Yhteisvastuu – yhteishenki – yhteys

Suuntaan nyt katseeni omaehtoiseen paikalliseen kulttuuritoimintaan. Kirjoitukseni keskeinen aihe on kuorolaulu. Varoitan kuitenkin, että myös maailmamme globaali kehitys saa aika paljon tilaa. Kerron alkuun muutaman sanan otsikon kolmesta käsitteestä. Siinä yhteydessä liikutaan jo kansainvälisessä talouspolitiikassa, jossa isot jyräävät pienemmät.

Yhteisvastuun käsite liitetään yleensä Euroopan unionin rahaliittoon. Yksittäiset EMU-maat ovat joutuneet kantamaan vastuuta toisen maan huonosti hoidetusta taloudesta.  On uskottu, että näin valtion velka-, rahoitus- ja pankkikriisit saadaan hoidettua ja että se tuo vakautta. Viime aikoina tämänkaltaiseen kehitykseen on Suomessakin alettu yhä laajemmin suhtautua pidättyvästi. EMU:n tasolla jäsenmaiden kannat eroavat ja EMU:n syventämistä kyllä kannatetaan, mutta eri valtioissa EU-kriittiset voimat ovat nostaneet kannatustaan, joten hyvin avoimeen hulluuteen ei noissa yhdentymisasioissa ja yhteisvastuissa voida ainakaan kovin avoimesti mennä. On yritetty luoda erilaisia mekanismeja velkajärjestelyille, ettei valtiot joudu suoraan luopumaan omista varoistaan toisen jäsenmaan talouden huonon hoidon vuoksi. EMU:n kehittämiseksi on luotu Euroopan vakausmekanismi. Sen mukana keskusjohtoisuus vain vahvistuu. Velat, vastuut ja riskit ovat yhteisiä. Ollaan siirtymässä tulonsiirtounioniin. Ei siinä tunnu vikinät auttavan. Kritiikki peittyy suuren organisaation alle.

Yhteishenkeä vaaditaan esimerkiksi urheilujoukkueessa, että homma sujuu ja sydän on toiminnassa mukana. Yksittäiset eripurat eivät saa sitä häiritä, ne pidetään sivussa, koska niiden tajutaan olevan häiriöksi.

Yhteys on koheesiota. Se pitää yhteisöä koossa, nostaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Esimerkiksi Euroopan unionissa ei koossapitävää yhteyttä ei luontevasti löydy. Sitä Brüssel tarvitsisi valtansa pönkittämiseksi. Ja kun ei löydy, on käytettävä vaikka pakkokeinoja.

…

Osallistuin viime viikonloppuna Hämeenlinnassa järjestetyille valtakunnallisille laulujuhlille (järjestäjänä Sulasol). Kyseessä on kerran viidessä vuodessa järjestettävät Suomen kuorojen ”kokoontumisajot”.

Tapahtuman yhtenä kohokohtana oli sunnuntaina (15.toukokuuta) jäähallissa pidetty juhlakonsertti, jossa esiintyivät ns. suurkuorot: oli mieskuorot, naiskuorot, nuorisokuorot, sekakuorot ja viihdekuorot. Kukin lauloi erikseen ja oli myös muutama kuorojen yhteinen esiintyminen.

Osallistujille – tai oikeastaan osallistujakuoroille – oli lähetetty etukäteen nuottikirjanen, joka sisälsi myös tuon konsertin ohjelman. Sen piti olla juhlaan osallistuneille kuorolaisille ohjenuorana ja kompassina, jonka avulla kukin saattoi valmistautua esityksiin joko pelkästään itsenäisesti tai myös oman kuoronsa kanssa yhteisesti.

Paikan päällä järjestettiin kahdet harjoitukset. Ensimmäiset oli lauantaiaamuna, toiset iltapäivällä. Ne oli yhtä hässäkkää. Kaiken lisäksi nuo aamuharjoitukset oli todella huono idea, sillä suurin osa kuoroista ei ollut vielä tuolloin ehtinyt saapua Hämeenlinnaan.

Varsinaisessa juhlassa esitykset menivät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta penkin alle. Oli jokunen hyvähkö esitys, mutta mieskuorot eivät ainakaan kiitosta ansaitse. Eräät esitykset olivat lähes säälittävää kuultavaa. Parhaiksi nostan muutaman nuorisokuorojen esityksen, mm. Annikan laulupolskan. Erityisen kivalta tuntui myös kaikkien kuorojen yhteisesti konsertin alussa esittämä Aarno Ranisen säveltämä ja Pertsa Reposen sanoittama, aikoinaan MTV:n Soitinmenojen tunnussävelmänä tutuksi tullut Elämän sain soimaan. Minua jäi harmittamaan, kun en ollut sitä harjoitellut enkä voinut yhtyä riemukkaaseen lauluun kuin eräissä kohdin hapuillen.

Olisi tietysti pitänyt evästää ja valmistaa kuoroja ja laulajia niin, että harjoittelu olisi edennyt. Yksi keino olisi ollut stemma-cd, jonka kanssa laulajat olisivat voineet harjoitella omaa osuuttaan ja jonka kautta myös kokonaisuus olisi jotenkin kirkastunut. Tällä tavalla suurempi osa laulajista olisi voinut innostua tunnolliseen harjoitteluun. Musiikki kuitenkin vie usein mukanaan. Nyt kaikki jäi korkeintaan puolitiehen ja esityksissä joko peesailtiin niitä muutamia osaajia, vaikeimmissa kohdissa sitten laulettiin päin seiniä ellei älytty vaieta.

Ymmärrän, että ei tuollaiseen esitykseen kovin hanakasti paneuduta, kun kuitenkin laulaja haluaa keskittyä lähinnä oman kuoronsa ohjelmistoon ja esityksiin. Lisäksi suurin osa lauluista oli aivan uusia, modernia musiikkia, johon vaaditaan erityistä paneutumista. Joukossa oli epäonnistuneitakin sävellyksiä, kuten uusi versio perinteisestä mieskuorojen serenadista ”Hän kulkevi kuin yli kukkien”.

Eikä esityspaikkakaan helpottanut esitystä. Jäähallin akustiikka oli erityisen haastava.

Tilanne oli monin puolin haastava. Motivaatiotekijänä kuorolaiselle nuo suurkuoroesitykset eivät olleet kovin korkealla. Kuten kerroin, valmistautuminen kuoron esitykseen oli omalla vastuulla. Kovin vaikeaa sitä vastuuta on yksittäisen laulajan löytää. Lisäksi myös käytännössä esitykseen valmistautuminen oli hankalaa. Kaupungin torille kokoonnuttiin kello 13 juhlakulkuetta varten. Joskus puoli kahden jälkeen päästiin lähtemään. Marssinopeus oli varsinkin alussa raastava. joukossa oli jalkavaivaisia, täydet juhlapukimet olivat yllä ja siinä sitten olisi pitänyt kipitellä kuin kuntolenkillä. Taisi joillakin naisilla olla jopa korkokengät. Perille tultiin 40 minuuttia ennen juhlan alkua. Sitten kiirehdittiin omalle paikalle jäähallin ahtaisiin katsomoihin ja olla tökötettiin paikalla odottaen juhlan alkua. Varsinainen juhla oli selvästi ylipitkä kestäen lähes kolme tuntia. Lopussa mehut oli jo puristettu eikä edes muuten innostava Nuijamiesten marssi saanut miehistä voimaa alleen.  

