Tšaikovski-kilpailu – kohti finaaleja: sello, viulu, piano, laulu

SELLO

Tämä juttu on jatkoa edelliseen. Sellon, viulun, pianon ja laulun finalistit ovat tiedossa. Itse asiassa finaalit ovat tänään jo alkaneet. Tarkoitus oli käsitellä finaalin asetelmia, mutta juttu hieman viivästyi. Tänään seurasin sellofinaalia, jossa soittivat Senja Rummukainen ja Yibai Chen. Kuittaan alempana illan soiton muutamalla kommentilla. Keskityn pääosin toisen kierroksen eli välierän (semifinaalin) suorituksiin. On minulla muitakin kilpailusta mieleen nousseita asioita.

Se että Senja Rummukaisen onnistui päästä finaaliin, oli minulle pieni yllätys. Syynä lienee sekin, että muiden sellistien suoritukset jäivät minulta vähäiselle seurannalle ja odotin heiltä parempaa. Senja oli vuorossa ensimmäisenä ja hän soitti mielestäni hienosti. Erityisesti viehätti sekä semifinaalissa että alkuerässä hänen ohjelmistonsa vaikeus ja haastavuus. Semifinaalissa olisin odottanut eräisiin ohjelmanumeroihin hieman vankempaa ja  voimallisempaa otetta. Kun sitten satuin kuuntelemaan myös Senjan jälkeen vuorossa olleen Yibai Chenin esitykset, niin aloin heti epäillä Senjan jatkomahdollisuuksia. Chen on vasta 17-vuotias ja hän soitti mielestäni aivan mahtavasti ja aloin uskoa, että Chenin tasoisia löytyy useita. Lopulta myös Chen pääsi finaaliin, mutta muita finalisteja en ole seurannut lainkaan. Ne muutamat suoritukset joita seurasin jättivät kyllä sitten sen verran toivomisen varaa että aloin epäillä, josko Senja sittenkin pääsee. Ja niinhän siinä sitten kävi.

Kommentoin hieman Rummukaisen ja toisaalta Yibai Chenin alkukierroksen ja toisen kierroksen suorituksista. Senjasta totea, että mielestäni hänellä oli todella vaativa ohjelmisto. Se oli hänen etuna. Hän on teknisesti taitava ja uskaltaa ottaa haasteita.  Muilla tuntui sello soivat kauniimmin ja  vakaammin. Senjan sello ei välttämättä soinut niin täyteläisen vahvasti.

Aloitan Yibai Chenista. Chen soitti aluksi Beethovenin sellosonaatin nro 4 C-duuri. Sitä seurasi Dmitri Šostakovitšin sellosonaatti d-molli (op. 40). Ne olivat vahvoja näyttöjä. Nuorelta kaverilta löytyi voimaa ja jäntevyyttä, mitä suomalaiselta tuntui tuolloin puuttuvan. Chenin soittotekniikka sai minut vakuuttuneeksi. Haastavimmatkin kohdat olivat varmoja ja hänestä huokui vapautuneisuus. Hiljaakin soitettaessa sellon ääni soi tasaisena ja varmana.  Viehätyin myös sidosteisuudesta, soitosta löytyi legatomaista kerrontaa, kun taas mielestäni Rummukainen jätti hieman kylmäksi.     

Taisin kyllä antaa Chenille nuoruudesta lisäpisteitä. Nimittäin kuuntelin Rummukaisen ohjelmiston uudelleen eikä se niin huonoa ollut.  Kyllä hän on tekniikaltaan aivan loistava. Tulkinnallisesta voimasta saattaa tulla hänen kompastuskivensä. Tämä on puhdas amatöörimäinen heitto.

Alkuerässä Rummukaisen aloitusnumerona oli Luigi Boccherinin sonaatti a-molli. Oli minusta oikein mainio aloitus. Sitten seurasi Bachia ja muuta. Tuosta muusta löytyi varsinainen helmi. Se oli Esa-Pekka Salosen soolosellolle sävelletty "Knock, breathe, shine". Aivan huikea moderni sävellys, jonka Rummukainen soitti erityisellä antaumuksella. Ihastuin siihen välittömästi. Se poikkesi edukseen myös muiden kilpailijoiden ohjelmistosta. Mielestäni Rummukainen osoitti sen kautta tuomaristolle teknisen taitavuutensa. Esityksen jälkeen kamera siirtyi tuomaristoriviin. Siellä supateltiin, ajatuksia vaihdettiin vilkkaasti. Nähtävästi sävellyksessä oli jotain erityistä, toivottavasti myös tulkinta sai huomiota.

Semifinaalissa vastaava tekninen huipennus oli viimeisenä numerona esitetty David Popperin Elfentanz opus 39. Olen muutaman version käynyt youtubessa katsomassa ja eniten tykkään Mstislav Rostropovichin versiosta. Saman tasoiseen ei Rummukainen yltänyt mutta vertailu häneen onkin kohtuutonta. Kaikki muutkin Rummukaisen ohjelmanumerot olivat loistokkaita, niistä Šostakovichin sonaatti opus 40 teki erityisen vaikutuksen. Mielestäni nuo pienimuotoiset uutta musiikkia edustavat sävellykset ovat Rummukaisen ominta aluetta. Siitä varmistuin kuunneltuani hänen finaaliesitykset.

On huomattava, että toisella kierroksella oli mukana vain kaksi naista ja he molemmat selvisivät kuuden soittajan finaaliin.

Helsingin Sanomat ovat uutisoineet Rummukaisen semifinaalimenestyksestä. Siinä on mainittu myös tuo Esa-Pekka Salosen sävellys ja sen synnyttämä huomio.

Esitän nyt hieman vertailua Rummukaisen ja Chenin finaaliesityksistä. Orkesterin kanssa soitettaessa yllä oleva käsitykseni vahvistui. Tuntuisi, että Rummukaisen vahvuudet on muualla kuin laajoissa konsertoissa. Tosin nuorten sellistien tilanne oli hyvin vaikea. Rummukainen esitti Tšaikovskin Rokokoo-muunnelmat. Se on vain noin puolen tunnin sävellys, mutta hyvin tiivistunnelmainen. Palautumisaikaa toiseen numeroon - Antonín Dvořákin sellokonserttoon ei ollut. Lisäksi kapellimestari kiusasi kilpailujaa odotuttamalla solistia turhaan yleisön edessä. Mielestäni Rummukainen paransi konserton edetessä soittoaan. Olin kuulevinani siellä yhtä sun toista mutta en niihin nyt puutu. Yibai Chen aloitti myös Rokokoo-muunnelmilla ja jatkoi sitten Sergei Prokofjevin sellokonserttoon. Hän osasi ottaa yleisönsä, sai mielestäni aikaan jäntevämmän kokonaisuuden.  

VIULU

Viulufinaalin pitäisi kai olla kahden kauppa. He ovat 28-vuotias Marc Bouchkov Belgiasta ja 30-vuotias Sergei Dogadin Venäjältä. He tuntuvat varmimmilta ja esimerkiksi netissä he näyttävät saaneen eniten huomiota.  Edellisessä kirjoituksessani heitä jo käsittelin ja nimesin heidän rinnalleen suosikeiksi vielä kaksi muuta hienoa soittajaa, jotka ovat 26-vuotias tšekki Milan Al-Ashhab ja 24-vuotias yhdysvaltalainen Mayomi Kuragawa, jolla on taustat Japanissa. Siinä mielessä arvioni on mennyt nappiin, että tämä nelikko on mukana finaalissa. Bouchkov on taitava ja suvereeni. Hänen sukutaustastaan jo vähän kerroin. Huippumuusikkoja löytyy niin isän kuin äidin puolelta. Isoisä Robert Buškovin kautta side on myös ensimmäisiin Tšaikovski-kilpailuihin, joissa tämä edusti Neuvostoliittoa. Jätän sukutarinat nyt sikseen ja totean, että taso on kova ja tuomaristo – luulisin niin – lahjomaton ja ratkaisuissaan arvaamaton. Käsittelen vielä hieman lisää Al-Ashhabin ja Kuragawan esityksiä. Tšekkisoittaja jäikin edellisessä tekstissä vain maininnan asteelle. Lisäksi nostan esille vielä viidennen nimen, finalisteista nuorimman eteläkorealaisen Donghyun Kimin (19 v.). On vielä yksi finalisti – 31-vuotias venäläinen Aylen Pritchin. Häntä on jostain syystä jäänyt minulta täysin kuulematta.

Hieman pitemmän kaavan mukaan aion edetä. Mutta sitä laitan itseni ensin selkä seinää vasten. Jos yksi olisi valittava, niin laittaisin kuitenkin rahani likoon belgialaisen Bouchkovin puolesta. Mutta veikkaukseni ovat menneet kovin usein pieleen. Yhtä finalistia en ole edes kuunnellut ja kuulemani pohjalta voin todeta, että muutkaan eivät ole vielä paljastaneet todellisia kykyjään.

Donghyun Kim esiintyi välierässä juuri ennen Sergei Dogadinia. Heillä oli ohjelmistossa sama sävellys – Sergei Prokofjevin viulusonaatti nro 1. Olin kuuntelemassa Dogadinin upeaa versiota, kunnes satuin lukemaan netissä erään kommentin, jossa sitä pidettiin tylsänä. Kommentoijan mukaan juuri häntä ennen esiintynyt Kim oli luonut paljon mielenkiintoisemman tulkinnan, vaikka kaveri on vasta 19-vuotias. Tuolloin Donghyun Kimin esitys oli minulla vielä näkemättä. Päätin samalla kaivaa sen esille ja katsoa jälkijunassa. Todettava on, että mielenkiintoisen version hän oli luonut ja muutkin numerot häikäisivät omaperäisillä tulkinnoillaan. Lisään kuitenkin, että ihailen kovasti Dogadinin soittoa enkä itse pidä hänen tulkintojaan tylsinä.

Aluksi on todettava, että nuoruus ei haitannut, Donghyun Kim oli yleisön edessä rohkeasti omana itsenään. Hän oli vaatimattoman oloinen soittaja mutta oli sisäistänyt soittamansa kappaleet. Persoonallisuus oli piilossa mutta se pääsi tarvittaessa esille. Musiikille tuli samalla enemmän tilaa, kun turha uho puuttui. Siksi hän on solistina mielenkiintoinen ja 19-vuotiaaksi yllättävän kypsän oloinen. Jonkinlaista salaperäisyyden leimaa olin hänessä huomaavinani.

