nuorten seurakuntalaisten joukkoon. Haluan todeta myös itsestäni, että olin harvoin mukana tämänkaltaisilla retkillä. Se oli ehkä ainoani. Taisin muuten itsekin olla ryhmän nuorimmasta päästä. Siirryn nyt kuitenkin takaisin Erjaan. Hän oli ujo, hiljainen ja jännitti aivan valtavasti. Jotenkin aistin, että se oli hänelle tärkeä askel lapsuudesta aikuisuuteen. Hän varmasti koki olonsa hyvin yksinäiseksi, sillä kaikki muut olivat vanhempia. Meillä oli kuitenkin illalla jonkinlainen hassu leikki, jonka yksityiskohtia en nyt saa mieleni. Siinä kuitenkin valituksi tullut henkilö joutui tekemään jonkin vaikean tehtävän. On olemassa esimerkiksi pullonpyöritysleikkejä, meillä taisi kuitenkin olla jonkinlaisia paperilappuja. Tunsimme toisemme hyvin ja jouduimme kaikenlaisiin kiperiin, leikkimielisiin tilanteisiin. Naurua riitti. Sitten yhtäkkiä kävikin niin, että arpa osui Erjaan, joka ei ollut paljoa suutaan avannut. Edellisen ”häviäjän” piti keksiä tehtävä. Erja meni valkoiseksi kuin lakana. Vieressä ollut hieman fiksummasta päästä oleva henkilö vinkkasi tehtävän antajalle, että nyt pitää olla tarkkana. Hän oli tilanteen tasalla eikä tehnyt kiusaa, vaan Erjalle annettiinkin suullinen tehtävä: kysymys. En muista sitä kysymystä sanatarkasti, mutta se koski tulevaisuutta tai tulevaisuuden suunnitelmia. Kysymys ei ollut ”mikä on tärkeintä elämässäsi?”. Ehkä se oli ”Mitä odotat tulevaisuudeltasi?” Ei sillä ole nyt väliä, tärkeintä on Erjan reaktio ja sitä seurannut hetki. Se on lähes ainoa asia, joka on jäänyt tuosta viikonlopusta mieleeni. Erja vastasi välittömästi hetkeäkään miettimättä, ujosti mutta varmasti. Tarkkaa sanamuotoa en muista, mutta luulen, että en vääristele, kun muotoilen sen näin: ”Että saan olla koko elämäni Jeesuksen oma.”  Huoneeseen valahti täysi hiljaisuus. Osa saattoi jopa vaivautua, mutta kristittyjä nuoria kun olimme, hiljaisuus tarkoitti, että sanat olivat puhutelleet.  Onneksi oli kuitenkin joku rohkea, joka otti hetken haltuunsa oikealla tavalla kiinni ja pääsimme hankalasta tilanteesta eteenpäin. Tämän viikonlopun jälkeen en tainnut Erjaa enää tavata. En ainakaan muista sellaista tilannetta. Vuosikymmeniä myöhemmin kuulin, että hän oli jossain vaiheessa omistautunut lähetystyöhön ulkomaille. Kun heinäkuussa kuulin uutisista tuon kauhean uutisen, mielessäni kyllä käväisi paha aavistus, koska tiesin missä maassa hän oli työskennellyt. Kun sitten tieto minulle tuli, tuo nuoruuden muisto palautui mieliini.

Nyt palaan taas tuohon lehteen. Lähetystyö oli kirjoittajan mukaan Erjan elämän syvin tarkoitus. Hän koki työn tuossa maassa kutsumuksekseen. Tekstissä viitataan erääseen Raamatun kohtaan, joka korostaa yhteyttä Jumalan rakkauteen. Lainaan erään kohdan muistokirjoituksesta: ”Työnsä kautta hän sai mahdollisuuden osoittaa, että vihan ja väkivallan, ihmisarvon riiston ja kahlitsemisen, tietämättömyyden ja köyhyyden toivottomuuden maailmassa on läsnä vieläkin väkevämpi todellisuus”. Sitten kuvataan hänen luonnettaan, joka oli aivan toista kuin minun muistelossani. Kuvauksesta näkyi, että Erja oli kypsynyt tehtäväänsä ja elänyt täysillä vakaumuksensa mukaisesti.

