VENÄJÄ JA UKRAINAN KRIISI. NÄKÖKULMA VENÄJÄLTÄ.

Vladimir Pozner on venäläinen journalisti, joka oli aktiivinen mediakasvo jo Neuvostoliiton aikana. Hän on syntynyt Ranskassa vuonna 1934. Ikää on siis jo 80 vuotta, mutta se ei tunnu menoa haittaavan. Itse olen tavannut Poznerin vuonna 1987 eräässä tilaisuudessa, jossa hän oli esittelemässä Neuvostoliiton poliittisia näkemyksiä. Sittemmin hänellä on ollut Venäjällä hyvin suosittuja ja sisällöltään mielenkiintoisia keskusteluohjelmia, joita on joskus tullut katsottua. Hänet tunnetaan myös kansainvälisesti, sillä onhan hän toiminut mm. CNN:n kommentaattorina. Vladimir Poznerin omat sivut on täällä: http://vladimirpozner.ru/.

 Nykyisinkin hänellä on Venäjän TV:ssä oma ohjelmansa nimeltään yksinkertaisesti Pozner. Ohjelma on vajaan tunnin mittainen ja sinne hän kutsuu yhden vieraan, jonka kanssa keskustellaan kahden kesken. Hiljattain vieraana oli venäläinen toimittaja ja politologi Fjodor Lukjanov. Isäntä keskusteli vieraansa kanssa Venäjän ulkopolitiikasta, päällimmäisenä kontekstina luonnollisesti Ukrainan kriisi. Tässä esittelen keskustelun sisältöä. Samalla avautuu yksi näkökulma nykyiseen poliittiseen tilanteeseen. Keskustelu on katsottavissa täällä: http://www.1tv.ru/sprojects_edition/si5756/fi30211 . Tekstini on jonkinlainen referoinnin ja suorien lainausten sekasotku. Suoria lainauksia olen kyllä typistänyt. Toivottavasti en vääristänyt.

Fjodor Lukjanovilla on filologin koulutus, minkä vuoksi hän  hän puhuu itsestään mieluummin journalistina kuin politologina. Hän on työskennellyt jo 70-luvulta lähtien kansainvälisen politiikan alalla. Nykyisin hän toimii päätoimittajana vaikutusvaltaisessa aikakauslehdessä nimeltään Venäjä globaalissa maailmassa (Россия в глобальном мире). Lisäksi hän on vuodesta 2012 alkaen ollut  Ulko- ja puolustuspolitiikan neuvoston (Совет по внешней и оборонной политике) puheenjohtajana. Kyseessä on maan hallituksesta riippumaton järjestö, johon kuuluu ulkopoliittisten asioiden parissa työskennelleitä tai työskenteleviä henkilöitä, kuten diplomaatteja, sotilashenkilöitä evp. ja toimittajia. Neuvoston keskustelutilaisuudet poikkeavat tavanomaisista keskusteluista siinä, että niissä pystytään huolimatta jyrkistä erimielisyyksistä keskustelemaan asioista hyvässä sovussa.  Lukjanovin mukaan Venäjällä tavanomainen leimakirveiden heittely on niissä vierasta.

Pozner nostaa esille kysymyksen maailmalla vallitsevasta Venäjä-kuvasta ja sen negatiivisuudesta. Hän palaa 80-luvulle, jolloin Ronald Reagan nimitti Neuvostoliittoa ”pahan valtakunnaksi”. Sitä lähtien kuva on välillä ollut positiivisempi, mutta  viime aikoina on jälleen notkahdettu alaspäin. Lukjanov toteaa muutoksen tapahtuneen Jugoslavian tapahtumien jälkeen 90-luvun lopulla. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen maailmalla odotettiin demokraattisia uudistuksia ja toivottiin, että Venäjä mukautuu yhteisiin eurooppalaisiin arvoihin. Tästähän jo Mihail Gorbatshov oli puhunut. Sitten petyttiin, kun huomattiin, että Venäjä sisimmältään pyrkiikin jonkinlaiseksi suurvallaksi.

Siirrytään ajankohtaisempaan aiheeseen, eli Ukrainan kriisiin ja Krimiin.

Pozner toteaa, että Krimin kansanäänestyksessä äänestystulos oli selvä. Krimillä ja Venäjällä juhlittiin tapahtumaa ja juhlinta oli ilmiselvästi aitoa ja vilpitöntä. Itsekin CNN:ssä kommentaattorina toiminut Pozner toteaa amerikkalaisista kollegoistaan, että he ovat tässä asiassa hyvin kaukana objektiivisuudesta. Nykyisen kaltaista Venäjä-vastaisuutta hän ei ole kokenut sitten niiden aikojen, kun Neuvostoliitto siirsi joukkojaan Afganistaniin. Pozner kysyy, onko Lukjanovin mielestä Venäjän poliittisella johdolla mitään reaalista käsitystä toimiensa vahingollisuudesta Venäjä-kuvalle.

Lukjanov arvelee heidän olevan siitä tietoisia ja jatkaa: ”Kaikella kunnioituksella Krimiä ja Ukrainaa kohtaan kyseessä on iso eurooppalainen maa, mutta kyseessä ei ole maailman luokan kysymys. On kyse hyvin vaikeasta ja vaarallisesta kriisistä, mutta maassa, jolla ei ole maailmanpoliittista painoa. Molemmat osapuolet ymmärtävät…  että kyse ei ole Ukrainasta, eikä kyse ei ole Krimistä, kyse on karkeasti sanottuna siitä, kuka on isäntä talossa.”

Tällä viimeisellä kommentillaan Lukjanovin ”talo” tuskin viittaa Ukrainaan.