Viulussa oli oikein hieno sointi. Hän soitti tasaisemmin kuin esimerkiksi Dogadin. Jokaisesta sävelmästä tuntuisi huokuvan sama levollinen linjakkuus. Toki tarvittaessa temperamenttia löytyy, mutta musiikissa on soittajan persoonaa myötäilevä tasapainoinen taustavire. Hän ei ole missään vaiheessa kovin ”aggressiivinen” niin kuin eräät kokeneemmat kilpakumppaninsa, mutta ilmeettömästä olemuksesta purkautuu välillä yllättävää voimaa.

Välierässä Kim soitti ensiksi Beethovenin Romanssin viululle ja orkesterille nro 1, jossa orkesteriosuus oli sovitettu pianolle. Se oli sellainen lämmittelykappale, joka jätti hieman etäiseksi. Sitä seurasi Eugène Ysaÿen transkriboima Kapriisi Camille Saint-Saënsin etydistä opus 52.  Siinä solistilta löytyi heti alkuun yllättävää voimaa ja temperamenttia, mikä tasaisemman Beethoven-tulkinnan jälkeen sai havahtumaan. Sen jälkeen alkoi intohimojen vyöry, ulkoinen voima alkoi purkautua myös sisäisenä. Se oli niin sanoakseni herkkää ja henkistä. Panin merkille soittajan ilmaisulliset kyvyt. Esimerkiksi jousitremolon sointi oli upeaa.  Loppua kohden tulkinta tuntui yhä hienommalta. Jännite tiivistyi ja kappaleen intensiteetti pysyi hienosti koossa. Soittaja piti kokonaisuuden hallinnassaan.

Tämän jälkeen tuli toinen kapriisi - Fritz Kreislerin Caprice viennois op. 2. Aloitus oli myös tällä kertaa mallikas. Se sai kuulijansa mukaan. Lähdettiin liikkeelle pitkin levollisin vedoin, tunteet olivat tiiviisti läsnä. Kappale kesti vain muutaman minuutin. Se oli aivan kuin valmistautumista seuraavaan, paljon laajempaan ohjelmanumeroon, joka siis oli tuo yllä mainitsemani Sergei Prokofjevin viulusonaatti: Sonata for Violin and Piano No. 1 in F Minor, Op. 80. Sitä saatiin nauttia seuraavat puoli tuntia.

Yritän tiivistää tunnelmiani. Alkuvaikutelma oli, että Dogadinilla on soittotekniikka paremmin hallinnassa, se näkyy esimerkiksi pizzicatossa. Samanaikaisesti soitossa oli vetovoimaa, vaikka toki Dogadin vaikutti ulkoisesti varmemman oloiselta. Toisessa osassa aloin itse päästä syvemmälle musiikkiin. Jäin siihen tavallaan koukkuun, sitä oli mielenkiintoista seurata. Soittajan itsevarmuus ja sisäinen voima alkoi tulla selvemmin näkyviin. Käytännössä se merkitsi sitä, että Kim toi sonaattiin dramatiikan. Dogadin soitti teknisesti hienosti mutta sisäinen draama siitä puuttui, minkä puolestaan Kim pystyi tarjoamaan. Seurasin sonaatin etenemistä kuin jännitysnäytelmää.

Hitaassa osassa hengästyttävästä olotilasta siirrytään levolliseen syvähengitykseen. Mielikuvat alkavat maalata maisemaa. Uinutaan jossain kukkanurmella, perhoset lentelevät, linnut visertävät. Samanaikaisesti sielu lepää, se ei anna ympäristön häiritä. Mutta ajatukset valtaavat uinuvan mielen. Ulkona on rauha, syvällä sielun pohjukassa ristiriitaiset tunteet lisäävät omia versojaan.

Rytmin muutokset sujuvat luontevasti. Ja soittajan tekniikkakin aivan kuin kypsyisi. Rytmin kiihtyessä hän on täysillä musiikissa mukana. Loppuosa on häikäisevä. Viulu soi vahvan täyteläisenä.  Aivan lopussa rauhoitutaan, soitto hiljenee. Olen mielikuvineni omalla matkallani. Sielu vaikeroi, on tuskaista vaipumista hiljaisuuteen. Ja niin viulun ääni katoaa, vaivutaan äärettömyyteen. Hetken kestää hiljaisuus, kunnes runsaistakin runsaammat suosionosoitukset ottavat tilan haltuun.

Donghyun Kim antoi viululle vallan. Hän on lähinnä nöyrän välittäjän roolissa. Taituri hän toki on, mutta suurta yleisöä kosiskelevaa virtuoosia ei tuosta 19-vuotiaasta nuorukaisesta ainakaan vielä saa.

Tuon jälkeen salissa oli soittovuorossa aivan eri temperamenttia edustava Sergei Dogadin. Luulisin, että Donghyun Kimin esitykset ovat sen luonteisia, että Dogadinin tyyli ei välttämättä heti sen perään istu. Tilanne ei kai ollut helppo, mutta kokeneella soittajalla oli ihan muut asiat mielessä.

Mayami Kanagawan ohjelmanumeroista on aloitettava Ernstin etydistä ”The Last Rose of Summer”. Se nimittäin oli ohjelmistossa muillakin, mutta Kanagawan version kuulin ensimmäisenä ja hänen ansiostaan koko sävelmästä ylipäänsä viehätyin. Kuuntelin sen vielä uudestaan ja vakuutuin, että hänen versionsa on herkin ja nautittavin. Milan Al-Ashhab soitti sen alkukilpailussa, Bouchkov semifinaalissa. Molemmat soittivat sen taitavasti osoittaen virtuositeettiaan mutta ensirakkaus ei ruostu. Kanagawalla oli sydän mukana. Pieni hymynväre värittää ”tarinaa”.  Se tuo siihen hillittyä tunteikkuutta. Laulukin on varmasti Kanagawalle läheinen, arvelisin. Se virtuositeettia edustava kohta on hänellä sujuvin ja ihanin. Youtubessa muuten Hilary Hahn esittää sen maittavasti. Maxim Vengerovin versio on jo ihan toisenlainen.  On luonnollisesti makuasia laittaa ne keskinäiseen järjestykseen.

Kanagawan välieräohjelmassa ensimmäisenä oli vuorossa Alfred Schnittken viulusonaatti nro 1 opus 30. Olen Schnittken musiikin suuri ihailija. Olen hänestä kirjoittanutkin. Kanagawa saa pisteet pelkästä valinnasta. Hän oli tulkinnassaan jäätävä mutta rehellisyyden nimissä on todettava, että ei siinä vielä voittajan elkeitä ollut.

Kanagawa on eräänlainen ”tarinan kertoja”. Alkukilpailussa ihastuin hänen Porgy and Bess -oopperaan pohjautuvaan Gershwin-numeroon. Tuntui nauttivan itsekin melodioista . Hän aivan selvästi rohkeni kilpailutilanteessa vielä itse tunnelmoida sävelmien mukana, mutta hän teki sen niin näkymättömän vienosti ja ujosti, ettei tuonut itseään liikaa näkyviin vaan antaa musiikille vapauden viedä kuulijaansa. Sarjan kolmesta sävelmästä tutuimmat olivat Summertime (joka oopperassa esitetään kehtolauluna) ja It Ain’t Necessarily so (”Se olla voi toisinkin päin”). Tuossa viimeksi mainitussa Kanagawa onnistui todella hienosti. Olisin halunnut keinua ja loppupuolella myös jammailla mukana.

Milan Al-Ashhab on mielestäni itse varmuus. Hän on teknisesti taitava, soitossa on hienoja rytmityksiä. Tutustuin hänen semifinaaliesitykseensä myöhemmin, hieman ennen tämän kirjoittamista. Siinä oli mukana Maurice Ravelin viulusonaatti nro 2 G-molli (opus 77) ja myös Georges Bizet’n Carmen-fantasia. Ohjelmistonsa hän oli valinnut oman soittotyylinsä ja vahvuutensa tuntien. Hän on jäänyt kahden näkyvimmän nimen varjoon mutta voi finaalissa räjäyttää koko potin. Jo ennakolta tuntui, että Maurice Ravel on aivan häntä varten, samoin Bizet’n Carmen-fantasia.

Aloituskappale oli suoraan sanoen villi (Adam Skoumal: Djinnia). Sen jälkeen Pjotr Tšaikovskin Sérénade mélancolique (op. 26) luo aivan toisenlaisen tunnelman. Siinä hiljennytään romantisoimaan. Se ei ehkä ole ihan ominta aluetta soittajalle, mutta taitavasti hän vie kappaletta eteenpäin. Painotukset ja pehmennykset toimivat. Punainen lanka on kyllä hallussa, mutta minun mielestä vähän ”mekaaniselta” ja samalla hengettömältä se välillä kuulostaa. Siihen syynä lienee sekin, etten jostain syystä erityisemmin pidä tuosta kappaleesta. Ainakin kaipaisin siihen kai voimallisempia intohimoja.

Ravelin sonaatti on vaativa. Pieniä teknisiä ongelmia olin paikoin kuulevani mutta se ei ole mikään ihme. Toisaalta toisissa kohdissa hän esitteli aivan loistavaa teknistä taituruutta. Hän tuntui olevan omalla sarallaan.

Carmen-fantasia on loistava. Sieltä alkaa paljastua todellinen huippu. Sitä oli ilo kuunnella ja olin täysin oopperan maailmoissa.

Muihin vertailtaessa Al-Ashhab ei suoraan sanoen voittajalta kuulosta. Hän on kuitenkin todella taitava soittaja ja mitä tahansa voi tapahtua finaalissa. Orkesterin kanssa soitettaessa ollaan aivan uudessa tilanteessa. Kaikkea hän ei ole vielä itsestään paljastanut. Tuon Carmen-fantasian kautta hän jo raotti hieman oveaan. Todelliset kyvyt voivat päästä orkesterin kanssa valloilleen. Yleisö tuntui Milan Al-Ashhabista pitävän, suosionosoitukset olivat miltei raivokkaan innostuneet. Sali on täynnä musiikin todellisia tuntijoita ja ystäviä. He tietävät ja vaistoavat.

