maanantai 20. joulukuuta 2021

Diandran joulukonsertissa (Kuusankosken kirkko 18.12.2021)



Tämän vuoden jouluni alkoi lauantaina Diandran konsertista. Niin voisi kiteyttää. Joulunahan eletään osin menneisyydessä, palataan aitoihin lapsuuden kokemuksiin ja myös myöhempiin muistoihin. Menneet ovat mielessä - lapsuudesta lähtien, jolloin kirkossa käynti oli jouluaaton kohokohtia.  Ja kun nyt konsertin paikkana oli tutuksi tullut kirkko, ei voi unohtaa myöskään vajaan kymmenen vuoden takaisia hetkiä, kun hakeuduin Kuusankosken kirkkoon jouluaattoillan hartaustilaisuuteen. Siellä on ollut perinteenä kokoontua aattoiltana kello 22. Iso kirkko on ollut joskus täpösen täynnä. Muistissa on, kun hartaus päättyi kanttori Kukkosen esitykseen ”Oi, jouluyö”. Uruilla säestäen hän antoi laulun tulla koko sydämestä.

Korona-ajan masentavien hetkien keskellä yhtäkkiä huomaan istuvani täpötäydessä kirkossa, kovalla puupenkillä odottamassa konsertin alkua, nelisenkymmentä minuuttia toiveikasta odotusta. Sen odotuksen jälkeen koin täyttymyksen. Itse asiassa kyllä me kuitenkin nyt istuimme suhteellisen väljästi. Jokin häveliäisyys esti meitä menemästä liian lähelle. Ainakin viisi paikkaa olisi helposti edestäni löytynyt. Mutta niin täyttä en ollut saanut kokea muutamaan vuoteen. Se toi myös yhteisyyden tunteen, herätti henkiin jotakin, joka ennen viime vuotta oli vielä tavanomaista.

Maallisen laskelmoidussa konsertissa toki oltiin, mutta sisältö oli hengellistä ja kyse oli todellakin hartauden harjoittamisesta, jos mittarina on laulujen sisältö ja sanoma.

Miksi Diandra? Ei hän minulle mikään idoli ole ollut. Hänen Idols-hommia en ollut seurannut. Tykästyin häneen, kun näin Alfa-TV:n konsertissa hänen laulavan Uralin pihlajaa, myös venäjäksi. Ajattelin, että jopa tyttö lauloi kauniisti. Sen jälkeen alkoi vähitellen paljastua, kenestä oli kyse.

Lainasin kirjastosta hänen levyjään ja yritin kuunnella. Ei kiinnostanut lainkaan. Toisaalta asiantuntijoidenkin suusta kuulin, että hänellä on lahjoja. Hän on suurten estradien laulaja, minulle ennustettiin. Edelleenkään eivät hänen Tv-esityksensä erikoisemmin sytyttäneet.  

Kun kerran mahdollisuus avautui, halusin kokea hänet livenä. Myös konserttipaikalla oli merkitystä. Tuskin olisin muualle mennyt, en ainakaan jäähalliin.

Odotin uteliaana lauantaita.  Mitään valtavaa elämystä en odottanutkaan kokevani. Niin sitten kävi, että konsertti ylitti odotukseni. Olen ympäri maailman kokenut monenlaisia huippuesityksiä. Siitä huolimatta nostan lauantain konsertin aivan kärkipäähän. Kyllä Diandran luonnollisen vapautunut olemus sai yleisön mukaansa. Rutiini ja tavanomaisuus oli kaukana, hän oli aitona itsenään joka hetkessä.

Kyllä minua muutamat asiat kiusasivatkin, mutten niihin nyt paljoa puutu. Ne jäivät hyvien asioiden varjoon. Välillä kiusasi myös liika puhuminen, joka oli vähällä mennä höpöttämisen asteelle. Mutta se loi toisaalta välittömyyden tunnelman. Diandra tuli samalle tasolle yleisön kanssa. Oltiin kuin samassa olohuoneessa. Hän oli niin vapautunut, väliverhot olivat poissa. Ja kun sitten tämä ”oman perheen tyttö” aloitti, oltiin kuin huomaamatta häikäisevissä tunnelmissa. Tuli yllätyksiä yllätysten perään. Välillä tuntui selkäpiissä. Uskon vakaasti, että minä en ollut ainoa.

Konsertti oli yllättävän pienimuotonien. Luotettiin pieneen pelkistettyyn akustiseen kokoonpanoon. Emmi Schwartz pianossa oli konsertin toinen koossapitävä voima. Kolmantena lenkkinä oli Diandran isosisko Deirdre Flores. Siitä koostui illan tyttötrio. Lisäksi miksaaja ja valaistuksesta huolehtinut henkilö, joita Diandra ei unohtanut esitellä. Emmi ja Deirdre olivat taustalaulajina ja soittivat Diandran ohella myös viulua. Diandra esitteli jännästi systerinsä: ”Olemme tunteneet toisemme jo 24 vuotta.” Sillä tapaa sain tietää Diandran iän. Istuin salin keskiosassa. Minulla oli hyvä näköyhteys Diandran kasvoihin ja pianisti Emmin sivuprofiiliin. Myös Deirdren näin kun hieman kurkotin päätäni sivulle. En kuitenkaan voinut seurata, mitä hän teki muuta kuin lauloi ja soitti viulua. Esittelyssään Diandra viittasi kyllä tamburiiniin.