Venäjän periaatteena on Neuvostoliiton Gorbatshovista lähtien ollut periaatteena minimoida vahingot. Näin tapahtui Lukjanovin mukaan jopa Georgian kriisissä. Nyt kuitenkin Venäjä on tehnyt tietoisen ratkaisun olla menemättä myönnytyksiin.

Poznerin mukaan Länsi on nyt eristämässä Venäjää ”rautaesiripulla”. Yhteydet Venäjän ja Lännen välillä selkeästi supistuvat. Lukjanovin mukaan seuraukset voivat olla vakavia. Hän ei tarkoita matkustuskieltoja, vaan taloudellisia suhteita. Niistä kärsivät molemmat osapuolet.

Reaganin ajan ”kylmän sodan” paluu ei nykytilanteessa kuitenkaan ole mahdollista. Nyt ei eristäminen samalla tavalla onnistuisi.  Nyt siitä aiheutuisi haittaa molemmille osapuolelle. Jopa silloin, jos Länsi kokonaisuudessaan asettaisi Venäjän saartoon, se ei merkitsisi, että Kiina tai Intia seuraisi mukana.

Pozner pohjustaa seuraavaa aihetta:

”Vuonna 1954 Neuvostoliiton johtaja Nikita Hrushtshev päätti lahjoittaa Krimin Ukrainan sosialistiselle neuvostotasavallalle. Neuvostoliiton korkeimman neuvoston piti juridisesti vahvistaa päätös. Puolesta äänesti 13 neuvoston 27 jäsenestä. Kokous ei ollut päätösvaltainen. Kukaan ei äänestänyt vastaan, koska eivät tulleet paikalle. Näin ollen juridisesti katsoen Krim ei edes kuulunut Ukrainalle. Toiseksi historiallisessa mielessä se ei ole koskaan kuulunut Ukrainalle. Totta on toisaalta se, että Boris Jeltsin ei tähän aikoinaan puuttunut.”

Lukjanov: ”Oli tärkeämpiäkin asioita.”

Pozner: ”Aivan. Mutta kysyn tähän liittyen. Miksi Venäjä tarvitsee Krimin? Syntyy vain epäluottamusta ja vaaratilanteita. Maksaako se vaivan?”

Lukjanov toteaa aluksi, että kysymykseen ei ole selvää vastausta. Päättäjien logiikan taustaksi Lukjanov toteaa kaksi faktaa: Venäjä ei prosessia aloittanut, ja toiseksi tilanteen kärjistymistä ei voi laittaa Janukovichin vastuulle.

Pozner käyttää Janukovichista ranskankielistä ilmausta le coup de grace.

Lukjanov lisää:

”Ukraina on traaginen esimerkki. Kun Neuvostoliitto hajosi, sen tilanne nähtiin jopa parempana kuin Venäjän. Ja Krimin tilanteesta puhuttiin jo silloin. Oikeudellisessa ja mentaalisessa mielessä sitä ei pidetty oikeudenmukaisena ratkaisuna… Jopa Lännessä on puhuttu Krimistä mahdollisena riidan kohteena. Sen pintaan nousemista on koko ajan odotettu…  Kun Bialowiezan metsässä käytiin Neuvostoliiton hajottua neuvotteluja, Leonid Kravtshuk pelkäsi, että Jeltsin ottaa esille Krimin kysymyksen, mutta hän ei ottanut…”

Tämä Krimin kysymys sivuaa valtavaa ongelmaa, josta tuolloin suljettiin silmät.

Lukjanov: ”Neuvostoliiton hajotessa 25 miljoonaa venäläisinä itseään pitävää huomasivatkin yhtäkkiä olevansa ulkomailla, vaikkeivät olleet liikkuneet mihinkään… Me saatoimme tuolloin tätä vähätellä, mutta oli naiivia toivoa, että ongelma ei koskaan räjähdä käsiin”

Pozner: ”Tässä pelissähän on käytännössä kaksi osapuolta: Venäjä ja USA. Mitkä ovat USA:n intressit ja motiivit?”

Samalla Pozner lisää: ”Mutta älkää sanoko, että se puolustaa ihmisoikeuksia ja köyhiä ukrainalaisia.”

Lukjanov kertoo aluksi vuonna 2008 pidetystä Venäjän ja NATOn yhteisestä kokouksesta Bukarestissa:

”Venäjän presidentti yritti selittää presidentti Bushille, että Ukrainan nykyrajat ovat aika keinotekoinen luomus, joka on syntynyt neuvostoliittolaisten puoluejohtajien ansiosta. Stalin liitti yhtä ja Hrushtshev toista.  NATOn ei pitäisi siihen puuttua. .. Mielestäni Putin halusi tällä vilpittömästi selittää, että USA ei tajua asiaa. Se ei kuitenkaan mennyt perille, vaan USA tulkitsi Putinin puheet uhkailuksi.”

Lukjanov toteaa, että silloin kuitenkin Georgian tapahtumien jälkeen pyrkimykset liittää Ukraina NATOon heikkenivät. Nyt Obaman asenteeseen vaikuttaa ensiksikin USA:n sisäpoliittinen tilanne. Obama taistelee omasta maineestaan presidenttinä, joka kykenee toimintaan eikä ole heikkohermo. Nythän hänestä ollaan luomassa kuvaa ”ihmisenä, johon kaikki pyyhkivät jalkansa”.

 ”Obaman tärkein agenda on sisäpoliittinen. Hän haluaa muuttaa Amerikkaa: on terveydenhuoltolaki jne.  Muuttaakseen Amerikan hänen on näytettävä vahvalta. Nyt kuitenkin on sattunut yhtä ja toista: ei onnistunut Syyriassa ja on vielä tämäkin tapaus.”

Lukjanovin mukaan USA:ssa pelätään, että Krimi on alku ja siitä mennään pitemmälle.