Lopussa Sulasolin johto päätti vielä uuvuttaa väsähtäneen jäsenistönsä lopullisesti. Alkoi pitkän pitkä palkitsemisruljanssi. Juhlaorganisaation kerma piti palkita, olihan se toki tehnyt paljon työtä juhlien eteen, mutta ylimitoitetulta tuokin seremonia tuntui. Sulasolin kaltainen valtakunnallinen organisaatio saattaa joissakin yhteyksissä kärsiä niukoista rahavaroista mutta pöhötautiin riittää kuitenkin voimavaroja. Ylenmääräinen kunniamerkkien jako on yksi tapa pitää ihmiset mukana ruodussa ja antaa byrokratialle itsetunnon vahvistusta.

Kaiken lisäksi noille organisaation uskollisille jaettiin vielä pitkän kaavan mukaan aplodeja hurraahuutoineen. Kiitoksen he toki olivat ansainneet, mutta kaikkinensa muutenkin ylipitkä juhla siinä vain piteni entisestään, ympärilläni katsomossa alkoi jo kuulua kiukkuisia kommentteja.

…

Kuoroperinteeseen voi liittää kaikki nuo kolme otsikon sanaa. Ainakin pitäisi olla yhteisesti vastuussa kokonaissaundista. Se ei ilman yhteishenkeä ja yhteyden tunnetta toteudu.  Toki sille voi olla muitakin inhimillisiä esteitä. Laulujuhlien järjestäjä luotti tuon yhteisvastuun voimaan turhankin sinisilmäisesti. Ei se kuitenkaan enää noin laajassa yksikössä toimi. Joskus se on toiminut. Satavuotisen itsenäisyyden alkuvuosilta lähtien siitä on merkkejä. Itsenäisyys on luonut koheesiota myös valtakunnallisella tasolla. Nykyisin ”Suomi 100 vuotta” tunnuksen alla on vaikea yhteydentuntoa luoda. Se on liian laaja ja kovin ristiriitaisia seikkoja sisällään pitävä juhlavuosilogo.

Haikeana seuraa Baltian maiden laulujuhlia. Tarkoitan itse lähinnä Tallinnaa ja Vilnaa. Latviasta minulla ei ole kokemusta. Siellä kuoroharrastus yhdistää ja pitää sisällään kansallisuutta yhdistävän voimantunnon.

Suomessa varsinkin mieskuorojen ohjelmistossa on hyvin paljon suomalaiskansallista perinnettä ja yhteyttä sekä myös isänmaallista uhoa sisältäviä lauluja. Ne ovat suomalaisten klassikkosäveltäjien töitä Sibeliuksesta alkaen ja ovat syvällä suomalaisten mieskuorolaisten sydämissä. Kaikki laulajat ne osaavat ja niiden kaikuessa yhteishenki varmasti tiivistyy. Niistä tehdään uusia sovituksia, joissa on pyritty hälventämään suurin isänmaallinen uhma. Kuitenkin syvimmässä kuoron hehkussa ainakin vanhimmat mieslaulajat lisäävät lauluun sitä perinteistä voimallista uhoa. Vanhasta muistista annetaan tulla ”korkeelta ja kovaa” jykevine loppupainotuksineen. Nuoren kuoronjohtajan modernit painotukset siinä ei välttämättä paljoa paina.

Toinen puoli suomalaisessa mieskuorolaulussa ovat saksalais- ja ruotsalaisvaikutteiset serenadit. Niissä puolestaan annetaan herkkyydelle valta, mutta perinteinen iäkkäämpi kuorolaulaja ryydittää niitäkin sellaisella innolla ja lähes taisteluhenkisellä maskuliinisuudella, että nuoret uudesta perinteestä voimansa saaneet kuoroihmiset ovat vaikean tilanteen edessä tasapainoillessaan erityyppisten laulajien kanssa.

Kansanmusiikin ja kansantanssin edistämiskeskus on alkanut poistaa kansanmusiikki käsitteeltä ”nationalistista painolastia” (siitä luin täältä).  Kansallissoittimemme kantele on järjestön mukaan mytologisoitu Kalevalan kautta, nyt soittimelle on haluttu antaa uusi ilme. Sillä on alettu soittaa mm. rockia ja muuta kevyttä musiikkia.  Kansanmusiikkiin on alettu liittää erilaisia genrejä. Itselleni perinteinen kalevalainen kantelemusiikki on kuitenkin sitä aitoa suomalaista perinnettämme. Miksi sen arvo pitäisi kieltää ja leimata se punavihreässä aatemaailmassa kirosanaksi muodostuneeksi nationalismiksi?  Sinällään minulla ei ole mitään kanteleen käytön monipuolistumista vastaan. Olen tuota uudenlaista soitantaa aika paljon kuunnellut. Olen etsinyt siitä eksoottisia erityispiirteitä mutta kovin köykäiseksi sen anti kuitenkin jää. Perinteellä on kuitenkin takanaan monivuosikymmeninen voimansa.

Myös kuorolaulussa on tehty hiljaista työtä kuorolauluperinteen uudistamiseksi. Sitä en varmasti vastusta. Paljon hienoa musiikkia ja upeita kokeiluja on saatu aikaan. Mutta jos mennään perinteen kieltämiseen tai vähättelyyn, niin ollaan harhateillä. Tuolloin kuorolaululta viedään sen kaikkein syvin ydin aina Sibeliuksen Finlandiasta lähtien.

Kuuntelin jokin aika sitten YLL:n eli Ylioppilaskunnan laulajien Sibelius-levyä. Siellä on muiden joukossa perinteinen, Paavo Cajanderin runoon kirjoitettu Isänmaalle, joka alkaa sanoin ”Yks voima sydämehen kätketty on, se voima on puhdas ja pyhä”. Sovituksessa on kivasti uudelleen työstetty säkeitten loput ja erinäisiä tyylikkäitä tempon muutoksia, niin että laulu saa osin uuden ilmeen. Ihan hieno juttu, että tällaista tehdään. Ja se tekee kuorolaululle komeaa kunniaa, että näitä lauluja säilytetään ohjelmistossa. Kuoronjohtajilla on haasteellinen tehtävä saada tulkinnasta elävää.

