Motto:
”Asiaan kuuluu, ettei vallitsevan ideologian olemassaoloa
edes havaita.”
Professori Timo Vihavaisen 26.5.2018 julkaisemasta
blogikirjoituksesta Aatteellinen boikotti.
1.
Aluksi
Yritin turhaan miettiä sopivaa laatusanaa aikaamme kuvaamaan.
Vaihtoehtoja oli kyllä runsaasti. Itse olen pessimisti ja aikaamme voisi sen
pohjalta kutsua vaikkapa toivottomaksi, mutta rehellisesti sanoen se kertoo
asenteestani vain hiukan. Nousen edelleenkin ylös vuoteestani, enkä tee niin
vain itseni enkä minkään hulluuden vuoksi. Ehkä uteliaisuuttakin on mukana,
mutta rehellisesti sanoen tunnen olevani pienen pieni hiukkanen jostakin
suuremmasta. Suomen tilanne ja Suomen kohtalo on tietysti suurin
huolenaiheeni. Otan kuitenkin tähän
alkuun laajemman näkökulman.
Jos aikakauttamme tarkastelee historiallisessa
perspektiivissä, niin käänteentekevä on valistuksen aika ja Ranskan
vallankumous: vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus. Siinä vaiheessa maailmassamme
lähdettiin uusille urille. Euroopan historialliset mullistukset, tieteen ja
kulttuurin kehitys saivat sieltä uutta pontta. Lähdetään siitä, että nykyisen
Europan unionin esivaiheita alkoi muotoutua 1800-luvulla, vaikka toki
aiemminkin oli jo jotain hahmottelua. Liberalismin imussa alkoi ajatus itää.
Saksassa kehitys vei kuitenkin yhteen äärimmäisyyteen. Venäjällä
yhteiskunnallinen kehitys johti anarkismin kautta vallankumoukseen.
Toivottavasti kuitenkaan meidän aikamme liberaalit eivät ala
muistuttaa jakobiineja, niin kuin esimerkiksi tässä
kirjoituksessa on ennustettu. Moni asia kyllä viittaa siihen, ettei historiasta
ole opittu eikä haluta oppia. En sentään kuitenkaan usko teloituksiin.
Venäjän ja Neuvostoliiton historia on minulle tuttu.
Liberalismin hegemoniassa 1800-luvun Venäjällä kehitys johti kommunismiin,
Ranskan vallankumouksen lapseen. Ja sen kehitys meille pitäisi olla tuttu.
Lopputuloksena oli julma terrori, jota ei suinkaan toteuttanut yksi poliittinen
johtaja vaan mukana olivat toteuttamassa tavalliset pienet ihmiset, joita
saattoivat kalvaa tavanomaiset arkipäivän huolet.
Ihmismieliä ruvettiin 20-luvun kehityksen saatossa tarkemmin
ohjaamaan. Nuori neuvostoyhteiskunta kävi selviytymiskamppailuaan ja pyrki
saamaan kansalta sille kaiken tuen. Kansa piti saada uuden eliitin taakse.
Tähän mielikuvataisteluun otettiin avuksi oikeuslaitos. Maassa käytiin kolme
laajaa oikeusjuttua. Tavallinen työkansa pääsi seuraamaan aikansa merkittäviä
mediatapahtumia. Ne purivat ja upposivat. Kansanvihollisia tuomittiin kuolemaan
ja vuosien vankeusrangaistuksiin. Syyllisiksi tuomitut oppivat nöyrästi
katumaan tekojaan tietämättä tosiasiassa, mihin he olivat syypäitä.
Šahtinskin jutussa vuonna 1928
syytettyinä oli noin 50 kaivosinsinööriä
ja muita alan työntekijöitä. Heitä pidettiin ”tihutyön tekijöinä”, joiden
tavoitteena oli ollut kaataa nuori sosialistinen yhteiskuntajärjestelmä. Vuonna
1930 se sai jatkoa. Tuolloin käytiin ns. Teollisuuspuolueen juttu. Nyt
paljastettiin vastavallankumouksellisia, jotka olivat olleet Neuvostoliiton
oikeuslaitoksen mukaan kontakteissa ulkomaisiin toimijoihin. Kolmas
näytösoikeudenkäynti, Metro-Vickersin juttu, pidettiin vuonna 1933. Siinä
täytyi yhteiskunnasta jo löytää ulkomaalaisia agentteja. Nuo ulkomaalaiset olivat englantilaisia,
jotka olivat olleet rakentamassa mm. Moskovan metroa. Tämä oikeudenkäynti sai
luonnollisesti eniten kansainvälistä huomiota, mutta siitä myös vaiettiin
nopeasti ja tuomitut karkotettiin pikaisesti kotimaahansa. Näistä jutuista olen
kirjoittanut aiemmin näillä
sivuilla.
Haluan palata tuohon keskimmäiseen oikeusjuttuun. Siinä
pääsyytettynä oli aikansa merkittävä tiedemies, Neuvostoliiton teollisen
kehityksen kannalta korvaamaton henkilö Nikolai Ramzin. Nikolai Ramzin oli henkilö, joka sai
oikeusistuimelta poliittisin perustein kuolemantuomion, mutta osoittaessaan
vahvaa katumusta hän koki vallanpitäjien ylitsevuotavan armon ja sai
kilvoituksensa ansiosta mahdollisuuden jatkaa toimintaansa kansakunnan eteen,
sen Hyvän Paimenen turvallisten kämmenten suojeluksessa. Oikeus lähetti hänet sisäministeriön
erityisvirastoon, jossa mies saattoi jatkaa tutkimus- ja kehitystyötään uuden
höyrykattilan parissa. Ramzin kärsi suhteellisen vapaissa oloissa
elinkautistaan, mutta hänet vapautettiin vankeudesta vuonna 1936, mikä
todellisuudessa ei kai tuonut kovin suurta muutosta hänen elämäänsä.
Mutta vaikka Jumala voi armahtaa, kansa ei milloinkaan. Syksyllä
1943 Ramzin oli ehdolla Neuvostoliiton tiedeakatemiaan. Hänen ansionsa tieteen
saralla olivat ylivoimaiset ja kiistattomat. Odotettiin, että hänet valitaan.
Hänen työtoverinsa on kertonut, että Ramzin itse oli hyvin iloinen
ehdokkuudestaan ja oli todennut olevansa kiitollinen ”isännälle” (tarkoittaen
Stalinia), kun tämä oli arvostanut hänen tutkimustyötään. Akatemia itse kuitenkin valitsi jäsenensä ja
kyseessä oli salainen äänestys. Niinhän siinä kävi, että Ramzinia ei valittu.