 

On ilmiömäistä, miten tuoreena ja voimallisena Diandran ääni soi. Tuntui kuin hän olisi vasta aloittamassa kiertuettaan. Ei ollut mitään merkkejä siitä, että hänen kiertueensa oli alkanut jo marraskuussa. Takana oli jo 13 konserttia, kaikki loppuunmyytyjä. Kuusankosken konsertti oli ainoa, jota ei ollut loppuunmyyty, mutta kyllä kirkko oli lähes viimeistä paikkaa myöten täynnä. Kansaa alkoi virrata sisälle jo kuuden jälkeen. Ja takamus siinä puupenkillä istuessa puutui, kun minuutit etenivät kovin hitaasti.

Kuusankosken konsertin jälkeen virallisessa ohjelmassa olisi ollut vielä kaksi konserttia, mutta toinen niistä – Valkeakosken Sääksmäen kirkossa - oli jouduttu koronarajoitusten vuoksi viime hetkellä peruuttamaan. Joten Diandran kiertue päättyi Tyrvään kirkkoon. Onneksi oli vain tuo yksi peruutus.

Konsertti alkoi pehmeästi tunnelmoiden. Hartaassa hiljaisuudessa yleisön eteen astuivat Emmi ja Deirdre. Emmi alkoi verkkaisesti soittaa tuttua jouluista melodiaa. Aloituskappaleen suhteen muistini valitettavasti hieman pettää. En ole yhtään varma, mutta tuntuisi kuin se olisi ollut sekoitus kahdesta sävelmästä: Mendelssohnin Hark! The Herald Angels sing ja vanha tuttu 1600-luvulta peräisin oleva ranskalainen joulusävelmä Kuului laulu enkelten (”Gloria in excelsis Deo”). Yhtä kaikki, Emmin piano viritti hiljentynyttä yleisöä konserttiin, odotusta oli ilmassa, kunnes sieltä sivuovesta putkahti esille illan päätähti hyvin arkisen oloisesti, kuin omaan olohuoneeseemme, mutta samalla yhtä aurinkoisena kuin Facebookin kuvissa. Niin pääsimme alkuun, rauhaisan akustisten sointujen kera.

Jo ensimmäisestä kappaleesta lähtien pyhyyden ilmapiiri oli aito, tai ainakin lähellä sitä. Teennäisyyttä ei tietenkään voi täysin välttää, mutta eivät ne ainakaan missään vaiheessa konserttia korostuneet.  Yllättävän aidon joulutunnelman ja nimenoman kristillisen joulutunnelman Diandran trio kykeni luomaan.

Ensimmäinen numero esitettiin englanniksi. Tämän lisäksi vain konsertin kolmanneksi viimeisenä kappaleena kuultu Leonard Cohenin Hallelujah oli englanninkielinen.

Teen tiivistäen katsauksen konsertin muihin ohjelmanumeroihin. Lähes kaikki kappaleet taitavat tulla tavalla tai toisella mainituiksi, toki eri järjestyksessä kuin konsertissa kuulimme.

Perinteisin, nimenomaan suomalaiseen jouluun liittyvä kappale oli Sibeliuksen En etsi valtaa loistoa Topeliuksen sanoin. Jo koulusta tuttu, kuten Diandra totesi sitä esitellessään. Tässä vaiheessa oltiin vielä virittäytymässä konsertin huippunumeroihin.

Virittäytymisnumerona oli lisäksi jo nimensäkin perusteella hieman tuoreempaa perinnettä edustava Pekka Simojoen Tulkoon joulu. Sen tunnelma vei Diandran herkän tulkinnan myötä kuulijansa joulun varsinaisen sanoman äärelle. Kirkkosali alkoi elää upeassa akustiikassaan musiikin hengen mukana.

Yllättävin ohjelmanumero oli Adventtilaulu (”Tiellä ken vaeltaa…”). Takanani joku vanhempi rouva kuiskasikin puolisolleen, että eipä ole kuullut tuota laulua kuin joskus muinoin lapsena. Minullakin tuo laulu vei muistikuvat nuoruuteen. Oli hienoa, että yleisö tuli laulun kertosäkeeseen mukaan rytmin mukana taputtaen.

Ennestään tuntematon oli minulle kappale, josta koko kiertue oli saanut nimensä: Kerran joulukuun aikaan. Se oli kiva pieni kappale, joka esitettiin valssin tahdissa. Kuten Diandra kertoi, se ei varsinaisesti ole joululaulu. Mutta niin kuin hän taisi myös lisätä, että se tuo vaihtelua joulun perinteeseen. Se on peräisin vuonna 1997 valmistuneesta animaatioelokuvasta Anastasia. Diandralla itsellään on elokuvasta lämpimät muistot ja kappaleella on hänelle tunnearvoa. Laulun alkuperäinen nimi on Once Upon A December. Se oli minulle kiva tuttavuus ja kirkon kiviseinät saivat imeä sisäänsä herkkäsointuisen valssin tunnelmaa.

Tuntematon oli myös Carola Häggkvistin Tähti luo valoaan, joka jäi tuntemattomaksi konsertin jälkeenkin. Ja mainitsen samalla myös toisen kappaleen, josta en saanut konsertissa otetta. Se oli suomenkielinen versio ruotsalaisesta laulusta Jul, jul strålande jul. Suomeksi se taisi olla Joulu loisteen luo.