PIANO

Pianisteja valittiin toiselle kierrokselle kaksi yli normin eli 14, ja finaaliin pääsi heistä puolet, mikä on yksi ylitse normin. Noista seitsemästä omana kiintopisteenäni on oikeastaan vain japanilainen Mao Fujita. Häntä on hehkuteltu netissä, joten muihinkin hän kolahti. Minuun teki hänen lapsekas olemuksensa vaikutuksen alkukilpailussa. Semifinaalia en paljoa seurannut. Mao Fujita soittaa tosi vaikeaa ohjelmistoa kuin leikitellen. Sisällä tuntuu jokin moottori vievän häntä eteenpäin.  Nöyrä levollinen hymy seuraa suorituksia, olivat ne kuinka vaativia tahansa. On mielenkiintoista nähdä, miten hän pärjää orkesterin kanssa.

LAULU

Laulua olen seurannut satunnaisesti ja osin valikoiden. Nyt minua ovat kiinnostaneet eräiden aasialaisten maiden laulajat ja myös muutamat venäläiset. Tarkemmin sanoen huomioni on kiinnittynyt mongolialaisiin ja Keski-Aasiasta tuleviin laulajiin. Alkukilpailussa oli mukana yksi iranilainen sopraano. Hänen suorituksensa kuuntelin.  Ja kyllä äänestä eksoottista sävyä löytyi. Mongolialaiset laulajat olivat jostain syystä kaikki miehiä. Heistä peräti kolme pääsi toiselle kierrokselle ja yksi on täysin ansaitusti mukana finaalissa. Muiden valinta olisi ollut minulle suuren suuri yllätys.

Tuo mongolialainen finalisti on  30-vuotias Enkhbold Ankhbayar. Hänen äänirekisterinsä tuntuu olevan todella laaja. Matalat äänet soivat kuin bassolla ikään ja kun siitä noustaan, niin mallikkaasti laulu soljuu. Hänen esittäessään semifinaalissa Verdin Don Carlosista olevaa aariaa totesin itsekseni, että kyseessä on todellinen oopperakyky.

Mongolialaisilla ja myös monilla aasialaisilla on ollut ohjelmistossa joku omankielinen kansanlaulu. Aina valinta ei ole mielestäni ollut kovin onnistunut, ei ollut Ankhbayarillakaan. Mutta se oli vain pieni välinumero, aivan kuin velvollisuudesta mukaan otettu. Hän lauloi kyllä toisenkin mongoliankielisen laulun. Se oli mahtipontisempi. Siinä hän kykeni kyllä näyttämään enemmän taitojaan. Pehmennykset olivat hienoja ja kertova tyyli vaikutti, vaikken ymmärtänytkään siitä sanaakaan. Tässä laulussa hänen äänirekisterinsä nousi todella ylös.

Venäläinen Gamid Abdulov ei päässyt finaaliin, mutta hän ansaitsee maininnan. Hän lauloi azerbaidzanilaisen kansanlaulun. Se soi kauniisti ja on osoituksena laajemminkin tuon seudun lauluperinteestä.  Se oli ilo kuulla muuten hieman värittömien ja mauttomien romanssitulkintojen keskellä.

Venäjää edustava 26-vuotias Migran Agagzanyan on nimensä perusteella armenialaistaustainen. Hän esittikin armenialaisen kansanlaulun.  Se oli mahtava tulkinta. Laulu huokui armenialaista perinnettä. Ääni soi kauniina, siinä oli oma värinänsä. Hän esitti myös armenialaisen Sogomon Komitasin laulun. Sen maan musiikkiin on ilo tutustua.  Agagzanyanin ohjelmisto oli monipuolinen. Hän kykeni esittämään eri tyyppistä musiikkia. Siitä hyvästä hänet palkittiinkin finaalipaikalla.

Angelina Akhmedova (24 v.) on kotoisin Uzbekistanista. Hän on välierän perusteella upea laulaja ja hänen kotimaassaan varmasti iloitaan saavutetusta finaalipaikasta. Hän on koloratuurisopraano ja rullailee oikein sujuvasti yläilmoissa. Hänen äänensä huokuu Keski-Aasian laulutyyliä, arojen, autiomaiden ja vuoristoseutujen kauas kaikuvaa kaihoisaa sointia.

Noiden mongolialaisten, keskiaasialaisten ja Kaukasiasta tulevien ääni tuo näkyviin sen, millaisessa kulttuuriympäristössä he ovat kasvaneet ja kehittyneet. Siellä on parhaimmillaan hienoa alkuvoimaisuutta. Toivottavasti he säilyttävät perinteensä voiman ja voivat luoda uraa myös länsimaisilla ooppera- ja konserttilavoilla sitä rikastuttaen.

Noita laulajia seuratessa nostaisin esille yhden seikan, josta ehkä hienotunteisuussyistä vaietaan.  Tärkeä osa laulua on myös laulajan ulkonäkö ja konkreettinen laulutyyli eleineen ja ilmeineen. Myös kasvojen estetiikasta on varsinkin klassisessa musiikissa ja esitystyylissä pidettävä huolta. Näyttää häiritsevältä ja kiusalliselta, jos laulajan suu on vinossa tai hampaat tulevat häiritsevästi esille. En viitsi yksilöidä, mutta joskus ilme voi muistuttaa irvistystä, mutta laulun sisältö kertoo aivan muista tunteista. Loistavakin tulkinta voi menettää tehonsa jonkun ulkoisen seikan vuoksi. Naiset kantavat tuosta ulkonäöstä paremmin huolta.

Lopuksi kysyn itseltäni, kuka voittaa. En ole kaikkia kuunnellut, mutta kuulemani perusteella venäläinen Oksana Majorova (32 v.) on vahvoilla.

XVI Tšaikovski-kilpailu - tuntemuksia avajaiskonsertista ja muusta tähänastisesta

Järjestyksessään 16. Tšaikovski-kilpailut ovat päässeet Moskovassa jo hyvään vauhtiin. Avajaiskonsertti pidettiin 17. kesäkuuta. Kerron juttuni loppuosassa siitä ja erityisesti vuonna 2011 kilpailun voittaneen pianisti Daniil Trifonovin loistavasta suorituksesta Pjotr Tšaikovskin pianokonserton nro 1 solistina. Sitä ennen kerron omia tunnelmiani tähänastisesta.  Seuraan kisaa vain netin kautta ja olen ehtinyt katsoa vain pienen osan kilpailusuorituksista.

Suomalaisia kilpailijoita on nyt mukana kaksi kappaletta: 28-vuotias viulisti Sara Etelävuori ja häntä neljä vuotta nuorempi sellisti Senja Rummukainen.  Tätä kirjoittaessani tiedän, että heistä Senja on päässyt alkukilpailusta jatkoon. Kilpailu on todella kovaa tasoa, tarjolla on ollut pelkkää primaa, ja Sarallekin oli suuren suuri voitto jo ylipäänsä päästä kisaan mukaan. Sellon alkukilpailua en seurannut kuin pari suoritusta (Senjan ja erään tanskalaisen nuoren miehen). Huomioni on keskittynyt viuluun, pianoon ja lauluun. Valintoja on pitänyt tehdä, koska kilpailua käydään eri sarjoissa yhtäaikaisesti, eikä aika ja into riitä jälkilähetysten katsomiseen. Viulistien suorituksia olen nyt seurannut eniten ja todellakin aivan ilmiömäisiä huippuja joukossa on. Kisailu kestää kaikkiaan 13 päivää, ensi viikon lopulla kaiken pitäisi olla jo ohitse.

On toki mainittava vielä yksi hyvin tärkeä suomalainen osallistuja. Laulukilpailun tuomaristossa nimittäin näyttää istuvan Matti Salminen. Onnea vaativaan työhön. Laulajia näyttää olevan kilpailussa enemmän kuin muita.  Maiden kirjo laajenee koko ajan. Mongolialaisiin olemme jo tottuneet mutta on siellä mukana jopa iranilainen nainen.

Tätä nykyä osanottajien tuleva menestys ei todellakaan ole pelkästään tuomariston varassa. Kilpailijoiden suoritukset ovat nimittäin kaikkien nähtävissä netissä suorana tai jälkilähetyksenä (https://tch16.medici.tv/en/). Sitä kautta sponsorit sekä konserttien ja festivaalien järjestäjät voivat seurata silmä tarkkana heille mieleen käyviä artisteja. Joku voi tarttua koukkuun ja ura voi sen myötä lähteä myötämäkeen.

Tšaikovski-kilpailut on järjestetty vuodesta 1958 alkaen pääsääntöisesti joka neljäs vuosi. Meille suomalaisille musiikin harrastajille merkittävin muisto niistä on sellisti Arto Noraksen toinen sija vuonna 1966. Sen myötä hän nousi julkisuuteen ja hänen loistava kansainvälinen uransa pääsi alkuun. 

Kilpailussa voittoon yltäneistä monesta on kehittynyt maailman luokan tähti. Ensimmäisenä on tietysti mainittava ensimmäisten kilpailujen pianokilpailun voittaja Van Cliburn (1934-2013). Kun ottaa huomioon voiton ajankohdan 50-luvun lopulla, voi ihan aiheesta arvella, että valinnan takana saattoi olla myös poliittisia motiiveja. Neuvostoliitto oli saanut paljon negatiivista huomiota maailmalla ja maa oli aktiivisesti kehittämässä kulttuurivaihtoa Yhdysvaltojen kanssa. Van Cliburnin voitto ainakin sopi hyvin tuohon tilanteeseen. Se on kuitenkin jälkispekulaatiota. Voiton arvoa ei pidä väheksyä.

Kilpailu koki 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä jonkinlaisen kriisin. Haluttiin uudistaa sääntöjä, koska vaikutti vahvasti siltä, että tuomaristo suosi vain omia oppilaitaan (lähde). Yksi uudistus koski sitä, että valinnasta tehtiin entisen salaisen äänestyksen sijaan avoin. Lisäksi kilpailuorganisaatio on alkanut edistää voittajien tunnettuutta. Kilpailu on nyt saatu uuteen hehkuun ja yhtenä syynä siihen ovat eittämättä avoimet nettilähetykset.

Kilpailun voittajista haluan mainita muutaman viulistin. He ovat Viktor Tretjakov, Gidon Kremer ja tietysti meille suomalaisille varmasti eräästä tietystä syystä mieleen jäänyt Viktoria Mullova. Maailman maineeseen nousseita pianisteja on Van Cliburnin ohella useita, mm. pedanttisuudestaan tunnettu edelleen aktiivisesti konsertoiva Grigori Sokolov (1966). Vuonna 2011 pianistien taiston voittajaksi valittiin Daniil Trifonov. Tuolloin toisen sijan sai eteläkorealainen Yeol Eum Son, jonka uraa olen itse hieman seurannut.