Muistokirjoituksen tekijä korostaa, että Erja sai olla toivon ja tulevaisuuden rakentaja niille lähimmäisille, jotka ”omassa ympäristössään eivät ole mitään, eivät omista mitään, eivät voi opiskella mitään, eivätkä voi halutessaan tavata ketään”.

Erja oli siis päätynyt työhönsä kristillisen vakaumuksensa pohjalta, ja valinta oli tehty jo varhain. Joku toinen voi päätyä samanlaiseen työhön muun vakaumuksen kautta.

…..

Palaan vielä alun pohdintoihini. Jätin tosiaan tuon uskonnollisen liikkeen. Juttuni alkuosasta pystynee päättelemään, miten tuon liikkeen ihmisiin nykyisin suhtaudun. Kasvoin siitä irti eikä minulla jäänyt erikoisemmin kaunaa. Jouduinhan minä tietysti hankaliin tilanteisiin, kun alettiin kysellä uskon asioista. Ne olivat tilanteita, joista oli selviydyttävä hienotunteisesti. Koen lapsuuteni ja nuoruuteni tuttaviin kuitenkin edelleen jonkinlaista henkistä yhteyttä, vaikka harvoin heitä tapaankin.

Muutin opiskelemaan toiseen kaupunkiin, mikä oli tietoinen ratkaisuni.  Uudessa asuinpaikassani menin kristilliseen opiskelijayhteisöön, joka oli uskonnolliselta sisällöltään mahdollisimman etäällä omasta lapsuuden uskonpiiristä. Vierastin liiallista hengellistä ”sanahelinää”.  Haavoja oli lapsuuden uskostani jäänyt, mutta aloin hoitaa niitä.

Opiskeluaikani selkeytti omaa maailmankatsomustani ja pidän sitä tärkeänä vaiheena elämässäni. Mutta kun opinnot loppuivat ja siirryin työelämään. Opiskeluajan uskonnolliset yhteydet jäivät taakse, niin pitikin. Olin saanut sieltä tarvitsemani. Olin irti kaikesta, mutta tarpeeksi vahva jatkamaan elämän tietäni eteenpäin.

Tänään ottamani kuva

Eräässä nettilehdessä oli kerran uutinen henkilöstä, joka oli lähtenyt ovet paukkuen eräästä toisesta uskonnollisesta liikkeestä. Hän tunsi kokeneensa rajua painostusta, mikä oli jättänyt häneen pahat jäljet. Silti hän jutussa toteaa, että liike on edelleen osa häntä, ”se ei lähde sielusta”. Löysin tuosta lainauksesta myönteisyyden henkeä, yhteisyyttä, joka sieltä jostakin pilkottaa pahuudesta ja väärinkäytöksistä huolimatta. Tietysti on aivan liian paljon niitä tapauksia, jolloin uskonyhteydestä irtautuminen voi ajaa itsetuhoon.

Haluan vielä käsitellä yhtä aihetta sivuavaa asiaa: uskonnollista kokemusta.  Monille ihmisille pelkkä kristillinen perinne riittää. Ja harvassa minunkin uskonnolliset kokemukset ovat. Joskus kauan sitten koin jotain sen tapaista Moskovassa Tretjakovin galleriassa nähdessäni Aleksandr Ivanovin maalauksen Kristus ilmestyy kansalle. Se vaati sen tietyn hetken. Musiikista otan esimerkin Andrei Tarkovskin elokuvasta Uhri (Offret). Sen loppukohtauksessa unkarilainen Julia Hamari laulaa aarian Johann Sebastian Bachin Matteus-passiosta Erbarme Dich. Laulu sinänsä ei tuo kokemusta, vaan se tilanne. Miehen maailma on sortunut. Hän on menettänyt kaiken. Hän voi vain huutaa armoa, jos jaksaisi. Elokuvan loppuhetkillä näkyy toivon pilkahdus. Niin minä sen koin.  Aariassa alton ja viulun vuoropuhelu on mykistävä. Se on kuultavissa ja nähtävissä täällä: http://www.youtube.com/watch?v=aPAiH9XhTHc . Tämä versio on mielestäni Tarkovskilta oiva löytö. Olen turhaan yrittänyt etsiä mitään henkistä ulottuvuutta muiden artistien versioista. Haluan näillä esimerkeilläni kertoa myös sen käsitykseni, että usko ja uskonnollisuus on kovin henkilökohtainen kokemus. Kun nyt katson wikipediasta Ivanovin maalausta, en koe mitään uskonnollista. Yritän ehkä saada kiinni taiteilijan ajatusta hänen saatua maalauksensa valmiiksi 20 vuoden työskentelyn jälkeen.