Hän sai vain yhden puoltoäänen. Teollisuuspuolueen haamu oli jäänyt vahvana
ihmisten mieliin. Akatemian koostui aikansa sivistyneistöstä mutta heidänkin
mieliin oli perusteellisesti syötetty propaganda pureutunut.
Neuvostoliitossa oli syntyessään hyvin jaloja, itse Leninin
ajamia periaatteita kansallisesta itsemääräämisoikeudesta lähtien aina
vapaaseen eroamiseen saakka. Kansoille myönnettiin laaja alueellinen autonomia
ja vähemmistöjen oikeuksista huolehdittiin. Kuitenkin puolueen yhtenäisyyden
nimissä kehitys alkoi mennä omaan suuntaansa. Vielä vuonna 1931 saattoi
Staliniakin vapaasti arvostella. Pian tilanne muuttui täydellisesti.
No, mehän olemme EU-kansalaisia ja meillä on oma unelmamme…
Euroopan yhdentymisessä on kommunisteillakin ollut oma
roolinsa. Yksi Euroopan unionin keskeisistä hahmoista 1900-luvulla on ollut
italialainen kommunisti Altiero Spinelli. Kun EU:ta alettiin kehittää nykyiseen
suuntaan, hänen merkityksensä oli keskeinen.
Aluksi EEC:ssä Eurooppaa alettiin yhdistää talousyhteistyön
kautta, eli alhaalta ylöspäin. Kun huomattiin, että asia ei etene, päädyttiin
pyrkiä EEC:n yhdistämiseen ylhäältä käsin. Tätä ajoi juuri yllä mainittu
Spinelli. Tätä lähdettiin toteuttamaan luomalla Euroopalle yhteinen
perustuslaki. Sitä kautta päädyttiin vuonna 2009 Lissabonin sopimukseen, joka
muutti EU:n rakenteita perustuslakiluonnoksen suuntaan.
Tästä on kirjoittanut mm. liettualainen EU-kriitikko
Vytautas Radžvilas. Minulla kyllä löytyy
hänen tekstinsä pohjalta kirjoitettu blogiteksti. Hänen mukaansa EU on uusi vaihe poliittisten
insinöörien kehitystyössä, jossa yritetään yhdistää kommunismi, markkinatalous
ja USA:n toteuttama demokraattinen globalisaatio. ”Kommunismi” on tosin nyt
muuttunut uusmarxilaiseksi kulttuuriohjelmaksi. Siihen kuuluu keskeisesti, että
valtioiden on annettava EU:lle osa omasta päätösvallastaan.
Radžvilas on palauttanut ainakin minun mieliin
Neuvostoliitossa vallinneen käytännön: ”Kulttuurin pitää olla muodoltaan
kansallista, mutta sisällöltään sosialistista”.
Tuo tuntuu nykyisin niin todelliselta, jos vain viimeinen sana muutetaan
toiseksi.
2.
Mielensä pahoittajien, puolesta loukkaantujien
ja uhriutujien Suomi
Me elämme nyt kuitenkin Euroopan unionissa.
Neuvostotodellisuuteen verrattuna täällä käydään oikeudenkäyntejä pienemmässä
mitassa. Tuomioita kuitenkin tulee, ja myös toverituomioistuimet (mm. metoo ja
muut ylhäältä masinoidut kampanjat) ovat jo tulleet tutuiksi. Muotisanoja ovat
sellaiset kuin puolesta loukkaantuminen, uhriutuminen, uhripääoma ja vihapuhe.
Käsittelen nyt tässä erästä Alfa-TV:n keskusteluohjelmaa,
jonka otsikossa kysytään, elämmekö mielensä pahoittamisen kulta-aikaa. Se on nähtävissä täällä: http://www.permanto.fi/fi/web/alfatv/player/vod?assetId=10174888.
Vieraina ovat Eero Paloheimo, Marko Hamilo ja kristillisdemokraattien
puheenjohtaja kansanedustaja Sari Essayah. Ohjelma on esitetty ensimmäisen
kerran 21.6.2018. Käyn läpi valikoiden ohjelman sisältöä. Keskustelu on hieman poukkoilevaa, mikä
saattaa näkyä omassa selostuksessani.
Paloheimo lähtee liikkeelle yleisestä huomiosta. Hänen
mukaansa nykyisin on selvästi ollut havaittavissa, että sananvapautta
tarkkaillaan enemmän kuin aikaisemmin. Se on diplomaattinen aloitus. Essayah
haluaa myös olla rakentava ja hän korostaa ihmisten vastuuta sanomisistaan käyttäen
ilmausta sananvastuu.
Marko Hamilo reagoi muiden keskustelijoiden aloitukseen
hieman konkreettisemmin yrittäen tulkita, mitä keskustelun aihe pitää
sisällään. Se on hänen mukaansa jotakin muuta kuin tuntemamme Tuomas Kyrön
kirjallisen hahmon toiminta. Hän arvelee aiheen tarkoittavan sitä, kenellä
katsotaan olevan oikeus loukkaantua niin, että joku muu tuomitaan siitä.
Hän viittaa historiaan ja nostaa sieltä kolme käsitystä.
”Ennen modernia kulttuuria oli kunniakulttuurin aika. Jos
loukkaat minua tai minun kaveria, niin tiedät, mitä siitä seuraa. Joku tulee
kostamaan sen. Toinen vaihe oli sivistyneempi vaihe, kun moderni valtio hoiti
tuon koston muiden puolesta.”
Nyt eletään Hamilon mukaan kolmatta vaihetta. Kehitys on
johtanut monikulttuurisissa yhteisöissä siihen, että muodostuu tiettyjä ryhmiä,
joilla on enemmän oikeuksia kuin muilla.
Niillä on ”uhripääomaa”. Siksi Hamilo puhuisi nykyajastamme
”uhriutumisen kulttuurina”. Se on hänen mielestään täsmällisempi ilmaus kuin
mielensä pahoittamisen kulttuuri.
Paloheimo vie edelleen keskustelua eteenpäin, kun hän tekee
eron median sananvapauden ja yksittäisten ihmisten sananvapauden välillä. Hänen
mukaansa media on yksi valtataistelun osapuoli ja siinä kamppailussa se
puolustaa ”raivokkaasti” omaa sananvapauttaan.