Silloin Euraasiaan muodostuu valtio, joka voi Neuvostoliiton lailla heittää haasteen.

Pozner: ”Liittyykö siihen jotain strategiaa, että Ukraina halutaan irrottaa Venäjän vaikutuspiiristä?”

Lukjanov: ”Luulen, että se on täysin rationaalinen strategia. Ukraina on klassisessa geopoliittisessa mielessä hyvin tärkeä alue… Toiseksi – jos puhutaan laajemmin Venäjästä itsestään - Ukraina on Venäjälle hyvin tärkeä sen eurooppalaisen identiteetin kannalta. Jos kuvitellaan, että Ukraina erkaantuu Venäjästä ja siitä tulee aivan toisenlainen valtio, ja Venäjä erkaantuu siitä. Mihin Venäjä sitten katsoo? Vain Itään…”

Pozner: ”Vaikuttaako Venäjän politiikkaan vaara siitä, että Ukraina liittyy NATOon ja Venäjän rajalle tulee amerikkalaisjoukkoja?”

Lukjanovin mukaan tietysti vaikuttaa, vaikka toisaalta puhutaan, että NATO ei ole Venäjän vihollinen (mikä ei Lukjanovin mielestä kuitenkaan ole totta).

Pozner: ”Onko sitten sillä vaikutusta, että ukrainalaisista puhutaan Venäjällä ’slaavilaisena veljeskansana’?”

Lukjanovin mielestä tästä puhuminen ei ole enää ajankohtaista. Kansan suussa tällaiset käsitykset voivat elää, mutta vakavia päätöksiä tehtäessä niillä ei ole merkitystä.

Pozner: ”Voiko tilanne laajeta Krimistä eli puuttuuko Venäjä Itä-Ukrainan tilanteeseen? Voisiko siis Venäjä nousta auttamaan Harkovin ja Donetskin venäjänkielistä väestöä?”

Lukjanov: ”Krimin tilanne eroaa hyvin paljon Ukrainan etelä- ja itäosien tilanteesta. Krim on erityinen alue, eristäytynyt, sitä on helpompi valvoa. Tulevaisuudessa kaikki riippuu siitä, mitä Ukrainassa tulee tapahtumaan. Siellähän eletään hyvin syvää kriisiä.”

Pozner: ”Ette siis sulje pois sitä mahdollisuutta?”

Lukjanov: ”Jos Ukrainan valtio alkaa murentua, tai jos se alkaa hankkia aivan toisenlaisia muotoja, kuten esimerkiksi radikalisoitua… Monet vertaavat helmikuun tapahtumia Helmikuun vallankumoukseen Venäjällä vuonna 1917, jossa aluksi oli yksi väliaikainen hallitus, sitten tuli radikaalimpi, sen jälkeen vallan ottivat taistelukykyisimmät. Ja jos – Luoja paratkoon – se tapahtuu, luulen, että Ukraina yksinkertaisesti vajoaa tilanteeseen, jossa Venäjä katsoo velvollisuudekseen puuttua siihen. Tuskin toistaiseksi on sellaisia suunnitelmia ja aikomuksia.”

Pozner: ”Olette joskus sanoneet – ja luultavasti olette sitä mieltä – että strategista kumppanuutta – puhumattakaan liitosta – Yhdysvaltojen ja Venäjän välille ei tule koskaan. Mutta te sanotte, että Euroopan kanssa se on välttämätöntä. Ensiksi haluan kysyä, eivätkö viimeaikaiset tapahtumat Ukrainassa aseta epäilyksenalaiseksi Venäjän kumppanuuden Euroopan kanssa? Ja lisäkysymys: mistä Euroopasta on kyse? Millaisesta strategisesta kumppanuudesta Euroopan kanssa voisi olla kyse?”

Lukjanov: ”Nyt ei minkäänlaisesta. Strateginen kumppanuus oli mahdollista noin kymmenen vuotta sitten 2000-luvun alkuvuosina, kun presidentti katsoi Eurooppaan toisella lailla ja tarjosi yhteistyötä. Silloin oli paljon keskinäisiä väärinymmärryksiä, mutta perusidea oli se, että Venäjä ja Eurooppa tarvitsevat toisiaan... Presidentti ehdotti jopa jotain samankaltaista, mistä alkoi Euroopan integraatio 40- ja 50-lukujen vaiheessa – Eurooppalaista hiili- ja terästuotannon yhtymää, jossa yhdistetään sotia ja konflikteja aiheuttavat strategiset teollisuusalat, jottei näillä aloilla syntyisi konflikteja… Ei onnistunut eri syistä.”

Keskustelu etenee sitten lähemmin yhteistyömahdollisuuksiin ja sivutaan käsitettä ”Venäläinen imperiumi”.

”Presidentti siteeraa usein A. Solzhenitsynia, joka noin 25 vuotta sitten ennen Neuvostoliiton hajoamista kirjoitti siitä, mikä hänen näkökulmastaan on Venäjä. Hän kirjoitti eräässä artikkelissaan, että periferia eli koloniat katoavat. Keski-Aasia, Kaukasus, Baltian maat – ne ymmärrettiin eräänlaisen imperiumipolitiikan hedelminä. Mutta on alue, joka on Venäjää. Tämä sisälsi – ellen erehdy – Venäjän, Ukrainan, Valkovenäjän ja osan Kazakstania. Ja yritän hahmottaa: eikö se, mitä nyt tapahtuu, ole juuri etääntymistä imperiumi-paradigmasta? Imperiumi-paradigmahan on luonteeltaan jotain muuta, etenemistä ja jonkinlaista välttämättömyyttä. Siihen ei millään liity ajattelutapa ’tämä on venäläistä tai ei-venäläistä’… Tulliliitto ei ole imperiumi… ”

Aiheen pohdinta jää vähän auki. Lukjanov empii omaa näkemystään. Pohdiskelu kuitenkin avaa omalta osaltaan Venäjän lähtökohtia.