Loppuun päätin lopulta laittaa vain erään runon. Olen sen joskus kirjoittanut muistivihkooni. Se on runoilija Niilo Rauhalan kokoelmasta Aavistus ja ihme vuodelta 2005. Siinäpä meille itse kullekin miettimistä.

Tie ei tule kävellen valmiiksi.

Se on jo valmis,

kun lähdet liikkeelle.

JAMES MORRISON, MARIAN PETRESCU

Kymi Brass –tapahtumaan kuuluvassa konsertissa Kuusankoskitalossa lauantaina 1.11.2014 esiintyi multi-instrumentalisti James Morrison esiintyi yhdessä Marian Petrescu trion kanssa.

Kiitos Kymi Brass, James Morrison, Marian Petrescu! Se oli yksi elämäni parhaimmista konserteista. Olen kyllä ollut läsnä monenlaisissa konserteissa ympäri maailmaa (paitsi USA:ssa), mutta tämänkaltaiseen tunnelmaan olen hyvin harvoin päässyt osalliseksi. Kerron tässä vähän vaikutelmistani. Pyydän jo nyt anteeksi omaa vaskipuhallintuntemustani, kuin myös jazzin tuntemustani. Jazzin klassikoiden nimet eivät valitettavasti pysy päässäni, siksi ohjelmistosta kerron vain muutaman kappaleen osalta.

Konsertti oli huippumuusikoiden taidonnäyte ja kaiken lisäksi hauska. Juttu lensi Morrisonin ja Petrescun välillä sekä kappaleiden välillä että soiton aikana musiikillisena dialogina. Keskityn tässä kirjoituksessani vain Petrescuun ja Morrisoniin. Se ei tarkoita, että väheksyisin trion muita soittajia. Kontrabasisti Mihai Petrescu väläytteli välillä taituruuttaan. Rumpali Heikki Sandren pysytteli taustalla niin kuin pitikin, mutta pari hienoa sooloa häneltäkin kuulimme. Lisätietoa saa Kymi Brassin verkkosivuilta: http://www.kymibrass.com/ . Sieltä löytyy myös linkit Morrisonin ja Petrescun esiintymisiin.

Alun alkuaan halusin mennä katsomaan ja kuuntelemaan nimenomaan Marian Petrescua. Hän on syntynyt Romaniassa vuonna 1970. Nyt hän siis on 44-vuotias. Esitteen mukaan hän teki ensilevynsä 16-vuotiaana, jolloin alkoi hänen kansainvälinen uransa. Jo sitä ennen hänen esiintymisensä Pori Jazzissa oli aiheuttanut sensaation. Kerron nyt, miksi haluan tämän mainita. Olen nähnyt Marian Petrescun esiintyvän joskus 80-luvun puolivälissä. En vain saa mieleeni, missä se tapahtui. Se on voinut olla Porissa, mutta tuskin. Se oli ehkä jokin klubikonsertti, jossa soittaneen jazz-yhtyeen johtaja (mahdollisesti pianisti), kutsui lavalle nuoren, erittäin lupaavan romanialaisen pianistin esitelläkseen hänet yleisölle. Tällöin Petrescu sävähdytti minutkin. Nuori teinipoika soitti kuin mestari. Totta kai soitosta kuulsi vielä kokemattomuus, mutta intoa ja teknistä näppäryyttä oli sitäkin enemmän. Petrescu jäi tästä yhdestä esiintymisestä mieleeni ja tuli joskus vastaan lehtien sivuille, radiossa tai muualla mediassa.

