Satavuotias siniristilippumme

Eilen (28.5.2018) vietettiin Suomen siniristilipun satavuotisjuhlapäivää. Suomen sinivalkoisilla väreillä on omalle kansalliselle identiteetilleni merkitys, jossa tunteet vaihtelevat hartaudesta voitonriemuun. Varhaisesta lapsuudestani asti ne ovat painuneet muistini tukipilariksi. Siksi haluan kirjoittaa muutaman sanan myös tuon päivän kunniaksi.

Sakari Topelius esitti jo 1800-luvun puolivälissä sinistä ja valkoista suomen väreiksi. Muitakin vaihtoehtoja oli esillä. Hänen eräässä sadussa todetaan, että valkoinen kuvaa Suomen talvien lunta ja sininen lukuisia järviämme. Hän puolusti linjaansa ja vastusti jyrkästi punakeltaista leijonalippua.

Kun nykyisestä lipusta päätettiin, ristilipun esikuvana oli Tanskan lippu, joka on Wikipedian mukaan maailman vanhin käytössä oleva kansallislippu, peräisin 1200-luvulta.

Tähän liittyen minulla tuli mieleen yllä olevat kaksi kuvaa, jotka kertovat ajastamme sata vuotta sitten ja toki muustakin. Ne esittävät Kuusankoskella sijaitsevan Kymiyhtiön ammattikoulurakennuksen juhlasalin aulassa olevia freskoja.  Niitä on kaikkiaan kahdeksan. 

Freskoista muodostuu tarina vapaussodasta – siitä, kuinka suomalaiset nuoret miehet lähtivät taistelemaan itsenäisen Suomen puolesta ja saivat lopulta palkinnoksi vapaan isänmaan. Tässä tarinassa on kyse nimenomaan vapaussodasta. Sodassa hävinneet ovat saaneet vihollisen osan.

Minulle oli jokin aika sitten tilaisuus olla kuulemassa, kun kulttuurineuvos Eero Niinikoski kertoi freskojen jännittävän tarinan. Siinä yhteydessä nuo kuvat olen ottanut. Liitän kirjoitukseeni vain nuo kaksi freskoa ja osia kahdesta muusta. Muita julkaisukelpoisia kuvia minulla ei valitettavasti ole. Enemmän kuvia löytyy kirjoitukseni lopussa olevasta linkistä.

Kerron aluksi hieman rakennuksesta. Talon suunnittelu käynnistyi jo 1916 ja se valmistui 1933. Se edustaa 1910-luvun jugend-tyyliä, ei tosin aivan puhdasta. Asiantuntijat ovat löytäneet siitä klassistisia ja barokkivivahteita. Juhlasali sijaitsee kolmannessa kerroksessa. Sitä kutsutaan juhlakerrokseksi ja se on merkittävä taiteellinen kokonaisuus.

Koulun pihalla sijaitsee Eric O.W. Ehrströmin suunnittelema Vapaudenpatsas, jonka Kymiyhtiö pystytti vuonna 1933. Patsas on 8,5 metriä korkea. Siinä on käytettypunaista graniittia. Ylhäällä on vuosiluku 1918, jonka alla on Mannerheimin päiväkäskystä lainattu lause: ”Ainoastaan se kansa, joka itse kykenee auttamaan itseänsä, voi luottamuksella katsella kohti tulevaisuutta.”

Pihalta katsottuna minulla tulee mieleen oman vanhan kouluni Oulun lyseon rakennus, vaikka eivät rakennukset itse asiassa kyllä paljoa muistutakaan toisiaan. Siinä on kaksi siipeä ja pääovi on keskiosassa.  Rakennuksen alakerros on punaista tiiliä, yläkerrokset on rapattu ja seinät ovat keltaiset. Pihan pääsisäänkäynti on tiilestä rakennetussa, kaarena ulkonevassa erkkerissä.  Tästä minulla tuli mieleen oma kotikouluni, tosin siinä keskiosa on kokonaisuudessaan puoliympyrän muotoinen.

Talvi ja jatkosodan aikaan rakennus toimi sotasairaalana. Jatkosodan aikaan sinne perustettiin 400-paikkainen kirurginen osasto, enimmillään oli 1775 vuodepaikkaa käytössä (lähde).

Juhlasali mukailee vuosisadan alun jugendia ja 30-luvun funktionalismia. Se näyttää upealta, salissa on historian havinaa. Etuosassa on kaksi Eero Järnefeltin maalaamaa muotokuvaa: toinen C.G.E. Mannerheimista, toinen P.E.Svinhufvudista. Molemmissa maalauksissa miehet on sijoitettu tilanteisiin, jotka johtavat itsenäisyytemme alkuvaiheisiin. Mannerheim on seuraamassa valkoisena kenraalina Tampereen valtausta. Svinhufvud on kuvattu itsenäisyyssenaatin puheenjohtajana vuonna 1917.

Mannerheim vieraili Kuusankoskella vuonna 1934 Kymiyhtiön kutsusta. Vierailun kunniaksi rakennuksen sivuuttava Koulukatu nimettiin uudelleen Marskinkaduksi.

Juhlasali on toiminut törkeänä konserttipaikkana. Sinne hankittiin Steinway-flyygeli ja siellä on myös 10-äänikertaiset konserttiurut, jotka on viimeksi kunnostettu ja huollettu vuonna 2009.

Kymin teollisuusoppilaitoksen toiminta päättyi rakennuksessa vuonna 2006. Nyt siellä on monenmoista muuta toimintaa, mm. Steiner-koulu ja Pohjois-Kymen musiikkiopiston toimipiste.