 …

Palaan Hämeenlinnaan ja siellä jäähallissa pidettyyn pääjuhlaan. Itse tapahtumassa näkyi vielä yhteishenkeä mutta hieman haalistunutta se oli.  Nykypäivänä ei suomalaisuudella ole sellaista vetovoimaa, että se saisi kuorolaulajat hehkumaan yhdessä isänmaan nimeen. Mitä itse pääjuhlan tulee, niin yhteisvastuu laulujen harjoittelemiseksi suurelta osin puuttui. Käsittääkseni kutakuinkin tunnollisesti olivat harjoitelleet ne, joiden omassa kuorossa laulut on otettu ohjelmistoon. Oli niitä laulajia, joilla tuo vanha perinne on jäänyt veriin, he näkivät valmistautumisen velvollisuudekseen. Muut seurasivat muiden mukana ja keskittyivät laulujuhlan toiseen keskeiseen sisältöön eli hauskanpitoon.

Suomessahan on huippukuoroja, joissa laulajat ovat täydestä sydämestä mukana. Se me-henki syntyy yhteisyyden tunteesta, joka syntyy joko kaveri- tai kotiseutuhengestä tai muusta syystä.

Aatteet ovat nykyisin vähissä ja heikoilla. Ainakaan mikään eurooppalaisuuden aate – jos sellaisesta voi puhua – ei voi kuorolauluperinnettä sytyttää. Isänmaallisuudella ja varsinkin siitä kumpuavalla perinteiden kunnioituksella voi jonkinlainen sisäinen voimanlähteensä jonkun yksittäisen kuorolaisen mielessä olla. 

Toistan vielä oman mielipiteeni vakaasti painottaen. Kuorolaulu on Suomessakin ollut kansallismielisyyttä vahvistava voima. Jos se nyky-yhteiskunnan ilmeisen kehityksen mukana viedään laulun kivijalkana pois, on kuorolaulukulttuuri vaarassa tyrehtyä joksikin säestyksen varassa kelluvaksi viihdepelleilyksi tai musiikillisesti kouluttautuneiden taidesnobbailuksi. Ne tavalliset punanokkaiset ja härkäniskaiset suomalaisjuntit kiertävät kuorot kaukaa ja keskittyvät korkeintaan jonkinlaiseen karaokeörinään täpötäydessä baarihälinässä. Se yhteishenki sammuu sitten viimeistään aamun kohmeloherätyksessä. Paljon he menettävät, sillä mieskuorossa on voimaa ja sen yhteishenki on parhaimmillaan vertaansa vailla. Ja lisäksi laulu antaa oman sivistyneen purkautumistiensä ihmisen omille tunnoille. Ollaan mukana jossain yhteisessä, ei hakata muita tai huudeta katkeroitunutta vihaa. Tunteensa voi kanavoida vaikka lauluun. ”Meil on leimuva lemmen ja vihan lies”, lauletaan Nuijamiesten marssissa.  Kyllä se puhdistaa mieltä, vaikkei tuota ajatusta mitkään psykologian teoriat taida vahvistaakaan.

…

Pohdiskelin tapahtuman jälkeen muutaman muun kanssa tapahtuman järjestelyistä. Ensimmäinen uutinen Hämeenlinnan laulujuhlista löytyy vuodelta 2013. Järjestäjillä on ollut siis neljä vuotta aikaa valmistella juhlia. Siihen nähden järjestelyistä löytyy monia yksittäisiä puutteita, niin pieniä kuin isoja. En ala niitä nyt eritellä. Totean vain syyn. Se johtuu siitä, että eri asioille ei ole ollut yksittäisiä vastuuhenkilöitä. On edetty jollakin abstraktilla yhteisvastuulla, mistä syystä monissa asioissa toteutus ontui. Eikä kuorolaulua koossa pitävä yhteishenki ja yhteyden tunne päässyt oikeuksiinsa. Tässä asiassa nuo otsikon kolme asiaa sitoutuvat tässäkin toisiinsa.

…

Palaan vielä kansainväliseen politiikkaan, vaikka sillä ei olekaan tuon yllämainitun kanssa mitään tekemistä. Alussa totesin, että EU:n tasolla organisaatiota uudistetaan mutta sen mukana yhteisvastuullisuus vain tiivistyy. Ruohonjuuritasolla ei vastuuntunnetta kansalaisen mielessä synny, jos sitä ei tunne omakseen eikä sille ole sydämessä tilaa.

Iso valtakunnallinen kuorolaulun parissa toimiva kulttuuriorganisaatio on yhdenlainen sanelija, joka toiminnassaan joutuu luottamaan jäsenistönsä hyväuskoisuuteen. Uskottavuuden kannalta pitäisi kuitenkin olla yhteys ja kiinnekohta aivan paikallistasolle asti, ettei kuorolauluharrastus kuolisi byrokraattiseen pöhötautiin.

Euroopan unionissa Suomelle saattaa käydä niin kuin yllä mainitussa suurkuorossa. Ollaan mukana ja peesaillaan kavereita. Kukaan ei viitsi ottaa henkilökohtaista vastuuta kuin korkeintaan reiluilla taloudellisilla porkkanoilla. Kun kaikki on lähinnä väkinäistä pakottamista, ei yhteyden tunteelle jää tilaa.

EU-mailta puuttuu keskinäinen luottamus, taloudellinen moraali on Suomessakin jo nyt romahtanut. Syömävelkaa vain otetaan lisää. Globaali maailmanvalta iskee lonkeronsa joka paikkaan käyttäen määräysvaltansa vahvistimena tuttuja sanakäänteitä, joille se on antanut mieleisensä sisällön. Pienen Suomen valtiollinen johto istuu tassut ojossa, häntä heiluen odottaen itselleen omaa namupalaa.

Yhteiskunnan kehitys on kuin luonnonmullistus, johon eivät yksittäiset valtiot voi vaikuttaa. Salaperäinen Jumalan käsi ohjaa käyttäen tukenaan vaikka korruptiota. Yhteisvastuu laittaa yksittäisen valtion vain maksajan paikalle. Siitä hyvästä seuraa kummallista logiikkaa: sen omia oikeuksia painetaan alas, siltä viedään itsemääräämisoikeus. Rehellisestä itsensä uhraavasta työntekijästä, yrittäjästä ja veronmaksajasta tehdään elatusvelvollinen. Toisaalta keskusvallan byrokraattien etuoikeudet vain kasvavat.

Tuo globaali yhteisvastuu tuo myös perustuslakiin mielipuolisen tulkinnan. Sen luoma suoja ja oikeudet koskevat myös henkilöitä, jotka eivät edes ole sen yhteiskunnan jäseniä, joita perustuslain on tarkoitus säädellä. Tasavertaisuuden pykälä onkin yhtäkkiä universaali ja tarkoittaisikin sitä, että yksittäinen valtio ei voi itse päättää, ketä se asukkaikseen ja kansalaisikseen ottaa. Kuitenkaan perustuslakia ei ole aikoinaan luoto tällaisia tulkintoja ajatellen. Kaikilla maailman heikompiosaisilla olisi oikeus tulla meidän pöytäämme syömään. Jos sen haluamme kieltää, meitä syytetään itsekkyydestä ja sydämettömyydestä.