Marian Petrescu

Ennen konserttia odotin kovasti trion lavalle tuloa. Odotin näkeväni samantapaisen hoikan, ujon tummatukkaisen komean miehen alun, jonka jännitys näkyi hieman sisäänpäin painuneissa olkapäissä. Yllätys olikin suuri nähdessäni lihavoituneen, kaljun, ruumiinrakenteeltaan oscarpetersonmaisen leveästi hymyilevän ison miehen, joka oli kaiken lisäksi kovin puhelias. No, olihan edellisestä näkemisestä kulunut noin 30 vuotta. Hän teki lavalle kävellessään kömpelön alkuvaikutelman, mutta kun hän pääsi pianon ääreen, kömpelyydestä ei näkynyt jälkeäkään. Hänen soittonsa on niin monipuolista. Hän pystyy muuttamaan sävykoodia. Soitossa on aggressiivista moderniin musiikkiin kuuluvaa voimaa, mutta hetkessä soitto voi muuttua koskettavan herkäksi, joka saa kuulijan hiljentymään ja herkistymään. Herkkä kosketus väräjää musiikin kautta kuulijan sydämeen ja hapuillen etsii kosketusta sen syvimmille tunnoille. Toki Petrescu on virtuoosi, joka osaa käyttää hyvin taiten jazzin eri tyylejä svengiä unohtamatta. Ja niitä tyylejä James Morrisonin kanssa kyllä tarvittiin.

Petrescu ja Morrison taitavat tuntea toisensa erittäin hyvin. Yhteispeli sujuu. Huumori toimii. Tuli vaikutelma, että lavalla oli kaksi veljestä.

James Morrison paitsi lateli hauskoja juttuja, hän soitti erilaisia vaskisoittimia. Tunnen niitä melko huonosti, mutta ainakin hänen käsissään näin trumpetin, kornetin, tenorisaksofonin, vetopasuunan ja sitten vielä yhden käyrätorvea muistuttavan soittimen, joka ei ollut kuitenkaan käyrätorvi. Se saksofoni oli kovin pieni ja Morrison kertoi syyksi sen, että hän oli pessyt sen liian kuumassa vedessä. Morrison vielä lisäsi, että joskus tämän saman jutun kertoessaan joku oli ottanut sen todesta. Eikä Morrison tyytynyt pelkästään puhaltimiin. Istui hän myös pianon ääressä ja ihan loppuun hän järjesti vielä uuden yllätyksen, josta kerron pian.

Alkupuolen kappaleista minut herkisti vetopasuunalla soitettu balladi. Loppupuolen helmiä oli mm. Autumn leaves. Joka ikinen kappale tuntui täydelliseltä. Viimeisenä kappaleena yhtye soitti vanhan jazz-klassikon, jonka nimi kyllä tällä kertaa mainittiin mutta jonka olen jo ehtinyt unohtaa. Siitä piisistä ei vauhtia puuttunut. Eihän se tietenkään viimeinen kappale ollut. Salintäyteinen yleisö vaati ylös nousten lisää. Morrison jäi lavalle yksin, istui pianon ääreen ja otti käteensä trumpetin. Tai ehkä se olikin kornetti. Sitten hän esitti ensimmäisen oppimansa jazz-kappaleen itseään pianolla säestäen. Sen kappaleen nimen kyllä muistan. Kyseessä oli Basin Street Blues. No niin, onhan se selvää, että multi-instrumentalistin pitää osata soittaa pianoa ja vetäistä samalla virtuoosimaisesti trumpettisooloa.

Yleisö vaati lisää ja saatiinhan lavalle vielä melkein koko trio vierailevan Morrisonin kanssa. Kontrabasisti Mihai Petrescu joutui siirtymään lavalta yleisön joukkoon, sillä hänen soittimensa ääreen istahti itse James Morrison. Hän hallitsi kyllä kontrabassonkin aivan täysin. Juuri basson ansiosta tämä tuntemattomaksi jäänyt kappale svengasi vietävän hyvin.

Edellisessä jutussani kerroin, että avajaiskonsertissa perjantaina Kymi Brass lahjoitti soittajille Kouvolan lakua. Lakupakkaukset saivat tämänkin illan esiintyjät, mutta kyllä heille nyt ojennettiin myös kukkakimput.