Kiinastakin keskustellaan. Lukjanov ei ihmettele sitä, että Kiina seuraa Ukrainan tapahtumia syrjästä.

Vakavammistakin talouspakotteista oli puhe. Voisiko Yhdysvallat sopia Saudi-Arabian kanssa öljyn hinnan laskusta?  Se olisi hyvin raskas isku Venäjän taloudelle. Tähän Lukjanov ei usko.

Lopuksi nousee kysymys siitä, millä lailla kriisi ja kansainvälisten suhteiden huononeminen vaikuttaa maan sisäiseen ilmapiiriin. Voisivatko nykyiset tapahtumat johtaa politiikan kiristymiseen maan sisällä?

Lukjanov: ”Sellainen vaara on. On merkkejä siitä ja minusta se on hyvin vaarallista. Nykyisessä vaikeassa kriisitilanteessa on välttämätöntä, että julkinen toiminta ja yhtenäisyys ei olisi patrioottisten hurraa-huutojen varassa, vaan olisi todellista. Tunnen hyvin paljon ihmisiä, jotka ovat vilpittömästi Krimin Venäjään liittämistä vastaan. Heidän mielestä se on väärin, Venäjän ei pitäisi toimia tällä tavalla.  He eivät kuitenkaan ole Yhdysvaltojen tai kenenkään muunkaan agentteja. He ajattelevat näin ja heillä on omat perustelunsa. Venäjällä valitettavasti syntyy houkutus leimata erimieliset viidenneksi kolonnaksi. Tämä on vaarallista, koska se voi sysätä yhteiskunnan suuriin ongelmiin.”

Fjodor Lukjanov

Vladimir Pozner

VOIKO MAKKARAA ENÄÄ SYÖDÄ?

Yksi seuraamistani Ylen radio-ohjelmista on Eurooppalaisia puheenvuoroja. Helmikuun lopussa esitetyssä ohjelmassa käsitellään ranskalaisen journalistin Jean Robinin tuoretta teosta  AFP:n musta kirja, jossa arvostellaan maailman keskeisimpiin mielipidevaikuttajiin kuuluvaa ranskalaista Agence France Presse –uutistoimistoa. Ohjelma paljastaa jälleen kerran oivalla tavalla sen, miten meitä median käyttäjiä yritetään ohjata ja miten heikoissa kantimissa tiedonvälitys välillä on. Otan tässä nyt esille muutamia ohjelman esittämiä näkökohtia ja esimerkkejä. Ohjelman voi katsoa täältä: http://areena.yle.fi/radio/2121152 .

AFP toimii 165 maassa ja tuottaa uutisia useilla kielillä. Pelkästään Ranskassa AFP tarjoaa muun median välitettäväksi peräti 80 prosenttia uutisvirrasta. Se on vaikutusvaltainen globaali toimija, mutta uutistoimiston toimintatavoissa Robin näkee puolueellisuutta, sensuuria, epätarkkuutta, tiedon suodattamista ja jopa valheita.

Ohjelma selvittää mm. yksityiskohtaisesti uutistoimiston tiiviitä taloudellisia sidoksia Ranskan hallintoon. Jätän nyt nämä taloudelliset kytkökset esittelemättä ja siirryn uutisesimerkkeihin.

Toissa vuonna Ranskassa tutkittiin laajasti median Venäjä-kirjoittelua. AFP:llä on tässä huomattava osuus. Le Parisienne käsitteli kolmen kuukauden aikana Venäjää 107 jutussa. Näistä jutuista 81 prosenttia oli AFP:n tuotantoa. Mutta AFP:n jutuista vain noin 7 % oli toimittajan nimellä signeerattuja. Sisällöllisesti yli puolet oli Venäjä-vastaisia ja maan oppositiota kannattavia. Maakuntalehdistä AFP hallitsi Venäjä-kirjoittelua 40 – 80 prosenttiin. Kymmenes osa oli signeerattuja ja yli kolmannes Venäjä-vastaisia.

Robinille kirjoitusten nimettömyys on yllättävintä. Hänen mukaansa pitää pohtia, mistä ilmiö johtuu. Asia on merkittävä jo lehtien levikkienkin pohjalta, esimerkiksi Le Parisiennen levikki on noin puoli miljoonaa. AFP:n rooli voi Robinin mukaan olla poliittinen väline.

Mielenkiintoisin ohjelmassa esitetty esimerkki on edellisen paavin Benedictus XVI:n haastattelun uutisointi ennen tämän Afrikan vierailua vuonna 2009. Paavi oli tuolloin lentokoneessa matkalla Kameruniin ja koneessa oli mukana kolmen suuren uutistoimiston – Reutersin, AP:n ja AFP:n – toimittajat. Paavin vastattavaksi oli tehty kysymyksiä kuudesta aihepiiristä, kuten maanosan köyhyydestä ja kirkon mahdollisuuksista toimia sitä vastaan, korruptiosta, katolisen kirkon suhteista muihin uskontoihin sekä  AIDS-ongelmasta, joka nousee uutisoinnissa keskiöön.

Reuters uutisoi AIDS-osiosta asiakkailleen näin:

”Kondomi ei ole ratkaisu AIDS:iin, sanoi paavi. Ongelmaa ei voi voittaa jakamalla kondomeja, se vain pahentaa asiaa, sanoi hän koneessa olleille journalisteille.”

AP kertoi maailmalle uutisen ja paavin sanomiset puolestaan tällä tavalla:

”Paavi vastustaa kondomien jakamista. AIDS:ia ei voi ratkaista kondomien jakamisella, sanoi paavi . Päinvastoin, se lisää ongelmaa, ilmaisi paavi.”