Muista voittajista minun mieleeni on jäänyt erityisesti vuoden 2015 laulajien sarjan voittaja, mongolialainen basso Ariunbaatar Ganbaatar. Seurasin tuota kisaa tiiviisti ja mies oli kyllä tuolloin parhaimmillaan. Minun mielestäni suorastaan huikea.  Sen jälkeen ei ura ole varmaankaan edennyt toivotulla tavalla.  Seurasin hänen esitystään myöhemmin Cardiffin laulukilpailun finaalissa eikä hän tuolloin erityisemmin loistanut. Kuitenkin finaaliin asti hän oli tuolloinkin edennyt. Cardiffin kilpailuissahan ovat suomalaiset Carita Mattila ja Tommi Hakala yltäneet aikoinaan voittoihin. 

Ganbaatar ja Trifonov palkittiin heidän voittovuosinaan myös erityisellä Grand Prix -palkinnolla. He molemmat olivatkin tuon kunniapalkintonsa ansiosta kutsuttu tämänvuotisten kilpailujen avajaisgaalakonserttiin. Kuten jo mainitsin, Daniil Trifonov oli konsertin päätösnumeron Pjotr Tšaikovskin ensimmäisen pianokonserton solistina. Ariunbaatar Ganbaatarin ohjelmassa oli aaria Tšaikovskin Patarouva-oopperasta. Ganbaatar oli pukeutunut hyvin näyttävään tummaan pukuun, joka kuitenkin osoittautui vääräksi valinnaksi. Salissa oli nähtävästi hiostuttavan kuuma.  Puku taisi ahdistaa, mies hikoili ja näytti siitä kärsivän. En tiedä, onko hänellä nykyisin kiinnityksiä mihinkään oopperataloon. Vuoden 2015 haastatteluista muistan hänen verrattain kehnon kielitaitonsa, mutta ei se laulamista ole häirinnyt.

Ennen kuin menen Daniil Trifonovin suoritukseen gaalakonsertissa, kerron muutaman yksittäisen havainnon alkukilpailuista.  On ollut muutama todella upea alle kaksikymppinen viulisti. Ja tietysti he ovat kotoisin Aasiasta. Siellähän on nykyisin suurin taidemusiikin polte.  Yksi suosikkini oli 17-vuotias Elli Choi, jolle lopulta ei jatkopaikkaa irronnut. Hän on ulkonäön ja nimen perusteella aasialaistaustainen mutta edustaa USA:ta. Totta kai hän oli kilpailuesityksessään vielä raakile, mutta soitti ihailtavaa lapsenomaista energiaa huokuen. Oli erityisen miellyttävää, kun hänen ohjelmassaan oli myös Eugène Ysaÿen musiikkia. Jotenkin häntä katsellessa tuli tuittupäinen pikku-Myy mieleen. Ei hän tietenkään kiukutellut, hän oli vain niin aito ja luonnollinen.

Jatkoon valituista viulisteista haluan nostaa esille pari miestä: 28-vuotias Marc Bouchkov (Buškov) Belgiasta ja venäläinen alkukilpailun viimeisenä esiintynyt 30-vuotias Sergei Dogadin. Ehkä tähän kolmantena voisi nostaa myös Tšekkiä edustavan Milan Al-Ashhabin (26 v.). Heillä on soittoon sellainen ote, että vahva aavistukseni on, että taitavat olla loppuvaiheessa ihan kilpailun kärkiryhmässä. Bouchkov on venäläistaustainen ja hänellä on suvussa vahva musiikkitausta. Hänen isoisänsä on kansainvälisestikin tunnettu viulisti ja orkesterin johtaja Robert Buškov (1932-2015), joka oli mukana ensimmäisen Tšaikovski-kilpailun finaalissa. Myös isä Jevgeni on merkittävä viulisti ja kapellimestari. Isän sisar eli Markin täti on luonut uran viulistina. Markin äiti Alisa on tunnettu viulisti ja suvussa on muutakin viulistiperimää. Äidin isä opetti pikku-Marcin aikoinaan viulunsoiton saloihin. Veren perintöä löytyy ja varmasti motivaatiotakin. Mark Bouchkov on ehtinyt urallaan jo menestyä.

Bouchkov oli alkukilpailuesityksessään temperamenttinen vahvalla itsetunnolla esiintyvä taiteilija, tietysti positiivisessa mielessä. Bachin sooloviuluosuus oli mykistävän upea, Paganini-tulkinta sai ansaitusti huikeat suosionosoitukset ja myös pianistin kanssa yhteistyö sujui saumattomasti. Olen ehtinyt katsoa jo hänen välieräesityksensä. Se oli aivan fantastisen tasapainoinen suoritus.

Sergei Dogadinilla oli alkukilpailussa soittajaparinaan huippuluokan nuori pianisti, nimeä en valitettavasti pysty nyt kertomaan. Bachin sooloviulutulkintaan mies löysi hienoja sävyjä. Sen perusteella olin jo varma, että menee kirkkaasti jatkoon. Mutta ei hän jättänyt sen varaan. Seuraavana soi upea tunnelmaveto Paganinia. Sitten räjähti se Paganinin tunnetuin ”Capricciosa” (nro 24) soimaan. Se oli minulle parasta, mitä olin alkukilpailussa kuullut. Sen jälkeen tuli alkukilpailun pakollisiin numeroihin kuuluva Tšaikovskin Valse-Scherzo, op. 34, edelleen loistokas tulkinta. Lopussa Dogadin esitteli vielä monipuolisuuttaan soittamalla A.P. Rozenblattin luoman sovituksen Bizet’n Carmenista. Rytmi oli hienosti hallinnassa. Se oli mahtavan kilpailuesityksen loppuhuipennus!

Nuo kolme miestä vaativat tietysti naishaastajan. Sellainenkin löytyy. Hän on yhdysvaltalainen 24-vuotias Mayumi Kanagawa. Alkukilpailuesityskin oli hieno mutta vasta välieräsuoritus sai minutkin havahtumaan. Kaksi ohjelmanumeroa tekivät erityisen vaikutuksen. Ensiksi on mainittava Wilhelm Ernstin Etydi sooloviululle nro 6 «The Last Rose of Summer». Se on kyllä lähes akrobatiaa. Ihmettelen, miten voi yhtä aikaa näppäillä ja säestää jousella niin sujuvasti. Aivan kuin se näppäilyääni tulisi jostain muualta. Kanagawa onnistui siinä ja kaikessa muussakin.Kilpailussa Ernstin etydin tapaan kai valinnaisena oleva Cesar Franckin viulusonaatti A-molli on minulle erityisen läheinen sävellys. Jostain syystä siitä on tullut suosikkejani. Kanagawa tulkinta herkisti kuuntelemaan. Hän sai siitä kyllä kaikki tunteet ja tunnot esille. Lopussa tunteet vain tiivistyvät, haikeus jää pintaan, johonkin tuntemattomaan suuntautuva surumielinen kaiho. Meikäpoika melkein värinöi viulun värinän mukana. Ja solistin mukana kulki hänen kainon lempeä hymynsä.

Eipä olisi voinut paremmin käydä, sillä Marc Bouchkov esitti nuo samat kappaleet. Hänen tulkintansa Franckin sonaatista oli aivan Kanagawan tasoinen. Se on aikamoinen virtuositeetti, ainakin alussa räväkämpi. Kanagawa oli ehkä tunteikkaampi, siinä oli kai feminiinisyyttä. Soittajat olivat sisäistäneet sonaatin eri tavalla. ”Kesän viimeinen ruusu” oli Bouchkovilla voimallisempi, tunneherkkyydessä jäätiin jostakin paitsi mutta suvereeni ote toi toisenlaista syvyyttä. Bouchkov soitti lisäksi todella upean Sergei Prokofjevin viulusonaatin. Oi, kuinka iloisesti ja herkästi siinä jousi välillä tanssi kielten päällä! Odotan kiinnostuneena varsinkin Dogadinin suoritusta.

Keskiviikon myöhäisillassa kuuntelin oman ravintolailtani päätteeksi 20-vuotiasta japanilaista pianistia nimeltään Mao Fujita. Pienikokoisena ja siloposkisena hän näytti alle 15-vuotiaalta. Olihan huikea virtuoosi! Konserttisalissa suosionosoituksille ei tahtonut tulla loppua. Ja minäkin olisin halunnut taputtaa, mutta oli jo myöhä enkä halunnut häiritä naapureitani. Löysin sittemmin Youtubesta hänen esityksiään.

Taso on kilpailussa ylipäänsä kova. Jotta siinä menestyisi, ura on aloitettava jo aivan pienenä. Siitä alkaa pyöritys, jossa vanhemmat kyllä joutuvat välillä pakolla kyykyttämään pientä lahjakkuuden alkua. Toivottavasti nuoret soittajat kestävät paineet ja yltävät tämänkaltaisessa kisassa parhaimpaansa. Ja ennen kaikkea – ymmärtävät, että jo pelkkä osanotto on heille suuren suuri voitto! He ovat tällä maapallolla edistämässä arvokasta eurooppalaista perintöä, eivät pelkkää omaa uraa.

Nyt siirrytään avajaisgaalaan, jonka päätähtenä oli kapellimestari Valeri Gergijevin ohella vuoden 2011 kilpailujen voittaja ja Grand Prix -palkinnon saaja Daniil Trifonov, johon nyt pelkästään keskityn. Hän on vasta 28-vuotias. Hyvin nuorena saavutettu kilpailuvoitto on kantanut hedelmää. Hän oli aikansa lapsitähti. Nyt hänestä on kypsynyt musiikkiin täysillä antautuva soittotaituri.

Youtubesta löytyy video vuodelta 1999, jossa hän esiintyy 8-vuotiaana eräässä nuorten soittajien konsertissa. Siinä esiintyi eräässä kilpailussa menestyneitä lapsia ja nuoria. Trifonov oli voittanut nuorimman ikäluokan sarjan. Ensimmäisenä numerona hänellä on Mihail Glinkan Nocturne ”Separation” ja sen jälkeen hän esittää vielä oman sävellyksensä (!) nimeltään Buratino.  Video on pituudeltaan noin 6 minuuttia ja on katsottavissa täällä:  https://www.youtube.com/watch?v=imGD8UsZxu8.