Itselleni rakkain joululaulu on Sylvian joululaulu. Se osuu sydämeen. Syy on ehkä sen sanat, koska olen viettänyt monet joulut ulkomailla. Rakas Suomeni on tuolloin siintänyt jossain kaukaisuudessa ja Sylvia tuo sen lähelleni. Sen esitystä oikeastaan eniten odotin. En tullut pettymään, vaikka sitä ei laulettukaan. Se esitettiin kolmen viulun instrumentaaliesityksenä. Sovitus oli mielenkiintoinen, se oli varta vasten luotu tähän hetkeen. Kun esiintyjätrio koostui loistavista viulisteista, niin tuon kaltainen numero tarvittiin. Sekin osaltaan kertoo konsertin ainutlaatuisuudesta.

Tähän väliin nostan esille konsertin koskettavimman esityksen. Se oli Carola Häggkvistin säveltämä ja tietenkin omalla äidinkielellään tunnetuksi tekemä Taivas sylissäni. Melodia on kaunis, mutta monet aikaisemmin laulusta kuulemani tulkinnat eivät ole erityisemmin sytyttäneet. Aivan kuin jotain olisi puuttunut. Nyt kävi niin, että ei Diandra tyytynyt tavanomaisen iskelmälaulajan osin keinotekoisesti tunnelmoimaan muottiin. Hän toi lauluun oman panoksensa – koko sydämestään. Se oli ihana tulkinta, upea kokonaisuus. Hän otti viulun käteensä, aloitti sillä. Sointi levisi tumman salaperäisen sävyisenä kirkkosalin korkeuksiin, leijui yläpuolellamme. Sitten tuli laulu mukaan. Kuin pohdiskellen se kertoi meille sanomaansa. Huipentumana olivat nämä tutut säkeet:

Olet toisten kaltainen, lapsi lupauksien
Tuotko lapseni nyt toivon maailmaan
Olet aarre sydänten, miten sinut suojelen
Helmassani kantaa itse taivastako saa

Laulullisesti improvisoiden, eläen täydestä jokaisen fraasin, hän avasi Jeesuksen äidin Marian tuntemuksia. Minun mielikuvissani palanen hänen sydäntään jäi leijumaan kirkkosalin akustiikkaan. Uskon, että siellä minä sen kohtaan aina Kuusankosken kirkossa vieraillessani. Diandran ääni soi upeana kirkon kauniissa kaiussa. Tämä laulu toi minun sisimpääni sitä todellista värinää, jota koskettavasta konsertista toivoo.

Laulussa Varpunen jouluaamuna kosketti ennen muuta sen kaunis sovitus. Siinäkin Diandra päästi viulunsa valloilleen, niin kuin monessa muussakin kappaleessa. Tuskin hän ehti saada soitintaan kaulaltaan, kun jo laulu alkoi soida. Minulle tuo laulu alkaa olla hieman liian tuttu.

Virallisen ohjelman viimeisessä laulussa riitti vauhtia. Se oli konsertin suuria yllätyksiä, sillä me olemme tottuneet kuuntelemaan ja laulamaan itsekin sitä hyvin rauhallisesti ja hiljaa. Heinillä härkien kaukalon toi mukanaan aivan uudenlaisen kansanmusiikkisaundin. Viulut loivat osaltaan tuota tunnelmaa. Kappale alkoi kolmen viulun triona. Se oli upea johdanto, josta siirryttiin sitten itse lauluun ja tuttu melodia herätti yleisön. Vauhdin kiihtyessä yleisö tuli mukaan. Itse asiassa – aloin miettiä – miksei tuota laulua voisi noinkin esittää. Kyllähän ihmiset kuitenkin riensivät kiirehtäen Jeesus-lasta katsomaan. Se oli ilon päivä.

Mutta konsertti odotti edelleen huipennustaan. Sen me koimme ylimääräisessä numerossa, joka oli mikäs muu kuin Adolphe Adamin Oi jouluyö. Eikä siinäkään Diandra tyytynyt totuttuun loppuhehkutukseen laulun toisen säkeistön lopussa. Hänellä oli oma koskettava jatko-osio vielä sen jälkeen. En pysty sanoin kuvaamaan sitä taitoa, kuinka hän osasi hyödyntää kirkon loistavan kaiun. Kappaleen keskeisimmällä kohdalla hän vaikeni – ja kaiku jäi yksin soimaan avaruudessa kiirien. Olin tunteiden vietävissä, ja lähes haukoin henkeä.  Uskon, että saman koki myös muu konserttiväki. Ikimuistoinen konsertti!

 Kyllä Diandra on suurten estradien laulaja.  Hän on vielä lahjakkuus, mutta vastuulliset tehtävät odottavat.  Hän osasi ottaa yleisönsä. Ja sädekehä kehittyy ajan myötä. On turhaa vertailla häntä kehenkään. Hän on oma itsensä. Olkaamme ylpeitä, että meillä Suomessa on hänen kaltaisensa artisti.

Lopuksi haluan viitata Diandrasta kertovaan Wikipedian artikkeliin. Sieltä löytyy kiintoisaa tietoa. Sen mukaan ”hänellä on synestesia, josta johtuen hän näkee musiikin väreinä ja muotoina”. Muistaakseni myös Jean Sibeliuksella oli samanlaisia taipumuksia.

Kiitos Diandralle ainutlaatuisesta kokemuksesta! Nyt eletään jo jouluviikkoa. Hyvää joulun odotusta!

sunnuntai 5. joulukuuta 2021

Moskovalaisen orkesterin hieno ohjelmavalinta Suomen itsenäisyyspäivän aattona

 


Olen aiemmin jo kertonut, että seuraan ahkerasti tiettyjen konserttisalien ja orkestereiden suoria nettilähetyksiä. Lauantai-iltana syvennyin kuuntelemaan Moskovan filharmonian konserttisalista lähetetyn Venäjän kansallisen nuoriso-orkesterin (Russian National Youth Symphony Orchestra) konserttia. Paikka tunnetaan paremmin Tšaikovski-salina. Mainitaan oheen, että saman orkesterin samassa salissa pidetystä konsertista olen kirjoittanut tämän vuoden maaliskuussa. Tuolloin ohjelmassa oli Sergei Prokofjevin pianokonsertto nro 2, solistina ranskalainen lahjakkuus ja Tšaikovski-kilpailun voittaja Alexandre Kantorow (löytyy täältä).  