Ja AFP:n viesti oli seuraava:

”Afrikan matkallaan paavi kyseenalaistaa kondomin tehokkuuden. Hän arvioi, että ei voida selvittää AIDS-ongelmaa, pandemiaa, jolla on tuhoisat vaikutukset Afrikalle, kondomien jakamisella. Päinvastoin, hänen mukaansa niiden käyttö pahentaa ongelmaa.”

Robin katsoo, että yksikään uutinen ei ole siteerannut paavia oikein: ”AP eksyi ja kaksi muuta vääristelivät totuutta”. Sanatarkasti paavi sanoi lentokoneessa näin:

”Sanoisin, että kun tätä AIDS-ongelmaa ei voi voittaa ainoastaan rahalla, vaikka raha on välttämätöntä. Jos ei ole sielua, jos afrikkalaiset eivät auta itse itseään, ei tätä vitsausta voi ratkaista jakamalla kondomeja. Päinvastoin, se lisää ongelmaa.”

Robin luettelee virheitä, joita uutisoinnissa tapahtui.

1)      Uutistoimistot eivät siteeranneet paavia oikein ja merkitys vääristyi.

2)      Kaikilta jäi uutisoinnissa lähes kokonaan mainitsematta ne viisi muuta asiaa, joihin paavi vastasi.

3)      Kaikki otsikoivat vain AIDSista ja väärällä sitaatilla.

4)      Toimittajat antavat ymmärtää, että paavi otti Aidsin puheeksi koneessa. Hän kuitenkin vastasi toimittajien kysymyksiin.

5)      Vatikaanin näkemys kääntyi ainoastaan negatiivissävyiseksi.

Robinin arviossa voittajaksi tuli Reuters, koska sen uutinen oli niukkasanaisin.

Vaarana on, että suurten toimistojen uutisiin luotetaan liikaa. Kun virheellinenkin uutinen on kerran julkaistu, sitä on mahdoton kumota. Robin haluaa avata yleisön silmiä: ”…kuten amerikkalaiset sanovat, kun on kerran nähnyt miten makkara tehtaassa tehdään, epäröi sen syömistä”.

Robin kritisoi AFP:n suhdetta valtiovaltaan, sen puolueellisuutta, vasemmistosympatioita ja Israel-vastaisuutta lähes kaikissa Lähi-idän tapahtumissa: on vääriä tietoja, valokuvin manipuloituja tapahtumia ja kritiikitöntä raportointia arabi- ja palestiinalaissilmin.

Seuraava esimerkki käsittelee juuri Palestiinaa.

 ”AP:n ensimmäinen versio kertoi palestiinalaislapsen kuolleen haavoihinsa, kun Israelin ilmavoimien kone hyökkäsi asevarastotehdasta vastaan Gazassa. Palestiinalainen terveyspalveluiden vastuullinen edustaja oli lähteenä kaikille uutistoimistoille 8-vuotiaan lapsen kuolemasta Israelin koneen hyökättyä. Israelin armeija  kiisti… lentokoneensa olleen alueella. Uutistoimisto AP ryhtyi keräämään todistusaineistoa ja joutui korvaamaan uutisen kokonaan toisenlaisella versiolla.  Pojan perheen ilmoitus ja silminnäkijöiden todistukset kertoivat kokonaan toisenlaisen tapahtuman, kuin mitä ensin raportoitiin. Tuona päivänä pidettiin palestiinalaisterroristin hautajaiset Gazassa. Kuollut poika… otti osaa hautajaissaattueeseen, kun aseistetut miehet ampuivat ilmaan. Lapsi sai osuman yhdestä harhaluodista. AFP:n ensimmäisessä versiossa poikaan osui israelilaisluoti yhden eteläisen Gazan kaistaleen rajanylityspaikan läheisyydessä.”

Hieman provosoivilla esimerkeillään Robin vaatii suurilta uutistoimistoilta vastuuta toiminnastaan. Jos virheitä havaitaan, niitä selitellään - jos ylipäänsä viitsitään selitellä - hatarin perustein. Ja aina löytyy ”sopiva” henkilö, joka sanoo kokeneensa jotakin, millä sitten vahvistetaan toiveiden mukaista käsitystä.

Ohjelman lopussa Jean Robin kiteyttää ironisoiden AFP:n uuden strategian:

”Internet muuttaa uutistoimiston kolmella tapaa. Tiedon tarjonta sinällään on pelkkää kilpailua, sen levitys ohittaa tietotoimistojen perinteiset asiakkaat, kuluttajat vertaavat ja pohtivat löytämäänsä josko kokonaan AFP:n munimat uutiset ovat samoja kuin viestejä vievillä ankoilla.”

SUOMEA MAAHANMUUTTAJILLE: KIELENOPETUKSEN KOUKEROITA

SUOMEA MAAHANMUUTTAJILLE: kielenopetuksen koukeroita

I.

Kielenopetus on minulle tuttu asia. Tuttuja ovat myös maahanmuuttajien kielenopetuksen ongelmat. Mediassa on viime aikoina hehkutettu Suomen huonoa kielenopetuksen tasoa. En ole viitsinyt tätä keskustelua seurata. Suomen maa tuntuu olevat täynnä tietäjiä ja ”asiantuntijoita”. Syylliseksi leimataan opettaja, joka kuitenkin hankalassa tilanteessa yrittää parhaansa.

Avaan nyt hieman omaa kantaani ja jo edellisestä kappaleesta arvaa, että sympatiani ovat opettajan puolella. Kovin kaunista näkemystä minulla ei kielenopetuksesta kuitenkaan ole. Byrokratiakoneisto on valtava, opettaja on siinä vain pienen pieni osanen. Opetukseen kulutetuilla resursseilla pitäisi saada tulosta, mutta onkohan se aina edes alalla toimijoiden perimmäisissä intresseissä.