Kun medialla on sananvapaus, niin poliitikot, elinkeinoelämä,
virkamiehet ynnä muut vastaavat toimijat joutuvat pelkäämään mediaa. Paloheimon
sanoin ”tämä on se sananvapaus, mistä puhutaan poliittisessa hengessä”. Hän
nostaa rinnalle yksityisen ihmisen oikeudet ja eettisen lähestymistavan. Media ei hänen mielestään ollut niitä
puolustamassa, vaan ”enemmänkin vahtimassa ja ottamassa ihmisiä kiinni”.
Keskusteluun tulee käsite ”poliittisesti korrekti
sanankäyttö”. Jos joku poikkeaa siitä, niin ihmisen puheisiin kyllä ”tartutaan
vikkelästi”. Paloheimon mukaan silloin ei sananvapaudesta ole tietoakaan.
Essayah myötäilee Paloheimoa todeten, kuinka sosiaalinen
media on tuonut yksityisen puheen julkisen puheen areenalle. Hän ei kuitenkaan
tohdi suoraan hyökätä valtamediaa vastaan. Hän toteaa, että politiikassa on
meneillään ”tahallisen väärin ymmärtämisen kulttuuri” ja siihen liittyen hän
lainaa uuden arkkipiispan Tapio Luoman Naantalissa tänä kesänä pitämää puheenvuoroa:
”Aidon vuoropuhelun lähtökohtana on eräänlainen luottamuksen
minimi: Minun on voitava luottaa, että se, mitä sanon, otetaan vastaan
tulkinnalla, joka edes suurin piirtein vastaa omaa käsitystäni siitä, mitä olen
halunnut sanoa. Tietoisesti pahantahtoiset tulkinnat eivät kannusta
luottamukseen.”
Luoman ajatuksiin voi tutustua tässä
kirjoituksessa, joka on julkaistu 12. kesäkuuta.
Minusta Essayahin lainaus on oikein oivallinen. Minäkin toivoisin,
että myös valtamedia ottaisi ne toiminnassaan huomioon.
Tähän liittyen Essayah tuo esille Aki Ruotsalan tapauksen,
kun Pori Jazz erotti hänet toiminnanjohtajan toimestaan median julkisen
painostuksen jälkeen. Hyvä niin, sillä Ruotsalan tapauksessa on kyllä kyse pahantahtoisuudesta.
Asiasta keskustellaan ohjelman aikana suhteellisen paljon. Keskustelijat tuovat
asiaan liittyen mielenkiintoisia näkökulmia.
Hamilokin kaipaa aitoa keskustelukulttuuria:
”Sananvapauden ydinhän on se, että ei ole ennakkosensuuria,
mutta ei pidä ajatella niin, että sananvapaus toteutuu, kun tämä välttämättömin
ydin toteutuu. Kyllä meillä pitää olla myös sananvapauden kulttuuri, jossa
erilaiset näkemykset ihan aidosti saavat kilvoitella keskenään...”
En nyt viitsi käsitellä tarkemmin tuota Ruotsalan tapausta. Totean
vain, että siinä versonneessa keskustelussa Hamilo toteaa paradoksisuuden:
”Syrjintää vastustetaan tavalla, joka aiheuttaa syrjintää.” Hän ei kuitenkaan
pidä erottamista juridisessa mielessä välttämättä syrjintänä.
Ruotsalan tapaukseen liittyen jäädään keskustelemaan
homoudesta. Hamilo tuo mukaan laajemman näkökulman. Hän puhuu perusvapauksista
ja ihmisoikeuksista ja erottaa kaksi koulukuntaa. On ensiksikin tulkintoja,
joiden mukaan jokaisella yksilöllä on yhdenvertaiset oikeudet. Niitä hän kutsuu
porvarillisiksi tai liberaaleiksi. Sen lisäksi on hänen marksilaiseksi tai
vasemmistolaiseksi kutsumansa suuntaus, jossa katsotaan ensin, mitä ryhmää
ihminen edustaa. Ryhmällä viitataan siihen, onko hänellä jokin tietty ihonväri,
kuuluuko hän johonkin seksivähemmistöön jne. Sen pohjalta aletaan päätellä,
kuka on sorrettu ja kuka on sortaja. Sen mukaan määritellään ihmisoikeudet.
Tämä on Hamilon mukaan myös nykyisin vallalla oleva tapa ajatella
ihmisoikeuksista. Itse hän korostaa yksilökeskeistä ajattelua ja kannattaa sen
pohjalta kaikille yhdenvertaisia oikeuksia.
Hamilo tarkentaa vielä myöhemmin, mitä tuo nyt vallalla
oleva ”vasemmistolaisempi” ajattelutapa pitää sisällään. Siinä kaikki ajatellaan ryhmien ja
ryhmäjäsenyyksien kautta. Esimerkiksi homoseksuaalilla on homojen oikeudet.
Hänen mielestään heitä tulisi kuitenkin käsitellä yksilöinä, joilla on samat
oikeudet kuin kaikilla muillakin.
Paloheimo tuo esille hegemonian vallan esimerkkinä Suomen
eduskunta.
”Siellä suuri joukko tiettyjä yksilöitä on aina samaa
mieltä, ja jos ei ole, niin enemmistö tuosta porukasta tuomitsee tämän
erimielisyyden.”
Hän osoittaa, kuinka eduskunnassa voidaan vähemmistön
kannasta tehdä enemmistön kanta. Erilaisten vaiheiden jälkeen asiasta päättää
vähemmistö vastoin enemmistön kantaa. Ryhmäpäätösten kautta neljäsosan kanta
saadaan koko eduskunnan kannaksi.
Essayah ryydittää Paloheimoa käsityksellä
suvaitsevaisuudesta. Tunteisiin vetoamalla voidaan enemmistö saada taipumaan
tietyn suvaitsevaisuuskäsityksen ympärille. Esimerkkinä hänen mukaansa voisi
olla päätös sukupuolineutraalista avioliitosta, jota vietiin eteenpäin
”tasa-arvoisena avioliittolakina”. Lisäksi Essayah toteaa, kuinka
iltapäivälehtien kolumnistit osaavat taitavasti aistia, mikä on kussakin
asiassa hyväksytty tulkinta.
Hamilo tuo esille enemmistödemokratian ja siihen kuuluvan
perustuslaillisen mekanismin. Kaikkia lakeja ei voi säätää normaalilla
enemmistöllä. Perustuslaillisen mekanismin tarkoituksena on taata vähemmistön
ja yksilöiden oikeudet. Hamilon mukaan
ryhmäoikeuksia korostettaessa on kuitenkin unohdettu se pienin ryhmä eli
yksilö.