Nyt kyseessä oli kuukausittainen vakiokonsertti orkesterin kausikortin hankkineille. Teema liittyi pohjoismaihin. Porkkanaa oli kuitenkin yleisölle tarjolla. Konsertin ensimmäisessä osassa Edvard Griegin pianokonserton solistina oli venäläinen yleisön suosikki Denis Matsujev. Siihen esitykseen en itse kovasti syttynyt, mutta yleisö hukutti solistin suosionosoituksiin ja tämä kiitti siitä esittämällä muutaman ylimääräisen numeron. Hänen vakionumeroihinsa kuuluu Jean Sibeliuksen Piece for Piano No 2, Op 76, jonka voi katsoa ja kuunnella täällä. Nyt hän soitti sen ensimmäisenä tietäen, että konsertin jälkimmäisen osan säveltäjänimenä oli juuri Sibelius. Itse olen kuullut sen hänen esittämänään aika monta kertaa.

Matsujev oli siis konsertin vetonaula, mutta minulle sykähdyttävä hetki oli saada konsertin toisessa osassa Jean Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia (nro 1 e-molli op. 39). Vasta sitä kuunnellessani tajusin, että valinta liittyi totta kai edessä olevaan itsenäisyyspäiväämme. Kokemuksesta tiedän, että aiemmin Neuvostoliitossa ja nyt Venäjällä se on aiemminkin huomioitu. Se tuntuu olevan siellä perinteenä. Nykyisin ilmassa olevasta suoranaisesta vihamielisyydestä ja epäluottamuksesta huolimatta Venäjän kulttuurielämässä elää lämmin suhde pohjoiseen naapurimaahan. Venäläisten sydämissä elää Suomea kohtaan positiivisia tuntemuksia, ajoittaisista pettymyksistä tai mahdollisista huonoista kokemuksista huolimatta. Itse koen, että taustalla on syvemmät kulttuurisiteet, jonka hedelmistä olen saanut itsekin nauttia. Pienet kolhut eivät niitä nujerra.

Kapellimestarina toimi Valentin Urjupin, minulle ennestään tuntematon nuorekkaan oloinen mies. Hän tuntui olevan sinfonian esitykseen erityisen latautunut johtaen orkesteria palavasieluisesti eläytyen. Hetkittäin hän tuntui olevan suoranaista tulta ja purppuraa. Esitys vaikutti minuunkin, vaikka kaipasinkin eräisiin kohtiin lisäsävyjä, joihin olen tottunut suomalaisilta huippuorkestereilta kuulemaan. Mutta salissa vaikutelma olisi varmasti ollut syvempi. Yleisö siitä piti ja palkitsi orkesterin ja johtajansa runsain suosionosoituksin, joille ei tuntunut tulevan loppua.

Arvelin, että orkesteri tekee vielä kunnianosoituksen ja esittää Finlandian, mutta sitä ei nyt tullut. Joskus nimittäin olen sen yllätyksekseni kuullut ylimääräisenä numerona esitettävän. Ymmärrän että se olisi ollut kohtuutonta, koska ilta oli jo myöhä, aikaa oli kulunut Matsujevin ylimääräisiin.

Konsertin aikana Youtube-kanavalla oli livestriimi, jossa keskustelu kävi kuumana. Kävi selväksi, että Sibeliuksen musiikilla on Venäjällä ihailijansa. Sangen harvoin hänen sinfonioitaan kuitenkin esitetään.

Erään rouvan kommentti on ehkä tyypillisintä: ”Kun kuuntelen Sibeliusta ja Griegiä, näen aina edessäni loppumatonta metsää, järviä, kallioita, kaukana siintää meri, ja aivan kuin kaukana pohjoisella taivaalla liitelisi lintu!”

Ja myös Helsingissä sijaitseva Sibelius-monumentti muistetaan: ”Helsingissä on Sibelius-monumentti, jonka putkissa tuuli luo musiikkiaan.”

Eräs kuulija sekoitti kyllä Norjan ja Suomen, kun liitti maahamme vuonot. Se kuitenkin sallittakoon.

Lopetan lyhyen kirjoitukseni innostuneeseen toteamukseeni.  Venäjän kansalliselta nuoriso-orkesterilta oli hieno ele esittää Sibeliuksen sinfonia nimenomaan itsenäisyydenpäivämme aattona. Minulle hetkeä juhlisti sekin, että ohjelmassa oli oma suosikkini hänen sinfonioistaan.

Tykkäsin seurata nuorekasta orkesteria totisessa työssään. Laitankin loppuun kuvasarjan nuorekkaasta orkesterista urakan aikana ja sen jälkeen kukituksessa. Konserttimestarin olemukseen olen erityisen viehättynyt. Hänet kyllä tunnistatte joukosta. On siellä yksi kuva myös yleisöstä, jossa eräs nuori nainen selaa ohjelmalehtistä, jonka kuvasta pilkistää tuttu herrasmies.

Tuon konsertin kuultuani on hienoa hiljentyä jälleen kerran viettämään rakasta itsenäisyyspäivän juhlaamme.