Näin kansallisvaltion idea saadaan murtumaan. Meitä ohjaa vahva keskusvalta, jossa kansallisuuden symboleilla ja kansallisella itseilmaisulla on yhteiskunnassa oma paikkansa mutta ne on rajattu lähinnä urheilukilpailuihin, juhlakonserttien ohjelmanumeroiden rekvisiitaksi tai vastaaviin kuriositeetteihin. Se valta saa käyttövaransa totalitarismin perinteestä.

Jos joku nousee vastahankaan, niin oikeuslaitos rankaisee. Laeista on tehty sellaisia, että niitä voidaan tulkita mielivaltaisesti. Ja tuomiolla on myös syvempiä vaikutuksia kuin mahdollinen sakko. Ilman julkista katumista ihminen voi joutua yhteiskunnassa ja työelämässä syrjityksi. Neuvostoliitostakin tuttu ilmiantokulttuuri on jo nostettu kansalaistoiminnan yhdeksi sääntelijäksi.

”Valistus on viritetty, järki hyvä herätetty.” Näin laulettiin vielä minunkin kouluvuosina. Sanat ovat Jaakko Juteinin runosta Arvon mekin ansaitsemme 1800-luvun alusta, ajalta jolloin suomalaisten kansallinen itsetunto oli viriämässä. Laulussa arvostetaan työtä ja ahkeruutta, rohkeutta ja sydämen siveyttä, suomalaisen syvää sidettä omaan luontoonsa. Tuo Valistuksen ajasta noussut kehitys on kuitenkin ottamassa uuden suunnan. Juteinin ajan hengestä ei ole mitään jäljellä. Kun perheinstituutiokin on murtumassa, niin tulee ajatelleeksi, miksi ylipäänsä lapsia synnytetään. Omaksi iloksi ja viihdykkeeksikö? Kehittyykö tällaisessa ilmapiirissä lapsesta mikään muu kuin kulutushyödyketeollisuuden välttämätön kohde ja osa maailmanlaajuista työvoimareserviä?

…

Ainakin yksi turva tuohon globaaliin kehitykseen löytyy. Aletaan kunnioittaa omia vanhoja perinteitämme. Luodaan paikallista yhteyttä, tunnetaan vastuusta omasta fyysisestä ja henkisestä ympäristöstämme. Löydetään toisemme. Jos uusia, uteliaita ihmisiä tulee mukaan yhteisiin harrastuksiimme, otetaan hänet lämpimästi ja kannustaen vastaan. Tämä ei koske pelkästään kuoroharrastusta.

Eikä keskustelukulttuurimmekaan saisi korostaa vastakkainasettelua. Ei etsitä kansanvihollisia eikä vasikoida, mikä luo vain kyräilyä ja hymistelyä. Lasketaan raja-aitoja, että voimme olla aitoja ja valmiita kuuntelemaan erilaisia mielipiteitä, sopimaan asioista riitojenkin jälkeen sovussa.  Se on ihmisyyttä.

Jälkikirjoitus Voiton päivän juhlintaan

Toukokuun yhdeksäntenä päivänä vietettiin Venäjällä Voiton päivää Suuren isänmaallisen sodan eli toisen maailmansodan päättymisen kunniaksi. Neuvostoliitossa voitolla tarkoitettiin voittoa fasismista eli natsi-Saksasta. Se on nykyisin virallinen vapaapäivä, suuri juhla, joka on saanut pysyvän paikan ihmisten mielissä. Länsi-Euroopassa vastaava juhla on päivää aikaisemmin, koska Saksan antautuessa oli vuorokausi Moskovassa jo ehtinyt vaihtua. Muissa liittoutuneissa maissa tuolla juhlalla ei lie kuitenkaan yhtä vahvaa asemaa. Suomessa ja muualla Länsi-Euroopassa on tilalle tekaistu Eurooppa-päivä, jota ei kansa ole luonnollisestikaan sisäistänyt omakseen.

Voiton päivän juhla on meillä Suomessa saanut osakseen lähinnä väheksyntää. Eräs järvenpääläinen dosentti kirjoitti huhtikuun lopussa Uudensuomen puheenvuoropalstalla katkeran pistävästi juhlaan yhä tiiviimmin liittyvästä ”Kuolemattomien rykmentistä”, joka järjestettiin myös Helsingissä. Hän pitää sitä jonkinlaisena uhomarssina. Kokoomuksen nettilehti käsittelee sotilasparaatia ja lienee uutispulassa turvautunut tällaiseen juttuun. Myös MTV kiinnittää huomiota juhlan sotilaalliseen puoleen nähden sen pullisteluna. Tiistaina pidetystä paraatista on nähtävissä noin 13 minuutin mittainen katsaus täällä. On ymmärrettävää, että tuon kaltainen näyttävä sotilaallinen esittelynäytös saa ulkomailla huomiota. Siihen on toki pyritty. Venäjä haluaa sotilaallisen kaluston esittelyllä todistella muulle maailmalle omaa poliittista voimaansa. Vaikka patrioottiset venäläiset antavat paraatille arvoa, katson kuitenkin, että Voiton päivän juhlan varsinainen ydin on muissa asioissa.

Minä näen Voiton päivän ensisijaisesti tavallisten ihmisten juhlana. Helsingin tilaisuudesta taisi olla uho kaukana, se oli perinteen mukaisesti ilon juhla. Sota vei lähes jokaisen suvusta mukanaan jonkun läheisen, juhlijat haluavat yhdessä muistella sotaan osallistuneita ja siinä mahdollisesti menehtyneitä, tuoda heitä lähemmäksi elämäänsä. Minä kysyn samaa kuin moni muu: mitä pahaa siinä on, että myös Suomessa asuvat venäläiset kunnioittavat sotaan osallistuneiden sukulaistensa muistoa?

Kerron aluksi hieman taustatietoa juhlinnasta ja sen jälkeen laskeudun ihmisten tasolle ja liitän juhlintaan omavaltaisesti hieman laajempaa historiallista muistia.

Historiallista taustaa

Iosif Stalinin eläessä Voiton päivällä oli valtiollisen juhlan status vain kahtena vuotena: 1946 ja 1947. Sen jälkeen se oli pitkään tavallinen työpäivä vaikka juhlaa toki vietettiin. En ala nyt spekuloida tarkemmin, miksi tuohon ratkaisuun päädyttiin. Mitä ilmeisimmin syyt olivat sisäpoliittiset, mm. juhlan pelättiin vahvistavan marsalkka Zhukovin asemaa.  

Vasta Leonid Brežnevin aikana vuonna 1965, kun Voitosta oli kulunut 20 vuotta, siitä tuli virallinen juhlapäivä ja valtakunnallinen vapaapäivä. Ljudmila Ulitskaja toteaa teoksessaan (lähdetiedot alhaalla), että ajan kuluessa tuota päivää on alettu juhlia yhä korskeammin.