Nyt hän esiintyi Moskovan konservatorion perinteitä täynnä olevassa juhlasalissa XVI Tšaikovski-kilpailut avaavassa gaalakonsertissa. Tuo juhlasali on minullekin läheinen. Siihen liittyy paljon hienoja muistoja. Monta upeaa konserttia on siellä tullut kuunneltua. Ja nyt kun seurasin tätä konserttia netin välityksellä, tunsin kyllä samalla olevani henkisestä läsnä tuossa salissa.

Tšaikovskin pianokonsertto nro 1 B-molli, opus 23 (Piano Concerto No. 1 in B-flat Minor) on maailman suosituimpiin kuuluva pianokonsertto. Ja kyllä se on saanut historiansa aikana monen monet kuulijat ja katsojat suurten tunteiden valtaan. Se on tuonut lohtua, antanut elämään voimaa – tai ehkä myös unohdusta. Tutkijat ovat saaneet tulkittavaa. Nyt salissa sekä esittäjät että yleisö tunsivat sen varmasti läpikotaisin. Tuttu se oli, mutta niin se vain on, että siihen ei kyllästy koskaan. Siihen paneudutaan kuin uuteen ja sitä kuunneltaessa odotetaan löydettävän jotain uutta.

Daniil astui yleisön teen hyvin poissaolevan oloisena. Olin jopa yllättynyt ja päässäni kävi ajatus, olisiko se välinpitämättömyyttä. Ei varmasti ollut. Soittoonsa hän tarttui sitäkin suuremmalla antaumuksella.

Teen jonkun mielestä ehkä latistavan eleen ja laitan tähän oheen kuvakavalkadin Trifonovista. Kertokoot ne osaltaan muusikon eläytymisestä. Otin kuvat tietokoneeni näytöltä, siksi laatu on mitä on. Lähetyksen videokuvaus oli eläväinen. Kameroita oli runsaasti ja eri kuvauskulmat vaihtelivat tiiviisti. Katsoja pysyi intensiivisesti läsnä musiikissa. Lähikuvat seurasivat toisiaan, oli sormituntuma soittoon. Orkesteri tuli aivan kuin suoraan katsojan iholle. Mutta ei se olisi tullut ilman musiikin tenhoa. Kuvaajat ja ohjaaja ovat taitavia löytämään esittäjistä ja muualtakin salista kuvauksellisia kohteita. Huilisti tuntui olevan suosikki, ja huiluillahan on muutenkin keskeinen osa ainakin konserton toisen osan alussa. Erästä tummahiuksista viulistineitoa tuntui ohjaaja myös hamuavan kohteekseen. Minä en valitettavasti sattunut olemaan tarpeeksi hyvin valveilla.

Kuvaajan suosikkikohde

Fazioli sai paljon positiivista huomiota

Maestro Valeri Gergijev

Seurasin konserttia kaikessa rauhassa keskittyen musiikkiin ja myös salin tapahtumiin. Kyseessä on ns. live-striimi. Vieressä juoksee kommenttiliuska, johon silmä välillä tarttuu. Sieltä sitten saankin eteeni yllättävää tekstiä. Jotakin ei ole niin kuin pitäisi. Aluksi joku valittaa sointia, se on huono. Siihen tulee kyllä selkeä vastaus. Facebookissa (jonka kautta minäkin konserttia seurasin) esitys tulee monona, stereona sitä voi seurata muualla (osoitteessa: tch.16.medici.tv). Eräs toteaa, että huonosta äänen laadusta huolimatta soitto on upeaa.

Mielenkiintoisempia kommentteja liittyy siihen, että hän rikkoo totuttuja tapoja ja säännönmukaisuuksia. En ihan itse pääse perille, mitä nuo viestit konkreettisesti pitävät sisällään. Todetaan jotain ”hitaista oktaaveista” ja siitä, että ”se ei ole alkuperäistä tonaliteettia”. Hän on siis ottanut omavaltaisuuksia, mikä sitten noiden kommentoijien mielestä ei olekaan huono asia, hän ei riko mitään ”pyhiä periaatteita”, joita tuota pianokonserttoa pitäisi ”oikeasti” soittaa, vaan hän on poikkeavuudessaan lähinnä rohkea. Joku toteaa, että ”aksentit ovat outoja”. Solistin epätavallinen musikaalisuus hallitsee soittoa. Hän välttää teknisiä riskejä. Kuitenkin hän loppujen lopuksi saa noista ratkaisuistaan kiitosta. Ja varmasti hänen tulkintansa ei ole ainakaan tehnyt välinpitämättömäksi.

Kun en ole musiikin ammattilainen, en päässyt kaikesta arvostelusta perille. Jäin kuitenkin ihmettelemään yhtä. Jos solisti poikkeaa alkuperäisestä rytmistä tai sävellajista, niin tuo muutos on tietysti pitänyt ensin käydä läpi kapellimestarin ja myös orkesterin kanssa. Se on saumattoman yhteistyön edellytys. Noilta huippuammattilaisilta se tietysti käy nopeasti, Trifonov ja maestro Gergijev tuntevat hyvin toisensa, mutta muitakin työkiireitä heillä varmasti on.  Tuo nimenomainen konsertti on kuitenkin ollut myös heille poikkeuksellisen tärkeä.

Onneksi keskustelussa on mukana eräs venäläinen Nadja. Hän lopulta liikkuu samalla aaltopituudella kuin minä ja pelastaa minut umpikujastani:

”Voi luoja, mikä herkkyys ja voima, rajaton rakkaus Tšaikovskiin! On sellainen tunne, että parempaa esitystä tästä konsertista ei enää voi olla. Loistava taiteilija! Jumala häntä siunatkoon!”

Juuri niin, soitossa oli sellainen tunnevoima, että harvoin se pystyy välittymään salin ulkopuolelle minkään suoran TV- lähetyksen tai striiminkään kautta.

Tšaikovskin konserton jälkeen sali on hukkua suosionosoituksiin. Solisti on yltä päältä hiessä, mutta hymy on nyt herkässä. Alun varautuneisuus on tipotiessään. Ilme ja olemus kertovat, että vapautuneen oloinen solisti ei vielä hylkää innostunutta yleisöään. On Sergei Rahmaninovin vuoro. Vokaliisi hiljentää salin ja varmaan ne sadat striimiä seuraavat katsojatkin. Yleisö on haltioissaan. Mutta kyllä illan tähti on valmistellut vielä jotain ja sen arvaa varmasti yleisökin. Hiljaisesta ajan pysäyttäneestä tunnelmasta lähdetään uudelleen vauhtiin.

Daniil Trifonov Vokaliisin lumoissa

Toisena ylimääräisenä Trifonov esitti oman sovituksensa Sergei Rahmaninovin orkesteri- ja kuoroteoksen Kellot ensimmäisestä osasta Allegro ma non tanto. Sillä on lisänimiä: venäjäksi Звон бубенцов, englanniksi Silver Sleigh Bells. Suomeksi osan nimi voisi olla Kulkuset tai Kulkusten helke. Kyse on siis rekikelloista, jotka kilisevät, kun erään runollisen lisänimen mukaisesti ”hevosreet kiitävät perätysten”.

Huikeaa soittoa! Se saa facebookin striimilläkin eräät ihastuksesta hämilleen. Yleisö sai varmasti enemmän kuin oli odottanut. Ilta ei jäänyt tylsäksi virallisia avajaispuheita seuranneeksi soitannaksi. Oli myöhä mutta väsymystä ei näyttänyt olevan ilmassa. Ei olisi näin hienompaa evästystä antaa edessä olevaan kilpakoitokseen.

...

Kilpailun loppunäytös käydään uudessa Zarjadje-konserttitalossa. Se on vastikään valmistunut ja sijaitsee Kremlin kupeeseen rakennetussa puistossa entisen monelle Neuvostoliiton kävijälle perinteikkään Rossija-hotellin paikalla. Näyttää upealta. Vieressä sijaitsee mainio historiallinen museo – Romanovien pajareiden palatsi, joka vie vieraansa 1400-1600-luvun Moskovaan. Lähempiä tietoja voi lukea vaikka täältä. Niin Moskovakin muuttuu.

Venäjän tie ja suunta

Иноземцев, Владислав: Несовременная страна. Россия в мире XXI века. Альпина, Москва 2019.

(Inozemtsev, Vladislav: ”Ei-nykyaikainen maa. Venäjä 21. vuosisadan maailmassa.” Alpina, Moskova 2019)

Vladislav Inozemtsev on venäläinen sosiologi ja taloustieteilijä, jonka tuoreimman kirjan nimestäkin huomaa, että kyseessä on liberaali ja nykysuuntauksen kriitikko. Hän tarkastele teoksessaan ei enempää eikä vähempää kuin Venäjää ja sen näkymiä selvitä nykyisen vuosistamme murroksessa. Näkymät ovat lohduttomat, mutta – näin uskallan tulkita - eivät kuitenkaan toivottomat. 

Tekijä tarkastelee maan kehityskaarta lähtien kaukaa historiasta. Pitkällä linjalla edetään, mutta pääasiallisesti siinä tarkastellaan kuitenkin nykytilaa, mairittelematta.  Kansantalous, maan hallinto ja elinkeinoelämä saavat keskeisen huomion. Poliittiselle pintatasolle ei sorruta, vaan perspektiivistä pidetään kiinni. Lukija voi itse päätellä, millaisin eväin ja haastein maa vuosisadallamme taivaltaa. Toki kirjassakin pohdiskellaan selviämismahdollisuuksia, mutta se ei ole nyt päätavoite.

Mietin pitkän tovin, miten suomentaisin kirjan nimen. Pääotsikon Несовременная страна voisi kääntää ’vanhanaikaiseksi maaksi’ mutta se tuntuu tässä yhteydessä oudolta, mieleen kai assosioituu muotiasioita. Otsikollaan tekijä haluaa kertoa, että maa ei elä nykyajassa vaan on jumittunut jonnekin muualle, elää toista aikaa. Siksi ajattelin käyttää juttuni otsikossakin raflaavaa ilmausta ”toisaikainen maa”. Tyydyin lopulta kuitenkin neutraaliin ratkaisuun. 