Konsertti on ainakin toistaiseksi kuultavissa ja nähtävissä täällä. Sibeliuksen sinfonia alkaa kohdassa 1:33:40. Sen on myös joku Sibelius-fani laittanut kommenttiosastoon.








Lisäys 7.12.2021

Nuo kuvat liitän myös innostuneena siitä, kuinka korkeatasoisia nuo konserttien livestriimit ovat. Kameroiden kuvauskulmia on runsaasti, näkymät vaihtuvat, konsertti elää. Lisäksi ääni ja kuva synkkaavat tarkasti yhteen. Näin ei ole aina. Esimerkiksi eilisesä myöhäisillassa Wigmore Hallin pienimuotoisessa pianon ja laulajan konsertissa kuva ja ääni kulkivat aivan omia reittejään. Se oli tuskaista seurattavaa. Ongelmia on toki ollut joskus myös Moskovan lähetyksissä. Silloin on kuitenkin suorien lähetysten ongelmat saatu jälkeenpäin nopeasti korjattua. Etäkatsojaa ei ole hylätty, ja hän on voinut palata konsertin hetkiin ehkä uusin innoituksen tuntein.


PARIS! – Hilary Hahnin ja Mikko Franckin yhteistyö on poikinut upean levyn

 


Harvoin tulee tarve nostaa esille ja hehkuttaa tuoretta klassisen musiikin levytystä. Nyt haluan sen tehdä. Kyseessä on viulisti Hilary Hahnin tämän vuoden maaliskuussa julkistettu Paris-studioäänite. Ranskan radion filharmonista orkesteria johtaa kaiken lisäksi suomalainen Mikko Franck. Levyn kolmesta säveltäjänimestä yhtenä on vuonna 2016 edesmennyt Einojuhani Rautavaara.

Hahn lumoaa viulunsa soinnilla. Kokonaisuus on tasapainoinen. Jo ensisävelistä alkaen suorastaan jähmetyn paikalleni, suljen silmäni ja annan musiikin voiman ja tenhon sädehtiä tasaisena aaltona levollisen rauhan tilaan vajonneeseen tajuntaani ja sieltä edelleen sisimpääni. Kuvitelmissani lähes aistin, kuinka alkuvoimieni versotkin värähtelevät mieleni syvyyksissä. Sinä hetkenä uskon elämän ihmeeseen. Olen läpikotaisin mukana musiikin tenhovoiman sykkeessä.

Tästä levystä en halua eroon. Laitan sen aamun koitteessa soimaan. Musiikin voima sykkii levollisena ihmeenä auringon valon mukana, sykkii vienosti rauhan ja tasapainon lähettinä.  Sen voimasta jaksan läpi talven kolkon odotuksen. Niin tunnen.

Chausson on minulle aivan uusi tuttavuus. Se saa pysähtymään, jäämään paikalleni, antautumaan hetkeen. Prokofjevin viulukonsertto nro 1 on ennestään kyllä tuttu. Se tuntuisi Chaussonin romanttisen herkistyneeseen olotilaan sopimattomalta mutta Hilarylla on tuon venäläisen mestarin kokeilevan moderniin, levottomuuden täytteiseen sykkeeseen yllätyksellisen pehmeä soundi. Se istuu lopulta kokonaisuuteen tuoden kuin tilauksesta tarvittavan kontrastinsa. On huomattava myös levyn henkilökohtainen puoli. Se välittää intensiteetillään ja herkkyydellään Hahnin lämpöisen kosketuspinnan Pariisiin, unohtamatta Rautavaaran musiikin traagisia nyansseja. Se oli aikanaan myös Prokofjeville tärkeä kaupunki, kun hän paettuaan vallankumouksen alkaessa Venäjältä ensin Yhdysvaltoihin ja asettui sittemmin 20-luvun alussa Länsi-Eurooppaan. Pariisista tuli hänelle uusi koti, josta hän löysi luovuudelleen purkautumistien. Hänen ensimmäisen viulukonserttonsa ensiesitys oli Pariisissa vuonna 1923, kuusi vuotta sävellyksen valmistumisen jälkeen.

Kokoelman päättää Eino Juhani Rautavaaran kaksiosainen sävellys. Se täydentää kokonaisuuden tuoden siihen oman voimallisen leimansa. Samalla avautuu Hilary Hahnin läheinen suhde tuohon suomalaiseen säveltäjämestariin, kuin myös levytyksen kapellimestariin Mikko Franckiin. Siitä voi lukea levyn oheisvihkosesta.

Ensi alkuun Prokofjev tuntuisi kahden muun mestarin välissä tuovan kokonaisuuteen pienen särön, mitä se ei sitten kuitenkaan ole. Tarvitaan toinen kuuntelukerta, jotta salaperäinen yhteys avautuu. Hahn pystyy konserton hitaan osan tulkinnassaan lähes ylitsevuotavaan tunnelmaan. Konsertto avautuu aivan uudella tavalla.

Chaussonin musiikin haluan kuitenkin nostaa ylitse muiden. Kuten jo totesin, En tuntenut sitä ennestään. Nyt mielen nousee jostain kummasta syystä Sibeliuksen musiikki. Se on siis omalla tavallaan myös näkymätön sidos Rautavaaran musiikkiin, jossa – väljästi tulkiten - juuret ja ehkä perimmäinen innoitus vievät Sibeliukseen. Siinä välissä tuo Prokofjev oman ajallisen ja kulttuurisen sidoksensa.