…

Kerron nyt freskojen tarinan kulttuurineuvos Niinikoskea mukaillen. Ne on suunnitellut Eric O.W. Ehrström - sama mies, joka oli myös Vapaudenpatsaan takana.  Kuvasarja perinteisen näkökulman Suomen vapaussodasta. Nuorukaiset lähtevät sotaan, hiihtävät järven jäällä, kuvataan taistelua. Kaksi laivaa saapuu helmikuussa jäänmurtaja Sampon saattamana Vaasan satamaan (ks. kuva). Sitten ollaan juoksuhaudassa Tamperetta valtaamassa. Sen jälkeen kuvataan kirkkoa ja hautausmaata. Kaksi viimeistä kuvaa on yllä näkyvissä. Lapset tervehtivät sodasta palaavia miehiä. Yhdellä on kädessään Suomen suuriruhtinaskunnan punakeltainen leijonalippu. Freskosarjan viimeisessä kuvassa koivikossa liehuvat jo sinivalkoiset värit.

Freskot kestivät sodat ja sotasairaala-ajan. Uhka niille tuli sotien jälkeen vuonna 1946. Suomessa toimi valvontakomissio. Erään henkilön kautta tuli viesti, että freskot eivät ehkä miellytä valvontakomissiota. Vinkistä otettiin vaarin ja rakennuksen talonmies sai poikkeuksellisen tehtävän: freskot on hävitettävä. Talonmies oli ammatiltaan kirvesmies, ei mikä tahansa maalari. Hän toimikin tavalla, josta ansaitsisi korkeimman kunniamerkin. Hän ei hakenut pensseliä eikä valkoista kalkkia vaan löysi jostakin pellavakangasta, jonka hän asetti taiten kuvien päälle.  Muistini mukaan talonmies löysi kankaan rakennuksen sopukoista, jonne se oli päätynyt sotavuosina.

Oli onni onnettomuudessa, että puuvillaa ei ollut tuolloin saatavissa, sillä se olisi liimautunut seinään kiinni ja tuhonnut maalaukset.

Sitten asia unohtui. Vuosikymmenet kuluivat, kunnes vuonna 1983 oli saliin tulossa merkittävä juhla maailman suurimman hienopaperikoneen kunniaksi. Paikkoja piti hieman siistiä ja ajateltiin vilkaista pellavakankaan alle. Freskot löytyivät eikä niitä nyt ujosteltu laittaa näytille. Pellava on ollut freskojen pelastus, sillä seinässä olevat peittämättömät kohdat ovat hiilipölystä mustuneet ja värinsä menettäneet. Nyt nuo historiallisesti arvokkaat freskot säilyivät vahingoittumina.

Sisällissota päättyi toukokuun puolivälissä. Suomessa ei ollut vielä virallista lippua, mistä viestii kuvan leijonalippu. Viimeinen kuva kertoo Suomen itsenäisyydestä sinivalkoisin värein. Myös koivusymboliikka on mieleeni.

Apuna olen käyttänyt myös tätä hienoa kirjoitusta. Se avautuu klikkaamalla ja sieltä löytyy lisää kuvastoa.

Dave Lindholmin konsertin jälkeen

Laulava kitaristi ja lauluntekijä Dave ”Isokynä” Lindholm oli opiskeluvuosieni suosikkeja. Kiinnostus häneen heräsi kahdesta piisistä. Laulu Jazzikansa tulee jäi heti soimaan päässäni, varsinkin kohta ”Minne jäi Astor Martin GT? – Edelliseen elämään.” Sisäistin sen niin syvälle, etten edelleenkään omista autoa. Toinen  oli se hassu rallatus, jossa toistettiin fraasia ”Minun nimi on nimes sun”.

Ostin hänen vuonna 1974 ilmestyneen Orfeus-yhtyeen kanssa tehdyn levynsä Musiikkia. Se tuli kuunneltua puhki.  Minulle levyn helmi oli tunnelmallinen pikkuballadi nimeltään Linnut vei hiljaisuuden. Muutkin kappaleet osasin tuolloin melkein ulkoa, vaikken enää niitä paljoa muistakaan. Levyn päätöskappale, yli kymmenminuuttinen Kuinka yö meni pois, tarttui minuun kuin huume. Se oli rajua itsetilitystä, jonka kuuntelemisessa aika menetti merkityksensä ja ajatukset kaartelivat elämän eksistentiaalisessa tyhjyydessä.

Siitä lähtien olen yrittänyt seurata Dave Lindholmin uraa. Tällä vuosituhannella olen hänet kyllä lähes unohtanut. Viimeinen mieleen jäänyt hitti oli Pieni ja hento ote. Ostin vielä 1999 ilmestyneen CD:n Valkoinen &, mutta jo siinä vaiheessa kiinnostukseni tähän nuoruuteni innostukseen oli alkanut hiipua. Seurasin sitten kyllä vielä televisiosta hyvin myötäsukaisesti hänen yhteistyöprojektiaan Henrik Otto Donnerin kanssa.

Nyt sitten vanhat muistot taas nostivat päätään. Huomasin keskiviikkona (16.5.2018) kadun varrella ilmoituksen, jossa näkyi vanhentuneen Daven kuva. Hänellä oli samana iltana soolokonsertti, paikkana entinen elokuvateatteri. Nostalgian siivittämänä päätin mennä kuuntelemaan, miten Dave nykyisin soittelee.

Väkeä oli sali puolillaan tai hiukkasen enemmän. Enemmistö taisi olla minun ikäluokkaani. "Minun nimi on nimes sun", lauloi Dave nytkin.  Se kuului tosin konsertin ylimääräisenä numerona. Daven laulu jäi minusta häiritsevän äänekkään kitarasäestyksen varjoon.  Sanat hukkuivat ja korvani eivät kompista tykänneet. Eniten miellytti englanninkieliset bluesit. Niiden kanssa hän käytti eri kitaraa, jossa oli mukava saundi. Sen kanssa laulussakin tuntui olevan enemmän eloa ja Daven kitaristin taidot taisivat päästä eniten oikeuksiinsa. Suomenkielisissä ääni tuntui jotenkin väkinäiseltä, vaikka ei tuo sana taida kuvata sitä ihan oikein. En vain saanut sanoista selvää.