Ensimmäinen Voittoon liittyvä paraati pidettiin 24. kesäkuuta 1945. Siitä on olemassa runsaasti filmi- ja kuvamateriaalia. Marsalkka Zhukov ratsastaa ylväästi valkealla hevosella ottamaan paraatin vastaan (ks. myös tämä). Paraatia johtaa marsalkka Rokossovski. Tässä osassa filmiä kohdassa 1:05 on ehkä paraatin toiseksi tutuin näky: Leninin mausoleumin edessä lojuu kasa natsi-Saksan lippuja. Iosif Stalin seuraa paraatia mausoleumin yllä sijaitsevalta puhujakorokkeelta.

Tuo juhlaparaati oli neuvostoarmeijan voimannäytös, mutta sekin järjestettiin käytännön syistä vasta kesäkuussa. Sen jälkeen ei sotilasparaati kuulunut Voiton päivän juhlintaan ennen kuin vuonna 1995. Käsittääkseni siihen on hyvin looginen syy.  Neuvostoliiton tärkein valtiollinen juhla oli lokakuun suuren sosialistisen vallankumouksen muistojuhla 7.-8- marraskuuta, jolloin Punaisella torilla järjestettiin näyttävä sotilasparaati.

Vuonna 1995 Moskovassa järjestettyä natsi-Saksasta saadun voiton 50-vuotisjuhlaa vietettiin arvokkaalla tavalla. Tuolloin haluttiin siltoja luoda idän ja lännen välille ja juhlaohjelmaan kuuluvaa sotilasparaatia olivat seuraamassa maailman merkittävimmät valtionpäämiehet, mukaan lukien myös presidentti Martti Ahtisaari. Vuodesta 2008 lähtien paraatissa alkoi olla mukana myös raskasta tekniikkaa. Ulitskajan mielestä sen piti luultavasti ruokkia patriotismia ja kansallisen ylpeyden tunnetta sekä osoittaa valtiollista mahtia. Kirjailija Ljudmila Ulitskajalta ei ironiaakaan puutu. Hän tuo esille kuin raapaisuna, kuinka kallista sotilasparaatin järjestäminen on. Pelkästään kenraaliharjoituksen ja varsinaisen paraatin jälkeiseen asfalttipäällysteen korjaukseen menee vuosittain kaupungin kassasta 40 miljoonaa ruplaa. Vuonna 2012 kului 64 miljoonaa ruplaa siihen, kun juhlapäivänä piti kaupungin keskustan yltä saada sadepilvet hajotettua. Myös paraatin erityisjärjestelyt aiheuttavat kuluja. Liikenneruuhkien arveltiin vuonna 2011 aiheuttaneen 5 miljoonan ruplan menot.

Ulitskajan ironinen kommentti liittyy viranomaisten ilmoitukseen, että vuonna 2012 on 36 000:n sotaveteraanin määrä saada oma asunto. Kun maassa oli vuonna 2015 (jolloin Ulitskajan kirja ilmestyi) 364 000 veteraania, joista 220 000 on jo saanut asunnon, niin jotta kaikille tulisi oma asunto, pitäisi viimeisten veteraanien elää vähintään 110 vuotiaiksi.

Muistoja ja kokemuksia

Ulitskajan kirjassa tavalliset kansalaiset ovat kirjoittaneet muistojaan sodan jälkeisiltä vuosilta. Osansa niistä muistoista saa myös Voiton päivän vietto.  Voiton päivä vuonna 1945 oli riemukas tapahtuma. Siitä todistavat lukuisat kirjeet niiltä, jotka olivat omin silmin Punaisella torilla todistamassa toukokuun 9. päivän juhlaa. Se oli spontaania iloa ja kyyneleitä, joka levisi Punaiselta torilta ”aallon lailla” ympäri maan: suuriin ja pieniin kaupunkeihin, kyläteiden pienille aukioille. Ensimmäinen Voiton päivä oli koko kansan juhla, jota ei sotilaallinen uho häirinnyt. Yllä mainittu virallinen sotilasparaati järjestettiin vasta kesäkuun lopulla.

Tahdon väittää, että Voiton päivällä on myös laajempi konteksti kuin vain voitto natsi-Saksasta. On palautettava mieliin tuo aika Neuvostoliiton historiassa. Sodan päättyminen nosti Neuvostoliiton kansalaisissa suunnattoman vapautumisen ja toivon tunteen. On muistettava, että sitä edelsi kauhea suuren terrorin aika, elettiin pelossa ja epävarmuudessa. Sota kuitenkin onnistui yhdistämään kansan.  Sen päätyttyä maa oli revitty rikki, samoin ihmiset. Vapautuminen sodasta aiheutti surun keskelläkin riemun purkauksen. Jokainen toivoi sisimmässään uutta alkua, jossa menneet kauhut voisi unohtaa.  Sekä tavalliset kansalaiset että myös kirjailijat ja ns. älymystö ovat muistelmissaan ja tuotannossaan välittäneet nuo samat tunnot.

Tuon muutaman esimerkin Ulitskajan kirjasta. Niissä muistellaan ensimmäistä Voiton päivää vuonna 1945.

Nina T. kertoo Moskovan Punaisen torin juhlasta. Se syntyi hänen mukaansa spontaanisti. Ihmiset kerääntyivät kaupungin keskustaan, kulkivat Gorkin katua pitkin kohti toria. Kansaa tuli koko ajan lisää. Vieraat ihmiset halailivat toisiaan. Taisteluun osallistuneet sotilaat olivat erityisen juhlinnan kohteena. Heitä heiteltiin ilmaan. Nina T. oli juhlassa pienen Jura-poikansa ja ystävättäriensä kanssa. He joutuivat lopulta liikkumaan kauheassa tungoksessa. He nostivat Juraa pään yllä käsistä käsiin. Juralle se jäi mieleen niin syvästi, että vielä vuosia myöhemmin hän muisteli ”uineensa väkijoukossa”. Loppuhuipennuksena oli upea ilotulitus. Tuosta juhlasta alkaen Jura-poika innostui sotilaallisesta rekvisiitasta. Äiti ompeli paitaan olkalaput ja lakkiin laitettiin punainen tähti.

Vera B. juhli Voiton päivää Leningradissa, jossa oli koettu kovia pitkään jatkuneen piirityksen aikana.

 Taivaalta leijaili lentolehtisiä ja lapset yrittävät poimia niitä parvekkeelta kurkottaen. Oli aurinkoinen päivä ja Nevski prospekti oli täynnä riemuitsevia ihmisiä. Kaikki menivät kohti Palatsiaukiota, jok’ikinen halusi olla juhlassa mukana. Palatsiaukiolla tanssittiin, laulettiin, suudeltiin, sinne tänne oli pystytetty valkokankaita, joista näytettiin filmejä. Veran mukaan joukossa oli ehkä myös niitä, jotka itkivät kaatuneiden omaisten menetyksen johdosta, mutta heistä hänellä ei ole muistikuvia. Samoin kuin Moskovassa, myös täällä illan kruunasi ilotulitus.