Loppuun haluan lisätä vielä pari huomiota. Yllätyin kovasti, kun Petrescu puhui sujuvaa suomea. Sain selville, että hän on asettunut asumaan Suomeen, mutta kiertää kyllä trionsa kanssa lähes jatkuvasti ympäri maailmaa. Tässä esimerkkinä kaksi youtube-linkkiä: http://www.youtube.com/watch?v=Ih36k25qw6M, http://www.youtube.com/watch?v=izCCoTqBNXs .

Viimeinen kommenttini koskee James Morrisonia (https://www.youtube.com/watch?v=ZpiCEVHtHXM). On suoranainen ihme, että Morrison saatiin Kuusankoskelle soittamaan. Siihen on tietenkin osaltaan vaikuttanut Marian Petrescun ja James Morrisonin ennestään vilkas yhteistyö. Suurimman työn on tehnyt tervetulopuheen pitänyt konsertin järjestäjien, minulle tuntemattomaksi jäänyt edustaja. Muutaman puhelinsoiton hän oli joutunut tekemään. Kuvitelkaa, että tämä maailmankuulu tähti matkusti 32 tuntia Sydneystä Australiasta Kuusankoskella vain tämän yhden konsertin vuoksi. Taisi hän kai iltapäivällä antaa hieman koulutusta nuorille soittajille, koska Kymi Brass on myös koulutustapahtuma. Maanantaina hän jo palaa Australiaan, jossa hänellä on edessään uusia konsertteja isommille yleisöjoukoille.

James Morrison

Maailmanluokan virtuoosi tulee Australiasta käväisemään Kouvolassa, jota kutsutaan Suomen turhimmaksi kaupungiksi. Että semmoinen tapaus!

KOMEAA SOITTOA TUUBALLA JA TRUMPETILLA – Kymi Brass Kouvolassa

Kouvolan keskuskirkko

Kouvolassa saa jälleen nauttia korkeatasoisesta vaskimusiikista. Vuosi sitten kirjoitin tähän samaan blogiini trumpetisti Jouko Harjanteen ja urkuri Petur Sakarin upeasta avajaiskonsertista Kouvolan keskuskirkossa. Nytkin avajaiskonsertti oli samassa paikassa, perjantaina 31.10.2014. Tilanne muistutti vuoden takaista konserttia siinäkin mielessä, että yleisöä oli liian vähän. Tein vielä yhden saman huomion kuin vuosi sitten: akustiikasta voi olla montaa mieltä, mutta ainakin trumpetti soi keskuskirkossa hyvin kauniisti.

Tapahtuman kotisivut ovat täällä: http://www.kymibrass.com/ .

En ymmärrä vaskimusiikista paljoakaan. Tuskin saan torvesta edes ääntä, mutta musiikista nautin, kuuntelen aktiivisesti ja viuluakin olen joskus aikoinaan yrittänyt soittaa.

Tässä kirjoituksessani kerron vain yleisistä vaikutelmista. Mitään kriitikon analyysiä en halua tehdä enkä toivottavasti siihen sorrukaan. Useammin saatan sortua monenlaisiin sivuasioihin, mutta nekin kuuluvat osana konserttielämykseen.

Konsertti oli jakautunut kolmeen osaan. Ensin esiintyi helsinkiläinen, nuorista soittajista koostuva vaskikvintetti LoistoBrass, joka on perustettu vasta kaksi vuotta sitten. Aika raskaahko alku se konsertille oli. Sen sijaan nuoret soittajat tekivät kyllä miellyttävän vaikutelman. Itse asiassa musiikin kuunteluani taisi jopa ”häiritä” viisikon tuuban soittaja etunimeltään Sanna. Olen aina kuvitellut tuubistit lihaviksi möhömahoiksi, mutta nyt sainkin nähdä samalla paikalla pienikokoisen viehättävän punatukkaisen nuoren hoikan naisen. Eläköön tasa-arvo!