Essayah tuo tähän esimerkkinä Pohjois-Afrikan tilanteen, kun
siellä nousivat demokraattisesti valtaan uudet voimat. Niillä ei ollut kuitenkaan mitään halua
puolustaa vähemmistön oikeuksia, missä näkyi demokratian kypsymättömyys. Tästä
ovat joutuneet esimerkiksi Egyptin kristityt kärsimään. Muslimiveljeskunnalla
ei ole ollut halua ottaa heitä huomioon. Essayah kiteyttää: ”Demokratian
keinoin voitiin luoda lainsäädäntö, joka ohittaa täydellisesti demokratian ja
vahvistaa itse asiassa itsevaltaisuutta ja diktatuuria.”
…
Paloheimo toteaa keskustelun eräässä vaiheessa hyvin
kyynisesti ja ymmärtäenkin erään puolen ihmisluonnosta. Jos yhteiskunnassa on
vallalla jokin aate ja siitä tulee muoti-ilmiö, niin hyvin helposti Paloheimon
sanoin ”homma menee överiksi”. Tuolloin
aatteen puolustajat taipuvat helposti siihen, että tuon aatteen puolesta
”pikkusen saa kyllä valehdellakin”. Sitten aletaan valehdella enemmänkin, ikään
kuin kilpaillaan aatteen puolesta.
Tämän kyllä allekirjoitan. Siitä on esimerkkinä vastikään
esiin tullut kuva lehtopöllöstä avohakkuualueella. Kuvahan osoittautui lopulta
muokatuksi. Haluttiin vastustaa valtion avohakkuita ja siinä poliittisessa
vaikutuskentässä sai totuus jäädä taka-alalle. Iltalehden kolumnistin pohdintaa
asiasta voi lukea täältä.
Omasta nuoruudestani
voi kertoa olleeni joskus eräiden asioiden suhteen lähes fanaattinen ja
jälkeenpäin huomasin, että totuus ei läheskään aina pysynyt ajatuksissani
mukana. Tämänkaltaisesta elämässä valitettavan usein vastaan tulevasta
innoituksen huumasta eivät uudetkaan sukupolvet ole kyenneet pysymään erossa.
Sitä voikin miettiä, onko reaktioissa menty hullumpaan suuntaan.
Ohjelmassa keskustellaan myös poliittisesta
korrektiudesta. Itseänikin on vaivannut
se, että sen myötä vääristely ja taktinen vaikeneminen – siis valehtelu - ovat
sallittua. Kaikkea ei haluta kertoa. Laskelmoidaan tarkasti, mitä tavalliselle
kansalle voidaan kertoa. Tämä on valtamedian agendaa. Tosin sekin on
sosiaalisen median valveutuneisuuden vuoksi joutunut yhä useammin antamaan omassa
ohjailussaan periksi.
Paloheimon mukaan poliittisessa korrektiudessa on innostuttu
liikaa ja hän katsoo, että on otettava takapakkia. On kestämätöntä, jos oman
vakaumuksen ilmaiseminen voi johtaa irtisanomisiin. Pikkuvalehtelun ja vääristelyn voi kyllä
aatteen nimissä ymmärtää, mutta kun vallitsevaa mielipidettä poikkeavan
näkemyksen esittäminen voi jopa johtaa irtisanomisiin, niin ollaan
vaarallisilla vesillä.
Keskustelun taustalla on tietysti Pori Jazzin
toiminnanjohtajan erottaminen. Essayahin mukaan moni on kyllä Ruotsalankin
tapauksesta hätkähtänyt. ”Tässäkö ollaan Suomessa, että mielipiteiden vuoksi
voidaan erottaa,” hän kysyy.
Hamilo vie keskustelua laajemmalle poliittiselle tasolle:
”Mielestäni tämä mielensä pahoittamisen kulttuuri jatkuu
niin kauan, kun siitä on jotakin hyötyä, siitä on hyötyä niille, joilla on
tietty poliittinen agenda.”
Hamilo viittaa vasemmistoon ja vihreisiin. Ne pystyvät
toiminnallaan saamaan oikeiston ja konservatiivien pakan hajalle, kun ”kaikki
alkavat irtisanoutua toinen toisistaan”.
Hamilo nostaa esille tärkeän aikaamme liittyvän havainnon.
Nykyisin on kyetty luomaan aivan omanlainen ilmapiiri, jossa moralisointi ja
pöyristyminen nousevat etusijalle. Sen vanavedessä päättäjät ja virkakunta
sitten sortuvat harkitsemattomiin ratkaisuihin.
Paloheimo jatkaa Aki Ruotsalan tapauksesta. Hän syyttää
eropäätöksen tehneitä arkuudesta. He pelkäsivät Pori Jazzin menettävän
katsojia. Heidän laskelmansa olivat puhtaasti taloudellisia. Paloheimo ei
usko asiaan sisältyneen mitään moraalia.
Tässä on suora lainaus Paloheimolta:
”Minusta on erittäin vastenmielistä se, että silloin kun
valta tai raha on ensimmäinen motiivi, niin vedetään sellainen moralistin
naamari päälle ja esitetään asiat ikään kuin moraalisena. Tästä luultavasti oli
tässä tapauksessa kysymys. Naamioiduttiin eettisesti korkeatasoisiksi
ihmisiksi. ”
Hamilo toteaa, että Suomessa on puolesta loukkaantumisen
suhteen meneillään vaihe, jota Yhdysvalloissa on eletty jo jonkin aikaa. Hän on huolestunut siitä, että tuo moraalisen
loukkaantumisen käytäntö on levinnyt jo talouselämään. Yrityksetkään eivät voi
olla neutraalisti tarjoamassa tavaroita ja palveluita, vaan niitäkin on
vaadittu ottamaan kantaa aivan uudenlaisiin asioihin. Esimerkiksi ei
Stockmannin johtoportaassa ole tullut mieleenkään, että pitäisi miettiä kantaa
tiernapoikiin. Samanlainen hämminki on varmasti ollut myös Pori Jazzin
johtoportaassa tämän kesän tapaukseen liittyen.
Vielä siirrytään keskustelemaan uskonnon vapaudesta. Hamilo
puhuu yksilön oikeuksista perusoikeuksina. Niihin ei pitäisi liittää uskontoa.