Lilia M. kertoo pienestä hiljaisesta kaupungista Asovanmeren rannalla. Siellä saattoi viimeinkin huokaista vapaana. Kaikki pitkän ja kiduttavan sodan kauheudet olivat jääneet taakse. Vielä elämää ja ympäristöä hallitsi tuho ja nälkä. Valtava määrä ihmisiä jonotti leipää ja kerosiinia. Edessä odotti rauhanomainen elämä, edessä olevat vaikeudet pelottaneet. Kansan sisimmässä oli syvä tahto selvitä kaikista esteistä. 

Kaupungissa oli sodan päättymisen jälkeen iloisia tapahtumia. Voittajat palasivat sodasta –  oli isiä, aviomiehiä, veljiä ja poikia. Monet olivat raajarikkoja, kuka ilman kättä, kuka kainalosauvojen varassa. Mutta yhtä kaikki heidän kasvoistaan loisti ilo.

Lapsia viiletteli kaikkialla. Heidän joukossaan Lilia itse siskonsa ja kavereittensa kanssa. Koululaiset ottivat saapuvia junia vastaan käsissään valtavia syreenikimppuja. Niin jatkui koko toukokuun. Sitten Voiton juhlan riemuun liittyi myös koulun kevätjuhla.

…

Angelina Kazmina-Björckbacka on kirjoittanut noista sodan jälkeisistä ajoista koskettavat muistelmat (Venäläinen onni, 2010). Hän tuo omien kokemustensa ja tuntojensa kautta esille 40-luvun loppupuolen ja 50-luvun alun henkistä ilmapiiriä. Perhe oli nuorelle tytölle tärkeä turva. Kun se siten mureni, oli selvittävä yksin. Mutta lapsena koettu perheyhteys oli henkisenä voimavarana myös myöhemmin.

17-vuotias Angelina muistelee sodan päättymisen hetkeä vuonna 1945:

”Koitti kevät 1945, ja sen mukana voitto. Valtava riemu ja onnentunne täytti mielet, verenvuodatus päättyi ja alkoi uusi rauhanomainen elämä.

Jäi myös suru – maassa ei ollut ainoatakaan perhettä, jota sota ei olisi koskettanut. Miten paljon lapsia jäikään ilman isää, vaimot ilman miestä, äidin kaipasivat poikiaan ja tyttäriään… Me olimme lähes harvinainen poikkeus, isä tuli ehjänä kotiin sodasta ja olimme säilyneet hengissä Stalingradin pommitusten ja miehitysten ajan. Tunsimme itsemme onnellisiksi, olimme kuin ihmeen kaupalla jääneet henkiin kaikista raskaista sota-ajan koettelemuksista huolimatta.

Voitonpäivä 9. toukokuuta 1945 muodostui unohtumattomaksi. Olin ystävättärieni kanssa Moskovan keskustassa. Gorkinkatu (nykyään Tverskaja), Maneesin aukio ja Punainen tori olivat täynnä riemuitsevia ihmisiä. Kovaäänisistä tulvi iloista musiikkia...”

Voitonpäivää Angelina kuvaa unohtumattomaksi, iloa huokui kaikkialla. Uskottiin, että vanhaan ei ole paluuta, mutta toisin kävi. Tuota riemua ja suuria odotuksia seurasivat kuitenkin ikävät ajat. Palattiin karuun todellisuuteen, kun seuraavan vuoden keväällä isä noudettiin keskiyöllä kello 12 KGB:n kuulusteluihin. Ajan myötä hänet vapautettiin ja hän pääsi palaamaan takaisin työelämään. Vuosia myöhemmin äitikin joutui oikeuden eteen, mutta hänet lopulta vapautettiin syytöksistä.

Minulle nuo muistelot kertovat noista ajoista myös sen, että oikeuslaitos kuitenkin jollain lailla toimi ja siihen saattoi luottaa, vastakohtana 30-luvun totaaliselle mielivallalle.

Ironiaakaan ei Kazmina-Björcbackan muistoista puutu. Maa oli täynnä raajarikkoja, sodassa loukkaantuneita ja kärsineitä. Olisi ollut kenestä huolehtia. Mutta palattiin vanhaan: turhiin pidätyksiin ja kuulusteluihin. Toivon sijasta ihmisten mieliin palasi pelko.

Yksi syy epäluuloihin ja runsaslukuisiin kuulusteluihin oli se, että sodan aikana kansalaisten arveltiin omaksuneen lännestä joitain vapauksia, jotka sitten Neuvostoliiton valtapelissä koettiin uhaksi.

”Sodanjälkeinen yhteiskunta oli toisenlainen kuin 30-luvulla.  Rintamalla olleet olivat viettäneet puolitoista vuotta Euroopassa, Neuvostoliiton rajojen takana.  Uusi, paljon nähnyt ja sodan kokenut sukupolvi alkoi asteittain muodostua ja ymmärtää uudella tavalla tapahtuvat muutokset.”

Oli toki ihan konkreettisiakin syitä. Alkoi kylmä sota, jännitys idän ja lännen välillä alkoi kiristyä.  Se sai alkunsa Winston Churchillin kuuluisasta ”rautaesirippupuheesta” Fultonissa 5. maaliskuuta 1946. Siitä lähtivät Neuvostoliitossa tapahtumat etenemään vyöryn lailla. Isänmaan katsottiin olevan vaarassa. Saman vuoden lopulla alettiin maan sisällä sota älymystöä vastaan. Kyse oli kosmopolitismin vastaisesta taistelusta, mikä merkitsi, että jos ihmisellä oli yhteyksiä länteen, hän saattoi joutua syytösten kohteeksi. Juutalaistaustaiset ihmiset olivat erityisesti vallanpitäjien silmätikkuina.

Haluttiin kitkeä irti kaikki länsimaiset vaikutteet. K-B toteaa, että jälleen kerran mentiin liiallisuuksiin. Kaikki piti olla peräisin Neuvostoliitosta, ja Venäjä luonnollisesti sai erityisaseman. Tieteessä mentiin äärimmäisyyksiin. Mm. biologiassa jatkoi voittokulkuaan ”talonpoikaisnero” Trofim Lysenko, jonka teorioiden mukaan hankitut ominaisuudet muuttuvat perinnöllisiksi.

Keväällä 1947 jännitystä ja levottomuutta alkoivat lisätä puoluejohdon näkyvät kampanjat tutkijoita, kirjailijoita ja säveltäjiä vastaan. Vainon kohteena olevia syytettiin puoluevastaisuudesta ja aatteettomuudesta.

Tilanne oli ristiriitainen, sillä samanaikaisesti oli alkanut muotoutua uusi sivistyneistösukupolvi, joka halusi elää humaanimmassa ja oikeudenmukaisemmassa yhteiskunnassa.  

Pelosta huolimatta uudenlainen ilmapiiri sai aikaan uudenlaisen asenteen vallanpitäjiä kohtaan. Heidän toimintaansa uskallettiin myös halveksia ja ylenkatsoa. Sitä ei K-B:n mukaan tietenkään lausuttu ääneen, mutta ystävien kesken tohdittiin arvostella suoraan yksittäisiä poliitikkoja ja toimintamenetelmiä. Kun esimerkiksi valtakoneisto tyrmäsi Anna Ahmatovan, kiinnostus hänen runouteensa ei laantunut.  