Ja totean heti alkuun: ei se uuden kielen opiskelu niin kovin helppoa ole. Sopii yrittää. Syyllisiä kehnoihin tuloksiin on helppo löytää. Jos ei tohdi katsoa peiliin, on useimmiten epäreilua syyllistää muita.

Mennään kuitenkin vähän pintaa syvemmälle. Minulla on jonkin verran kokemusta maahanmuuttajien opetuksesta reilun kymmenen vuoden ajalta. Ihmetyttää se, miten vähän alalla on otettu virheistä opiksi ja miten vähän on menty laadullisesti eteenpäin. Syyt ovat muualla kuin opettajistossa. Nyt käsittelen nimenomaan maahanmuuttajille TE-keskusten ja opetusministeriön tilaamia työttömille maahanmuuttajille järjestettyjä, täyspäiväiseen opiskeluun tarkoitettuja määräaikaiskursseja.

II.

Reilut kymmenen vuotta sitten työni maahanmuuttajien parissa varsinaisesti alkoi. Tarjontaa oli monenmoista ja alkuun tuntui, että opetus on tiukan tavoitteellista: pyritään saamaan kurssilaiset  mahdollisimman pian mukaan työelämään osaksi yhteiskuntaa.

Oli alkeiskurssia, jatkokurssia, oli ammattiin valmistavaa kurssia. Oli tavoite: ammattiin valmistavan kurssin jälkeen ammattikoulutukseen ja työelämään.  Sitten oli vielä muita orientoivia ja aktivoivia kursseja, osalle varmaan kyllästymiseen asti.

Ongelmat alkoivat näkyä siinä, kun alettiin pyöriä kehää. Samat tyypit kiersivät kurssilta kurssille, joskus jopa saman tason kurssia moneen kertaan.  Joskus palattiin alemmalle tasolle, tai mentiin vain sellaiselle kurssille, johon sattui olemaan tilaa. Saatettiin jopa ammattikurssin jälkeen palata taas jatkokurssille. Jatkokurssi ja ammattiin valmistava kurssi käytiin miten päin milloinkin. TE-keskuksen byrokraattien velvollisuus oli tarjota kursseja ja puoliväkisin asiakkaita työnnettiin milloin mihinkin.

Maahanmuuttajienkin intressissä on tietysti päästä kurssille. Ensimmäisen kolmen vuoden ajan hän kuuluu kotouttamistuen piiriin. Se kannustaa hakemaan kurssille, koska yhteiskunnan tuki kasvaa.

Suunnitelma ei toiminut, ei noustu portaalta toiselle, vaan pyörittiin oma aikansa portaikossa ja sitten kun määräaika meni, jäätiin roikkumaan johonkin ulkopuolelle. Jotkut työhaluiset jaksoivat odottaa, milloin heidän palveluja tarvitaan työvoimapulasta kärsivälle maalle.

Minä huomasin, että ammattiin valmistava kurssi ei toiminut.  Siihen sisältyi oppiaineita, jotka olisi voinut jättää pois ja keskittyä peruskielitaidon kehittämiseen.  Mitään ei tietenkään opettajan tasolla voinut tehdä.  Tilaaja (valtio tai TE-keskus) päätti, opettajat opettivat.

Motivaatio siinä menee itse kultakin.

Kurssin sisällä oli suuria tasoeroja. Oli eri koulutustason ihmisiä tohtorista luku- ja kirjoitustaidottomaan. Eikä ollut vain tasoeroja, oli myös erilaisia oppijatyyppejä, jotka olivat omassa maassaan oppineet kovin erityyppiseen opiskeluun. Tietynlainen tyyli ei sopinut kaikille. Opettaja sen kyllä huomaa, mikä kenellekin sopii, ja tekee parhaansa. Joskus onnistutaan paremmin, joskus huonommin. Koskaan ei päästä kaikkia tyydyttävään tulokseen. Se täytyy jokaisen rehellisen vieraan kielen opettajan uskaltaa tunnustaa.

Kurssin aikana opettaja pyrkii, että palaute olisi siedettävä. Se on jo oman työpaikan jatkuvuuden kannalta tärkeää. Opiskelijat kyllä osaavat tämän pelin ja lainalaisuuden. Tyytymättömyyttä ei kurssin viimeisenä päivänä annettavassa palautteessa useinkaan esitetä. Aidot tuntemukset pannaan johonkin syvälle piiloon. Aina pettymystä ei edes nosteta esille. Rehellisempi palaute saataisiin, jos se annettaisiin vasta kuukausi kurssin jälkeen, ja siinä kysyttäisiin muutakin kuin opetusta.

Sitten on vielä työpaikan sisäiset ongelmat. Oppilaitoksessa opettajien keskinäinen suhde ei ole aina rakentava ja tukeva. Jokainen pitää kiinni omasta reviiristään ja asemastaan. On persoonia, joilla on palava halu olla se pidetyin ja rakastetuin ja suosituin. Joku jää jalkoihin, joku vain muuten painetaan alas. Joku selviää ja jatkaa. Aina ”tylsemmälle” tai epäsuositummallekin opettajatyypille löytyy omat kannattajansa, ”säälipisteet” kuuluvat palautteen luonteeseen. 

Jossain välissä alkaa tympiä. Viimeistään silloin, kun joku laitoksen ulkopuolinen byrokraatti alkaa toden teolla ohjata toimintaa ja ylittää reviirinsä. Oppilaitoksella on omat säännöt ja periaatteet, byrokraateilla on omat ohjeensa. Aina ne eivät täsmää. Silloin joutuu tietysti oppilaitos antamaan periksi. Esimerkkinä mainittakoon poissaolot: mikä omaan kulttuuriin ja kansallisuuteen liittyvä tapahtuma antaa oikeuden poissaoloon?