Suomenkielisistä tykkäsin eräästä vanhasta tutusta hitistä: noin sata vuotta vanhasta irlantilaisesta pelastusarmeijan laulusta Tupakka, viini ja villit naiset. Se on hauska laulu, jota olen joskus itsekin ilokseni lauleskellut. Mutta kun tausta soi liian kovalla, ei sekään tunnelmaa nostattanut pilviin. Muutamat vanhat lempparinikin siellä soivat, mutta niitä kuunnellessani yritin lähinnä vain palauttaa muistojani.  Oli Voi kun riittäis pieni taivas, oli Puhtaat laivat, oli Sitähän se kaikki on, ja taisi olla myös Linnut vei hiljaisuuden. Hieman vaivautuneena niitä kuitenkin kuuntelin. Ei ollut "pieni ja hento ote" niin hento, kuin olisin toivonut. Aloin muistella ehkä 90-luvulta erästä soolokonserttia järvenpääläisessä kapakassa Puistobluesien aikoihin. Paikka oli hieman meluisa baari, mutta tunnelma oli kuitenkin niin intiimin herkistävä, että yleisö aivan kuin leijaili musiikin mukana.

Odotukset ja todellisuus eivät ihan kohdanneet, mutta jäi konsertista nostalgisten muistojen lisäksi jotain hyvääkin. Dave on edelleen tosi taitava kitaristi ja artistina mestari. Mutta kun kotimatkallakaan en vielä palautunut siitä hakkaavasta kompista, niin ristiriitaiset ajatukset painoivat mieltäni. Kotona tuntui hiljaisuus ja rauha oikein hyvältä vaihtoehdolta.  Seuraavana aamuna heräsin aivan oikeaan linnun liritykseen.

”Soutaa pilvet kohti taivaan purppuraa” – sanasia eräästä tangosta

Kesän tango

Säveltäjä: Pedro de Punta (Toivo Kärki)

Sanoitus: Orvokki Itä (Reino Helismaa)

Laulaja: Taisto Tammi

Levytysvuosi: 1964

Kesto: 2 min 37 s

Se on vain yksi lukemattomien tangojen joukossa. Nimi on tähän vuodenaikaan sopiva ja odotuksia herättävä – Kesän tango. Se on Toivo Kärjen ja Reino Helismaan tuotantoa. Sen tulkitsee samettiääninen Taisto Tammi – Runebergin päivänä 1979 menehtynyt laulajaihme, jonka tulkinnan syvyys ei unohdu.

Tammi eli oikealta nimeltään Taisto Lundberg oli kuollessaan 33-vuotias. Laulajan uran katsotaan käynnistyneen vuonna 1962 – hänen elämäntaipaleensa puolivälissä.

Laulun sisältö voitaisiin kai tiivistää yhteen virkkeeseen: Kesän tango vie meitä kohti onnea ja unelmien toteutumista. Mutta ei sitä noin raa’asti voi pelkistää. Mukana on musiikin rytmi, liike, tanssi…  Laulajan tulkinta vie kaiken syvälle tajuntaan tuoden oman värinänsä. Siellä sen kohtaavat toiveet ja odotukset vieden unelmien virtaan.

Laulun keskellä on lyhyt osio, jonka Taisto Tammi esittää matalalta rauhallisessa tempossa. Se jää helposti varjoon.  

”Poutaa illan rusko meille ennustaa.”

Näin laulaja aloittaa kertomuksensa. Se on kuulijalle kuin lupaus. Se herkistää. Jo laulun ensi fraasissa puhutaan ”meistä”. Nyt ilmiselvästi siirrytään intiimimmälle tasolle. ”Me” alkaakin äänen sävystä päätellen tarkoittaa kahta onnellista ihmistä. Jatkoa seuraa. Runoilija tuo mukaan kielikuvan ja sen mukana tilanne saa kesäisiä värin sävyjä. Veden pinta väräjää aaltomaisessa liikkeessä kuin sydän sykkisi. Silti katse on vielä ylhäällä:

 ”Soutaa pilvet kohti taivaan purppuraa.”

Tilanne jatkuu. Nyt siirrytään sydämen syvyyksiin:

”Kiireemme jäädä jo joutaa. Ilta meidät lumoaa.”

Kesäillan loisteen keskellä runon maailmaan astuu kaksi rakastavaista. Eivät sanat sitä suoraan kerro. Laulaja sen kuiskaa unelmoivan tangoparin sydämeen. On rauhaisa kesäilta, aika pysähtyy.

Jälleen alkaa soida kertosäe, mennään tanssin pyörteeseen: ”Kesän tango soi nyt meille, kesän tango loi nyt meille unelmat ja haavekuvat…”

Runona Reino Helismaan tekstitys ei toimi. Siinä on turhaa toistoa ja väljyyttä. Mutta laulu ja tanssin hehku tarvitsevat tuota ilmaisun avaruutta.

Laulu ei ollut ilmestyessään erityinen menestys. Tämän lähteen mukaan se oli vuoden 1964 singlelistalla korkeimmillaan sijalla 17.

…

Taisto Tammen tuotanto kiinnostaa edelleen. Tuntuu, että tangomarkkinoiden ja kaiken muun riehan keskellä Tammen tulkinnan arvo vain nousee. Laulajista on nykyisin ylitarjontaa, hänen tasoisia tulkitsijoita ei kuitenkaan taida kovin monta olla.  

Minusta tuntuu, että esimerkiksi karaokebaareissa Taisto Tammen tuotannon suosio on viime aikoina noussut. Ehkä en kykene tarkkailemaan tilannetta täysin objektiivisesti. Nuorisolla on ainakin toistaiseksi kuitenkin omat suosikkinsa. Vanhemman väen sydämiin Taisto näyttäisi palaavan.