Stalinin suuruudenhulluus täytti kaiken todellisuuden. K-B kertoo omista kokemuksistaan Moskovan yliopiston opiskelijana. Tässä hieman lyhennetty katkelma:

Yliopiston tiedekunnissa ja yleisissä kokouksissa oli esitettävä tervehdyksiä Stalinin kunniaksi. Niissä käytettiin ilmaisuja ”kaikkien aikojen ja kansojen suuri johtaja”, ”nerokas strategi”, ”kunnia suurelle johtajalle ja opettajalle!” Kokouksen puhemiehistö nousi ylös, samoin salin yleisö, ja aloitettiin kättentaputukset, jotka jatkuivat loputtoman pitkään, kuului huutoja ”eläköön suuri johtaja ja opettaja!”… Muistan, miten ystävättäreni kanssa seisoimme ja taputimme. hän kuiskasi minulle: ”Milloin tämä loppuu? Tämä on naurettavaa.”

Stalin-kultti näkyi elämän kaikilla tasoilla. Lastentarhoissa laulettiin lauluja ”rakkaasta johtajasta” (tyyliin ”Kiitos toveri Stalinille meidän onnemme päivistä”), oppilaitoksissa luettiin ”nerokkaan johtajan” teoksia. Jopa työpaikoilla oli opiskeltava Stalinin elämäkertaa.

Pelko ja kyräily vallitsi myös Moskovan yliopistossa. Jahdattiin ”kansan vihollisia" ja professoreja katosi yllättäen. Keskellä yötä saatettiin tulla opiskelija-asuntolaan noutamaan joku opiskelija, eikä häntä sen koommin nähty. Angelina K-B opiskeli slaavilaista filologiaa ja vaikka kyseessä ei ollut mitenkään ”arka alue”, hänen oli poliittisista syistä vaihdettava diplomityönsä aihe.

Vasta Stalinin kuoltua alkoi ihmisten mieliin levitä vapaampia tuulia. Sivistys ja rohkeus saivat tilaa.

…

Tuohon samaan aikaan on hyvä liittää myös kirjailijoiden ja kulttuuri-ihmisten tuntoja 40-luvun lopulta.

Boris Pasternak oli aluksi mukana tuossa samassa vapauden huumassa. Hän huomasi kuitenkin pian sen valheellisuuden. Hän alkoi kuitenkin yhä rohkeammin kulkea omaa polkuaan.  Hän sisäisti itsessään henkisen vapauden, mistä sai alkunsa hänen tärkein elämäntyönsä – romaani Tohtori Zhivago. Pasternak oli sen kaltainen kansainvälinen kuuluisuus, että häneen eivät vallanpitäjät uskaltaneet kajota. Hänen julkaisumahdollisuudet kyllä heikkenivät huomattavasti, mutta hän sai olla vallanpitäjiltä vapaana. He kohdistivat kuitenkin kostotoimensa hänelle läheisiin henkilöihin, nimenomaisesti naisystävä Olga Ivinskajaan, joka lopulta vangittiin. Vankeudessa tämä sai keskenmenon ja pari menetti yhteisen lapsen.

Myös säveltäjät Prokofjev ja Shostakovitš joutuivat vuonna 1947 formalismisyytösten keskelle. Prokofjev kirjoitti välittömästi katumuskirjeen, joka luettiin julkisesti musiikkialan työntekijöiden kokouksessa.  Suojellakseen itseään hän poltti pikaisesti lempikirjailijansa Vladimir Nabokovin teokset ja America-lehden vuosikerrat. Molemmat saivat jatkaa työtään, mutta Prokofjeville kävi kuin Pasternakille. Hänen vielä laillinen mutta jo hylkäämä vaimo, italialaissyntyinen laulajatar Lina pidätettiin ja vangittiin. 

Juri Trifonov julkaisi 70-luvulla romaanin Talo rantakadulla, joka sivuaa myös tuota aikaa. Se on kirjoitettu aikana, jolloin ei voinut ihan vapaasti kertoa sellaisista maan historiaan liittyvistä asioista kuin poliittinen vaino. Asia oli peiteltävä taiteelliseen muotoon. Trifonov on ensimmäinen kirjailija, joka käsitteli kosmopolitismia. Se tapahtui hänen esikoisromaanissaan Ylioppilaita (Студенты), joka ilmestyi 1950-luvun alussa. Kirjailija ei antanut teokselle myöhemmin mitään arvoa, mutta mielestäni vainon kohteeksi kuvatusta professorista kerrotaan niin inhimillisesti kuin vain tuona aikana kertoa voi.  Trifonovin oma isä oli kuollut 30-luvun vainoissa. Trifonov itse oli määrätietoinen nuorukainen, joka halusi selviytyä elämässään. Sota-aikana hän hakeutui tehtaalle töihin ja siirtyi sitten opiskelemaan kirjallisuusinstituuttiin. 40-luvun loppupuolella hän valmisteli esikoisromaaniaan, jossa kuvataan raikkaasti sodan jälkeistä, elämässä eteenpäin pyrkivää nuorisoa. Siinä on kuvattu myös sodan päättymistä ja Voiton päivää elämänläheisellä tavalla.

S. Ekštut on kirjoittanut Trifonovin elämäkerran. Hän valaiseen noiden kahden yllä mainitun romaanin maailmaa lainauksella kirjailija Ilja Ehrenburgin muistelmista.

Ne jotka elivät 30- ja 40-luvulla, saivat kokea erityistä irrationaalista pelkoa. Ehrenburg kertoo, kuinka kirjailijat istuivat yhdessä pohdiskellen niitä näitä. Huolta aiheutti se, että Lavrenti Berijalle oli 9. päivä heinäkuuta 1945 myönnetty marsalkan arvo. Runoilija Olga Bergolts kysyi yhtäkkiä Ehrenburgilta: ”Mitäs luulette, voiko vuosi 1937 toistua, vai onko se nykyisin mahdotonta?” Ehrenburg vastasi: ”Ee-i, minusta ei voi…” Olga Bergolts naurahti: ”Teidän äänessänne on epävarmuutta…”  

Sodan päätyttyä elettiin jonkin aikaa optimismin hengessä, mutta sille ei ollut takeita, takana väijyi epävarmuus. Vainot saattoivat toistua, niin kuin kävikin. Tuo sama epävarma ilmapiiri paljastuu myös Trifonovin romaanin (Talo rantakadulla) henkilöiden kautta. Vanha professori Gantšukille kohtalokasta oli se, että hänen kotinsa työhuoneen seinällä oli erään Solomon Lozovskin muotokuva, joka oli tuolloin joutumassa epäsuosioon ja lopulta teloitettiin kosmopolitismista tuomittuna vuonna 1952.