Kotoutuminen oli minulle aluksi hyvä periaate. Ensimmäisen kotoutumisen käytäntöihin liittyvää kritiikkiä sain eräältä oppilaaltani. En silloin siihen puuttunut ja sivuutin asian. Olisi pitänyt jäädä kuuntelemaan. Ehkä olisin päässyt heti kiinni ongelmiin. Kotoutumisesta tuli tyhjä sana, joka vain oikeuttaa raskaan hallintorakenteen olemassaolon.

Nykyisin kotoutuminen on entistä vaikeampi toteuttaa. Eri maahanmuuttajaryhmille Suomessa on jo muotoutunut omat sisäänlämpiävät yhteisönsä. Ei pyritä sopeutumaan suomalaiseen elämäntapaan, eikä kantasuomalaisiin tutustuminen ole itsestäänselvyys eikä usein mahdollistakaan. Muslimeilla on omat tapansa, kantasuomalaisille omansa. Kantasuomalainen voi lähestyä heitä, jos on niistä kiinnostunut. Siinäpä opettajallekin tavoitetta: opettaa kertomaan omasta perinteestään ja kulttuuristaan. Eikä siinä olekaan sinällään mitään pahaa. Mutta… jokinhan tällaisessa kotoutumisessa ei toimi.

III.

Myös opetuksen sisältöjä ja menetelmiä on moitittu. Käsittelen vähän niitäkin. Mm. kieliopista tuntuu tulleen lähes kirosana. Lähestyn kuitenkin asiaa hieman kauempaa.

80-luvun alkupuolella oltiin kiinnostuneita suggestopediasta. Minäkin valmistuvana opiskelijana halusin siihen tutustua ja osallistuin jopa kielenopettajille tarkoitettuun erikoiskurssiin. Sen koettiin mullistavan kielenopetuksen. Menetelmänä se todellakin innosti. Se auttoi opiskelijaa eläytymään oppimistilanteeseen. Se avasi psyykkiset lukot ja se rohkaisi vapaampaan itseilmaisuun. Vieraan kielen opiskelusta tuli hauska persoonallisuuden vapautumisen keino. Se helpotti kommunikointia ja toi rentoutuneen mielen. Tajuttiin, että kun sydän on oppimisessa mukana, tulostakin syntyy.

Tuntui, että kielenopetuksessa oli kääntymässä uusi sivu, mutta sekin ilo vähitellen vaimeni. Se toi varmasti uusia näkymiä opetukseen ja luokkahuonetyöskentely monipuolistui. Kielenopetus oli kuitenkin paljon muutakin. Suggestopedian ansiot olivat alkeisopinnoissa ja suullisessa kielitaidossa.  Ennen pitkää huomattiin kuitenkin, että ei vierasta kieltä voi oppia pelkästään ”laulaen”. Tarvitaan myös monipuolisempia tavoitteita ja määrätietoisia ponnisteluja niiden eteen. On varmasti myös aiheellista pohtia, missä määrin suomen kaltainen monimuotokieli soveltuu tämänkaltaiseen oppimiseen.

Kielen opetuksen menetelmät ovat viime vuosisadan lopulla kehittyneet monipuolisemmiksi. On luovuttu vanhasta kielioppi-käännösmenetelmästä, jota minun kouluaikanani opetuksessa käytettiin. Eikä sitä voisi monikielisessä maahanmuuttajaryhmässä käyttääkään.

Suggestopedisen innostuksen jälkeen tartuin uuteen oppimiskäsitykseen – kognitiiviseen kielenoppimiseen. Se oli minulle ”taikasana”, johon nojautuen minä opettajana halusin aikoinani opetukseni ja opetusperiaatteeni rakentaa. Kognitiivinen oppiminen tarkoittaa systemaattista ohjausta. Opettaja ei ole tiedon jakaja, vaan oppimisprosessin tukija. Hän motivoi luomalla mielekkäitä opetuskokonaisuuksia. Opiskelija pyrkii tavoitteelliseen lopputulokseen. Vieraan kielen oppiminen on kuin talon rakentamista: perustan täytyy olla kestävä, kattoa ja seiniä ei synny ilman sitä. Opettaja tukee oppilasta tässä rakennustyössä.

Uudempi idea on konstruktivistinen oppimisnäkemys, joka pohjautuu juuri kognitiiviseen oppimiseen. Se on kuitenkin toiminnallisempaa. Kun kognitiivinen oppiminen sopii parhaiten yksinopiskeluun, niin konstruktivistisessa näkemyksessä tulee mukaan ryhmädynamiikkaa hyväksikäyttävä sosiaalinen toiminta. Ryhmä toimii yhdessä tavoitteiden eteen. Ryhmän jäsenet voivat myös tukea toisiaan opintojen eri vaiheissa.

Kun kurssilla keskitytään liikaa toiminnalliseen oppimiseen, saattaa käydä niin, että itse kielen rakenteiden systemaattinen oppiminen eli se edellä mainittu perustan rakentaminen jää vajaaksi. Tällöin talo ei pysy pystyssä. Opiskellaan tilannekohtaista kielenkäyttöä, irrallisia sanontoja ja fraaseja, joista ei loppujen lopuksi jää mitään käteen. Näin voi käydä, mutta tämä ei todellakaan ole itse menetelmän tarkoitus.

Toisaalta moititaan, että kielenopetuksessa on liikaa kielioppia. Kuitenkin kieliopin opettaminen on välttämätöntä, jotta kielenoppimisen perusta tulee kuntoon ja talo saadaan pystyyn.