Kuulin, että Tammen perikunta olisi pitkään halunnut suojella eräitä tangoja pääsemästä karaokelevitykseen. Sitä tietoa en varmistaa, mutta sen tiedän, että viime aikoina karaokebaareihin on ilmestynyt eräitä uusia Tammen tuotannosta poimittuja lauluja. Nyt mieleen tulevat Tango Mandolino ja Anna-Liisa.

Kohtalo soi Taisto Lundbergille lyhyen elämän.  Mutta Taisto Tammi elää. Hänen laulunsa ja muistonsa ovat jääneet iloksemme.

Nämä ajatukset syntyivät äitienpäivänä 2018. Ehkä päivällä oli merkitystä.

Koulukiusaajien maa

Yleisradion eräitä ohjelmia seuranneena en yhtään enää epäile, miksi Suomi on koulukiusaajien maa. Mallit saamme Tv-ruudusta suoraan olohuoneeseen.

Voimia Huhtasaarelle ja muille kiusatuille!

Arto Luukkanen on kirjoittanut asiasta osuvan blogitekstin. Hän nostaa Neuvostoliiton historiasta esille Andrei Vyšinskin.  Näin Luukkanen muun muassa kiteyttää:

Vyšinsky vahti tarkasti sitä, että oikeus ei suinkaan tutkisi todisteita vaan keskittyisi siihen, että syytettyjen todistukset olisivat linjassa kuulusteluissa annettujen ”mukiloitujen” tunnustusten kanssa.

Olen itse kirjoittanut Vyšinskista täällä. Kaiken kaikkiaan hän oli hyvin ristiriitainen hahmo, jota Stalin onnistui pitämään otteessaan jonkun menneisyyden ”virheen” takia.  Hänen uskollisena koirana mies sai vapaan kentän itsensä toteuttamiselleen. Valta sokaisi, mutta se kostautui viimeistään miehen jälkipolvelle. Vaimon ja perheen ainoan tyttären elämä miehen kuoleman jälkeen ei tainnut olla kovin ruusuista. Andrei Vyšinskin elämän viimeiset kuukaudet Stalinin kuoleman jälkeen toivat seuralaiseksi pelon, joka raastoikin miehen lopullisesti. Hän menehtyi sydänkohtaukseen YK:n suurlähettiläänä New Yorkissa puolitoista vuotta Stalinin kuoleman jälkeen.

Nuo vallan uskolliset koirat jylläävät myös meidän ajassamme. Toki nyt eletään erilaisessa maailmassa eikä kenenkään henki ole suoranaisesti uhattuna.

Tässä nyt ajankohtaisessa LH:n tapauksessa on samalla kyseessä jonkinlainen hegemoniakamppailu. Jyväskylän yliopiston kasvatustieteellisen tiedekunnan jo itsenäisesti tekemään päätökseen ei haluta tyytyä.  Se on näpäytys, jolla halutaan korkeakoulujen ja oppilaitosten opetushenkilökunta ruotuun. Mahdollisessa opinnäytetyön vilppitapauksessa tulisi työn ohjaaja ja sen hyväksymistä esittäneet henkilöt asetettava vastuuseen ja samalla asetettava näiden henkilöiden koko toiminta tutkinnan alle. Mitäköhän lie kulisseissa on tähän mennessä jo tapahtunut…

Ei muuta tällä kertaa.

Beethovenista Schubertiin – kiertotietä (Atrium-kvartetin konsertti)

Beethovenista Schubertiin on jutun otsikko. Piti kuitenkin laittaa pieni lisäys, ettei se veisi harhaan. Ludwig van Beethoven (1770-1827)  ja Franz Schubert (1797-1828) asuivat molemmat Wienissä. Kuolinhetkessäkin on vain puolentoista vuoden ero. En tiedä heidät henkilökohtaisista suhteistaan. Schubert kyllä ihaili - tai kai lähes palvoi -  Beethovenia toivoen ennen kuolemaansa saada tulla haudatuksi mestarinsa viereen.

Olin viime viikolla Pietarissa ja kävin maanantaina Mariinsky-teatterin konserttisalissa Atrium-kvartetin konsertissa. Se on varsinaisesti juttuni aihe. Olin samassa salissa viime vuoden marraskuussa Borodin-kvartetin konsertissa. Tuolloin ylistin salin akustiikkaa. Sitä kautta välittyy kuulijalle pienimmätkin herkistykset. Olen kirjoittanut siitä konsertista blogitekstin, joka löytyy täältä.

Borodin-kvartetti on maailmankuulu ja minulle sen konsertti oli minulle täyttä mielen herkistävää juhlaa.  Kvartetin soittajat kykenivät ammattitaidollaan hienosti sopeutumaan salin akustiikkaan. Atrium-kvartetilla ei ole yhtä pitkää ja merkittävää historiallista taustaa, mutta senkin taso on huikea, vaikkei mielestäni ylläkään samalle tasolle. Juhlahetkiä vietin tässäkin konsertissa.

Ohjelman ensimmäinen numero oli Beethovenia, viimeinen oli Schubertia ja välissä soi 1950-luvun Neuvostoliittoon sijoittuva Boris Tištšenkon (1939-2010) jousikvartetto. Se oli aikajanalla yllättävä hypähdys. Sillä ei musiikin maailmassa ole kuitenkaan merkitystä, vaan tuo kuunteluun uudenlaisia mielleyhtymiä.

Löysin konsertin ohjelmasta koossapitävän voiman. Se eteni punaisena lankana läpi konsertin, enemmän tai vähemmän jännitteisenä. Kaikki eivät sitä varmaan löytäneet mutta minulle musiikki avautui tuon sidoksen kautta. 