Ennen kirjan hankkimista Inozemtsev oli minulle tuntematon nimi. Lukiessani alkoi kihelmöidä. Kirjoittajalle Venäjä on perspektiivitön entisaikojen mahti, jolle menneisyys on itse asiassa taakka, vaikka nykyisin virallisissa yhteyksissä pyritäänkin todistelemaan aivan muuta. Oma paradoksinsa on siinäkin, että ostin kirjan Pietarin pääkadun Nevski prospektin varrella sijaitsevasta Dom Knigi -kirjakaupasta, josta sitä en olisi odottanut löytäväni.  Ainakin olen uskonut, että siellä on myynnissä lähinnä valtakulttuuria ja virallista politiikkaa myötäileviä teoksia.

 

Singerin talo Pietarin Nevskillä, rakennuksessa sijaitsee Dom knigi -kirjakauppa

Tässä on hieman neutraalimpi kuvaus kirjan sisällöstä. Sen olen kopioinut täältä,  videokatsauksen johdantotekstistä:

”Inozemtsevin kirja on peilikuva Venäjästä. Siinä heijastuu kaikki ne koruttomat, toisaikaiset, ja osin alitajuisesti meiltä huomaamatta jääneet piirteet maasta, joka on kääntänyt selkänsä nykyaikaan ja valinnut oman erityisen tiensä, jonka päässä ei ole mitään: ei edistystä, ei mennyttä houreista menneisyyttä, ei yhtään mitään, paitsi valhetta, taantumaa ja rappiota.”

Lainaan tähän myös teoksen esipuhetta, jonka on laatinut Gleb  Pavlovski. Häneltä tulee painavaa mutta liioittelematonta vuodatusta:

”Vladislav Inozemtsev osoittaa ulospäin vakaalta ja mahtipontiselta näyttävän ei-nykyaikaisen valtakunnan paradoksaalisuuden. Tekijän tarkat kuvaukset yhteiskunnan, valtion, talouden toiminnasta ja maan kansainvälisistä suhteista kertovat kuitenkin umpikujan maailmasta. Venäjä ei ole vain jälkeenjäänyt, se on torjunut kaikki mahdollisuutensa kehitykseen. Moskova manipuloi yhteiskunnan resursseja ja kansalaisten omaisuutta suojellakseen oman hoviväkensä intressejä. Se on moraalitonta ja jättää maan tulevaisuutta paitsi, mutta maan henkiinjäämistä se ei kuitenkaan estä.”

Tuon mukaan Venäjällä ei ole ei ole ainakaan kummoista tietä tulevaisuuteen. Inozemtsev on näkemyksissään lohduton. Hän on omistanutkin kirjansa tyttärilleen, jotka ”joutuvat elämään ilman nykyaikaa olevassa maassa”.  Toisaalta välillä tekstistä löytyy valonpilkahduksia, mikä osoittaa tekijän edes heikon optimismin. Pienestä ristiriitaisuudesta se vihjaa. Inozemtsev vertaa nykyistä Venäjää Mussolinin ajan Italiaan, joka oli korporaatioiden hallussa. Valtiolla on sitä tukevia korporatiivisia rakenteita varmistamassa sisäistä turvallisuutta, toisin sanoen osana väkivaltakoneistoa. Mutta toivonvälähdys on siinä, ettei Mussolininkaan luoma järjestys kestänyt hänen elämäänsä pidemmälle. Näin ollen ei Venäjä mikään mureneva savijalka ole. Mahdollinen uudistumisprosessi on kuitenkin vaikea ja haastava. Keinoja kuitenkin on. Onhan esimerkiksi maailmallakin jo yli 30 miljoonaa ulkovenäläistä, jotka ovat jättäneet isänmaansa eri syistä. Sieltäkin voi löytyä yllättävän merkittävää tukea ja sijoituspääomaa tuleville uudistuksille ja markkinoiden vapautumiselle.

Lukiessani mietin, miten venäläiset lukijat oikein Inozemtseviin suhtautuvat. Aavistelin, että kritiikki olisi murskaava. Siihen sainkin pian vahvistusta. Löysin eräältä nettisivulta hänen pari vuotta vanhan artikkelinsa (katso täältä), jossa käsitellään venäläistä kolonialismia ja verrataan tai paremminkin rinnastetaan se länsieurooppalaiseen kolonialismiin. Tekijä löytää samankaltaisuuksia. Keskustelupalastalla artikkeli ja sen kirjoittaja saavat murskakritiikin. Voisi puhua suoranaisesta ”someraivosta”. Tuskin siellä myötämielistä äänenpainoa löytyy. Päättelen, että ei Inozemtsev näkemyksinensä taida kotimaassaan kovin rakastettu henkilö olla.  

Venäjän mainitseminen siirtomaavallaksi on siis tabu.  Artikkelissa mainitaan myös Suomi, joka joutui aikoinaan osaksi Venäjää. Siirtomaapolitiikkaan kuuluvia väestönsiirtoja emme kokeneet, intressit olivat muualla. Sen sijaan kun Neuvostoliitto hajosi, huomasivat kymmenet miljoonat venäläiset jääneensä vieraaseen maahan, erilleen omasta emämaastaan. Se on tuonut mukanaan omat ongelmansa. Kovin traumaattista hajoamisessa on sekin, että tsaarinvallan ajoilta Venäjän ”siirtomaaherruuteen” liitetyt maat saivat nyt maistaa itsenäisen maan vapautta.

Arvostan tekijän rohkeutta käsitellä arkoja aiheita. Hän pyrkii tuomaan yhteiskunnalliseen keskusteluun rohkeasti uusia näkökulmia. Vaikka suuttumusta ja jopa raivoa ilmeneekin, niin kyllä myös hedelmälliselle pohdinnalle on tilaa.

Johdannossa tekijä korostaa, että Venäjää on tarkasteltava ilman ennakkoluuloja, on tehtävä ero ”epänykyaikaisuuden” ja epänormaaliuden välillä. Siis kun runoilija kuvaa maata tyyliin ”Venäjää ei voi järjellä ymmärtää, siihen voi vain uskoa”, niin sellaiset ennakkoasenteet on hylättävä. Minulle suomalaisena tulee tässä yhteydessä mieleen oma brutaali lausahduksemme ”ryssä on ryssä vaikka voissa paistais”. Tämänkaltaisten heittojen sijaan on pyrittävä tutkimaan monimuotoisen yhteiskuntajärjestelmän taustoja, rakenteita ja toimintaa.  Vaikka historiallisia juuria ei voi unohtaa, Venäjän jälkeenjääneisyys on Inozemtsevin mukaan vallanpitäjien valinta eikä mikään ”pimeästä menneisyydestä” perinnöksi saatu taakka. Tarkasteltaessa Venäjän taloutta pitkällä aikavälillä, voi nähdä, että Venäjän liiallinen riippuvuus raaka-aineiden viennistä on oman valinnan tulos.

Se mistä itse kritisoisin tekijää, koskee hänen suhdettaan Länsi-Euroopassa tapahtuvaan kehitykseen. Suhteessa esimerkiksi Euroopan unioniin Inozemtsev näyttäisi olevan turhan optimistinen ja näkevän siinä pelkkää myönteistä.  Hän ei tunnu näkevän kaikkia elämäntapaamme uhkaavia vaaroja. Monet Eurooppaa käsittelevät lähteet ovat peräisin ainakin yli kymmenen vuoden takaa.  Nykyhaasteet eivät tekijän agendaan mahdu.

Inozemtsev moittii Venäjän byrokraattisuutta ja jäykkiä rakenteita. Lisään omana arvionani, että myös Euroopan unionissa virkakunta on kasvanut ja kasvaa kuin pullataikina. On pidettävä mielessä, että samanlaisen kehityksen uhkaa on olemassa myös omassa rakkaassa Suomessamme, huolimatta täällä vallitsevasta demokraattisesta kehityksestä ja laajoista ihmisoikeuksista. Toivottavasti Suomessa huolehditaan innovatiivisuudesta eikä unohdeta koulutuksen kehittämistä eikä oman teollisuustuotannon tärkeyttä, ettei jämähdetä jäykkään näköalattomuuteen, jossa kylmä valtiokapitalismi pääsee kukoistamaan.

…

Kirjassa on noin 350 sivua tiukkaa analyysia. Lukuja on seitsemän sekä niiden lisäksi johdanto ja loppuluku. Niistä avautuu eri puolia venäläisen yhteiskunnasta ja sen kehityksestä.  Nyt kykenen avaamaan siitä vain erinäisiä hajanaisia näkymiä

Helsingin kauppatorilla sijaitseva kaksipäinen kotka - taivaallisen ja maallisen hallitsijan sekä myös Venäjän valtiollinen symboli.

Teoksen alkuosassa keskitytään historiaan. Tekijä löytää sieltä kolme vaihetta, joiden myötä Venäjän tie on muotoutunut. Ensiksi mainitaan muinaisen Venäjän suhde Bysanttiin. Siitä suhteesta näkyvimpänä merkkinä on kirkon ja valtioinstituutin kiinteä yhteys. Bysantti on ollut Euroopan historiassa merkittävä tienjakaja. Länsi erottui siitä omalle polulleen, Venäjä omalle. Aihetta on Suomessakin käsitelty paljon, mm. Jukka Korpela teoksessaan Länsimaisen yhteiskunnan juurilla (Gaudeamus, 2015). Lännessä kirkko ja valtio kasvoivat erilleen.  Siellä luotiin poliittinen järjestelmä, joka rakentui yksilönvapauden, yksilön omistusoikeuden ja lakien varaan (Korpela, 248). Venäjällä kehityssuunta oli toinen. Kirkko pesiytyi valtakoneiston kupeeseen.

Toinen Venäjän kehitykseen dramaattisesti vaikuttanut kausi on mongolimiehityksen aika 1200-luvulta alkaen. Tšingis-kaanin johdolla alkanutta hyökkäystä seurasi yli 150 vuotta kestänyt Kultaisen ordan kausi. Vaikka hyökkäys oli verinen ja rankka, niin myöhemmin tilanne alueella rauhoittui. Mongoleilta ja Kultaisen ordan hallinnosta omaksuttiin paljon sellaista, mistä Venäjälle oli myöhemmin hyötyä tulevissa suurvaltapyrkimyksissä. Sen ajan hedelmiä ovat mm. Venäjän valtio-käsitys, laki, liikenneyhteydet sekä myös varsin suvaitsevainen suhtautuminen eri uskontoihin. Kultaisen ordan vuosina – jos alun tuhoja ei lasketa – myös ortodoksinen kirkko sai toimia suhteellisen vapaasti pitäen omalla olemassaolollaan yhteiskuntasovun voimassa.