Alkukappale Lutoslavskin Mini Overture (1982) meni ainakin osittain hentoa tuubistia ihaillessa. Seuraavana oli vuorossa Arttu Sipilän neliosainen Pie Line – Fantasy for Brass Quintet. Kyseessä on uutta suomalaista musiikkia ja aloin päästä jo musiikin henkeen mukaan. Kvinteton yhteissoitantaa ihailin, mutta tällainen uusi musiikki jää helposti kuulijalle etäiseksi. Toinen osa Passacaglia miellytti eniten. Joka tapauksessa annoin mielelläni raikuvat aplodit.

Sitten ohjelmassa olisi pitänyt olla Camille Saint-Saënsin Eläinten karnevaalien finaali-osa (1886). Sitä olin odottanut eniten. Koin kuitenkin pettymyksen. sillä kvintetin johtohahmo ilmoitti ohjelmistonmuutoksesta. Kuuloni on sen verran heikko, että en saanut selvää, mistä kappaleesta oli kyse. Ylipäänsä näissä välikommenteissa olisi voitu käyttää mikrofonia. Sain pinnistellä tosissani saadakseni puheesta selvää. No, ei se tässä tapauksessa ollut niin tärkeää. Kuulin, että säveltäjän nimi oli suomalainen ja kappale oli valittu setin loppukappaleeksi konserttitilan vuoksi.  Eläinten karnevaali ei kai sitten sovi kirkkoon. Sävellys oli oikein kaunis balladimainen tunnelmapala – aivan hyvä valinta nuorten lahjakkaiden soittajien loppukappaleeksi. Annan anteeksi, vaikken ranskalaista suosikkisäveltäjääni kuullutkaan.

Alessandro Fossi

Seuraava esiintyjä oli sitten illan kansainvälinen tähti: italialainen tuubataituri Alessandro Fossi. Kotisivut löytyvät täältä: http://www.alessandrofossi.net/. Olin jo niin ihastunut LoistoBrassin tuubistiin, että kuvittelin, ettei tuuba enää kauniimmin voi soida. En ole koskaan kuullut ensimmäistäkään konserttia, jossa tuubisti olisi solistina. Odotin esitystä uteliaana, mutta samalla pieni pelko mielessä. Fossi osoittautui todelliseksi mestariksi. Hänen tuubansa sointi oli välillä kuin samettia, pelkkää nautintoa. Eikä sitä yksitoikkoisena voinut pitää. Fossin säestäjänä oli pianisti Kirsi Saari. Ainoa heidän osuutensa ongelma oli kai tuo yhteissoitanta. Tarkoitan harmoniaa. Miten kirkkotilassa välillä hennohkosti soiva piano sopii yhteen jykevänä kaikuvan tuuban kanssa?  Vaikka välillä tällainen ajatus tulikin mieleen, niin ei se kuitenkaan häirinnyt. Mielestäni Fossi ja Saari onnistuivat erinomaisesti. Minun korviini Fossin soinnista löytyi välillä yllättäviä sävyjä. Hän tuntuu hallitsevan soitimensa täydellisesti.

Fossi kertoi sävellysten välillä englanniksi, mitä seuraavaksi tuleman pitää. Mikrofonia olisin kaivannut, mutta ehkä en menettänyt paljoakaan. Ymmärsin, että Fossi on itse sovittanut jonkun kappaleen tuuballe.

Fossin ohjelmistossa oli aivan tuntemattomia säveltäjiä: Benedeto Marcello, Marco Bordogni, Giancarlo Aquilanti ja Ernst-Thilo Kalke.  Marcellon Sonaatti nro 3 oli komea avauskappale, jossa solistin soitimen käyttö tuli monipuolisesti esille. Toisena oli vuorossa Bordognin Bel Canto etydi no 14. Siitä solisti kertoi, että se on ollut varsinaisesti laulajien harjoittelukappale. Se oli todella kaunis kappale. Kolmas ohjelmanumero oli Aquilantin Tango per Tuba. Se jäi minulle etäiseksi. Sitten Kalken Concertino in F tuuballe ja pianolle oli minun korviini hänen ohjelmistonsa helmi (ellei oteta huomioon ylimääräistä).  Tämän yhteydessä minulle jäi hieman epäselväksi Kalken johdantopuhe. Hän oli sitä ensin pitänyt hyvin vaikeana ja vakavana kappaleena, mutta ehkä hän harjoittelun edetessä löysi sieltä muita sävyjä. En kuulo-ongelmieni vuoksi ole varma, tarkoittiko Fossi juuri tätä, mutta näin minä tämän hienon, sävyiltään vaihtelevan kappaleen ymmärsin. Muistaakseni Fossi korosti myös amerikkalaisuutta. Sieltä löytyi välillä pikanttia huumoria ja erilaisia tunnelmakuvia. Pidin tästä Concertinosta ja taputukseni olivat varmasti vilpittömät. Teki mieleni huutaa ”Bravo”, mutta ujostelin.