Tässä on konsertin virallinen ohjelma:

Ludwig van Beethoven: jousikvartetto nro 16 F-duuri, opus 135  (1826)

-          Allegretto

-          Vivace

-          Lento assai, cantante e tranquillo

-          Grave, ma non troppo tratto – Allegro

Boris Tištšenko: Jousikvartetto nro 1, opus 8 (1957)

-          Andante mesto

-          Allegro giocoso

-          Lento

Franz Schubert: Jousikvartetto nro 14 D-molli, D810 (”Tyttö ja kuolema”) (1824)

-          Allegro

-          Andante con moto

-          Scherzo. Allegro molto

-          Presto

Kvartetti soitti vielä ylimääräisen numeron. Siitä kerron alempana.

Boris Tištšenko on monelle tuntematon. Hänet tunnetaan ennen muuta sinfonikkona. Hän oli aikoinaan Dmitri Šostakovitšin lempioppilaita, tosin vasta 60-luvun alusta lukien, nyt esitetyn kvarteton sävellystyön jälkeen. Hän loi teoksensa 18-vuotiaana Leningradin konservatorion tuoreena opiskelijana vuonna 1957. Neuvostoliitossa elettiin tuolloin ns. suojasään aikaa. Stalin oli kuollut, Nikita Hruštšov oli noussut valtaan. Vankileireiltä palasi monia armahdettuja poliittisia vankeja koteihinsa. Poliittinen järjestelmä omine julistuksineen kuitenkin toimi entiseen tapaan. Mielipide- ja toimintaympäristö oli edelleen tiukoissa käsissä. Miten aikuisuutta kohti kehittyvä ja musiikillisesta urasta haaveileva Boris sen koki, minulla ei ole mitään käsitystä.  Hänen sävellystään kuunnellessa nuo asiat kuitenkin nousivat väkisinkin mieleeni.

Kerron hieman pintasilausta kvartetista. Se koostuu nuorehkoista soittajista, jotka ovat kaikki opiskelleet Pietarin konservatoriossa.  Kvartetti on itse asiassa perustettu noina opiskeluvuosina vuonna 2000. Tästäkin syystä konsertilla oli aivan oma nostalginen painoarvonsa.

Kvartetissa soittavat Nikita Borisoglebski (viulu), Anton Iljunin (viulu), Dmitri Pitulko (alttoviulu) ja Anna Gorelova (sello).

Tištšenkoa ja Artemis-kvartettia yhdistää yhteinen opinahjo. He kaikki ovat valmistuneet samasta konservatoriosta. Toki Neuvostoliiton hajottua nimi vaihtui. Se varmasti on vaikuttanut ohjelmiston valintaan, kun nykyisin Berliinistä käsin toimivat kvartetin jäsenet tulivat vierailemaan entisessä koti- ja opiskelukaupungissaan.

Kvartetin tie vei aikoinaan maailmalle. Ura on tuonut mukanaan menestystä ja kunnianhimoisia levytyksiä, vierailuja maailman merkittävimmillä musiikkifestivaaleilla ja tunnetuissa konserttisaleissa. Nykyisin kvartetti työskentelee Berliinistä käsin. Heidän kansalaisuudestaan en tiedä. He ovat kuitenkin suorittaneet jatko-opintonsa sikäläisessä musiikin korkeakoulussa ja osallistunut tunnetuille mestariluokille, mm. Alban Berg -kvartetin järjestämälle.

Jousikvartetin yhteissoitosta huokuu energisyys ja voima. Tempo etenee vyöryen. Tarvittaessa se pysähtyy, kun ollaan kontemplatiivisessa hitaassa osassa, jossa energian on käännyttävä sisään päin.  Mutta purkautuessa ulospäin vauhti on rajua, täynnä nuorta intoa.

Konsertin kaikkia kvartettoja yhdistää läpi konsertin kehittyvä voima. Se on se yllä mainitsemani punainen lanka, joka pitää kuulijan otteessaan.

Nähdessäni soittajat ensi kerran huomioni kiinnittyi jostain syystä pukeutumiseen. Se tuntui olevan hiottua. Kaikki olivat pukeutuneet mustiin. Miehillä oli mustat housut, musta paita. Jalassa oli kiiltävät lakeerikengät ja – yllätys, yllätys! – kirkkaan punaiset sukat.  Ryhmän naisella oli täysmusta, lattian rajaan yltävä väljän rehevästi levenevä mekko, juuri sellistille sopiva. Sen selkämyksessä oli upea, mutta tummaan yleissävyyn hieman peittyvä koristeruusuke. Lisäksi yläosa oli täysin hihaton. Käsivarren ja olkapään lihaksista kävi selväksi, että nainen käy kutakuinkin säännöllisesti salilla. Jousikäsi ei vapissut, soitto oli vakaata ja varmaa. Jotta kuvauksesta olisi tullut täydellinen, yritin vilkuilla myös naisen kenkiä. Ne eivät kiiltäneet, tukevat ne olivat, hieman varrelliset, ja kopisivat kovasti kävellessä. Kai olisivat kiillotusta kaivanneet, mutta soittaja arveli, etteivät ne pitkän tanssiaismekon alta kuitenkaan näy.

Kengistä puheen ollen kerron nyt yhden huomioni. Jollakulla miehellä oli soiton aikana tapana kopisuttaa kenkiään. En ole ihan varma, kuka se soittajista oli. Kenkä kolahti välillä lattiaan mielestäni hieman häiritsevästi. Se tapahtui kuitenkin vain muutamassa kohdassa, joten saattaa olla, että se on tehty tietoisesti tehokeinona. Nämä nuoret taiteen tekijät saattavat joskus kokeilla uudenlaisia jippoja.  Minuun se ei kuitenkaan purrut ja katson kopausten tapahtuneen vahingossa musiikkiin intensiivisesti keskittyneen soittajan sitä edes tajuamatta. 

Konsertin aloitusnumerona oli siis Ludvig van Beethovenin jousikvartetto nro 16, joka on säveltäjän viimeisiin kuuluva teos, itse asiassa peräti viimeinen kokonaisteos.