Mutta sanoista viis.  Annetaan musiikin viedä. Avautukaa kuulemaan ja antakaa sen myötä vapaa väylä omalle sisäiselle energiallenne!

Nyt vaihdan näkökulmaa. Liitän tähän väliin omiin tuntemuksiinikin liittyvät kuvaukset levyn kahdesta päähenkilöstä. Toivottavasti en pilaa tunnelmaa.

Hilary Hahn on täyttänyt jo 40 vuotta mutta minulle hän on edelleen hento teiniviulisti, hyvin nuorena pinnalle noussut ilmiömäinen kansainvälinen tähti, joka sävähdytti kypsällä otteellaan. En nimittäin ole hänen uraansa noiden teinivuosien jälkeen seurannut. Nyt hän kuitenkin nousta putkahti yllättäen taas esille. Hoikka teinimäisyys näkyy olemuksesta edelleen. Sitä vain vahvistaa Hahnin oma teksti tuoreen levyn oheisvihkosesta. Hän muistelee siinä, kun oli teinivuosinaan kiertueellaan ensi kertaa Pariisissa. Hän syö suurkaupungin yössä Champs-Elyseen varrella sijaitsevan hotellinsa katolla pizzaa ja lähes huumaantuu näkemästään. Hän teki uteliaana havaintoja viehättävän suurkaupungin pienimmistä nyansseista. Siitä vierailusta lähtien hän on käynyt Pariisissa vuosittain ja kaupunki on tullut monella tapaa tutuksi. Se ei ole rajoittunut pelkkiin konserttisaleihin. Pariisi vie siis Hilaryn tunnepitoisiin muistoihin. Hän toteaa, että jopa hänen viulunsa on pariisilaista alkuperää vuodelta 1865, Jean-Baptiste Vuillaumen tekemä. Hän tietää, missä tuon mestarin oma liike aikoinaan sijaitsi. Sen paikalla on nykyisin elintarvikekauppa mutta Hilary kertoo sitä katsellessaan mielikuvistaan matkaten vuosisadan taakse aikaan, jolloin Monsieur Vuillaume häärii ja touhuaa omaan rakkaan työnsä ääressä.

Epäterveelliset pizzansyöntiajat eivät ole viulistia pyöristäneet. Hän vaikuttaa edelleen ulkoisesti samanlaiselta, jollaisena hänet parinkymmenen vuoden takaa muistan. Eikä hänen virtuositeettinsa näytä sammuneen.

Mikko Franckin puolestaan muistan varhaiskypsänä kapellimestarina, niin ikään reilun parinkymmenen vuoden takaa. En ole häntä toki koskaan luonnossa nähnyt, mutta hän on tullut tutuksi, kun olen suomalaista klassisen musiikin maailmaa tiiviisti seuraillut. Ellen väärin muista hän taisi olla vastuullisissa tehtävissä jo alle parikymppisenä. Asuessani vuosituhannen vaihteen aikoihin Moskovassa kuulin eräältä kaupungissa asuvalta suomalaiselta Franckin Moskovan kokemuksiin liittyvän hauskan anekdootin, jonka muistaakseni tuleva maestro oli itse kertonut. Franck vieraili kaupungissa ja oli saanut johdettavakseen merkittävän orkesterin, en muista nyt orkesterin nimeä. Soittajat olivat tottuneet kansainvälisesti nimekkäisiin kapellimestarivieraisiin, joiden rinnalla Franck oli vielä pojankloppi, ja kaiken lisäksi myös kooltaan pienikokoinen. Franck ei saanut ainakin vielä tuolloin liiaksikin vahvoihin auktoriteetteihin nojaavaa orkesterin miehistöä järjestykseen. Kunnioitus puuttui, mihin lienee tuolloin vaikuttanut myös kokemuksen puute. Mutta tuleva maestro maksoi tuolloin vielä oppirahojaan. Harjoittaessaan orkesteria hän ei saanut pidettyä orkesteria otteessaan. Elettiin kaiken lisäksi aikoja, jolloin soittajilla oli pienten tulojen vuoksi runsaasti sivutöitä eikä aika aina riittänyt harjoituksiin. Ohjeet eivät menneet perille ja nuori mies ylipäänsä valitti kuritonta käytöstä. Nurina ei tuottanut tulosta. Soittajat kertoivat Franckille tarinan, joka lie liittynyt johonkin toiseen konserttiin. Oli eräs soittaja, joka oli aina säntillisesti paikalla, ajoissa ja kaikki nuotit oikeassa järjestyksessä, jopa siinä määrin että kapellimestari itsekin ihmetteli moista tunnollisuutta. Syykin sitten selvisi. Hän ei päässyt tulemaan varsinaiseen esitykseen.

Franck kuitenkin on oppirahansa maksanut. Hänen urakehityksensä on jäänyt minulta täysin pimentoon mutta eittämättä hän on vuosikymmenten myötä luonut upean kansainvälisen uran. Ei kuka tahansa pääse johtamaan ranskalaista huippuorkesteria.

ERNEST CHAUSSON (1855–1899)
Poème op. 25 for Violin and Orchestra

SERGEI PROKOFIEV (1891–1953)
Concerto for Violin and Orchestra No. 1 in D major op. 19
I. Andantino – Andante assai
II. Scherzo. Vivacissimo
III. Moderato – Allegro moderato – Moderato – Più tranquillo

EINOJUHANI RAUTAVAARA (1928–2016)
Deux Sérénades
Dedicated to Hilary Hahn · World première recording
1. Sérénade pour mon amour. Moderato
2. Sérénade pour la vie. Andante assai – Comodo – Agitato

Hilary Hahn violin, Orchestre Philharmonique de Radio France, Mikko Franck conductor.