Nyt teen pienen syrjähypyn. Ernst-Thilo Kalken musiikkia voi kuulla youtubessa esimerkiksi täällä: http://www.youtube.com/watch?v=R3ICyE1IDDs . Tällä esityksellä ei ole kuitenkaan mitään tekemistä tuuban tai Fossin kanssa.

Sokerina pohjalla ylimääräisenä soi erittäin tunnettu tenoriaaria eräästä erittäin tunnetusta oopperasta, mutta en valitettavasti kai lievästi dementikko-oireisena saa nyt päähäni, mistä oopperasta oli kyse. Se oli kuitenkin italialaista oopperaa, ainakin Pavarotti sitä on joskus laulanut. Enpä olisi uskonut, että tuuballa voi soittaa jotain tällaista. Hieno loppu Fossin osuudelle!

Kouvolan lakua matkaevääksi soittajille

Tässä yhteydessä voin mainita konsertin järjestäjien hienon idean. He nimittäin eivät tuoneet esittäjille kukkakimppua esityksen jälkeen, vaan laatikollisen Kouvolan lakritsia. Kyseessä on siis sellainen, jossa on sivussa veturin kuva. Fossi näytti lahjan saadessaan hämmentyneeltä, mutta samalla positiivisesti yllättyneeltä.

Konsertin kolmannessa osiossa soitti LAHTI BRASS QUINTET. Kvintetin solistina ja ylimääräisenä soittajana oli pikkolotrumpetisti Seppo Pohjoisaho. Fossin ohella hänen soittonsa oli konsertin upeinta kuultavaa. Trumpetti tosiaan sopii Kouvolan keskuskirkkoon ja toiseksi, kyllä Seppo Pohjoisaho on aivan mahtavan hyvä trumpetisti. Ainakin tämän ohjelmiston kappaleet sopivat hänelle hyvin. Lahti Brass Quintetin ohjelma oli siinäkin mielessä hyvä loppu konsertille, koska se koostui pääosin vanhemmasta musiikista. Lähtötunnelmissa mieleen jäivät soimaan perinteisemmät sävelet.

Ohjelmistossa oli Georg Friedrich Händelin Sheban kuningattaren tulo, Giuseppe Tartinin Konsertto pikkolotrumpetille D-duuri S. Pohjoisahon sovittamana, Luis Pasquetin Suite for Brass ja kauniiksi lopuksi Mozartin Taikahuilusta Yön kuningattaren aaria, solistina tietysti yllä mainittu pikkolotrumpetisti.

Lahti Brass Quintet on niittänyt mainetta ulkomaita myöten. Facebookista löytyy ryhmän oma sivu. Seppo Pohjoisahosta löysin googlaamalla tietoja ainakin sen verran, että hän on joskus soittanut trumpettia Puolustusvoimien Varusmiessoittokunnan Showbandissä, esim. tässä Veeti Kallion kanssa: http://www.youtube.com/watch?v=RxFx6hGxJos . Eli monipuolisesta muusikosta on kyse.  

Hyvillä mielin lähdin konsertista kylmenevään iltaan. Hieno ele oli sekin, että kirkon kellot soivat niin konsertin alussa kuin sen loputtuakin. Lauantaina suuntaan matkani Kuusankoskitalolle. Siellä esiintyy multi-instrumentalisti James Morrison ja Marian Petrescu trio. Siirrytään jazzin avaraan maailmaan.