Minun mielessäni musiikki loi aivan erityisen näkökulman. Tällaiselle tavalliselle tallaajalle Beethoven on aina tuntunut liian korkealentoiselta. Hänen musiikkinsa liikkuu joskus sellaisissa sfääreissä ja ulottuvuuksissa, joista maan kamaralla hapuileva kuulija ja katsoja saa vain hiukkasen aavistusta. Pienen pieni hipaisu luo jo valoa.

Beethovenin elämä oli kaikkien mullistuksen keskellä selviämiskamppailua. Hän omistautui täysin omalle musiikilleen ja yritti sen ohessa saada omat arkiset huolensa toimeentulo-ongelmineen ratkaistua. Musiikissaan hän liikkuu eri maailmassa, kuin osana laajaa avaruutta.

Beethovenin musiikki liikkuu astraalilla tasolla, maailmankaikkeuden sfääreissä etsien harmoniaa ja myös keskinäistä sopua.  Soiton alussa soittajat ovat kuin avaruudessa vapaina liiteleviä osasia. Ristiriitojen keskeltä ne pyrkivät eritasoisesti kohti harmoniaa. Lopussa erinäisten harhailujen ja eripuraisten konfliktien jälkeen yhteisyys löytyy. Suunta on kaaoksesta harmoniaan, yhteiseen soittoon. Kvartetin soitossa musiikin henki vaeltaa äärettömyydessä äärellisen maailman tuolla puolen. Ollaan kaukana arkisesta todellisuudesta. Niin arvoituksellisesti satuin musiikin nyt kokemaan.

Kvarteton lopussa on pieni arvoituksellinen ja kai humoristiseksi tarkoitettu episodi, jossa yhdistyvät alun ensimmäisen nuotit ja loppuosan viimeiset tahdit. Siihen koko kvartetto päättyy. Siinä säveltäjä nostaa kysymyksen ja antaa heti perään lakonisen vastauksen: Onko sen näin oltava? – Kyllä! Olkoon niin (Muß es sein? -Es muß sein!). Beethovenilla on joskus tosikkomaiseksi luokitellussa musiikissa yllättävää tilannehuumoria. 

Tällaiseen lyhyeen humoristiselta tuntuvaan lopetukseen tämäkin esitys päättyi. Huumori näkyi soittajien poskipielten pienessä hymynhäiveessä.

Siitä hypätään suoraan Venäjälle, 1950-luvun Neuvostoliittoon. Beethovenin maailmankaikkeudesta on siirrytty ihmissydämeen, syvälle teini-ikäisen nuorukaisen elämäntuntoihin.  Sen räjäyttää kvarteton keskelle sijoittuva Scherzo-osa.

Tištšenkon kvartetto lähtee beethovenilaisesta avaruudesta mielen syvyyksiin. Se on meditatiivista hiljentymistä luoden kuulijan ajatuksissa samalla sidettä sidettä yli sadan vuoden taakse.  Atrium-kvartetti uppoaa säveltäjän luomaan kontemplatiiviseen maailmaan vajaaksi viideksi minuutiksi. Sen keskeyttää äkisti alkava reilu pariminuuttinen energiaa pursuva Scherzo (Allegro giocoso). Tätä seuraa jälleen uusi meditatiivinen hidas osa (Lento), pituudeltaan kutakuinkin sama kuin alkuosa.

Kuvailen noiden kolmen osan synnyttämiä mielikuvia. Alussa koen olevani syvällä venäläisessä perinteessä. Hitaan osan lyyrisyys tuo minulle mieleen venäläisen lyyrisyyden rikkauden. Puškinin, Lermontovin ja heitä seuranneiden runoilijoiden henki tuntui kuin olisi imeytynyt musiikkiin. Säveltäjä on syvän henkisen perintönsä sisässä haaveillen ja etsien sen aidoimpia tuntoja.

Scherzo-osa räjäyttää kuulijoiden eteen toisen maailman. Vauhtia riittää. Olen löytävinäni sieltä vallankumouksen henkeä, aivan kuin perinteiset vallankumouslaulut olisivat soineet. Mitään makaaberia kuvaa ei säveltäjä lähihistoriastaan kuitenkaan luo. Kvarteton luova kokija on mukana ajan tuoksinassa kuin tahdoton seuraaja. Hän on kyllä mukana muttei erityisemmin innostu.

Tämän vauhdikkaan hetken pysäyttää ykkösviulun yksin soimaan jäänyt korkean hento jännitteinen ääni. Kolmannen osan piti jatkua keskeytymättä, mutta koska kyseessä oli elävä konserttitilanne, kaikki ei mennytkään toivotulla tavalla.  Konsertin yleisöllä oli mielestäni harmillinen tapa antaa kvartetille aplodeja jokaisen osan välissä. Kvartetin jäsenet eivät alkuosassa olleet sitä erityisemmin paheksuneet. Nytkin joku yleisöstä huomasi, että toinen osa loppui ja alkoi taputtaa yksinäisen, lähes kuulumattoman viulun äänen päälle. Soittaja yritti jousikäden sormellaan sitä kieltää, mutta osa yleisöstä meni taputukseen mukaan. Siinä tilanteessa oli soiton jännite rikkoutunut. Onneksi yleisö kuitenkin osasi lopettaa aplodinsa lyhyeen ja yksinäinen viulu sai jatkaa kolkkoa monotonista ääntään.

Tuo viulun ääni oli minun korvaani kuin itku. Näin toisen osan yhteisestä maailmasta palataan yksityiseen. Itku on yksinäistä ja toivotonta, orpoutta lohduttomassa maailmassa. Se nousee mielen syvyyksistä. Siihen yhtyvät myös muut soittimet. Musiikki etenee uutta etsivään harmoniaan.