Yhdysvalloissa korkein oikeus taipui lopulta tukemaan leipurin oikeutta
kieltäytyä uskontoon vedoten tekemästä homoparin häihin heidän toivomaansa
kakkua. Totta kai tuo oli tuolle leipurille rakennettu loukku, jossa hän oli
joutumassa huippusuuriin korvauksiin syrjinnästä. Tuo on merkkinä siitä, että Yhdysvaltain
perustuslaissa on vielä olemassa yksilön vapautta korostavia seikkoja.
Kun Hamilo puolustaa yksilön oikeuksia riippumatta
siitä, liittyvätkö ne uskontoon, niin Paloheimon loppukommentti sai kyllä
minutkin miettimään, onko tuota kantaa ajateltu ihan loppuun saakka:
”Pelkään sitä päivää, kun hammaslääkäri sanoo, että mikä on
sinun puoluekantasi ennen kuin alkaa hoitaa hampaitani.”
Lopussa toimittaja kysyy, mihin tämä mielensä pahoittamisen
kulttuuri voi pitemmällä aikavälillä johtaa. Lainaan tähän yhteyteen Hamilon
puheenvuoroa:
”Kun tämä on vasemmistosta lähtenyt liikkeelle, niin voihan
käydä niin, että pidemmän päälle menee siihen, oikeisto alkaa toimia samalla
tavoin. Eli aletaan boikotoida väärän puolen firmoja, ei mainosteta siellä,
tehdään leimauskampanjoita. Sehän on sitä, mitä vasemmisto tekee. Toisin sanoen
ei leimata yksinomaan yksittäisiä poliitikkoja, puolueita ja liikkeitä, vaan
myös yrityksiä, jotka mainostavat, tukevat ja ovat osana samassa verkostossa
näiden yritysten kanssa. Kyllähän se voi vähitellen johtaa siihen, että meillä
on kaksi rinnakkaista yhteiskuntaa.”
Essayah on hieman rakentavampi ja ehkä myös asemansa vuoksi
optimistisempi. Hänen mukaansa olemme nyt vedenjakajalla. Hän toivoo paluuta
siihen luottamuksen yhteiskuntaan, johon hän alussa viittasi lainatessaan
arkkipiispan sanoja.
3.
Havaintojani viime aikojen tapahtumista
Tässä osassa kirjoitusta tuon esille itselleni mielen
jääneitä ja hämmentäneitä viime aikojen tapahtumia. Ne kertovat omaa viestiään.
Päätin ennakolta, että esittelen kymmenen tapausta. Joukossa on vähäisempiäkin,
mutta nekin tuovat näkökulmaa. Eivätkä kaikki asiat ole aivan tuoreitakaan. Yhdysvaltain
presidentti on niin tärkeä hahmo, että hänestä olen kirjoittanut loppuun aivan
oman luvun.
Donald Trump (1)
Hän tuntuu olevan mediassa ja ihmisten puheissa vapaata
riistaa. Nyt on uutisoitu, että hän tapaa Helsingissä Vladimir Putinin. Senkin
johdosta ilkeily ei Suomessa ainakaan laannu. Näköjään Hesarin NYT-liite on
julkaissut aivan tuoreeltaan törkeyksiä otsikon ”Hehän ovat kuin kaksi marjaa”
alla. Saavat kai nyt Suomen kansan nauruhermot revetä. Alla on vielä lisää Trumpista. Palaan hänen presidenttiytensä alkuvaiheisiin.
Tässäkin yhteydessä on nostettava esiin oikeuslaitoksen
merkitys. Yksi merkittävä presidentin valtaoikeus on se, että hän voi nimittää
Yhdysvaltain korkeimman oikeuden jäseniä. Näin tämä toimii. Oikeusjärjestelmä
on merkittävä vallankäytön väline.
Aki Ruotsala ja Pori Jazz (2)
Tätä olen käsitellyt Alfa-TV:n keskustelun yhteydessä.
mielestäni tähän tapahtumaan liittyy uhkaava kehityskulku, mitä ei voi
hyväksyä. Vasemmiston suosima ilmianto- ja väärinymmärtämiskulttuuri alkaa
tämän myötä laajeta myös liike-elämään. Media on aktiivisena toimijana
politikoimassa. Se saa näin kerättyä itsellensä lisää valtaa.
Aku Louhimies ja metoo-kampanja (3)
Aku Louhimies loi ehkä vuosisadan elokuvan, mistä nousseet
kiitokset eivät kuitenkaan kaikkia ole miellyttäneet. Yle aloitti
lokakampanjan, jonka myötä mm. ministeri Sampo Terho munasi itsensä. Ohjaajan
yksi luottonäyttelijä M. Kuusniemi oli yksi Ylen toverituomioistuimeen
osallistunut ”uhri”. Hän syytöksensä kohdistuivat ohjaajan toimintaan ja
käytökseen mm. vuonna 2000 valmistuneen Levottomat-elokuvan
yhteydessä. Ihmettelen mm. sitä, että tuon kritisoimansa projektin jälkeen
Kuusniemi oli mukana vielä neljässä muussakin Louhimiehen projektissa. Luulisi,
että aikuisen ihmisen tulee kantaa itse vastuunsa omista valinnoistaan. Onko
hän kuin raakojen miesten maailmaan joutunut avuton lapsi? Ehkä tämä on esimerkki
naisen uhripääomasta, jonka myötä katsoo voivansa vapautua kaikesta vastuusta.
No, toki moni muukin teki typeryyksiä mm. osoittamalla solidaarista ”puolesta
loukkaantumista”. En katso olevani Louhimiehen elokuvien ihailija, mutta
kieltämättä hän on viime aikojen merkittävimpiä ohjaajia, jonka uusin työ on
uran tähänastinen huipennus. Nyt hänen elämäntyötä ollaan Ylen johdolla
asettamassa kyseenalaiseksi. Miehen jatkoura
on vaakalaudalla.
Metoo-kampanja (4)
Metoo-kampanjassa on ollut syytettyinä useita tunnettuja
henkilöitä, mm. ohjaaja ja kirjailija Lauri Törhönen sekä laulaja Tomi
Metsäketo. Heidän uransa on hyvin
epäilyttävin keinoin haluttu tuhota. Sivistysvaltiossa on alennuttu tällaisen
hysterian tielle. Syyttömiä uhrejakin on, mutta sen vuoksi ei metooväki osoita
katumusta. Esimerkiksi ruotsalainen teatterin johtaja teki itsemurhan
jouduttuaan metoo-väen aiheettomien syytösten ja mediakampanjan kohteeksi (ks. täältä).