                                            

Seuraavat havainnot perustuvat pääosin CD-levyn oheisvihkoseen. Ranskan radion filharmoninen orkesteri on tullut Hahnille tutuksi. Hän kokee siihen lämpöisen yhteyden, kuin olisi samaa perhettä. Mikko Franckin johtajakaudella suhde on tiivistynyt jopa siinä määrin, että Hahn vertaa sitä salamaniskuun. Sen myötä  nousi ajankohtaiseksi tehdä myös yhteinen levytys.

Hilary ylistää orkesterin tulkinnan tyyliä: ”Sävelet virtaavat kuin keskustelun sanat ja soinnut elävät rinnakkain toisiinsa sulautuen, tunnevoima on läsnä…” Ollaan liioittelematta emootioiden syleilyssä.

 

Chaussonin Poème-teosta Hahn kutsuu ”pohdiskelevaksi melankoliaksi”. Itselleni välähtää tuosta ilmaisusta mieleen juuri yllä toteamani yhteys Sibeliukseen. ”Chausson sukeltaa syvälle toiseen maailmaan.”  Musiikki on ”raakaa, rehevää, sydäntä särkevän kaunista”. Siinä hengitys lähes salpautuu. Hän pitää sitä säveltäjän henkilökohtaisena sielunmessuna (requem).

Teos on Hahnille merkittävä henkilökohtaisesti merkittävä. Siitä löytyy jännä yhteys teoksen ensiesityksen solistiin, säveltäjä ja viulisti Eugène Ysaÿeen (1858-1931). Hilaryn oma viulunsoiton opettaja on ollut Ysaÿen oppilas. Viulistin omalla Facebook-seinällä Ysaÿeta kutsutaan jopa ”Hilaryn musikaaliseksi isoisäksi” (Hilary's teacher Jascha Brodsky was one of the the last pupils of the legendary violinist Ysaÿe, making Ysaÿe Hilary’s musical grandfather).

Wikipediassakin todetaan, että Hilary Hahnin opettajana toimi aikoinaan Jascha Brodsky (1907-1997), joka oli Eugène Ysaÿen viimeisimpiä oppilaita. Brodskyn juuret ovat Venäjällä ja ehkä senkin vuoksi hänen keskeiseen ohjelmistoon kuului myös tällä levyllä mukana oleva Prokofjevin ensimmäinen viulukonsertto. Näin Hahnin ja Chaussonin välille löytyy Brodskyn ja Ysaÿen kautta yhteinen henkinen sidos. Tämä jos mikä tuo myös tälle uutuuslevylle oman painoarvonsa. Hahnin tulkinnan syvyydelle löytyy perusteita.

Eugène Ysaÿesta on mainittava vielä se, että nykyisin hän on tunnettu ennen muuta sävellystyöstään. Itse olen viehättynyt hänen sooloviulusonaateistaan. Olen käsitellyt häntä tässä kirjoituksessani helmikuulta 2019.

Kun Sibelius on tullut Chaussoniin liittyen jo pari kertaa mainituksi, niin jatkan samalla rataa. Chausson oli itse asiassa Sibeliuksen aikalainen, syntynyt kymmenen vuotta aiemmin, mutta kuoli jo 44-vuotiaana polkupyöräonnettomuudessa. Yhteistä heille oli se, että molemmat opiskelivat aluksi oikeustiedettä ja siirtyivät sitten päätoimisesti musiikin opintoihin.  Pitemmälle en kykene heitä vertailemaan. Molemmilla on aivan omanlaisensa sävellystuotanto. Chausson keskittyi pienimuotoisiin, lähinnä pianosävellyksiin.

Poème, Op. 25, valmistui vuonna 1996, ja kuuluu siis säveltäjän myöhäisiin teoksiin.  Chausson ryhtyi sävellystyöhön viulisti viulisti Eugène Ysaÿen pyynnöstä. Ysaÿe pyysi Chaussonilta viulukonserttoa, ja lopputuloksena oli tämä vapaamuotoisempi sävelteos. Chausson omisti teoksensa Ysaÿelle, joka oli myös teoksen kantaesityksen solistina. Teoksen taustalla on venäläisen kirjailijan Ivan Turgenevin lyhyt novelli Le Chant de l'amour triomphant (”Laulu voittoisasta rakkaudesta”). Sitä ei lopulta kuitenkaan mainita teoksen yhteydessä, koska lopullisen version katsotaan liittyvän siihen sangen väljästi. Säveltäjä halusi olla liittämättä sävellykseensä mitään musiikin ulkopuolisia mielleyhtymiä. Ainakin jossain määrin novelli on kuitenkin ollut inspiraation lähteenä. Julkista huomiota sävellys sai vasta Pariisin ensiesityksessä vuonna 1997, solistina niin ikään Eugène Ysaÿe.  Hän esitti sävellyksen vielä kolmannenkin kerran. Se tapahtui Lontoossa viikko Chaussonin kuoleman jälkeen.

Sergei Prokofjevin viulukonsertto on Hahnin omien sanojen mukaan kuulunut hänen suosikkeihin, jopa siinä määrin, että hän on pitkäjänteisesti malttanut odottaa sopivaa levytyksen hetkeä. Nyt ”langat ovat viimein osuneet kohdalleen”. Hän on saanut orkesterin ja sen johtajan kera musiikin juonesta kiinni. Kuten Hahn toteaa, voidaan herkutella yhdessä musiikin vilkkaalla ”elohopeamaisella” luonnolla. ”Kun musiikki etenee, tunnen kuin olisin kilparadalla.” Ollaan Hahnia mukaillen ponnistelujen äärirajoilla.