Tištšenkon ensimmäisen jousikvarteton jälkeen konsertissa seurasi väliaika. Sen kulutin vaelteluun rakennuksen eri osissa. Katselin vuonna 1957 syntyneen Sergei Bakinin taidenäyttelyä. Maalauksissa on kuvattu mielestäni mielenkiintoisesti Pietaria ja myös Mariinsky-teatterin lähiympäristöä.

Kuvia Sergei Bakinin maalauksista konserttisalin lämpiössä

Konsertin toisen osan aluksi soi Franz Schubertin jousikvartetto nro 14 D-molli, joka on saanut lisänimekseen ”Tyttö ja kuolema”. Kvartetto on sävelletty vuonna 1824.  Lisänimi viittaa erääseen säveltäjän vuonna 1817 luomaan yksinlauluun.

Schubert tuo konsertin läpi etenevään juoneen etsinnälle uuden sävyn. Kohtalo alkaa viedä elämää, ihminen kamppailee vastaan. Käydään eräänlaista kuolinkamppailua. Uhoakin olin kuulevinani. Tässä kvartetin soitannan energisyys korostuu. Kaiken kaikkiaan soitto kuitenkin huokuu elämän voimaa epätoivoisenkin jännitteen keskellä.

Jännite jää soimaan aivan sävellyksen loppuun asti. Varsinaista loppuratkaisuun kuuluvaa vapauttavaa jännityksen laukeamista ei ole. Jännite jää soimaan, aivan kuin kiusaamaan kuulijaa kotimatkalle. Näin ei kuitenkaan lopulta käy.

Ennen kuin menen konsertin päätökseen, palaan vielä Schubertin kvartettoon ja varsinkin sen hitaaseen eli toiseen osaan (Andante con moto).

Schubertilla kvarteton syntyminen osuu vuoden 1824 maaliskuuhun. Tuolloin hänellä aiemmin (ehkä vuonna 1822) saatu syfilistartunta alkoi tehdä tuhoa. Terveydentila heikkeni huomattavasti. Kuolemaa hän ei tuolloin käsittääkseni vielä ajatellut. Ne tunnot nousivat lopullisesti pintaan vasta muutama kuukausi ennen kuolemaa. Sairaus kuitenkin vaivasi säveltäjää elämän loppuun saakka. Lopullinen kuolinsyy vuonna 1828 oli syfiliksen ohella myös lavantauti. Nykylääketieteen keinoin hänet olisi kyllä satu parannettua.

Schubert käytti kvartettonsa toisessa osassa variaatioteemana vuonna 1817 säveltämäänsä yksinlaulua Tyttö ja Kuolema. Se on sävelletty Matthias Claudiuksen kirjoittamaan, 1770-luvulta peräisin olevaan samannimiseen runoon. Runo on hyvin lakoninen tiivistetty dialogi nuoren neidon ja Kuoleman välillä. Siinä on vain kaksi säkeistöä. Tyttö haluaisi elää, mutta Kuolema maanittelee tyttöä syliinsä, hellään turvaan omille käsivarsilleen. Pintaan jää mielikuva, että tyttö antaa kuolemalle periksi.

Runossa tyttö huokaa:

”Oi päästä, ohi päästä nyt, luinen hurjimus! Oon nuori niin, siis säästä tuo kylmä kosketus!”  Suomennos on Leena Jäppilän.

Liekö sitten kärjistynyt sairaus palauttanut tuo laulun säveltäjän muistista?

Schubertin mukana konsertin draamaan oli tullut kohtalo mukaan. Ihminen tuntui olevan sen ohjauksessa. Kvarteton hidas osa tuo variaatioteemansa mukana kuoleman läsnäolon. Konsertin kontekstin näkökulmasta tarkastellen Boris Tištšenkon kvarteton nuoren etsivän mielen optimistinen ja elämää uteliaana seuraava persoona sai kohtalon mukana kalseaa seuraa. Se johtaa aivan uudenlaiseen kamppailuun.

Kvarteton ensimmäistä osaa (Allegro) leimaa aivan viimeisiin tahteihin asti kiihkeä kamppailu. Samaan villin rajuun kujanjuoksuun palataan taas viimeisessä Presto-osassa, joka jättää katsojan tuohon hillittömään elämän mukanaan tuomaan jännitteeseen.

Kvartetossa on tyypillistä Schubertin musiikin aiheen kehittelyä. Se on klassisen tyylin mukaisesti sitkeän hellittämättömästi eteenpäin pyrkivää vauhdikasta musiikkia, kunnes siihen ilmestyy toisen osan (Andante con moto) romantiikkaa mukaileva tuokio, jolloin aika aivan kuin pysähtyisi. Se saa kuulijankin hiljentymään. Nyt kirjoitan lähinnä tuon konsertissa kuulemani pohjalta.

Viimeinen osa on hengähdyttävän kiihkeä. Kuulija jää sen jälkeen epätoivoisen jännitteiseen tilaan.  Se ei oikeastaan ole kuulijan mielenlaadun kanalta hyväksi. Konsertti ei onneksi kuitenkaan loppunut siihen. Yleisö sai vielä kokea vapautumisen. Ylimääräinen numero oli jäljellä. Jännite laukesi. Pystyin kuulemaan numerosta vain sen säveltäjän – Giacomo Puccinin (1858-1924). Tämän oopperasäveltäjän tuotannosta löytyy myös kvartettimusiikkia. Kuulimme hitaan osan jostakin suuremmasta kokonaisuudesta. Puccini on draaman mestari ja tuo dramaattisuus ja draamallisuus kuului myös tuossa kvartetin soittamassa osassa. Se oli täyteläistä ja rehevää lämpöä, tunnetta. Se oli kuulijalle kuin pehmeän turvallinen tyyny, kaiken kipunoivan elämänkokemuksen jälkeen. Elämään kuuluu myös tuo jännitteet laukaiseva rentouttava draama. Se toi tälle elämän astraalisesta alkutilasta ihmisen sielun syvyyksiin ja todellisuuden realiteetteihin pureutuvalle musiikilliselle illalle hienon lopun. Punainen lanka oli pitänyt kuulijaa otteessaan läpi konsertin. Nyt siitä voitiin irrota. Sentimentaalisuus ja kauneus sai oman tilansa. Sekin kuuluu osana elämää, ilman sitä emme jaksaisi elämän raa’assa kamppailun ja sen mukanaan tuomien pohdintojen äärellä.