Tähän liittyen on mainittava yksi erityinen tapaus, joka
viimeistään osoittaa, että eivät nämä ulostulot ole mitään spontaania
kansanliikettä vaan tiukasti ylhäältä masinoitua toimintaa. Sosiaalisen median
välitykselle nousi eräs nuori nainen julkisuuteen kertoen omasta häirintätapauksestaan.
Hänellä oli ollut suhde erään merkittävän suomalaisen mediakonsernin keskeiseen
johtohenkilöön, keski-ikäiseen perheelliseen mieheen. Suhde oli alkanut tytön
ollessa vasta 16-vuotias. Mies oli johdatellut herkässä elämänsä vaiheessa
olleen tytön intiimiin suhteeseen mm. kalliiden lahjojen avulla. Ennen pitkää
suhde alkoi vaivata ja tyttö alkoi tajuta, kuinka mies oli käyttänyt häntä
hyväkseen. Kun juttu nousi julkisuuteen, niin mitä teki suomalainen media? Se
vaikeni totaalisesti. Tuota nuorta naistakin yritettiin painostaa. Googlesta
hävisi kaikki miehen yhteystiedot. Kaveria
ei näköjään jätetä. Minulla ei ole
mitään syytä epäillä tarinan todenperäisyyttä.
Ilja Janitskinin ja dosentti Johan Bäckmanin oikeudenkäynnit
(5)
En suinkaan ole Ilja Janitskinin enkä Johan Bäckmanin
ihailija, mutta siitä ei ole nyt kysymys. Käynnissä on kaksi hyvin tärkeää
sananvapausoikeusjuttua. Haiskahtaa teatterilta, johon on luotu ennakolta
käsikirjoitus. Dramaattisuutta on lisätty laittamalla sermin taakse naisia
kyynelehtimään. Kukakohan on kaiken takana?
Niiden merkitystä voi verrata johdantoluvussa kertomiini noin
90 vuotta vanhoihin oikeusjuttuihin. Tämä
on selvä merkki oikeuslaitoksen politisoitumisesta. Odotetaan nyt oikeuden
päätöstä.
Lehtopöllön poikanen ja avohakkuut (6)
Tämä on yksittäinen esimerkki median vallasta.
Totuudenmukaisuus ei ole enää ylimmäinen arvo. Arvopohja alkaa murtua. Yllä
Alfa-TV:n ohjelmasta kertoessani olen linkittänyt Iltalehden kolumnin. Onneksi
sen kirjoittanut toimittaja tuntee ammattikuntansa edustajana syyllisyyttä.
Vihreä poliitikko E. Kari ei ole julkisuudessa katunut vuodatteluaan.
Turun terrori-isku ja oikeuden päätöksen kommentointi (7)
Turun puukottajaterroristi on saanut tuomionsa. Hän sai
oikeuden käynnin aikana median kautta mielestäni myötäsukaista huomiota. Media
on toiminut syytetyn toivomalla tavalla. Valtamedian kirjoituksia olen
tulkinnut niin, että se ei ole täysin niellyt oikeuden päätöstä, jonka mukaan
mies toimi terroristisessa tarkoituksessa.
Mainittava on erikseen eräs julkisuutta saanut
lehtikirjoitus pian terrori-iskun jälkeen. Asiaan avautui heti uusi näkökulma,
kun eräs paikallinen toimittajasuuruus teki tuon kauhuteon ympärille tarinaa
auttajasta, jolla haluttiin itse asiassa etäännyttää lukijat kauhuteon
ytimestä. Nähtävästi tekijä halutaan nähdä ennen kaikkea uhrina. Iskun
todellisista uhreista on oltu suhteellisen hiljaa. Näitä tarinoita on kyllä
mediassa ollut muissakin yhteyksissä. Ja niiden sankareissa on ainakin yksi
yhteinen piirre.
Malmön ammuskelun uutisointi (8)
Kesäkuussa on myös Malmössa ammuskeltu. Kyse on jengien
välisestä sodasta. Yllättäen myös yleisradio julkaisi siitä uutisen. Siinä vähätellään
tapausta. Loppuun on lainattu poliisin tiedotetta, jonka mukaan ”yleisöllä ei
ole syytä huoleen”. Ruotsin tapahtumista saa kyllä sosiaalisen median kautta
perusteellisempaa tietoa. Niistä käy ilmi, että kyseessä on
maahanmuuttajajengien keskinäistä sodankäyntiä.
Transgender-ideologia (9)
Tämä on kauhistuttava kehityssuunta, jossa jo pienet, jopa
alle kouluikäiset lapset sidotaan älyttömin perustein raskaisiin, kalliisiin ja
henkisestikin kuluttaviin hormonihoitoihin. Voittajia ovat rikkaat ideologiaa
tukevat säätiöt. Pienet lapset pitäisi pitää erillään tällaisesta ja antaa
heidän seksuaalisuutensa kehittyä omaa vauhtiaan. Kun alaikäisille lapsille
tehdään kemiallinen kastraatio, en voi ymmärtää yhteiskunnan myötämielisyyttä
tällaiseen. Mutta taustalla on raha, valtavat säätiöt. Arvot ovat yhteiskunnassa sekaisin, jos kaikkea
normista poikkeavaa aletaan pitää hienona.
Ajankohtainen kirjainyhdistelmä (10)
Otetaan vaikka tämä: LGBTQQIAAP. Siitä nouseekin jo
sellainen moninaisuus, että on parasta vaieta (katso vaikka täältä). Totean
kuitenkin, että ylpeyttä vastaan minulla ei ole mitään. Se on ihmisessä hieno
ominaisuus.
4.
Donald Trump
Donald Trump ansaitsee oman lukunsa. Päivittäin sattuu ja tapahtuu jotain Trumpiin
liittyen. Lähden liikkeelle hieman vanhemmista tapahtumista.
Tapasin amerikkalaisia ystäviäni keväällä 2016, He ovat
kovia Trumpin vastustajia edelleen.
Tuolloin he olivat kauhuissaan, mitä maassa tulee tapahtumaan, kun Trump
ehkä valitaan presidentiksi. Suomessa pidettiin Trumpin valintaa vielä epätodellisena
mutta nämä olivat seuranneet tilanteen
kehitystä sisältä käsin ja olivat melko varmoja jo tuolloin, että hänet
valitaan. Heidän mielessään leijui
monenlaisia kauhukuvia, myös vihan tunteita, muttei kuitenkaan läheskään siinä
määrin, kun jouduin jälkeenpäin kokemaan.