Jatkan tuota kilparata-allegoriaa. Hahnia kuunnellessa viulu etenee sulavasti, se kilpajuoksu ei ole väkinäistä tarpomista vaan sulavaa juoksua mahdolliset esteetkin väistäen. Prokofiev on haastavaa paitsi soittajalle myös kuulijalle. Itselläni on tunto, että kaaoksesta ei olla kaukana, musiikin on edettävä määrätietoisesti kohti kirkkaampia vesiä. On tunnettava liike ja sen ohessa pidettävä kosketus kätköjen uumenissa paikoin harhailevaankin sisäiseen ajatukseen.

Hahn kokee konserttoa soittaessaan olevansa tiukasti kiinni elämässä. Hän yhtäältä toteaa, että Prokofjevin sävelkielen ”brutaali” raakuus on ilkeää. Konserton juoksutuksia hän kuvaa eteerisiksi, siis lähinnä kevyen hauraan yliaistillisiksi. Juoksutukset saavat hänet kananlihalle. Hän panee myös merkille fraasien keskinäisen emotionaalisen läheisyyden ja intensiteetin.

Hahn kokee, että Prokofjevin konsertto on äärimmäisen vaikea esittää. Säveltäjä on hänen mukaansa tiennyt, että kun sävellys vie esittäjänsä äärirajoille, myös tulkinta kohoaa korkeampiin ulottuvuuksiin.

Hilary Hahnilla on hyvin lämmin suhde säveltäjä Einojuhani Rautavaaraan, eikä hän tyhjästä ole omistanut teostaan nimenomaan Hahnille. Tärkeänä yhdyssiteenä heidän välillään on ollut kapellimestari Mikko Franck.

Oman traagisuutensa sävellykselle tuo se, että toisen osan orkestraatio jäi kuoleman yllättäessä keskeneräiseksi. Sen viimeisteli säveltäjän oppilas Kalevi Aho. Rautavaran ja Ahon kautta levyllä on myös etäinen yhteys Jean Sibeliukseen. Pariisi ja Ranska liittyvät Rautavaaran luomukseen ainakin nimiensä kautta. Säveltäjä on alusta pitäen nimennyt sävellyksensä ranskaksi: Sérénade pour mon amour – Serenadi rakkaudelle – ja  Sérénade pour la vie – Serenadi elämälle. Kun Hahn toteaa, että Chaussonin  Poème (Runoelma) on hänen tajunnalleen kuin säveltäjän rekviem, niin Rautavaaran postuumisti julkistettu sävellys tuo levyn kokonaisuuteen vielä lisää traagisuutta, kun se on suoranaisesti säveltäjän jäähyväisteos. Mikko Franckin ansioita ei saa väheksyä. Hahnin mukaan nimenomaan hänen ansiostaan Kalevi Aho viimeisteli teoksen orkestraation. Sävellyksen kantaesityksestä helmikuussa 2019 tuli hyvin tunnevoimainen säveltäjän elämäntyötä kunnioittava esitys.

Täällä julkaistussa haastattelussa Hahn toteaa Rautavaaran sävellykseen liittyen seuraavaa: "Minulle ja Mikolle oli todella tärkeää saada Rautavaaran sävellys julkaistua ja sen myötä varmistaa, että se olisi mahdollisimman laajan yleisön kuultavissa mahdollisimman pitkään.”

Liitän vielä Hilary Hahnin soittotyyliin liittyen lainauksen eräästä levyarvostelusta (täältä):

Hän soittaa intohimoisella intensiteetillä, vaikka hänen viulunsa ihmeellisen varma sointi ei ole samalla tapaa välittömästi viettelevä kuin esimerkiksi Itzhak Perlmanilla on  tämän kaltaisessa ohjelmistossa.

Lainaan samasta artikkelista kohtaa liittyen Prokofjevin konserttoon, nyt suomentamatta:

Without going as far as some to embrace the modernist grit in Prokofiev’s oyster, Hahn reminds us that this is an opus Stravinsky admired, at once sweet, cool and precise. Sticking with mainstream tempos, Mikko Franck’s orchestral fabric conveys a newly minted quality from the moment he has the opening melody float over a fairy-tale shimmer subtler than that encoded on the page. Old-school string-based textures are largely discarded in favour of a more detailed, linear approach. The sound team foregrounds Hahn’s intonationally rock-solid violin without obscuring detail. The bassoon is suitably ‘present’ in the finale. You don’t hear that much tuba – then again does anyone really want to? The soloist’s crystalline trill-chains register clearly towards the close. Marvellous!

Laitan loppukaneetiksi vielä lainauksen samasta artikkelista liittyen Mikko Franckiin ja levyn ulkoasusta vastanneeseen Deutche Grammophon yhtiöön. Siinä ylistetään Hahnin omaa kuvausta, mihin on helppo yhtyä.

Oman aikamme miehellä Mikko Franckilla on erilaiset prioriteetit, kuten varmistaa, että viimeinen sointu pysyy vireessä. Nuoremmille kuuntelijoille tämä on hyväksi. DG:n melko kaunis suunnittelukonsepti voi miellyttää tai ei, mutta Hahnin omat kirjalliset kommentit ovat havainnollisia, eivät lainkaan ylimielisiä. Fanit ovat jo merkinneet tämän pakolliseksi ostoksi ja todennäköiseksi palkintoehdokkaaksi. He eivät ole väärässä.