Loppu oli muhkean verevää soittoa, ei mikään väkinäisesti varsinaisen konsertin jälkeen soitettu pakkopulla vaan valmiiksi harkittu ja valmisteltu esitys, jonka oli tarkoituskin olla kiinteä osa tarkoin kypsytellyn konserttiohjelman kokonaisuudessa. Puccini avasi osaltaan ihmiselämän todellisuuteen uuden sivun – draaman ja mielikuvituksen, haaveilun. Ei elämässä selviä pelkällä Beethovenin kiihkolla, nuoren maailmankatsomustaan hahmottelevan teinipojan vuodatuksella tai Schubertin kohtalokkaalla ”kamppailulla”. Siihen kuuluu vielä tuo Puccinin mukanaan tuoma fantasiamaailma. Sen täyteläinen soitto oli kuohkeaa draamaa, joka jätti mieleen mehevän hedelmän maun. Sitä elämässä tarvitaan, jotta jaksaisimme taas jaksaa eteenpäin.

Hotelliini kävelin levollisin mielin, kuten juhlahetken jälkeen  kuuluu. Ensin käännyin oikealle, siitä komean Synagoogan rakennuksen ohitse omaan hotelliini.

…

Lopuksi pohdiskelen hieman aikakausia.  Nykyisin olemassaoloamme hallitseva äärimmäinen individualismi. on lähtöisin 1800-luvun lopulla voimistuneesta tieteellisestä ja kulttuuris-filosofisesta murroksesta. Individualismin kukoistus on tuonut oman aikamme yksilölle syvyysulottuvuuden omaan persoonansa tarkasteluun. Se tuli tähän konserttiin paitsi soittajien kädestä myös leningradilaisen 17-vuotiaan nuorukaisen päästä. Tarkoitan tässä neuvostoliittolaista säveltäjää Boris Tištšenkoa, jonka ensimmäinen jousikvartetto osui konsertissa noiden kahden klassisismin ja romantiikan taitekohdan wieniläismestarin luomusten väliin.

1800-luvun lopun tieteen kehitys sai kannuksensa voimistuneesta individualismista Tuli Freud, tuli uusi näkemys kulttuuriin - ekspressionismi, joka loi edellytykset musiikillisen ilmaisun laajentumiselle. Käännyttiin sisäänpäin. Itsereflektion myötä paneuduttiin mieleen syvyyksiin. Se näkyi tieteessä ja taiteessa, myös musiikissa.

Kyllähän samaa on nähtävissä myös Schubertilla mutta nähdäkseni vain välillisesti. Hänellä kyse on ulkoisen runon kuvituksesta, jossa tyttö ja personoitunut Kuolema käyvät kohtalokkaan minidialoginsa.

….

Aivan lopuksi

Olen aikoinani kirjoittanut paljon elokuvaohjaaja Roman Polanskista. Lopuksi lainaan parista aiemmasta Polanskia käsitelleistä jutuistani tekstiäni, jossa käsittelen Polanskin elokuvaa Death and Maiden. Se on suomennettu nimellä Yö ei tunne armoa. Siinä soi keskeisesti tuo Schubertin D-molli-jousikvartetto.

Tässä yhteydessä olen käsitellyt Polanskin elokuvaa What? (Che?) vuodelta 1972. Käsittelen elokuvassa käytettyä musiikkia ja löytyyhän sieltä katkelma myös tästä Schubertin kvartetosta. Kuoleman teema on läsnä myös What?-elokuvan nuoren naisen seikkailussa, mutta ehkä musiikin valinnassa on myös ironiaa.

”Franz Schubertin jousikvartetto nro 14 D-molli tunnetaan lisänimellä Tyttö ja kuolema (Death and maiden). Sen taustalla on vanha runo nuoresta työstä, joka joutuu kohtaamaan kuolemansa, muttei halua vielä jättää tätä maailmaa. Nyt jälkeenpäin kiinnostavuutta lisää se, että pari vuosikymmentä myöhemmin (1994) Polanski teki samannimisen elokuvan Death and Maiden (suomennettuna Yö ei tunne armoa). Se on  Etelä-Amerikan diktatuuriin sijoitettu tarina, jossa nainen kohtaa yllättäen miehensä luona vierailevan entisen kiduttajansa ja raiskaajansa. Kun tätä aikaisempaa elokuvaa katsoo nyt jälkeenpäin, niin musiikki antaa tilanteille dramaattisiakin sävyjä.

Polanskin elokuvassa ollaan ennen konserttia jyrkänteen reunalla eteläamerikkalaisessa diktatuurivaltiossa. Sigourney Weaverin näyttelemä Paulina vaatii ase kädessä tunnustusta mieheltä, jonka hän väittää kiduttaneen tätä ja raiskanneen useita kertoja soittaen samalla tuota Schubertin jousikvartettoa. Lopulta mies kuolemanpelossaan tunnustaa tekonsa. Tilanne jää auki ja katsoja saa harteilleen tuomarin roolin: oliko mies syyllinen vai tunnustiko hän vain kuolemanpelon edessä? Sitten ollaan yhtäkkiä konsertissa. Permannolla istuu Paulina miehensä kanssa, parvella heitä katsoo tuo Ben Kingsleyn esittämä mahdollinen kiduttaja vaimonsa ja lastensa kanssa. Elokuvan katsoja on kvartettoa kuunnellessaan moninaisten pohdintojen edessä. ”