Opettaja yrittää rimpuilla erilaisten menetelmien ja opiskelijoiden erilaisten toiveiden välillä. Ketään ei saa oppimisprosessin aikana torjua. Opettajan on tultava vastaan, hänen tulee tukea ja kannustaa.

Vastauksena kieliopin opettamiseen on funktionaalisuus. Kielioppi ei saa olla tyhjiä rakennekaavioita, sitä ei saa irrottaa kielen käytöstä. Aina mukana pitää olla kielen käyttötilanne. Oppilaan odotukset ja opettajan asettamat tavoitteet eivät kuitenkaan aina kohtaa.

Kurssin käyttöön on hyvin vaikea löytää sopivaa oppikirjaa. Tuoreenkin kirjan kieli saattaa olla vanhahtavaa. Myös puhekielisyydet ja kirjakielisyydet sekoittavat kuvioita. Siitä, miten oikeasti sanotaan, ollaan montaa mieltä. Opiskelijat pettyvät, kun ihmiset eivät puhukaan niin kuin oppikirja neuvoo. Opettaja on ymmällään puhekielen kanssa. Se ei tunnu istuvan ”talon rakennusaineeksi”.

Oppikirjan tekijöillä ei ole aina selkeää näkemystä kielen rakenteiden opettamisesta. Tai ehkä heidän päässä on jokin selkeä näkemys, mutta oppikirjassa se ei näy. Tilanne- ja teemalähtöisyys ja kielioppilähtöisyys tuntuvat kulkevan omia teitään. Oppikirjassa edetään teemoittain, ja niihin ympätään puoliväkisin tiettyjä kieliopin perusrakenteita.

Oppilaallehan oppikirja on turva, josta saa tukea oppimiselleen. Kun oppikirja ei tuekaan oppimista, opettaja yrittää korjata tilannetta. Turvasta tuleekin rasite. Oppikirjan pitäisi olla turva myös opettajalle. Hän voisi sen avulla keskittyä opetustilanteisiin: täydentää ja selventää. On kohtuutonta vaatia, että hän vielä opetusprosessin ja ryhmän ihmissuhteiden hoitamisen lisäksi joutuisi luomaan perusoppimateriaalia. Jos on vuosikausia opettanut samantasoista ryhmää, se saattaa onnistua. Tällaisessa työpaineessa voi uusi opettaja palaa pian loppuun. Ja tätä pakkaa vielä sekoittavat oppilaitoksen sisäiset kähminnät, ryhmän sosiaaliset ongelmat, byrokraattien sekaantuminen, joidenkin tyytymättömyys ja muut ikävät palautteet. Toivoisi myös, että oppilaitoksen johtajalla on näkemystä tämänkaltaisiin ongelmiin, ettei sieltä päin ala tulla triviaaleja neuvoja.

IV.

Seuraavaksi voisi käsitellä suomen kielen erityispiirteitä, mutta asia on tähän yhteyteen liian laaja. Ja jos sen käsittelisin kattavasti, niin voisinpa samassa kehua ratkaisseeni koko maahanmuuttajien kielen opetuksen ongelmat. Siihen en kuitenkaan pysty. Virheet ja epäonnistumiset ovat joka tilanteessa läsnä. Jokainen rehellisesti ammattina katsovat kielenopettaja tämän tajuaa. Opettaja saa työnilonsa onnistumisen hetkistä. Muulla tavalla oman arvon pönkittäminen on itsepetosta.

Kuten yllä mainitsin, tietäjiä riittää. Opettajaraukka ei vain tunnu ymmärtävän mitään. Kantasuomalainen aviopuoliso valittaa: ”Eihän se vaimo oppinutkaan sitä suomen kieltä, vaikka tuhlasi kurssiin peräti neljä kuukautta. Mitä te oikein siellä teette?” Joku ei ymmärrä, miksi ”noita partitiiveja jankataan”. Jollekin ei sovi jokin erityinen teema.  Joskus kevennykseksi ajateltu lisäohjelma onkin pelkkä rasite. Joskus tuntikausia valmisteltu toiminnallinen harjoitus meneekin täysin mönkään. Opettajalta vaatii kovaa itsetuntoa pitää oma päänsä ja periaatteensa. Mutta sittenkään ei tämmöisessä kierteessä välttämättä loputtomiin kestä.

Mutta myös sananen opiskelusta. Senhän tulisi olla asioiden pyörittelyn sijaan tavoitteellista. Kun sitten käykin niin, että kurssin jälkeen ei ole aikomustakaan tarjota kurssilaiselle työtä eikä opetus takaakaan jatkopaikkaa. Kun opiskelija palaa runsaan kurssittelun jälkeen samaan alkutilanteeseen, jossa TE-keskus pyörittää asiakastaan työharjoittelupaikasta toiseen ja puheet vakituisesta työstä osoittautuvat sanahelinäksi. Ennen pitkää maahanmuuttaja voi kokea tulleensa petetyksi. Hän on tullut rakentamaan suomalaista yhteiskuntaa, toteuttamaan itseään ja elättämään perhettään, mutta siihen ei lupauksista huolimatta ole mahdollisuuksia. Käteen jää pelkkä luu. Tietysti runsaat sosiaaliavustukset voivat rauhoittaa. Eletään nyt sitten näin.

Nostetaan tähän loppuun kuitenkin myös positiivisia asioita. Usein maahanmuuttajien opettaminen on hyvin kiitollista touhua. Oppilaat ovat sympaattisia ja antavat mielellään myönteistä palautetta. Opettajaan luotetaan ja häntä kunnioitetaan. Järjestyshäiriöitä ei liiemmin ole. Jos siirtyy maahanmuuttajien opetukseen esim. peruskoulusta, niin tuskinpa vanhaan on enää halua palata.