Muslimit ja ortodoksit ovat kyennet elämään Venäjällä sovussa. Sitä ei siis voi verrata nykyisenkaltaiseen ristiriitojen täyttämään vastakkainasetteluun. Kun Suomeen muutti Venäjältä 1800-luvulla oma islamuskoinen tataarivähemmistö, se kotoutui hienosti suomalaiseen yhteiskuntaan. Rohkenen arvella, että tuo kotoutuminen on juuri samaa Venäjälle muotoutunutta historiallista perintöä.

Lopulta mongolivalta kukistettiin, kun ruhtinaskunnat kykenivät yhdistämään voimansa. Tuo voimien yhdistäminen mahdollisti sittemmin Venäjän suurvallan synnyn. Mongolit olivat luoneet perustan liikenneyhteyksille ja liikkumiselle, mikä auttoi Venäjää laajenemaan itään aina Beringin salmelle asti. Eikä siihen mennyt kuin 140 vuotta, mikä on poikkeuksellisen lyhyt aika.

Kolmannen vaiheen alku ajoittuu Pietari Suuren hallintokauteen. Tuolloin Venäjä alkoi omaksua kehittyneestä lännestä sen teknologiaa ja käyttää hyväksi Euroopassa jo omaksuttuja tieteen saavutuksia. Tuota aikaa Inozemtsev kutsuu ”flirttailuksi” lännen kanssa. Pietari Suuri antoi siinä maalle uuden suunnan. Uusia innovaatioita alettiin hyödyntää, mutta vanhakantainen Venäjä ei omaksunut kuitenkaan eurooppalaista hallintoa. Sittemmin vuosisatoja myöhemmin, kun maa oli aloittamassa hallinnon demokratiakehitystä, valistuksen ajoilta periytyvä uudistusliike kaatoi koko imperiumin. Kuitenkin Neuvostoliitto tuntui 30-luvulla palaavan mongolivallan aikaan, kun Josef Stalinkin alkoi saada suuren Tšingis-kaanin ominaisuuksia.

Historiaosuus on minusta teoksen mielenkiintoisinta antia ja kirjaa kahlatessani viivyin se parissa pitkään. Historian kautta ymmärtää jotain myös myöhemmästä talouden kehityksestä ja vallitsevasta valtiokehityksestä.

…

Moskovan Kreml kuvattuna Kristus Vapahtajan kirkon kattotasanteelta

Katse Kremlin muurien sisäpuolelle

Valtiokäsityksestä

Viivyn vielä historiassa. Haluan erikseen käsitellä Venäjän omaksuman valtiokäsityksen taustoja. Valitan, jos tekstissä on turhaa toistoa. Totean erikseen, että näkökulma on historiassa. Nykypäivään ei saa tehdä suoraa rinnastusta.

Venäjän valtion muotoutumisen erityispiirteet kertovat aivan erityisestä ilmiöstä. Siitä ei muotoutunut länsieurooppalaisen valtion tapaan maallista ja monitasoista.

Bysantin perinteen mukaisesti kirkon ja valtion välillä oli eräänlainen yhteishallinto eli symfonia (Korpela, s. 256). Lännessä tuo yhteys katkesi ja katolinen kirkko kehittyi valtiosta erillään ja jäi syrjään valtiollisesta vallankäytöstä. Siellä lakien perustaksi tuli luonnonoikeusajattelu. Paavi säilyi uskonnollisena johtajana eikä häntä enää tarvittu legitimoimaan kuninkaanvaltaa.

Idässä kirkon ja valtion ykseys säilyi. Sen purkaminen ei Inozemtsevin mukaan ole onnistunut käytännössä koskaan. Tavalla tai toisella kirkko on ollut valtiokoneistossa kiinni.

Kun Pietari Suuren ajoilta lähtien on alettu omaksua tuoda maahan eurooppalaista teknologiakehitystä, valtio on ollut takuumiehenä sille, etteivät teknologiset uutuudet muuta yhteiskunnallisten ryhmittymien vaikutusvaltaa, ts. että vallitseva poliittinen hallinto (ja sen mukana eliitin asema) säilyy entisellään.

Inozemtsev osoittaa kyynisyytensä todetessaan, että venäläinen todellisuus on ollut jopa ”surullisempaa” kuin eurooppalaiseen itsevaltiuteen sisältyvä absolutistinen järjestelmä. Eurooppalainen monarkki saattoi todeta: ”Valtio – se olen minä!” Venäjällä ei edes hallitsija ole voinut olla todellinen vallankäyttäjä.

Katariina Suuri Pietarissa Nevski prospektin varrella, taustalla Aleksandrinski teatteri.

Valtiojärjestelmä on ollut hallitsijan seurana, häneen kiinnittynyt persoonaton yhtiömies, johon on täytynyt mukautua. Lisäksi Venäjä on varhaisten vaiheittensa kautta ollut ”kolonialistinen imperiumi”, joka on sulkenut pois mahdollisuuden toimia kuin eurooppalaisperäinen kansakunta. Siinä tilassa hallitsija on jäänyt omalla tavallaan järjestelmän panttivangiksi. Tämä asetelma kuuluu kirjassa käsiteltyyn venäläiseen identiteettiin.

Valtiokoneisto on taannut oikeudet hallitsijalle, olkoon se kuka hyvänsä. Hallitsijan tehtävänä on ollut toimia ei kansan ja yhteiskunnan nimissä, vaan valtion nimissä ja valtion hyväksi.  Demokraattisessa maassa valtion nimissä voi esiintyä kansa, joka voi esittää omat kansalliset intressinsä. Venäjän kaltaisessa absoluuttisessa monarkiassa asetelma oli toinen. Tsaari oli kuin valtion edusmies, oma persoona oli etäännytetty.

Sittemmin Neuvostoliitossa ja nyky-Venäjällä valtiollisuus on saanut uuden muotonsa. Pääsihteeri tai presidentti eivät ole enää kutsuneet itseään valtion ruumiillistumaksi. Mutta päämiehen virheettömyys on tietenkin ollut edelleen selviö. Ongelmien ilmetessä syyllinen löytyy muualta, aivan kuin ennen ”tsaari on hyvä – pajarit pahoja!”

Valtion puolustaminen on ollut maassa läpi historian korkeimpana arvona – jopa silloin kun loogisesti olisi ollut viisainta syöstä hallitsija vallasta ja purkaa hallinto. 

Venäjällä valtion asema on niin vahva, että mikä tahansa lojaalisuuden puute on helposti tulkittu valtionvastaiseksi toimeksi.

Inozemtsev erottaa kolme valtiokeskeisyydestä johtuvaa ja nykyaikana vastaantulevaa erityispiirrettä: (1) valtio on työntänyt kansan ja yksilön periferiaan, (2) tehokkuusajattelu on kokenut kriisin (siitä enemmän edempänä, vrt. effectiveness-efficiency), (3) järkiperäinen ajattelu on yhteiskunnasta katoamassa. Tuo viimeinen on kyllä mielenkiintoinen asia. Jotenkin tuntuu, että se kuvaa myös meidän omaa maatamme ja samalla Euroopan unionia. Teen retorisen kysymyksen: olisiko sittenkin taustat jossakin muualla kuin Venäjän valtiokäsityksessä?

…

Venäjästä on muotoutunut keskusjohtoinen tiukasti hierarkkinen yhteiskunta eikä se ole kyennyt mukautumaan läntisessä maailmassa nousseeseen demokratiakehitykseen. Valtio on Venäjällä ylitse muiden. Sen etua on ennen muuta ajettava. Kansalainen on vain valtion palvelija. Näin voi liioitellusti todeta.

Tarkastellaan vaikka lainsäädännön tilaa. Kultaisesta ordasta Venäjä peri hyvin ankarat rangaistukset. Kuolemanrangaistukset olivat tavallisia. Rikollisia ei säälitty. Vuonna 1497 kuolemanrangaistus saattoi odottaa murhasta, ryöstöstä, toistuvasta varastelusta ja jopa panettelusta syytettyä, kun taas vuodelta 1926 peräisin olevan Venäjän federaation rikoslain mukaan raskauttavien seikkojen vallitessa tehdystä murhasta sai kymmenen vuoden tuomion.  Sen mukaan vuosisatojen kuluessa suunta on ollut lievenemään päin. Mutta miten on valtioon kohdistuneissa rikoksissa? 1400-luvun lopulla kuolemaan tuomittiin vain valtiopetoksesta, mutta vuonna 1926 se uhkasi jopa salakuljetuksesta syytettyä.

Pietari-Paavalin linnoitus, tsaarinajan vankila, joka ei kuitenkaan julmuudessa pärjännyt neuvostohallinnolle.

Yhteiskunnassa ajetaan ensimmäisenä valtion etua, kansalaiset ja heidän toimintansa on jäänyt toisarvoiseen asemaan. Tähän liittyen ihmisten tekemä työ ei ole saanut arvostusta. Välillä sitä on jopa pidetty ilmaisena, räikeimpänä esimerkkinä neuvostoyhteiskunnan pakkotyövangit.

Valtiokeskeisyyden lisäksi Venäjän talouselämä ja elinkeinorakenne on omanlaisensa. Talous on jämähtänyt raaka-aineiden tuotantoon ja on näin ollen liikaa riippuvainen niiden maailmanmarkkinahinnoista. Näin maan vakaa kehitys voi kärsiä. Suhteessa moneen pienempään kansantalouteen maan oma teollisuustuotanto on tyrehtynyt, nykyisin se on hämmästyttävän alhainen.  Tekijä tuo esille eri tuotantolukuja, jotka puhuvat karua kieltään.

Tämänkaltaisessa yhteiskunnassa vain pieni osa väestöstä on suoranaisesti mukana vientituotannossa tuottamassa sitä pääomaa, jolla hyvinvointia voidaan rakentaa. Se antaa mahdollisuuden byrokratian paisuttamiselle ja luo suuren hierarkian yläpäähän suuria vapauksia. Ensiksikin tuo kehityssuunta ei voi taata vakautta.

Liiallinen riippuvuus maailmanmarkkinahinnoista, tuo mukanaan myös rahoitusongelman. Voi käydä, että hintojen ollessa alhaiset uusiin innovaatioihin, koulutukseen ja tutkimukseen ei varoja löydy. Byrokratiaa tuolloinkaan tuskin supistetaan. 