Sodan jälkeinen aika oli niukkaa. Itse kullekin elämä oli selviämiskamppailua. Piti hankkia jostakin toimeentulo. Oli vaarassa joutua heitteille. Väkivalta ja varastelu rehottivat. Ihmisiltä vaadittiin ponnisteluja ja voimakasta tahtoa. Kun yksittäinen tutkija tai taiteilija saattoi yllättäen joutua yllättäen vainon ja poliittisen parjauskampanjan kohteeksi, reagoi yleensä ensiksi elimistö. Ennenaikaisia kuolemantapauksia oli paljon. Sydän ei kestänyt. Työ oli hengissä pitävä voima. Kun sen harjoittamiselta vietiin edellytykset, saattoi käydä huonosti. Eräät kokivat loppunsa viimeistään vankilassa.

Runoilija Arseni Tarkovski menetti sodassa toisen jalkansa. Hän oli invalidi ja joutui välillä elämään ahtaissa yhteisasunnoissa, jossa käymälä sijaitsi kaukana pihan perällä. Hänellä kerrotaan olleen myrkkyannos jatkuvasti taskussa. Itsemurha oli jatkuvasti mielessä. Hän kuitenkin selvisi kriisistään. Luovuus antoi voimaa.

Kuolematon rykmentti

Kuolematon rykmentti tämän vuosikymmenen ilmiö. Se on yleistynyt parin viime vuoden aikana, tosin esikuvia on jo aiemmilta ajoilta. Itse seurasin Kuolemattoman rykmentin marssia ensimmäisen kerran Moskovan television suorassa lähetyksessä Voiton päivänä 2015.  Se oli ensimmäinen kerta, kun kulkue järjestettiin Moskovan ydinkeskustassa. Se eteni Tverskaja-kadulta Punaiselle torille. Kulkueen kärjessä kulki tuolloin presidentti Putin. Uskallan tunnustaa, että se oli vaikuttava ja lämminhenkinen tapahtuma. Haastatellut ihmiset saivat kertoa omista läheisistään ja Venäjän TV:n kommentaattoreitakin oli kiva kuunnella. Siinä eri sukupolvet kohtasivat, muistaakseni eräässä perheessä oli jopa neljä sukupolvea edustettuna.

Tuo Punaisen torin tapahtuma oli massiivinen näytös. Myönnän, että suuruudessaan sillä oli myös poliittista painoarvoa. Samanlaisia tapahtumia on järjestetty pienimuotoisena ympäri maailman yli 80 maassa. Tapahtumaan yhdistyy lämmin muisto läheisistä. Ihmiset kantavat kädessään kuvaa sukulaisestaan, joka on osallistunut natsi-Saksaa vastaan käytyyn sotaan. Tämä on joko selvinnyt siitä elävänä tai mahdollisesti kaatunut.  Mikäli hän on selvinnyt, niin hän on kyennyt osallistumaan oman isänmaansa rakentamiseen, on ollut mukana noissa pyörteissä, joista yllä kerroin. 

Tuonkaltainen tapahtuma syventää uuden sukupolven sidettä menneeseen. Ihminen löytää juurensa.

Tadžikistanissa Kuolemattoman rykmentin marssi haluttiin kieltää. Eräät halusivat uhmata kieltoa, en tiedä miten lopulta kävi. Ymmärrän ja hyväksyn kuitenkin kiellon syyn. Tadžikistan on islamilainen maa ja islamilaisen perinteen mukaisesti vainajan kuvan esitteleminen julkisuudessa ei ole hyväksyttävää.  Siksi valtio päätti kieltäytyä järjestämästä kulkuetta, ettei se olisi kärjistänyt konflikteja.

Kuolematon rykmentti Helsingissä

Helsingissä järjestettiin pienimuotoinen tilaisuus Sibelius-monumentin luona. Väkeä oli järjestäjien ilmoituksen mukaan 250-300 henkeä. Käsitykseni mukaan se sujui rauhallisesti. joku oli sivusta haukkunut marssijoita ”fasisteiksi”, mikä osallistujia on tainnut lähinnä vain naurattaa.

Lopuksi

Voiton päivän juhlassa on siis monta puolta. Virallisesti kansainvälisessä politiikassa siitä on tullut vallanpitäjien voimannäytön tilaisuus. Toiseksi se on perinteiseltä sisällöltään juhla, jossa kunnioitetaan sotaan osallistuneita. Perinteisesti sotaan osallistuneet ovat kokoontuneet yhteen muistelemaan menneitä. Sotaveteraaneja on kukitettu, he ovat käyneet kouluissa kertomassa kokemuksistaan. He ovat olleet juhlan sankareita. Nyt kun sotaan osallistuneita ei juurikaan ole hengissä, on juhla saanut uusia muotoja. Yksi sellainen on tuo Kuolemattoman rykmentin marssi.  Sen myötä juhlasta on tullut vainajien muistopäivä.

Viime vuosina on nimenomaan venäläisten Voiton päivän viettäjien pukeutumista täydentänyt oranssimusta Pyhän Yrjön kunniamerkkinauha. Se on kuulunut juhlintaan vasta vuodesta 2006. Pyhän Yrjön risti on ollut mm. venäläisten kansallissosialistisesta Saksasta saavuttaman voiton symboli (lisätietoa täällä). Viime aikoina tuo oranssimusta nauha on aiheuttanut yhteenottoja ainakin Ukrainassa. Sen käytön on nähtävästi koettu viestivän isovenäläisestä uhosta.

Voiton päivä on nykyisin ennen muuta venäläisiä yhdistävä juhla. Jokainen suku on joutunut tuon sodan kokemaan sekä kärsimään siitä ja sen seurauksista. Siihen sisältyy erilaisia tunteita. Juhlapäivänä ihmisillä on mahdollisuus viettää aikaa yhdessä ja tuoda Voiton päivään liittyvät muistot lähelle.

Esitellessäni laajempaa kontekstia haluan vain kertoa, ettei Voiton päivän vietto ole pelkkää isänmaallisuutta tai patrioottista uhoa. Sodan aikaan liittyy paljon erilaisia muistoja. Se tuo menneisyyden lähelle, syventää historiallista muistia. Vaarana toki on, että nykyisin Pyhän Yrjön nauhan kaltaiset symbolit luovat juhlintaan myös peitettyä poliittista viestiä.

Lisätään loppuun hieman sarkasmiakin. Ehkä nykyeurooppalaisen federalisaatiokehityksen sukupuolineutraalissa poltteessa Voiton päivän kaltainen juhla voi tuntua sopimattomalta, sillä siinähän biologiset sukulaisuussuhteet saavat erityisen painoarvon. Jokuhan voisi vaikka tykätä huonoa.

 

Lähteitä:

Ekštut, Semjon                            Экштут Семён. Юрий Трифонов. Москва 2014.

Kazmina-Björkbacka, Angelina Venäläinen onni, Stalinin kauden perhekronikka. Books on Demand, 2010.

Ulitskaja, Ljudmila                      Улицкая, Людмила  Детство 45-53: а завтра будет счастье. Москва 2015. (”Lapsuus 45-53: mutta huomenna koittaa onni”)