Sitten kävi niin kuin ystäväni arvelivat. Trump voitti ja
siitä lähtien myrsky hänen ympärillään jatkunut. USA:n valtamedia jatka
agendaansa. Muualla maailmassa jäljitellään. Hänestä näyttää tulleen vapaata
riistaa solvaamiselle. Ja kyllähän Trump itsekin on antanut siihen aineksia.
Hän twiittaa itse viralliset viestinsä eivätkä sananvalinnat ole aina tainneet
osua ihan oikeaan.
Siitä lähtien Trump tammikuussa 2017 nimettiin presidentin
virkaan, minulla on jäänyt muistiin hämmentäviä tapauksia siitä, kuinka hänen
kannattajansa ovat joutuneet julkisen vihan kohteeksi. Valtamedia on osallistunut aktiivisesti mustamaalaukseen
ja – kuten tiedetään - sama linja on levinnyt myös Suomeen. Median röyhkeys
kyllä tarttuu ihmisen käytökseen, puolin ja toisin. Sanoja ja tunteita ei säästellä,
varsinkin sillä puolella kenttää, jossa nähdään olevan vapaammat oikeudet
morkkaamiseen. Nyt tänäkin kesänä Suomen suvessa ”turuilla ja toreille”
liikkuessani olen sen huomannut. Huumori on kiva kyytipoika tässäkin asiassa.
Palaan tammikuuhun 2017 ja kerron parista yksittäisestä
tapauksesta.
Ensimmäinen juttu kertoo tapauksesta, josta luin venäläisestä mediasta.
Uutinen on päivätty ensimmäisen kerran 22.1.2017.
Tammikuussa päivittämässään twitter-viestissä amerikkalainen
suositun Saturday night live -shown
käsikirjoittaja Katie Rich twiittasi suoranaisen vihaa huokuvan ja
panettelevan viestin, joka koski presidenttiparin tuolloin 10-vuotiasta poikaa
Barronia. Hän ennusti, että Barronista tulee kouluampuja. Se tulkittiin niin,
että presidentin poikaa nimiteltiin tulevaksi joukkomurhaajaksi. Tuo twiitti
aiheutti ainakin pienen kohun, mutta nähtävästi hän sai jatkaa omassa työssään.
Lausuma pantiin kai vitsailun piikkiin ja elämä jatkui, kuin mitään ei olisi
tapahtunut. Suomalaisessa mediassa ei kohusta muistaakseni kirjoiteltu eikä
puhuttu. Tästä lähtien aloin uskoa, että mitä tahansa voi tahansa. Ihme kyllä
hän on kuitenkin edelleen presidenttinä eikä suosio tunnu ainakaan liiemmin
laantuneen.
Tähän haluan liittää erään tuohon juttuun kuuluneen
kommentin samoilta ajoilta:
”Sorosin rahat luovat vielä kaaoksen, niillä luodaan
vainokampanja Trumpia kohtaan. Jokainen demokraatti yrittää piikitellä,
sättiä... Mutta missä on se niin kaikkien rakastama suvaitsevaisuus?”
Lainasin tuon pelkästään Sorosin vuoksi. Sorosin rooli on
olennainen tässä teatterissa olennainen. Venäjälläkin se tiedetään.
Saman vuoden tammikuussa sattui sosiaalisessa mediassa
kohdalleni myös toinen ilkeä julkaisu. Tässä tapauksessa kirjoittajilla on suomalaistaustaa.
Kirjoitan henkilöistä erinäisistä syistä nimettöminä. Viestit hämmensivät,
koska kyse oli hyvin toimeen tulevista fiksuista sivistyneistä ihmisistä, jotka
alentuivat julkiseen morkkaamiseen. Todettakoon, että tuo jäi ainoaksi
julkiseksi tunteenpurkaukseksi. Elämä on jatkunut kuin mitään ei olisi ollutkaan.
Kun tämä tuli vastaani, oli viimein uskottava, että röyhkeys
ja silmitön viha näyttävät tarttuvan ihmisiin yllättävän herkästi. Sama koskee
Suomea. Kun media jatkaa sitkeästi rummutustaan, niin kyllä jollakulla jossain
vaiheessa kiehuu yli.
Kerron tapauksesta tarkemmin. Trump oli juuri virallisesti nimitetty
presidentiksi. Tapaus alkoi, kun eräs hyvin etäinen tuttavani julkaisi oman
tuttavansa kirjoituksen, vastavalitulle presidentille osoitetun tekstin, jossa
toivotettiin hänelle lievästi sanoen ikävyyksiä. Tämä tuttavani totesi itse
olevansa täysin samaa mieltä. Hän näki, että monella Yhdysvaltain ulkomaalaistaustaisella
henkilöllä oli Trumpin valinnan vuoksi epävarma tulevaisuus. Tähän reagoi eräs suomalainen, joka oli
vilpittömästi ihmeissään, miten tämä yhteinen tuttavamme oli sortunut
sellaiseen ilkeämielisyyteen. Hän piti viestiä tökerönä lisäten että pilkka
sattuu omaan nilkkaan. Tähän vastasivat sekä
viestin alkuperäinen kirjoittaja että sen jakaja todeten ylimielisesti, että he
kyllä tietävät, mistä kirjoittavat. Trump oli heidän mielestä ”hullu, tyranni,
psykopaatti”, joka tuhoaa monen ihmisen elämän. Kymmenet miljoonat ihmiset ovat
Amerikassa hänen vuokseen peloissaan.
Tämän jälkeen Yhdysvaltoja ei voi enää pitää demokraattisena maana.
Maassa tuloerot kasvavat, ilman saasteet lisääntyvät, kristillinen armo ja
oikeudenmukaisuuden tunto häviävät. Kaikkien kristittyjen pitäisi rukoilla
Amerikan puolesta. Tähän noita naisia
arvostellut henkilö kysyi hienotunteisesti, montako päivää Trump oli ollut
presidenttinä, mitä hän oli ehtinyt saada aikaan. Tuolloin hänet oli siis juuri
vihitty virkaansa.
Näin siis fiksut ihmiset evästivät uuden presidentin
virkaansa. Se oli alkusoittoa. Asiaan eivät
he enää palanneet. Nähtävästi kehitys ei olekaan ollut niin kauheaa, kuin
tuolloin tuntui.