Otetaan Venäjän rinnalle valtio, jolla ei ole käytettävissä raaka-ainevarantoja ja joka on joutunut hyvinvointinsa eteen luomaan monipuolisesti teollisuutta ja saanut tuotteita laajalti vientiin. Tällaisessa innovatiivisessa yhteiskunnassa huomattavasti suurempi osa väestöstä on suoraan tekemisissä vientituotannon kanssa. Tämäkin on luonut ja luo aivan omanlaisensa yhteiskunnan. Venäjällä valtiokoneisto on paisunut ja pöhöttynyttä virkakuntaa tuntuu löytyvän.

Kun valtiota ohjaa vahva byrokratia, valtio on tottunut käsittelemään yksilöitä ylhäältä käsin. Ihminen nähdään ensi sijaisesti osana valtiota. Kansalaisten oikeusturva voi jäädä helposti liian vähälle huomiolle tai kokonaan huomiotta. Siitä on kyllä esimerkkejä, että valtio on kansakunnan turvallisuutta korostaakseen puuttunut kansalaisvapauksiin.

Moskova lumisena talvena

….

Nykyjärjestelmä on lahjuksille ja korruptiolle suosiollinen. Maan hallinnossa on sen verran paljon virkamiestasoja, että sinne mahtuu välistä vetäjiä.  Inozemtsev tekee lahjusten (engl. ’bribery’) ja korruption (’corruption’) välille selvän eron.

Lahjukset ovat pieniä tukisummia, jolloin jokin yksittäinen asia voidaan toteuttaa vaivattomammin. Niitä esiintyy byrokratian kaikilla eri tasoilla. Se on virkamiehen ja yrittäjän yhteistyötä. Esimerkiksi eri asiakirjojen, kuten lupien ja lisenssien hankinnassa, asioiden etenemistä voidaan jouduttaa pienellä voitelulla.

Korruptio kuuluu puolestaan ylimpien virkamiesten toimiin ja se vaatii laajaa suunnittelua. Siinä käytetään suuria budjetteihin kirjattuja rahamääriä ja korporaatioiden finanssivirtoja.  Venäjän kaltaisessa valtiohallinnossa se on mahdollista, kun jo suunnitteluvaiheessa järjestellään suuria hankintoja tai jaetaan valtion tilauksia. On luotu ”näennäisprojekteja”, joiden kautta rahaa on valunut korruptioon. Yksittäisessä rakennusprojektissa voidaan siirtää suuria summia virkamiehen tai hänen sukulaistensa haltuun. Esimerkkinä Inozemtsev mainitsee entisen Moskovan pormestarin Juri Lužkovin ja hänen vaimonsa tapauksen. 

Uudistuksen jarruna on myös tuotannon tehokkuuden ongelmat. Siinä maalla on pitkät perinteet. Kaikille Neuvostoliiton tuotantoelämän lähemmin tuntevat muistavat, kuinka  tuotannon tehokkuuteen pyrittäessä jotain kuitenkin puuttui. Venäjällä ei Inozemtsevin mukaan tehokkuudesta puhuttaessa ei osata tehdä eroa tehokkuuden ja suorituskyvyn välillä. Tarkoitan englannin kielen sanoja effectiveness ja efficiency (saksaksi Effectivität – Effizienz). Kun lännessä tehokkuuteen pyritään suorittamalla tehtävä mahdollisimman pienin kuluin. Venäläisessä ajattelutavassa projektin saattaminen päätökseen on itsetarkoitus. Kuluilla sen suorittamiseen ole merkitystä: ”Voittajaa ei tuomita”. tietysti tässä on hieman liioittelua mutta ongelma on edelleen voimassa.

Venäjällä ei ihmistyövoimaa arvosteta samalla lailla kuin lännessä. Kun muualla on pyritty taloudellisuuteen, taloudellisiin ratkaisuihin, se koskee myös ihmistyön määrää. Venäjällä näin ei tapahdu.

Karvaat esimerkit vankityövoiman käytöstä ovat toki menneisyyttä. Raaka-ainevoittoisessa taloudessa työvoimaa on tarjolla enemmän, koska ihmiset eivät olen tuotantoelämässä niin suurilukuisasti mukana. Taloudellisuuteen työvoiman käytössä ei ole totuttu.  Venäjän taloutta voi kutsua kansantaloudeksi, mutta economy-sana ei siihen sovi, koska sanalla on säästäväisyyteen viittaava sivumerkitys. Tätä on Inozemtsevilta mielestäni kelpo toteamus.

Miksi modernisaatio ei ole onnistunut?  Venäläinen järjestelmä on jäykkä. Ei ole samanlaista joustavuutta kuin muualla. Venäjän viranomaiset eivät ole kiinnostuneita liiketoiminnan tehokkuudesta eikä pääoman kasvusta. Valtiota kiinnostaa vain juokseva rahavirta, josta saadaan veroja ja ammennetaan epävirallisia tuloja. Ja niillä aloilla, joissa muualla maailmalla on kyetty laskemaan kuluja, ei Venäjällä ole ollut menestystä. Kun jo perinteisenkin teollisuuden modernisoinnissa on ongelmia, niin sitä hankalampaa se on uusilla aloilla. Kun mennään Venäjän omimmalle alueelle, raaka-ainetuotantoon, niin siinä valtio on suuntautunut lähinnä ylläpitämään valvontaa. Normaali kehitystyö on jäänyt tekemättä. Ylipäänsä investoijille modernisaatio olisi kannattavaa, mutta tervettä kilpailua ei nykyisin Inozemtsevin mukaan ole.

Lisäksi modernisaatio edellyttää luotettavaa yhteistyökumppania. Niiden hankinnassa ei venäläinen osapuoli ole onnistunut. Taloudelliseen yhteistyöhön venäläinen osapuoli on keskittynyt liikaa puolustamaan omia intressejään riskejä peläten, mikä voi lamaannuttaa yhteistyön alkuunsa. Luottamuksellisiin suhteisiin se ei välttämättä kykene. Viime aikoina on suuntauduttu luomaan suhteita Kiinan kanssa. Inozemtsev ei näe Kiinaa sopivaksi kumppaniksi.  Siellä tuskin on valmiuksia tai kiinnostusta. Esimerkiksi raaka-aineiden käsittelyyn erikoistuneen yrityksen rakentamisesta on käyty pitkään neuvotteluja eikä tulokseen ole päästy.

Modernisaatio ei ole pelkkä taloudellinen vaan myös sosiaalinen prosessi. Tarvitaan innovatiivista lähestymistä uusille aloille. Sitä on jäykäksi osoittautuneessa venäläisessä yhteiskunnassa vaikea toteuttaa. Kiina siinä on kylläkin onnistunut.

Inozemtsev on pessimistinen myös koulutuksen ja ammattitaidon suhteen.  Hän antaa lohduttoman kuvan koululaitoksesta ja tieteen kehityksestä. Kansakunta on hänen mukaansa tyhmentymässä. Lahjakkaampi väestönosa on siirtynyt tai siirtymässä muualle, puuttuu älyllistä potentiaalia. Itse tuota näkemystä kyllä hieman ihmettelen, sillä ovathan venäläiset koululaiset menestyneet hyvin erilaisissa kansainvälisissä tieteellisissä kilpailuissa.

Lohduton näkemys kirjoittajalla on myös maan terveydenhoitojärjestelmästä. Se osoittaa osaltaan sen, kuinka tavallisten kansalaisten edut jäävät valtiokeskeisessä yhteiskunnassa helposti hoitamatta. Kun talouden kehitys on epävarma, säästetään ensinnä sieltä.

Lopuksi

Moskovan Kreml

 Kun kerran käytän juttuni otsikossa tie-vertausta, niin käännetään vielä lopuksi katse horisonttiin ja vilkaistaan, mitä siellä voisi pilkahtaa. Kirjoittajalla on löytänyt historiasta mielenkiintoisen vertailukohdan: Weimarin tasavallan 20-luvun lopun Euroopasta. Rinnastus koskee nimenomaan aikaa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen 1990-luvulla. Tuolloin hehkutettiin Euroopassa innostuneena, että viimeinkin Venäjästä on tulossa ”normaali” valtio. Markkinoiden uskottiin avautuvan ja maahan alkoi virrata tukea. Samanlaista innostusta tekijän mukaan oli huomattavissa myös Saksan kehityksen suhteen 20-luvulla.

Inozemtsev halunnee tuolla rinnastuksella kertoa, ettei pitäisi suinpäin lähdetä myötäilemään (tai ”flirttailemaan”), vaan on parempi olla varuillaan, ettei tulla lopulta tukeneeksi epätoivottua kehitystä. Menneisyyden kivijalka on juurtunut syvälle, siitä taakasta irrottautuminen on kova prosessi. Uudistumisprosessissa voivat auttaa vaikkapa ulkovenäläiset, jotka ovat siis jättäneet eri syistä isänmaansa mutta joilla on siihen edelleen henkinen side. Sieltäkin voi löytyä merkittävää tukea ja myös sijoituspääomaa uudistuksille ja markkinoiden vapautumiselle.

Täytyy korostaa, että Inozemtsev ei ainakaan oman käsitykseni mukaan halua lyödä Venäjän nykyiseen presidenttiin leimaa eikä samaistaa Venäjää 30-luvun Saksaan. Hän vain kehottaa varomaan turhaa sinisilmäisyyttä, millä Länsi-Eurooppa suhtautui tuolloin Venäjän orastavaan demokratisoitumiseen.  Uudistuminen on välttämätöntä ja sen myötä voi avautua hedelmällinen yhteistyö.

Kuten yllä olen jo todennut, Inozemtsevilta pilkahtaa kaiken lohduttomuuden keskeltä välillä toivon kipinöitä. Maan talouselämässä on myös hyvää. On toimintakykyinen infra. On yksityisiä yrityksiä ja ulkomaisilla konserneilla on maassa mahdollista toimia. Kehitysnäkymiä löytyy, vaikka elinkeinoelämän toimintaedellytyksissä onkin puutteita ja vaikka maa elää liikaa raaka-ainetuotannon varassa. Ennen kaikkea poliittinen järjestelmä kaipaa perinpohjaista harjausta. Kansalaisyhteiskunnan kehitykselle on avattava väylä. 

 

Tsaari Aleksanteri II:n ratsastajapatsas Marmoripalatsin sisäpihalla Pietarissa