Noista ajoista lähtien olemme kuitenkin viikoittain tai
lähes päivittäin saaneet lukea jotain USA:n presidentistä. En siis ihmettele, mitä sain taas jokin aika
sitten taas lukea sosiaalisesta mediasta. Tällä kertaa kirjoittaja oli entinen
näyttelijäsuuruus Peter Fonda. Hän lateli täysin julkaisukelvotonta tekstiä,
jossa suoranaisesti kiihotettiin kansaa terroritekoihin
maahanmuuttoviranomaisia ja heidän lapsiaan kohtaan. Samoin Trumpin nyt jo
12-vuotias poika sai taas osakseen aivan hirvittävää vihapostia - ennen
kuulumattomia törkeyksiä. En ala niitä
nyt toistella, mutta kiitos suomalaisenkin sosiaalisen median olen päässyt
niistä tietoiseksi. Sitten tuo entinen Easy
Rider -tähti pyyteli kai vain viattomasti anteeksi, eikä siitä sitten sen
enempää puhuta. Tähän on tultu. Joillakin on sananvapauden oikeuksia enemmän,
jotkut ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Toiset Suomessakin tuomitaan ja
jotkut saavat korvauksia. YLE ja muu valtamedia ovat pelissä aktiivisesti
mukana tiedottamista värittämässä.
Todettakoon, että myös presidentin turvallisuuspoliittinen
asiantuntija Kristjen Nielsen sai purkauksesta osansa. Fondan mukaan ”Kristjen
Nielsen on valehteleva vittu, joka pitäisi panna häkkiin”. Näin kirjoitti
Fonda. Nielsen on presidentin
turvallisuuspoliittinen asiantuntija ja maan turvallisuuden ministeri.
Itkeviä lapsia on helppo käyttää tehokeinona. Kansalta heruu
hetkessä myötätuntoa. Kuvat häkkilapsista sattuivat vain olemaan peräisin
Obaman kaudelta. Samaan aikaan näitä viljelevä valtamedia syyttää muita
valeuutisista.
Mediaan ilmestyi vastikään myös kuva itkevästä
hondurasilaisesta lapsesta, joka osoittautui sittemmin valheelliseksi. Asiasta
kertoi ensin Washington Post 22. kesäkuuta.
Saksassa asuva toimittaja Pertti Rönkkö kirjoitti facebook-seinällään,
että saksalainen Bild-lehti kirjoitti asiasta 23.6. kello 11.00, että kuva ja
siihen liittyvä juttu oli valetta. Suomalainen media (siis YLE) oli jo ehtinyt
hehkuttaa tunteenomaista kerrontaansa Trumpin politiikan vuoksi hätää
kärsivästä hondurasilaistytöstä. Paineet kävivät lopulta niin koviksi, että senkin oli korjattava uutinen,
mutta siihen se tarvitsi yli vuorokauden miettimisaikaa. Korjaus tehtiin vasta
25. kesäkuuta, illalla kello 18.00, kolme päivää siitä, kun huijaus oli käynyt
ilmi. myöhemmin, kun huijaus oli käynyt ilmi. Viivyttely saattoi olla
laskelmoitua. Niistä Trump-vastaisista
mielikuvista, joita alkuperäinen uutinen oli kuvan kanssa viestinyt, ei puhuttu
enää mitään. Asia todettiin vain
viattomasti vahingoksi. H. Porkka facebook-seinällään toteaa ironisesti, että
korjauksessa puhuttiin ”väärin tulkinnasta”, vaikka kyse oli selvästä
valehtelusta. Sen tunnustaminen on valtamedialle mahdotonta. Ei tullut
toimittajille tunnontuskia. Asia jäi unohduksiin.
Suomalaisesta
ilmapiiristä mainitsen vielä yhden nyt kesäkuussa kokemani
esimerkin. Osallistuin reilu viikko
sitten karjalaisille kesäjuhlille. Olin mukana päivien pääjuhlassa sunnuntaina
17. kesäkuuta. Olin uteliaana ja mielenkiintoa täynnä seurannut päivien
ohjelmaa ja tapahtumia. Paljon mukavia asioita ja kokemuksia jäi niistä
mieleen. Tuo pääjuhla – tai itse asiassa sen yksi keskeinen ohjelmanumero – latisti
minun tunnelman. Olin maksanut pääsylipusta 25 euroa ja tuo summa huolimatta
muutamasta kivastakin ohjelmanumerosta tuntui menneen sen myötä täysin hukkaan.
Kyse oli juhlapuheesta, jonka piti Maaseudun tulevaisuus -lehden päätoimittaja
Jouni Kemppainen.
Kun juhlapuhuja alkoi puhua politiikasta, odotin häneltä
jonkinlaista tasapainoista analyysiä. Hän kuitenkin jatkoi aiemmin
valitsemallaan tekohuumorin tiellä ja alkoi muka vitsaillen morkata
Yhdysvaltain presidenttiä. Armoa tai tasapuolista kohtelua hän ei saanut vaan
mies lateli sanomaansa. Tuolloin Trump oli vastikään kohdannut neuvotteluissa
Pohjois-Korean päämiehen ja päätoimittaja Kemppainen intoutui painamaan Trumpin
teon maanrakoon katsoen, että se pelkästään yllyttää Pohjois-Koreaa suurempiin
hirmutekoihin. Mitä ihmettä! Trump tekee sen ainoan oikean ja sivistyneen
eleen. Menee miehen kanssa neuvottelupöytään. Voi tietysti olla montaa mieltä,
tuovatko nuo neuvottelut hedelmää, mutta rakentavaa yritystä siinä kuitenkin
on. Nyt suomalaisen valtamedian päätoimittaja tuomitsee teon jo kylmiltään
katsoen sen vain yllyttävän maiden vastakkain asettelua. Pitäisikö USA:n toimia
edeltävien presidenttien tavoin eli heittää pommeja pommien perään, niin
maapallollamme saadaan aikaan arvopohjan täyttävää kehitystä?
Eihän tuossa näkemyksessä sinällään mitään poikkeavaa ole.
Minua vain suututtaa, että mies meni sillä pilaamaan noin arvokkaan
tilaisuuden. Olisi voinut purkaa kiukkuaan omalla leikkikentällään. Rehellisyyden
nimissä linkitän tähän
Kemppaisen pitämän puheen. Ei tämä teksti erikseen kirjoitettuna vaikuta
erikoiselta, mutta siinä juhlatilanteessa vaikutus oli toinen.
